XII.
Pitkin Niilivirran pituutta oli lintuja, jotka räikyivät auringon paahtehessa. Ne järjestelivät ja puhdistelivat höyheniään, räpyttelivät muutaman kerran siipiään koetellakseen niitä ja kaappasivat laiskasti jonkun käärmeen eli sisiliskon, joita vilisi liejukassa.
Vaan ruokaa oli liian paljon, liian paljon lämmintä ja hiljaisuutta; ne odottivat kylmää sadetta, pilvistä ilman ja raittiita myrskyjä.
Lukemattomia harmajahanhi- ja joutsenparvia uiskenteli ympäriinsä avonaisissa paikoin laajojen soitten ruoikossa. Haikaroita ja kurkeja näkyi siellä täällä; kyyristyneinä seisoskelivat ne yhdellä jalalla, nokka ripuksissa; ne olivat hirveästi ikävissään.
Kaikenlaiset viklat ja vesilinnut, kirriäiset, suokulaiset, sepelhanhet, liejukanat, viiriäiset, pääskyset — aina vähäiseen mustakottaraiseen saakka — kaikki ikävöivät, jotta höyhenet putoilivat.
Ibislintu suuttui tästä vieraasta harmaapukuisesta roskajoukosta ja alentuipa valittamaankin tyhmälle flamingolle, jota hän muutoin halveksi niin kovasti. Krokotiilit tirkistelivät valkeanvihreillä limasilmillään ja tokasivat silloin tällöin lihavan hanhen, josta syntyi huuto ja rääkkynä, johon vastattiin yläältä ja alaalta joella, ja haihtui sitten kaukana etäisyydessä; ja erämaan hiljaisuus laskeusi yli hehkuvan maiseman ja torkuksissa olevien lintuparvien, jotka istuivat ja odottivat — eivät ne tienneet mitä odottivat.
Silloin lensi pieni harmaja lintu suoraan ylös ilmaan, pysyi siellä yläällä hetkisen yhdessä kohden ja räpytteli mahdottoman nopeasti siivillään, visertäessään pienen liverryksen; sitten tuijasi se alas taas ja piiloutui ruohistoon.
Koko lintujoukko nosti päätään ja kuunteli. Ja sitten syntyi kaakoitus ja liverrys ja levoton liike joka sopukassa. Nuoria keikarimaisia sirriäisiä lensi ylös ja löi kuperkeikkaa ilmassa näyttääkseen hyvää lentotaitoaan.
Vaan vanhemmat valkoiset joutsenet, joitten matka oli aina Islantiin, pitivät yleistä kokousta keskustellakseen ja päättääkseen leivon matka-esityksestä. Sillä kaikki olivat tunteneet leivon äänestään, vaikka hän ei livertänyt kuin pari kolme säveltä; laulu ei ollut vielä päässyt oikein kulkkuun. Vaan kun joutsenet keskustelivat, kuului hirveä jyräkkä, ja ilma aivan pimeni.
Harmajat hanhet lähtivät liikkeelle. Ne jakautuivat suuriin joukkoihin, liitelivät ympäriinsä ilmassa, järjestyivät sitten pitkiin riveihin ja katosivat pohjoiseen, huutonsa vaietessa kauas etäisyyteen.
Kottaraiset kohosivat ylös mustina joukkoina ja lähtivät liikkeelle, sirriäiset seurasivat heitä; kurjet kiertäysivät parittain ilmaan kunnes melkein katosivat ja ohjasivat sitten kulkunsa pohjoista kohti.
Joutsenien kokous joutui ihan huralle yleisen häiriön ja levottomuuden sattuessa; kaikki tahtoivat pois, ei ollut mitään ajattelemista enään; joka silmänräpäys matkasi uusia joukkoja yli pohjoisen Afrikan, tervehtien hymyilevää sinistä Välimerta allansa, kukin nokkansa mukaan.
Satakielikoirakset hiipivät pois yön aikana pienissä joukkioissa; ne tahtoivat saada tietoa Provencen tunnetuista ruusupensaista tahi Sjellandin pyökkimetsistä, jotta heillä olisi kauniit laulunsa valmiiksi harjoitettuina, kun naaraat tulevat.
Norjan leivot odottivat enin; vaan kun tanskalaiset muuttivat, seurasivat hekin vanhan ystävyyden takia. Matkakiihko levisi siinä määrässä ympäriinsä, jotta pääskyset ja käetkin läksivät matkalle; ainakin Välimeren yli lensivät he, niin siellä saattoivat he sitten tuumailla.
Ibislintu sai takaisin mielenmalttinsa ja astui arvokkaasti kuin arkkipiispa pitkin rantaa, ja ruusunpunaiset flamingot väistyivät kunnioituksella syrjään hänen pyhyytensä edestä, laskeissaan hartaan näköisinä tyhmät koukkunokkaiset päänsä alas. Yhä suuremmaksi kävi hiljaisuus ja lämpö Niilin varsilla. Krokotiilien täytyi nyt tyytyä neekerin lihaan tahi saivat jonkun ainoan kerran sitkeän englantilaisen huvimatkailian.
Vaan yötä päivää lensivät muuttolinnut pohjoiseen. Ja aina kun tulivat tutulle paikalle, laskeusi kukin kotiaan, huutaen hyvästi niille, jotka menivät yhä edelleen, levittäen eloa ja iloa yli kylmettyneen Europan, metsiin ja maihin, ihmisasuntojen äärille ja kauas suurien, hiljaisten järvien ruohikkoihin.
Italiassa oli yltympäriinsä punaisia ruusunnuppuja; etelä-Ranskassa omenapuut olivat kuin lumipeitteiset vaaleanpunaisista kukista, ja Pariisin puistokäytävissä alkoi kastanjapuun lehdet särkeä loistavia tahmaisia tuppejaan. Dresdenin kelpo porvarit seisoskelivat Brühl'in penkerellä ja lekottelivat päivänpaisteessa, katsellessaan jäätelejä, jotka tulla jollottivat jokea alas ja patoutuivat vahvoihin silta-arkkuihin.
Vaan pohjoiseenpäin kylmeni ilma; lumipälviä oli siellä täällä ja kivakka tuuli puhalteli Pohjanmereltä. Leivojoukko pieneni sikäli kuin se lensi. Koko parvi laskeusi Leipzigin tasangoille ja sitten Lüneburgin nummelle; ja kun loput tulivat yli Schleswigin, kysyi Ranskan leivot, eikö norjalaisia haluttaisi odottaa vähän ja katsastella ilmaa.
Lunta oli ojissa ja aitauksissa Jyllandissa, ja koillinen tohisi Tanskan vanhoissa pyökkiköissä, joitten ruskeat lehtitupet sulkivat visusti kääriytyneet lehdet. Linnut kyyristyivät kivien taakse ja kanervikkoon; jotkut uskalsivat talonpoikain taloihin, jossa hottiset mellastivat, juurikuin he olisivat kaiken hallitsioita.
Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että liian aikaseen oli lähdetty liikkeelle, ja jos olisivat saaneet käsiinsä sen kouhon, joka heidät houkutteli Egyptin lihapatojen äärestä, niin olisivat varmaankin nyhtäneet höyhenet häneltä. Vihdoinkin tuli etelätuuli: norjalaiset linnut kiittivät vierasvaraisuudesta ja lensivät yli meren.
Kotona Norjassa näytti alussa surulliselta. Lunta oli alhaalla laaksoissa ja kyynärän paksulta tiheissä metsissä. Vaan etelätuuli oli tuonut sateen, ja niin meni se että hei vaan — ei asteettain ja rauhallisesti, vaan ryskyen ja rymisten ja lumiviereminä ja kohisevina koskina, jotta maa oli kuin pesevä jättiläinen, jääkylmän veden huuhtoessa jänteviä jäseniä.
Ja hemeät heleänvihreät linnut laskeusivat nuoriin koivuihin kaikilla ahteilla vuonojen hiljaisissa lahdelmissa, tasangoille lännessä merelle päin, lakkamaille ja vuorten rinteille, halkeimiin ja luoliin ja ahtaisin tunturein välisiin laaksoihin. Vaan huipuilla oli lumikinoksia ja jääröykkiöitä vielä, juurikuin vanhat tunturit eivät saattaisi nostaa hattuaan semmoiselle haihtuvalle kesä houkkiolle.
Aurinko paistoi lämpimästi ja suloisesti, ja tuuli kantoi yhä enemmän lämpöä etelästä ja vihdoin tuli käki kuin mikähän seremoniamestari katsomaan, oliko kaikki järjestyksessään; se lenteli sinne tänne, laskihe sitten muutamaan nuoreen koivuun tyynen lahden luona ja kukkui: Kevät on tullut — Vanha Norja oli vihdoin valmis!
Siinä se on, korkeana ja loistavan soreana sinisessä meressä, niin köyhänä ja laihana, niin raittiina ja terveenä ja hymyilevänä kuin pesty lapsi.
Satamissa, pitkin rantaa nousi elämää ja liikettä, ja valkeita purjeita risteili saariston läpi ja katosi kauas merelle. Sukset pantiin kurkihirren alle, rekivaatteisin ripotettiin kanverttia ja ripustettiin syrjään, ja kuin karhu, kun se tulee pesästään ja pudistelee pörröistä turkkiaan, niin pudistelivat ihmisetkin raskaita jäseniään, sylkäisivät käsiinsä ja ryhtyivät kevättöihin.
Pitkin jokea kuleksi tukkilauttoja ja molskivat kylmässä lumivedessä; laajoilla viljakentillä leikkaili atra pitkin mustia juovia; kaukana pohjoisessa oli väkeä kuivaamassa tunturikaloja, joita oli pitkin paljaitten vuorien rintuusta; lännessä merelle päin tasaisia lakeuksia myöten kuljetettiin kaislaa, ja vuorenrintuuksella seisoi pieni tihrusilmä-mies ja tirkisteli näkyisikö voikkotammaansa.
