XVI.
Suuri postilaiva, joka tuli Kristianiasta ja kulki aina Tromsöhön, meni
Flekkevuonon läpi muutamana myrskyisenä yönä huhtikuussa.
Laivan postintoimittaja oli ollut heittämässä laivasillalla postia — se oli pieni vähäpätöinen purjevaatepussi sanomalehtiä ja pari kolme kirjettä, jotka olivat meneviä maalle Flekkevuonossa.
"Pääsemmekö merelle, perämies?" huusi postintoimittaja komentosillalla.
"Kyllä me pääsemme, postimestari!" vastasi perämies ja nojautui alas.
"Minä ilmoitan, kun tulemme Egersundiin."
"Kiitos!" mörähti postintoimittaja ja kiiruhti takaisin pieneen lämpöiseen pöksäänsä, jossa varjopäällinen öljylamppu paloi.
Suuri ulkomaanposti oli tullut laivaan Kristiansandissa; ahdas pöksä oli täynnä säkkejä ja purjevaatepusseja, joissa oli merkkinä postitorvi. Pienellä sohvalla oli ladotuita kasoja, ja pöytä, monilokeroisen hyllyn edessä, oli peittynyt kirjeisin ja postimyttyihin.
Postintoimittaja, joka oli lihava, nuori, valkotukkainen mies, istui jakkaralleen, pani seinälle kultakaluunaisen lakkinsa, puhalteli käsiinsä ja ryhtyi järjestämään, merkitsemään, pistelemään laatikkoihin, panemaan laukkuihin, nostelemaan suuria kasoja sohvaan päästäkseen niistä, työskennellen ääneti ja ahkerasti, käyttäen aikaa, kun oltiin tyynen perässä.
Salissa paloi ainoastaan kaksi lamppua puolella tulella; vaippoihinsa kääreytyneinä makasi muutamia herroja ja nukkui sohvilla. Nais-salissa vallitsi hiljaisuus, he nukkuivat kuten paraiten taisivat, levottomina siitä hetkestä, jolloin tultaisiin saaristosta ulos.
Kone työskenteli lyöden jykevästi ja tahdikkaasti, joka pani laivan perän tasaiseen täristykseen. Muuan lampunlasi tärisi kiihkenevästi jotakin vaskista esinettä vastaan ja muuan väsymätön kuleksia vaelsi laivankannella edestakaisin, edestakaisin niitten pään päällä jotka tahtoivat nukkua.
Myrsky syöksyi alas tuntureilta ja ulvoi köysissä, vaan vesi oli aivan tyvenenä ahtaassa vuonossa. Perämies huusi alas luukusta että he köyttäisivät ja kiinnittäisivät kaikki hyvästi välikannen alla ennenkun tullaan merelle. —
Postintoimittajan lämpöisessä pöksässä oli kirjeitä levällään.
Hän työnsi suuren Nordlandin postin syrjään ja järjesti lähimmäisten pysäkkein laukut. Kirjeitä oli kaikenlaatuisia ja monenkaltaisella päällekirjoituksella: töhröisiä, vinoja kirjaimia, jotka täyttivät koko sivun, pieniä hienoja naiskäsialoja kuin kärpäsen jalkoja sileällä velinipaperilla, suuria tyhmiä virkakirjoituksia kartuusi-paperikuorilla, jotka olivat varustetut lakalla "porto" sanalla, arpakirjeitä ja rakkaudenkirjeitä, hautajaiskirjeitä ja rahakirjeitä — salainen pesä hämmästyksellä pettyneille toiveille, joutavalle lorulle, surulle, häviölle ja odottamattomalle onnelle oli tämä pieni, lämmin pöksä, jossa postimestari tyynenä ja ahkerana lirautti kirjeitä lihavien sormiensa läpi.
Laiva alkoi keikkua suurissa loikka-aalloissa, jotta postimestari ymmärsi että he olivat vuonon suussa. Hän järjesti kaikki parhaan mukaan; enimmän osan laski hän lattialle niin eivät voineet putoilla.
Siten sai hän sohvan joutilaaksi ja pieni Egersundin laukku kädessä paneusi hän sohvan nurkkaan nukkumaan, ja lamppu heilui kahtakättä loukussaan.
