language: Finnish

TYKKIMIEHEN MUISTELMIA KARJALAN RINTAMALTA

Kirj.

Aarno Karimo

Viipurissa, Viipurin Suomalainen Kirjakauppa, 1919.

SISÄLTÖ:

Tekijältä
Tykki miehen opissa
Ensimäinen tykinlaukaus Karjalan rintamalla
Yö Vuoksella
Paajasen kiv’navetta
Sven Dufva
Oralla
Rietu
Rautu
Taistelun jälkeen
Viipurissa

TEKIJÄLTÄ

Tämä kirja ei sisällä mitään Karjalan rintaman sotaliikkeiden historiaa. Matkan varrella jää mieleen yhtä ja toista, joka saattaa tuntua vähäpätöiseltä, mutta jolla on oma viehätyksensä. Sodassa ei tapahdu ainoastaan vakavia asioita, vaan on hymylläkin taattu sijansa, varsinkin kun sotijat sattuvat olemaan vilkasluontoisia karjalaisia, jotka eivät jurota kivääri kourassa, vaan pystyvät laskemaan leikkipuheenkin aikanaan.

Omistan nämä muistelmat kelpo tovereilleni, tykkimiehille Oran ja Raudun rintamaosilla, sittemmin Karjalan IV:ssä vuoristopatterissa. Maakunnan eri kulmilta yhteen yhtyneinä täyttivät he tinkimättä ja koskaan lannistumatta velvollisuutensa karjalaisina vapaaehtoisina niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä.

Viipurissa 1.10.1919.

Aarno Karimo.

TYKKIMIEHEN OPISSA

»Sortavalassa kuuluvat olevan paikattavina. Lukot ovat rikki. Ryssät ehtivät pimittää niistä iskurit.»

Keskustelua käytiin Kavantsaaren asemasalissa ja puheenaiheena olivat
Vuoksenniskalla ryssiltä vallatut tykit.

»Tule pois konekivääreihin, niillä on mukava nalkutella», selitteli
Stubb-vainaja, konekiväärin innoittama mies.

»Jalkaväki se sentään on pääasia», murahti vahvaa parransänkeä viljelevä berdaninomistaja ja ryhmän päämies.

»Onko sinulla liikoja kiväärejä?»

»Ei oo. Karjalan armeijassa on tapana, että jokainen lainaa itselleen kiväärin ryssiltä.» —

Hyvältä kuulosti tuokin puhe. Mutta kun kerran ampuu, niin ampuu että kuuluu ja tekee jälen myöskin. Päätin yrittää tykkiväkeen.

Painelin seuraavana aamuna Antrean päämajan kaikkein pyhimpään, asemakonttorin peräkamariin. Selitin asiani, mutta kovallepa otti. Tiukkasivat ensin selkoa siitä, mitä edellytyksiä miehellä oli tykilläampujaksi Oliko erityisiä teknillisiä avuja tai saavutuksia? Ei ollut.

Joku keksaisi, että olin toistaiseksi ainoa käytännölliseen sanomalehtityöhön perehtynyt mies koko rintamalla. »Karjalan Armeijakunnan Tiedonantoja» toimittamaan tarvitaan mies — pannaan siihen. Toinen onneton muisti, että minussa oli vähän piirtäjänkin vikaa ja sodassa tarvitaan karttoja.

»Saatte mennä».

Hädissäni muistin kerran maailmassa saaneeni eräältä hyvältä tuttavaltani, venäläisessä tykkiväessä palvelleelta suomalaiselta upseerilta hiukan opastusta tykilläammunnassa. Selitin tietäväni kummasta päästä pommi työnnetään putkeen. Ei auttanut sekään. »Saatte mennä.»

Istuin seuraavan päivän apujäsenenä sotaoikeudessa ja illalla lykkäsin hengenruokaa »Tiedonantoihin».

Huomenissa raotin taas kaikkein pyhimmän ovea. Ryhtyivät jälleen puhumaan kartoista ja hengenruoasta.

»Pyydän kertakaikkiaan herroille huomauttaa, etten ole kierrätellyt Viipurista Antreaan tapellakseni kynällä. Pyydän komennusta matkustaakseni jo tänään Sortavalaan.»

Tämä nyt ei ollut oikein sotamiehen puheeksi sopivaa, mutta se auttoi. Jupisivat vähän, mutta tuokion kuluttua työnnettiin kouraani paperipala ja siinä kirjoitus:

Tykkimies K. komennetaan viikoksi Sortavalan tykistökursseille ja samalla noutamaan sieltä kaksi tykkiä, josta tämä hänellä matkalippuna ja todistuksena olkoon.

Antreassa, helmik. 4 p:nä 1918.

Luutnantti Lindström.

(Antrean aseman leima.)

Kehvola.

Siis junaan ja Sortavalaan.

Olipa muuttunut Antrean asema, jossa ennen pyhät aret lorvehti tusinoittain veteläryhtisiä, otsatukkaisia, altakulmainsa mulkoilevia jätkiä, kädet housuntaskuissa, toisessa suupielessä savukkeenpätkä ja toinen täynnä »perrkeleen porrrvareita». Ei näkynyt enää näitä »totellisia temokraatteja». Toiset olivat jo ajoissa lipittäneet punakaartiin, toiset istuivat tiiliskiviä lukemassa. Loput olivat yhtäkkiä muuttuneet lumivalkoisiksi, kieltäneet opin ja profeetat. Kun venäjänsaarelaisten 300-miehinen karjalaisjoukko tammikuun 22:na lähti Antreasta jatkamaan matkaansa Viipuriin pannakseen siellä kovan kovaa vastaan ja alkaakseen sodan, kuului vielä ivallisisia uhkauksia. Nyt olivat uhkaukset vaienneet ja visusti varottiin lausumasta pienintäkään poikkipuolista sanaa.

Asemalla tuli ja meni valkomekkoisia miehiä. Jollakin onnellisella heilahteli olallaan venäläinen tai japanilainen makasiinikivääri, useimmilla oli berdani, mutta eipä ollut mikään harvinainen näky kaksipiippuinen, hirvikuulilla panostettu haulikko tai isiltä peritty suustaruokittavakaan.

Tammikuun 27:na valtasi luutnantti (nyk. kapteeni) Astola joukkoineen Vuoksenniskalla kaartinmatruusien vartioiman asevaraston, jota Lappeenrannan punikitkin himoitsivat ja aikoivat jo seuraavana päivänä käväistä noutamassa. Saaliin joukossa oli kuusi tykkiä sekä 5,000 ammusta (granaatteja ja shrapnelleja), kahdeksan Colt-konekivääriä, 150 kivääriä, 70,000 patruunaa sekä lisäksi muuta hyvyyttä. Nämä aseet ne pelastivat Karjalan rintaman, ilman näitä välineitä olisi koko Karjala ollut auttamattomasti hukassa. Ja ehkäpä olisi samalla vapaussotakin saanut kokonaan toisen käänteen.

* * * * *

»Missähän täällä pidetään tykistökursseja?»

Esitin kysymyksen Sortavalan seurahuoneella eräälle uudenuutukaisessa sarkavormussa komeilevalle herrasmiehelle, jonka vyöllä roikkui mahtava Colt-pistooli, naama oli ylen tärkeissä rypyissä ja jonka ovicerberos tiesi kuuluvan johonkin Sortavalan kymmenestä esikunnasta.

»Minulle eivät kuulu ne asiat.»

No kun eivät kuulu, niin eivät. Pistäysin huoneeseen, jossa istui samanlaisia pistoolivöisiä vormuniekkoja enemmän kuin tarvittaisiin parin armeijakunnan esikuntiin yhteensä. Kysäsin asiaani turpeanaamaiselta pöpöltä, jonka vatsalla kakkelehti valtainen mauser. Korkea herra syynäsi ulkoasuani kiireestä kantapäähän ja havaitsi kai kuluneen kesäpukuni ja rikkonaiset lapikkaani kaiken arvostelun alapuolella oleviksi, koskapa murahti yli olkansa: »Kyllä täällä pidetään huoli siitä ilman teitäkin, että tykkeihin tulee miehistö. Onko teillä sivistystä?»

Täytyy tunnustaa, että hieman ällistyin.

»Onhan tuo tähän saakka häthätää riittänyt. Miten sitten riittänee täällä Sortavalassa.» —

»Menkää toiseen huoneeseen. Siellä otetaan tarjokkaita jalkaväkeen.»

Jokopahan taas nousee tie pystyyn, ajattelin, mutta sanoinpahan sitten:

»Minulla on muuten mukanani käsky ottaa täältä pari tykkiä ensihätään.»

»Mitä?! Kuka semmoisen käskyn on antanut?»

»Päämajasta annettiin, Antreasta.»

Pomo muljautti silmillään, mutta kun samassa näin käytävässä erään tuttavani, käänsin varsin epäkohteliaasti selkäni koko komeudelle ja marssin ulos. Mutta mennessäni pisti päähäni syntinen ajatus: joutuisipa tuo päiväksikään komentooni tykkimiehenä, niin killuisi mauseri vatsan päällä eri tahdissa.

Tuttavani osoitti minut luutnantti Inkisen luo. Luutnantti oli juuri lähdössä yhden tykin kanssa Kuopioon.

»Ei täällä mitään kursseja ole. Käy tuohon sänkyyni nukkumaan ja etsi sitten aamulla käsiisi mekanikko Horsma. Hän korjailee parhaillaan lukkoja. Tykit ovat seurahuoneen pihalla ja tähtäimet Horsmalla. Näkemiin!»

Sen pituinen se.