Täällä oli vielä raitista ja elosaa, kun Parisissa ihmiset kaatuivat kadulle auringon puremasta ja puistokäytävien puitten lehdet olivat kuivia ja tomuharmaita. Brühlin penkereillä joivat kelpo Dresdenin porvarit Mainviiniä illan viileässä ilmassa, väitellessään Wagnerin musiikista, aika kiivaasti. Sillä muusta ei heillä ollut lupa väitellä taivas-alla, ja väitellä heidän piti.
Ne, joilla oli siihen tilaisuutta, alkoivat hartaasti lukea Baedekerin "matkaopasta."
Ja pian tuli koko matkue vääräsäärisiä saksalaisia ja pitkähampaisia englannittareita nauttiakseen raitista tunturi-ilmaa ja viedäkseen kotiin mukanaan vähän raitista ilmaa ynnä joukon hyvänsuopeita, vaikka hieman kehnonpuolisia valokuvia vanhasta Norjasta.
Vaan vierasta, kirjavaa matkuetta, sen vetäytyessä yli-maahan, kohtasi toinen virta, joka juoksi rannalle päin.
"Was sind das für Leute?" (Mitä väkeä nuo ovat?) kysyi raatineuvos Schultze Berlinistä. Muuan sivistynyt norjalainen vastasi saksaksi niitten olevan siirtolaisia.
He olivat vakaamielisiä miehiä ja vaimoja sarkavaatteissa. He taluttivat lapsia käsistä, kantoivat rinnoillaan, käsivarrellaan, selässään, joukon reippaita, punaposkisia lapsia, jotka tähystelivät ympärilleen kirkkailla ihmettelevillä silmillään.
Kaikissa rautatien pysäkeissä ja höyrylaivoissa suurilla järvillä oli arkkuröykkiöitä, joihin oli maalattu selvät osotteet ja nimet norjalaisia ja englantilaisia sekaisin. Merkkinä mietitystä vitkalleen vakaantuneesta päätöksestä oli kaikki: vähäiset lujat matkakalut, uudet vahvat vaatteet, eikä mitään tarpeettomia, pieniä kapineita käsissä — ainoastaan lapset; vaan niistä pidettiinkin kiinni luotettavasti, jotta näytti etteivät he niistä irtau, ennenkuin ovat uudessa maailmassa.
Vaan ei mitään iloa, tuskinpa kylliksi toivoakaan, saattanut lukea näistä kasvoista; ainoastaan luja, synkkä päätös, ja raskas suru tunkeusi silmistä, jotka itkivät tahi eivät voineet itkeä.
Raatineuvos Schultze Berlinistä ihmetteli tätä kovasti. Saksasta siirtymisen Amerikaan taisi hän ymmärtää hyvin hyvästikin; Saksassahan oli sotapalvelukset, sotilashallinnot, sosialismit, Bismarckit, ja kaikkea muuta kurjuutta. Vaan täällä! tässä kauniissa, rauhallisessa maassa, jonka vapaa valtiotila oli tunnettu, mikä täällä olisi vikana?
Ja itse maa näkyi kysyvän: "mikä on vikana?" kun aurinko saattoi heleänviheriät kummut hymyilemään ystävällisesti, joki virtasi tohisten ohi tyytyväisenä ja vihantain havupuitten houkutteleva tuoksu levisi metsästä.
Sillalla seisoivat sukulaiset ja tuttavat ja itkivät, senvuoksi että he matkustivat — kaikki itkivät — aina köyhä mäkitupalainenkin, joka itki kun hänellä ei ollut varoja mennä mukaan.
Ja kun juna mennä rymisti läpi laakson, katsoivat he akkunoista. Ja he tiesivät ettei kauniimpaa monta ollut mailmassa, ei missään valaise aurinko silleen, ei missään ole semmoista tuoksua, semmoista ihastusta ilmassa, eikä missään kukkunut käki kuin kotona.
Ja silmiin nousi kuumat kyyneleet, ja nyyhkintä oli kova vaunuissa; he unohuttivat miksi siellä istuivat ja silmästä silmään kävi auttamattomasti kysymys mikä on vikana? mikä on vikana?
Niin kului kevät soidessa kauniin laulun, tapahtuessa tappeluiden ja kiimakiistojen — alkaen pienistä sontiaisista, jotka löivät lempileikkiä ruohistossa, aina asti karhuihin, jotka tapella ryskivät metsissä, jotta veri vuosi.
Varmaankin isot söivät pieniä kuin ainiaan, sitä ei voi kieltää, vaan se tapahtui puolittain hyvyydestä. Ei kukaan tarvinnut paljoa ruokaa; kun on rakastanut, on muuta ajattelemista. Elämän taistelulla on toinen suunta kesällä ja syksyllä, kun pitää haalia ruokaa vaimolle ja nälkäiselle lapsijoukolle.
Kevät saattoi jalouden väreen yli törkeän elatushankkeen, ja koiraat koettivat osottaa sulouttaan, naaraitten nauttiessa lyhyttä riemuaan ja tekeytyessään armollisiksi.
Metsässä ja maalla oli ikävä ja kaipuu, toivoton valitus ja riemuitseva onni; ja moni pieni sydän murtui hiljaiseen epäilykseen, ja moni pieni epäjärjestys jäi huomaamattomaksi tiheässä lehdikossa ja yksinäisillä tuntureilla, ja monta pientä riitaa taisteltiin elämästä ja kuolemasta, sillä aikaa kuin naaras kaunotar istui välinpitämättömänä, yhtäkaikkisena katselemassa sitä "teerenpeliä."
Kaksi västäräkkiä tuijaili ilmassa, kunnes putosivat myllynsulkuun ja räpistelevät ylös märkinä ja huumeuksissa. Sillä välin lensi se, jonka vuoksi he olivat taistelleet, muutaman kolmannen kanssa, joka sattumalta lentää liehotti sivu. Vesimyllyn sulussa vesi oli tyynenä ja kirkkaana, jotta molemmat kilpailijat saattoivat katsella muotoaan siinä, kyniessään ja järjestellessään pörristynyttä pukuaan.
Sammakon pojat sulussa olivat heittäneet yltään "lapsen puseronsa" hankaline häntineen. Ne jo keikkoilivat kuin komeat keikarit ainakin, uivat reippaasti ja potkivat voimakkaasti kuni hyvinkin harjaantuneita "uimataidon maistereita."
Missä talvimyrskyjen aikana vaahto pärskyi ja kiehui, siellä kävi vihreä pieni aalto edestakaisin; suuri, sinervä, auringon valaisema meri sulki syliinsä vanhan tuikean maan, juurikuin he eivät koskaan olisi olleet vihollisia.
Ja pitkin paljaita niemiä ja kivikoita ja sisällä vuonoissa kasvoi punasta ja keltaista ja vaalean vihreää kaislaa, loistaen kuin uhkein silkkivaippa. Ja siellä alhaalla ryömi yhtenä vilinänä kynsi- ja pitkäsarviniekkoja ja imueläimiä ja pehmeäeväisiä eläimiä ja hiipiviä, petollista "hapsenkakkiaisia", vahvoja kuorieläimiä ja semmoisia, joilla oli huone selässään — petollisten aseitten ja vahvojen varustuksien haaveellinen mailma.
Sileällä kalliolla, joka viestyi sinisenvaaleata hiekkapohjaa kohti, oli pöyheäin lehtikaisla- ja meriruoho-pensaitten keskellä merivasikoita, punaraakkuja, ja komeita punaisia meritähtiä.
Pari kolme airokasta pisti päänsä muutamaan kaislan korteen ja purra nirkitti jotain sieltä sisää. Sitten tuli paksu pullakala ja ajoi pois heidät, jotta ne menivät syrjään. Hän pisti sisään nokkansa nähdäkseen mitä siellä oli. Vaan luultavasti ei siellä ollut mitään, josta hän välitti, sillä hän kääntyi takaisin halveksivalla nytkäyksellä ja souteli verkalleen edelleen pitkin vuoren kuvetta.
Auringonsäteet lankesivat sinertävinä ja salaperäisinä tähän ihmeelliseen elämään tuolla alhaalla ja valkeille santapilkuille, jotka vilahtelivat siellä täällä pohjalla, kunnes ne katosivat ja kaikki muuttui suureksi, syväksi äärettömäksi sinisyydeksi.
XIII.
Ensimäisenä päivänä heinäkuussa vihittiin vahtimestari Mon Antti ja
Batnemon Kristina neiti Kolminaisuudenkirkossa.
Paitse kutsutuita oli sangen paljon muuta väkeä kirkossa, sillä valtioneuvos Bennechen itse oli hääväessä, ja sitä paitse oli mukava pariskunta: vanha äijä ja nuori tyttö.
Muutoin se ei näyttänyt niinkään tyhmältä. Jos ei oteta huomioon valkoista tukkaa, niin oli Antti setä oikein uhkea sulho korkeine jäykkine kaulahuivineen, mustine hännystakkineen ja kultaketjuineen, jonka hän oli saanut lahjaksi valtioneuvokselta. Kristina oli suuri ja talonpoikainen jotta hänen nuoruuttansa ei huomannut niin kovin; ja sitten oli hän vielä vaaleana ja alakuloisena.
Valtioneuvos Bennechenin perhe oli muuttanut maalle; ja sieltä tehden oli rouva lähtenyt hyvästä tahdostaan antamaan ruokahuonetta ja sen läheistä huonetta hääpitoja varten.
Hääsaatto kun tuli kirkosta, juotiin lasi Uinen viiniä porttikamarissa, jossa valtioneuvos piti pienen onnentoivotuspuheen. Vaan sitten jätti hän seuran, joka meni ylikertaan, jossa pöytä oli katettu.
Morsiuspari asettui ruokahuoneen viereiseen huoneesen ja otti vastaan vieraitten onnittelut, aina sen mukaan kuin ne saapuivat; sillä paitse varsinaista hääsaattoa oli koko joukko muita henkilöitä kutsuttu. Sanomalehden toimittaja Mortensen, joka oli etevin vieras, valtioneuvoksen mentyä, liikkui rohkeana salissa, puhui korkealla äänellä ja laski sukkeluuksia. Vaan muut istuivat hiljaisina ja juhlallisina ympäri seiniä jalat aivan tuolien alla.