Kurjuus alkoi taas naissalissa; ähkinä kuului sieltä joka kerta kuin palvelianainen avasi oven. Väsymätön kuleksia istui rauenneena ja nylki pukkia nutulleen: hän oli katkerasti erehtynyt, sillä muuan hänen ystävänsä oli kuvitellut hänelle olevan aivan mahdottoman tulla merikipeäksi, jos vaan oleksii ylhäällä raittiissa ilmassa ja alituisessa liikkeessä.
Herrojen, jotka nukkuivat salissa, piti tarttua pöydän laidasta, jotteivät putoaisi sylkilaatikkoihin ja lampunlasin helisevä tärinä oli sekautunut satoihin pieniin kärsimättömiin ääniin, jotka uudistuivat sikäli kun laiva keikkui korkeissa aalloissa.
Salin puuesineet ritisivät ja ratisivat laivan vajotessa toiselle kylelle ja kaikki ravintolan kupit, jotka rippuivat rivissään ravintohuoneen katon alla, kilisivät toisiinsa.
Sitten kohosi laiva ja vajosi toiselle puolen ja kaikki kupit rämisivät. Muuan laskutuoli ja pari sylkilaatikkoa lähtivät liikkeelle salissa, syöksyivät ensin toiselle puolen ja sitten toiselle: muuan ovi rämähti auki ja remppusi tahdin mukaisesti kahta kättä, ja kone työskenteli ponnistellen, välistä jyski alhaalla, välistä säklätti ja rymyytti, kun propelli hetkiseksi kohosi yli veden pinnan.
Vaan postintoimittajan lämpimässä pöksässä kirjeet nukkuivat rauhallisissa pakoissa ja itse hän nukkui Egersundin laukku kädessään; ja kaikki ne henkilöt joille kirjeitä oli makasivat ja nukkuivat kukin tahollansa paitse joitakuita, jotka kulkivat levottomina edestakaisin myöhäiseen yöhön, odottaen ratkaisevaa kertomusta, kuunnellessaan myrskyä ja arvellessaan postin ehkä viipyvän.
"Postimestari!" huusi perämies ovelta, "nyt mennään Egersundiin."
"Tässä on se!" nousi toinen ylös.
"Ha, haha, te varmaankin olette nukahtaneet kelpo lailla", nauroi perämies, "tarjootteko naukun, niin tarjoon minä olutta?"
"Olkoon menneeksi", mutisi postimestari unentörröksissä.
Perämies tuli heti takaisin poteleita ja laseja kainalossa. Siellä oli hädintuskin niin paljoa tilaa että hän taisi sulkea oven.
"Kyllä on oikein märkä ilma!" sanoi hän ja pyyhiskeli vettä vaatteistaan; merivesi valui pitkin hänen öljyvaatteitaan ja kirkkaita vesipisaroita välkkyi hänen kiherässä parrassaan, kun hän joi.
Konehuoneessa kilisi kello kiivaasti.
"Hei hei!" huusi perämies, pani potelin pois ja juoksi. "Ollaanko jo salmessa?"
Postintoimittaja nousi ja venytteli virkistyäkseen, kaappasi kultakalunaisen lakkinsa ja meni kannelle.
Päivä juuri sarasti, kylmä ja kostea ilma, synkkä ja hämärä valo. Paljaat kalliot olivat aivan mustina raskaassa myrskyilmassa, ja sataa tihusi aika lailla.
Egersundin posti oli pian toimitettu ja laivan jatkaessa pitkää matkaansa asettui postimestari taas järjestämään kasojansa ja laukkujansa.
Päivän tultua avattiin kaikki nämät kasat ja laukut, jotka olivat viety maalle pitkin rannikkoa, ja kirjeet levisivät yli maan ja mantereen. Ja se joka oli odottanut kirjettä ei saanutkaan mitään ja se joka nousi aamusella eikä ajatellut kirjettä eikä koko postiakaan istui ennen puolista nauramassa eli itkemässä paperilipulle.
Vaan joko he odottivat tahi ei, niin tulivat kirjeet omistajilleen, ja postimestarin pienestä lämpöisestä pöksästä levesi hämmästystä, pettyneitä toiveita, tyhjää lorua, surua, häviötä ja odottamatonta onnea, laivan vaan kulkea ponnistellessa yhä pohjoisemmaksi ja pohjoisemmaksi ja uneliaan postimestarin tullessa ylös uusi laukku kädessä jokaisessa paikassa missä laskettiin maalle.
