XI.
Pura tuli pöydän takaa Sannan luo, joka juuri oli ylösnousemaisillaan tuolista, jolla hän oli istunut. Sanna oli istuessaan muistellut Alfredia, heidän kiivasta tanssiaan, miten lähelle Alfred oli hänet puristanut ja miten hän tanssiessaan oli puhaltanut kuumaa henkeään hänen otsalleen. Outo tuli alkoi kyteä hänen rinnassaan, ja intohimoinen kaipuu heräsi hänessä Alfrediin. Mutta samassa hän oli hyvin levoton. Hän oli arka, kuin olisi tehnyt jotain rikosta, ei juuri rikostakaan, mutta jotain, mistä täytyi pelätä ja mikä oli ollut sopimatonta. Mutta mieleen iski koko ympäristönsä välinpitämätön halveksiminen: nuo tytöt olivat kaikki lötöksiä ja rumia, ja miehet tyhmiä ja kömpelöitä, kankeita aivan kuin puujumalat. Mikä ennen oli tuntunut hauskalta täällä raittiusseurassa, se nyt oli ikävää, kovin ikävää…
— Ettekö lähde, Sanna, kävelemään? Ilma kun siellä on kaunis, kuutamokin…
Pura katsoi kuin rukoileva Sannaan, mutta ylpeästi katsahti Sanna häneen.
— Minä menen käymään kotonani, vastasi hän kylmästi.
— Ehkä minä saan tulla mukaan?
Lähellä-olijat kuulivat Puran ja Sannan keskustelun. Sannaa vähän hävetti, kun noin ylpeästi vastasi. Toiset, näet, kummissaan katsoivat Sannaa.
— Tulkaa vain, jos haluatte!
Aivan välinpitämättömästi Sanna tuon sanoi, mutta Purasta se oli kyllin hyvä. Ja niin lähtivät he yhdessä ulos.
Täysikuu oli hopeimmillaan. Syysmaisemaan loi se satumaista heijastusta. Se vuodatti tyynnyttävän, miedon, kylmän loisteen. Ei aallon nystyrää, ei lauhkeaakaan läikkää liikkunut veden pinnalla, vaan suorina pysyivät siihen kuvastuvien rakennusten seinien ja kulmien viivat. Huoneiden vierustoille loi se kulkijoitten varjoja, mitkä suurensivat ihmisen jättiläiseksi. Tuntui oikein varovaiselta astua, jott'ei rikkoisi jaloistaan lähtevää omaa varjoaan.
— Sannan vanhukset asuvat tällä saarella? aloitti Pura puhetta.
— Ne asuvat tässä vähän matkan päässä.
— Ne ovat jo vanhat ihmiset?
— Vanhat ja jumaliset. Minä kun olin niin hälppä, niin sillä tahtoivat, että minäkin menisin palvelukseen oppimaan ihmisyyttä.
— Vai niin.
— Mutta oliko siellä Helsingissä hauska olla? Tehän olette
Helsingistä.
— Ei siellä minulla ollut hauska. Kaikki suurta ja ylellistä. Ja kun minulla siellä ei ollut tuttujakaan, varsinkaan naisia, niin ikävä oli.
— Ovatko ne naiset sitte niin huvittavia, kysyi Sanna vähän teeskennellen.
— Ainakin minusta.
— Mutta minä haluaisin päästä sinne Helsinkiin. Täällä on ikävä ja ihmiset kummallisia! Uih, kuin täällä on ikävä!
— Kyllä melkein. Onhan Helsingissä paljon maaseudun naisia palveluksessa.
Mutta Sanna ei puhunut enää mitään. Hänen ajatuksissaan pyöri, että hän oli onneton, sillä hän olikin piika ja Alfred herra…
— Tuo tuossa on minun kotini.
— Tuo kaksi-akkunainen?
— Niin. Hyvästi!
— Eikö Sanna tule uudestaan kävelemään, jos minä odotan.
— Kyllä minun pitää mennä talooni takaisin.
Siihen vastaukseen tyytyi Pura ja jäi odottamaan. Perempänä oli vähäinen huone, jonne ovi pirtistä oli raollaan. Vähänen, himmeästi valaseva lamppu oli pöydällä, jolla auki-olevaa raamattua äiti luki. Kartiinit eivät ulottuneet yli koko akkunan, vaan kaksi ylintä ruutua jäi paljaiksi. Noista yläruutuista pisti kuu naamansa sisälle ja leikkasi lattiaan valosan juovan. Sammuksissa kytevä tuli oli uunin suussa, ja aina väliin valonkipinä siinä välähti. Kello, joka ulottui melkein lattiasta kattoon, naputti ääneen, ja Sannan sisään tullessa löi se heleällä, kiirehtivällä äänellä yhdeksää. Vähän parin taulun haamua eroitti peräseinällä, ja jos olisi ollut valosa, olisi nähnyt niiden esittävän kahta purjelaivaa haaksirikossa, mitä kovimmassa ja rajuimmassa myrskyn mölläkässä. Vielä oli peräseinälle ripustettu puusta veistetty ja taklattu laivanpuolisko, sellainen, joita merimiehet rakastavat näperrellä pitkinä ja työttöminä iltoina suurella Atlantin merellä. Katossa heilui rautalangassa leveäpyrstöinen, puusta leikattu linnunkuva siivet hajallaan.
Sannan äiti veisaten luki raamattua. Pirtissä oli ilma lämpöstä, jotta äiti oli pudottanut huivinsa hartioilleen. Harvat, vähän hopeoituneet hiukset päälaella paistoivat. Hän oli tummaverinen, ja hänen terävät silmänsä olivat syvällä kuopissaan. Luku näytti hänestä vastenmieliseltä, eikä kovinkaan ollut sielullaan kiini raamatussa. Leikitteli vain äänelläänkin. Hänen laihoissa, kuoppaisissa kasvoissaan oli väliin liikkeitä, mitkä ilmaisivat muuta kuin hurskautta: hänen eloisa sielunsa ei ollut kuihtunut yhtä rintaa ruumiin kanssa. Nuorena tyttönä oli hän aina ollut ensimmäisinä merimiesten tansseissa. Loukosta oli häntä aina silloin nykyinen miehensä ihaillut. Kaksissa naimisissa oli hän kerjennyt olla. Ensimmäisistä joutui hän aivan nuorena leskeksi, kun mies, iloinen nuori merimies, hukkui juovuksissaan kaupungin satamaan. Hänelle ei ollut jäänyt yhtään lasta. Sannan isä kun oli tullut mereltä ja kuullut hänen olevan leskenä, oli heti mennyt kosimaan ja onnistunut. Reipas hänkin oli miehekseen, mutta ujo ja hiljainen. Nyt vanhalla puolen ikäänsä oli hän hihhulilaisuuteen taipuva. Tuossa hän nyt istui sohvalla pää vähän kumarassa ja joutilain katsein. Hänen sinisen valkoset silmänsä olivat vähän ulohtaalla päästä, ja rauhaisia ryppyjä oli hänen otsassaan. Vaalea tukka ei ollut enää pystö niinkuin nuorena miehenä, vaan pitkinä, leikkaamattomina haituvina ympäröivät hiukset melkein paljasta päälakea. Muuten oli ruumis könttyrä ja kumara. Hän näytti hyvinkin nauttivan lämpösestä ilmasta, huoneen hiljaisuudesta ja vaimonsa lukemisesta.
— Hyvää iltaa, toivotti Sanna sisään tullessaan.
— Iltaa, iltaa, vastasi äiti ja heitti lukemasta pantuaan merkin raamatun väliin.
— Vastako olet talosta päässyt? kysyi isä.
— Kerkesin kävästä tuolla raittiusseurassa.
— Siellä tanssaamassa? äsähti isä.
Sanna säpsähti ja katsoi arkana isäänsä.
— Jos nuorena onkin vähän muiden seurassa, niin välipä tällä nyt!
Eikähän se tanssikaan niin pahaa ole. Leikkiä vaan, puolusteli äiti.
Isä sanoi vitkaan jotakin vastaan ja jäi äänettömäksi.
Mutta Sannaa peloitti, että jos isä saisi tietää hänen vielä niin huimasti tanssineen ja —- Alfredin kanssa. Tuntui jo, että hän on joutunut tunnustuksille.
— En minä ole tanssinut eikä sitä tanssittukaan, puolusteli Sanna hätäisesti.
Tuota sanoessaan ei Sanna uskonut itsekään, että vanhukset häntä uskoisivat. Lähti niin ajattelematta huulilta, kun nyt tuli mieleen pelko ja arkuus.
— Sinä nyt pääset aina omin päin juoksuun, kun olet siellä palveluksessa. Taisi olla turhaa, että me muka panimme sinut sinne ihmistymään.
Isä katsoi rehellisillä, vanhoilla silmillään kysyvästi tyttöön.
— Hyvin vähän minä pääsen ulos…
Mitähän, jos isä tietäisi, että siellä on Pura ulkona häntä odottamassa, ajatteli Sanna arkana.
— Älä nyt Sannaa tyhjää toru, isä!