Kristina istui ihmetellen kaikkia tuttavia, joita hänen miehellään oli, ja mahtavasti vaikutti häneen, kun hän näki monta ylhäistä kaupunkilaista kokoutuneiksi. Vihdoin olivat kaikki istuimet täynnä myyssätyjä rouvia, vieläpä pari nuorta naista istui sylikkäinkin. Herrat kokoutuivat ulos käytävään, oltuaan ensin sisällä tekemässä syvän kumarruksen morsiusparille. Hiljaisuus vallitsi kuin hautajaiset olisivat olleet talossa, eikä muuta kuulunut kuin silloin tällöin joku Mortensenin sana tahi vajavaääninen kolina keittiöstä.
Häissä oli pari kanslianvahtimestaria rouvineen ja tyttärineen, poliisipalvelia Andersen ja poliisipalvelia Knudsen; jälkimäinen oli vaan otettu palvelukseen koetteeksi ja oli sentähden Andersenin tarkastuksen alaisena.
Sitten oli siellä kersantti Knoff univormussaan ja hansikkaisia, nokikolari Lunde rouvineen, joka oli poliisipalvelia Andersenin sisar; korkeimman oikeuden vahtimestari Paulsen, tunnettu siitä taidostaan, että hän osasi olla mukava seurassa, ja rouva Grüner, joka keitti kuninkaalle, kun hän oli kaupungissa.
Muitten vieraitten muassa oli muuan tullivahtimestari, pari kolme kersanttia ja rautatienvirkamiestä univormuissaan kunnioitettavine naisineen.
Keittäjävaimo näyttäytyi lakkaamatta porstuassa ja teki viittauksia sulhaselle, vaan tämä pudisti päätään ja katsoi kelloaan.
Vihdoin syntyi liike herrajoukossa ovensuussa, ja kaksi naista astui sisään. Ensimäinen oli iso kaunis tyttö, vaalea tukka ja isot, säihkyvät silmät. Hän oli puettu vaaleaan silkkiläninkiin, korvarenkaat korvissa ja hopeaketju suurine muistikoteloineen kaulassa.
Toinen oli lihavanläntä rouva noin 40 vuoden iässä, musta, sileä tukka ja kaksi pientä rengasta korvissa. Toisella puolen päätä oli hänellä punainen ruusu ja toisella puolen pieni koliibri rusetissa. Hänen pullea vartalonsa oli pinnistetty mustanpunaiseen samettisielikkoon, jossa oli leikattu kaarre edestä ja kiinnitetty hevosenkengänmuotoisella kultaprossilla; muuten oli hänellä musta silkkiläninki pienine ruusukimppuineen.
Mortensen laski ihmettelyn huudahduksen, kun he menivät yli lattian, ja vanhempi nainen löi häntä veitikkamaisesti viuhkallaan.
"Rakas Kristinani", sanoi sulhanen arvokkuudella, joka oli hänelle omituista, "saanko esittää sinulle neiti Evelina Nielsenin, joka tahtoo osottaa sen kunnian —"
"Ah, herra Mo, sekä kunnia että huvitus tulee minulle", vastasi nuori nainen ja hymyili ystävällisesti. Hänellä oli kauniit, terveet hampaat, ja Kristina tunsi heti mieltymystä häneen; jollei hän vaan olisi ollut niin ylhäinen.
Sitten esitteli sulho: "Monivuotinen ystäväni rouva Gluncke."
Pieni paksu rouva lensi suoraan Kristinan kaulaan ja suuteli häntä huulille, vakuuttaessaan monella sanalla, että Kristina oli kaunein morsian mitä hän koskaan oli nähnyt — leikittä kaikkein kaunein.
Nyt ruvettiin ruualle.
Mortensen lähestyi hattu kädessä ja kumarsi syvään neiti Nielsenille. "Isäntä on antanut minulle sen erinomaisen kunniakkaan toimituksen, viedä nimittäin neitiä pöytään"; hän tarjosi hänelle kauniisti käsivartensa ja seurasi heti morsiusparia.
Sitten tuli kersantti Knoff ja rouva Gluncke, sitten nokikolari Lunde ja rouva Paulsen, poliisipalvelia Andersen ja rouva Grüner ja vahtimestari Paulsen ja rouva Lunde — ja sitten muut vieraat parittain pienien lippujen mukaan, joita valtioneuvoksen ajaja oli jakanut etehisessä.
Pöytä oli katettu hevosenkengän muotoon. Keskellä lyhyemmällä puolella istui morsiuspari, vasemmalla Knoff ja rouva Gluncke, oikealla Mortensen ja neiti Evelina. Keskellä sisäpuolella istui Lunde ja Paulsen naisineen, ja muut vieraat järjestyivät alaspäin molemmille sivuille.
Poliisipalvelia Andersen oli erittäin kiihkeä ja vaihetteli paikkoja, kunnes hänen vihdoin onnistui saada Knudsen istumaan eteensä.
"Minä sanon teille, rouva Grüner", kuiskasi poliisipalvelia, "hän on otettu koetteelle ja minä se olen, jonka tulee pitää häntä silmällä."
Rouva Grüner ei viitsinyt kuunnella häntä; hän oli tyytymätön paikkaansa ja kumppaniinsa. Sillä hän oli ollut siinä hyvässä toivossa, että hän saisi kersantti Knoffen pöytäkumppanikseen ja paikan morsiusparin vieressä. Senpätähden hän panikin pois lusikan maisteltuaan soppaa ja mutisi ylenkatseella: "Liebig."
Ensi aluksi syötiin kaikessa hiljaisuudessa; ei kuulunut muuta kuin lusikkain kolinaa, joita pidettiin varovasti, ja silloin tällöin hiljainen sana eli nauru, jonka päästi Mortensen tahi hänen naisensa.
"Pyydän herroja täyttämään lasinsa." sanoi sulhanen äänellä, joka suuresti muistutti valtioneuvos Bennechenistä, "vaimoni ja minä toivotamme kunnioitettavia naisia ja hyviä herroja tervetulleiksi pöytään."
Ensimäinen lasi punaista viiniä juotiin hyvin juhlallisesti, kaikkien tervehtiessä morsiusparia.
Kristina silmäili molemmille puolille ja hän tunsi tämän loiston melkein valtaavaksi.
Hilda Bennechen oli äitinsä tietämättä verhonut pöydän kukilla ja jättänyt esiin kaikki lasit ja hopeat, joita ei otettu mukaan maalle.
Tämä pitopöytä oli Kristinan mielestä liian loistava. Hän toivoi vaan, että kotona oliat olisivat nähneet hänet kaiken tämän ylellisyyden keskuutena.
Poliisipalvelia Andersen silmäili tarkasti Knudsenia; ja kun tämä vain teki jonkun liikkeen ottaakseen pulloa eli lasia, huusi Andersen hillitsevän muistuttavasti: "Knudsen!"
"Minä, herra konstapuli!" vastasi Knudsen ja oikasihe sotamiehen tavoin.
Rouva Knoff, jolla oli muuan rautatienvirkamies pöytäkumppanina, istui silleen, jotta ei voinut nähdä miestään, kersanttia, jollei hän vaan kääntynyt tykkänään pöydästä päin pois. Tämä oli hyvin hankala seikka sekä rouvalle että hänen kumppanilleen. Sillä rouva oli hartiakas nainen, kellervä, paksu iho ja kivuloinen näky, jonka johdosta Mortensen lausui että "rouva Knoff oli juurikuin hänellä olisi pernatauti."
Vaan kun vielä ensi herkkua syödessä vallitsi kuolon hiljaisuus yli ympäri pöytää, kuiskasi Mortensen sulhaselle Kristinan selän takaa: "Teidän pitää alkaa maljoja esittää, Mo!"
"Minä luulin, että se ei sovi ennen paistia —"
"Kyllä, päinvastoin! Se on aivan uudenaikaista, että puheet alkavat soppaa syödessä", Mortensen helisti lasiaan kovasti, ja sulhanen nousi puhumaan:
"Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat! Minä tunnen tällä tärkeällä hetkellä syvän tarpeen puhua, kuinka kovasti valitan, että, vaikka minun tässä pöydässä on monta minulle rakasta henkilöä läsnä, täytyy kaivata häntä, jota erittäinkin tänään toivoisin näkeväni luonani. Tarkoitan vaimoni isää, talokasta Bandmon Niiloa."
Kristina otti nenäliinansa.
"Sinä tiedät itse rakas Kristina kuinka sydämellisesti olen kiintynyt ainoaan veljeeni ja kuinka suuren arvon panen siihen kalleuteen, jonka hän uskoo minulle —"
Tässä sai rouva Gluncke aivan sopimattoman yskä-ahdistuksen.
Puhuja iski häneen äkäisen silmäyksen ja jatkoi: "Sentähden, kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat, juomme vaimoni isän maljan, vaikka hän onkin poissa, toivoen, että Jumala häntä lohduttaisi eikä antaisi hänen kovin syvästi tuntea kaipausta rakastetusta tyttärestään. Kristina, isäsi malja!"
Kun sulhanen istui, kuiskasi hän muutaman kiivaan sanan rouva
Glunckelle.
"Totta tosiaan siinä ei auttanut mikään", kuiskasi hän takaisin, "sinä olit niin naurettavan näköinen —"
Heti senjälkeen nousi nokikolari Lunde puhumaan. Hän oli pitkä, laiha mies, terävänokkainen ja harmajatukkanen. Tointansa hän oli antanut palkkaväen toimittaa kauan aikaa, kumminkin itse pysyi nokikolarivirassaan kaupungin komeimmassa osassa. Hänellä oli rahoja, ja yksi hänen tyttärensä oli naimisissa muutaman telegrafistin kanssa.
