VI.
Seuraavana päivänä oli Pura pöytänsä ääressä aivan ääneti ja näytti olevan mietteissään. Väliin vain ikäänkuin ajatuksissaan keskeytyen sanoi jonkun leikillisen suunpurkauksen.
Hän vain mietti raittiusseuraa, ja kun joku jotain hänelle puhui, täytyi hänen kysyä toistamiseen, sillä ensi kerralla ei Pura kuullut. Hän kun ei tarkannut ympäristönsä elämää. Ja kun tulisi ilta, jotta hän voisi sanoa tuon huulillaan jo monta kertaa pyörineen lauseen: Miehet! minulla on teille vähän puhumista.
Sinä päivänä tehtiin ahkeraan työtä, sillä oli saatava valmiiksi suuri joukko tilauksia, mitkä tulivat muutamalle maaseudun sahalle. Hiki juoksi miesten kasvoilta, kun he tekivät niin uutteraan työtä. Työnjohtaja kehoitti heitä tekemään niin ahkerasti, kuin suinkin voisivat, sillä huomenna piti kaikki olla valmiina. Ensin ei oltu tiedetty, että ne pitäisi olla niin päivän päälle, mutta aamulla oli patruunille tullut sähkösanoma, missä kysyttiin, joutuuko tilaus, niinkuin oli luvattu. Ja patruuni oli luvannut, sitä konepajan täytyi pitää sanansa, jotta yleisö voi luottaa. Puraa jo iltapäivällä huoletti, että ehkä täytyi tuo rakas tuuma siirtää tältä illalta, sillä työ taisi kestää yli tavallisen ajan.
Tänä päivänä kävi patruunikin verstaassa. Ei hän siellä juuri kovin tiheään pistätellyt. Miehet kun näkivät patruunin, olivat kuin tulessa. He vain mielessään miettivät, että nyt taas, kun oli näin kiire, patruuni antaisi illalla hyvät ryypyt. Niin hän oli ennenkin tehnyt. Pitihän siis olla hommassa. Ja patruuni katseli hyvillään miesten työtä kädet seljän takana. Tuli hän Purankin pöydän tykö.
— Päivää, Pura!
— Hyvää päivää!
— Teillä nyt on kiirut työ. Taitaa aikeennekin siirtyä tältä illalta.
Pura katsahti hieman murheellisesti patruuniin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: niin taitaa. Itseäänkin Puraa jo oli epäillyttänyt, ja nythän aivan tuntui epäilys varmistuvan, kun patruunikin noin arveli. Alakuloiseksi se teki Puran mielen, ja hän painautui viilatessaan alemmaksi pöytäänsä kohden.
Enempää ei patruuni joutanut puhumaan Puralle, sillä työnjohtaja rupesi hänelle näyttämään muutamaa sorvausta, mikä ei ollut tullut aivan tarkaksi. Aristellen tarkasti työnjohtaja näyttäessään sitä patruunin kasvoin väreitä. Hän pyrki niistä jo huomaamaan patruunin mielen. Mutta kun patruuni nosti silmänsä sorvauksesta häneen, luihautti hän silmänsä alas ja siirsi ne sitten nopeasti sorvaukseen. Ei patruuni torunutkaan, vaan käski tehdä uuden. Hän siirtyi pöydästä pöytään, yhden miehen luota toisen luokse, ja sitte, kun jo oli kulkenut molemmat huoneet ympäriinsä, hän vielä otti yleissilmäyksen ja lähti pois.
Huimasti sujui työ. Liekö ryyppyjen esimaku jo kutkuttanut miesten huulia, mutta kovasti he vain työtä tekivät. Ja kun kello oli seitsemän, oli kaikki valmiina.
Purapa jo alkoi ilostumaan, kun työ näytti loppuvankin määrä-ajalleen. Kasvotkaan eivät olleet enää niin totisen vakavat ja haluttomat, vaan niihin ilmautui iloisampi piirre, ja hän alkoi hiljalleen viheltämään:
Eikä se ole raukka,
Joka rantoja soutaa,
Rantoja soutaa,
Rantoja pitkin soutaa.
Tuossa hän viheltäessään kuuli muutaman miehen sanovan toiselle, että nyt varmaan patruuni antaa hyvät ryypyt, kun työ joutui näin sukkelaan. Heti herkesi Puran vihellys, ja hän heristi korviaan ja kuuli toisen vastaavan myöntävästi. Näytti, kuin Pura olisi tuntenut kipua, sillä niin äkkiä hänen kasvonsa piirteet muuttuivat, ja koko mies lamautui taas alakuloiseksi. Hän viskasi suuttuneena työkalun kädestään, otti toisen, viskasi sen taas ja haki uutta kyyristyneenä pöytää kohden.
— Eikö sitä nyt anneta ryyppyä, kun noin hiki päässä on tehty työtä, kysyi muuan työnjohtajalta.
— Kyllä se viinatilkka on tarpeeseen, kun on väsyksissä, arveli toinen.
Ja työmiehet odottavasti katsoivat työnjohtajaan. Puran olisi mieli tehnyt ruveta puhumaan, mutta sanatonna hän pysyi ikäänkuin hämmästyksestä. Tätä hän ei ollut osannut odottaakaan…
— Minä menen patruunin puheille muutenkin ja saatan sanoa. Vai pitääkö?
— Kyllä mestari saa sanoa, arveltiin.
Joku katahti Puraankin, että mitä hän sanoisi. Mutta Pura vain kuunteli, kuunteli vastahakoisesti kuin lapsi torumista. Tehnyt olisi mieli puhumaankin, mutta oli ikäänkuin joku vastahakoisuus olisi häntä pidättänyt, joku näkymätön voima pannut käden hänen suunsa eteen, jott'ei sieltä yhtään sanaa ulos pääsisi. Aivan kuin lapsi ankaran isän edessä hän oli: sanatonna, vaikka kyllä olisi ollut sanottavaa. Hän odotti lapsen tavalla, miten asia lopullisesti kiertyisi.
Ja jos heille nyt, kun ovat tuossa mielessä, rupeaisi puhumaan raittiusseuran perustamisesta, niin varmaan puhuisi kuuroille korville: pilkaksi panisivat koko asian. Vaan Puraan iski varmuuden tunto, että ehkä miehet turhaan ovatkin hyvillään ryyppyjen saamisesta. Tietysti ei patruuni nyt annakaan, kun eilen illalla oli puhe raittiusyhdistyksen perustamisesta. Tuo miesten niin varma luulo sai hänetkin äsken epäilykseen rakkaan tuumansa toteuttamisesta. Mutta nyt, kun asiaa tarkemmin mietti, niin vähän tuntui naurattavan miesten pettymys. Ne ne pettyykin, eikä hän! Patruuni sanookin työnjohtajalle, että tässä pajassa ei enää ryyppyjä työmiehille anneta. Ja sitte ne hyvinkin nolostuu, kun kuulevat, että hukkaan meni hyvät humalat. Mutta sitte alkoi Puraa mietityttämään, ett'ei tuosta seuraava mielentila olekaan otollinen hänen aikeelleen. Varmaan uhallakaan eivät rupeaisi raittiusyhdistykseen, kun nyt noin pettyvät ryyppyjen saamisessa. Vaan pianhan heidän mielensä muuttuu… Ja patruunin myötävaikutuksella se on helppo… Tänä iltana hänen täytyy saada heille puhua…
Miehet jäivät korjaamaan paikoilleen työkaluja, kun mestari lähti patruunin luo.
Suuren pääkaupungin sanomalehden takana istui patruuni mestarin sisään tullessa. Patruuni silmäsi yli sanomalehden tulijaa, nousi sitte ylös ja meni tupakkapöydän luo. Pani sikaarin palamaan ja kääntyi sitte työnjohtajan puoleen.
— Nyt on kaikki valmiina.
— Nytkö jo? Sepä hyvä! Mestari istuu. Patruuni hykerti käsiään hyvillään ja silmät nauroivat.
— Sukkelaan työ joutuu, kun miehet paraansa panevat liikkeelle.
— Tosiaankin sukkelaan joutui, tosiaan sukkelaan! Minä luulin, että ainakin he saavat pari kolme tuntia tehdä yli ajan. No, se oli helkkarin mainiota! Totta tosiaan joutuivat sukkelaan! Patruuni soitti piikaa.
— Tuoppa punssikarahviini tänne ja pari lasia!
Piika toi ja patruuni kaatoi punssia laseihin.
— Tulkaapa maistamaan!
Työnjohtaja pyyhkäsi partaansa ja meni maistamaan.
— Ryyppyjä siellä kuulustivat miehetkin olevan vailla.
— Ryyppyjä?
Patruuni hiukan kavahti, ja maistamatta jäi kohotettu punssilasi. Mutta hän tyyntyi, maistoi lasin puolelleen ja sanoi: Vai ryyppyjä?
— Niin tuumivat. Sanoivat, että totta nyt annetaan ryypyt, kun on tehty noin ahkeraan työtä, oikein hikipäässä.
— Ivyllä he hikipäässä ovat tehneet. Mutta —
Patruuni ajatuksissaan otti pari askelta eteenpäin matolla, pysähtyi sitte ja sanoi:
— Olivatko he hyvinkin niiden perään?
— Sanoivat, että kun ennenkin on annettu, niin totta nytkin.