XVII.
Kello oli jo kymmenissä aamusella, vaan Batnemon Njaedel ei ollut vielä pannut rikkaa ristiin.
Tuvassa, jossa hän istui, oli lattia pikimusta, sänky oli täynnä harmaita olkia ja oli siinä säkit repaleista peitettäkin; oven salpa oli pudonnut pois, jotta keittiön ovi oli raollaan ja takassa oli musta kahvipannu parilla kolmella turvehiilellä.
Njaedel istui ja tirkisteli tylsämielisesti akkunasta. Kevät-työnsä oli hänellä tekemättä, vaikka oltiin jo Huhtikuun keskipaikoilla. Hänen vahvat käsivartensa riippuvat hermottomina, hänen takkuinen partansa oli käynyt harmaaksi suun ympäriltä, selkä oli koukussa enemmän kuin ennen. Sekava tietämättömyys valtasi tämän jättiläisolennon, joka istui kyyristyneenä matalassa kamarissa, rankasti sataessa ulkona ja tuulen tohistessa uunin piipussa.
Hänen ajatuksensa kiertelivät siinä pienessä renkaassa, jossa ne olivat liikkuneet lähes kaksi vuotta. Se oli tuo samanen "juttu", josta ei koskaan tullut loppua.
Kaikki ne rahat, jotka olivat menneet, kaikki veljen makeat sanat ja lupaukset, kaikki toiveet ja pettymykset — kaikki tämä, joka oli pitänyt häntä koko tämän pitkän ajan jännityksessä, rupesi nyt tekemään hermottomaksi — kuten himmeä, salainen voima, jota vastaan hän taisteli pimeydessä ymmärtämättä mistään mitään.
Tuntureilla taisteli hän kalliovieremän kanssa, vaan se oli kumminkin rehellinen asia ja kun hän joutui tappiolle, niin ei siitä ollut sen enempää puhumista. Vaan täällä rannikolla vainosi häntä joku muu. Minnekä hän kääntyikin, tölmäsi häntä vasten jotakin kylmää, pehmeätä, joka ei murtunut eikä väistynyt. Tätä hän kohtasi tullessaan kirkolle, jossa väki väistyi hänen tieltänsä; käräjissä, kun kaikissa tilaisuuksissa haukuttiin häntä siitä että hän oli ollut oikeuden nuhtelun alaisena; kun hän tahtoi ruveta kaivamaan ojaansa, oli täälläkin este; hän oli sidottu, ikäänkuin ilmassa oli kielto, ja hän jatkoi askaroitsemistaan ja kuhnustelemistaan myös vaimoväen työssä hankkimatta apua.
Istuessaan siinä ja katsoessaan ulos hän töintuskin erotti puoleksi valmista ojaa enään. Se oli ollut hänen suuri aatteensa tullessaan Krydsvigiin. Tämä oja olisi muka oleva rajana hietikolle ja suojana hänen talolleen meren hiekkaa vastaan. Hänen ajatuksissaan oli myöskin ollut istuttaa halavia ja rautakouraa sinne alemmaksi, josta hän oli lukenut sanomalehdessä.
Nyt oli oja semmoisenaan ja vieri umpeen, Börevigiläisten vetäessä ahkerasti kaislaa ja siten porkaten hänen tiluksiaan syviin rattaan jälkeihin, jotta hiekka sai enemmän voimaa.
Luotsivanhin Seehus tuli sisään keittiöstä. "Hyvää päivää, Njaedel!
Tässä on kirje Kristianiasta."
Njaedel katsahti ylös ja hymyili. Kristinan kirjeet olivat hänen ainoa ilonsa.
"Tahdotko kahvia, luotsivanhin?"
"En, kiitoksia" vastasi hän; hänellä ei ollut luottamusta Njaedelin kahviin.
Hän aukasi kirjeen ja hämmästyi kummallisista vinoista riveistä ja tökeröisestä käsialasta; sitäpaitse oli muste tahrautunut siinä, mihin Kristinan kyyneleet olivat pudonneet.
Luotsivanhin luki ääneen, vaikeni ja luki taas — lyhyen kirjeen, joka sisälsi niin paljon.