Löytäessäni aamulla H:n, viilaili tämä mustana ja nokisena parhaillaan iskuria. H. oli toisen sortin miehiä kuin se eilinen pöpö. Omistaa pienen konepajan ja tekee töitä eikä vitkuttele. Ilman häntä, sanottakoon suoraan, olisi Karjalan rintama vielä erinäiset ajat saanut olla ilman tykkejä. Vaikka lukot olisikin mahdollisesti jossain saatu kuntoon, olisi tuskin löytynyt miestä, joka ilman mitään oppikirjoja ja taulukoita olisi pystynyt ilmi nuuskimaan monet muut niksit ja salaisuudet. Koko rintamalla ei ollut tällöin ainoatakaan tykistöupseeria tai edes tykkimiestä.

Konepajan pihalla timprattiin kokoon yli kolmen metrin pituista ja kaksi leveää hirsistä tehtyä ristikkoa. Neljän miehen voimalla kiskottiin ristikko rekeen. Minusta näytti laitos hyvin vähän tykkiin kuuluvalta ja kysäsin H:lta, mikä rakkine on lajiaan.

»Lavetti», vastasi H. ykskantaan ja silmät välähtivät lystikkäästi nokisten sankalasien takaa.

No, olkoon lavetti, vaikka kumma on laatuaan. Ajoimme seurahuoneen pihaan ja otimme tarkasteltaviksi itse pääkappaleet, tykit. Hauskan näköisiä olivat tulikirnut alhaalta ylöspäin kapenevilla, alassuin käännettyä lihamyllyä muistuttavilla jalustoillaan. Jalustan päällä törrötti puolitoistametrinen, läpimitaltaan kolmetuumainen piippu. Olivat laivajalustoille sovitettuja vuoritykkejä. Kampia, rattaita, numerorenkaita ja asteikkoja, kuten monimutkaisissa koneissa ainakin.

H. sovitteli lukon paikoilleen, minun hangatessani hartiavoimalla, aidanseipäällä ja trasseleilla piipun osapuilleen puhtaaksi. Tykki ruuvattiin kiinni »lavettiin», koko roska kangettiin vahvaan rekeen ja ilman sen suurempia teoreettisia perusluennoita lähdettiin ajamaan Laatokalle, viiden kilometrin päässä sijaitsevalle salmelle koeammuntaan. Satoi lumiräntää ja Laatokalla puhalsi kylmä viima. H. selitteli matkalla eri kampien ja rattaiden merkitystä.

Perillä pystytettiin maalitaulu 2,000 metrin etäisyydelle, pistettiin granaatti sisään. H. sitoi liipasimeen pitkän narun — »on viisainta käsitellä näitä ryssien vehkeitä ensialussa varovasti» — ja kiskaisi narusta.

Pom!

Tykki ristikkoineen hyppäsi iloisesti ensin parikymmentä senttiä ilmaan ja sitten puoli metriä taaksepäin. Granaatti räjähti toista kilometriä sivu maalin.

»Katsos paholaista! Yksi aste matkakaaressa pitäisi minun laskelmieni mukaan tehdä 34 metriä», ihmetteli H. »Koetetaanpa kolmeltakymmeneltä.»

Koetettiin. Kiskaisin vuorostani narusta »opin vuoksi». Ero noin puoli kilometriä. Tykki hypähti taas yhtä leikillisesti.

»On liian köykäinen tuo alusta», tuumi H. »Pitäisi lisätä painoa, mutta sitten tämä jo kuuluneekin raskaaseen tykistöön, painonsa puolesta nimittäin. — Yritetäänpä nyt 24 asteella.»

Granaatti tipahti hyvän matkaa maalin etupuolella.

»Asettakaa 25°.»

Taas räjähti etupuolella. Jo nyt on perh…

»Ammutaanpa shrapnelli.»

Ruuvasin aikasytyttimen määrättyyn piirtoon H:n ohjeiden mukaan. Laskujemme mukaan piti sen räjähtää 2,000 metrin matkalla ja noin 10 metrin korkeudella. Mutta räjähtikin vietävä lähellä taivasta, vaikkei vihollisen lentokoneista vielä nähty untakaan. Seuraava putosi jäälle maalin takana räjähtämättä ollenkaan, hyppeli edelleen pitkin tasaista jäätä pahanmakuisesti ujeltaen ja piiloutui vastakkaisen saaren rantaan. Kolmas teki saman tempun. Tarkistettiin taas laskelmia ja neljäs räjähti osapuilleen maalin kohdalla, mutta tavotteli sekin vielä lentokoneita. Ja loppujen lopuksi rupesi pyryyttämään siihen siivoon, ettei nähnyt maalia eikä paljon ampujiakaan.

»Jatketaan huomenna uudelleen. Lasketaan illalla nämä asteikot vielä kerran. Onhan meillä vielä viikko kokeiluaikaa.»

Iltahämärissä saavuttiin jälleen seurahuoneen pihaan. Vahtimestari hyppäsi ilmoittamaan, että eräs herra hakee minua ja haluaa heti tavata.

Ruokasalissa istui pitkä parooni A., Karjalan rintaman silloisen ylipäällikön, eversti Värnhjelmin adjutantti.

»Montako tykkiä teillä on ampumakunnossa?»

»Yksi.»

»Teidän on lastattava tykki junaan, otettava mukaan tarpeellinen ammusmäärä, puoleksi granaatteja ja puoleksi shrapnelleja, ja lähdettävä heti Antreaan. Punikit ovat ryhtyneet korjaamaan räjäytettyä Talin rautatiesiltaa ja se on teidän estettävä. Huomisaamuna kello kahdeksan ammutte Taliin.»

»Minut on komennettu viikoksi harjoituksiin tänne Sortavalaan.»

»Voittehan harjoitella Talissa — elävään maaliin. Osaatte kai käsitellä tykkiä?»

»Osapuilleen. Tiedän, mitä mikin ratas merkitsee, tunnen arviokaupalla lasketut asteikot, mutta tuloksesta en mene takuuseen. Sitäpaitsi tykissä ei ole muuta miehistöä kuin minä yksin.»

»Se on pahempi asia. Voisitteko hankkia miehiä? Ja opettaa ne aamuun mennessä?»

»Jokseenkin mahdotonta. Koko yö menee sitäpaitsi matkaan.»

»Ettekö voi hoitaa ampumista yksin? Saatte tietysti apumiehiä mukaanne.»

»Kyllä, mutta ei siitä mitään pikatulta synny.»

»Jaa — no, olen saattanut käskyn perille. Juna lähtee kuudelta.
Lähdette?»

»Lähden.»

Hm — siinä sitä oltiin. Tuskin tunnet koko konetta, kun jo pannaan ampumaan. Mutta — olisihan toiselta puolen lystikästä lennättää räiskähtävä ilotulitus sinne Talin siltaroikkaan, uusien ratainsinöörien nokan alle juuri silloin, kun eivät aavista meillä tykkejä edes olevankaan. Sapperment — tykki vaunuun ja äkkiä!

Kello kaksi yöllä ilmoittauduin päämajassa. Taliin lähdöstä ei tullut mitään sinä aamuna, eikä vielä seuraavanakaan, sillä punikit olivat jo vallanneet Karisalmen aseman ja silloin ei meillä enää ollut Taliin asiaa ennenkuin myöhään huhtikuun lopulla.

Mutta tykistä tuli hyvä ja mukava tykki, joka vähitellen herätti punikeissakin tarpeellista kunnioitusta. Tähtäyslaitteen metkut ja mutkat selvenivät ankaralla »fundeerauksella» ja kokeiluilla »elävään maaliin». Hankala oli otusta huonoilla teillä kuljetella ja lumihangessa ryvetellä, mutta kun sen kerran sai majoitetuksi ja »lavetistaan» puihin köytetyksi, ei se enää hyppinyt puoleen eikä toiseen, vaan

»lakkaamatta räiskyi tuli suusta lieden rakkahan».

Tykki sai myöhemmin kaksoisveljen ja lopuksi kuului poikueeseen jo neljä vekaraa, lajiltaankin uudempia ja parempia, mutta esikoinen tuntui aina rakkaimmalta. Kuten pitääkin.

ENSIMÄINEN TYKINLAUKAUS KARJALAN RINTAMALLA

Eräänä ankarana pakkasiltana, tarkemmin sanottuna helmikuun 9:nä, saapui juoksujalkaa pikkarainen boyscout Karjalan armeijan »tykkiväen kasarmiin» Antreassa. Kasarmi oli n.s. Lappalaisen huvila Vuoksen rannalla ja tykkiväkeä oli kokonaista viisi miestä: kaksi pitkänsoilakkaa veliparia, ja viidentenä sekä samalla »piällysmiehenä» tämän kirjoittaja.

Tykistön muodosti Sortavalasta tuotu kolmetuumainen. Olin onnistunut värväämään miehistöksi yllämainitut veljesparit — pitkä ja lyhyt Gustafsson, lyhyt ja pitkä Peltonen — ja olimme asettaneet tykin avonaiseen rautatievaunuun lähteäksemme katsomaan, miten punikit paikkailivat Viipuriin vievää rataa, ja samalla odottamattomana yllätyksenä viskataksemme tähän ahkeroivaan joukkoon muutamia pommeja.

Olimme juuri ehtineet parhaaksi majoittua, keittää teetä ja istuimme tutkimassa tähtäyslaitteen monimutkaisia salaisuuksia, kun boyscout julisti ovelta: »Tykkipäällikkö käsketään saapumaan heti esikuntaan».