— Onhan sitä joskus annettu ennenkin. Käskekää heidät pikkupuolelle, niin siellä saavat. Ahkerastahan he ovat tehneet työtä, niin ei saa pahoittaa heidän mieltään. Eikähän yksi tai pari ryyppyä heille pahaa tehne…
— Vähällähän sen työmiesten mielisuosion ostaa.
— Kun menevät sinne pikkupuolelle, niin saavat. Juokaa lasinne pohjaan!
Työnjohtaja joi lasinsa, kiitteli ja lähti.
Patruunia mietitytti tuo ryypyn antaminen. Mutta se on niin vähäinen asia… Onhan Puralla tilaisuutta vastakin heille puhua… Kun noin ovat ahkerasti tehneet, niin olisihan väärin kieltää heiltä vähäistä ryyppyä… Ja tuo raittius… eikö lie vain noita nykyajan houreita… Joka on kunnon mies, niin kyllä hän pitää huolen itsestään ja suustaan… Ja juopporatit taas eivät pysy juomatta, vaikka olisivat missä seurassa… Joka ei voi varjella itseään, hän hukkukoon!… Näitä nyt tekemällä tekemään raittiiksi ja juomattomiksi… Pöhöh! — Noin ajatteli patruuni, ja ajatukset kääntyivät siihen kauniiseen rahasummaan, minkä hän sai noista tilauksista. Ja paremmin mieli lämpeni sitä ajatellessa kuin raittiusseuraa. Partaansa hän siveli ja asteli lattialla, aina väliin löyhäyttäen savua sikaaristaan. Nakkautui sitte keinutuoliin, kaatoi punssia lasiin ja joi. Paneutui mukavampaan keinutuolissa, melkein puolimakuulleen ja antoi sitte tuolin verkkaan painua alas, taas kohousi soutamaan ylöspäin ja taas alaspäin, kunnes vähän pysähtyi ryypätessä. Alkoi sitte taas entistä menoaan soutamaan.
Mutta työnjohtaja meni alas verstaaseen. Siellä miehet vielä laittelivat kaluja paikoilleen, sillä kiireessä niitä oli jätetty sinne tänne.
— Patruuni käski teidän mennä pikkupuolelle, niin siellä saatte ryypyt, ilmoitti työnjohtaja.
— Siin' oli, äännähti Pura itsekseen.
Pura näytti siltä, kuin olisi joku rakas olento häneltä yht'äkkiä temmattu. Hän purasi hammastaan, näytti tuiki harmistuneelta ja silmissä värehti niin surullisen katkerasti.
Mutta miehistä tuntui tuo olevan iloinen sanoma, joka pani oikein kielet liikkeelle, mikä mitenkin patruunia mieheksi kehuen. Ottivatpa nuoremmat miehet mennessään pikkupuolelle hiukan käsiksikin, tietysti leikillään, niin lysteissään kun olivat.
Pura lähti kiiruimmiten kotiinsa. Häntä suututti, ett'ei tiennyt, mitä tehdä. Ja mielikin oli niin lannistunut. Tuntui hänestä koko raittiusseuran tuuma häipyvän kuin tuhka tuuleen. Niin se nyt haihtui, ja eikö lie parasta, ett'ei heille koskaan puhukaan koko raittiusseurasta…
Miehet menivät pikkupuolelle ottamaan naukkuja. Siellä oli piika kokoliaan viinanassakan kanssa, ja kohta alkoi tarjoilu. Suuri tarjotin oli täynnä pikareita, joihin piika kaatoi viinaa, minkä kerkesi. Tyhjinä oli siltä aina pikareita. Antamisessa ei ollut mitään rajaa, vaan itsekukin sai ottaa niin paljon, kuin ilkesi. Ja ilkesi ne miehet ottaa, kun kerran ehdolla oli. Hymysuin kaatoivat nuoret ja vanhat nestettä, mutta joku varovaisempi jo teki pois lähtöä.
— Eipä tätä lystiä aina ole. Mihin kiire? miettivät toiset ja maistelivat. Eikä he hellittäneet, ennenkuin koko nassakka alkoi olla tyhjänä. Ei ollut patruunilla tarkotusta viinaa niin paljon jakaa, mutta piika kaikessa yksinkertaisuudessaan antoi niin kauvan, kuin riitti. Varsinkin kun tuolla joukossa oli nuoria, pulskiakin miehiä, ja olihan oikein mieli hyvä, että noille voi antaa. Kehuivat sitte rehiksi ja naitavaksi tytöksi, jotta piikaa oikein nauratti. Vanhemmat miehet jo tarjoutuivat puhemiehiksi. Ja niin sitä lystiä pidettiin.
Mutta Puralla ei ollut kamarissaan halua mihinkään. Ei ollut ruokakaan maistanut, kun oli koettanut sitä syödä. Otti hän sitte muutaman kirjan lukeakseen, jossa puhuttiin Espanjan inkvisitioni-kauheudesta, mutta ei sekään saanut ajatuksia puoleensa. Noissa raittiusseuran tuumissa ne vain risteilivät Ja patruuni kehtasi olla niin kelvoton…
VII.
Seuraavana aamuna oli useita työmiehiä poissa työstä. Ne olivat jatkaneet illallista juominkiaan. Ja kun niitä tippuili työhön, olivat ne unisia ja velttoja; työ oli vastenmielistä, ja väkisellä he näyttivät pitävän auki lupattavia silmiään. Ei noista miehistä nyt ollut muualle kuin sänkyyn unta saamaan, jotta pääsisivät taas entisiin voimiinsa uuvuttavan kohmelon jälkeen. Mutta muutamat eivät tulleet ollenkaan. Verstaassa löyhkäsi viinan katku. Hiljaisina olivat miehet; taisi päänkipu vaivata. Raittiita silmiä oli tuskin muilla kuin Puralla ja työnjohtajalla.
Puraa iljetti koko seura ja ympäröivä ilma. Viina haiskahti kovin katkeralta raittiin miehen nenään. Miesten silmät verestivät ja olivat vetisen harmaat, kasvoilta oli nuorillakin miehillä tuoreus poissa, ja verstaassa oleva kylmähkö ilma loi niihin melkein lyijynkarvaisen värin, silmänalukset olivat siniset ja kylmän puhumat, ja tukka ja parta oli ruokottomassa tilassa. Koko ruumis näytti noilla niin lytistyneeltä ja kädet hiukan vavahtelivat.
Työnjohtaja tuli yläältä ja ilmoitti patruunin aikovan panna pois ne työmiehet, jotka eivät olleet työhön tulleet. Patruuni oli ollut huonolla tuulella miesten tähden, kun laiminlyövät toimensa verstaassa.
Sitte meni työnjohtaja Puran tykö ja sanoi:
— Patruuni käski teitä ylös.
Pura ei tiennyt, mitä varten. Hän koetti vähän pölyyttää päältään pajan likaa, jott'ei kulettaisi sitä patruunin hienoisiin huoneisiin. Pura näytti jotenkin välinpitämättömältä, mutta kuitenkin oli rinnassa jotain kiihtynyttä, kun hän lähti patruunin puheille. Liekö se ollut suuttumusta vai sentakia syntynyttä, kun ei tiennyt, mitä varten patruuni häntä kutsui?
— Pura, minua harmittaa, kun työmiehet noin käyttäytyvät, sanoi patruuni.
Kuka käski eilen illalla viinaa antaa? mietti Pura, mutta ei puhunut mitään.
— Ei minulla ole säännöllisiä työmiehiä, kun he ovat juomareita.
— Ja niin kauvan he ovat juomareita, kuin heille viinaa annetaan, vastasi Pura vähän pistävästi.
— Työnjohtaja kävi valittamassa, ett'ei ole muuta selvää miestä kuin te koko verstaassa. Jos nyt olisi kiirettä työtä, niin miten kävisi? Kauniisti menisivät tilaukset ohitse, — Pura ivallisesti hymähti; patruuni katsoi häneen totisesti ja pitkitti suuttuneemmalla äänellä — ja minulle tulisi suuri vahinko. Te puhuitte minulle toissa päivänä raittiusseuran perustamisesta, — Puran katse kiintyi vakaasti patruunin kasvoihin, ja hänen silmänsä suurenivat — minä jo silloin sitä puolustin, — odottavan kysyväinen oli Puran katse — mutta nyt puolustan kahta vertaa enemmän. Tänä iltana siis puhukaa heille, kyllä he siihen kohmelostaan selvenevät. Ne, jotka ovat vielä juomingissa, panen minä pois, sillä minä en voi luottaa sellaisiin juoppolalleihin, lisäsi patruuni mahtipontisesti.
— Ei, herra patruuni! Kerran kun ruvetaan pelastamaan, niin pelastetaan niin paljon kuin voidaan. Sitäpaitsi ei patruuni ole oikeutettukaan heitä pois panemaan.
— Minäkö en ole oikeutettu? Mitä? Kun minä panen pois, niin minä panen.
— Mutta miksi heille annettiin toissa iltana viinaa?
Pura tuota sanoessaan loi silmänsä viistoon ja raappi jalallaan mattoa ikäänkuin tehdäkseen lienteämmäksi sanojensa vaikutusta.
— No, tarvitsiko heidän mennä viikkokausiksi juominkiin, kun yhden ryypyn saivat?
Patruuni sanoi tuon kovalla ja hiukan värähtävällä äänellä.
— Patruuni ei tunne työmiehiä. Ei ne osaa sivistyneesti juoda.