"Vanhin kun olen seurassa", alkoi hän, "sallittanee minun esittää morsiusparin maljan. Tiedämme kaikki kouluajaltamme, että Herra itse sanoi: 'ei ole ihmisen hyvä yksinään olla'."
Hiljaisuus pöydässä kävi melkein ahdistavaksi. Piikojen, jotka tulivat vaihtamaan lautasia paistille, täytyi seisoa odottamassa kun puhuja kehitteli avioliiton historiaa Aatamista ja Eevasta, Aaprahamista ja Saarasta Iisakkiin ja Rebekkaan. Sitten hyppäsi hän sopivasti yli Jaakopin ja hänen kahden vaimonsa, eipä maininnut Saarasta eikä Salomonista, vaan johtui sukkelasti nykyaikaan ja jokapäiväiseen elämään, lopettaen kutsumalla taivaan siunausta päivän morsiusparille.
Useimmat naiset itkivät, Kristina erittäinkin. Neiti Evelina kumartui ja kuiskasi hänelle ystävällisesti. Juhlalliset raamatun lauseet, itse loistava juhla — kaikki tuntui hänestä niin kummalliselta, että hän melkein hetkeksi uskoi elämän onneksi vielä voivan ehkä kääntyä hänelle.
Vaan neiti Evelina kuiskasi Mortensenille: "Suuri synti tyttöparkaa."
Nokikolari Lunden puheen jälkeen syntyi pitkä loma, piikain vaihdellessa lautasia.
Rouva Knoff, joka koko ajan arveli, että hänen miehensä "leperteli tuon ilkeän Malla Bimbamin kanssa", teki sen onnettomuuden tepposen, että pudotti lautasen, kun hän teki äkkikäännöksen säpsäyttääkseen kersanttia.
Säikähtyneenä lautasen heläyksestä, Knudsen hypähti ja poliisipalvelia
Andersen huusi nuhdellen: "Knudsen!"
Vaan rouva Gluncke nauroi ääneensä ja töykki pöytäkumppaniaan. Tämä nauru oli rattoisuuden ensi väre, joka kävi yli pöydän. Mortensen pani sherrykarahvin kiertoon, ja sitä maisteltiin ahkerasti.
Sitten nousi Mortensen puhumaan: "Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat! Kun luon silmäyksen yli tämän seuran, syntyy minussa ehdottomasti ajatus: mikä on joka tekee, niin sanoakseni, yhdyssiteen meidän kaikkien kesken?"
Hänellä oli leveä, mahtava ääni ja hyvin rakennettuja sanomalehtilauseita, ja kun hän tunsi olevansa tilaisuuden herra, pulppusi hänestä tulvaamalla vieraskielisiä sanoja ja latinalaisia lauselmia, selitellessään, että kaikki läsnäolevat olivat suuren valtiokoneen osia, julkisia toimimiehiä, sen ketjun osia, joka on muodostunut miehistä, "joita kansa katselee luottamuksella ja kunnioituksella."
Tämän jälkeen sai hänen puheensa kiivaamman kulun, kun hän lyhykäisesti selitteli virkavallan merkitystä maassa ja kohoten aina yhä ylemmä ja ylemmä saavutti hän "järjestelmän huipun" ja lopetti juhlallisesti: "Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat! Hänen majesteetinsa kuninkaan malja!"
Malja juotiin innokkaasti. Neiti Evelina tarkasteli Mortensenia sivulta, vaan hän ei saanut selville, oliko Mortensen todellakin juhlallinen vai laskiko hän vaan pilaa koko komeudesta.
Nyt esiytyi vahtimestari Hansen puheellaan valtioneuvokselle Bennechenille, johon puheesen sulhanen vastasi puheella isänmaalle; muuan rautatievirkamies puhui naapurivaltakunnalle ja tullivahtimestari naisille.
Vaan vihdoin huusi kersantti komantoäänellä: "Reilaan! Hiljaa rivissä, kunnes paisti on syöty! Eihän tuota saa kunnonpäälliseksi pureksia noitten paljaitten puheitten takia!"
Tämä laski rattoisuuden kerrassaan valloilleen, ja hillitön nauru remahti pöydässä. Kristinakin nauroi. Kuitenkin katsoi hän levotonna silmäpuolellaan Gluncken rouvaa joka selkä kenossa nauraa hohotti täyttä kurkkua, jotta kyyneleet vierivät ohi pienen lihavan nenänsä.
Rouva Grüner, joka tähän saakka oli vaan tonkinut ruokaa, kävi nyt vakavana paistin kimppuun, nähdessään, ettei kukaan pannut huomiota hänen mielenosoituksiinsa. Hän oli ja pysyi yhtä tuimana, ja hänen pöytäkumpanillansa ei ollut muuta ajattelemista kuin pitää vaarilla Knudsenia. Juodessaan lasin lasilta kuiskasi hän salaperäisesti rouva Grünerille. "Minun kanssani ei ole niin vaarallista, näettekö, vaan Knudsen tuossa, hän on otettu vaan koetteelle, näettekö, ja minä se olen, jonka tulee pitää silmällä häntä — Knudsen!" huusi hän sitten yhä voimakkaammasti, sikäli kuin atria kului.
Jälkiruokaa syödessä oli ilo yleinen, ja melu kasvoi joka hetki, kun ruuan ja viinin synnyttämä sisällinen lämpö irtausi.
Korkeimman oikeuden vahtimestari Paulsen, joka oli tunnettu leikin-laskiaksi, esiytyi yleisestä pyynnöstä kaikenmoisilla vippakeinoilla; hän osasi esim. kiikata kuin kukko, naputella sormella poskelleen, jotta se pulputti kuin potelli, josta kaadetaan, liikuttaa korviaan y.m. semmoista.
Kristinasta ei ollut aivan kuin oikeastaan olisi pitänyt olla. Hääatrialla hänestä nähden ei olisi pitänyt ilmestyä niin paljon rattoisuutta ja sen laatuista.
Vaan kun isäntä kiitti Paulsenia, kutsui hän häntä leikillään "herra oikeusneuvokseksi!"
Tästä sai Mortensen pään käsiksi ja huusi lujasti: "Herra kenraali
Knoff, saanko kunnian?"
Seura säpsähti ensin, vaan kohta oli aate tarttunut kaikkiin herroihin: nokikolari Lundesta tuli ylitarkastaja ja sulhasesta tuli valtioneuvos.
Vaan Kristina oli hyvillään, kun hänestä ei välitetty. Sitä vastaan hän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi seura oli katketa nauruun, kun Paulsen kääntyi neiti Nielseniin sanoen: "Kunnioitettava valtioneuvoksen rouva, saanko pyytää saadakseni kunnian juoda malja teidän kanssanne?"
"Kiitos, herra oikeusneuvos!" vastasi Evelina ja punastui vähän; vaan heti sitten nauroi hän ja kuiskaili muutaman sanan Mortensenille.
Ylitarkastaja Lunde tahtoi välttämättömästi keksiä jonkun arvonimen Lunden rouvalle, vaan tämä huusi ja tukki korvansa. Kenraali Knoff tahtoi juoda poliisimestari Andersenin kanssa, joka istui ja tirkisteli Knudsenia silmät muljollaan. Ja kun kenraali ei saanut häntä kuulemaan, otti hän sotilaan päättäväisyydellä appelsiinipalasen ja nakkasi yli pöydän. Vaan kaikeksi onnettomuudeksi sattui se rouva Grüneriä keskelle naamaa.
"Tuima tuimaa vastaan!" huusi oikeusneuvos Paulsen.
Rouva Grüner aikoi mennä pois, sehän oli luonnollistakin, ja sekä poliisimestarin että rautatiejohtajan piti pidättää häntä.
Vaan pian unohtui tämä pieni ikävä tapaus, sillä neiti Evelina keksi sukkelan aatteen. Hän otti punasen paperin karamällistä ja kiinnitti sen Mortensenin napinläveen.
Kaikki kiiltävä ja kirjava käytettiin nyt herrain koristamiseksi, ja lopuksi tuli siitä loistava seura. Päätettiin Mortensenin esityksestä, että juotaisiin kahvia ja tupakoitaisiin pöydässä, "kuten Pariisissa tehdään." Melu kävi nyt hurjaksi, jotta tuskin kuuli omaa ääntänsä. Syntyi suurien arvonimien retkutus, jotka risteilivät yli pöydän; hoettiin lakkaamatta:
Herra kenraali! — herra rautatiejohtaja! — herra kenraali tullijohtaja! — herra valtioneuvos! — herra oikeusneuvos! — ja keskellä kaikkea tätä volusi poliisimestari Andersen: "Knudsen."
Kristinasta tuntui yhä tuskallisemmalta. Hän katseli molemmille puolille pöytää, ja hän häpesi sitä näkyä.
Suuria punaisia viinilätäköitä ja ruskeata kastetta, kukkia ja kurkkasalaatia, rusinaruotoja, tupakin poroa, appelsiinin kuoria, ryttyisiä ruokaliinoja, ja tortun palasia — kaikki sikin sokin lasien ja pullojen seassa. Naamat olivat punaisia kuin kravunliha, naiset nauraa kikattivat ja herrat puhua rähisivät, lynkä-päisillään pöydällä, sikaareista tupruavan savun sekautuessa ruoan höyryyn ja viinin sekä kahvin hajuun.
Useita kertoja loi Kristina kysyvän katseen mieheensä, vaan hän hymyili tyynesti ja kuiskasi jotain, jota Kristina ei ymmärtänyt; taas puhui hän niin epäselvästi.
Kun seura vihdoin nouti pöydästä, kävi ruokahuoneen viereinen huone ahtaaksi ja Gluncken rouva meni sen vuoksi aivan häpeämättä keittiön ja etehisen kautta ja aukaisi ovet muihin huoneisin.
Näissä oli sisustus vajavainen. Peitteitä oli kääritty kuvastimiin ja kyuttiläkruunuihin, ja akkunat olivat liitutut. Vaan juuri tämä viileä hämärä oli niin hauskaa, ja vieraat hajausivat kaikkiin huoneisin.
