— Tat-tat-tat-tat-tat! pani konekivääri jossakin taampana sivulla. Se oli nähtävästi V:n pataljoonan, sillä etempänä, erään riihen nurkalla, syntyi levotonta liikettä joka kerta kun sen ääni kuului. Siellä sijaitsi varmaankin kuularuisku N:o 1, jota V:n pataljoona piti punaisille kuuluvana.
— Tat-tat-tat…! Nyt se lauloi taas ja samassa syntyi riihen nurkalla sekasortoa. Ilmeisesti! Siellä olivat Oulun pojat ihan hengenvaarassa.
Matti rupesi miettimään, millä saisi tuon vaarallisen tilanteen selvenemään, kun hänen silmänsä samassa sattuivat edessä olevalle aukealle. Siellä juoksi valkokaartilainen aukean poikki. Se oli nähtävästi sananviejä ja sillä näytti olevan kiire. Yht'äkkiä heittäytyi se pitkälleen hangelle ja Matti kyyristyi myös mäen taa niin nopeaan kuin kerkesi.
— Pum… fongngng… trätsh!
Mäki vapisi. Shrapnelli oli räjähtänyt aivan lähellä. Lumi pöllysi shrapnellin sirpaleiden iskiessä hankeen ja puiden latvoissa räiski ja ryski kuin rajuilman metsää pieksäessä.
Matti kohotti varovasti päätään mäennyppylän takaa ja hänen harmajat silmänsä välähtivät levottomasti: äskeinen viestinviejä makasi hangella haavoittuneena.
Tällä kertaa syntyi hänen hitaissa aivoissaan äkkituuma: haavoittunut on saatava "tohturiin", maksoi mitä maksoi. Hän tiesi millä suunnalla ambulanssi sijaitsi ja ryhtyi tuumasta toimeen.
Ei kulunut pitkää aikaa ennenkuin haavoittunut makasi Matin reessä matkalla ambulanssiin. Punaiset olivat huomanneet yksinäisen hevosmiehen aukealla, koskapa paikalle alkoi sataa luoteja tavallista tuimemmin. Mutta Matti ajeli menemään, piittaamatta vähääkään punikkien paukutuksesta. Hän piti vain silmällä, että haavoittunut pysyi reessä.
Nuori, kalpea poika, kasvoista päättäen herraslapsia, ajatteli Matti. Hänen teki mieli kysyä, mikä hänen nimensä oli, mutta sitten hän tuumi, että mitäpä hän sillä tiedolla tekee.
Onnellisesti hän sai haavoittuneen ambulanssiin ja ajeli takaisin äskeiselle vartiopaikalleen. Kunhan ei vaan Viissömi olisi tarvinnut häntä ruutan siirtoon sillä aikaa. Mutta virkatyötähän se oli ollut tämäkin… haavoittuneen kuletus.
Matti muisteli "Viissömiä". Nuori mies vielä, mutta kelpo sotapäällikkö. Liekö Mannerheimikään parempi, vaikka olikin kenraali ja Viissömi vain tavallinen jääkäri. Se poika ei paljon puhunut, mutta silloin kun suunsa avasi, tulivat sanat kuin tulenliekit… Viissömi… se oli ruotsinkieltä…. Niin oli Nuussömi, joka osasi ruotsia, selittänyt. Mitä se nyt merkitsikään? Äh, kun oli tuo pää hatara. Lahtivirta… tavallinen suomalainen nimi. Hän tunsi Pudasjärvellä muutaman etelän jätkän, jolla oli aivan sama nimi. Mutta Viissömi kuulusti paljon hienommalta… niinkuin Nuussömikin… Se se oli oikea herrasmies! Mutta herrahan se Lutviiki olikin. Oossömin konttoorissa Oulussa… sen ison Oossömin, jolla oli ne suuret tehtaat… Mutta alhainen mies, vaikka isä oli ollut sotaherra… vääpeli…
Matin mietteet keskeytyivät. Hän huomasi ajavansa väärään. Mikä tie se tämä oli? Ja tuo kukkula tuossa? 'Sooh, ruuna!' 'Mitä sinä siinä!' 'Saaketti!' — Aivan outo tie!
Hänen hämmästyksensä kasvoi, kun hän yht'äkkiä kuuli kuularuiskun rätinän aivan läheltään. Kukkulan yli lenteli luoteja kuin surisevia paarmoja. Matin sydän kutistui kauhusta kokoon: hän luuli ajaneensa punaisten linjalle.
Nyt hän ei enää kironnut. Hän seisoi ja katseli silmät pyöreinä ruunaansa, aivan kuin odottaen tältä jotakin neuvoa. Eikä Matti totisesti olisi yhtään hämmästynyt, jos ruuna olisi kysäissyt: 'No, mitäs nyt tehdään, Matti?'
Ensimäinen ajatus, joka lähti pyörälle menneessä päässä liikkeelle, koski kivääriä. Olihan hänellä kivääri! Oli toki. Ja latingissa vielä. Ei tässä sentään niinkään hätäännytä. Joku kuti se löysätään, ennenkuin henki jättää. Olihan hän ollut sellaisten miesten opissa kuin Soveliuksen jääkärin… ja se mies ei ollut mamman poikia.
Matti otti kiväärin reestä ja rupesi toisella kädellä peräyttämään ruunaa, pitäen silmällä vaarallista kukkulan lakea. Vielä ei häntä oltu huomattu, joten pelastuminen oli mahdollista.
Yht'äkkiä hän pysähtyi. Kukkulan lakea hiipi mies kumarassa, etempänä tuli toinen ja kolmaskin. Mutta — ne eivät olleetkaan punikkeja. Puvuista ja päähineistä hän tunsi ne omalle puolelle kuuluviksi. Ja yhdellä oli käsivarressa nauha, jossa seisoi: V.P.
V:n pataljoonan miehiä!
— Tat-tat-tat tara-rat-tat-tat! Pitkä, mahdottoman pitkä laukausten ketju yhtä perää. Siellä oli kuularuisku kukkulalla.
Matti höröstyi. Siinä oli nyt varmaankin hänen edessään tuo hävytön "ruuta", joka tunnin verran oli pommittanut oululaisia selkään.
Hänen päässään risteilivät ajatukset tavallista nopeammin. Hän nykäisi vavahtelevan hevosensa käyntiin ja ajoi kukkulalle.
Siellä puuhasivat miehet konekiväärinsä ääressä kuin muurahaiset. Yksi syötti, toinen tähtäsi, kolmas komensi ja neljäs piti patruunavöitä valmiina.
— Kuulkaa! huusi Matti niin paljon kuin jaksoi ja astui konekiväärin ääreen pidellen suitsiperiä kädessään. — Ne ovat Oulun poikia! Älkää te ampuko… omia ihmisiä! Konekiväärin päällikkö heitti häneen oikean häränsilmäyksen.
— Mikä tolvana sinä olet? Mene hiiteen hevosinesi, tahi oikaiset koipesi tässä, ärjyi hän hiestynein kasvoin.
Mutta Matti ei hätääntynyt. Hän hillitsi säikkyilevää hevostaan ja toimitti pyörein silmin, naapukka syvällä korvia myöten: — Ne ovat omia ihmisiä… Oulun poikia. Älkää te ampuko!
Mutta vastaukseksi tuli vain: tat-tat-tat!
Innokkaat V:läiset eivät uskoneet yksinkertaisen näköistä maalaispoikaa.
Mutta silloin Matin pudasjärveläinen sisu kuohahti. Vähääkään välittämättä luotien viuhinasta hän harppasi kuularuiskun ääreen pidellen yhä suitsiperiä kädessään, ja karjaisi: — Katsokaa! Siellä makaa jo hevonen riihen kupeella… ja tuota… te ammutte vain. Se on hävytöntä ja vaarallista!
Kukaan ei välittänyt hänestä mitään. Syöttäjä sieppasi vain uuden vyön valmiina työntämään sen koneeseen. Mutta sitä hänen ei olisi enää pitänyt tehdä.
Sillä nyt Matti kerrassaan raivostui. Hänestä nämä V:läiset olivat aivan käsittämätöntä joukkoa. Eivät uskoneet rehellistä puhetta ollenkaan.
Hän hyppäsi hevosensa taakse, löi sitä suitsiperillä selkään, niin että ruuna hypähti kohoksi, ajaa karautti rekensä konekiväärin viereen ja ärjäisi:
— Pois tieltä!
Konekiväärin komentaja joutui aivan pois suunniltaan.
— Mitä peeveliä sinä värkkäät, poika? Häh?
Mutta Matti oli jo käynyt konekivääriin kiinni ja oli vääntämässä sitä pois paikoiltaan.
— Jos te ette korjaa tätä rukkia tästä pois, niin minä väännän sen rekeeni ja siirrän toiseen paikkaan!
Konekiväärin komentaja oli kuin pilvistä pudonnut.
— Ovatko ne todellakin oululaisia? kysyi hän hämillään.
— No ovat! Johan minä sanoin, mutta… tuota… te kun ette uskoneet, vaan ammuitte vaan. Tiesi vaikka olisi kuollut joka ainoa.