Njaedel ei sanonut sanaakaan, vaan kävi lopulta kalman kalpeaksi. Kun luotsivanhin laski kädestään kirjeen, otti Njaedel sen ja tähysteli siihen, vaikka hän ei osannutkaan lukea kirjoitusta.
Vaan luotsivanhimman mielessä oli hautunut kauan, hän nousi seisomaan yht'äkkiä ja huudahti: "Tässä on, Njaedel, jotain petosta! Niin totta kun nimeni on Lauri Voldeman Seehus, niin nyt on piru merrassa ja toinen tokeissa. Minä en usko veljeäsi, minä kuten tiedät. Ensiksi puhui hän meille, että Kristina välttämättömästi halusi hänen vaimokseen; hän muka vaan pelkäsi, että sinä vastustaisit. Sitten hän sai meidät neuvoja antamaan ja tyhmyyksiä laskemaan Kristinalle, ja sitten kuvitteli hän meille, että kaikki oli iloa ja riemua. Vaan kauan olen huomannut Kristinasta, että —" Pitemmälle hän ei päässyt, sillä hän ei saanut sanaa sanotuksi, ja hän teki pienen kävelyretken keittiöön, jossa hän niisti nenäänsä aika rätäkällä.
"Ei ei", vastasi Njaedel ja nyökytti päätään. "Sinä et saa puhua pahaa
Antista; jospa tuntisit hänet."
Veräjä aukaistiin varovasti ja Sören Börevig hiipi keittiöön.
"Mitä tahdot?" Njaedel ärjäsi ja nousi pystyyn.
Sören lähestyi varovasti, pysyen lähellä luotsivanhinta.
"Minun pitää tuoda terveisiä ja hyviä uutisia", sanoi hän vapaasti, "tuttavilta Amerikasta. Minä myös olen saanut kirjeen tänään."
Njaedel unohti vähäksi aikaa Kristinan kirjeen.
"Ensiksikin on terveisiä luotsivanhimman sisarelta; hänestä on tullut leski, sen kyllä tiennet?" jatkoi Sören lempeästi.
Ei, luotsivanhin ei tiennyt siitä mitään. Sören Börevig otti esille kirjeensä, joka oli veljeltään ja luki. "Misstres Johnson, Krydsvigin luotsivanhimman sisar, käskee minun tervehtiä ja kysyä, eikö luotsivanhin haluais tulla Amerikaan asumaan hänen talossaan eli ostaa maata hänen talonsa vieressä."
"Sitä olen monta monituista kertaa mietiskellyt", mutisi luotsivanhin.
"Ja sitten oli myös jotain sinullekin Njaedel", jatkoi Sören ja silmäili kirjettä.
"Minulla ei ole tuttavia Amerikassa", vastasi Njaedel lyhyesti.
Sören hymyili:
"Niinkö huono muisti sinulla on? Tässä on: Misstres Johnsonin luona on tyttö Krydsvigistä; hänen nimensä on Anna, ja hän käskee minun kirjoittaa tervehdys Batnemon Njaedelille, että hän voi hyvin ja että hänen poikansa vaurastuu ja on punatukkainen kuin isänsäkin."
Njaedel katsahti ylös ja mietiskeli vähän, sanoi sitten hiljaa: "No, onko hän punatukkainen!"
Sören katseli vuoroon Njaedelia vuoroon luotsivanhinta ja arveli tilaisuuden olevan sopivan.
"Sinulla on kai kevättyöt kesken Njaedel?" alkoi hän varovasti.
"Mitä se sinua liikuttaa?" ärjäsi Njaedel ja nousi seisomaan.
"Eipä kylläkään, siinä olet oikeassa. Vaan onhan se niin, että naapurit pitävät huolta toisistansa.
"Kaksi tuhatta ja seitsemän sataa talariahan sinä maksoit tästä maatilastasi — hm?"
Njaedel vaan vähän mörisi.
"Minä puhuttelin Tofte asianajajaa, kun hän oli tässä muutamana päivänä täällä", jatkoi Sören ja katseli välinpitämättömästi akkunasta, "hän sanoi, että sinä et aivan vähää ole velassa tästä maastasi."
"Anna minun olla rauhassa, Sören!" huusi Njaedel uhkaavasti.
"No, no", arveli luotsivanhin, "anna Sörenin puhua suunsa puhtaaksi, sillä sinä näet jotain olevan hänellä hampaan kolossa. No Sören, puhu nyt!"