— Mutta tämä asia nyt on kerran tapahtunut, eikä sille mitään taida.
— Minä kyllä olen vieläkin valmis hommaamaan raittiusseuraa.
— Sitä varten minä teidät kutsuin. Ja minä olen miettinyt, että minä, jotta he paremmin rupeaisivat raittiusseuraan, maksan niille, jotka kuuluvat seuraan, hiukan enemmän palkkaa. — Suurempi vahinkohan minulle tulee, kun he eivät ole säännöllisiä, oli patruuni lisäämäisillään, mutta ei lisännytkään.
— Miten lienee sen asian kanssa. Se olisi pakotusta, ja pakko tavallisesti vie turmioon. Ehkä he työssä kyllä sitte olisivat säännöllisesti ja selvinä, mutta salaa ryypiskelisivät. He olisivat olevinaan raittiita, vaikka eivät olisikaan. Tuosta ehkä voisi olla hyötyä patruunille, mutta vahinkoa työmiehille. He turmeltuisivat, kun rupeaisivat valheellisesti palvelemaan patruunia.
— Te näette kaikessa vain pahaa.
— Valitettavasti niin. Mutta minä olen jo kovin paljon saanut nähdä työmiesten vilppiä. Kyllä työmieskin horjahtaa rehellisyyden tieltä, kun vain houkutuksia tarjoutuu. Ja noita houkutuksia ei saisi viritellä…
— Omaa puoltanihan minunkin on katsominen. Ja tuumani edistäisi teidänkin aiettanne.
— Edistäisi kyllä, mutta — tavallaan. Paras kohta on tässä, että patruuni osoittaa suoraan tyytymättömyyttä niihin miehiin, jotka juovat. Varoittaa heitä ja nuhtelee…
— Te neuvotte minua kuin lasta. Olen minäkin nähnyt maailmaa.
— Mutta tässä asiassa luulen minä paremmin tuntevani olot ja —
Pura ei kerjennyt puheensa loppuun, ennenkuin patruuni karjasi suuttuneena:
— Mutta mitä minä tavallisesti olen päättänyt, sen minä panen toimeen. Ja tässäkin asiassa minä teen mieleni mukaan.
Pura hiukan hypähti säikähdyksestä, mutta punaisena karehti patruuni suuttumuksesta. Hänen leukansa näytti liikkuvan intohimoisesti, eikä hän näkynyt saavan ajatuksiaan enempää sanotuksi, niin vihassa kun oli.
— Minä en tarvitse teitä opettajanani, hän sanoi ja suuttuneena reutoi pitkin huonetta. Hänen silmänsä säihkyivät ja olivat ulospullistuneet pussimaisista kuopistaan. Huulet levottomasti liikkuivat ja kädet kiihkoisasti koperoivat liivin taskuja. Lattialla hän huitoi edestakaisin kuin säikähdyksissään oleva pikkupoika, mikä on pudottanut lanttinsa.
Pura oli kuin tuomittu oven suussa. Mitä nyt piti tehdä? Lähteäkö pois huoneesta vai jäädä paikoilleen? Ei hän tiennyt, kumpi olisi ollut parempi. Siis hän jäi paikoilleen, siihen asemaan, missä oli. Kädet riippuivat voimattomina pitkin housun kuvetta, ja aristellen hän seurasi patruunin liikkeitä.
— Kutsukaa illalla työväki pikkupuolelle, tai paremmin, minä kutsun, ja sitten te puhutte siellä heille! Minä tulen myös sinne ja puhun tästä.
Patruuni heittäytyi huolettoman ylpeästi keinutuoliin katsomattakaan Puraan. Hän alkoi levottomasti ensin soutamaan, mutta hiljensi pian ja koetti salaa katsoa, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt Puraan.
Tuo tuntui komentavalta, ja Pura mietti jo sanoa, ett'ei hän ole tuohon velvollinen palkkansa tähden. Mutta sanat jäivät huulille. Kyllä Puraa pisti vihaksi, kun patruuni tuolla tavalla puhui. Mutta ajatuksiin tuli, että minkäpä niille mahtavimmilleen tekee. Niillä on valta ja ne sitä käyttävät. Riitautua patruuninkin kanssa olisi vain vahingoksi. Kun vähän välttelemällä pääsee, niin onhan tuo hyvä. Myötään paikkaa muutella ei ole hauska, ja sulaa vahinkoa siitä on. Ja vaikkapa maailman ääreen menisi, niin eiköpä nuo kaikki lie yhteen malliin, niin herrat kuin työmiehetki…
— Ettekö ymmärrä? lähetti patruuni keinutuolistaan.
Pura seisoi tuossa mietteissään, jotta patruuni luuli hänen vastustelevan.
— Kyllä.
— No, kun ymmärrätte, niin teette, kuten minä olen käskenyt. Minä en salli niskottelemista. Saatte mennä!
Loukatuin mielin lähti Pura huoneesta. Hänen mielensä oli jo yli suuttumuksen rajojen: aivan lannistuksissa ja alakuloinen. Häntä valtasi sanomaton voimattomuuden tunne tullessaan patruunin luota. Tuntui, kuin koko mies olisi lytistetty tuohon paikkaan, ja kädetkin vielä kovilla kahleilla sidottu, jott'ei edes niitä voisi liikuttaa, Aivan tuntui hänestä siltä, kuin häneltä olisi vapaus ja elämä riistetty yhdellä sanalla. Hän oli vain muiden tahdoton orja, ja muut häntä ohjaavat kuin elukkaa, antavat vielä piiskaakin, kun ei osaa mennä oikeasta tienhaarasta, mietti hän.
Kylmä vihuri ryöpsähti hänen kasvoilleen, kun hän astui ulos korridoorista. Veltosti, puoleksi putoamalla, astui hän edessä olevat pari kiviporrasta ja lähti sitte kävellä lytystämään lentävässä lumessa verstaaseen.
Kun hän tuli pajaan, näki työnjohtaja, että jotakin erinomaista oli patruuni Puralle puhunut. Suuttuneelta hän näytti tuossa pöytänsä ääressä ja viskeli työkaluja. Ei malttanut olla työnjohtaja kysymättä Puralta asiaa.
— Oliko patruuni pahalla tuulella?
— Eipä ollut erin hyvälläkään.
— Ei ollut minullekaan. Morkkasi minulle työmiehistä. Mutta sanoiko hän teille mitään moittivaa? Minulle hän kiitti tei—
— Eiköpä patruunikin kiittäne ja moittine, miten milloinkin päähän sattuu?
— Ei niin jyrkästi! Minä olen palvellut häntä jo kymmenen vuotta ja olen tullut hänen kanssaan toimeen. Mutta hänelle pitää antaa hyvin myöten. Mitä hän sanoo, niin sen pitää olla. Muutoin ei pysy hänen kanssaan hyvissä kirjoissa. Mutta mitä hänellä oli teille asiaa?
Pura katsoi työnjohtajaa pitkään.
— Niin, minä ajattelin, että puhuiko hän minusta teille. Jos hän suutuksissaan olisi lukenut minun viakseni työmiesten juopottelemisen…
— Niin mitä sitte?
— No, sehän olisi ikävä. Minun pitäisi tietää illalla puhua puolestani, ja silloin hän on myös aina sävysemmällä tuulella. Hän on näin aamupäivällä — työnjohtaja läheni Puraa — kohmeloissaan, ja silloin hän aina on ärttynen.
— Ei hän teistä puhunut. Kahdenkeskistä oli vain minulle.
— Kahdenkeskistäkö?
Työnjohtajaa alkoi vaivata ajatus, ett'eihän patruuni vain pane häntä pois ja ota Puraa hänen sijalleen. Mutta miksi olisi Pura noin suuttunut?
— Minä en juuri pidä, että se on hyvä puoli isännässä, että hän aina tahtoo pitää oman päänsä, sanoi Pura hetken päästä.
— Niinkuin esimerkiksi missä asiassa?
— Raittiusseuran perustamisessa.
— Raittiusseuran? Älkää suututtako patruunia! Pitää aina antaa olla, niinkuin hän tahtoo, muuten ei pysy hyvissä väleissä hänen kanssaan. Ja hänelle pitää aina antaa viimeinen sana!
Työnjohtaja aivosti ihastuksissaan, että asia olikin tuollainen. Hän otti nuuskalaatikkonsa, kopautti sen pohjaan sormellaan, pisti nuuskaa alahuulensa reunaan ja tarjosi Purallekin.
— Pankaa nuuskaa huuleen! Tekö perustatte raittiusseuran? Ja patruuni ei salli?
— Miten noin voitte ajatella?
— No, miten sitte patruuni siinä pitää oman päänsä, kuten sanoitte?
— Hän tahtoo ostaa miehet raittiiksi.
— Ostaa? Miten? Sitäpä minä en ymmärrä.
— Hän maksaa palkan siitä, että he kuuluvat raittiusseuraan.
— No, sehän on heille eduksi.
— Niin on, kun lyhyeillä silmillä katselee. Voivathan he muka olla raittiita, ja salajuoppous on kahdenkertainen rikos.
— Patruuni katsoo vain sitä, että he säännöllisesti ovat työssä.
— Eipä siinä muuta olekaan!
Työnjohtaja lähti Puran pöydän äärestä. Häntä nauratti tuo mies: pyrki muka tekemään raittiiksi vanhoja juomareita, joiden sisus ei tule aikaankaan, joll'eivät viinaa saa. Kummallinen mies, kun tuollaisia tuumia hautoo päässään! Suuri höperö ja hupsu!