Piano avattiin ja nuorin neiti Lunde soitti: "Äl' itke noin."
Kuuli sen, että hän oli oppinut "uusimman tavan", kuten hänen äitinsä. sanoi, sillä hän lauloi: "hänä mahaalasi rahantaa ja hänätä myhyää, hänätä myhyää."
Vaan sitten syntyi pianon ääressä pieni melske; Gluncken rouva tahtoi aivan väkivetoon laulaa: "Jenni istui rannalla", vaan neiti Lunde jyrkästi kieltäysi soittamasta mukasoittoa "semmoisiin lauluihin." Kaikeksi onneksi katosi myrsky, kun oikeusneuvos Paulsen tarttui Malla Bimhamia vyötäryksestä ja tanssi polkkaa.
Siinä syntyi tanssit, rattoisat tanssit myöhäiseen yöhön suuressa, tyhjässä, hämärässä huoneessa.
Oven takana istui rouva Grüner ja kuunteli Knoffin rouvaa, joka itki miehensä vuoksi. He molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että häät olivat hyvin halpaset ja että Malla Bimbamia ei pitäisi koskaan ottaa ihmisten joukkoon.
Kristina kulki ympäriinsä ja tunsi olevansa hyljätty ja onneton. Vaan kun hän yöllä näki miehensä melkein riippuvan Gluncken rouvan kaulassa muutamassa pimeässä loukossa, viilsi se hänen sydäntänsä, jotta hän meni alas ja sulkeusi huoneesensa lukon taa.
Kun viimeiset vieraat menivät kotiaan, paistoi harmaja päivän valo liituttujen akkunain läpi. Mortensen oli jo pari tuntia sitten saattanut Nielsen neitiä kotia. Poliisimestari Andersen seisoi portaitten nojapuuta vasten ja kuiskutti auttamattomasti:
"Knudsen!" — hän oli kadottanut puhetaitonsa eikä voinut kulkea yksinään.
Sulhanen hoippaili kahta kolmea porrasta alas, vaan kun hän keksi Kristinan huoneen oven olevan lukossa, rupesi hän huutamaan ja koputtamaan.
Kristina sammutti kynttilän ja aukasi oven hänelle.
XIV.
Valtioneuvos Bennechenin perhe asui kesän pienessä Sveitsin mallin mukaan rakennetussa talossa Ladegaardsaaren päässä rannalla. Se oli rakennettu Falck-Olsenin tiluksille ja tämä suuri huvila oli ainoastaan pari sataa askelta etempänä mäellä.
Kun välimatka oli niin vähäinen, elivät molemmat perheet melkein yhdessä; ja kun valtioneuvoksen rakennus oli ahdas, asuksivat molemmat perheet mieluummin kauniissa, tilavassa päärakennuksessa.
Bennechenin rouva, joka oli taitava taloudenhoitaja, oivalsi hyvin tämmöisen hoidon etuja. Ja Falck-Olsenin rouva oli puolestaan mieltynyt siihen elämään, joka aina seurasi valtioneuvoksen perhettä.
Näin olivat molemmat perheet joka kesä oleksineet molemmin puoliseksi huviksi ja suosiossa. Vaan tänä vuonna ei alkanut se menestyäkseen.
Ja kaikki tuli tuosta ilkeästä osakepankista.
Yleinen kokous oli määrätty kesäkuun 20:neksi päiväksi. Vanha valtioneuvos Falbe oli, niinkuin sopi arvata, kieltäytynyt rupeamasta uudestaan ja Falck-Olsen oli kyllä pannut mieleensä, että hän saisi valtioneuvos Bennechenin äänen johtajan vaalissa, vaikka Bennechen tavattoman jäykästi pysyi siinä, ettei hän voinut äänestää tukkukauppiasta muutoin kuin määrätyllä ehdolla.
Koko kesän oli tämä häiritsemässä kaikkien hupaisuutta. Rouvat väittelivät asiasta pienissä herkkätuntoisissa keskusteluissaan. Falck-Olsenin rouvan mielestä olisi valtioneuvos hyvin voinut tehdä hänen Olli Juhaninsa mieltä myöten, ja Bennechenin rouva arveli, että tukkukauppias hyvin kyllä saattoi taipua semmoisen miehen neuvoon, kuin hänen Danielinsa oli.
Jälkeen puolisen sinä kohtalon suurena päivänä, jolloin pankin johtaja valittiin, istuivat molemmat rouvat kukin huoneessaan ja odottivat pientä höyrylaivaa, joka tavallisesti toi miehet puoliseksi kotia.
Bennechenin rouva oli huonolla tuulella. Kaikki hänen houkuttelu-puheensa olivat olleet vaikuttamattomia. Valtioneuvos oli sanonut jäykästi: "Minä en voi, Adelaide! en uskalla!"
Ja kun hän joskus puhui näin jäykästi, tiesi rouva, että hän oli taipumaton. Nyt istui rouva pienessä, ikävässä salissaan, jossa oikeastaan ei voinut olla koko päivän; ulkona satoi ja huoneesen tunkeusi ruuan haju ja räminä keittiöstä hienojen kesäseinäin läpi.
Falck-Olsenin rouva meni sitä vastoin miestänsä vastaan sillalle, kun höyrylaiva kääntyi niemen päitse. Molemmat herrat nousivat maalle ja kävelivät yhdessä tietä, ja nyt purkausi tukkukauppiaan viha. He olivat tulleet suoraan kokouksesta laivaan, jossa oli ollut rahvasta kylläksi saakka.
"Enpä tosiaan olisi sitä uskonut!" kärisi tukkukauppias. "Se ihmetyttää minua, niin, totta maar minua ihmetyttää että te uskallatte niin, Bennechen!"
"Minusta on paha, herra tukkukauppias, vaan sanoinhan teille jo edeltä; minä en voinut tehdä muutoin — siihen asian tärkeämpään puoleen katsoen, joka —"
"Puoleen! Minusta nähden olette velkapää katsomaan joksenkin paljon minun puoleeni — joksenkin paljon!"
"No, Olli Juhani! Älä nyt vaan suutu", lepytteli rouva, joka nyt kohtasi heidät.
"Ah, en tiedä miksi sinä, äiti, sekaut tähän. Tuo tuossa" — tässä osotti tukkukauppias pureskellulla sikaarin päällä valtioneuvosta, "äänesti konsuli Lindiä, vaikka hän tietää, että jos vaan tahdon, niin — vaan hän saa vielä katua tätä päivää, siitä olkoon varmana!"
"Kuulkaa vähäsen, herra tukkukauppias Falck-Olsen", alkoi valtioneuvos: hän oli vaaleana ja hänen suupielensä vapisivat kun hän koetti hymyillä; "onko koskaan johtunut mieleenne, että tarvitsette — että kaipaatte jotakin tuohon" — valtioneuvos naputteli varovasti sormellaan vasemmalla puolen hänen takinkaulustaan.
"Ah minä vähät välitän teidän kauniista puheestanne! Minulla ei ole tosiaankaan mitään vikaa ei sydämmessä eikä järjessä, sen kohta saatte nähdä" — sitä tietään hän kiiruhti taloonsa.
Vaan Falck-Olsenin rouva, jonka älykäs silmä oli tarkoin seurannut molempain herrain keskustelua, vaihtoi pikaisen katseen valtioneuvoksen kanssa; valtioneuvos nyökäytti päätään.
"Voimmeko luottaa siihen!" kysyi rouva.
"Varmaan, jos hän käyttäypi viisaasti; nimittäin vähän ajan kuluttua."
Nyt nyökäytti rouva päätään: "Kyllä minä sitten tämän asian ajan."
"Niin jos voisitte, rouvaseni", huudahti valtioneuvos lämpöisesti. Hän tahtoi ottaa rouvaa kädestä, vaan se oli niin piilossa sadetakissa, jotta he tervehtivät vaan silmillä erotessaan. —
Kun rouva tuli sisään, istui tukkukauppias hattu päässä ja kirjoitti kamarissa, jotta vaan ratina kuului.
"Sinä kirjoitat, Olli Juhana?" sanoi hän välinpitämättömästi.
"Niin, minä lähetän määräyksen konttoriin, että heidän pitää lakkauttaa Bennechenin rahansaannit jälkiinpuolisten — heti — ei silmänräpäystäkään saa lykätä!"
"Minä ymmärrän sen; niin, sinä et välitä luonnollisesti mitään hänen tarjouksestaan?"
"Tarjouksestaan! Mistä tarjouksesta?"
"Ainahan olet laskenut leikkiä tuommoisista koristimista", jatkoi rouva riisuessa sadetakkiaan.
"Mitä sinä seisot siinä lavertelemassa? Mitä tarkoitat?"
"Etkö todellakaan ymmärtänyt?" kysyi rouva ja tekeysi niin hämillänsä.
"Mitä en ymmärtänyt? Elä seiso siinä hemmittelemässä itseäsi kuin vanha kana!" huusi tukkukauppias ja kääntyi ympäri.
"Mutta sano. Olli Juhana, etkö tosiaankaan ymmärtänyt mitä valtioneuvos tarkoitti? Etkö huomannut, kun hän naputteli sinua tuohon?"
"Rupeatko sinä noita tyhmyyksiä jnarittelemaan? Se kai merkitsee että minulta puuttuu tahdonvoimaa, että minä olisin samanlainen rohdintutti kun hän itsekin on, vaan minä" — tukkukauppias keskeytti ja katsoa tuijotti vaimoansa, sillä hän valmistausi makeimpaan nauruunsa ja huudahti:
"Ah, sinä viisas Olli Juhana, miten sinun kävisi, jollei sinulla olisi minua. Meitä" — hän kosketti hänen takkinsa kaulustan kulmaan — "mitä suuret miehet kantavat tuossa? Mitä kaipaat tuossa? No?"
Tukkukauppias Olli Juhana Falck-Olsen hoiperteli kolmisen askelta taakse ja jäi seisomaan kuvastimen eteen; hän tirkisteli väliin kuvastimeen, väliin vasenta kaulustan kulmaa ja kaiveli napin läveä. "Luuletko tosiaan, että hän sitä tarkoitti?"