Konekiväärin komentaja kynsi päätään ja kirosi. Sellainen skandaali!
— Kuka sinä olet? karjasi hän äkkiä Matille, joka seisoi ja pyyhki hikeä punoittavalta otsaltaan.
— Tuota… Kuha…
— Mikä? Kuha?
— Ruuta numero kakkosen kuski.
— Oululaisia?
— Ei… tuota… kun Pudasjärveltä…
— Mutta kuulut oululaisiin?
— Jos… tuota… oululaisiinpa tietenkin.
Matti niisti nenänsä peukalon ja etusormen väliin.
— Muutetaan paikkaa tuonne alas notkoon siksi aikaa kun minä käyn ottamassa asemasta selvää. Aja pois koninesi, huusi hän Matille. — Tämä ei ole mikään syöttöpaikka, niinkuin näet.
Päällikkö lähti ja noitui. Konekivääri syrjäytettiin kukkulan juurelle ja patteri vaikeni.
Matti oli työnsä tehnyt. Hän suisti hevosensa alas tielle ja lähti ajelemaan äskeiselle vartiopaikalleen. Suunta oli hänellä nyt selvillä, jotenka hän saattoi huoleti ajaa. Hän muhoili tyytyväisenä nähdessään konekiväärin kallellaan kinoksessa. Pahukset eivät meinanneet uskoa ollenkaan, mutta uskoivat sentään viimein.
Illempana kun Matti ajoi uusia haavoittuneita ambulanssiin, ei hän huomannut V:n pataljoonan ruiskusta jälkeäkään. Päällikkö oli käynyt ottamassa "asiasta selvää" ja siirrättänyt koneensa toiseen asemaan, missä se hyödyllisemmin täytti tehtävänsä.
Mutta vielä kauan jälkeenpäin kierteli komennuskunnan keskuudessa kertomus Matin sankarityöstä. Matti kuuli siitä itsekin tuontuostakin, mutta omasta puolestaan hän ei viitsinyt siihen kajota kuin kerran, jolloin kertoja esitti asiat väärässä järjestyksessä. Kun joku oikein alleviivasi hänen työtään, virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen:
— No kun ampuivat ihan omia ihmisiä… tuota… Oulun poikia… ja tappoivat jo yhden hevosenkin…
TAISTELUN KESTÄESSÄ.
Koko lauantaipäivän oli voimakas tykkeinjylinä Suodenniemeltä käsin ilmoittanut Lavialla oleville, että "siell' arpaa lyötiin Suomen sotijain". Tuntui siltä, että tähänastiset taistelut olivat olleet lasten leikkiä kaikesta tuimuudestaan huolimatta. Nyt oli oikea taistelu, jossa todella kysyttiin miehen kuntoa ja mieltä.
Pitkin päivää lennättivät sanantuojat Suodenniemeltä käsin sanomia. Ykskaks ajaa karahutti hevoskuorma tietä pitkin, täynnä paksuja, noin kolmen desimetrinpituisia teräspötkyjä, joiden kärki oli suppilon muotoinen: shrapnelleja ja kranaatteja. "Siinä viedään uusia evähiä", tuumiskeli muuan kiviaidalla maantien vierellä istuskeleva äijä shrapnellikuormasta. Eväitä tarvittiinkin, sillä paukkeesta päättäen oli valkoisten "rautapytyillä" päivän kuluessa ollut hyvä ruokahalu.
Tuontuostakin saapui kylään sanomia taistelun kulusta. Oululaisilla, jotka olivat hyökänneet ensimäisinä, oli ollut kuumat paikat. Mutta hyvin he olivat kunnostautuneet.
Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin kylään saapui käsky tuoda hevosia taistelupaikalle haavoittuneita kuljettamaan.
Haavoittuneita! Se sanoma sai aikaan levotonta liikettä kuormastomiesten keskuudessa, jotka mukaan pääsemättä olivat jännitetyin mielin odottaneet tietoja taistelun tuloksista. He lähtevät puhuttelemaan sanantuojaa, joka oli tullut hevosia hakemaan.
Tieto haavoittuneista oli ehtinyt esikuntahuoneeseenkin. Siellä ei
ollut tällä kertaa muita kuin varusmestari, majoitusmestari ja pappi.
Mutta heihinkin vaikutti se yhtä levottomuutta herättävästi.
Haavoittuneita!
Kuka? Ketä? Nämä kysymykset kiertävät miehestä mieheen.
Hetken kuluttua lähti majoitusmestari papin kanssa maantielle. He eivät saaneet olleeksi huoneessa enää. Ulos täytyy päästä, ottamaan selvää taistelun kulusta.
He suuntasivat kulkunsa Suodenniemelle päin. Sieltä tulijoilta ainakin saisi joitakin varmoja tietoja.
Äänettöminä he kulkivat. Levottomat uutiset painoivat mieltä. Ei tehnyt mieli puhella.
Tienkäänteessä tuli heitä vastaan hevosmies, vedättäen hiljalleen kuormaansa. Miehet arvasivat, että siinä kuljetettiin jotakin haavoittunutta tahi kaatunutta. Hevosen perässä kulki pari kuormastopoikaa. Toinen heistä supatti: "Siinä on oululainen, tuo toinen."
Majoitusmestari pyytää hevosmiestä pysäyttämään. Hän haluaa tietää, kuka oululaisista sai ensimäisenä antaa henkensä suuren asian edestä. Hän kohottaa peitettä vainajan kasvoilta. Ne ovat tutut: Pauli K. lepää siinä kuolleena, mutta niin tyynenä ja rauhallisena.
Papin mieleen valahtaa kuva edellisestä illasta, jolloin hän lähtörukouksen pidettyään kulki rivien ohitse ja jätti pojille hyvästejä. Pauli K. oli seisonut rivissä niin nuorena ja reippaana, silmissään lämmin kiilto, ja pidellyt uljaasti kivääriään. Pappi oli katsahtanut häneen ja nyökäyttänyt ystävällisesti päätään. Pojat olivat lähteneet, Pauli K. heidän mukanaan, ja nyt hän palasi taistelunsa taistelleena.
Papin mieleen muistuu toinenkin kuva. Oli rauhallinen juhlahetki A:n kirkossa. Nuoret sotilaat olivat tulleet Herran pyhää ehtoollista viettämään. Siellä polvistui toisten mukana Pauli K:kin vakavana ja hartaana alttarin ääreen. Nyt hän oli päässyt siihen suureen ehtoollispöytään, jossa Vapahtaja itse taivaallisena isäntänä palvelee omiaan.
Majoitusmestari laskee peitteen nuoren sankarin kasvoille ja paljastaa päänsä. Pappi seuraa hänen esimerkkiään. Hänen mielensä täyttää rauha. Hän on vakuutettu nuoren taistelijan osasta: se on täydellinen lepo.
He jatkavat matkaansa keskustellen hiljaisella äänellä nuoresta vainajasta. Hetken kuluttua tulee taas vastaan hevosmies. Hänkin kuljettaa kaatunutta. Ylikomentaja, majuri S., oli kaatunut aamupäivällä ja nyt viedään hänen ruumistaan Kankaanpäähän, jossa sitä odottaa arkku, vapaussankarin viimeinen ahdas maallinen asunto.
Levottomina palaavat miehet kylään. Päivästä on muodostunutkin oikea veripäivä. Kuinka monta uhria mahtanee vielä tulla, ennenkuin on ilta?
Pappi varsinkin on levoton. Hän ei saa mielestään eilisiltaista kohtausta esikuntatalon pihalla vähää ennen taisteluun lähtöä. Nuori oululainen komppanian varapäällikkö Eino E. ja hän olivat keskustelleet pihalla. Miehistö oli seisonut riveissä taisteluvalmiina. Oli ollut kirkas yö, taivas tähtiä täynnä ja syvä hiljaisuus ympäristössä. Komppanian varapäällikkö oli ollut tavallista vaiteliaampi. Hänellä oli nuori vaimo ja he olivat olleet vasta muutamia kuukausia naimisissa. Nuoresta aviomiehestä oli tuntunut, että tämä oli hänen viimeinen retkensä. Mielen oli vallannut outo aavistus ja hän oli uskonut huolensa papille.
— Kuule veli, jos sattuisi niin käymään, etten palaisi, niin lupaathan kirjoittaa vaimolleni?
— Lupaan. Ole varma siitä.
He olivat vaihtaneet kelloja, sillä komppanian varapäällikkö ei ollut halunnut ottaa mukaansa kallisarvoista kultakelloaan. Voisihan sattua, että hänen ruumiinsa jäisi punaisten saaliiksi. He tulisivat silloin luonnollisesti ryöstämään sen puhtaaksi, niinkuin olivat tehneet lukemattomia kertoja ennen. Hän tahtoi varata kellonsa muistoksi vaimolleen.
He olivat siis vaihtaneet kelloja ja Eino E. oli lähtenyt joukkonsa mukana. Pappi oli seurannut sitä kylän päähän. Siellä oli pysähdytty hetkeksi tähtikirkkaan taivaan alle lyhyeen rukoukseen. Vielä kerran oli pappi puristanut toverinsa kättä ja niin he olivat eronneet.