Esikunta majaili Antrean asemakonttorin takakamarissa. Siellä istui mahdottoman suuren pöydän ääressä jääkäriluutnantti Lindström (nyk. everstiluutn. Hägglund) kartta edessään ja pöydällä läjä papereita. Ilmoittauduin.

»Paljonka teillä on ammuksia?»

»200 granaattia, 250 shrapnellia, herra luutnantti.»

»Kuinka pian olette valmis lähtemään?»

»Heti, kun saamme veturin eteen.»

»Ei tarvita, lähdette hevosilla. Pataljoonasta saatte niin monta hevosta kuin tarvitsette. Milloinka joudutte?»

»Kello kahdeksan.» (Kello oli tällöin neljännestä vailla seitsemän).

»Hyvä. Ilmoittautukaa ennen lähtöänne.»

Arvelin jo aukaista suuni kysyäkseni, minne matka pitää, mutta muistin samalla, että sotamies on luotu tottelemaan eikä suutaan soittamaan. Luutnantti puolestaan unohti kysyä, osasimmeko ylipäänsä käyttää koko rakkinetta. Vai lienee arvellut, että kun osaavat kääntää piipun Viipuriin päin, avata lukon, pistää panoksen sisään, sulkea ja laukaista, niin tottapahan se jonnekin sinne punikkien puolelle tipahtaa, kun kerran omat miehet ovat selän takana.

Täsmälleen klo 8 oli »lihamylly» — rakkailla lapsilla on aina hyväilynimiä — miesten, kankien ja sadatusten voimalla köryytetty alas vaunusta, nuoritettu vankkaan kivirekeen ja ammuskuormat lastattuina.

»Valmiit lähtemään, herra luutnantti.»

»Tulkaa tänne.»

Esikuntahuoneen seinään oli naulattu armeijan sotakartta. Kartan yläkulmassa tosin ilmoitettiin kartan esittävän ylen rauhallisia saavutuksia, nimittäin maanviljelyksen kehitystä Vuoksen seuduilla, mutta paremman puutteessa kelpasi se nyt sotatarkoituksiinkin. Kuljetellen etusormeaan paikannimestä toiseen, selitteli luutnantti tyyneen tapaansa rintaman kaikki salaisuudet.

»Tässä on punikeilla hyvät asemat — tässä on meikäläisiä — täällä ovat punikit ja ryssät tunkeutuneet jo tänne saakka. Tässä näette Naarmasaaren. Punikkien rintama kulkee näin. Miehiä on meillä Naarmasaaressa ja Kuukaupissa muutamia kymmeniä berdaneilla asestettuina, panoksista on kova puute. Jos nyt punikit hyökkäävät jossain Kuukaupin kohdalla, niin — — Menette nyt Antrean kirkolle ja ilmoittaudutte eversti Aminoffille. Naarmasaaressa on päällikkyys luutnantti Lindh'illä, neuvotelkaa hänen kanssaan. Ja jos punikit yrittävät hyökätä yli Vuoksen, niin antakaa shrapnelleja naamaan.»

»Voisimmeko saada matkaan edes jonkun kiväärin. Meitä on nyt hevosmiehineen neljätoista miestä eikä yhtään käsiasetta. Jos joudumme kiikkiin, menee armeijan ainoa kanuuna.»

»Kunpahan olisi! — Koettakaa lainata edes joku pistooli — jostain.
Antrean kirkolle saakka tulee saattamaan yksi ryhmä. Onnea matkalle!»

Hyvällä puheella sain eräältä laupiaalta samarialaiselta lainaksi Aleksanteri II:n aikuisen pistoolin ja kuusi panosta. Tämä pistooli olikin sitten Karjalan armeijan tykkiväen ainoana käsiaseena monet herran viikot — siksi kunnes saimme niitä punikeilta otetuksi lisää. »Etumaisen tykkihevosen selkään mies. Kenen hoidossa on hevonen? Teidän? Mikä nimenne?»

»Jussi.»

»Nouskaa selkään. Eteenpäin — mars!»

Satulasta ei tietysti ollut puhettakaan, mutta Jussi kökötti uskollisesti paikallaan sodan loppuun, vaikka käsi pyrkikin aina väliin kaapaisemaan takalistoa ja Sven Dufva-naama vetäytyi arveluttaviin irvistyksiin. Satulan saivat korvata erinäiset voiteet ja parantavat salvat.

Painuttiin pimeään yöhön. Taaksemme jäi Antrean asema, jossa tulisella kiireellä lastattiin juniin intendentuuritavaroita ja räjähdysaineita ja tyhjennettiin sairashuoneita. Vuoksen silta oli valmis räjäytettäväksi. Miehestä mieheen hiipi masentava viesti: samana iltana oli armeijan määrä peräytyä Vuoksen linjalta — ties minne. Meidän tehtäväksemme jäi siis avustaa vasenta siipeä; jos punikeille pistäisi päähän kävellä yli jäätyneen Vuoksen, niin onnistuisi se jokseenkin varmasti ja me tykkeinemme ja pistooleinemme joutuisimme harhailemaan umpinaisia metsäteitä päästäksemme jälleen pääjoukon yhteyteen ehkä muutamia penikulmia pohjoisempana. Vasta myöhemmin kuulin, että kapteeni Sihvon (nyk. eversti) ja luutnantti Lindströmin päättäväinen toiminta ehkäisi perääntymisen. Samoihin aikoihin otti kapteeni Sihvo Karjalan rintaman ylipäällikkyyden.

Pojat yrittivät pistää lauluksi, mutta eihän laulu luista, kun hampaat lyövät loukkua. Useimmilla oli yllään ohut kesäpuku, jalassa nauhakengät, eikä sellaisista ylellisyyksistä kuin sarkapuvuista, villapaidoista ja huopatossuista osattu uneksiakaan. Pakkasta oli joukon kolmattakymmentä astetta ja kiväärit soittivat marssimusiikkia harvassa tahdissa toisella puolen Vuoksen.

Punikit eivät hyökänneet sinä yönä vastoin kaikkia odotuksia.
Vetäisimme pienet unet nuorisoseuran talon kylmällä lattialla.

Eivät hyökänneet sunnuntaina, vaikka värjöttelimme jumalanpalveluksen ajan odottelemassa. Eivätkä maanantainakaan. Meille jäi aikaa pitää pienet harjoitukset ja siivota lihamyllymme, jota tärkeää toimitusta kokoontui katsomaan koko sotajoukko ja kaikki muukin kansa. Ja oltiinpa sitä vähän ylpeitä myöskin — kiväärin nostaa olalleen joka ukko, mutta annahan, kun tässä päästään ääneen me tykkimiehet, niin kyllä pitää kuuluman, missä pojat sotaa käyvät… Ei sitä sentään ääneen puhuttu, muuten vaan nostettiin nokkaa ja oltiin »ammattiasioissa» harvapuheisia.

Tiistaiaamuna kutsui eversti Aminoff minut luokseen apteekin peräkamariin, jossa piti majaa. »Ukkoeversti», kuten everstiä poikien kesken kutsuttiin, ijän ja valtavien valkoisten viiksiensä nojalla, istui nojatuolissa tutussa keltaisessa säämyskätakissaan, harppi kädessä ja kartta edessä.

»Kuulkaas nyt — minä olen tuuminut — jaa, kauasko tykki kantaa?»

»Neljä ja puoli kilometriä, herra eversti. Ei ole oltu tilaisuudessa toteamaan, mutta laskujen mukaan pitäisi kantaa.»

»Minä olen tuuminut, että antaisimme punikeille ja ryssille pienen tervehdyksen. Ellei se nyt ihan prikulleen sattuisikaan, olisi moraalinen vaikutus jo huomattava. Panisi punikit ajattelemaan, että onhan niillä muutakin kuin berdaneja, haulikoita ja seipäitä. Ja kohottaisi omankin joukon mielialaa. Katsokaa nyt: tästä Kuukaupilta on Oralle noin 4,400 metriä. Voitteko asettaa tykin johonkin tänne ja ampua Oraa?»

»Kyllä, herra eversti.»

»Ammutaan sitten kello 11.»

»Montako laukausta? Minulla on jyrkkä määräys säästää panoksia.»

»Kymmenkunta. Sovitte siitä luutnantti Lindh’in kanssa.»

»Kuten herra eversti käskee.»

Klo 11 oli tykki sijoitettu aseman mäkirinteeseen, juuri Kuukaupin lauttauspaikan kohdalle. Vieressä vasemmalla oli mökki. Nähdessään outoa laitosta asetettavan paikoilleen, tuli mökin isäntä kalastamaan, mitä oli tekeillä.

»Onkos tuo nyt se tykki?»

»On.»

»Arnmutaankos sillä?»

»Hetipaikalla.»

»Näinköhän tuo särkee ikkunat?»

»Voi särkeä. Pankaa jotain peitteeksi.»

Äijälle tuli kiire. Haki hursteja, naulasi ne ikkunoiden eteen ja tunki heiniä väliin. Ajoi sitten varmuuden vuoksi eukon ja mukulat kauempana sijaitsevaan mökkiin.

Tykki oli valmis, mutta suunnanmäärääminen?! Käytettävänä oli taloudellinen kartta, jossa matkat olivat epävarmoja, talot asetettu yhtä mielivaltaisesti kuin kärpänen pitää tapanaan tekaista pisteitään paperille kuumana kesäpäivänä ja korkeussuhteita ei ollenkaan. Oli sitten pieni pyöreä kellonperäkompassi toisena välineenä ja muuta ei mitään, paitsi mökin äijä, joka kysyessäni Oran kylää leikkasi peukalollaan ilmaan suuren kaaren ja selitti:

»Tuolla sen pitäisi jossain olla.»