VIII.
Talvinen pimeys valtasi maat ja mantereet vaippaansa. Pimeää oli verstaassakin aina neljästä iltapäivällä. Silloin piti sytyttää nuo tuikuttavat öljylamput, joiden valo oli likaista, kellervän harmaata. Sameitten ja puhdistamattomien lasien läpi ei valo lähtenyt säteilemällä ja kirkkaasti, vaan veltosti kuumottamalla, Nokisiin vaatteisiin puetut miehet näyttivätkin olevan sopusoinnussa tuon valon kanssa. Musta, pajan noen värjäämä naama ei tarvinnut kirkasta valoa; näkyi nokilaatat kasvoissa vähemmälläkin. Mutta sille, joka ylhäisten saleista yht'äkkiä astui tänne konepajaan, sille oli tämä todellakin mieltä masentava kuva. Sille tuntui, kuin tuo likasuus pyrkisi tahraamaan hänetkin, ja varoen sai hän joka hetki kulkea, jott'ei tahraisi kalliita vaatteitaan ja puhtasia käsiään likaan ja nokeen. Sille tuntui, kuin hän joka hengityksellä vetäisi keuhkoihinsa tukuttaisin viilajauhoja, pajan kuonaa, noen pölyä ja jotain — raskasta hengittää.
Patruuni oli ottanut päivällisleponsa, kun hän tuli verstaaseen. Hänen kasvoissaan lepäili tavattomampi virkeys, ja silmät olivat nuoren kirkkaat. Hänen olennossaan näytti nyt olevan jotain nuorekasta, leikillistä.
Toisella tuulella olikin patruuni nyt kuin aamupäivällä. Nyt oli hän valmis Puraakin hyvittelemään ja tekemään leikkiä itse työnjohtajalla, Hän kulki pitkin verstaassa. Tuli sitte Puran luo. Aamullinen suuttumuksensa häntä vähän vierotti Purasta, ja jo syrjästä hän silmäsi, millä tuulella Pura oli. — Pura on hyvitettävä, jos mielii raittiusseurasta saada täyttä tolkkua, mietti patruuni ja sanoi Puralle, joka oli syrjä kareittain häneen:
— Minä olen ajatellut lisätä Puralle palkkaa. Minä maksan enemmän tunnilta.
Pura oli hänen paras työmiehensä, sanoi hän, ja sentähden hän tahtoi maksaa Puralle enemmän palkkaa kuin muille.
Pura huomasi, että tuo oli jotain hänen hyvittelemistä, eikä puhunut mitään.
— Totta Pura on tyytyväinen minuun?
— Kyllä, vastasi Pura miedosti.
— No, nyt illalla me kokoamme heidät sinne pikkupuolelle ja te puhutte heille raittiudesta.
— Saatanhan minä sen tehdä.
Patruuni näki, ett'ei Purassa nyt ollut sitä innostusta, mitä hänessä oli toissa iltana, kun hän tuli pyytämään lupaa saada se perustaa.
— Ja minä tilaan sinne seuraan, jos se saadaan aikaan, sanomalehdet, ja pikkupuolella saavat he aina kokoutua.
— Patruuni tekee paljon raittiusseuran eteen, sanoi Pura kuivasti.
Patruuni kääntyi naama myrtyneenä pois Purasta ja puhui kovalla äänellä:
— Kun työ on seitsemän aikana lopetettu, menette te pikkupuolelle, sillä siellä on minulla teille puhumista.
Miehet näyttivät hiukan ällistyvän ja kysyvästi katselevan toisiinsa.
Patruuni meni toiseen huoneeseen ja sanoi siellä saman.
* * * * *
Somasti valoi valoaan kattolamppu pikkupuolen salissa. Oli asetettu penkkejä ja tuoleja seinäin vierustoille. Salin perällä oli pöytä, jolla oli kaksi kynttilää, musteastia ja kynänvarsi, vieläpä joku arkki puhdasta kirjoituspaperiakin. Työmiehet olivat käyneet kotonaan heittämässä pois likaset työnursut, ja jokainen oli pannut päälleen jotain parempaa. Odottavina ne nyt istuivat penkeillä ja tuoleilla. Kokoutumisen syy ei enää ollut heille outo, vaan työnjohtaja oli heille ilmoittanut, että patruunilla oli aikomus saada aikaan raittiusseura työmiesten kesken. Olivatpa jotkut pitäneet murinaa sen johdosta, mutta työnjohtaja oli sanonut, että heidän pitää ruveta raittiusseuraan, kun kerran patruuni niin tahtoo. Työmiehet miettivät, ett'ei ollut talvisydännä hyvä suututtaa patruunia, vaan piti tehdä, niinkuin hän tahtoi. Mutta kyllä se tunnusti muutamista kummalta ruveta raittiusseuraan; joku joukossa väittikin, ett'ei hän kyllä rupea, vaikka sata patruunia pakottaisi. Mutta kun toiset hänelle sanoivat: "mistäs leivän otat, jos patruuni panee sinut pois pajasta", niin meni häneltä suu tukkoon.
Patruuni tuli ja astui pöydän taakse. Kuolon hiljaisuus oli vallan päällä salissa, ainoastaan lamppu katossa hiukan rätisi. Miehet istuivat vakavina ja katsoivat patruunia. Patruuni otti nenäliinan taskustansa, kaivoi sillä sieraimiaan, pyyhki sitte ja pani sen takaisin taskuunsa. Maiskautti kielellään ylähuulensa oikeanpuoleisia hampaita ja näytti alottelevan puhumaan.
— Minä olen käskenyt teidän tänne sitä varten, että teidän kesken perustettaisiin raittiusseura. Minä en voi kärsiä sellaista menettelyä, kuin tänä päivänä ja joskus muulloinkin on osotettu. Te menette vain kapakkaan, siellä juotte ja elämöitte sillä aikaa, kuin verstaa on tyhjä työmiehistä. Näyttää siltä, kuin minun pitäisi palvella teitä, ettekä te minua, joka teille palkan maksan. Mutta siihen minä en suostu. Sentähden minä panen pois ne miehet, jotka ovat olleet tämän päivän juomingissa. Pysykööt he vain kapakassa, minun verstaassani ei heille ole työtä!
Työmiehissä kuulusti kulkevan vähäinen sipinä.
— Älkää koskaan sitä luulko, että minä olen työmiesten varassa, että minun pitäisi palkan kanssa odottaa teitä, milloin te näette hyväksi tulla tekemään työtä. Varotukseksi minä sanon tämän. Työnjohtaja kävi minulle sanomassa —
Useimmat työmiehet katsoivat vihaisesti työnjohtajaan, mutta työnjohtaja mietti, että mitä varten patruunin piti tuo mainita.
— Sentähden teidän omaksi hyväksenne olen minä miettinyt perustaa raittiusseuran, ja joka tähän seuraan rupeaa, sille minä maksan kymmenen prosenttia enemmän palkkaa, mutta joka ei rupea, se saa tyytyä entiseen palkkaansa, ja varokoon itseään, jos hän tulee juovuksissa verstaaseen! Empimättä minä panen hänen pois ja työtodistukseen merkitsen, että hän on juomari. Seuran puheenjohtajaksi olen minä määrännyt Puran, ja hän puhuu teille tästä enemmän.
Ei yksikään mies uskaltanut enää ajatellakaan, ett'ei hän seuraan rupeaisi. Ei, tuo oli kova saarna! Ja mikäpä oli seuraan ruvetessa, kun palkkakin nousi, eikä se tuo juominen ole miksikään eduksi. Nytkin päässä vielä särkee kohmelo, ja nukuttaa ja…
Pura meni nyt patruunin käskystä pöydän taakse, mutta patruuni asettui sivulle vähän ulommaksi istumaan pehmoseen, tyynyllä varustettuun nojatuoliin, mikä häntä varten oli tuotu huoneeseen.
Puran katse oli masentunut, ja kasvoissa oli selvästi havaittava alakuloisuus, vaikka oli niissä jotain elävämpääkin, ehkä illan vaikutuksesta. Ainakin veret hänen poskillaan vienoon nousivat ja laskivat, ja silmät kiilsivät. Hän loi silmänsä pöytään, katsoi vähän aikaa miedosti palavaa kynttilän sydäntä, kohotti silmänsä pöydästä ja alkoi:
— Toiset ihmiset syntyvät onnellisemmissa oloissa kuin toiset. Liekö se Jumalan vai kenen määrämä, mutta niin on asian laita. Toisten lapsuus on turvattu, ja heidän nuoruuttansa ohjataan kuin vesille laskettua purtta. Mutta toisin on toisten laita. Ja tähän jälkimmäiseen joukkoon kuulumme tavallisesti me työmiehet. Meidän täytyy kokemalla oppia, mikä on hyvää, mikä pahaa. Mutta kokemus on kallista, ja sen kautta voimme hukkua. Nykyinen aika, mikä lämpimästi tunnustaa kaikki ihmiset veljiksi, on alkanut puuhaamaan jotain meidänkin eduksemme. Se pyrkii meitä kasvattamaan aikaisina, kun lapsina olemme jääneet niin osapuille. On alettu perustamaan seuroja ja yhdistyksiä, missä kasvatetaan suuria lapsia, työmiehiä. Yksi laji tällaisia seuroja on raittiusseura, mikä koettaa pelastaa juoppouden loasta ihmistä ja muuten häntä sivistää, tehdä häntä todelliseksi ihmiseksi, kelvolliseksi yhteiskunnan jäseneksi, oikeaksi perheenisäksi. —
Puran kasvot tulivat elävämmiksi, ja sanat alkoivat tulla kovempaan ja tiheämpään.