Sanna mieli apeana mietti, että miksi hänellä on tuommoinen isä. Ei suinkaan kellään muulla ole tuollaista isää kuin hänellä.
— Ei ole turhaa nuhteleminen, vastasi isä ja sukasi kädellään mustaa, takkuista partaansa.
— Minä kiehutin pyhä-illaksi vähän teevettä. Tahdotko, Sanna, juoda?
Äiti alkoi nousemaan antaakseen Sannalle teevettä.
— Kyllä minä, äiti, itse saan, sanoi Sanna ja meni uunille. Hän otti suuren kahvikupin, kaatoi siihen teetä ja alkoi ryystämään. Ei tehnyt nyt mieli juttelemaankaan, mitä oli talossaan nähnyt ja kuullut, kuinka suuria kestejä oli pidetty, keitä ollut vieraina ja miten rouvasihmiset olivat olleet puetut, mitä ruokalajeja syöty, ja muuta sellaista, mitä hän aina ennen oli kotonaan innolla kertonut. Harmistunut oli Sanna ja iloton, myssötti kuin ikävin ihminen maailmassa. Tuossa uunin nurkassa hän ryysti teetään nyreillä mielin.
Sillä välin oli äiti sattunut vetäsemään akkunan varjostinta. Pura oli juuri akkunan edessä ulkopuolella Sannaa odottamassa. Äiti vähän säpsähti, kun tuossa mies seisoa möhötti hänen nostaessaan mitään aavistamatta kartiinia. Äiti arvasi, mikä se tuo mies oli, ja sentähden hän ei puhunut mitään.
Äiti meni uunin luo Sannan tykö, joka ei ollut huomannut, koska oli sivuttain, äidin kartiinin nostamista.
— Onkohan siinä vielä minullekin teetä? sanoi hän kovemmin, mutta samalla nojautuessaan Sannan puoleen teetä kaatamaan höpisi isän kuulematta tytölle:
— Kuka se on tuo nuori mies, joka sinua ulkona odottaa?
Sanna karahti punaseksi eikä puhunut mitään. Kummissaan vain katsoi äitiä. Äiti kaatoi kuppiin teetä ja alkoi ryystämään. Ryystäessään meni hän vähän likemmäksi Sannaa.
— Eikö se ole se Pura? kysyi hän hiljaan Sannalta.
Sannaa vähän arvelutti. Kieltäisikö, ett'ei tiedä koko miehestä? Mutta ehkä äiti saa tietää muilta, ja mitäpä hän äidiltä salaa…
— Se pyysi minua kävelemään, vastasi Sanna ujosti ja hätäilevästi.
— Sehän on hyvä mies…
— Minä lähden nyt. Hyvästi!
— Kiireppä sinulla on, sanoi äiti.
— Muista Sanna, että kun sinulla on vapautta, niin tulet sinä tänne etkä mene lentoon ja hyppyyn! Jos minä saan kuulla, että sinä kovin lennät ja lekaat, niin varo itseäsi!
Puoli koholleen nousi isä sohvasta ja sanoi lopun kovalla äänellä.
Sanna lähti huoneesta, mutta äiti vielä ovea kiini pannessaan tarkasti Puraa. Hän väänsi sitten hiljaa oven lukkoon ja meni isän tykö huoneeseen virkkaamatta hänelle mitään Purasta.
XII.
Tyven ja äänetön oli ulkoinen maisema. Vesi ei yhtään loiskahdellut, ei aallon nyppylää kohonnut sen tyyntyneestä povesta, vaan silmänkantamiin saakka se oli yhtenä heijastavana, välkkyvänä peilinä, mihin kuu lähetti leikkaavat säteensä, mitkä silmään näyttivät valolaineilta.
Laiturille kävelivät Pura ja Sanna. Lannistuneella mielellä oli Sanna. Isä se oli hänet lamauttanut. Jos isä saisi tietää, että hän on tanssinut Alfredin kanssa, niin mitä tekisikään. Sannaa oikein tahtoi itkettää, että hänellä on sellainen isä.
— Minulla on niin ikävä, sanoi Sanna ja pillahti itkemään. Hän painoi kädet silmiinsä ja istuutui laiturin penkille nyyhkimään. Pura hämmästyi ja tunsi itsensä avuttomaksi. Hän otti askeleen tyttöä kohti ja istahti hänen viereensä. Pura kohotti kätensä. Hän tunsi, että se vapisi. Ensi kerran eläissään laski hän kätensä nuoren naisen hartioille. Hiukset olivat Sannalla valahtaneet otsemmalle, ja silmissä kiilsi vesihelmejä. Pura äänetönnä seurasi hänen liikkeitään. Tuo kookas, karkeapiirteinen mies leveine, miehellisine kasvoineen ja pystyhartioineen hennon ja kauniin Sannan sivulla oli kuin karkean ja uupumattoman voiman edustaja oikullisen, vaalittavan ja pehmeäpiirteisen kauneuden rinnalla. Ja kuutamo suurensi kummankin arvoa, teki piirteet ja erotuksen heidän välillään suuremmiksi, kuin ne todella olivatkaan.
— Minulla on niin ilkeä isä, ett'ei kellään… nyyhki Sanna.
— Miten niin? kysyi Pura.
Mutta Sanna ei ruvennut selvittämään, vaan heitti nyyhkimästä ja pyhki silmiään.
Yht'äkkiä kuului etempää käsiharmonikan ääni. Siihen yhtyi iloisia huutoja. Nuoria siellä oli matkassa, sen kuuli jo etemmäksi. Käsiharmonikka soi täydellä äänivarastollaan, ja nauru ja laulu sitä säesti. Kuulusti olevan nais- ja miesääniä siellä seljällä veneessä, joka tuolta salmen suusta pisti ulos. Ääni saapui niin selvänä Sannan ja Puran korviin, jotta he tunsivat veneessä olijain olevan heidän tuttaviaan raittiusseuran poikia ja tyttöjä. He kuulustivat olevan kotimatkalla tänne saarta kohti. Airojen lonkkunankin eroitti, kun veneilijät olivat vähän hiljempaan.
Soitto loppui, ja naisääni kuulusti alkavan laulun, johon muut yhtyivät. Säveleen ja sanat eroittivat Sanna ja Pura täydelleen. Airot tahdikkaasti lonkkuivat, ja laulun alemmissa kohdissa niiden ääni kuulusti pääsevän melkein voitolle. Kun laulu oli loppunut, alkoi taas iloinen huudon remahdus ja nauru. Sitä seuraa ei kuulustanut surut painavan eikä huolet raskauttavan. Yhä likemmäksi tuli vene, jotta veden loiskinakin jo alkoi kuulua.
Omituisen virkistävän vaikutuksen teki tuo seura Sannaan ja Puraan. Sanna unohti itkunsa ja isänsä ja kiintyi kuulemaan noiden huoletonta elämää ja laulua. Hän pyyhkäsi hiukset ohimoiltaan, nousi istumasta ja sanoi Puralle:
— Eikö meki lähdetä soutelemaan?
— Kun oisi venettä… tuon Hukkasen veneen me kyllä saamme ottaa, lisäsi Pura sukkelaan ja alkoi reippaasti irroittamaan venettä laiturista. Airot asetti hän hankasiin ja auttoi Sannaa veneeseen. Sannan käsi tuntui Purasta pehmoselta, vaikka se olikin ilman vaikutuksesta kylmä.
Pura työnsi veneen laiturista, ja terävästi leikkasi se ensimmäiset laineet veden pinnalle. Ne loittonivat loittonemistaan aina voimattomimpina kahta puolta venettä, kunnes uupuivat ja sileytyivät yhtä tasasiksi tyynen pinnan kanssa. Pura alkoi hiljalleen soutaa lipittää myötäsuuntaan noiden tulijain kanssa. Sanna määräsi suunnan ja Pura totteli.
Toisessa veneessä tunsivat Sannan ja Puran. Joku toisia ääneen huomauttikin tästä. Sanna käski noin puoli äänellä Puran soutaa kiivaammasti, ja pian loittonikin heidän veneensä toisten veneestä. He laskivat veneensä laituriin, mutta Pura viillätti purttaan kaupunkia kohti.
— Ovatko teillä vielä vanhemmat elossa? kysyi Sanna siristäen kädellään vettä.
Jos olisi ollut päivä, olisi huomannut Puran punastuvan. Kiertäen hän vastasi:
— Vieläkö Sannalla on isä mielessä?
— Ei, vaan minä muutoin kysyin.
— Ei minulla enää ole vanhukset elossa, vastasi Pura ja rykäsi kuivan yskän.
— Ovatko ne olleet jo kauvankin kuolleina?
— Aikoja sitte. Minä olin vähäinen poika…
— Mikä teidän isänne on ollut?
Pura hämmästyi ja viivytti vastaustaan.
— Mikäkö?… En minä tiedä, lähti kuivasti, salpauneesti Puralta vastaukseksi.
— Ette tiedä? Niinkö nuorena sitte jo… Sanna keskeytti kysymyksensä.