"Luonnollisesti! Vaan silloin pitää sinun ottaa puolueesen osaa, kuten hän sanoo, ja sitä sinä et tahdo tehdä."
"Noo, elä sinä siitä ole niin varma ja vissi!" huudahti hänen miehensä ja pyörähti ympäri korkollaan. "Toinen ansio on toisen arvoinen; jos eivät muuta tahdo, niin —"
"Vaan, kultaseni, silloin olisit saanut johtajan viran, jos olisit tahtonut mennä toiselle —"
"Ah, se katala johtajanvirka! Luuletko että minä välitin siitä sen vertaa, että olisin jotain tehnyt sen edestä? Vaan tämä, näes, on toinen asia: tämähän on jotain! Kunhan sen saisin sukkelaan!"
"Sinä tässä kerran teit pilkkaa porvarikaartista; minä näin selvään, ettei valtioneuvos pitänyt hyvää siitä."
"Hyvä! Minä käsken valtioneuvoksen laittamaan minut porvarikaartiin. Ah, pyhä Pirkitta! eikö ole Salomoni oikeassa sanoessaan: 'joka hyvän vaimon saa' — tahi jotakin semmoista."
"Minä en ole siitä oikein hyvilläni että sinä vetoat Salomoniin, kun on puhe avioliitosta", vastasi Falck-Olsenin rouva antautuessaan miehensä syleilyyn. —
Kun Hilda Bennechen, joka myöskin oli tullut laivassa, astui saliin, alkoi piika kattaa pöytää; siellä ei ollut mitään ruokahuonetta.
"Vai niin, sinä tulet nyt likomärkänä luonnollisesti; Jumala tiesi mitä sinulla oli tekemistä kaupungissa tällaisessa ilmassa; vaan semmoinen sinä aina olet", huokaili Bennechenin rouva.
"Niin mutta, mamma, aamulla näytti se oikein kauniilta —"
"Ah mitä sitä, sinulla on aina onnettomuus kaikissa. Siinä on koko asia, ja senpätähden et aikaansaakaan muuta kuin tyhmyyksiä ja harmia. Eikö Alfred ole muassa?"
"Ei, terveisiä häneltä, että hänen piti mennä syömään puolista ravintolassa muutaman Hiorthin langon luona luulen ma."
"Tuo mitätön Hiorth!" vastasi valtioneuvoksen rouva ja katseli laivaa, joka jatkoi matkaansa.
Hilda oli tottunut semmoiseen. Hän riisui yltään ja ripusti päällysvaatteensa kuivamaan. Kun hän tuli sisään taas, rohkeni hän sanoa: "Kristina raukka! Hän ei ole terve. Minä luulen olevan parasta puhua tohtori Rohdelle."
"Kuules, Hilda", sanoi äitinsä ja punastui kasvoiltaan, "se ei ole ensikerta kun sinä vaivaat minua tuolla naisella. Vaan nyt sanon sinulle viime kerran, minä en tahdo kuulla mainittavan hänestä enää — en sanallakaan, kuule! Me olemme tehneet enemmän hänelle kuin useimmat meidän siallamme olisivat tehneet, ja itse tiedät, miltä näytti häitten jälkeen. Nyt on kylliksi, etkä enään jalallasi saa astua hänen huoneesensa, ymmärrätkö! Minne vaan käännyt, niin syntyy vaan rauhattomuutta ja kiusaa."
Valtioneuvos tuli myös sisään, vaan kun hän näki mistä tuuli puhalsi, meni hän sänkykamariin, jossa hän pesi lakkaamatta, kunnes kutsuttiin ruualle.
Kun olivat istuneet pöytään, sanoi valtioneuvos ystävällisesti
Hildalle, sillä hän näki, että hän oli saanut toria:
"Olitko kauankin kävellyt kamariherran kanssa, kun minä tapasin sinut?"
"Kamariherran", virkkoi rouva ja nousi seisolleen. "Oletko taasenkin vaivannut häntä? Sinä tekeyt hassumaiseksi, Hilda, kun juokset hänen jälessään; niin, mikä pahinta teet lähes hänetkin naurunalaiseksi —"
"Älähän toki, Adelaide!" vastusti valtioneuvos varovasti.
"Itse käsittänet hyvin kyllä, Daniel, että kauniista ja kunnioitettavasta herrasta kuin Delphinkin ei ole muuta kuin sopimaton olla myötään yhdessä semmoisen naisen — niin vähän merkitsevän, käyttääkseni lieveämpää puhetta — kuin meidän Hildamme. Se lie päivän selvää!"
Hilda nousi äkkiä pöydästä ja lannistui. Hän sulkeusi pieneen ullakkokamariin ja nyyhki. Se oli pahinta kaikesta että hän oli niin ruma, jotta tuli naurunalaiseksi mies, joka oli hänen kanssaan! Tekiköhän Delphin pilkkaa hänestä? Ja hän kun uskoi häntä!
Bennechenin rouva myös itki. "Se on sinun syysi, Daniel! ellet sinä olisi saattanut riitaan meidät Falck-Olsenin kanssa, niin olisi kaikki nyt hyvin —"
"Tyynny, rakas Adelaide, tyynny vaan; sovinto on lähellä —"
"Voi elä taas tuo tuota: tyyny Adelaide!" matki rouva, nostaessaan kantta astiasta. Oli sullottua vasikkaa ruuaksi.
Vaan samassa kuului askeleita pienestä etehisestä; hän tuskin ehti panemaan kantta paikoilleen, ennen kun tukkukauppias Falck-Olsen seisoi ovella.
"Ah, mikä onni", huudahti hän iloissaan, "ettei herrasväki vielä ole alkanut päivällistään! Minä nimittäin tulen tuomaan pyyntöä vaimoltani, erityisesti teille, kunnioitettava rouva, että teidän välttämättömästi pitäisi tulla meille maistamaan muutamia kananpoikia, joista hän on niin ylpeä. Ja te, herra valtioneuvos, saatte luvan tulla pitämään minulle seuraa valkea-portviinipullosta, eikö niin?" lisäsi hän, tarjotessaan kättä, "me molemmat tarvitsemme aimo virkistystä tänään."
Valtioneuvos tarttui hänen käteensä ja puristi sitä herttaisesti. Vaan valtioneuvoksen rouva istui kuin puusta pudonneena, kunnes hänen miehensä tuli kuiskaamaan hänelle: "Enkö sanonut, että sovinto on lähellä?"
Rouva tähysti miestään melkein kunnioituksella ja antausi suopuisasti tukkukauppiaan vietäväksi, valtioneuvoksen huutaessa hälle, että hän tulisi jälestäpäin niin pian kuin taisi.
Hyvän sovun entiselleen saatua perheitten kesken pidettiin koko sarja juhlia. Vaan ei pidetty enää "suuria syömingeitä", kuten Delphin sanoi, vaan pienempiä herrain päivällisiä, jolloin istuttiin pitkään pöydässä ja pidettiin monta puhetta.
Delphin rupesi heti luulottelemaan, piti lystiä tavallaan. Hän ahdisti Mortensenia, joka nyt oli alituinen vieras, teeskennellyllä kohteliaisuudella, jotta toinen joutui aivan hämilleen. Tahi säikäytti hän siivon "Olsenin matamin" aivan hengen hieveriin vakuuttamalla hänelle, että joku uusista vieraista oli nihilisti ja kulki revolveri taskussa.
Vaan tukkukauppias itse oli ottanut uuden alan, jäykän ja epäävän. Hän ei ryhtynyt mihinkään kysymättä ensin neuvoa valtioneuvokselta, ja pidoissaan ei ollut enään koskaan henkilöä, jonka kutsumiseen hänellä ei ollut lupaa tahi määräystä.
"Suuret huvitukset Olsenin tanssisalissa", joita pidettiin joka syksy, muodostuivat tänä vuonna ylhäisiksi teetanssiaisiksi, ja tukkukauppias antoi tyttärelleen viittauksen, ettei hän halveksisi herra ekstraordinari Hiorthia.
Vaan tästä Sofia loukkautui, erittäinkin kun isä ei tiennyt asiaa juurta jaksain. Ylipäänsä oli hän tyytymätön: kamariherra ei lähestynyt, ja vaali Hiorthista ja Bennechenistä oli hänestä niin kohtalainen riemu.
Nämät molemmat ystävät olivat muutoin viettäneet vaivaloista kesää. Sillä paitse kansliatoimitusta oli heillä ollut toimituksenaan huvittaa Hiorthin lankoa, tukkukauppias Garmania, joka oleskeli Greffenin vesiparannuslaitoksessa, ja tämän toimituksensa olivat he tehneet niin perusteellisesti, jotta heillä ei ollut aikaa hoitaakseen sydämmenasioitansa.
Kun talvikausi alkoi, ryhtyisivät he sentähden oikein tolkussa.
Erittäinkin oli Alfredin aikomus nostaa kaikki purjeet voittaakseen nuorta rouvaa porttikamarissa. Vaan valtioneuvoksen rouva otti muutamana päivänä poikansa Alfredin kahden kesken ja uskoi hänelle jonku asian siellä sänkykamarissaan, josta oli seuraus, että hän jätti Kristinan rauhaan.
Oli muutoin kumma kuinka pikaan Kristina muuttui. Kiiltävä punainen tukka ikäänkuin kuivettui ja koko talven oli hän heikkona, kaulansa oli usein kipeä, ja kolotus kaikissa jäsenissä.
Hänen miehensä hiipi ympäriinsä yhä enemmän liehakoiden ja äänettömämpänä kuin koskaan. Kristina oli aina häistä saakka säilyttänyt suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan, vaan heidän elämänsä kului hiljaisena ja yksitoikkoisena, ja Mo kohteli Kristinaa ystävällisesti.