— Työmiehen elämälläkin on joku tarkoitus, ylevämpi, kuin mitä työmiehet tavallisesti käsittävät. Niinkuin sanoin, kuuluu hän yhteiskuntaan, ja hänen tulee täyttää siinä sijansa —.
Patruuni rypisti kulmiaan ja naputti mietteissään sormellaan tuolin käsipuuhun.
— Mutta nykyään työmiehet ovat vielä sillä kannalla, että he eivät välitä itsestään, eivät näe omaa suutaan pitemmälle. He luulevat, että he, kun tekevät työtä, jotta saavat jokapäiväisen ravintonsa, ovat sellaisia, kuin olla pitääkin. Tässä on työmiesten erehdys. Ja tämä erehdys on kerrankin korjattava. Mutta niinkauvan kuin ihminen rypee itsekkäissä himoissaan, pystyy hän tuskin itselleen ruumiillista ravintoa saamaan. Ensin ovat himot poistettavat, ajatukset puhdistettavat! Samalla kuin vietit vähenevät, jalostuu sielu. Minä en tarvinne teille lähemmin selvittää, mitä juoppous aikaan saa. Sen te itse tiedätte. Ruumiinne siitä kärsii, sielunne kärsii. Kapakassa on juomarin hupi, kapakassa ajatukset. Ja kuinka surkea laitos kapakka on, sen kyllä tiedätte. Kotinne on kurjaa kurjempi, lapsenne nälkäisiä, ryysyisiä, niinkauvan kuin kapakkaan kannatte tienestinne. Ei teidän kotinne hauskuudessa ole yhtään varaa siirtää siitä kapakkaan. Minä patruunin puolesta ehdotan, että yhdytte raittiusseuraan ja luovutte väkijuomia nauttimasta.
Pura heitti puhumasta. Hän näki, miten työmiesten kasvot olivat vielä tähdätyt häneen sittenkin, kun hän jo oli lakannut. Ja aivan hiljaista oli huoneessa. Tuntui Purasta niin juhlalliselta, jotta itseäänkin kummastutti, miten hän oli noin työiniehiin vaikuttanut. Puhuessaan oli hän ujosti pitänyt silmiänsä pöydässä, ja jos oli nostanutkin, olivat ne vain kävässeet kuulijoissa tai huoneen seinissä. Patruuniin ei hän ollut rohjennut katsoa, sillä hän pelkäsi, että ehkä patruuni olisi ivallisesti hymyillyt hänelle.
Pura tuli pöydän takaa työmiesten joukkoon, missä muutamat vanhemmat miehet hänelle hiljaan tuumivat, että oikein hän oli puhunut ja että he mielellään olisivat kuunnelleet vielä lisää…
Patruuni nousi tyynytuoliltaan, mutta pöydän taakse ei hän enää mennyt.
Miettiväisempi elje oli hänellä kasvoilla, ja suun seutu oli vakava.
— Tietysti te oivallatte Puran sanat ja seuraatte hänen kehotustaan. Teidän tilassanne on todella parantamista, ja ensimmäinen askel parannukseenne on luopuminen juomisen paheesta. Minä tulen niin paljon kuin suinkin mahdollista tukemaan yhdistystänne. Pura puhukoon ja järjestäköön lähemmin seuran, minä en jouda kauvempaa olemaan täällä.
Ajatuksissaan näytti hän poistuvankin huoneesta. Kun hän tuli työhuoneeseensa, istui hän kauvan ja mietti. Hän mietti Puran puhetta, mikä ensi alussa hänen pikkupuolen salissa istuessaan ei ollut ollenkaan ollut hänelle mieleen. Tyytymätönnä hän sitä siellä oli kuunnellut, mutta vääräksi hän ei olisi voinut siitä vääntää yhtään sanaa, ei yhtään. Sillä kun Pura ujona tuolla pöydän takana puhui, tuntui patruunista raskaalta istua tyynytuolissaan. Ensin, kun Pura puhui työmiesten yhteiskunnallisesta arvosta, täyttyi patruunin sydän ylpeydestä ja kopeudesta, ja hän mietti jo, että tällä tavallako se raittiusseura alkaakin toimimaan istuttamalla työmiehiin muka heidän yhteiskunnallista ja ihmisellistä merkitystään. Mielipä silloin jo keskeyttää Puraa, ett'ei hän suinkaan ole tällaista tarkottanut raittiusseuralla, että siellä ruvetaan saarnaamaan uusia oppeja ja kapinoimaan. Mutta kun Pura alkoi puhumaan työmiesten tilasta ja kuinka vähän hauskuutta työmiehen koti voi tarjota, vei sanat patrauninkin ajatuksiin. Hänestä tuntui, että hän itsekin oli jonkunlainen työmiesten painajainen, hän, joka nytkin istui tässä tyynytuolissaan ja tahtoi näyttää suuruuttaan työmiehilleen… tuntui, kuin Puran puhe loukkaisi häntä, ja hän odotti, että mitä vielä Pura sydämmissään puhuukaan, ehkä vielä melkein sormella osottaa häntä, että tuossakin istuu yksi heidän hien ja väen imijä…
Näin aroiksi tulivat itsestään patruunin ajatukset, ja hänestä tuntui painostavalta istua tyynytuolissaan. Mutta Pura ei mennytkään niin pitkälle, ja patruunille se oli mieleen. Jos Pura olisi mennyt, niin mitäpä olisi tehnyt? Keskeyttänytkö kokouksen? Se keino olisi häntä vähän auttanut, sillä työmiesten silmissä olisi hän joutunut huonoon valoon… ja itsensäkin täytyi hänen myöntää, että se olisi ollut kömpelöä ja vähän auttavaa.
Hän oli ollut aivan kuin itsestään pakotettu lähtiessään lausumaan nuo sanat: "Tietysti te oivallatte Puran sanat ja seuraatte hänen kehotustaan. Teidän tilassanne on todella parantamista, ja ensimmäinen askel parannukseenne on luopuminen juomisen paheesta. Minä tulen niin paljon kuin mahdollista tukemaan yhdistystänne".
Ja häntä helpoitti, kun pääsi pois salista. Siellä tuntuivat hänen ajatuksensa käyvän Puran ajatusten orjiksi, hänen, joka ensin oli puhunut niin kopeasti työmiehilleen. Ja sehän se häntä siellä vaivasi. Niin ristiriitaiset olivat hänen ja Puran puheet, ja hänen puheensa, vaikka uhkaavakin, joutui hänen mielestään mitättömäksi ja arvottomaksi työmiesten silmissä Puran puheen rinnalla. Se vain lisäsi Puran puheen merkitystä, oikein oli todistuksena siihen, miten työmiehiä kohdellaan…
Mutta nyt täällä omassa huoneessaan saivat hänen ajatuksensa jo uuden rohkeuden, ja häntä nauratti oma pelkonsa ja arkuutensa tuolla pikkupuolen salissa. Mutta työnjohtajan pitäisi aina väliin käydä seurassa kuuntelemassa, jotta tietäisi hänelle kertoa, mitä siellä tehdään. Se Pura, se helsinkiläinen on nerokas ja ajatteleva mies ja ollut siellä suuressa pesässä, missä ollaan valmiita ajattelemaan ja tuumailemaan jos mitä…
Patruunin poismeno helpoitti Puraakin. Hänestä tuntui niin orjalliselta olla patruunin huoneessa ollessa ja kuunnellessa. Ja kun hän ajatteli sitä juhlallista vaikutusta, minkä hänen puheensa oli tehnyt työmiehiin, oli hän hyvillään ja alkoi unohtamaan raittiusseuran perustamisen syitä patruunin puolelta. Samapa se, eihän patruuni tulisi kuitenkaan seurassa toimimaan, vaan uskoi kaikki hänelle! Olkoonpa seuran perustamisen kunnia vain patruunin, mutta hänhän olisi kuitenkin sen toimeenpanija, sen aikaansaaja. Ja hän huomasi, että hänen arvonsa nyt tänä yhtenä iltana oli suuresti kohonnut työmiesten silmissä, he pitivät häntä työnjohtajan veroisena. Oli ollut vain vähän vastusta seuraa aikaansaadessa, ei mitään muuta, mietti Pura, kun mieleen tulivat eiliset ja tämän aamuset asiat ja jupakat. Ja hänen mielensä illan pitkään leppyi, sulasi asian lämmöstä, mikä elpyi elpymistään seuraa järjestettäessä ja puuhatessa.
IX.
Seura oli saatu aikaan. Kaikki olivat siihen ruvenneet. Puran puhe oli ollut tepsivä kohmeloisiin miehiin, ja nekin, jotka eivät olisi halunneet ruveta, yltyivät kirjoittamaan tai kirjoituttamaan itsensä yhdistyksen jäseniksi patruunin lupaaman palkan ulvalla. Ja toimessaan he olivat tuon seuran kanssa; näytti, että raittiuden aate oli aivan imeytynyt heidän vereensä ensi viikkoina.