— On kai hän ollut joku herra — sanoi Pura välinpitämättömän rohkeasti ja vetäsi kovasti airoillaan. — Parempia ihmisiä, lisäsi hän vielä pilkallisesti.
Puran posket olivat kuumat ja veri ajautui päähän. Hän otti veneen viskurin ja joi sillä raitista vettä. Kumpikaan ei puhunut mitään. Juotuaan leikitteli Pura auskarimella vedessä hajamielisenä.
Toiset nousivat juuri ylös laiturille veneestä. Siinä nakeltiin airoja ja muita kippoja, jotta ilkeitä äänilaineita syntyi ilmassa. Sannan ja Puran vene oli tullut virran kohdalle ja itsestään se nyt alkoi solumaan alas. Pura ei koskenut airoihin, vaan oli ääneti. Virta noin mennä vellotteli kiivaasti, rientämällä. Tämä oli ylempänä olevan kosken viime voimaa, mikä tässä virtasi ja synnytti teräviä, lyhyitä virtalaineita.
— Oletteko te käynyt koulua, kun osaatte niin hyvästi puhua siellä raittiusseurassa? kysyi Sanna ja katsoi Puraa.
— Mitä tyhjää minä hyvästi osaan. Sanna nyt pilkkaa minua.
— Mutta kaikki niin sanovat.
— En minä ole käynyt koulua kuin vuoden verran.
— Miten niin vähän? Minä olen käynyt kansakoulun läpi.
— Minä pääsin kansakoulun toiselle luokalle, kun minulta kuoli äiti.
Sitte jouduin minä huutolaiseksi…
— Huutolaiseksi!
Sanna sanoi tuon hämmästyneen äänellä, mutta pian vaikeni ja katsoi Puraa. Tuoko mies, josta kaikki niin paljon pitivät ja joka oli koko raittiusseuran pää, oli ollut — huutolainen… Jos tietäisivät!
— Niin. Huutolaiseksi. Sieltä sitte karkasin, tulin Helsinkiin ja pääsin työhön konepajaan viidenkymmenen pennin päiväpalkalla.
— Niinkö pahoin pitivät huutolaisena, että teidän täytyi karata? kysyi Sanna teeskentelevän levollisesti, mutta ajatteli itsekseen: Voi sen retkiä…! Eivät varmaan täällä uskoisi!
— Ei pahemmin kuin huutolaista. Mutta minä olin silloin vielä tottunut rakkauteen ja ystävällisyyteen, sillä äitini oli lempeä nainen. Minä lähdin hakemaan parempaa kohtelua… Orpona ei ole hauska olla.
Sanna jäi sanattomaksi ja kääntyi sivullepäin. Tuolla etäällä muutamassa huvilassa, mikä oli saaressa meren seljällä, kuulusti olevan vieraita. Iloisia ääniä, hienoa musiikkia sieltä kuului, ja saaren rannalla eroitti liikkuvia olentoja.
Sinne se Sanna kääntyi katsomaan, mutta ei puhunut mitään, sillä mitään erinomaisempaa ei siellä tapahtunut.
— Minun äitini oli lempeä ja kaunis nainen, jatkoi Pura. Lapsena minä siitä sain ylenluonnollisen kuvan… Vai näyttäneekö tuo sillä niin ylenluonnolliselta, kun elämä sitte jälestäpäin on ollut paljasta kivikkoa…
— Oletteko tekin onneton ja ikävistynyt elämäänne? Minäkin olen niin ikävistynyt…
— Mitä syytä teillä olisi ikävistyä?
— Oih — niin paljon!
Puran mieli tuli yhä pehmosemmaksi ja hän oli sanomaisillaan, että me molemmat olemme ikävistyneet. Mutta sitä hän ei sanonutkaan, sillä Sanna kääntyi taas poispäin hänestä. Sanna taivutti hiukan päätään vettä kohti. Katsoi kauvan siinä kuvaansa, suki ohimoilla olevia hiuksiaan ja taas katsoi. Siinä veden peilissä kuvastui vastaan kauniit, värittömät kasvot, joissa oli kaksi miettiväistä silmää ja pieni nenä. Kaulan rintaneulakin kuvastui veteen, ja huivin poimut ja kaikki. Ja kun ei käynyt ollenkaan aaltoa, pysyi kuva rikkoumatonna ja tasaisena.
Pura oli heittänyt soutamasta ja katsoi Sannaa. Sanna ei sitä huomannut, kun oli häneen sivuttain. Sannan kasvot näyttivät elottomilta, sillä hän oli niin kovin mietteissään. Hän katsoi vaan katsomistaan, kunnes oma kuvakin tuossa vedessä näytti oudolta ja vieraalta. Hänen huulensa äänsivät hiljaan: Alfred.
Sanna heräsi haaveiluistaan, laittoi huiviaan ja rupesi huolettomasti muka istumaan. Pura oli kuullut Sannan kuiskauksen, ja nyt se viilti hänen sydäntään vihlovasti, yhtä särkevästi kuin karkeaa paperia leikkaava partaveitsi heikkohermoiseen. Hänen täytyi saada millä hinnalla tahansa kulutetuksi Alfredin kuva pois Sannan muistosta. Ja hänellä oli keino, jonka piti tepsiä, jos vaan Sanna on siveellinen nainen.
— Te sanoitte hiljaan: Alfred? kysyi Pura väkinäisesti, mutta Sanna ei vastannut mitään.
— Te olette mielistynyt Alfrediin. Älkää sitä vastaan väittäkökään!
— Mitä sitten!
— Tiedättekö, millainen mies tuo Alfred on?
Sanna katsoi kysyvästi Puraan ja odotti tarkempaa selitystä.
— Tuo Alfred on lurjus, juoppo, siveetön!
— Tepä tunnutte sen tarkkaan tietävän.
— Minä tiedän, kun olen nähnyt ja kuullut.
— Mutta ei hän ole huutolainen, vastasi Sanna kiivaasti.
— Miten noin puhutte? Sanna, minä sanon, että elämä on kova koulu!
Sanna tunsi itsekin, että hän kiivaudessaan sanoi tyhmästi, mutta oli liian ylpeä sitä myöntämään. Sanoihan vaan lauhkeammalla äänellä: Mistä Pura kaiken tuon tietää?
— Omien näkemien ja kuulemien mukaan.
Pura alkoi kertomaan Sannalle kestikievari-illasta ja ensimmäisestä käynnistään konepajassa, jolloin hän oli tavannut Alfredin. Puran kertomus näytti vaikuttavan Sannaan, sillä hän totisena istui kuunnellen ja keskeyttämättä Puraa. Kun Pura oli lopettanut, painoi Sanna käsillään kasvoihinsa, pillahti itkemään ja sanoi itkun sorauttamalla äänellä:
— Semmoinenko hän on?
— Juuri semmoinen! Minä tahdoin vain varoittaa Sannaa hänestä.
Hyvää teki Puralle Sannan itku. Jos hän olisi kehdannut, olisi hän sanonut: Itke vain, se on minusta nyt hauskaa kuulla! Eikä Pura hennonnut vielä lopettaa tuohon, vaan jatkoi:
— Aivan vaarallista on talonpoikaselle tytölle seurustella herrasmiehen kanssa. Se seurustelu maksaa usein paljon: koko elämän rauhan ja ilon. Niin on käynyt minunkin äitini, ja niin voi käydä kenen kanssa tahansa. Ja ovatko työväen tyttäret heitä varten! Tyttöjen itsensä pitäisi sen verran arvottaa itseään, ett'eivät seurusteleisi mokomain kanssa. Lurjus miehekseen koko Alfred! Ei hänessä ole mitään kelpo miehen ominaisuutta, ei mitään! Juoksee joka ilta ravintoloissa ja siellä kurttiseeraa. Tulee sitte vielä villitsemään oikeita tyttöjä!
Sannasta oli Puran puhe outoa ja ilkeää. Häntä puistautti, kun ajatteli asiaa omalle kohdalleen. Pura puhui niin varmasti ja rohkeasti noista salaisista asioista, joita hän tuskin uskalsi ajatellakaan. Ne tuntuivat niin ilkeiltä, kun ne nyt lausuttiin kuuluviin, että mieluummin olisi ollut korvitta. Hän hiukan värisi sanoessaan Puralle:
— Kääntäkää jo laituriin! Minun pitää joutua talooni.
Pura oli kylmällä mielellä, ja hän olisi voinut jatkaa edellistä puhettaan vaikka kuin kauvas, sillä häntä ei nyt ollenkaan ujostanut. Hän oli semmoisella mielellä kuin se, jota on kauvan kiusattu ja ärsytetty, mutta joka ei ole puhunut puolustustaan, koska tietää sen toista kovasti koskevan. Viime ryntäyksessä hän kuitenkin puhuu suunsa puhtaaksi ja kylmäverisyydellä sitte katsoo sanojensa vaikutusta, huolimatta naurusta tai kyyneleistä.
XIII.