»Näkyykö kylää miltään mäeltä?»

»En tiijä, ei taija näkkyy.»

»Kiivetkääpä ketterin pojista suurimpaan petäjään. Jos näkyisi vaikka savu näin kirkkaana pakkaspäivänä.»

»Ei näy», kuului hetken kuluttua korkeimman petäjän latvasta.

Siinä sitä oltiin! Ei voinut lähettää tähystäjiä lähemmäksi kylää, kun koko se puoli oli punaista ihannevaltakuntaa. Eikä se paljon olisi toimittanutkaan, sillä kenttäpuhelin oli siihen aikaan ja vielä kuukauden jälkeenkinpäin Karjalan armeijassa vain hurskas toivomus.

Kääntelin karttaa ja tutkin kompassipahasta. Menköön syteen tai saveen — tuohon suuntaan se on!

»Siellä se kai on», vahvisti luutnantti Lindh, joka saapui katselemaan toimitusta.

»Valmis!»

»Tulta!»

Sinne se meni, ensimäinen tykinlaukaus Karjalan rintamalla. Kaiku kiiriskeli pitkin lumisia, kimaltelevia rinteitä, painui laaksoon ja kohosi kukkuloille. Luonto kauneimmassa talviasussaan ja me luonnon luonnottomat pojat toivomassa, että terässylinteri putoisi jonkun talon katosta sisään keskelle saman kansan lapsia, tappaakseen, tehdäkseen raajarikkoja ja jättääkseen kovan kohtalon kanssa kamppailemaan mahdollisimman suuren joukon leskiä ja orpoja — sota.

»Tulta».

Meni toinen, kolmas…

»Viisi ammuttu».

»Annetaanpa vielä toiset viisi, kun niin nätisti menevät», kuului luutnantin tarmokas ääni suuren sudennahkakauluksen sisältä. Kummit siinä ympärillä, lähistölle sijoitetun konekiväärin miehistö, nyökäyttelivät hyväksyvästi päätään ja mökin äijän vihainen musti päästi myöntelevän haukahduksen.

»Kymmenen ammuttu.»

»Kaksi vielä, sitten riittää. Luulenpa, etteivät punikit ensihätään uskalla pistää nokkaansa Vuoksen tälle puolen», tuumi luutnantti, emmekä me muut tenänneet vastaan.

Parin päivän kuluttua luimme kenraali Mannerheimin päämajan tiedonannoissa:

»T.k. 13 p:n aamulla joukkomme miehittäneet Oran ja Noskuan kylät
Antreassa. Punaiset poistuivat edellisen päivän tykkitulemme
vaikutuksesta. Punaisten rintama kulkee nyt Pullila — Kääntymä —
Heinjoki.»

Tullessamme Oralle näimme, että granaatit olivat tippuneet suoraan kylään. Erään talon ympärillä oli pommin kuoppia useampia — aivan rappujen edessä yksi. Kyläläiset kertoivat talossa majailleen punaisten esikunnan. — Joskus voi onni potkaista niin että tuntuu.

YÖ VUOKSELLA

»Klo 7,05 ap. alkaa Oralla oleva tykki ampua kiivaalla tulella Pullilaa.

Klo 7,20 ap. valtaa jalkaväki Pullilan.

Riippuen olosuhteista jatketaan hyökkäystä Kavantsaareen ja vallataan
Kavantsaaren asema.»

Näin kuului Karjalan rintaman ylipäällikön, kapteeni Sihvon helmik. 15. päivänä antaman taistelumääräyksen meitä koskeva kohta.

Tykki asetettiin asemaan Oralta Pullilaan vievän tien varrelle. Jalkaväen hiihtäessä Pullilaan ja levittäytyessä ketjuun työnsimme punikkipesään kiireenkaupalla nelisenkymmentä granaattia. Sitten jäimme odottamaan mitä tuleman piti.

Jo alkoi kuulua Pullilasta eri meteli. Huuruisena pakkasaamuna räiskyivät siellä kiväärit ja papattivat kuularuiskut. Oli käynnissä valkoisten joukkojen ensimäinen todeksi aijottu hyökkäys. Jännittyneeksi veti mielen.

Tunnin odoteltuamme saapui Pullilasta hyökkäystä johtavan ratsumestari
Kuulan hiihtolähetti tuoden käskyn, että tykin oli heti saavuttava
Pullilaan, jonne joukkomme juuri tunkeutuivat, ja ryhdyttävä
sieltäkäsin pommittamaan Kavantsaarta.

Hyökkäys oli onnistunut ja Pullila valloitettu. Hyökkäyksestä Kavantsaareen luovuttiin kuitenkin joukkojemme vähäisen lukumäärän takia. Pulillaan jätettiin vankka vartiosto, muiden tuli vetäytyä takaisin Oralle ja Hannilaan.

Tutkiskelimme ennen lähtöä sattumia, joita oli hyvänkinpuoleisia taloissa ja varustuksissa. Muuan erehtynyt granaatti oli pistäytynyt erään navetan seinästä sisään ja nujertanut lehmän. No, otettiin lehmä mukaan, annettiin kuitti omistajalle ja iloittiin siitä, että oli saatu tuoretta lihaa päivän vaivojen palkaksi ja ensimäisen voiton kunniaksi.

Paluumatkalla tuli vastaan eversti Aminoff.

»No pojat, hyvinhän se käy! Kiitoksia, pojat!»

»Ukkoeverstin» naama loisti, jos loistivat poikienkin naamat. Jokainen ajatteli, että sietäisi päästää pieni hurraus, mutta kun siihen ei vielä oltu oikein totuttu, niin hurrattiin vain hengessä.

Mutta — ylpeys käy lankeemuksen edellä! Vielä samana iltana löysimme itsemme kaikkine kaaveinemme ja lehminemme Vuoksen toiselta rannalta. Pullilaan jätetty vartiostomme oli peräytynyt jonnekin Antrean kirkolle ja kun pelättiin ryssien kiertoliikkeellä katkaisevan ainoan paluutiemme Oran ja Kuukaupin välillä, saimme käskyn peräytyä Vuoksen yli Naarmasaareen. Meitä oli nyt kaikkiaan koko armeijassa kolmisenkymmentä miestä; muut Pullilassa olleet joukot oli viety Hannilaan ja ties minne.

Iltapimeällä, armeijan parhaillaan lyödessä Naarmasaaren talossa norria, Bismarckia ja ukkonakkia syöksyi hengästyneenä sisään toinen Kuukaupin lauttauspaikan vahtimiehistä ja ilmoitti:

»Nyt ne syötävän rosvot taitavat jo yrittää Vuoksen yli, kun toisella rannalla jo ammutaan.»

Kortinpeluu katkesi äkkiä, armeija sieppasi lakit päähänsä, kiväärit kouraansa ja painui pimeään pakkasyöhön.

Olin jo aikaisemmin illalla katsonut erääseen Vuokseen pistävään niemekkeeseen lauttauspaikan lähellä otollisen aseman, josta voi ampua molemmin puolin pitkin jokea sekä tietysti vastaista rantaa. Kun tykki kantoi yli 4,500 metriä, voimme siis »hallita» lähes 10 kilometrin alaa, mutta — oli pimeä talviyö. Lähiniemekkeiden ääriviivat häämöittivät hämärästi, pitempiä välimatkoja oli mahdoton arvioida tasaisen lumen peittämällä jäällä. Ainoaksi oljenkorreksi jäi toivo, että punikit yli madellessaan ampuisivat riivatusti. Näkyisipähän silloin tulen suihkaminen kiväärinpiipuista ja silloin voisi jonkinlaisen menestyksen toivolla lasketella shrapnelleja pitkin ketjua. Tykki oli asetettu asemaan heti Vuoksen yli tultuamme.

»Armeija» oli asettunut paikoilleen ja odotti. Olipa siinä mahtava joukko ylimenoa estämässä! Viisi konekiväärimiestä jääkäri Vakkilaisen johdolla ja näillä aseistusta 1 epätyydyttävästi toimiva Colt-konekivääri, 1 mauserpistooli, 2 browninkia ja 1 rumpurevolveri, johon ei ollut yhtään panosta. Parikymmentä berdaneilla aseistettua jalkasolttua, näillä kivääriä kohti kahdeksan kovaa ja päällikkönä Eero Olavi Turunen, vikkelä mies, pelottomuudestaan kuulu ja pikku Turusena tunnettu. Ja sitten me viisi tykkimiestä sekä seitsemän hevosmiestä, aseistuksena yhteensä 1 tykki, 1 pistooli kuudella panoksella ja hyvä tahto. Joukon oli ehkäistävä vihollisen ylitulo kymmenen kilometrin pituisella rintamalla. Lähin kenttävahti vasemmalla, 16 miestä, oli kymmenen kilometrin päässä Kuparsaarella. Oikealla, Antrean kirkolla oli kahden kilometrin päässä 18 vahtimiestä, aseinaan berdanit ja haulikot. Lisäksi oli siellä toinen epäkuntoon joutunut konekiväärimme ja sen parilla pistoolilla varustettu miehistö jääkäri Salmisen johdolla. Eversti Aminoffilla tiesimme myöskin olevan browningin ja että »ukko», vanha pistoolilla ampuja, sitä tiukasti käyttäisi, se tiedettiin myös. Sitten oli lähin valkoinen joukko Antrean asemalla, kuusi kilometriä kirkolta.

Vastakkaiselta rannalta kuului joitakin laukauksia. Jokohan tulevat —? Jännitys kasvoi. Hitto, kun arvaisi osapuilleenkaan, kummalta puolen yrittävät — —?