Tuolla seuran iltamissa oli niin hauska olla. Vanhat miehet siellä viihtyivät olemaan, kun saivat lukea sanomalehtiä ja väitellä keskenään. Nuoret olivat aivan hurmauneet seurasta, siellä kun sai tanssia ja muuten huvitella. Kaikki lähiseudun nuoret naiset olivat sen jäseniä, nekin, jotka eivät olleetkaan työmiesten omaisia.
Koko tuon joukon keskuksena oli Pura. Hän oli kaikista onnellisin ja aivan unohtanut ensimmäiset vastukset seuran perustamisessa. Häneltä seura sai elonsa ja olonsa. Iltakaudet, työstä tultuaan, puuhasi hän seuran eduksi, valmisteli puheita ja mietti aina jotain uutta. Ja entäs seuran iltamissa! Tuolla hän oli pöydän takana puhemiehenä, koko seuraa johtavana henkilönä. Mitä hän sanoi, se hyväksyttiin, ja mitä hän epäili, sitä epäilivät muutkin. Tuosta työmiesjoukosta hän oli muodostanut pienen valtion, jossa hän oli itsevaltijas. Työmiehet näkivät, että hän tiesi enemmän kuin he, oli ollut Helsingissä… Työmiehet istuivat tuoleillaan ja penkeillään totisina ja vanhat miehet varsin vakavina. Jurotellen heistä aina joku puhui, ja Pura koetti somistella puhujan sanoja. Tytöt pakkausivat vähän sipisemään, mutta aristuivat ja heti vaikenivat, kun Pura heihin katsahti. Nauruhuulilla johti hän puhetta ja koetti päästää suustaan aina jotain sukkelaa. Hänen puheensa olivat työmiesten mielestä niin mestarillisia, että he arvelivat noin ei pystyvän puhumaan kaikki oppineetkaan, saati sitte työmiehet. Loistava kehys ympäröi hänen päätään, ja se kehys oli rakennettu työmiesten ihailusta, Lopuksi aina leikittiin. Kun Purakin otti jonkun tanssiaskeleen, kadehtivat toiset tytöt sitä tyttöä, joka sai hänen kanssaan tanssata, vaikka Pura siinä taidossa oli todellakin alotteleva.
Joukossa oli muuan tyttö, johon Pura oli kiintynyt. Hän usein seurasi silmillään tyttöä lattialta tanssiin ja tanssista taas lattialle. Silloin, kun tyttö ei ollut iltamissa, ei Pura ollut niin sukkela eikä kekselijäs kuin tavallisesti, mutta paremmin hän silloin seuraa johti eikä myötään pitänyt pitkiä puheita, niinkuin teki, jos tuo tyttö oli seurassa.
Tyttö oli patruunin piika, vasta tosin taloon tullut. Hän oli vartaloltaan siro, melkeinpä tavattoman hoikka työkansan naiseksi. Otsalla olivat sievät, mustat kiharat, kalpeahkot olivat kasvot, ja ruskeat silmät olivat tummain kaareuvain kulmakarvojen alla. Ja hänellä oli todellakin erinomainen aisti: hänen pukunsa oli aina somempi kuin muiden. Tavallisesti oli hänellä sininen nauha hiuspalmikossa, ja vaatteet olivat sievää ruumista myöten. Huulilla lepäili viekotteleva hymy, ja kun hän tanssi huimasti, niinkuin hän aina teki, kohosi vienon punerva hehku hänen poskiinsa. Mieli oli Puralla mustasukkainen ja kadehtiva, kun tyttö tanssi muiden kanssa. Ensi kerran kun hän oli tanssinut Puran kanssa, oli tyttö tanssin jälkeen pilkallisesti naurahtanut ja sanonut, että Haireen — muutaman nuoren konepajantyömiehen — kanssa oli niin hyvä tanssata. Pura oli punastunut tuon kuullessaan ja hänen sydäntään kaiveli, kun tyttö kohta lähti tanssiin Haireen kanssa. Pura ei voinut muuta kuin karvaalla mielellä katsoa, miten he somasti tanssivat. Kun tanssi oli loppunut, oli tyttö väsynyt, ja täyteläiset rinnat aaltoilivat, kun veri ajautui kiivaammin sydämmeen ja sieltä ulos. Pura meni puhuttelemaan ja koetti jutella sukkeluuksia. Tyttö nauroi, jotta valkeat hampaat näyttäytyivät, ja Pura oli hyvillään.
Sinä iltana ei Pura unta saanut eikä mitään puhetta valmistellut. Mielessä oli vain tanssiva tyttö, sillä hiuspalmikko heilui hypähdellessä, ja sininen nauha siinä somalta näytti. Purasta oli hän niin hurmaava ajatellakin, jotta tuntui, kuin rinta saisi outoa lämpöä, kun tuo kuva kaikessa vallattomuudessaan oli hänen kuvittelussaan.
X.
Oli päästy seuraavaan syksyyn. Innokkaasti oli Pura toiminut seurassaan, mutta jälkeä hän oli saanutkin. Melkeinpä miesten kasvoissa voi nähdä hänen työnsä hedelmät, tuolla kun he istuivat raittiusseuran iltamissa. Oli kuin olisi heillä ollut kasvoilla puhtaampi kiilto, vaaleampi, mutta terveempi ja hienompi. Ja siististi he käyttäytyivätkin. Oli kuin jotain hienompaa, herrahtavampaa olisi heihin sulaunut. Ei heidän naurunsakaan ollut niin irvistelevää eikä puheensa räikeää kuin ennen. Näkymätön käsi oli heitä silitellyt niin sielun kuin ruumiin puolesta.
Melkeinpä uskollisina olivat he pysyneet lupauksilleen. Miehet olivat ensi viikkoja pelostakin ja kunniantunnosta raittiita, patruuni kun oli puhunut niin kovasti. Ja kun he oppivat vähän unohtamaan väkijuomia, huomasivat he siitä hyödynkin ja alkoivat yhä innokkaammin harrastaa raittiutta, varsinkin vanhat miehet. Purakin piti, että patruunin sekautumisesta ja miehien raittiiksi ostamisesta ei ollutkaan sitä turmiollista seurausta, jota hän oli kuvitellut. Patruunin omanvoitonpyyntö oli siis kääntynyt vain eduksi hänen aatteelleen. Niin, siltä se näytti. Erehdyksiä oli nyt tosin joskus tapahtunut nuorten parissa, mutta eivät ne kovinkaan suuria olleet. Varsinkin sitte, kun Haire oli erotettu seurasta, näkivät nuoretkin, ett'ei olekaan hyvä näemmä kovin juopotella. Mutta oli sitä nureksittu Haireen seurasta erottamista, sillä samassa hän oli menettänyt työpaikkansakin. Olihan hän nyt tosin tullut seuraan juovuksissa, mutta eihän mikään erehdys ole niin suuri, ett'ei sitä voisi parantaa. Ja miehet tiesivät jälestäpäin seurassa kertoa, että Haire on kovasti katunut ja luvannut kokonaan heittää pois. Mutta Pura oli ollut jotenkin yksivakainen hänen erottamisestaan. Kun Pura oli sitä mieltä, niin vanhatki miehet, varsinkin kun patruuni oli puolustanut Haireen erottamista. Olivat jotkut toiset rikkoneet useammankin kerran, mutta olivat saaneet anteeksi. Haire oli tehnyt kovin julkeasti, oli Pura sanonut ja puhunut, että, jos ei kerran ankaruutta käytetä, niin ei tiedä, mitä vielä tulee. Kovin on jo rääkkä teko, oli Pura sanonut. Ja niin oli Haire erotettu. Mutta kovat kiroussanat oli Haire lähtiessään sanonut Purasta, oli uhotellut, että muistakoon helsinkiläinen, kyllä sitä hänkin vielä sieltä pyörähtää. Pura oli vain väkinäisesti naurahtanut, kun miehet hänelle tuota sitte jälestäpäin puhuivat.
— Minkäpähän minulle tekee, oli hän sanonut.
— On se hyvin pahasisuinen. Ei tiedä, vaikka puukolla iskisi.
— Eikä iske! Linnassa kun on.
— Haireko linnassa?
Puralla rinta oudosti sykähti tuota kysyessään.
— Niin, juuri linnassa, tuumi muuan nuori mies.
— Mistä syystä, kysyivät useat yhteen ääneen.
— Kun se erotettiin työstä, joi se sitte viikon verran yhteen lynkään, joi ja räyhäsi joka pennin, mitä sillä oli säästössä. Oli sitte syöntynyt tappeluun muutamassa kapakassa ja lyönyt puukolla nahkatehtaan työmiestä. Poliisit olivat vieneet sen korttikaariin, ja nyt kuuluu linnassa istuvan.
— Sillä lailla, huudahti muuan.
— Jos se siitä niin syöntyi, kun täältä erotettiin, arveli toinen ja katsoi Puraa kysyvästi.
— Ei tiedä, oisiko siitä… sanoi Pura hajamielisesti.
— Härmäläisiähän se onkin. Niitä suuria puukkojunkkareita.
— Ei tiedä, vaikka olisikin. Mutta rajupäinen se on ja kostonhaluinen.
— Mutta me kai alamme kokouksen, keskeytti Pura ja meni pöytänsä ääreen. Väkiselläkin pyöri Haire mielessä ja tunnossa syytti, että ehkä hän… Mutta hän tahtoi puhua tuosta, kääntää asia parhaalle tolalle. Ja hän puhuikin, että taas on yksi surkea esimerkki siitä, mihin viina vie, miten heidän omasta seurastaan yksi on joutunut niin kauvas, että aina linnaan viinan takia.