Seuraavana aamuna meni työnjohtaja patruunin luo. Vaikka kello oli jo yksitoista aamupäivällä, oli patruuni vast'ikään päässyt vuoteestaan. Piika oli aamulla kulkiessaan unohtanut reiklata eteisen oven, jotta työnjohtaja pääsi sisälle soittamatta. Hän tuli patruunin työhuoneeseen, minkä sivulla oli hänen makuuhuoneensa. Ensin oli hän käynyt hakemassa patruunia alhaalta konttorista, mutta siellä oli sanottu, ett'ei patruuni tänä päivänä vielä ollut siellä käynytkään. Työnjohtaja arvasi patruunin viivähtäneen viime yönä pitemmältä ravintolassa pelitoverin parissa. Patruunin oli sanottu alkaneen kovasti pelaamaan, kun hyvin hyötyi konepajallaan. Työnjohtajaa hiukan arvelutti mennä ylös, sillä hän tiesi patruunin kohmeloissaan olevan huonolla tuulella. Mutta hänen asiansa, se vaati, sillä patruuni oli käskenyt heti ilmoittaa hänelle kaikki sellaiset. Makuuhuoneeseen oli ovi auki, ja työnjohtaja näki patruunin siellä hihasillaan peseskelevän.
Rouva istui muutamalla tuolilla kyynärpäällään helmaansa nojaten ja suruisin katsein. Hänen etutukkansa oli kähertämättä, ja hartioillaan oli hänellä kookas saali, minkä alta näyttäytyi valkonen yöröijy. Patruunin kasvoissa oli nyreä elje, ja hänen silmänsä olivat uniset ja harmaat. Äänettömyys vallitsi huoneessa. Ainoastaan vesi pesuastiassa lotisi patruunin sormien välissä, ja koivuhalot uunissa räiskivät.
Näki selvään, että aviopuolisot olivat vasta väitelleet ja kinastellessaan kiivauneet toisilleen. Nyt oli jonkinlainen aselepo. Rouvan silmissä voi huomata itkun jälkiä, sillä silmänalustat olivat punaset ja silmien loiste lasimainen. Hän oli; ryhdikäs nainen voimakkailla kasvonpiirteillä. Mutta nyt tuossa istuessaan näytti hän lyyhistyneen omaan voimattomuuteensa. Sillä monta kertaa tänä aamuna oli hän saanut kuulla patruunilta, että hän on ollut ravintolan neitinä ja semmoisena patruuni hänet nainut. Sentähden oli patruuni sitä mieltä, että hän sai kohdella rouvaansa miten tahtoi, koskapa hän oli hänen pelastajansa. Rouva oli paheksinut patruunin viimeyöllistäkin poissa-oloa ja itkien valittanut patruunin kylmyyttä ja tylyyttä häntä kohtaan. Hän oli mustasukkainen ja luuli patruunin öisillä retkillään hyväilevän ravintolaneitejä. Tuon tähden patruuni yhä enemmän häntä ärsytti ja kiusasi. Kumpikaan ei ollut huomannut työnjohtajaa, joka hiljaan astuen oli tullut patruunin työhuoneeseen. Työnjohtaja seisahti hetkeksi ensi huoneessa ja pälyili makuuhuoneeseen. Hän mietti, menisikö hän sinne vai ilmoittaisiko rykäsemisellä ensi huoneessa oloaan.
Makuuhuoneen ovi oli ainoastaan puolittain auki. Hän meni oven suojassa patruunin työhuoneen poikki ja oli makuuhuoneen ovella, kun rouva oli juuri alkamaisillaan uutta kiistaa. Kumpikin hiukan oudoksui työnjohtajan tuloa. Rouva lähti ylpeällä liikkeellä omaan makuuhuoneeseensa. Patruuni keskeytti pesuaan ja kysyi vähän vihaisena:
— Miten olette tänne päässyt?
— Eteisen ovi oli reiklaamatta, vastasi työnjohtaja arasti ja säikähti heti patruunin suuttunutta katsetta.
— Oletteko kauvankin ollut etuhuoneessa?
— Suoraan tulin sieltä tänne.
— No, mitä asioitsette, kun ette joudu odottamaan siksi, kuin ylös pääsen? Pitäisi teidän sen verran tietää, ett'ette tunkeu ihmisten makuuhuoneisiin —!
— Mutta kun patruuni on käskenyt minun ilmoittaa, niin tulin minä —
— Mitä ilmoittaa?
— Että jos raittiusseurassa puhutaan jotain vaarallista, jotain uudenaikaista, niinkuin patruuni sanoi —
Patruuni vetäsi liivin päälleen ja sanoi:
— Nytpä merkillistä! Nyt on kaikki mullin mallin! Mitäs siellä raittiusseurassa on tehty?
— Eilen illalla siellä keskusteltiin henkivakuutuksesta ja tultiin siihen päätökseen, että patruunin pitää henkivakuuttaa työmiehensä —
— Minun henkivakuuttaa työmiehet! Eikö edes tapaturmavakuutus riitä! Sekin on liikaa, mutta vielä liiempaa on henkivakuutus. Eei! Kukas siellä sellaista puhui? Pura tietysti?
— Sitte Purakin, mutta ensin sen alkoi Nykänen.
— Nykänen! Mistä hän moisia osaa ajatella?
— Jumala sen tiennee.
— Te olette huonosti vartioineet raittiusseuraa. Minä käskin teidän pitää vaaria, ett'ei siellä yhtään kapinoida minua vastaan eikä puuhata mitään uudenaikaista. Tietysti he ovat siellä kauvankin keskustelleet tällaisista asioista, kun Nykänenkin niistä jo osaa puhua. Te olette huonosti vartioineet seuraa, sanon minä, — ja patruuni löi nyrkillään kovasti pöytään työnjohtajan nenän edessä.
Työnjohtaja säikähdyksesti vavahti ja katsoa muljotti patruuniin ikäänkuin odottaakseen vielä jotain ankarampaa. Mutta patruuni meni pesukaapille ja pani sen kiini.
— Ja te ette voinut asialle mitään? kysyi patruuni sitte vähän lauhkeampana.
— Minä vastustin, mutta sanoistani he eivät välittäneet.
— Myönnätte kai itsekin huonosti vartioineenne, kun siellä tuollaista alkaa ilmestyä.
— Ei siellä ennen ole puhuttu noin rohkeasti.
— Niin, ei tietysti niin rohkeasti! Mutta myötään tullaan rohkeammiksi, kun ei mitään salpaa ilmau. Tietysti siihen malliin on puhuttu ennenkin: Kuinkas muutoin he voisivat ja osaisivat tuollaista puhua? Nykänenki!
— Ei. Niille itsestään, herra patruuni, tulee mieleen tuollaisia vaatimuksia, kun ne saavat lukea kaiken maailman sanomalehdet. Nykänenkin on hyvin ahkera sanomalehtien lukija ja muutamissa sanomalehdissä on jos mitä. Niitä pitäisi valikoida —
— Voi olla syynä sekin. Minä myönnän sen. Tietysti tuollaisilla tuumillaan he eivät suuria saa, mutta kun he rupeavat mielessään mokomia hautomaan ja vaatimuksia suurentamaan, niin voivat he jonakuna kauniina päivänä lyödä tuumansa tukkoon ja vaatia suurempia palkkoja. Ja mikäs minulla on muu asiana kuin myöntyä —
— Siinähän se vaara on.
— Seuraavalle vuodelle minä en tilaa yhtään sanomalehtiä, koska ne antavat sellaisia päänpälkähdyksiä Nykäsellekin. Ja teidän pitää olla läsnä joka kokouksessa, jotta minä saan tarkoin tietää, mitä siellä tehdään. Nykyään ilmaupi jo Helsingissä työlakkojen oireita, ja ne ovat vaarallisia. Käskekää Pura tänne tulemaan heti!
Työnjohtaja lähti. Hän äsken mennessään oli odottanut kovaakin kiitosta patruunilta valppaudestaan. Mutta nyt tuo käynti tuntui siltä, kuin olisi käynyt kylmillään olevassa huoneessa, mistä mielellään pois lähtee. Tultuaan verstaaseen, meni hän Puran luo, joka innoissaan viilaili pöytänsä ääressä vihellellen. Työnjohtaja tahtoi saada jotain korvausta ja nautintoa edes Purankaan kustannuksella, kun patruuni oli ollut noin kylmäkiskoinen. Hän mennessään Puran luo löi häntä takaa olkapäälle, jotta Pura havahti, ja sanoi ilkkuvasti:
— Menkää nyt tekemään selkoa itse patruunillekin eileniltaisesta keskustelusta.
Pura huomasi työnjohtajan lausumistavasta, mikä ääni kellossa oli. Työnjohtaja oli siis käynyt nurjassa mielessä puhumassa patruunille. Pura loi häneen pitkän, halveksivan katseen ja lähti patruunin luo. Mutta työnjohtaja nolostui ja kääntyi tarkastamaan Puran viereisen miehen työtä. Puraa vähän aristi mennä, sillä tuo kerrallinen käynti, jolloin patruuni oli hänelle kauhistunut, tuli nyt niin kammottavana, ihka ilmeisenä mieleen. Mutta hän koetti rohkaistua.