Koko päivän oli pappi muistellut tuota eroamista. Siinä oli ollut hänen mielestään jotakin aavistuksellista. Hän oli odottanut kuolinsanomaa joka hetki, sillä hänestä oli tuntunut, etteivät he tapaisi toisiaan enää tässä elämässä. Hän oli ollut sitä jo monta kertaa kysymäisillään taistelupaikalta tulleilta, mutta tähän saakka hän oli sentään jaksanut itsensä hillitä. Se olisi herättänyt outoa huomiota ja siksi hän oli vaiennut.
Mutta nyt hän ei enää jaksanut. Hänen täytyi keinolla millä tahansa päästä taistelupaikalle.
Hänelle tarjoutuikin otollinen tilaisuus. Komppanian taloudenhoitaja oli lähdössä viemään ruokaa taistelupaikalle. Pappi liittyi hänen matkaansa.
He olivat taloudenhoitajan kanssa juuri astumassa huoneesta ulos, kun he eteisessä kohtasivat hiestyneen hiihtäjän, joka palasi taistelusta.
— Mitä kuuluu? kysyivät he molemmat yhteen ääneen.
— Eino E. on kaatunut, kertoi viestintuoja ja hänen punakoita kasvojaan varjosti synkkä alakuloisuus.
Sitä oli pappi odottanutkin. Hänen aavistuksensa oli toteutunut. Se tuli tavallaan kuin helpoitus raskaan, piinallisen levottomuuden jälkeen, mutta samalla se tyrmistytti hänet siihen paikkaan. Nyt kun hän sen kuuli, se tuntui mahdottomalta.
— Onko se totta? kysyi hän ja tarttui hiihtäjän käsivarteen.
— On. Minä tulen juuri sieltä.
Papin käsi vaipui hervottomana alas. Se on totta. Pitihän hänen se tietää.
Alakuloisina ja synkkinä lähtivät ruuanviejät matkaan. Tämä oli onnettomuuksien päivä. Nyt oli jo kaksi poissa tutusta, rakkaasta joukosta. Kuinka monta tuli vielä olemaan, ennenkuin verinen ottelu oli lopussa?
Tie kulki pitkin järven rantaa ja nousi ylös huimaavaa mäkeä, kiemurrellen eteenpäin kapeana nauhana. Tien varrella näkyi jälkiä punaisten majailusta. Tuontuostakin tuli vastaan paikkoja, joissa he olivat syöttäneet hevosiaan, muutamissa pitempiäkin aikoja. Lumi oli poljettu kovaksi ja tienvarret olivat täynnä heinäntörkyä. Etempänä näkyi vielä selviä jälkiä heidän ketjupoluistaan. Niitä pitkin olivat hiipineet punaryssät, nuo maansa unohtaneet, vainolaiseen liittyneet. Murhan- ja saaliinhimoisina he olivat öisten ryövärien lailla metsiä madelleet. Nyt he olivat onneksi poissa. Muuten ei tietä olisi ollut niin rauhallinen ajaa.
Tuli vastaan osasto vaasalaisia, kuljettaen vankijoukkoa välissään. Kaksikymentäkaksi punakaartilaista marssi siinä Lavialle vangiksi joutuneina. Puolet joukosta oli aivan nuoria poikasia. Tuskin olivat vielä kuuttatoistansa täyttäneet. Useat heistä painoivat lakin silmilleen, kun pappi tovereineen heidät sivuutti.
Jo näkyivät ensimäiset kuormastot. Ne olivat vaasalaisten. Oululaisten kuormasto oli aivan etupäässä. Miehet ajoivat hiljakseen ohi ja saavuttivat määräpaikkansa.
Oli virkistävää tavata omia miehiä lähellä taistelulinjaa. Ryhmänjohtaja Leino P. oli ensimäinen, jonka he kohtasivat. Hän oli haavoittumaton, mutta uupunut päivän ponnistuksista. Taistelu oli ollut ankara ja väsyttänyt miehet aivan perinpohjin. Mutta siitä huolimatta he olivat kestäneet ja yhä syytivät heidän kiväärinsä tulta viholliselle, joka oli Suodenniemen kirkonkylässä melkein saarroksissa. — Taloudenhoitaja tarjosi ruokaa uupuneelle miehelle, joka ei koko päivänä ollut syönyt kuin pari voileipää.
Jätettyään ruokatavarat kuormastoon palasivat ruuantuojat takaisin. He olivat saaneet kuulla, että päivä oli ollut verinen. Toistakymmentä oululaista oli haavoittunut. Kaatuneita ei toistaiseksi ollut kuin kaksi. Mutta komppanian varapäällikön Eino E:n kuolema oli tehnyt lamaannuttavan vaikutuksen koko miehistöön.
Paluumatkalla he poikkesivat muutamaan torppaan, jossa majaili ambulanssi. Juuri kun he saapuivat sinne, oli torppaan kannettu kuolettavasti haavoittunut parooni A. Kankaanpäästä. Hän oli taistellut kuularuiskunsa ääressä uljaasti koko päivän, kunnes häneen iltahämyssä, melkein taistelun lopussa, oli sattunut luoti. Nyt hän makasi torpan tuvassa, jossa sotilaslääkäri häntä parhaillaan sitoi. Hänen tilansa kuului olevan toivoton, sillä luoti oli mennyt pään läpi.
Hetken kuluttua meni pappi ambulanssihuoneeseen. Siellä oli aivan pimeä. Sanitäärit eivät olleet joutaneet sytyttämään lamppua, omistaessaan kaiken aikansa kuolevalle. — Nyt oli sankari päässyt lepoon ja tohtori sytytti lampun.
Paareilla lepäsi nuori, kaunis mies. Otsa oli korkea ja puoliavoimen suun piirteet klassillisen hienot. Silmät olivat jääneet hiukan raolleen. Kuolema oli painanut niille jo suudelmansa.
Sanitääri kaivelee kuolleen taskuja ja vetää esille vainajan rahat ja muita papereita. Toisesta povitaskusta tulee esiin kokoon taitettu paperi. Sanitääri avaa sen. Se on 91 psalmi, joita lentolehtisinä oli jaettu sotilaille pitkin rintamaa. Omituinen liikutus valtaa sanitäärin. Hän räpyttelee silmiään kuin estääkseen esiin pursuvia kyyneleitä pääsemästä valloilleen ja ojentaa lentolehtisen lääkärille, joka on koonnut kaikki vainajalle kuuluvat paperit yhteen kimppuun.
Sängyssä peräseinällä nukkuu haavoittunut sotilas ja valittaa unissaan.
Keskellä tuvan lattiaa lepää paareilla toinen, uinuen ikuista unta.
Porstuan läpi kuuluu miesten puoliäänistä puhelua toisesta tuvasta.
Siellä on sotilaita levähtämässä ja kahvia juomassa.
Hetkisen kuluttua on pappi jälleen matkalla Lavian kirkolle, jonne on kahdeksisen kilometriä taistelupaikalta. Kuun sirppi valaisee metsäistä tienvartta, jonka yli kiviset kilometripylväät heittävät varjonsa.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Pappi havahtuu mietteistään. Niin, sunnuntai…
Kahdelle hänen tovereistaan oli koittanut ikuinen sunnuntai…
PITKÄNPERJANTAIN SAARNA.
Pienessä kamarissaan Kujakadun varrella istui kenttäpastori Koski ja kirjoitti. Hän oli äsken palannut rintamalta kotiin, toimittaakseen viimeisen palveluksen parille komppaniansa pojalle, jotka olivat kaatuneet S:n taistelussa. Vaikka oli ollutkin hupaista pitkän poissaolon jälkeen päästä kotiin lasten ja vaimon luo, ei pastori ollut oikein jaksanut nauttia jälleennäkemisen ilosta. Omituinen levottomuus oli vaivannut häntä koko kotonaolojan. Hänestä oli tuntunut, että komppanian miehistö oli jäänyt aivan turvattomaksi hänen poislähdettyään. Se oli tavallaan hyvin lapsellinen ja itserakas ajatus, mutta siitä huolimatta ei se ollut jättänyt häntä rauhaan. Pojat vaelsivat vaaroissa ja taisteluissa eikä joukossa ollut ketään, joka olisi heitä valmistanut kuolemaa kohtaamaan. Ainakaan ei ollut toista pappia komppaniassa ja tuo tehtävähän kuului lähinnä papille, sotapapille. — Tämä ajatus oli taakan tavoin painanut pastoria ja samentanut perheen jälleennäkemisestä johtuneen ilon.
Oli pitkänperjantain ilta. Pastori Koski oli aamulla ollut kirkossa. Mutta hän ei ollut voinut ottaa osaa jumalanpalvelukseen samalla tavalla kuin ennen. Ajatus, että "hänen pojilleen" ei kukaan pitänyt jumalanpalvelusta, oli kiusannut häntä koko kirkonmenojen ajan. Hän oli jo katunut, että oli ollenkaan lähtenyt. Olisihan kaatuneet voinut haudata kuka pappi tahansa. Hänen paikkansa olisi ollut rintamalla.