Luotsivanhimman kanssa vaihtoi Mon Antti kirjeitä, ja hän sai silloin tällöin lännestä vakuutetun kirjeen. Vaan muutamana päivänä joulun aikana sai hän seuraavan kirjeen.
"Herra kanslianvahtimestari Mo! Nyt ei käy laatuun kauemmin, sillä hänellä ei ole enään mitään, paitse velkoja; minkätähden kirjoitan omassa nimessäni, eikä Njaedel tiedä mitään tästä, sillä minä en usko, että nuo rahat ovat oikealla jälellä, joita on mennyt 950 kruunuun saakka. Jos ne ovat kuninkaan herroja, jotka syövät kitaansa nämät rahat, niin emme ole parempia kuin venäläiset Venäjällä ja Pietarissa, ja minä kirjoitan sanomalehteen, mies kun on tullut köyhäksi ja kurjaksi ja hän on saanut taudin vereensä harmista tuon kaislarannan tautta, ja oja on melkoisesti vierinyt umpeen, ja hän on sääliä herättävä näky, jonka tähden minä kirjoitan teille, joka olette hänen veljensä, että teidän Jumalan tähden pitää laittaa niin, jotta jutusta tulee loppu, joka lähes pari vuotta sitten lähetettiin kuninkaan luo eikä vastausta ole tullut, vaan kustannuksia on ollut. Samaten odottaa hän kirjettä tyttäreltään Kristinalta, joka nyt vaimonanne, ja ihmettelee ettei hänellä nyt ole mitään kirjoittamista, sillä te olette kuitenkin usein kirjoittaneet meille, että hän ei muuta enempää halunnut kuin päästä teidän vaimoksenne, vaan häpesi ikää, jonka tähden mekin kirjoitimme kuten te käskitte houkutteluja ja muuta semmoista; vaan minä en usko mit' ikinä tästä lähtien.
"Kunnioituksella Lauri Voldeman Seehus."
Antti setä luki tätä kirjettä pienessä eteisessään, joka hänellä oli ulkopuolella valtioneuvoksen huonetta kansliassa. Hän kääri kirjeen ja pisti sen uuniin, nyökyttäessään päätään ja hymyillessään itsekseen.
Valtioneuvos aukasi oven: "Ettekö kuule, Mo? Minä olen soittanut kaksi kertaa."
Mon Antti nousi seisomaan ja katsoi valtioneuvosta hymyillen samoin ajattelematta mitään.
"Vaan Mo!" huudahti valtioneuvos, "minä luulen, että te rupeatte vanhentumaan."
XV.
Tohtori Juhana Bennechen oleksi koko vuosikauden Wienissä. Ainoa kotilainen, jonka kanssa hän oli kirjevaihdossa, oli Hilda; ja häneltä sai hän myöskin kesällä tietää, että Kristina oli naittunut sedällensä. Tästä lähtien hän ei enää kirjoittanut kotiin, ja hän päätti viipyä kauan Wienissä tahi matkustaa Amerikaan.
Vaan kun hän koko talven oli kulkenut aivan näännyksissä suuresta surustaan, tapasi hänet semmoinen halu saada vielä kerran nähdä Kristinaa ja saada selitystä, jotta hän matkusti kotia maaliskuun keskivaiheilla.
Monenlaiset ajatukset ja epäilys taisteli hänen povessaan, kun hän lähestyi kotoa. Kristina ei ollutkaan rakastunut Alfrediin; vaan minkä kumman vuoksi oli hän ottanut tuon äijäpahasen?
Vaikka hän ei enempää vastannut Hildan kirjeesen, oli Hilda yhä vaan jatkanut kirjoittamistaan ja siitäpä sai hän tietoonsa että Kristina oli ollut kivuloinen talven aikana. Kun hän meni portista isänsä taloon, ei hän katsonut alas kivijalkakerrokseen akkunasta, vaan meni suoraan ylös tervehtimään omaisiaan.
Bennechenin rouva huudahti, kun hän näki hänet; sillä hänen kotiintulonsa oli kerrassaan odottamaton tapaus, koska oli ollut puheena niin ja noin, että hän ehkä sitten joskus keväällä tulisi. "Antakaa anteeksi, mamma, minun olisi pitänyt lähettää sähkösanoma."
Rouva katseli vielä häntä kummallisella, jännitetyllä tunnolla, vaan kun Juhana tuli häntä vastaan muoto jalon ja surullisen näköisenä, mutisi hän, suudellessaan häntä: "Sinä olet niin muuttunut, Juhana; en heti tuntenut sinua."
Hilda tuli myös nyt sisään ja riensi veljensä kaulaan: "Terve tuloasi, terve tuloasi, rakas Juhana! Voi, kuinka olet muuttunut."
"Arveletko sinäkin niin?" kysyi Juhana.
"Sinä olet kymmentä vuotta vanhempi; harmaita karvojahan on parrassasi — niin on, totta mar! Sinä rupeat käymään kaljupääksi, Juhana!"
Veli hymyili tavallisella synkkämielisellä tavallaan, vaan Hilda tyysti tarkasti häntä; hänestä Juhana oli niin kummallinen, eikä hän koskaan ennen ollut huomannut kuinka paljon hän lyyhäsi.
Kun valtioneuvos tuli kotia, keskusteli hän rouvansa kanssa sänkykamarissa; ja ruokapöydässä oli sekä isä että äiti hyvin ystävällisiä kotiin tulleelle pojalle, jotta Juhanan rinnassa syntyi lämpöisiä tunteita; Alfredkin oli miellyttävä. Juhanan ajatus oli puhella Hildan kanssa jälkeen päivällisen; vaan rouva lähetti Hildan heti syötyä kaupungille asialle.
Hämärän tultua hiipi hän rappusia alas: vaan kun hän tuli niitä kahta, kolmea porrasta, jotka veivät Kristinan ovelle, tuli vanha ahdistus hänelle, ainoastaan sanomattoman paljoa tuskallisemmin.
Vihdoin hän rohkaisi itsensä ja koputti ovelle. Muuan vanha piika, jota hän ei tuntenut, aukaisi hänelle. Hän oli siinä huoneessa, josta hän niin monta sataa kertaa oli uneksinut; siellä oli hän ajatuksissaan kuvaillut lukemattomia tapauksia ja kohtauksia hänen kanssaan kun hän itse oli kaukana poissa; ensin toivorikkaita, sitten, kun Kristina oli naimisissa, surullisia; ja kuitenkin oli hänellä ollut tunne, että Kristina on velkapää tilintekoon hänelle.
Hyvä haju huoneessa herätti hänen muistonsa, ja vaivoin hän sai sanotuksi: "Onko hän kotona?"
Piika katseli häntä: "Rouva on tuolla sisällä."
Se karsi hänen ruumistaan, kun piika mainitsi rouvaa.
Ovi Kristinan vanhaan huoneesen oli auki. Ei ollut valoa missään huoneessa, vaan kaasuvalo kadulta muodosti suuria keltaisia neliöitä lattialle, jotta tohtori erotti jonkin makaavan sängyssä.
Hän lähestyi sanoen: "Hyvää iltaa, Kristina!"
Sairas liikkui sängyssä ja tähysti häntä. Juhana tarttui ovenpieleen. Oliko se Kristina? Vaan sairas päästi huudahduksen ja liikutti käsivarsiaan poistaakseen häntä luotaan; piika sulki oven ja sanoi vihaisesti: "Minä luulen että rouva olisi tuntenut teidät!" "Mikä häntä vaivaa?" "En tiedä", vastasi piika ja avasi ulko-oven hänelle.
Tohtori Bennechen meni kahta kolmea porrasta ylös. Hän oli nähnyt Kristinan — hän oli nähnyt hänen muotonsa vaikka sen verran, vaan hän ei unohtaisi niitä, jos hän eläisi sata vuotta. Määrätön kauhu valtasi hänet. Sukkelaan pani hän takkinsa nappiin ja kiiruhti tavatakseen tohtori Rohdea.
Hän tapasi tämän vanhan perheen-lääkärin nojatuolissaan lukemassa sanomalehtiä.
"No, kas, professori kotia tullut! Terve tuloasi, poikani! Kuinka voit?" Tohtori Rohde sinutteli valtioneuvoksen lapsia, joita hän oli nähnyt pienuudesta pitäen.
Juhana ei vastannut tähän ystävälliseen puheesen, vaan kysyi lyhyesti ja kuivasti: "Mikä Kristinaa vaivaa?"
"Hä, Kristinaa?" kysäsi Rohde ja otti lasisilmät nenältään. "Vai niin, sinä tarkoitat häntä joka on porttikamarissa. Oletko nähnyt häntä?"
"Olen."
"No niin, tiedäthän sitten, mikä häntä vaivaa", sanoi vanha lääkäri vakavasti, "se on pahinta laatua, mitä olen nähnyt. Näyttää siltä kuin hänen terve verensä ja kelpo ruumiinsa olisi enemmän, kuin tavallista on, taipuvainen myrkkyyn —"
"Vaan — vaan kuka? Kuka on saastuttanut hänet?" Juhana Bennechen oli kalman kalpea, ja hikihelmet herahtelivat hänen otsaltaan.
"Vaan, rakas poikani, sinuunhan se kipeästi koskee!" sanoi tohtori Rohde, joka alkoi ymmärtää. "Luonnollisesti hänen miehensä. Se, hänen miehensä, on maannut kuppatautisten puolella kaksi kertaa — etkö tiennyt sitä? Minulla on tässä pöytäkirjassa — se on oikein emäsika, usko se." Ja tohtori rupesi selailemaan paksua kirjaa kirjoituspöydällään.
"Ja sen te tiesitte, ettekä puhuneet sanaakaan. Hyi, tohtori Rohde! Se oli hävytöntä!" Juhana seisoi kädet nyrkissä.