Patruuni oli jo täydessä puvussaan työhuoneessa, kun Pura astui sisälle. Patruuni ei ensin puhunut mitään, vaan nousi istumasta kävelemään. Pysähtyi sitte aivan Puran nenän eteen ja kysyi vakavasti:
— Mitä yhteyttä on raittiusseuralla ja työmiesten henkivakuutuksella?
Pura vähän hämmästyi kysymystä, mutta patruuni katsoen häneen odotti häneltä vastausta.
— Itse asiassa ei mitään, vastasi Pura ja huomasi saaneensa itselleen tukalan kysymyksen, mutta patruunille varsin otollisen häntä moittiakseen.
— No, miksi sekoitatte nämä toisiinsa — ja minun kustannuksella? Häh?
Patruuni alkoi jo kiivastua, ja yhä tukalammaksi tunsi Pura tilansa.
— Raittiusseurassa on vain keskusteltu yleisaiheisista, nykyaikaisista kysymyksistä —
— Yleisaiheisista, nykyaikaisista kysymyksistä? Vaikka suoraan väitetään minun olevan velkapään vakuuttamaan työmiehiäni henkivakuutuksessa, minun, joka en ole missään tekemisessä heidän elämänsä kanssa. Saavathan he minulta palkan siitä työstä, minkä tekevät — ja siinä kaikki!
— Vaan nykyaikana yleensä otetaan keskustelunalaisiksi tuollaisia kysymyksiä —
— Kuka teille on antanut luvan keskustella noista nykyaikaisista kysymyksistä raittiusseurassa?
— Olisiko siitä pitänyt kysyä lupaa…?
— Olisi! Raittiusseura on minun — ja siinä kaikki! Minä määrään, mitä siellä tehdään, mitä siellä puhutaan, eikä muut — siinä kaikki!
— Mutta minä luulin —
— Ei mitään luulemisia! Silloin, kun minä annoin luvan raittiusseuran perustamiseen, niin käsitin minä, että se perustetaan yksistään juoppouden ehkäsemistä varten eikä mitään muuta.
— Se olikin ja on ollut pää-asia.
— No niin. Pidättekö, ett'en minä kyllin ole pitänyt huolta työmiehistäni? Heillä on raittiusseura, heillä on kipukassa, heillä on säännöllinen työ ja säännöllisesti saavat palkkansa. Eikö siinä ole kyllin minun puoleltani? Voitteko kieltää, ett'ei ole?
—- Mutta tuohan eilen illalla oli vain keskustelua eikä vaatimusta.
— Mutta sellaisesta ei saa keskustella raittiusseurassa! Se on kapinoimista minua vastaan.
Pura näki turhaksi väittääkään vastaan. Hänen ja patruunin mielipiteiden välillä oli niin suuri erotus kuin taivaalla ja maalla. Ja nyt hän huomasi, että raittiusseura olikin patruunin perustama eikä hänen, että hän oli suuresti erehtynyt, kun oli luullut sillä voivansa kehittää työkumppaneitaan. Ja tuo raittiusseura, josta hän oli niin paljon ajatellut ja niin paljon uhrannut sen eteen, lyyhistyi hänen silmissään vain patruunin leikkikaluksi, millä hän hetkeksi oli lumonnut hänen silmänsä.
— Muistakaa nyt, että tuollaisia raittiusseurassa ei saa puhua!
Saatte mennä!
Mitään sanomatta lähti Pura pois ja käveli kuin tuomittu eteisen poikki. Hänellä ei ollut! enää mitään sanottavaa, ja jos olisi ollut, niin ei sitä olisi uskottu eikä sillä olisi ollut mitään merkitystä. Niin lähti hän kuin tuomittu tuomiopöydän äärestä. Mutta patruuni itseensä tyytyväisen tuomarin tavalla pani helpotuksen sikaarin palamaan.
Kun Pura tuli verstaaseen, niin tuli mieleen taas oma vähäpätöisyytensä. Hän tiesi olevansa oikeassa, mutta mitä hän puolustuksillaan voi. Ja nyt raittiusseuran iltamiin, missä ennen oli ollut kuin kotonaan, oli tullut outo vieraus. Siellä ei saisikaan enää vapaasti ajatuksiaan ulos lausua, vaan täytyisi olla varovainen kuin ainakin vieraiden parissa. Pois sieltä oli menevä kodikkuus ja hilpeys, mutta sijaan tuleva velttous ja laimeus. Patruuni oli lausunut vaan muutaman sanan ja noin paljon saanut aikaan. Sellaista mahtia! Ja mitä siellä raittiusseurassa nyt tehtäisiin, kun ei saataisi keskustella ja väitellä kuin jostakin patruunin mieluisesta. Ja kukapa ne tunsi aina ne mieluiset asiat? Kukapa?
Pura muisti tuon entisen ikävän tilansa ennen raittiusseuraa. Sepä melkein puistautti, kun vertasi sitä hupasiin raittiusseuran iltoihin, joissa tosiasiat ja leikki kävivät käsi kädessä. Istua kotona yksinäisyydessä, joku kirje korkeinna hupinaan! Sepä kyllä puistautti. Silloin ei voinut hetkeksikään unohtaa olevansa noennuolija. Mutta, mietti Pura, eihän nyt seura siltä vielä kokonaan ole mennyttä, vaikka nyt patruuni onkin sinne lähettänyt tomupilven hengitettäväksi. Niin, eihän vielä läheskään, vaikka ensin tuntui niin lamauttavalta.
Mutta itse aatteen kannalta oli patruuni kumminkin paljastanut todellisen karvansa. Ei hänellä ollut yhtään mielessäkään työmiestensä henkisen tilan parantaminen, ainoastaan oma ahneutensa. Ja Puran silmissä joutui hän ilkeään valoon: kopeili kuin tiranni kuulematta, huolimatta muista. Pura oli näkevinään hänen pöhökasvonsa tuossa edessään kiukuitsevan, siinä leveän suun sanoja purkavan ja pussimaisissa kuopissaan silmien tirrottavan… ja niiden vielä verestävän kuin kaniinin silmät.
Mutta tänä päivänä ei työnjohtaja tullut kertaakaan Puran tykö, vaan pysytteli ulompana; väliin tyytyväisellä hymyilyllä katsoa luihautteli Puraa hänen huomaamattaan. Ennen oli hän paraan osan päiväänsä viettänyt Puran pöydän tykönä ja hänen kanssaan puhellut milloin mistäkin. Mutta nyt ei tullut. Pura tuon kyllä huomasi, mutta ei välittänyt mitään. Yksinään hän nyt tahtoikin olla, ja työnjohtaja — eipä hänestä juuri enää seuralaiseksi ollutkaan. Työmiehetkin huomasivat Puran ja työnjohtajan kylmän suhteen ja arvelivat siihen olevan syynä tuon eileniltasen keskustelun.
* * * * *
Mutta jos Pura tuona iltana olikin menettänyt patruunin suosion, niin oli hän päässyt samana iltana lähempään tuttavuuteen Sannan kanssa. Ja se voitto Puran mielestä korvasi jossain määrin tuota tappiota. Kun Alfred olikin tuollainen ilkeä, joksi Pura oli häntä sanonut, niin taipui Sanna olemaan Puran kanssa. Purasta kaikki pitivät, sanoivat häntä "hyväksi" mieheksi, niin Sannakin oli sitä mieltä, että hänen kanssaan sopi olla.
XIV.
Pura oli tullut välinpitämättömämmäksi raittiusseurasta. Siihen oli suurena syynä Sanna, jonka parissa hän vietti joutohetkensä, kun vaan Sannan aika salli, mutta myös patruunin kurinpito raittiusseurasta. Ei se ollut Puran mielestä enää sama jalo seura, minkä hän oli perustanut, vaan jonkinlainen kurinpitolaitos. Sen turvissa tahtoi patruuni säilyttää työmiehensä säännöllisinä — siinä kaikki! Seurassa olo ei häntä enää niin innostanut kuin ennen, eikä hän niin uutterasti miettinyt iltasilla puheita ja keskusteluja kuin ennen. Mitäpä niistä mietti, kun ei ollut niistä lupaa puhella seurassa. Ja olihan hän pannut hyvän alun, jatkakoot nyt muut! Siksipä ei hän ollut enää entisen, koko seuran henkeen ja oloon kiintyneen näkönen seurassakaan. Usein hän oli sieltä poissa. Ja kun hän oli siellä puhetta johtamassa pöydän takana, ei hänellä enää ollut kirkasta kiiltoa silmissään, eloa kasvoissaan ja vienoa punaa poskillaan. Kaikki oli kadonnut, ja mies oli pöydän takana raittiusseurassa arkipäiväinen kuin työpöytänsä ääressä verstaassa.