Varsinkin naiset kauhistuen kuuntelivat Puran puhetta, ja patruunin sievä piika oikein sävähti. Varmuudeksi vielä Pura kertoi toistamiseen, että linnaan on joutunut.
— Hyvä, että erotimme hänet oikeaan aikaan seurasta, sanoi Pura lopuksi ja katsoi pitkään patruunin sievää piikaa.
Sievällä piialla olivat silmät lattiassa ja näytti vain kuuntelevan, ikäänkuin aristeleisi nostaakaan niitä muiden tyttöjen nähtäväksi. Tuntui hänestä, kuin jostain läheisestä omaisesta puhuttaisiin noin kauheaa kuin nyt Haireesta.
Alettiin sitte keskustelemaan henkivakuutuksesta. Mieleinen aine se tunnusti olevan useimmille. Kun miehet olivat paraassa keskustelun huumauksessa, avautui ovi, ja Alfred, patruunin konttoristi, astui saliin tukko sanomalehtiä kädessä. Hän oli tehnyt muka asiakseen sanomalehtien tuomisen ja tullut seuraan, paraasta päästä piloillaan.
Tullessaan hän kumarteli Puralle ja pitkin huonetta. Istui sitte muutamalle tuolille ja alkoi pyhkimään rillejään.
Tytöt salaa häneen kurkistelivat, mutta miehet vähän lannistuivat.
Puraa pisti vihaksi. Alfredin sileäksi otsalle kammattu tukka häntä iletti. Kaikin puolin niin lipeä ja kavala…
Ikäänkuin näyttääkseen, ett'ei häntä nyt kovinkaan ujosteltu, alkoi Pura puhumaan henkivakuutuksesta. Alfred kuunteli pilkallisen salaperäisenä ja heitti toisen jalan toisen päälle sekä otti mukavamman asennon tuolissaan.
Mutta keskustelu ei tuntunut oikein luistavan, vaikka Pura koetti parastaan. Alfred silmäili tyttöjä ja niissäpä hänen katseensa viivähti.
Kun hän katsoi patruunin sievään piikaan pitemmältä, punastui tyttö ja kääntyi vähän poispäin. Tytöstä tuntui kovin painavalta istua, kun Alfred noin katsoi. Mutta Alfred veti suunsa hymyyn, kun tyttö arasti häneen katsahti. Sukkelaan painoi tyttö silmänsä lattiaan.
Alfred nousi ylös, meni Puran tykö ja antoi sanomalehdet hänelle.
— Teillä on hauska seura, sanoi hän ja katsahti sitte pitkin seuraa.
— Ei niin hauskakaan, mutta paremmin hyödyttävä.
— Niin — vaikka hyödyttävä!
— Eikö herrakin halua yhtyä, kysyi Pura pistävän pilkallisesti.
Pura muisti hyvin kievari-illan.
— Tähänkö seuraan?
— Niin.
— Minua se ei taitaisi hyödyttää, vastasi hän nauravasti ja lujenti rillejään nenällä. — Mutta ettekö te tanssi täällä, jatkoi hän.
— Miksi niin?
— Minäkin haluaisin ottaa jonkun valssiaskeleen. Täällä kun on noin sieviä tyttöjäkin.
Pura muisti taas kievarin tarjoojaneidin.
— Eiköpä meikäläiset tytöt lie kovin huonoja herrasmiehille. Eihän näillä ole koko otsaa peittävää etutukkaa.
Alfred ei huomannut, mitä Pura tarkoitti, vaan katsahti patruunin sievään piikaan.
— Ei etutukkaa, mutta noin koreita palmikoita ja niissä kauniita nauhoja. Niinkuin tuolla meidän talon Sannalla, sanoi hän lopuksi naurahtaen ja Puraan kääntyen. Mutta Purapa ei siitä pitänyt.
Tuossa oli taas yksi rosvolaiva, joka vaani hänen alustaan. Ja se pommitti niin suoraan ja rohkeasti, ei yhtään kimppuun pyrkinyt kierrellen ja luovimalla. Ja nuo tytön silmät näyttivät Purasta niin tulenaroilta, jotta ne heti syttyisivät, kun rosvolaiva lähettäisi täyden pomminsa. Ne syttyisivät ja palaisivat, ja sillä aikaa rosvolaiva veisi aluksesta paraat tavarat, mitä siinä oli otettavaa. Jättäisi sitte sen palamaan, ja hän saisi sammuttaa, jos hänessä olisi vielä sen verran sääliä ja pelastamisen halua…
Pura huomasi ei olevan soveliasta, että hän rupeaisi vastustelemaan millään tavalla patruunin mieluisinta konttoristia.
—- Ehkä nyt vähän leikimme, sanoi Pura kuivasti. Mutta suoraa päätä meni hän patruunin sievän piian, Sannan, luo ja pyysi häntä tanssiin. Uhallakin meni, jott'ei Alfred olisi häntä kerjennyt pyytää. Sillä hän huomasi, että Sannaa se Alfred pivarteli.
Alfred täysin tajusi Puran käytöksen ja pilkallisesti katsahti Sannaan Puran häntä tanssiin pyytäessä. Ja omituisesti kyllä sattui Sannakin silloin katsahtamaan häneen. Sannan posket karahtivat punaisiksi, ja hajamielisenä hän lähti tanssimaan Puran kanssa.
Alfred pyysi muutamaa toista tyttöä ja työntyi tanssin hyppyyn keskilattialle. Sujuvasti hän tanssi, nosteli vain hiukan puolittain jalkojaan lattiasta, sievästi heitti toista jalkaa eteenpäin, samalla kuin jo toista taapäin heilautti. Mutta veltosti hän ei puristanut tyttöä niinkuin toiset, vaan aivan likelle hänet likisti, jotta tyttö punasena karehti, häpeissään kun oli. Tyttö ujosteli, kun ei ollut tottunut herrain kanssa tanssimaan. Sievästi kaartaen ja vältellen kömpelösti eteenpäin hyppeleviä työmiehiä tanssi Alfred. Näki, ett'ei hän ollut ensi kertaa tytön kanssa lattialla, noin kun tanssi oli hänen vallassaan eikä hän tanssin, liikkeet eivät häntä ohjanneet, vaan hän liikkeitä. Hän tanssi huimasti, mutta kevyesti.
Purakin hölkötteli talonpoikasilla jaloillaan, korkealle niitä tanssiessaan heittäen. Ja paremmin huoneen yläpuolta näytti hänen katseensa tapailevan, rinta pystössä, kun kankean suorana eteenpäin meni. Huoneen toiselta puolelta toiselle se tanssi häntä vei, jalat kuljettivat, kun kerran vauhtiin pääsivät. Soitannosta välinpitämätönnä hän kohautteli sääriään.
Huimemmaksi kävi Alfredin tanssi. Näytti, kuin ylpeydestä näyttäisi, miten sitä tanssitaan. Yhä likemmäksi ja voimakkaammin hän puristi tyttöä, jotta tytölle hikikarpalot nenän huipulle kokoutuivat ja hartioilla oleva huivi alas solahteli. Kiivaammin ja kipeämmin päästi soittaja viulustaan ääniä, ja intoa ne näytti kuohuttavan tanssijoissa.
Yhä rajummaksi kun Alfred tanssissaan pääsi, niin silloin tuli kolahdus, Pura kun kaikella vauhdillaan töytäsi häntä selkään. Ivahymyyn vetäysivät Alfredin suupielet, mutta Puralla mieltä käänteli, kun tuon teki. Sanna ei sanonut enää jaksavansa tanssia, vaan lähti suuttuneena kesken tanssin istumaan tuolille.
Puraa harmitti. Hän meni sanomalehtipöydän luo, missä vanhemmat miehet istuskelivat sanomalehtiä lukien tai tanssia katsoen. Mutta Sanna tuoliltaan katseli Alfredin tanssia. Tulinen valssin sävel oli nyt kuumimmillaan, kimeästi vaikeroi viulu. Tuossa istuessaan unohtui Sannalta suuttumuksensa, ja korvista kiihottavasti juoksi viulun sävel läpi koko ruumiin. Voi sentään, kun nyt saisi tanssia, ja tuon Alfredin kanssa, ajatteli Sanna ja mustasukkaisena katsoi tyttöä, mikä punakkana ja hikisenä väsyneesti seurasi muassa Alfredin hänen huimaavassa tanssissaan.
Pura katsoi Sannaa hänen huomaamattaan. Hän näki, miten osaa-ottavasti Sanna seurasi Alfredin tanssia. Ei Pura kuunnellut muutaman vanhemman miehen sanoja, mikä hänelle puhui, vaan hajamielisesti vastasi: "niin, niin". Koko mieli oli Sannassa, äskeisessä suuttumuksessa ja tiesi missä.
Nyt loppui se valssi. Tahdottiin soittajalta uutta yhtä hyvää. Totisena oli soittaja ja lähetti uuden vielä vinhemmin.
Alfred tuli pyytämään Sannaa tanssiin. Sanna meni, ja vieno puna kohousi hänen kasvoilleen, kun hän tuossa lattialla Alfredin rinnalla seisoi odottaen tanssiin lähtöä, siksi kun tuli sopiva soitto.