Pitkä Gustafsson seisoi tykin perässä valmiina pyöräyttämään piipun oikeaan tai vasempaan. Lyhyt Pelkonen piteli tanakasti lukkotapista, valmiina napauttamaan auki heti ensimäisen sanan kuultuaan. Pitkä Pelkonen hoiteli jalkakampia ja lyhempi Gustafsson tuuditteli polvellaan shrapnellia kuin hyvääkin sylilasta, avain toisessa kourassaan, odotellen käskyä, millä matkalla panisi pötkön räjähtämään. Pari hevosmiestä seisoskeli ammusvaraston ääressä ammusten kantoon komennettuina ja taaempana aprikoi Sven Dufva hiljaisessa mielessään, että olisiko syytä etsiä aidanseipäästä aseentapaista vai tyytyisikö päältä katselemaan.

Konekiväärimiehet kuukkivat kauempana ruiskunsa ääressä. Jalkamiehet olivat häipyneet näkymättömiin, kukin paikalleen.

Muistan tilanteen selvästi kuin eilisen päivän.

Koetan tutkia kiikarilla vastakkaista rantaa. Ei näy mitään. Levittävät kai ketjuaan metsän suojassa ponnaltautuakseen sitten yhtenä silmänkantamattomana rivinä jäälle ja — yli. Vai tulisivatko, hiipisivätkö ryhmittäin — yksitellen — eri paikoista?

Taloryhmä vastapäätä on äänetön ja kuollut. Tuuli vain humisee puiden latvoissa. Kauempana pamahtaa muutamia laukauksia.

Nyt! — ei, jää siellä vain paukahtelee, räiskää. Taas pamahtaa joitakin laukauksia vähän kauempana.

Kuluu tunti. Vakkilainen kahlaa luokseni lumessa ja sanoo puoliääneen:

»Näetkö sinä mitään?»

»En.»

»En minäkään.»

Pistetään tupakaksi. Salakähmään, pienen kunnaan takana, ettei tuli mihinkään loistaisi. Ja pidetään tupakat kouransisässä, kuten ennen koulupoikina, ettei opettaja näkisi.

Vartutaan vielä puolituntinen, toinenkin. Poikien hampaat alkavat kalista.

»Hiihtäkääpä kaksi miestä tuolta vähän kauempaa yli Vuoksen katsomaan, onko siellä ketään. Jos huomaatte mitään, niin ampukaa heti. Ja tulkaa sitten takaisin Herran nimeen — jos pääsette.»

Miehet lähtivät. Ei kuulunut mitään taas puoleen tuntiin. Asetimme kaksikertaiset vahdit ja menimme tupaan.

Aamulla selvisi, että vankka punikkipatrulli oli käynyt vastarannalla maata tunnustelemassa. Lienevät jostain merkeistä huomanneet, että meidän puolella »oltiin valmiit», koska luopuivat suunitellusta suuresta hyökkäyksestään Antrean kirkolle. Tai oikeammin sanottuna lienee meidät pelastanut punikkien silloinen vankka usko, että Vuoksen rintamalla oli 10,000 kovasisuista lahtaria. Jännittyneempää hetkeä olen harvoin elänyt. Seuraavana päivänä olimme jälleen Oralla. Senjälkeen eivät valkoiset sieltä enää lähteneet, ennenkuin huhtikuun lopulla kohti Viipuria.

PAAJASEN KIVINAVETTA

Punikit ja ryssät olivat miehittäneet Noskuan kylän. Kuului ammuntaa.

»Tuppoovat jo silimille», selitti jääkäri, nyk. jääkärikapteeni
Sihvonen aikaisin taistelupäivän aamuna. — »Avitahan sillä putkellasi,
niin myö lähemmä tuon Branderin kanssa kuskoomaan ne kottiisa
Pullilaan.»

Katselimme karttaa. Ryssät olivat jo Noskuan laajan kylän äärimäisessä,
Oran puoleisissa taloissa Olivatpa jo tulossa sivu talojen Oralle.

»Myö vetäistään ketju tuosta tuohon» — Sihvosen peukalo piirskaaren Noskuan edustalle. »Kun ne on perräytetty noihen talojen kohalle, silloin alat paukuttoo. Lähetän sanan, mihin taloihin ruppeevat vettäytymmään. Hei!»

Oran ja Noskun välillä on korkea mäki, oikeastaan vuori. Mäeltä, lammen takaa, näkyy koko Noskuan kylä, on kuin tarjottimella edessä. Saisikohan tykin hinatuksi mäelle? Ei, ei nouse metsässä ja paksussa hangessa; tietä ei ole minkäännäköistä. Ja aikaa ei ole liikoja. On tyydyttävä ampumaan mäen yli.

Kiireellisesti keksaistaan signaalisysteemi. Lippuja ei ole, kelvatkoot sukset. Pari poikaa opetetaan yhtäkkiä merkinantomiehiksi. Kun asetat sukset noin, on granaatti lentänyt yli, kun noin, on mennyt vasemmalle, noin — oikealle. Asetat tuohon asentoon, merkitsee se sata metriä, taas tuollatavoin — viisikymmentä j.n.e.

»Selvä?»

»Selvä.»

Jo on Sihvonen ehtinyt levittää ketjunsa. Paukkina kiihtyy, jo papattaa konekivääri, kaksikin — neljä — kuusi.

Lasken sillävälin välimatkat ja arvioin suunnan. Apuna oli taas se kellonperäkompassi, mutta seutu oli jo tutumpaa.

Tulee jo sana: »Ryssät peräytyvät. Miehittäneet reunimaiset talot ja kivinavetat. Koeta ampua niitä.» Koeta, niin. Kunpa olisi edes kenttäpuhelin tuolla mäellä!

»Tähtäin x, suunta x, granaatti! Tulta!»

Katson kiikarilla signaalimiestä. Kyyristyy vaistomaisesti, kun granaatti vinkuu matalalta pään yli. Ahaa, jo viittoo: 200 yli — 100 oikeaan.

No, korjataan vika. Toinen osui jo lähemmäksi. Ja kun signaalimies viittoili vielä edelleen, niin jopa alkoi mennä mukiin. Ryssät peräytyivät talo talolta, navetta navetalta, kun granaatit rupesivat käymään liian epäterveellisiksi. Kiväärimiehet noppivat aukeilla pelloilla peräytyviä toisen toisensa jälkeen.

Kolmisen tuntia oli jo pidetty sotaa, kun Sihvonen tiedottaa: »Toistasataa ryssää ja kolme konekivääriä Paajasen suuressa kivinavetassa.»

Vai sinne nyt vetäytyivät Paajasen navettaan. Näytetäänpä pakanoille, mistä on viisi hirttä poikki.

»Tulta!»

Plötsh — tykki äännähtää laiskan vetelästi ja savua tuppautuu lukosta.
Varrotaan hetkinen, reväistään lukko auki — hylssy ei tule ulos.

Kun reistataan ja reistataan, saadaan lopultakin hylssy keinottelemalla ulos. Mutta mitä perhanaa, — granaatti on piipussa!

Tarkastetaan hylssyä. Pohjalla on hieman tuhkaa, juuri sen verran on panokseen pantu ruutia, että on parhaiksi kyennyt iskemään granaatin lujasti rihloihin kiinni. Vie sun tuhannen tulimainen! — kuulivat siinä kunniansa ryssät, jotka armon vuonna 1904 olivat Kievissä ladanneet tämänkin hylssyn. Tällaisillakohan mahtoivat »japonskia» pommittaa — arvaahan sen tuloksistakin — ja nyt tekevät syötävät kiusan juuri silloin, kun läjällinen Iivanoita on pitämässä meetingiä Paajasen navetassa hyvällä ampumahollilla. Saat—

Granaatti istuu lujassa. Veistetään parhaan paksuinen, piippuun mahtuva seiväs, koverretaan toinen pää ontoksi, toiseen naulataan poikkipuu. Kaksi miestä tarttuu poikkipuuhun ja työntää hartiavoimalla. Granaatti ei hievahdakaan.

»Lisää miehiä!»

Ei hievahda. Saapuu jo Sihvoselta sana. Ihmettelee mitä kuhnaillaan.

»Naputetaan kurikalla seipään päähän. Varovasti.»

Ei apua.

»Kovemmin! Räjähtäköön piru, jos on räjähtääkseen.»

Turha vaiva. »Piippu pystyyn ja petroolia piippuun.»

Liotetaan granaattia petroolilla, painetaan, naputetaan. Ei apua siitäkään.

Tuli Noskuassa on laimentunut.

Sihvonen lähettää toisen sanan: kiiruhtakaa. Mutta granaatti ei vaan ota lähteäkseen, ei opilla eikä millään. Ja aika kuluu, toista tuntia on mennyt. Koetetaan konstia, jos toistakin.

Saapuu jo itse Sihvonen.

»Miten on asiat?»

»Kuten näet. Päin helkkaria.»

»Jos et sua tykkiä kuntoon, ei tuu mittään. Ryssät istuvat kivinavetoissaan kuin linnoissa, hittojako niille kiväärillä mahtaa. Näyttävät jo ruppeevan hyökkäilemmään. Koita helkkarissa laittoo värkki reilaan. Hei!»

Sihvonen painaa jälleen ketjunsa luo.

Sitten se yhtäkkiä välähti, pelastava ajatus.

»Pojat, täysi panos esiin ja hylssy irti granaatista! Työnnetään uusi hylssy Tuutineen putkeen ja annetaan mennä.»