Sanna se oli nyt kiinnittänyt Puran mielen, ja hänen seurassaan kuluivat hetket Puran mielestä paljon hauskemmin kuin tuolla raittiusseurassa. Ensi alussa koetettiin raittiusseurassa mennä entistä vakoa, vaikka Purakin sieltä oli poissa. Työnjohtaja oli nyt tavallaan astunut Puran sijalle ja hän se siellä isointa ääntä piti. Ja alussa ei erotuksesta paljon huomattukaan, mutta kohta. Kun Pura oli seurassa, elostuivat miehet, vaan hänen poissa ollessaan paraasta päästä nuoret huvittelivat ja vanhemmat miehet lukivat sanomalehtiä, joita itse asiassa ei tullutkaan enää niin useita kuin ennen, sillä patruuni työnjohtajan neuvosta eroitti "vaarallisimmat" ja jätti ne viikkokausiksi; lepäilemään työhuoneensa pöydälle muka ne ensin lukeakseen, ennenkuin työmiehet saisivat niitä silmäillä. Mutta lukematta ne usein jäivät ja lepäilivät siinä viikkokausia, kunnes piika näki hyväksi ne pois korjata.
Patruunilla oli ollut aikomus mennä ulkomaille tutustumaan suurempiin tehdaskaupunkeihin. Mutta se aie oli lykkäytynyt lykkäytymistään, kunnes talvi oli oven edessä. Silloin patruuni mietti siirtää matkansa ensi keväimeen. Patruuni oli ollut koko syksyn kuin lumouksen vallassa. Iltapäivät ja yöt oli hän tavallisesti viettänyt ravintoloissa ja selvillä ollessaan oli hän kokonaan uupunut ja väsynyt. Epäili vain kaikkea.
Sinä syksynä oli maaseutukaupungissa pelattu kovemmin kuin moneen aikaan sitte viimeisen paljastuksen jälkeen noin kymmenen vuotta tätä ennen. Kaupungin rouvat alkoivat saada vihiä asiasta, ja patruuni maalattiin heidän seurassaan mustimmaksi piruksi, mikä oli kaiken pahennuksen aikaansaaja ja vietteli pelaamaan heidän aviomiehiään. Hellätuntoisimmat rouvat itkivät patruunin rouvan surkeutta, mutta toiset ylpeästi arvelivat, että häntä ei kannata sääliä, ravintolan neitsyt kun on ollut. Todellakin olisi surkeaa, jos hän olisi sivistyneiden vanhempien lapsi, lisäsivät he sitte näyttääkseen, ett'ei heiltä sääliä puuttunut.
Silloin alettiin kaupungilla huhuilemaan, että muutamalla kaupungin ylemmistä virkamiehistä, itse pormestarilla, olisi vailinki muutamassa kassassa, mikä hänellä oli hoidettavana. Niin tiettiin jutella. Ja vielä lisäksi, että pormestari oli menettänyt nuo rahat pelaamalla ja että ne olivat patruunin raha-arkussa. Rouvansa hänelle tuon huhun muutamana aamuna tiuskasi heidän kinastellessaan. Patruuni kuullessaan tuon vaaleni ja suutuksissaan yritti lyömään rouvaansa, mutta tämä pakeni. Ytimiin saakka viilteli tuo huhu patruunin, sillä hän ei ollut yhtään pelannut pormestarin kanssa, vaikka muuten seurustellut. Että huhu uskottiin hänen päähänsä, siitä hän oli varma. Huhun alkuunpanijan jos hän olisi saanut tietää, niin revolverinkuulan olisi ampunut sen otsaan. Mutta sitäpä hän ei saanut tietää, sillä huhu oli pantu liikkeelle pormestarin omasta perheestä, jotta pormestari tuon kautta joutuisi viattomaksi uhriksi, jota muut olivat nylkeneet. Kaupungin toiset herrat kyllä tiesivät asian, mutta patruunia he eivät nousseet puolustamaan, vaan nauttivat tuosta huhusta, sillä olihan patruuni kiskonut korteilla heiltä rahoja, jos ei pormestarilta. Jouti kyllä mokomien juorujen nyljettäväksi!
Nyt iski patruuniin ajatus lähteä ulkomaille ja antaa tämänsyksyisten jälkiensä siten mennä umpeen. Muutamana aamupäivänä istui patruuni työhuoneessaan karttoja nenän edessä. Hän suuntasi matka-ohjelmaa ja merkitsi muistikirjaansa kaikellaisia tietoja. Matkan määränä olivat pohjois-Englanti ja sen suuret rautateosten tehtaat. Rouva huomasi hänen jotain erinomaista harkitsevan ja miettivän, mutta ei suinkaan kysynyt, mitä. Kun patruuni sitte ilmoitti hänelle lähtevänsä ulkomaille, rouva vain ilkeästi naurahti vastaukseksi, mutta sitte kohta pillahti itkemään, sillä mustasukkaisuuden kade tunne ei hänestä vielä ollut kokonaan kuollut. Rouva piti, että patruuni menee häntä pakoon, lähtee viettämään lystejä hetkejä ulkomaille naisten ja viinin parissa. Kummako sitte, että pillahti niin katkeraan itkuun ja viime lopuksi pyysi mukaan. Mutta patruuni ei ollut tuota kuulevinaan, vaan katsahti halveksivasti häneen. Silloin kiepsahti rouva patruunin kaulaan, mutta tämä työnsi hänet kylmästi luotaan. Rouva meni itkien pois, mutta patruuni jäi syviin mietteisiin.
Työnjohtaja tuli patruunin luo, sillä hän oli käskenyt häntä. Patruuni kuullessaan eteisessä askeleita, siirsi kartat eteensä ja oli niitä kovasti tutkivinaan. Hän kääntyi työnjohtajan puoleen sanoen:
— Painakaa puuta! Tulitte aivan sopivalla ajalla.
Työnjohtaja istuutui ja alkoi polttelemaan patruunin tarjoamaa sikaaria.
— Huomenaamulla minä lähden, niinkuin olen jo teille ennen sanonut.
Samalla soitti patruuni piikaa ja käski hänen tuoda juoma-aineita.
— Otamme tässä nyt vähän lähtijäisiä. Ja sitte minulla on puhumista teille.
Patruuni kaatoi juomalaseihin ja maisteli sitte työnjohtajan kanssa.
— Tämä lähtö nyt tuli, vaikka arvelin heittää sen ensi avoveteen. Mutta pääseehän rautatiellä. Ja me tarvitsemme uusia malleja ja kaavoja, uusia piirustuksia.
— Patruuni tietysti näkee paljon uutta siellä.
— Koetan matkan ottaa niin hyödylliseltä kannalta kuin suinkin. Tahdon saada verstaani hyvälle kannalle uusimpaan ulkomaiseen malliin.
— Sittepä työki luistaa!
— Niin luulisi. Maistakaapa! Minä tahdoin puhua kanssanne vähän, ennenkuin lähden. Tahdotteko ottaa verstaan huostaanne?
— Jos patruuni luottaa vaan minuun, niin —
— Kehenpä muihin tässä asiassa luottaisin kuin teihin?
— No, kyllä minä koetan pitää huolta.
— Hyvä. Konttorilla ei ole tekemistä verstaan kanssa muuta, kuin että työmiehille suoritetaan sieltä palkka ja että tilaukset kulkevat konttorin kautta. Koko muu hoito on teidän hallussanne. Raittiusseura olkoon entisellään. Se on hyvä olemassa varsinkin nyt, kun minä lähden pois. Mutta Pura ei siellä saa alkaa kapinoida!
— Pura on ollut nykyään välinpitämättömämpi seurasta kuin ennen. Hän kuuluu olevan kihloissa ja siksi vieraantunut vähän seurasta.
— Ei ole vahingoksi, jos hän pysyykin seurasta erillään.
— Minä sitä olen nykyään seuraa johtanut…
— Vai niin. Se on hyvä. Minä luotan näihin lupauksiinne. Ja te myös ne pidätte? Eikö niin?
— Patruuni saa uskoa, että minä pidän sanani.
Työnjohtaja lähti huoneesta. Patruuni tarttui raskaalla kädellä pöytäkelloonsa ja helisti sitä kovasti. Hän käski piian tuomaan uuden lasin ja sitte menemään sanomaan Alfredille, että hän tulisi ylös patruunin luo. Kun piika oli lähtenyt hakemaan Alfredia, nousi patruuni istumasta ja meni makuuhuoneen ovelle. Kuunteli siinä hetken ja meni sitte rouvansa makuuhuoneen oven taakse. Mutta kun hän ei sieltä kuullut mitään, lähti hän heti pois, reiklasi sen oven ja oman makuuhuoneensa oven. Tuli sitte entiselle paikalleen työhuoneessaan.
Kohta oli Alfredkin sisällä. Mielistellen kysyi hän, mihin patruuni häntä tarvitseisi.
— Olkaa hyvä ja istukaa! Kaatakaa lasi itsellenne ja puhellaan sitte!
Alfred noudatti käskyä. Patruuni käski hänen tuomaan tuolinsa pöydän ääreen oman tuolinsa viereen. Alfred totteli ja otti itselleen selkä kenossa hyvin kuuntelevan aseman.
— Huomenaamulla tapahtuu lähtöni ja tahdon puhua muutaman sanan kanssanne ennen sitä.
— Patruuni tekee hyvin!