Kotiin tultuaan hän ei enää ollut saanut rauhaa. Kun tilaisuus pitkänperjantain saarnanpitoon joukon edessä rintamalla oli auttamattomasti mennyt, oli hän päättänyt pitää sen kirjeessä.
Pastori lopetti kirjoituksensa. Nyt se oli valmis. Hän korjasi silmälasejaan, oikaisi kumaraan painunutta varttaan ja luki:
"Rakkaat pojat!
"On kulunut toista viikkoa siitä kun erottiin. En ole saanut mitään kuulla teistä. En tiedä edes sitäkään, oletteko vielä entisessä paikassanne, vai onko retkenne käynyt eteenpäin. Kun nyt on hetkinen lomaa, kirjoitan teille muutaman rivin.
"Eniten olen ollut pahoillani siitä, että jouduin matkustamaan pois juhlapyhiksi. Istuessani tänään kirkossa tuli mieleeni, ettei siellä nyt kukaan pidä teille jumalanpalvelusta, ja ajattelin: jospa voisin siirtää tämän kirkon urkuineen ja alttareineen luoksenne sinne rintamalle. Kuvittelin jo mielessäni, missä istuisitte. Näin teidät kaikki niin elävästi silmäini edessä ja hengessäni seisoin saarnatuolissa, ja pidin teille pitkänperjantainsaarnan.
"Mutta turha oli toiveeni. En omistanut mitään sadun taikasanaa, jolla olisin unelmani toteuttanut. Näin vain edessäni sankat ihmisjoukot, ja kuulin tutun urkujen äänen ja pitkänperjantain virren vakavan, juhlallisen sävelen. Tyydyin toteamaan, että olin kotona ja te siellä kaukana rintamalla.
"Kun en siis ollut luonanne, päätin kirjoittaa teille ja pitää kenttäsaarnani kirjeessä.
"Pitkäperjantai — sovinnon päivä.
"Tuntuu aluksi oudolta ajatella sitä verisen sodan taustaa vasten. Mutta kun lähemmin sitä tarkastelemme, löydämme siitä piirteitä, jotka helposti soveltuvat yhteen sodan ja sota-ajan kanssa.
"Suuri vapaustaistelija Jeesus Kristus antoi henkensä meidän puolestamme. Teiltä, rakkaat pojat, voidaan vaatia henki isänmaan puolesta.
"Maailman vapaus ostettiin verellä. Isänmaan vapaus ostetaan myös verellä.
"Tässä kaksi ajatusta, joilla pitkäperjantai ojentaa kättä vapaustaistelullemme.
"Mutta nämä eivät suinkaan ole pitkänperjantain pääajatuksia. Ne ovat vain — jos niin tahtoisin sanoa — poimittuja laaksosta, kukkulan juurelta, sieltä, missä kissankello kasvaa kilpaa hiirenherneen kanssa. Jaloimmat kukat kasvavat kukkulan laella, — siellä, missä seisoo risti.
"Tahtoisin, että te, rakkaat pojat, kerääntyisitte hengessänne tämän ristinvuoren ympärille ja loisitte katseenne ylös kukkulan huipulle.
"Mitä näette siellä?
"Näette kärsivän miehen, joka ei ollut mitään pahaa tehnyt, vaan yksinomaan hyvää. Ja kuitenkaan ei hänelle löydetty muuta kuolinpaikkaa kuin risti.
"Siinä näette, rakkaat pojat, ihmiskunnan synnin.
"Sillä nuo ihmiset tuolla ylhäällä, jotka kulkevat ympäri ja katselevat ristiinnaulittua, edustavat ihmiskuntaa. Heidän syntinsä, jotka aiheuttivat Vapahtajan kärsimykset, ovat vieläkin vallalla maailmassa.
"Mutta te näette muutakin. Näette Golgatan kukkulalla myös täydellisen vanhurskauden.
"Kuoleva mies huolehtii keskellä tuskiaan vanhasta äidistään ja lohduttaa katuvaa ryöväriä.
"Se on vanhurskautta.
"Ja vielä muutakin näette. Näette kuinka hyvä usko ja luottamus
Vapahtajalla on ihmiseen kaikista hänen töistään huolimatta.
"Ajatelkaapas! Hän rukoilee sotamiesten puolesta, jotka naulaavat hänen kätensä ja jalkansa ristiin. Hän uskoo ryövärin parannukseen.
"Eikö ole ihmeellistä, että viattomasti kärsivä noin jaksaa uskoa vainoojistaan hyvää?
"Tiedättekö, rakkaat pojat, mikä seuraus tästä on?
"Siinä on meille pelastus.
"Vapahtaja uskoo meistä hyvää teoistamme huolimatta.
"Tämä on lohdullinen ajatus.
"Mutta tiedättekö, pojat, mikä tämän ajatuksen tarkoituksena on sinä hetkenä, jolloin se kirkastuu meille totuudeksi?
"Sen tarkoituksena on herättää meidät huolehtimaan, ettei Vapahtajan usko meihin osoittautuisi vääräksi.
"Olen varma siitä, että ymmärrätte minut ja seisotte vakavina tuon kukkulan ympärillä, jolla maailman valtavin taistelu taisteltiin. Tehän tiedätte jo vähän, mitä taistelu on. Sehän ei ole leikkiä.
"Siellä rintamalla muistuu teille usein iltahetkinä mieleen joku rakkaaksi käynyt paikka entisiltä ajoilta. Näette hengessänne mäkiahteen, josta laskitte suksilla alas. Muistatte uimarannan pajupensaineen ja vihantoine nurmineen: näette vedenkalvon väreilevän auringon paisteessa. Muistatte kotoisen nurkkauksen lukukammiossanne. Näette hengessänne niin elävästi vanhan kirjahyllyn, nuoraan pistetyistä lankarullista tehtyine välipuitteineen. Nuo kuvat seuraavat teitä taistelun tuoksinaan. Ne väräjöivät mielessä lepohetkinä ja illalla ennen unen tuloa ne suloisen tuttavallisina leijailevat vuoteenne ympärillä, tehden oudon pirtinlattian kodinomaiseksi.
"Jospa tuon pyhän vuoren kuva, jolla pitkänperjantain sankari kärsii, seuraisi teitä yhtä uskollisesti.
"Silloin ette koskaan tulisi levottomiksi kuolemaa ajatellessanne. Ajatusta opastaisi lapsenusko pyhän vuoren rinteitä ylös. Ja kuoleman hetkelläkin se kulkisi tuttua polkua sinne, missä seisoo risti."
Pastori laski paperiarkin syrjään. Siinä oli nyt saarna. Hän kirjoitti loppuun kehoituksen, että pojat antaisivat sen kulkea miehestä mieheen taikka kerääntyisivät yhteen sitä lukemaan. Voisihan esimerkiksi vääpeli lukea sen kaikkien puolesta. Sen jälkeen voisivat he veisata virrenvärssyn tahi pari ja lukea lyhyen rukouksen. Hän uskoi, että pojat täyttäisivät hänen pyyntönsä.
Hän tarkasteli vielä hetkisen kirjoitusta ja sulki sen kuoreen. Tuntui kuin olisi velvollisuus tullut täytetyksi. Saivathan pojat nyt edes kirjeessä saarnan, vaikka myöhästyneenäkin.
Hän nousi ylös ja silmäsi kadulle. Siellä aaltoili ihmisiä, aivan mustanaan.
Hetken kuluttua kulki ikkunan ohi joukko kaupungin suojeluskuntalaisia kantaen valkoista arkkua. Siinä saapui kotikaupunkiinsa kaatunut sankari.
Pastori Koski sieppasi hattunsa ja riensi portille. Valkoinen arkku kääntyi juuri nurkassa ja poikkesi ensimäiselle poikkikadulle. Väkijoukko seurasi sitä sekavina, hajanaisina ryhminä.
— Kukahan se mahtoi olla?
Katukäytävällä seisoskeleva vanha, harmaapartainen herra kääntyi pastorin puoleen.
— Mikkosen lesken pojaksi sanoivat, vastasi hän yksikantaan. — On kuulemma kaatunut jossakin siellä Tampereen puolessa.
Mikkosen Eenokki? Pastori Koski oli kuin ukkosen lyömä. Se ei voinut olla mahdollista.
Hän muisti kuinka Eenok Mikkonen oli vähää ennen hänen lomalle lähtöään tullut hänen luoksensa ja pyytänyt viemään kirjeen vanhalle äidilleen. Samalla hän oli pyytänyt, että pastori toisi hänen Uuden Testamenttinsa. Se oli unohtunut häneltä lähtökiireessä ja hän olisi halunnut saada sen varsinkin niiden muistiinpanojen vuoksi, joita hän N.M.K.Y:n raamattutunneilla oli siihen kirjoittanut. Hän oli luvannut ja kotiin tullessaan hän oli ensi töikseen käynyt Mikkosen lesken luona, antanut pojan kirjeen ja saanut Uuden Testamentin. Vanha leski oli ollut iloinen, kuultuaan poikansa hyvin jaksavan. 'Enhän minä olisi häntä laskenut, mutta kun hänellä itsellään oli niin suuri halu.' 'Sanoi omantunnon velvoittavan lähtemään.' 'Se onkin Eenokki niin omantunnontarkka poika.' 'Kirjoitti viimeksi tulevansa kotona käymään pääsiäiseksi, jos vaan saisi lomaa.' 'Mutta ei tainnut saadakaan.' Näin oli Mikkosen leski puhellut ja pyyhkinyt silmiään ilon kirkastaessa hänen kasvojaan.