Tehtiin työtä käskettyä ja granaatti lähti piipusta että tupsahti. Putosi jonnekin Noskualle, koskapa signaalimies jälleen alkoi viittoa. Kiireesti perään toinen, kolmas… Mutta ryssiltä unohtui ruumiiden joukkoon Paajasen kivinavettaan kolme käyttökelpoista konekivääriä. Olivat ensimäiset, mitä Karjalan rintamalla taistelussa otettiin. Eikä iso armeijakaan lännessä ollut vielä ehtinyt ottaa kuin Vilppulassa yhden.

Ja kun ukkoeversti saapui Oralle ja ohjattiin tupaan, jossa pojat parhaillaan hyväilivät kolmea uutta ottopoikaansa, nousivat valtavat viikset juhlallisesti pystyyn, silmistä loisti nuorukaisen väkevä ilo ja puhdas ylpeys ja nimesi hän siinä kierrellessään koneita kuin kissa kuumaa puuroa:

»Tämä se vasta nättiä on! Nyt meillä ei enää ole hätää eikä mitään. Ja meidän pataljoona sen teki! Eläköön!»

— — — kööön!»

Taas oli vahvistunut maa jalkain alla. Tuntuvasti.

SVEN DUFVA.

»No, paljonko on jo Jussilla ikää?»

Jussi työnsi likaisen kouransa korvanjuureen, mietti kotvan ja ilmoitti mietinnön tuloksena:

»Kah, eipä oo tullu häntä papilta kysäistyksi.»

»Ettekö muista edes osapuilleen?»

Jussi kohotti housujaan, raapasi vasemmalla käpälällään vähän edestä ja vähän takaa ja viskasi uuninkupeeseen emäsyljen.

»Saattaa olla siinä kahen ja kolomenkymmenen välj'maina.»

Kuljettiin kultaista keskitietä ja merkittiin Jussi armeijan kirjoihin viidenkolmatta täyttäneenä.

Isän nimen muisti Jussi koko helposti, mutta äidin kohta oli vaikeampi.
»Kuka häntä niin tarkkaan muistaa… eiköpä tuo välttäne vaikka
Anna-Liena.»

»Oliko varmasti Anna-Liena?»

»Ka, siksipähän taisivat haukkua… vai oisko sentään ollu Kaisa —?»

»Entä sukunimi?»

»Eipä yhytä mieleen, vaik’ hirtettäis.»

»Oletteko käynyt rippikoulun?» kysäisin, vaikka sitä tietoa ei kaavakkeeseen vaadittukaan.

Jussi harasi taas kaikkiin ilmansuuntiin pyrkivää peruukkiaan, heitti sitten silmäviivoistaan halveksivan katseen uunin lähistöllä hääräileviin emäntiin ja murahti:

»Eipähän tuota viellä oo sattumia akan tarvetta —.»

Jussi ratsasti ensimäistä tykkihevosta. Väärät säärenvenkulat mukautuivat satulattoman hevosen kupeisiin kuin vanteet tynnyriin ja pullea takalisto kyllä sieti pienen syyhytyksen. Korea katseltava hän oli siinä etumaisena tietä halkoessaan, housunnapit kiinni panematta ja jaloissa kirjavapaikkaiset tossut. Päässä tötötti karvaton lakkireuhkana, pystynokan kahdenpuolen tutkivat tienlaatua silmiksi nimitetyt viirut ja jykevän leuvan halkaisi poskipielestä toiseen suu, jota hyvinkin olisi riittänyt parillekin muulle kuolevaiselle. Puhe vääntäytyi tästä valtavasta aukosta harvalleen ja hartaasti. Vaikka Jussi majapaikoissa rakastikin lämpöistä uuninpankkoa, ei tämä estänyt häntä housuissaan ja takkikulussaan talvipakkasellakin pitämästä pariakymmentä ilmanvaihtoreikää. Tosin oli takissa muutama tusina erivärisiä paikkatilkkujakin, mutta Jussilla oli merkillinen taito reväistä takkinsa juuri paikan kohdalta. Reijistä matkaili edestakaisin komppania täitä.

Tietopuoli ei Jussilla ollut ylen laaja: tunsi hyvin kellotaulun, rahat ja kortit. Lukutaito oli turhaa ylellisyyttä ja kirjoitusmiehistä puhuttaessa ruikkasi Jussi kyynäräisen syljen. Näillä sentään tilipäivinä palkkansa kuittautti ja maksoi vaivoista kaksi markkaa.

Oralla pantiin Jussi lisätöikseen hoitamaan kokin virkaa, mutta kun eräänä kauniina sunnuntaipäivänä äkättiin muuten laihan sopan pinnalla kelluvan lisukkeena pari hyvinsyötettyä täitä, sai Jussi eron virastaan ilman kehuvaa mainetodistusta. Teekokin sivutoimen sai sentään pitää ja suoritti sen sokeripalkalla yleiseksi tyytyväisyydeksi.

Pullilan valtauksen jälkeen seisoimme eräällä sivutiellä. Saapui käsky: kiireesti Pullilaan.

»Eteen mars!»

Jussi nykäisi ruunaansa ja käänsi koko roskan menemään selkäpuolelle,
Antrean kirkolle.

Iltapäivällä seisoimme taas samaisessa tienohessa ja tuli käsky peräytyä Antrean kirkolle. Jussi maiskautti »noh-ruuna» ja käänsi — Pullilaan, punikkien kitaan.

Tästä päivästä alkaen sai Jussi pitää Sven Dufvan kunniakkaan nimen. Ja kunnialla hän sen kantoihin, kuulun kaimansa veroisena

»ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan ja teki, mitä teetettiin, päin mäntyyn kaikki vaan.»

Tykkimiehen on osattava myöskin jalkamiehen temput. Kun keväämmällä jäi aikaa ja saatiin kiväärejä, harjoitettiin kivääri otteita, marsseja, kaartoja ja ketjuntekoa. Sven Dufva yritti olla mukana, mutta vaikka korpraalina pauhaava Kalle Starck kuinka »huusi nauraen ja nauroi huutaen», kävi Jussin temppujenteko siihen nuottiin, että itse vänrikki Stoolikin olisi pidellyt laihaa vatsaansa naurusta kiemurrellessaan. Kun muut kääntyivät vasempaan, kääntyi Jussi oikeaan. Kun muut marssivat tahdissa, marssi Jussi omassa tahdissaan ja kun muut ottivat ojennuksen oikealle, tähystelivät Jussin viirusilmät totisina vasemmalle. Mitä muut pitivät oikeana kätenään, sitä piti Jussi vasempana — oli näet kaiken lisäksi vasenkätinenkin. Ja tämä se taisi osaltaan sotkea selvän meiningin. Lopuksi vapautettiin Jussi kokonaan jalkaväenäksiisistä sillä ankaralla evästyksellä, että jos joku suurempi herra sattuu tulemaan patteria tarkastamaan, on hänen sinä päivänä ilmoittauduttava sairaaksi.

Sattuikin eversti Sihvo tulemaan Oralle ja pistäytyi tupaan. Jussin silmät siellä pankon lähellä seisoessaan alkoivat pälyillä levottomasti ja koura käväisi tukassa tavallista ahkerampaan. Yhtäkkiä seisoo yhtenä luokkivääränä koko mies, puukirveellä veistetty naama kamalaan irvistykseen rustattuna. Jo lönkyttää vatsaansa pidellen pöydän luo, jossa katselimme karttoja ja nykäisee takinliepeestä.

»No, mitä nyt?»

»Mahhoo niin viäntää —

»Menkää pitkäksenne. Starck antaa lääkettä», sain sanotuksi naurua pidätellen.

Starck-vainaja, hammaslääkäri ja siis kaikkien tautien pätevä lääkitsijä sekä ikuinen koiranleuka ei muuta käskyä tarvinnut. Etsi jostain salatusta kätköstään resiiniöljypullon ja tyhjensi sen Jussin leipäläpeen. Kohta nähtiinkin huikea näky: Sven Dufva ravaamassa pikajuoksua läävännurkan ja tuvan väliä toinen käsi nappeja avaten ja toinen takalistoa tukien —.

Vahtivuoro on Jussille kova koettelemus. Tykin mukana oli aina heinäkuorma ja kun heinäkuorman päällä on mukava istua ja vielä mukavampi loikoilla, kuului Jussin vartiovuorolla kuormasta usein ankara kuorsaus. Kun lopulta sai miehen herätetyksi ja tuli pauhatuksi ja noidutuksi, uhatuksi arestilla, ampumisella ja helvetin kaikilla kauhuilla, hymyili Jussi vaan yhtä autuaan leveästi. Kerran iskettiin Jussille kuusi ylimääräistä vahtituntia kahden säännöllisen lisäksi. Seuraus oli se, että Jussi nukkui kahdeksan tuntia. Tietysti päivystäjän aina välillä herättämättä.

Jussi tuli kuuluksi tempuistaan. Torkkuu taas kerran vahtipaikallaan kun muuan korkeampi pää majasta tullut esimies sattuu kulkemaan ohi ja päättää koetella, minkä verran Jussi tuntee reklementtejä. Puhuteltaessa ei Jussi luonnollisesti hievahdakaan mukavasta asennostaan.

»Missä on tykkipäällikkö?»

Jussi teroittaa silmäviivansa maantiellä kokkareitaan nokkivaan harakkaan, siirtää ne sitten auringonpaisteessa nuokkuviin hevosiin ja ruikkaa asiaankuuluvan kyynärämittaisen.

»Häh?»

»Tykkipäällikköä kysyin.»

»Tuvassapa tuo lienöö.» —.

»Tahtoisin tavata.»