"Rakas poikaseni, minusta on paha sinun puolestasi!" vastasi ukko. "Kunpa olisit ollut kotona, olisin kyllä sanonut sinulle, virkaveljelleni. Vaan itse tiedät, että jos kertoisi kaikki, mitä tietää semmoista, niin moni avioliitto raukeaisi tyhjään — puhumattakaan siitä, että itse tekeytyisi ihan mahdottomaksi. Ja sitä paitse arvelin minä, että tämä oli asia, johonka sinun isä oli läheisempi ryhtymään —"
"Tahdotteko vielä kaiken hyvän päälliseksi tehdä viittauksia että isänikin tiesi siitä? Voi, te olette vanha irstas vetelys, ja aina olette olleet!" Juhana Bennechenin jalot silmät säihkyivät, sanoessaan tätä, ja hän meni jättämättä hyvästiäkään.
"Poika parka!" sanoi vanha tohtori ja otti taas sanomalehtensä; "häntä seuraa aina onnettomuus."
Juhana Bennechenin tuttavat arvelivat jotta ulkomailla olonsa oli tehnyt hänestä kovin kummallisen miehen. Hän ei käynyt kenenkään luona, ei ollut koskaan kotona eikä ruvennut harjoittamaan ammattiaan. Vaan öisin vaelsi hän kaulusta korvissa kaduilla, enimmiten valtioneuvoksen talon ympärillä. Senpätähden arveltiin, että hän pysyskeli kotona perheessä.
Vaan eipä niinkään. Koko päivät päästänsä kuleksi hän kaupungin laitasopukoissa, ja vasta kun hämärsi, lähestyi sitä paikkaa, jonka ympärillä kaikki hänen tuskalliset ajatuksensa kiertelivät.
Muutamana iltana tapasi hän tohtori Rohden, joka oli matkalla Kristinan luo.
"Tule mukaan, voit olla avuksi minulle", sanoi äijä, joka näkyi kerrassaan unohtaneen heidän viimeisen kohtaamisensa.
Juhana seurasi, mahdoton oli hänen vastustaa, kun pyydettiin häntä
Kristinan läheisyyteen.
Kristina säpsähti nähdessään Juhanan. Vaan tohtori Rohde laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi melkein lempeästi: "No hyvä ystäväni, ei pidä letustella. Elämänne on ollut synkkä, olkaa iloissanne, kun pieni valonsäde tulee lopuksi. Ja sen mitä minä ymmärrän, on kaikki onni, minkä te kaksi saatte yhdessä, että annatte hänen hoitaa teitä sen vähän aikaa joka on jälellä. Niin lapseni, puhu nyt!"
Niine hyvineen meni "vanha vetelys", vaan kauan oli Juhana Bennechen polvillaan sängyn ääressä ja puhui hänelle sydämensä syvyydestä.
Alussa ei Kristina ymmärtänyt häntä; vaan sikäli kun hän puhui, kutistui suuri mahdottomuus kokoon, enemmän ja enemmän selveni hänelle, ovi ovelta aukeni, ja kyynelten vieriessä toinen toisensa jälkeen päänalukselle, puhkesi hänen sielussaan piiloutunut rakkaus hurmaavan tulisena, kohottaen hänet kurjasta, saastaisesta ruumiistaan autualliseen tilaan, jota hän ei koskaan ollut uneksinutkaan.
Hän ei muistanut sanoa teiksi eikä muita koreita sanoja, joita hänelle oli opetettu, ja sai mieleensä leveän ja vahvan, talonpoikaisen kielimurteensa, kertoessaan Juhanalle kuinka kaikki oli käynyt, ja pyysi häneltä anteeksi, että hän niin vähän oli ymmärtänyt häntä.
He antoivat toisilleen anteeksi, ja he unohtivat entisen ajan elääkseen toistensa rakkaudessa "sen vähän aikaa, joka oli jälellä."
Siitä päivästä otti tohtori Bennechen Kristinan hoitoonsa. Hänen äitinsä katseli tutkivasti häntä, kun hän kertoi tätä; ja Juhana puolestaan ei voinut olla tarkastamatta äitiään terävin katsein. Vaan hyvin keventävää oli Juhanista, kun äitinsä myötätuntoisesti sanoi: "Kristina raukka! Minä vaan pelkään, että hän on saanut kovan luuvalon asuessaan kivijalkakerroksessa; se on kuulemma hyvin vaarallista terveydelle, niin luin minä tässä muutamana päivänä."
Kristina ja Juhana eivät koskaan keskenään maininneet Antti sedän nimeä; ja tämä puolestaan oli varuillaan, ettei sattuisi yhteen tohtori Bennechenin kanssa.
Ylipäänsä eivät he paljoa puhelleet. Vaan kun Juhana oli muuttanut kääreet ja hankkinut hänelle sen lievekkeen, minkä hän taisi, tahtoi Kristina mielellään, että Juhana istuisi lähellä, sängyn vieressä. Hän makasi silloin hiljaa ja katseli Juhanaa; vaan ei hän halunnut, että Juhana katselisi häntä, vaikka tämä vakuutti että hän oli hänen silmissään melkein samannäköinen kuin ennenkin.
Kristina tunsi kaikkia sitä kauhua sairashuoneesta, mikä on niin juurtunut ja perustunut rahvaasen.
Vaan vihdoin onnistui tohtorin saada houkutelluksi hänet muuttamaan sairashuoneesen. Se päivä, joka oli määrätty muuttopäiväksi, oli selkeä päivä huhtikuun alussa. Posti toi luotsivanhimmalta kirjeen, jonka Kristina vaivoin sai tavailluksi:
"Rakas Kristina! Nimismies sanoi, että minun piti lähettää kirjallinen valitus ja minä lähetin, ja nyt on valitukseni taas minulla, ja et voi aavistaa miltä se näytti päällekirjoituksineen ja muine semmoisineen: 'Lähetetään ruotimestarille, lähetetään takaisin amtmanille, ja tie-insinörille' ja koko kirkkoraati on kirjoittanut siihen ja viimeiseksi oli vain pieni, pieni pilkku puhdasta alalaidassa takapuolella ja siihen kirjoitin minä: Aivan niin kävi kuin odotinkin — Seehus; vaan amtmani on varmaankin vihassa minulle liitä. Vaan ei se ole pahinta, vaan se on hyvä, että sinulla on hyvä, josta minä en halunnut ennen puhua sinulle, sillä en halunnut sinulle ikävää, vaan nyt täytyy panna paperille, sillä nyt menee ihan männikköön. Isäsi on kerjäläinen, oikea kerjäläinen, hänellä ei ole mitään, kaikki on valunut juttuun, jota sinun miehesi ajaa, ja sitä paitse on hän nyt semmoinen, että hän ei tee enään työtä, sen itsekin ajatella tiedät, vaan istuu mieluummin ja tuijottaa seinään. Siitä pitää minun nyt puhua sinulle, sillä sinun pitää tulla kotia ja laittaa tolkulleen, sillä nyt käypi yli minun älyni ja minä uskon, että hän tulee päästään pyörälle; vaan jollet voi tulla, niin kirjoita jotain, mieluummin jutusta.
"Vanha ystäväsi Lauri V. Seehus."
Kristina laskeusi sänkyyn ja itki. Talven kuluessa oli hän teeskennellen kirjoittanut tyytyväisiä kirjeitä kotia, ja luotsivanhin vastannut samalla tavalla. Nyt vasta ymmärsi hän, että he vaan olivat valehdelleet toisilleen, ja hänelle tuli kova ikävä isäänsä ja kotiaan ja rannikkoa lännessä. Hän asettui sängyssään kirjoittamaan tyynnyttävää kirjettä isälleen.
"Rakas isä! Kun minä kuulen, että sinulla on huono olo, ahdistaa minua suuri suru ja häpeä. Sillä nyt ymmärrän ettei minun koskaan olisi pitänyt lähteä luotasi. Vaan nyt saat antaa minulle anteeksi ja ajatella vaan, että olet sydämelleni rakas. En voi tulla luoksesi, sillä en ole oikein terve; vaan muutoin on minulla hyvä olla."
Kristina pysähtyi; jokaisen sanan kirjoitti hän ponnistuksella, ja hän ajatteli, että Jumala kyllä antaa hänelle anteeksi, kun hän ei sanonut totuutta, jottei saattaisi isäänsä murheelliseksi, jolla oli muutoinkin kärsimistä ennaltaan.
Vaunut kääntyivät portista sisään, piika tuli sisään ja kuiskasi: "tohtori." Ne olivat sairashuoneen vaunut, jotka tulivat noutamaan häntä.
Kauhu karsi hänen ruumistaan, ja kun hän taas tarttui kynään, ei ollut hänen enään mahdollinen salata mitään.
"Ei, isä rakas, se ei ole totta, minun oloni ei ole hyvä; minulla on pahempi kuin pahinta voi olla ja nyt tulevat he minua noutamaan, sillä minä kohta kuolen, ja minä en näe sinua koskaan enkä koskaan merta ja taloa siellä kotona, tervehdä luotsivanhinta — hyvästi.
"Sinun Kristinasi."
Kun tohtori tuli sängyn luo, oli sairas niin väsynyt, että hänen piti virkistää häntä vastaan. Tohtori kirjoitti osotteen Kristinan kirjeelle, sitten auttoi hän kannettaessa häntä vaunuihin.
Vaikka muutto kävi kaikella mahdollisella huolella ja varovaisuudella, oli sairas kuitenkin hyvin heikkona, kun hän pääsi sänkyyn vanhassa sairashuoneessa.
Kauan aikaa makasi hän silmät ummessa vaan kun hän vihdoin aukaisi silmänsä, kävi hymyn väre hänen kasvoilleen. Akkunasta näki hän kauniin kevättaivaan, päivänpaiste lankesi valoisaan, hemeään huoneesen, jonka tohtori oli hänelle hankkinut.
Kristina käänsi päänsä tohtoriin ja sanoi: "Kiitos sinulle, Juhana! Täällä on minun kaunis kuollakseni." Ja hän oikasihe suoraksi sileissä puhtaissa lakanoissa ja sulki taas silmänsä.
Vaan hymyily pysyi hänen rumentuneilla kasvoillaan ja teki hänet
Juhanan silmissä kauniiksi kuin entisinäkin aikoina.