Ja nyt oli Mikkosen Eenokki tullut kotiin, vaikka eri tavalla kuin äiti oli odottanut.
Pastori Koski huomasi jääneensä yksin portilleen. Vanha, harmaapartainen herra oli mennyt ja katu oli tyhjä.
Hän palasi sisälle ja istahti murtunein mielin pöytänsä ääreen.
Eenokki Mikkonen ei ollut enää lukemassa hänen saarnaansa. Hän oli päässyt "lomalle", pitkälle, loppumattomalle. Eikä hän tarvinnut enää Uutta Testamenttiansakaan.
Pastori otti pöydältä mustakantisen kirjan. Se oli Eenok Mikkosen Testamentti. Näki, että sitä oli ahkerasti käytetty. Hän avasi sen umpimähkään ja hänen silmänsä sattuivat seuraaviin Johanneksen evankeliumin sanoihin:
"Älkää luulko, että minä olen syyttävä teitä Isän edessä."
Tuntui kuin olisi vainaja itse lausunut hänelle nämä sanat. Niin, hän ei kyllä syyttäisi, sillä hän oli ollut valmis kuolemaan. Mutta ehkä komppaniassa oli joku toinen, joka häntä syyttäisi, joku, joka ei ollut yhtä valmis kuolemaan kuin Eenok Mikkonen?
Pastori Koski laski kirjan pöydälle ja lähti viemään kirjettänsä postiin.
HILJAINEN YRJÄNÄ.
Pitkä-Heiskanen, kuularuisku N:o 1:n syöttäjä, kertoi:
Joukossamme oli nuorukainen, ehkä tuossa seitsemäntoista korvissa oleva, pitkä ja solakka, jonka ylähuulta jo tummensi viiksien untuvainen oras. Hän oli reipas ja rivakka toimissaan, aina valmis ensimäisenä lähtemään, mihin vain miestä tarvittiin, sillä tämä nuorukainen täytti jo miehen paikan niin sodan kuin rauhankin töissä.
Hänen kotinsa oli kaukana Pohjanmaalla. Sieltä hän oli lähtenyt muiden mukana, ensimäisten joukossa. Niinkuin monen muun oli hänenkin koulunkäyntinsä keskeytynyt. Hänelle se tuotti surua, sillä hän oli koulussa niitä, joka otti opiskelun oikein velvollisuuden kannalta ja tahtoi täyttää työnsä siinäkin niinkuin mies. Sillä tällä nuorukaisella oli iästään huolimatta jo miehen mieli ja käytös. Hän oli yksi niitä harvoja varhain kypsyneitä, jotka ovat määrätyt tarttumaan elämästä kiinni lujin ottein aikaisemmin kuin toiset. Vaikka meihin muihinkin sota oli vaikuttanut kehittävästi, oli se toverissamme, "Hiljaisessa Yrjänässä", — niinkuin häntä kutsuimme, — saanut aikaan vielä suuremman muutoksen: hän oli parin kuukauden aikana miehistynyt enemmän kuin tavallisissa oloissa kahdessa vuodessa. Hänen äänensä oli saanut syvän, miehekkään soinnun, katse oli syventynyt ja hänen ahavoittunut, kuparinruskea otsansa herätti meissä ajatuksen, että hänessä oli malmia enemmän kuin meissä muissa.
Mutta yhtä ei sota ollut voinut hänessä muuttaa: hänen vähäpuheisuuttaan. Taikka, jos se oli siinäkin jonkun muutoksen aikaansaanut, oli se tapahtunut paremmin kielteiseen suuntaan: hän oli tullut vielä vähäpuheisemmaksi kuin ennen. Kerran jo epäilimme, että häntä vaivasi koti-ikävä ja että se sai hänet niin visusti vaikenemaan, mutta pian huomasimme erehtyneemme. Ei, sota oli vain saanut hänet ajattelemaan enemmän, syvemmin, perinpohjaisemmin, ja siitä johtui, että hän iltahetkinä toisten tarinoidessa vaikeni ja tuijotteli takan räiskyvään tuleen.
Hän ei ollut niitä, jotka sotaa ajatellessaan olivat kuin karille joutuneita, epätoivoisiin ristiriitoihin sotkeutuneita. Jos hän oli joskus sellaistakin kokenut, oli hän päässyt karilta irti ja ohjannut purtensa syville vesille. Sen saimme kuulla hänen mietteistään, joita hän yht'äkkiä saattoi ruveta kertomaan, juuri kun joku meistä parhaillaan muisteli jotakin kouluaikaista seikkailua taikka hauskaa sattumaa ketjussa ulkona saaristossa.
Istuimme Ahlaisissa Södergårdin peräkammarissa, joka oli melkein kaksi viikkoa ollut asuntonamme. Pojat puhdistivat parabellumejaan, "kapteeni" voiteli saappaitaan ja Rinteen Asla kirjoitti kirjettä kotiinsa. Gramofooni oli juuri vaiennut. Se oli soittanut "Amerikkalaisen lippumarssin", josta me kaikki niin paljon pidimme.
Hiljainen Yrjänä istui uunin edessä, pää käsivarren varassa katsellen liekkien tanssia.
Hänellä oli taas mietehetkensä, jolloin hän pohti elämän syviä arvoituksia. Meistä hän muistutti helmikalastajaa, joka purrellaan liikkuu paikasta toiseen, sukeltaen syvyyteen silloin tällöin ja tuoden sieltä päivänvaloon mitä ihmeellisimpiä helmiä. Minä seurasin hänen katsettaan ja näin, kuinka se toisinaan laajeni sisäänpäin kuin hämmästyneenä omista näkemyksistään. Toisin vuoroin se oli ihmeellisen hämärä, harsopeitteinen ja aivan liikkumaton. Silmäripsien hiljainen väre vain ilmaisi, että katse sittenkin eli. Se oli vain pysähtynyt jotakin salaperäistä asiaa tarkkaamaan. Yht'äkkiä hänen päänsä liikahti, silmät räpäyttivät pari kertaa ja hän kääntyi meihin päin, suun ympärillä tuo hänelle niin ominainen filosoofin-hymy, jossa oli jotakin niin ylhäisen miellyttävää. Hiljaisella Yrjänällä oli jotakin sanottavaa. Sen me jokainen huomasimme. Rinteen Aslakin keskeytti kirjoituksensa ja katsoi häneen kuin odottaen.
— Pojat, oletteko koskaan kuulleet tykkien virttä?
Siinä oli taas yksi hänen omituisia ajatusyhdistelmiään, joihin me jo olimme tottuneet.
Hän rakasti tuollaisia sanontatapoja. Niissä oli niinkuin eräs joukostamme oli sanonut — runollista näkemystä.
Me emme vastanneet mitään eikä hän sitä odottanutkaan. Hän teki vain kysymyksensä kuin antaakseen meille merkin, että hän halusi ruveta mietelmiensä kerää purkamaan.
Me valmistauduimme kuulemaan.
Hiljainen Yrjänä katsahti meihin, kuin haluten tiedustaa, olimmeko valmiit, ja alotti sävyisään tapaansa:
— Tykkien virsi. Tuo ajatusyhdistelmä on ruvennut minua miellyttämään. Siinä on jotakin, joka muistuttaa kirkkoa, lähinnä urkuja, ja kirkko on minulle tällä sotaretkellä auennut uudessa valossa. Muistattehan, pojat, tuon ehtoollisjumalanpalveluksen? Siinä oli jotakin selittämättömän mielenkiintoista, jota en ole saanut itselleni selväksi. Johtuiko se siitä, että papilla oli kenttäpuku yllä ja jalassa tavalliset sotilassaappaat, vai herättivätkö tuon omituisen, salaperäisen tunnelman olosuhteet, joissa ehtoollisella kävimme, — kahden verisen taistelun väliajalla? Minä, joka, — niinkuin tiedätte — olen ennen kuulunut kreikkalaiskatoliseen kirkkoon ja vasta myöhemmin kääntynyt luterilaisuuteen, en voinut vastustaa haluani tulla mukaan, niin rippikoulun käymätön kuin olinkin. Liityin siis joukkoon enkä sitä kadu, sillä tuo ehtoollisenvietto ei koskaan mene mielestäni. Sovin siitä myöhemmin pastorin kanssa. Uskon, että hän minut ymmärtää.
Hän vaikeni sivellen mietteissään leukaansa. Hetken päästä hän jatkoi:
— Mutta siitähän minun ei pitänyt puhua. Tykkien virsi, sehän oli siitä, josta alotin. Niin, — tuo ajatus on ruvennut minua miellyttämään ja minä olen iltahetkinä kehrännyt siitä pienen ajatelman, tahi miksi sitä kutsuisin. Jos haluatte, niin minä juttelen.