»Kah, sielläpähän tuon tavannoo —»

»Käykää kutsumassa tänne.»

»— —? Pijähän tuota pyssyy senaikoo —.»

Ja upseeri jäi seisomaan vahtipaikalle kivääri kourassa Jussin tallustellessa asialle.

Kuulia ei Jussi osannut erityisesti pelätä, vaikkei liioin toivonut tulevaksikaan. Sai kerran räjähtävän granaatin melkein syliinsä, katseli kuoppaa, ruikkasi ja mietiskeli:

»Katoha, isompahan tekköö maahannii loven —»

Joutui Raudussa patterivahdiksi. Neuvottiin paikka ammuslaatikoitten vieressä penkereen takana, johon eivät kuulat yltäneet. Nyökäytti päätään ymmärtämisen merkiksi, mutta kun mentiin katsomaan, nähtiin Jussin istuvan avonaisella kentällä ryssien maalitauluna, selin ryssiin ja selkänojanaan hoikka petäjä, joka riitti salaamaan viidenneksen leveistä hartioistaan. Kuulat iskivät lumeen ylt'ympäri Jussin imeskellessä »Tiedonantoihin» kääräistyä »sätkää» ja tuumiessa:

»Ka, jos on sattuakseen, niin sattuu —»

Pari ilmareikää tuli siinä vahdinpidossa takkiin lisää ja karvareuhkasta repesi päällinen.

Meidän Sven Dufvamme ei saanut kaimansa tavoin iskeä ryssää kiväärinperällä päin naamaa. Mutta jos olisi sattunut silmäkkäin ja ehtinyt tarpeeksi suuttua — johon herraparatkoon tarvittiin runsaasti aikaa — olisi hän varmasti kolhinut harvakseen ja hartiavoimalla.

Kysäisin kerran Jussilta, mikä hänet oli saattanut sotaan lähtemään.

»Kah, kun muut läksi, läksinpähän minnäi», vastasi Jussi ikäänkuin häpeillen. Mutta kun leikin lomassa milloin puhe kääntyi vakavaksi, tuli esille sodan suuri tarkoitus, kotikontu ja isänmaa, silloin kuunteli Jussi tarkkaavaisesti ja viirusilmien nurkkauksissa pälyi miettivä, lämpöinen hohde.

— — —

Sodan jälkeen jouduimme majailemaan Joensuuhun, Niinivaaran kansakoululle.

Eräänä heinäkuun iltapäivänä vääntäytyi Jussi patterin kansliaan ja pyysi saada tavata »kapteenia». En ollut mikään kapteeni ja olin lukemattomia kertoja kieltänyt Jussia nimittämästä minua kapteeniksi, mutta kun Jussi kerran — ties mistä — oli saanut ajetuksi kalloonsa, että patterin päällikön pitää olla kapteeni, niin olin ja pysyin Jussin »kapteenina».

»No, mitä Jussilla on asiaa?»

»Ois saatava — tuota — hevonen —»

»Mitä hevosella?»

»Kah, ku — tuota — kapteeni lähtöö huomenna pois patterista —»

»Entä sitten?»

»No heh — mie lähen kans —»

»Mitä varten? Eikö täällä ole hyvä olla?»

»Joo, mut’ ku samana päivänä tultii patteriin, ni samana lähetäännii —»

»Juna lähtee vasta aamulla. Kyllä täältä mies asemalle saatetaan.»

»E-ei — ei tässä sitä meinata —»

»No mitäs?»

Monien kierrättelyjen jälkeen tuli asiasta selvä. Jussi oli juuri nostanut palkkansa, kolmekymmentä markkaa, ja tahtoi nyt pitää reimat lähtijäiset. Kävisi kaupungissa ostamassa korin limonaadia. Koetin selittää, että oli turha hänen, köyhän miehen, ruveta ainoita pennejään sellaiseen panemaan, mutta Jussi ei hellittänyt. »Pittää sitä jottai tässä miunnii pistouvata», selitti.

Parin tunnin kuluttua köryytteli Jussi kaupungista kotiin rattaillaan lähtijäiset. Työntäytyi sitten kansliaan, kaivoi takataskustaan limonaadipullon, ojensi sen minulle, katsoi hartaasti silmiin ja sanoi yhden ainoan sanan:

»He!»

Tunsin silmiini pyrkivän jotain kosteaa. Ja kun vilkaisin Jussiin, näin jotain samantapaista. Paiskattiin äänettä kättä.

Mutta ovella kääntyi Jussi vielä ympäri ja sanoi harvakseen:

»Jos toisten vielä tarviitta miestä tykkihevosen selkään, ni liikuttakkaa vaan sana —»

Sellainen se oli meidän Sven Dufva. Ei sattunut sodassa kaatumaan, eipä edes haavoittunutkaan, mutta oli kaikissa edesottamisissaan ilmetty Sven.

»Pää huono oli», arveltiin, »mut’ sydän paikallaan.»

ORALLA

Saapuessamme helmikuun alkupäivinä juhlallisessa karavaanissa Oralle Herrojenmäen taloon, huomasimme kaikki paikat miehitetyiksi. Konekiväärijoukkue jääkäri (nyk. jääkärikapteeni) Salmisen johdolla oli valloittanut talon ainoan kamarin, joka alkujaan oli tarkoitettu kahden asuttavaksi, mutta jossa nyt asui kaksitoista. Molemmat ruiskunsa olivat sijoittaneet tupaan uunin kupeelle. Kun niitä siinä putsasivat ja hankasivat ja häärivät niiden kimpussa ylenaikaa, jäi tupapuolen muille viidellekymmenelle asukkaalle hyvin ahtaat asuma-alat. Ei sentään sijoista riidelty, kukin asettui minne sattui mahtumaan. Ken ei sopinut syömään pöydällä, söi penkillä, ja ken ei sopinut penkille, söi lattialla. Illan tullen vetäydyttiin kostealle, oljettomalle lattialle reppu päänalaisena, vaatteet yllä ja kengät jaloissa. Vahtiin lähtijöiden oli varauduttava mahdollisimman lähelle oven kynnystä, sillä peremmältä ei ovelle pääsy yön aikana tullut kysymykseenkään. Lattia muistutti elävästi sillitynnyriä, josta ylimmäiset kerrokset on jo syöty pois, mutta pohjakerros on vielä syömättä. Tuoksu muistutti myöskin jokseenkin tarkalleen elttaantunutta, auringonpaisteessa seisonutta sillitynnyriä. Hiki, märät vaatteet, viikottain riisumatta jalassa olleet sukat antoivat osansa ja — leipä teki tehtävänsä. Puolihorroksissa ollen uskoi hyvinkin nukkuvansa vilkasliikkeisen kadun varrella, jossa kymmenet ohi kiitävät autot töräyttävät kukin oman signaalinsa.

Eräänä yönä kuului uunin lähistöltä ankara metakka. Vanha vääpeli V. katsoi ikänsä ja arvonsa mukaiseksi nukkua yölläkin mälli poskessa. Miten ollakaan, sylkäsi äijä unissaan mällipluntan poskestaan tähdäten sen suoraan kuunvalossa häämöittävään sylkiastiaan. Mälli läiskähti päin naapurin naamaa.

»Mitä sinä jumalaton syljeksit ihmisiä keskellä yötä päin pläsiä! Jos et olisi siksi vanha mies, saisit leukoihisi, että helähtää!»

»Älä siinä ärhentele. Hitoltako minä tiedän, mihin se sattui, kun naamavärkkisi kumottaa kuutamossa kun paraskin sylkiastia.» Sanoi ja käänsi kylkeään. Mutta tuvan lattia tärisi pitkän aikaa metakkaan heränneiden poikien makeasta naurusta.

Viikon lattialla makailtuamme saimme hiukan olkia, mutta pian ne muuttuivat likaisiksi, sotkuisiksi pehkuiksi. Parin viikon kuluttua muutti jalkaväki läheiseen, sillävälin kuntoonpantuun Kempin taloon, joka ristittiin »Hotelli Kämpiksi» ja kantoi nimensä sodan loppuun.

Saniteettiasiat olivat varsinkin alussa vähän niin ja näin. Jokapäiväisissä taisteluissa haavoittui yksi ja toinen, ken lievemmin, ken vaikeammin. Haavoittuneet sidottiin mitenkuten käsilläolevilla riekaleilla ja lähetettiin vilusta värisevinä edelleen Antrean kirkolle. Myöhemmin saatiin toki Oralle lääkäri ja sairashoitokunta.

Varsinaisia tauteja ei sanottavasti ollut. Nuhaa ja yskää ei sellaisiksi luettu. Mutta sitävastoin saavutti täikanta ennenkuulumattoman kukoistuksen. Tykkimiehillä ja jalkaväellä oli ikuinen kina siitä, kenellä oli isoimmat, ja väittivät tykkimiehet jalkaväen elättejä mahtuvan tulitikkulaatikkoon kolme, mutta oikeita, jalorotuisia, ristisiitoksella saatuja tykkimiehen kasvatteja sopisi vain kaksi. Riita jäi ratkaisematta jäävittömän erotuomarin puutteessa, sillä täitöntä miestä ei Oralla tunnettu.

Kahdeksantuntista työpäivälakia ei liioin noudatettu. Koko päivän tappeluiden lomassa oli pienempiä ja olipa sellaisiakin, ettei tapeltu ollenkaan, etuvartiostot vain pitivät yllä pientä vihaa. Sellaisina päivinä istui joukon ikuinen ilonpitäjä, viipurilainen Kalle N. tuvan uunilla, sepitellen kokkapuheitaan ja soitatellen Noskuan kuulua sotasaalista, ylipäällikön päiväkäskyssäkin mainittua jääkäri Branderin gramofoonia, jossa oli kolme halkinaista levyä ja yksi poikkinainen neula, muun armeijan ankarasti riijatessa molempia keittäjättäriä.