Puran silmät eivät päässeet mihinkään Sannasta. Alfredin vieressä lattialla seisoessaan oli hän niin sanomattoman kaunis. Ujous kun loi punervat ruusut kalpeahkoille kasvoille, näytti musta tukka yhä mustemmalta.
Eri tavalla pysyi Sanna Alfredin kiivaan tanssin kumppalina. Ei hän väsyneesti ja raskaasti venynyt perässä, vaan kevyesti rinnalla hyppi.
Mutta Puran rinnassa kaiveli. Suututti, ett'ei osannut oikein tanssia, suututti, ett'ei enemmän ollut ollut nuorten seurassa, jotta olisi oikein oppinut, suututti koko orpo lapsuus, suututti, ett'ei hän ollut tuo — Alfred.
Puraa eivät Sanna eikä Alfred huomanneet. Intohimoisesti he tanssivat ja olisivat, jos olisivat olleet herrasseurassa, epäilemättä vetäneet huomion puoleensa. Mutta täällä ei tuosta osattu välittää. Pura vain heidän tanssiaan seurasi ja mietti, miten sen saisi loppumaan.
Kun valssi oli loppunut, pyydettiin polkkaa. Mutta Pura meni pöydän taakse ja suuttuneena kovalla äänellä sanoi:
— Me olemme leikkineet kylliksi, aletaan keskustelemaan!
Nuoret kummissaan katsoivat, ja vanhat miehetkin sanomalehtiensä takaa havahtivat. Ennen, kun kerran oli alettu leikkimään ja huvittelemaan, oli sitä tehty ilta loppuun.
Vastahakoisesti näyttivät nuoret asettuvan tuoleilleen, kun näkivät Puran vakavasta, suuttuneesta naamasta, että tosi on kysymyksessä. Sannan suupieliin vetäytyi ylpeän suuttunut piirre, mutta Alfredin pilkallisen naurava. Puraa se vielä kiivastutti, että Alfred arvasi hänen suuttumuksensa syyn. Hänen täytyi huomata, mitä merkitsi tuo Alfredin pilkallinen, häneen tähdätty naama.
— Keskustellaan vielä henkivakuutuksesta, sillä se jäi äsken kesken, sanoi Pura.
Alfred ei mennyt enää istumaan, vaan tuli pöydän tykö Puran luo, kätteli häntä ja kiitteli. Pura punasena kahotti kätellessään Alfrediä: hänestä tuntui, kuin Alfred aivan huvikseen tekisi hänestä pilkkaa ja tahtoisi tehdä hänet koko seuran narriäijäksi. Alfred kumarsi sitte vielä muillekin ja meni pois huoneesta. Purasta tuntui oikein helpottavalta oven käynti Alfredin pois mennessä.
— Henkivakuutus on tarpeellinen, varsinkin naineelle työmiehelle. Nuorena, vaikkapa naimisissakin, voipi säästää jonkun vähän. Mitä arvelette?
Enempää ei Pura jatkanut. Hänestä tuntui itsestäänkin, ett'ei hän nyt voinut ajatella. Kohta hän vaipuikin illan tapausten ajatuksiin ja näytti kovin hajamieliseltä.
Muuan mies, joka parhaallaan laitteli silmälasejaan koteloon pantuaan sanomalehden kädestään, alkoi venyttelevällä äänellä puhumaan:
— Sitä asiaa minä olen miettinyt, Mutta minusta se olisi patruunin asia.
— Patruuninko? oikein ääneen joku huudahti. Se oli työnjohtaja. Tavallisesti hän ei seurassa kulkenut, mutta kuitenkin aina väliin patruunin tahdosta.
Mies kääntyi tyvenesti sinne päin, mistä huudahdus kuului, ja sanoi:
— Niin, juuri patruunin. Hänhän työssään kuluttaa meidän voimiamme, ja kun kuolemme ennen aikojaan, niin se tapahtuu siitä syystä, että hänen pajansa ryönää olemme liiaksi vetäneet sisäämme.
Miehelle naurettiin, mutta hän totisena jatkoi:
— Tai jos hän maksaa niin paljon enemmän palkkaa vuodessa, kuin henkivakuutukseen menee, niin sama se.
— Katsos, hyvä mies, väitti työnjohtaja vastaan, kuinka paljon patruunilta menisi, jos hän rupeaisi maksamaan henkivakuutusyhtiölle miehistään! Jos nyt yhdenkolmatta vuotinen mies vakuuttaa itsensä kahdesta tuhannesta markasta, niin sen täytyy maksaa noin neljäkymmentä markkaa vuosittain. Nyt on työssä joku kolmekymmentä miestä, muutamat jo jotenkin ijäkkäitä, jotta vuotuinen maksu, tuo sama vuotuinen maksu tulisi kaksinkertaiseksi, ja menisi patruunilta vuosittain yli kahden tuhannen markan siihen. Se on jo summaa. Eikä se summa vielä riittäisikään, kun tarkemmin miettii.
— Mutta kuinka monta kahta tuhatta hän saa meidän kautta, ehätti äskeinen mies sanomaan ja vilkutti silmiään.
— Ja vielä! Jos mies erkaneisi pajasta, niin silloinhan vakuutus rikkoutuisi.
— Eikä rikkoutuisi! Kun hän menisi toiseen pajaan tai tehtaaseen, niin sen tehtaan isäntä maksaisi sitten taas, puolusteli mies.
— Entä sitte, jos ei maksaisikaan?
— Maksaisi sitte omistaan.
— Eeih! Kyllä se on huono ajatus. Jos työmies vakuuttaa henkensä, niin sen täytyy tapahtua omista tavallisen palkkansa säästöistä. Mutta mitä sanoo puheenjohtaja?
Mies oli hyvillään, että työnjohtaja vetosi puheenjohtajaan. Luuli varmasti hänestä saavansa puolustajan tuumalleen.
— Niin mitä?
Pura havahti mietiskelystään. Ei hän ollut seurannut keskustelua, vaan mielessään punninnut, eikö todella Sanna pitänyt hänestä.
Miehet vähän ällistyivät Puran kysymystä.
— Minä en lopussa oikein kuunnellut, miten se asia kiertyi. Pitäisikö äänestää?
— Ei äänestää, vaan mitä Pura arvelee, eikö työmiesten itsensä pidä maksaa henkivakuutuksestaan, sanoi työnjohtaja.
Mies vieno hymy huulilla odotti mieleistään vastausta.
— Tietysti he itse. Kukas muu?
Ajattelematta tarkemmin Pura myönsi, jott'ei olisi tullut selville, ett'ei hän ollut koko keskustelua seurannutkaan. Mies ällistyi, hymy suupielistä katosi, ja leuka laskeutui eteenpäin nostetusta asemastaan.
— Niinkö, äänsi joku hiljempään, ja Pura huomasi miesten kasvoista, ett'eivät he olleet tyytyväisiä asian tällaiseen loppuun. Miehet karsastellen häneen katsoivat, mutta työnjohtaja mielissään hypitti kättään polvellaan.
Puraa tuskautti. Hän koetti ruveta asiaa parantelemaan, mutta miten. Täytyi saada selville asian juoksu, jota kertaamaan työnjohtaja ei ollut kovinkaan valmis, sillä hän aavisti, että ehkä Pura meneekin vielä miehen puolelle. Mutta miehen kasvot taas vertyivät ja elostuivat, kun hän uudestaan selvitti puoltaan. Työnjohtaja mieli jo pistätellä Puraa, että kun ei ole sen tarkkaavampi, vaikka on puheenjohtaja. Ja muutki miehet kummastelivat. Omituisempi oli Pura tänä iltana kuin muulloin. Miehet miettivät, että mikä sen miehen nyt on tuommoiseksi tehnyt, kun haparoipi sinne ja tänne.
Mutta Pura selvitti olleensa muissa ajatuksissa eikä siis kyllin tarkanneensa keskustelua. Mutta voidaanhan se nyt ottaa uudelleen esille, arveli Pura. Ja niin tehtiin. Työnjohtaja ei enää ollut yhtä innokas selityksissään kuin edellisellä kerralla, vaan muutamalla sanalla pani vastaan miehen mietteille. Mutta Pura kuunteli nyt tarkkaan miehen puhetta, ja tosissaan mies puhui, pitempään kuin edellisellä kerralla.
— Todella olette oikeassa, sanoi Pura lopuksi miehelle, huolimatta työnjohtajan vastaväitteistä, joka ei enää ollut niinkään hiljaan, kun kuuli Purankin kannattavan miehen ehdotusta. Mutta työnjohtajan vastaväitteistä ei kukaan välittänyt, vaan muutamat nauraa hykertivät, kun työnjohtaja jäi satimeen. Kuului vain puhuttavan, että patruuni on velkapää, sillä hänhän kyllä saa moneen kertaan voitokseen vuodessa tuon summan, mikä menisi henkivakuutukseen. Työnjohtaja kiivastui ja lähti pois.
Pura vielä puhui asian puolesta ja mainitsi jossakin tehtaissa ulkomailla työmiesten saavan määrätyn prosentin tehtaan vuotuisista voitoista. Todellakin pari tuhatta markkaa patruunin puolelta vuodessa on vähäinen summa verrattuna siihen tuloon, mikä patruunilla verstaastaan on, sanoi Pura.
Kohta lopetettiin kokous. Kun Pura lähti pöytänsä takaa, oli hän yhtä elostunut kuin ennenkin, sillä keskustelu ja väittely työnjohtajan kanssa oli hänet virkistänyt ja saanut entiselleen.