— Te saatte vaivaloisen tehtävän, mutta palkkio tulee myös sen mukaan.
— Mielelläni otan sen huolekseni, jos patruuni suvaitsee luottaa minuun.
— Teidän tulee pitää täysi huoli konttorista ja olla sen aikaa, kun minä olen ulkomailla, sen isäntä. Rouva ei saa yhtään sekautua konttoriin, sillä sen asioita hän ei ymmärrä.
— Tehtävän tehtävänä kyllä otan mielelläni, mutta juuri rouvan puoli — se minua, sallikaa minun sanoa suoraan, mietityttää. Rouva tietysti, minä sanon suoraan, ei pidä minua isäntänä, ja minä joudun tukalaan asemaan.
— Minä voin hänelle sanoa, että te olette minun määräämä konttorin isäntä, ja silloin saatte olla aivan vapaa rouvasta.
— Siinä tapauksessa on eri asia. Silloin voin ottaa tehtävän huolekseni.
He alkoivat sitte juttelemaan lähemmin matkasta juoman ääressä. Alfredilla lähtiessään huoneesta olivat silmät jotenkin sameat, ja hehkua oli patruunin poskilla. Alfred lähti konttoriin mieli täynnä tyytyväisyyttä ja iloa. Riemukas se olisi ensi talvi hänelle, sillä talo, tällainen verstas, olisi hänen huostassaan; konttoriin yksistään ei hänen isännyytensä rajoittuisi. Sopipa siinä sivussa katsoa omaa etuaankin ja pistää aina kymmenen sadasta omaan taskuun. Ja rouvan kanssa hän kyllä sopisi paremmin kuin patruuni. Sopusammin hän osaa naisten kanssa menetellä kuin tuo itsepäinen patruuni. Ja hänelle muistui mieleen, että nyt sopii ruveta Sannaaki tavottelemaan. Häntä mieli naurattamaan suloisa tulevaisuutensa.
Pura oli kihlannut Sannan, ja usein he olivat yksissä. Sannan iloinen luonne oli suloinen vastapaino Puran raskaalle hengelle, mikä aina otti asiat hyvin vakavalta kannalta niin nuoreksi mieheksi. Samoin kuin Pura ennen oli elostunut raittiusseurassa, samoin hän nyt vilkastui Sannan parissa. Kun tuo tyttö nauroi ja juttusi turhanpäiväisiä asioita, ei Pura voinut olla enää vakava, vaan nauroi ja juttusi hänkin. Sannan seurassa oli niin kevyttä ja hauskaa. Mutta väliin Pura yksinään mietti, että pitiköhän Sanna oikein todella hänestä, että jos hän pettyisi samoin Sannan suhteen kuin raittiusseurankin. Ja Sannan käytöksestä ei hän todellakaan saanut itselleen täysin tyydyttävää vastausta.
XV.
Patruuni oli mennyt matkoilleen. Tyhjänä oli hänen työhuoneensa, tomua yltä päätä huonekalut ja muut esineet. Piika ei välittänyt sen huoneen puhdistamisesta, ja rouva kävi vain siellä joskus itkemässä. Hän muka jollain tavoin tyydytti mieltään, kun sai itkeä patruunin tomusessa työtuolissa. Kun patruuni oli mennyt, sulkeutui hän viikoksi huoneeseensa eikä sieltä liikkunut mihinkään. Mutta Alfred lepertelevillä kohtelijaisuuksilla sai hänet sieltä lähtemään.
Työnjohtaja ja Alfred väittelivät keskenään vallasta talossa. Alfred tahtoi ylettää isännyytensä aina verstaaseen saakka, käydä siellä väliin samaten kuin patruunikin seisoskelemassa kädet seljän takana ja katsellessaan murahtaa joku moitesana joko työn hitaudesta tai huonoudesta. Mutta siinäpä pani työnjohtaja vastaan. Katselemassa nyt ehkä Alfred olisi saanut käydä työnjohtajan mielestäkin, mutta mikä hän oli käskijäksi verstaassa, jonka patruuni yksinomaa oli jättänyt hänen haltuunsa. Alfred taas sanoi, että arvasihan hän tuon ja sentähden puoli väkisten oli ruvennut isännäksikin, kun patruuni oli niin kovasti pyytänyt. Ja Alfred aina muka ihmetteli, että työnjohtaja uskaltaa olla noin tottelematon hänelle.
Ensikerran kun Alfred patruunin menon jälkeen näki Sannaa talossa, kysyi hän leikillisesti:
— Miten se Sanna-lapsi nyt jaksaa?
— Minulla ei ole mitään tekemistä herran kanssa, oli Sanna ollut jyrkästi vastaavinaan, mutta punastunut ja mennyt menojaan. Alfred oli naurahtanut ja mennyt myös matkojaan. Ja joka kerta kun Alfred kohtasi Sannaa, nauroi hän hänelle ja koetti saada häntä puheluun kanssaan.
Raittiusseura se alkoi olla aivan hunningolla ja uuvuksissa. Työnjohtaja ei kyennyt sitä elähdyttämään, eikä kaikissa miehissäkään ollut kovinkaan suurta raittiuden harrastusta. Intohimon voima on suuri, ja harvoin voidaan sitä perin pohjin nyhtää ihmisestä, mihin se kerran on kerjennyt syöpyä. Kun vaan tilaisuus ilmaupi, heittää se kahleensa, joihin se on kytketty. Niin tässäkin. Ei ollut monta viikkoa patruunin menosta, ennenkuin alkoi kuulua, että useat ovat luopuneet raittiudestaan, vaikka kyllä nimeksi seurassa kävivät. Poissapa oli patruuni kovine sanoineen. Pura koetti nyt parastaan, sillä hänen mieltään karvasteli, että tuo seura, jonka eteen hän niin innolla oli puuhannut, kuolisi tuolla tavalla. Hän piti kiivaan puheen työmiesten ihmisellisestä arvosta, jossa koki mitä kiivaimmin miehiin istuttaa ylevämpää katsantokantaa. Mutta silloin jysähti hän työnjohtajan kanssa yhteen. Työnjohtaja sanoi seurassa kaikkien kuullen patruunin lähtiessään olleen sitä mieltä, että on hyvä, jos Pura pysyy erillään seurasta. Sepä pisti kuin orjantappura Puran sydäntä, ja hän lähti silloin pois seurasta. Useat vajoutuivat kohta entiseen juoppouteensa, ja ylevämpimieliset miehet pitivät kovin pahana, että työnjohtaja ja patruuni noin kohteli Puraa. He eivät tahtoneet ruveta tanssimaan seurassa työnjohtajan pillin mukaan, vaan mieluummin olivat sieltä poissa kuin siellä. Työnjohtaja oli väsynyt seuran pönkitsemiseen ja halusi siitä päästä erilleen. Siksi oli hän paljastanut koko asian kirjeessä patruunille, jotta patruuni käskisi lopettaa seuran. Patruuni kirjoittikin vastaukseksi kiivaan kirjeen, jossa käski lopettaa seura. Työnjohtaja luki sen raittiusseurassa työmiehille. Siinä myös käskettiin miesten palkat vähentää siksi, mitä ne olivat ennen raittiusseuran perustamista. Tämä seikka ei saanut aikaan vähintä melua. Ne, jotka ensinnä luopuivat raittiudesta ja joivat kuin ennenkin, siitä suurinta suuta pitivät, vaan ei niinkään kunnollisemmat. Edelliset uhkasivat tehdä työlakon ja pyysivät Puraa esimiehekseen siinä hommassa. Että Pura, joka oli niin kyllästyksissään sekä patruuniin että työnjohtajaan, rupeaisi siksi, siitä he olivat varmat. Mutta Purapa kieltäytyi siitä ja neuvoi heitä tyytymään entisiin palkkoihinsa. Eihän patruuni ollut mitenkään väärin menetellyt, kun oli palkat alentanut, oli Pura sanonut miehille. Mutta nämä aikansa melusivat, kunnes tyytyivät entisiin palkkoihinsa. Heissä ei ollut yksimielisyyttä, jotta olisivat pysyneet lujina vaatimuksissaan.