Säännöllisesti aamun hämärtäessä ja usein yölläkin lähtivät patrullit tai koko Oran osasto Pullilaan ryssiä ja punikkeja herättämään. Kaikki eivät aina retkellä palanneet, mutta — kaikkeen tottuu. Punaryssät kävivät vastavierailulla, tulivat tavallisesti aamulla tai iltamyöhällä ja silloin koeteltiin, kenen housuissa kaulus kestää. Oralle eivät koskaan päässeet, vaikka monasti läheltä pitikin. Reippaina pysyivät poikain mielet; tilanteen vakavimmillaankin ollessa veisti joku sattuvan sanan ja iloinen karjalaisluonne pääsi jälleen oikeuksiinsa. Kerran, kun kylään tuotiin kahden meikäläisen ruumiit, vahtimiesten, jotka olivat pelkureina poistuneet vahti paikaltaan ja menneet läheisen mökin uunille piiloon ryssien hyökätessä, silloin näin poikien naamat vakavina ja huulilta tuli yksimielinen tuomio:

»Ovat kohtalonsa ansainneet.» — Ryssät olivat tavoittaneet pakenijat uunilla ja kolhineet kuoliaaksi kiväärinperillä.

Kuta enemmän aikaa kului ja mitä useampia ryssien ja punikkien rääkkäämiä ja raatelemia valkoisia rintamalla löydettiin, sitä kiihkeämmäksi kävi viha maankavaltajia kohtaan. Kun kenttäoikeudet eivät vielä langettaneet kuolemantuomioita, alkoi kuulua yhä tiheämmin ääniä, jotka vaativat sovellutettavaksi »Magdeburgin armoa». Eikä tämä ollut ihmeteltävää, kun löytyi ryöstettyjä, hävitettyjä taloja ja raunioita, kamalasti elävänä silvottujen ruumiita, murhattuja vanhuksia, valkoisia sotilaita, jotka talvipakkasessa oli ensin riisuttu ilkialastomiksi, sidotuin käsin ja jaloin, silmiin työnnettyinä kuusenkävyt ja ruumis pistimin viileskeltynä. Ja kun raakalaiset olivat ensin tarpeekseen huvitelleet, kulki roistojoukko uhrien ohi ja kukin heitti vetensä… Kidutetut jäätyivät elävinä muodottomiksi jäätönkiksi…

Valkoiset eivät koskaan rääkänneet — kuula vain sai tehdä tehtävänsä. Elleivät punaiset ja heidän itämaiset apurinsa olisi ryhtyneet rääkkäämään valkoisia vankejaan, ei kurituskaan olisi ollut niin ankara. Tällaisissa tapauksissa on sodan laki lyhyt.

Erik Oran talo Oralla oli mainio näyte punikkien hävitysraivosta. Kaikki, mitä suinkin rikkoa voi, oli rikottu. Ovet, ikkunat, huonekalut, astiat, yksinpä uunitkin oli murskattu. Nälkäisten petojen lailla oli riehuttu, nälkäisten, vaikka vatsat olivatkin täynnään ryssänlimppua, konserveja ja rosvottua sianlihaa. Se oli aatteiden riemukulkua, se.

Hyvät olivat näillä ihannevaltakunnan sotureilla apuritkin. Katselin Noskuan taistelussa palkkansa saaneita Iivanoita. Jokaisella oli mukanaan ryöstettyä saalista. Silkkihuivit ja hopealusikat varsinkin näyttivät olleen haluttua tavaraa — lienevät aijotut tuliaisiksi kotona ikävöiville maatuskoille. Keskellä peltoa makasi muuten eräs, joka likaisen toppavormun päälle oli vetänyt uuden uutukaisen papintakin ja housut aikoen kai hämmästyttää »flikuskaansa» ennennäkemättömällä komeudella. Löydetyistä kirjeistä selväsi, että meitä vastassa olleet ryssät kuuluivat erääseen siperialaiseen, muistaakseni 36 rykmenttiin, ja olivat tulleet Pullilaan suoraan Riian rintamalta. Lienevät aikoinaan kuuluneet Rennenkampfin urhoihin, mutta kun saalistaminen Itä-Preussissa päättyi huikeaan Marathonjuoksuun, jossa saksmannien konekiväärit määräsivät tahdin, lähtivät viimeisen saaliin toivossa Suomeen, jossa kuitenkin pistettiin matkan päähän ikuinen piste.

Täytyy muuten sanoa, että monet »vantjkat» tappelivat koko urhoollisesti — lieneekö heitä sitten kannustanut saaliintoivo, »revolutsijä», viha »burshujta» kohtaan tai tyhmyys. Ehkä »molembi parembi». Monet ottivat kuoleman vastaan kuin miehet, vaikka elukoilta näyttivätkin ja suurimmaksi osaksi olivatkin.

Ryssiä meillä oli säännöllisesti enemmistö vastassamme; suomalaisia oli vain näytteeksi seassa. Vierailipa Oralla maalisk. 2:n päivän taistelussa Helsingin Jyrykin yrittäen oikein pistinhyökkäystä hurraa-huudoin. Nolosti loppui tämä pitkin maantietä tehty hyökkäys: kun annettiin shrapnelleita päin naamaa ja kone- sekä tavalliset kiväärit lauloivat joukkoon, palasivat hyökkääjät hyvin koreasti ryömimällä takaisin. Ne nimittäin, jotka vielä kykenivät. Vetäytyivät sitten mäenrinteellä sijaitsevaan nuorisoseuran taloon, mutta ei ollut turvaa siitäkään. Pari granaattia seinästä sisään ja silloin luikkivat jyrymiehet loukostaan konekiväärien korjatessa yhden ja toisen varmaan talteen. Muuan granatti räjähti keskellä näyttämöä ja luulen, että Noskuan nuoren väen on täytynyt pitää paremmanpuoleiset talkoot saadakseen lavansa ja näyttämökoristeensa jälleen paikatuiksi. — Yrittivät majoittua kenttävahtimmekin asuntoon, Hutin taloon, mutta kun jääkäriluutnantti Brander lähetti sanan: »Viskooppa sinne parisen pommia», jäi sielläkin majapaikka saamatta. Muistan aina talon vanhan isännän, hänen seisoessaan taistelun jälkeen talonsa pihamaalla ihmettelemässä rakennustaan, josta pommi vei pois koko nurkkauksen ja aprikoidessaan:

»Kukahan se tämän koiruuden maksaa?»

Päivät vierivät toisensa jälkeen. Elimme Oralla omaa eristettyä elämäämme. Posti tuli milloin sattui. Lukemisen puute pyrki vaivaamaan ja Sortavalan lehdet olivat ylen kuivia. Lystimpää luettavaa saimme, kun kerran — vahingossa — kumautimme »Suomen Järjestökaartin Sairaanhoitajatarta N:ro 27» Martta H:ta shrapnellilla päähän, ja saimme palkkioksi päiväkirjan, jossa laajasti ja perinpohjaisesti kuvattiin elämä »Kansankahvilassa», ravintola Aristossa Viipurissa, sekä matruusien edesottamiset pimeissä rautatievaunuissa, Pullilan »esikunnassa» ja Kavantsaaren hovissa. Ne pojat ovat tarvinneet »sööterskaa» kerran jos toisenkin, eivätkä nämäkään päiväkirjasta päättäen ole pahasti vastaanhangoitelleet, vaan päinvastoin täydelleen omistaneet kommunismin syliinsäsulkevan lähimmäisenrakkauden. Päiväkirja ei tosin ollut järin selvällä käsialalla kirjoitettu, mutta pitemmältäpähän riitti tavaamista. Mukavaa oli lukea sekin sanoma, että »lahtareita on luotettavien tietojen mukaan Antrean rintamalla 10—12,000» ja että ne ovat saaneet saksalaispiruilta kuusi laivalastia aseita, vaikka ei ne sittenkään mitään kansalle mahta kun kaikki luokkatietoinen temokraattia on noussut sortajiaan vastaan ja rakkaat venäläiset ystävämme on tullunna meille apuun. — Samaisen sairaanhoitajattaren varustukseen kuului punainen risti käsivarressa yllämainitulla kirjoituksella ja numerolla sekä kivääri ja ryssänreppu täynnä patruunia. Sitomatarpeista ei puhettakaan. Lisäksi pinkka matruusien imeliä rakkauskirjeitä.

Vielä helmikuun loppupuolella oli meillä, niin kummalta kuin se kuuluukin, puhelinyhteys Viipuriin. Linjat kulkivat Oran kautta. Sieltä paetessaan katkaisivat punikit linjat juuri Oran kohdalta, mutta ei muualta. Puhelinmiehemme liittivät päät jälleen yhteen ja vastaus tuli Viipurin keskuksesta. Suuria ei tietysti voinut puhua keskuksessa vaanivien vahtien takia, mutta kun asetti kysymykset ovelasti, voi neitonen toisessa päässä aina vastata »on» ja »ei» ja näiden avulla voi jo päätellä yhtä ja toista.

Keväämmällä saapui meille täydennysjoukkoja, kutsunnoissa saatuja pakko-ottolaisia. Vapaaehtoisemme katselivat näitä vähän yli olkansa ja — syytä hieman olikin. Kun mies taistelussa ampui itse käteensä, ei siitä maine kasva. Tällaisia tapauksia oli asevelvollisten joukossa paljon.