Tietysti me halusimme. Olivathan Hiljaisen Yrjänän iltamietelmät muodostuneet jokaiselle meistä mitä nautintorikkaimmiksi.
— Puhu vain, kehoitin minä.
— Mutta Aslalla on kirje keskessä.
Puhuteltu huitaisi kädellään, niinkuin hänen tapansa oli.
— Ei tee mitään. Loppuikin sanottava ja mielelläni kuuntelen.
Hiljainen Yrjänä hymyili vienoa hymyään ja alkoi:
— Rauhan toimissa liikkuessaan ei ihminen kuule tykkien virttä. Siitä luonnollisesta syystä, että tykit silloin vaikenevat. Maamies kyntää pellollansa astuen hikisenä auransa kuressa. Hänen yllään kaartuu sininen taivas ja ilmassa soi leivosten liverrys. Yli niittyjen kantautuva kirkonkellojen ääni muistuttaa vain, että on lauantai ja seuraavana päivänä pyhä, jolloin on mentävä kirkkoon. — Mutta tulee toinen aika, jolloin aura seisoo pellolla koskemattomana ja sen jälessä astuva mies on tarttunut miekkaan ja kivääriin maatansa puolustaakseen. Niinkuin me nyt, — vaikka nyt on vielä talvi ja aurat ovat luultavasti kalustohuoneessa kesää odottamassa.
Hän heilutti kättään kuin hermostuneena, että vuodenaika sotki hänen ajatustensa kulun.
— Tulee aikoja, jolloin tykkien täytyy saada virtensä veisata, juhlallinen, jymisevä virtensä, joka panee maat vapisemaan ja kalliot täräjämään. Siitä ei päästä. Se on yhtä välttämätöntä kuin luonnonlakien kulku. Ilman tätä virttä ei nim. maamies voi jatkuvasti toukojansa tehdä eikä talvipuhteitaan rauhassa viettää. Ilman tätä virttä ei hän saa Jumalaansa esteettömästi palvella eikä isiensä temppelissä käydä.
Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten:
— Semmoinen aika on meillä nyt. Punaiset ovat häväisseet kirkot ja saastuttaneet alttarit. Eikä ole saanut maamies enää viime aikoina rauhassa omia peltojansa tehdä. Räyhäävä joukko on hänet sieltä pois ajanut, — muka lakon vuoksi. Ja pahimmassa tapauksessa on talonisäntää rääkätty sentähden, että hän uskalsi omalle pellollensa mennä.
Sellaisena aikana täytyy tykkien saada virtensä veisata.
Hän vaikeni taas ja katseli meitä loistavin silmin. Oli yksi niitä hetkiä, jolloin Hiljainen Yrjänä oli innostunut.
— Katsokaapa, pojat, tätä meidän maatamme! Mistä löydämme täältä enää tavallisia kansalaishyveitä? Punaisten puolella ne ovat jo aikoja sitten muuttuneet muinaismuistoiksi. Mutta on toivomisen varaa valkoisellakin puolen. Tosiasia kuitenkin on, että melkein puolet kansastamme on johdettu vääryyden ja petoksen poluille. Konnuus ja murha ovat hyveiksi muuttumassa.
Sellaisena aikana täytyy tykkien saada virtensä veisata.
— Kun oman heimon mies unohtaen maan, jossa hänen esi-isiensä luut lepäävät, liittyy maan vanhaan veriviholliseen ja tarttuen aseisiin omia veljiään vastaan tahtoo tuhota heidät, ja estää heidän rauhallisen työskentelynsä kotivainioilla, silloin on tullut aika tykkien julistaa maanpettureille iankaikkista vanhurskautta ja tuomiota.
— Kun oman maan mies ihmisyytensä unohtaen käy vainolaisen kanssa isien temppeliä häväisemään, tahtoen särkeä sen alttarin ja vaientaa iäksi sen urkujen äänen, silloin on totisesti aika tykkien saarnata oikeutta ja veisata tuomiosta, joka kohtaa jumalattomia. Sillä tykkien virressä soi kuolema ja kadotus jokaiselle, joka paha on, mutta lohdutus ja rauha jokaiselle, joka vanhurskautta ja oikeutta rakastaa.
Hiljainen Yrjänä otti lattialta varvunpalasen ja hypisteli sitä sormiensa välissä. Me luulimme jo, että hänen mietelmänsä olivat lopussa. Mutta hän jatkoi taas hetken päästä:
— Minä olen monta kertaa, pojat, verrannut tuollaista suurta kenttähaupitsia vanhan testamentin profeettaan, joka julistaa kansoille Jumalan tuomiota ja vanhurskautta. Tuollainen 16 sentimetrin mörssäri on kuin joku Aamos tai Jeremias, jonka ääni kuuluu yli syntiin hukkuvan maan. Punaiset saavat kuulla tuomion ja me valkoiset vanhurskauden sävelen. — Ja jos me pysymme kestävinä loppuun saakka, niin me Israelin lasten lailla voitamme vielä itsellemme luvatun maan.
Hiljainen Yrjänä vaikeni ja kääntyi meihin syrjittäin, ruvetakseen entiseen tapaansa tuijottelemaan tuleen. Me olimme siihenkin jo niin tottuneet, ettei sitä kukaan pahakseen pannut. Minä mietin vain, että hän olisi sopinut papiksi niin erinomaisen hyvin. Olihan hänen esityksensä ollut kuin pienoinen saarna. Teoloogi hänestä tulisi ja verraton. Minä kuvittelin jo mielessäni Hiljaista Yrjänää pappina, papinkaulus kaulassa ja kappa selässä, kun samassa komppanian päällikkö astui huoneeseen:
— Hyvää iltaa pojat! lausui hän, ja me kavahdimme pystyyn seisoen suorina kuin tikut.
— Kuka haluaa lähteä tiedusteluretkelle?
— Minä!
Hiljainen Yrjänä oli noussut ja katsoi komppanian päällikköä tyynesti silmiin.
— Hyvä on. Mutta retki on vaarallinen, eikähän Yrjänä olisi joka kerta velvollinen.
— Minä lähden halusta, lausui Yrjänä ja hänen äänensä soi vakuuttavana.
Oli jo ilmoittautunut toisiakin ja komppanian päällikkö nyökäytti tyytyväisenä päätään. Minä olin loukannut jalkani enkä siis voinut lähteä.
— Hyvä on. Kello kymmenen olette valmiit.
Komppanian päällikkö poistui. Pojat rupesivat laittautumaan lähtökuntoon. Pahoittelin, etten päässyt mukaan. Nyrjähtynyttä jalkaani pakotti heti kun vähänkään enemmän sitä vaivasin.
Hiljainen Yrjänä istui ja katseli tuleen. Hän ei tehnyt kiirettä, istui vain ja mietiskeli. Kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään valmistamista ennen retkelle lähtöä.
— Ei ole. Minun parabellumini on kunnossa ja kiväärini puhdistin jo eilen.
Ja hän istui ja kehräsi mietteitään, kunnes lähdön hetki löi.
Kello kymmenen he olivat lähtökunnossa, pukeutuneina valkoisiin hiihtokaapuihin. He vyöttivät parabellumit vyölle ja heittivät kiväärit selkään.
— Terve nyt! sanoivat he ovessa mennessään.
— Terve, terve! Onnea retkelle.
Viimeisenä astui Hiljainen Yrjänä. Hän kääntyi ovessa ja nyökäytti minulle päätään huulillaan tavallinen filosoofin-hymynsä.
Kun pojat aamulla palasivat, ei Hiljaista Yrjänää ollutkaan mukana.
Ihmettelin ja kysäisin, mihin hän oli joutunut.
— Kaatui, oli yksitoikkoinen, surullinen vastaus. — Emmekä saaneet ruumistakaan mukaamme.
Menin aivan sanattomaksi hämmästyksestä. En tahtonut uskoa korviani.
Hiljainen Yrjänäkö kaatunut? Se ei ollut mahdollista.
Tunsin, kuinka poskeni kostuivat, kun pojat kertoivat tapauksen.
— Oli sellainen helvetillinen kiväärituli, etten ole mokomassa ennen ollut, lopetti kertoja.
Minulta jäähtyi keittiöaliupseerin tuoma kahvi pöydälle. Tuntui niin kummalta ajatella, että Hiljainen Yrjänä lepäsi tuolla ulkona saaristossa valkealla, lumipeitteisellä selällä ijäksi hiljenneenä.
Mieleeni johtuivat hänen eilisiltaiset mietelmänsä "tykkien virrestä".
Hänen viimeiset sanansa kaikuivat korvissani:
"Jos me pysymme kestävinä loppuun saakka, niin me Israelin lasten lailla voitamme itsellemme luvatun maan."
Hän oli tarkoittanut "uutta Suomea", jota me nyt olimme valloittamassa itsellemme, mutta minä olin vakuutettu, että hän oli voittanut "luvatun maan" vielä kauniimmassa merkityksessä.
VALKOINEN TAMPERE.
Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi. Ilman ponnistuksia ja uhrauksia se ei ollut tapahtunut, mutta olihan muutos ollut uhrauksien arvoinen.
Aikaa se myöskin oli kysynyt, mutta olihan muutos ollut siksi suuri, ettei se lyhyemmässä ajassa olisi ollut mahdollinenkaan.
Tykkien, haupitsien, kuularuiskujen ja kiväärien paukkuessa se oli tapahtunut hiljalleen, mutta varmasti, askel askeleelta, aivan kuin talven kangistama puu keväällä puhkeaa lehteen.
Nyt ovat haupitsit ja tykit vaienneet. Niiden työ on valmis: punainen
Tampere on muuttunut valkoiseksi.
Jo lauantaina huhtikuun 6 päivänä sen selvästi huomasi. Asemalle ajoi valkoisten juna, asemasillalla kuhisi valkoisia, aseman edusta oli täynnä valkoisia, — jos vielä punaisiakin, — viimemainitut kuitenkin aseettomina, alakuloisina, uupuneina toivottomasta taistelusta, pitkissä, pitkissä riveissä, alkamassa vangin, sotavangin epätoivoista taivalta.
Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi.
Mutta sunnuntaina sen huomasi kaikkein selvimmin.
Torilla, kauppatorilla, jolla edellisinä päivinä tykit olivat kuolonjuhlallisina virkaansa tehneet, ja joka oli lainehtinut hätääntyneen punaisen armeijan viime ponnistuksissaan riehuvista joukoista, vallitsi rauha. Kaupungintalon parvekkeen syrjälle levitetty musta kangas valkoisine risteineen puhui rauhasta, sunnuntairauhasta, ja juhlapukuinen kirkkokansa virsikirjat käsissä oli todistuksena, että taistelu oli tauonnut.
Kajahti ilmoille virsi tuhansien suiden veisaamana. "Kaikkivoipa Jumalamme". Sen sävel vieri yli torin tukahduttaen pitkin Hämeenkatua ajavien jääkäriratsujen kavionkapseen. Se täytti koko torin, kiiveten koloille ammutun teatteritalon seinää pitkin ylös taivasta kohden. Vanha, harmaantunut tuomiorovasti toimitti lyhyen alttaritoimituksen ja kenttäpappi Eino V. astui esiin saarnaa pitämään.
Outo oli teksti ja harvinainen, mutta hyvin sopiva sotaiseen tilanteeseen: "Ja koko Juuda nosti sotahuudon."
Se oli aineena papilla ja elävästi hän kuvaili, miten Suomen saloilla oli nostettu sotahuuto vapauden ja oikeuden puolesta. Vallattu oli Tampere, pakanallisen "Israelin" lujin linna. Siinä oli kiitoksen syytä ja se velvoitti myös valkoisen armeijan miehiä Juudan miesten tavoin rukoilemaan Herraa.
Selvä ja sattuva oli saarna. Se ei jättänyt epäilyksille eikä väärinkäsityksille sijaa, mikä oli valkean armeijan ajatus ja pyrintöperä: Koko Suomesta oli saatava valkoinen, jossa jokaisella rehellisellä ja kunnon kansalaisella oli täysi turva ja vapaus.
Valkoinen Tampere hengitti. Vastasyntyneen lailla se veti ilmaa keuhkoihinsa. Tuo jumalanpalvelus kauppatorilla oli sen ensimäinen, voimakas parkaisu. Mutta vielä voimakkaamman ilmaisun sai tämä uuden elämän alku saman sunnuntain iltapäivällä.
Kenraali Mannerheim oli antanut käskyn, että kello kolmelta oli Johanneksen kirkossa vietettävä juhlallinen kiitosjumalanpalvelus sotilaille. Yleisölle oli luvattu pääsy lehtereille ja jo hyvän aikaa ennen määrättyä kellonlyöntiä oli väkeä mustanaan jonottamassa kirkon edustalla sisäänpääsyä odotellen. Lehterit täyttyivät, alakirkko täyttyi. Saapui itse kenraali esikuntineen harmaahapsisen tuomiorovastin ottaessa hänet vastaan lyhyellä tervetuliaispuheella. Urut virittivät alkuvirren. Alttarille astuivat kaupungin papit kenttäpappien seuraamina ja juhlallinen toimitus alkoi:
"Me näimme Herran."
Siitä saarnasi kenttäpappi, pastori Väinö M. Elävästi hän kuvaili, miten Tampereen monipäiväisessä taistelussa oli nähty Herra. Hän puhui sekä päällystölle että miehistölle taivaallisen Ylipäällikön puolesta. Se oli vakava itsetutkimushetki jokaiselle. Käymmekö sotaa valkoisilla aseilla, vai tahraako niitä itsekkyys ja voitonhimo? Muistaako valkoisen armeijan sotilas olevansa Herran sotilas?
Näiden ajatusten ympärillä liikkui saarnaajan esitys.
Korsholman sotilassoittokunta avusti kirkkomusiikin esittämisessä.
Seurakunnan kanttori lauloi soolo-osan erääseen hengelliseen lauluun.
Valtavan voimakkaina vyöryivät sävelet kirkon holveissa. Tuskin tulevat
Johanneksen kirkon muurit milloinkaan kuulemaan sellaista soittoa ja
veisuuta.
Jumalanpalveluksen päätyttyä luki ylimajoitusmestari ylipäällikön kiitoksen sotajoukoille, jotka olivat Tampereen valloitukseen osaaottaneet, ja urkujen soidessa astuivat sotilaat kirkosta ulos läpi tuhatlukuisen väkijoukon. Juhlajumalanpalvelus oli päättynyt. Tampere, valkoinen Tampere eli ja hengitti taas.
Sunnuntai-iltana olivat kadut täynnä kansaa. Valkoisia joukkoja käveli ja ratsasti, valkoisia joukkoja kaikkialla, valkoisia joukkoja. Punaiset olivat hävinneet jäljettömiin. Teki mieli epäillä, oliko niitä ollut olemassakaan. Mutta kaikkialla näkyvät taistelun jäljet puhuivat päinvastaista kieltä: punaisia oli ollut, mutta nyt oli heidän valtansa loppunut. Senpävuoksi eivät taistelunjäljet häirinneetkään yhteistä suurta iloa.
Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi…
KUNNIAN KENTILTÄ.
Pirttijärvi, Ahlainen, Suodenniemi, Mouhijärvi, Tampere. Mitä muistoja herättävätkään nuo nimet entisen Oulun I:sen rintamakomennuskunnan miesten sydämissä! Taisteluita, vaaroja, seikkailuja, toinen toistaan ihmeellisempiä. Kuvia, miesten hahmoja sekasortoisessa melskeessä, kiväärien ja kuularuiskujen rätinää, jossa pohjasäveleenä soi kenttätykin kumea ääni. Pimeään kääriytyneitä saaristolaistupia, joiden ikkunoista tuiskuaa punaisten murhaava tuli, ja pitkin aavaa merenselkää ryntääviä valkoisten partiojoukkoja, etunenässä hurja Lavast, silmissään taistelun kuumeinen hehku, ääni käheänä ja kiukkuisena… Taikka tarmokkaita taisteluita Tampereen ympärillä Näsijärven ennen niin rauhaisilla rannoilla, joilla sodan jumala temmelsi haltioituneena siihen saakka, kunnes valkoisten harmaatakkiset joukot keväisen valtavalla voimalla ottivat haltuunsa viikkoja, kuukausia kärsineen kaupungin, johon palasi rauha pakomatkaltaan kuin varotellen, henkeään pidättäen ja oudosti ympärilleen katsellen.
Kamppailuja täynnä tuskaa ja ponnistusta, mutta niin suurenmoisia ja ihmeellisiä, että niitä ajatellessa rinta laajenee.
Kunnian kentillä viettää muisto juhliaan.
Minkälaisilta näyttänevät nyt talviset taistelupaikat?
Ahlaisten saaristossa seisovat kalastajatuvat rauhallisina luodoillaan. Aurinko paistaa päreellä paikatusta ikkunasta sisään. Sen oli kiväärin luoti pirstonut muutamana varhaisena maaliskuun aamuna. Kalastaja, vanha merimies, asettelee verkkojaan kuivamaan tupansa seinustalle. Muutamia puutappeja, verkonkannattimia on seinällä katkennut. Kalastaja ei tiedä, että ne katkesivat samana aamuna, jolloin valkoiset hyökkäsivät tuvan pihaan ja koettelivat pimeässä kivääriensä perien kestävyyttä.
Pienellä perunamaalla työskentelee kalastajan vaimo lapsineen. Hänestä tuntuu niin oudolta tehdä työtä nyt kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Hän muistaa maaliskuun aamun, jolloin heidän tupansa pihalla riehui verinen ottelu. Pimeässä kajahtelivat taistelevien huudot ja niitä säesti kuolevien viimeinen korina. Taistelu päättyi valkoisten voittoon, mutta se nuorukainen, jonka hän oli ensimäisenä nähnyt hyökkäävän pihaan, lepäsi kuolleena porrasten päässä.