Alfred usein iltasilla tavotteli Sannaa ja olikin onnistunut siihen määrään, että Sanna melkein ikävöi häntä. Vapissut oli Sannan käsi ottaessaan ensimmäisen lahjan Alfredilta, ja kohta oli hän ottanut pois sormestaan Puran kihlasormuksen. Kun Pura oli kysynyt siihen syytä, oli hän vastannut, että hän on ottanut sentähden pois, ett'ei sormus kuluisi. Oli muuan sunnuntai-ilta, jolloin Alfred päätti tehdä lopullisen ryntäyksen. Rouva oli mennyt kylään ja Sanna oli yksinään lasten kanssa. Sanna tiesi rouvan tulevan vasta myöhään yöllä kotiin, ja siksi aikoi lähteä ulos pantuaan lapset levolle. Kun hän oli lähtöhommissa, tuli Alfred ja aivan kohtelijaasti pyysi tulla mukaan. Sanna punastui, mutta ei kieltänytkään, vaikka kyllä pelkäsi toisten piikain ehkä näkevän hänen Alfredin parissa. Ja niin he lähtivät yhdessä kaupungille. Pura tuli vähän myöhemmin hakemaan Sannaa, mutta silloinpa hän ei enää ollut kotonaan. Sanna ensin vähän aristeli Alfredin seurassa, mutta kun oli pimeän puoleinen, niin pian hän rohkastui, laski leikkiä, nauroi ja teki ripeitä liikkeitä. He kävelivät höyryvenelaituriin, josta aikoivat höyryveneellä kaupunkiin. Matkaa ei ollut paljon, mutta se oli Sannasta tukalinta ihmisten takia, joita oli höyryveneessä. Pian tulivat he kaupungin rantaan. Alfred kävi ostamassa leivostötterön rannasta olevassa myymälässä ja toi sen Sannalle. Sanna alkoi lapsellisella nautinnolla maistelemaan leivoksia. Milloin jyrsi hän leivoksen sahahampaisiin ja säästellen sitä nakersi, milloin imiskeli sitä, kuin pieni lapsi sokuripalasta. Ei Sanna niin ahminut kuin Alfred, joka yhdellä kertaa heitti leivoksen suuhunsa ja nielasi sen, kuin lintu hyttysen lennosta.
He astuessaan puhelivat joutavia, mitättömiä asioita, pitivät sellaista kevyttä tuumaa, mikä on ominaista tavallisessa tilassa olevalle sielulle. Tehtiin vähäisiä havainnoita ja koetettiin keksiä asian hullunkurista puolta, jolle Sanna oli valmis nauramaan. Hän pureskeli leivoksia ja aina nauraa kikatti, vaikka suukin oli täynnä.
— Eikö mennä tuonne puistoon vähän istumaan? kysyi Alfred.
— Mennään vain!
He menivät muutaman suuren koivun alle sohvalla istumaan. Puistossa ei ollut muita. Siellä oli pimeä, sillä puiden oksat loivat juurille synkkyyden. Ohuet pilvet kulkivat taivaalla kiiruusti. Sanna katsoi niitä, miten ne juoksivat ja kokoutuivat ja väliin verhosivat kuun palasen.
Alfred silmäili pitkin puistoa. Siellä oli vain hämärää ja varjoa, ja tuo ikäänkuin rohkaisi häntä. Hän siirtyi likemmäksi Sannaa ja tunsi poskiensa palavan. Hän siirtyi vielä lähemmäksi ja yhtäkkiä laski hän kätensä Sannan kaulalle. Otti toisella kädellä, kun Sanna ei vastustanut, vyötäräisistä ja veti hänet syliinsä. Hän oli kuin kiivaan lumouksen vallassa, mikä herpasi koko hänen olemuksensa. Hänen poskensa hehkuivat ja hermosto oli jännityksessä, jotta vieno hiki puhkesi kasvoille ja ruumis oli herkkä vapisemaan. Sanna oli hervakas ja painui lepäämään Alfredin vasenta povea vasten. Alfred nojasi päätään Sannaan ja kuuli hänen sydämmensä lyövän kuin aristuneen elukan. Alfred nojautui enemmän Sannaan ja kosketti suullaan Sannan kuumia huulia. Alfred suuteli toisen, kolmannen ja yhä useamman kerran. Ei kumpikaan ääntä ääntänyt eikä heittänyt irti. — — —
Silloin ryöpsähti tuuli puistoon ja pääsi käsiksi kuiviin lehtiin. Niitä se lennätti ja puiston puita huojutti, jotta ääni ilmassa kuului ja Sanna ja Alfred havahtuivat siitä. He jäivät erilleen istumaan sohvalle ja katsomaan puuskan mellastusta. Puuska meni, se oli vain satunnainen vihuri, joka yhtä kiivaasti katoaa kuin tuleekin. Alkoi vain lienteästi tuulemaan. Sannan ja Alfredin huomaamatta oli taivas verhoutunut tummempiin pilviin, ja nyt alkoi heittelemään ensimmäisiä vesiä, raskaita kuin ainakin syyssateen karpalot. Ne ropisivat puita vasten ja tipahtelivat puiston kuiviin santakäytäviin.
— Kohta sataa kovasti. Meidän pitää joutua sateen edestä, sanoi Sanna ja oikasi rynkyistä päällysvaatettaan.
— Ei niin kovin hätää. Onhan minulla sateenvarjo.
Alfred nousi ylös ja levitti sateenvarjonsa. Sitte tarttui hän Sannaa käsipuolesta, ja yhdessä saman sateenvarjon alla lähtivät he puistosta. Raskaasti tipahtelivat sadepisarat sateenvarjon kattoon, mutta eivät sen läpi päässeet. Alfred veti Sannan aivan liki itseään, eikä Sanna vastustanut, vaan nauroi.
* * * * *
Kohta sai Pura tietää Sannan ja Alfredin välistä. Ja silloin hän hetkeksi musertui, ja koko hänen henkinen pontensa oli kuin madon syömä, mikä vaan kituu ja kärsii. Hänestä tuli synkkämielinen ja alakuloinen. Hän koetti välinpitämättömästi vain työskennellä, mutta se ei tahtonut onnistua. Alfredia ei hän ollut nähnyt moneen aikaan, sillä hänpä ei juljennut tulla Puran näkyviin. Hetkeksi oli Pura kadottanut kaiken uskonsa ja luottamuksensa elämään. "Jos ketään on koetettu, niin minua", lausui hän väliin yksinään. "Kumminta kummista on se, että itse työväen tyttäret eivät jaksa säilyttää naisellista arvoaan. Niillä on heikoin kasvatus, joita myötään uhkaavat terävät kohtalon okaat", lisäsi hän siihen.
Rouva eroitti Sannan talosta, kun sai tietää hänen olevan raskaana. Kotiinsa sen Sannan täytyi nyt turvelehtaa, sillä minnepä muualle nyt meni, kun kaikki alkoivat häntä vieroa. Raskaalta tuntui Purasta, kun ajatteli Sannaa ja hänen tulevaisuuttaan, mutta hänen sisin sydämmensä häntä kuitenkin rakasti. Hän ei voinut nyhtää pois sydämmestään Sannan kuvaa, ei, vaikka se nyt oli noin tummunutkin. Ja kun hän kuuli, miten ihmiset Sannaa parjasivat ja haukkuivat, että itsehän on syynä onnettomuuteensa, niin yhä myötätuntosemmaksi tuli hän Sannaa kohtaan. Että Sannan osa oli raskas, sen hän kyllä käsitti.
Silloin muutamana päivänä tuli sähkösanoma ulkomailta, että patruuni on kuollut siellä sydänhalvaukseen. Hekumallisen elämänsä uhrina hän menehtyi. Sähkösanoman vaikutus ei ollut vähäinen patruunin talossa. Rouva huusi tuskissaan yhden päivän, ja kaikki palkolliset olivat kuin säikäyksen lyömät. Kuka nyt ottaa verstaan? kysyttiin. Ainoaksi keinoksi näki rouvakin hiukan selvittyään säikähdyksen ensi huumauksesta myödä verstas. Mutta ostajaa ei ollut niinkään helppo löytää, sillä liike oli siksi suuri. Viimein löysi rouva ostajan; se oli muuan nuorenpuoleinen varakas liikemies, mikä oli saanut yliopistollistakin sivistystä. Hän se nyt tuli konepajan omistajaksi.
Mutta samassa kuin tuli uusi isäntä, samassa Purakin ikäänkuin heräsi surun unestaan. Tämä isäntäpä oli toisellainen kuin entinen patruuni: ei hän ollut röyhkeä ja kopea, vaan hyväsävyinen. Hän taisi puhutella työmiestä niinkuin ystäväänsä. Ja Pura aikoi vielä kerran koettaa sivistää työkumppaneitaan. Mutta nyt hän alkaisi eri tavalla. Hän tahtoi muodostaa jonkinlaisen työväenyhdistyksen verstaalaisten kesken. Pura näki olevan parasta, ett'ei ensin vaadittaisi ehdotonta raittiutta seuraan pääsemiseen, mutta sitte, kun työmiehet olivat siellä kasvatetut. Hän tahtoi ensin puhdistaa sydämmet, ennenkuin puhaltaisi niihin ylevämmän katsantokannan. Ja silloin työmiehet itsestäänkin heittäisivät ylenmääräisen juomisen ja tulisivat itsestään raittiiksi. Silloin voisivat he myös tyttäriinsä istuttaa sellaisen mielen, mikä ei horjuisi jonkun miehen mielistelyistä siveettömyyteen ja kurjuuteen. Ja hän sai luvan uudelta patruunilta perustaa tällainen yhdistys. Sinä iltana, jolloin yhdistys perustettiin, oli taas riemujuhla verstaalaisten kesken, johon otti osaa uusi patruunikin. Muutamia päiviä myöhemmin pyysi Pura Sannaa vaimokseen. Vasta silloin verstaalaiset oikein huomasivat, minkälainen mies Pura oli. Jo aikaa ennemmin oli Alfred lähtenyt talosta.