Hän pysähtyy mietteissään ja huokaa. Tuntuu niin omituiselta, kun kaikki on taas niinkuin ennen. Vene lahden pohjukassa on samassa paikassa kuin viime kesänäkin. Verkkotalaat vähän kallellaan saunan luona. Saunan piippu vain on toisennäköinen. Se on osaksi kaatunut eikä sitä ole vielä korjattu. — Mutta muuten on kaikki ennallaan lukuunottamatta tuvan seiniä, jotka ovat kiväärinluotien läpäisemät monesta kohden. Ihme, että hän ja lapset hengissä säilyivät.
Hän on käynyt vähäpuheiseksi, sillä viimetalvisten tapausten muistot kaihtivat mieltä. Varsinkaan sitä valkoista nuorukaista hän ei saa ajatuksistaan. Sillä oli niin kaunis vaalea tukka. Se oli liimaantunut kiinni otsalle. Ja silmät olivat jääneet puoli avoimiksi. Naapuritorpan vaimolle hän toisinaan osoittaa portaiden päätä ja virkkaa kuin muistoistaan heräten:
— Tuohon se kaatui… se valkoinen poika. Niin nuori ja kaunis, tuskin seitsemäätoista vielä…
* * * * *
Jykevä kivikirkko seisoo korkealla kunnaalla, lähellä järven rantaa, jota pitkin rantatie pujotteleikse kohden merenrantakaupunkia. Nyt on sen tienoo jälleen rauhallinen, mutta talvella soi sen ympärillä sota ja riehui raivoisa taistelu. Viikkomääriin eivät sen kellot kutsuneet kansaa jumalanpalvelukseen. Sen alttari oli häväisty, sen urut pirstottu kappaleiksi. Ja sen holvien alla, missä ennen oli kaikunut jumalanvirsi ja aaltoillut pyhä, sunnuntainen hartaus, olivat kajahdelleet vain raakojen vihollisjoukkojen sadatukset ja kiroukset. Kaiken he olivat hävittäneet ja raiskanneet, vanhasta messukasukasta uudenaikaiseen kynttiläkruunuun.
Kirkon kivikatto oli rikki ammuttu, sen ikkunat säpäleinä, sen lattia tulvillaan patruunanhylsyjä ja seinistä lohkeilleen rappauksen soraa. Se luuli jo viimeisen hetkensä tulleen.
Mutta muutamana huhtikuun päivänä, jolloin hanget kirkkaina kimmelsivät, saapuivat pohjalaiset ja vapauttivat häväistyn temppelin vainoojistaan. He hyökkäsivät ylös kirkkomäkeä vastustamattomalla voimalla, ahdistivat vihollisen yhä ahtaammalle kirkkomäen ja sitä ympäröivän metsän väliin, löivät heidät siinä ja ottivat vangiksi, tunkeutuivat lopulta itse kirkkoon ja tekivät lopun viimeisistä temppelinhäväisijöistä.
Silloin huoahti raastettu temppeli helpoituksesta. Se oli lopultakin selvinnyt hengissä, vaikka häväistynä ja puhtaaksi ryöstettynä.
Nyt on sen alttari uudelleen rakennettu. Siellä seisoo taas pappi, Herran palvelija, ja julistaa ijäistä sanaa. Holveja pitkin vyöryy jälleen Jumalan virsi ja korkeuteen kohoaa sanankuulijoiden harras rukous: Jumala, varjele isänmaata! Ja jumalanpalveluksen jälkeen julistaa kellojen malminen ääni maahan rauhaa ja ihmisille hyvää tahtoa.
Pyhyys ja vanhurskaus ovat jälleen päässeet huoneeseensa asumaan.
* * * * *
Yksinäinen pyöräilijä ajaa Lavialta Suodenniemelle. Hän nousee kylän päästä kohoavalle Velhovuorelle, jonka laitaa maantie suikertelee kuin kapea nauha. Alla lepää kaunis Kaskijärvi lehtevine rantoineen ja tuossa aivan edessä avautuu Lavian kirkonkylä taloryhmineen. Kaikkialla vallitsee rauha. Maantienojan reunalla kasvaa punaisia horsmia rehevänä pensaikkona. Tuuli huojuttelee niiden pitkiä kukkaterttuja. Mehiläinen lentelee kukasta toiseen. Seutu on kaunis, lumoavan kaunis, ja Velhovuori humisevine puineen tuntuu rauhan tyyssijalta.
Mutta talvella asui seudun yllä kaamea autius. Kylä oli kuin kuollut. Punaisten hurjat laumat temmelsivät siellä ja hävittivät kaiken, mitä mieleen juolahti, kirkosta pahaseen maantiensiltaan, kunnes valkoisten joukot karkoittivat heidät pois ja ottivat raiskatun kylän haltuunsa.
Mutta vaikka kylä olikin joutunut valkoisten valtaan, asusti sitä ympäröivillä kukkuloilla edelleenkin kuolema ja kammo. Niillä hiipivät punaisten vakoojat ja eräänä maaliskuun päivänä he tekivät hyökkäyksen kylää vastaan, aikeissa valloittaa sen takaisin. Silloin oli Velhovuori nimensä arvoinen: siellä häärivät punaiset peikot kuin irtipäässeet paholaiset. Siinä missä horsma niin rehevänä kukkii, seisoi heidän tykkinsä. Se syyti kylään kadotusta ja kuolemaa. Sitä todistavat vieläkin paikatut katot ja korjatut rakennukset. Rauhallista metsäpolkua, jonka yli vanamo niin ujona ojentautuu, hiipivät silloin punaiset salakytät, silmissä murhankiihko ja ryöstönhalu, ja Kaskijärven kallioiset rannat kajahtelivat heidän raa'asta naurustaan.
Mutta kauan ei kulunut, ennenkuin manalaiset ajettiin tiehensä, Velhovuori vapautui verisestä lumouksestaan ja sen yli suikerteleva maantie hengitti jälleen, äänettömästi kärsien raiskatuista, puhdasvaippaisista reunuksistaan, jotka olivat täynnä pakenevan hunnilaisjoukon jälelle jättämää likaa ja saastaa.
Ei uskoisi seutua samaksi nyt. Ennen sodan ja taistelun temmellyspaikka, nyt rauhaisa ja hiljainen. Ennen täynnä tykkien jyrinää ja kuolevien valitusta, nyt ahkeraa työtä ja touhua pelloilla ja vainioilla.
Maamies kyntää syyspeltojaan. Silloin tällöin kolahtaa auranterä kovaan rautaesineeseen. Maamies ottaa sen ylös ja katselee sitä rauhallisena. Se on shrapnellin kuori, joka on hautautunut peltoon. Maanmies kääntelee sitä kädessään ja katselee hetkisen. Sitten heittää hän sen tyynenä pellon pientarelle, viedäkseen sen kotiinsa työn päätyttyä. Siitä voi parhaassa tapauksessa tulla paino vanhaan "könninkelloon", joka tuvan nurkassa aikaa mittaa.
Rauhaisa työ on vallannut jälleen vanhat asuinsijansa.
Sellaisilta näyttävät entiset taistelupaikat. Rauha ja lepo vallitsee siellä, missä ennen riehui taistelu ja kalskahtivat miekat. Kirkonkellojen ääni vierii yli seudun, missä äskettäin vielä soi tykkien kumea virsi. Ja kukkasikerö koristaa paikkaa, mihin sankari vaipui hurmeissaan.
Mutta kun saapuu yö, jolloin kaikki on hiljaa, tulevat piilopaikoistaan esille hämärän hengettäret. Ne kulkevat ympäri metsissä ja kallioilla, hiipivät kirkkomäelle ja laskeutuvat sieltä varovasti järven rantaan, kurkistellen pensaiden välitse hiljaiselle järven selälle, joilla yksinäinen kalastaja soutaa, tulevat talojen pihoihin ja hiiviskelevät vanhojen aittojen nurkissa. Ja niillä on paljon kerrottavaa toisilleen.
'Tähän kaatui yksi', sanoo muuan heistä. 'Hän oli nuori ja reipas ja uhmasi kuolemaa'. 'Hän kaatui juuri tämän aitan päähän, josta polku johtaa navettaan'. Hämärän hengettäret kuiskuttelevat ja sipsuttelevat, hakien uusia paikkoja. He eivät suo rauhaa, ennenkuin jokainen salainen "paikka" on löytynyt, sillä heidän rauhansa riippuu siitä, että kaikki on heille tuttua. He kulkevat senvuoksi ympäri hämärinä kesäöinä ja heidän ilonsa on suuri, kun he löytävät uuden kaatuneen kuolinpaikan. 'Katsopas tässä!' 'Vain vanamoita ja kukkivia kanervia!' 'Hän mahtoi olla kukkien ystävä.'
Hämärän hengettäret kumartuvat alas ja sitovat kukista seppeleen ohimoilleen. Ja kun idän taivaalla näkyy ensimäinen aamuruskon punerrus, hiipivät he peräkkäin takaisin piilopaikkoihinsa, hunnut liehuen ja utuiset hameenhelmat kosteina yökasteesta.
Heistäkin on ollut hupaista kuljeskella kunniankentillä, joilla nyt kasvaa kukkia kauttaaltaan…