Börevigin Sören ei pitänyt lainkaan näistä kummastakaan, he eivät toimittaneet tekojaan hänen mielensä mukaan; vaan ei ollut muuta keinoa: "Niin, minä arvelin, että koska Njaedelilla on niin paljon velkaa talostaan, hän sen kernaasti ehkä möisi."
"Paljoako tarjoat?" kysyi Njaedel.
"Hm — enhän minä ole sanonut, että minä juuri haluaisin —"
"Paljoako tarjoat?" uudisti Njaedel.
"Kaksituhatta viisisataa talaria saat."
"Mitä sitä tyhjää!" huudahti luotsivanhin suuttuneena. "Niukuin naukuin Njaedel pääsee sillä rahalla veloistaan. Sitäpaitse on muokattu maata toinen mokoma oston jälkeen. Ei, Sören, enemmän saat hellittää kukkaron nauhaa?"
"Tuohon käteen, Sören", sanoi Njaedel ja ojensi kätensä, "kauppa on tehty."
Luotsivanhin koetti tehdä vastaväitöksiä, vaan Njaedel ehkäisi häntä. Börevigin Sören oli aivan hämillään; se ei ollut hänen tapaistaan, kaukana siitä. Sitten hän kaivoi esiin muutaman sanomalehteen käärityn asiapaperin. "Olisi hyvä — olisi hyvä ehkä jos olisi kirjallinen sopimus. Tässä on — hm — tätä kutsutaan kauppakirjaksi, jos —"
"Sinä olet ajatteleva mies", sanoi Njaedel pilkallisesti. "Anna tänne kynä, luotsivanhin."
Ei auttanut luotsivanhimman puheet. Njaedel otti kynän ja tähräili muutamia paksuja vuohensorkkia, jotka merkitsivät muka Njaedelia, tilaa ei ollut enempää, vaan riittävän sen arveltiin.
Sitten otti hän sarkanuttunsa, lakin päähänsä ja läksi tuvasta raskain askelin.
"Sinun täytyy purkaa kauppa, jos hän katuu sitä, sillä hän ei ole oikein selväpäinen", sanoi luotsivanhin, ennenkun hän meni.
Sören Börevig kääri kokoon kauppakirjan ja pisti sen taskuunsa vääntäen muotoaan, jota luotsivanhin kaikeksi onneksi ei nähnyt.
Njaedel kulki edellä, luotsivanhin jälessä mäkeä ylös. Kun he tulivat ylös, sanoi luotsivanhin:
"Taitaa olla parasta, että seuraat minua Amerikaan."
"Kun toinen tasku on tyhjä ja toisessa ei ole mitään", vastasi Njaedel toivottomana.
"Kun on semmoiset nyrkit kuin sinulla, voit matkustaa kauas", vastasi luotsivanhin, "minulla taas on suuri halu matkustamiseen. Rahani on taatun miehen takana ja talon saan myödyksi pian. Lähde, Njaedel, täällä ei ole meillä mitään tekemistä. Minä maksan edestäsi, kunnes voit ansaita jotakin. Ja sitäpaitse — siellähän on sinulla poika — ja jonkunmoinen vaimokin, jos tahdot; lähde!"
Njaedel oli pysähtynyt ja tähysteli alas.
Täältä ylhäältä näytti vähältä se, minkä hän oli tehnyt näiden vuosien vieriessä. Hän silmäili pitkin kiviaitaa peltojensa ympärillä; hän tunsi joka kiven, joka oli siinä, ja hän muisti työn työnsä perästä, joita hän oli tehnyt. Sitten hän silmäili maata ja puolitekoista ojaa; ja mielensä kävi aina karvaammaksi, ajatellessaan kaikkia tuumiaan, mitä hänellä oli ollut tullessaan taloon. Niin muisteli hän pitkää Annaa ja onnellista aikaa kun Kristina oli kotona ja kaikki kävi hyvin. Pitkin hiekkaa, jota seppelöi kuohun kirkas seppele, kulki hänen silmänsä. Meri oli harmajana ja toivottoman näköisenä hänen edessään, sulkien vahvalla sumumuurilla ajatuksia, jotka tahtoivat länteen.
Ja mikäli raskas sadeilma kävi tiheämmäksi, myrskyn taltuessa, sikäli valtasi hänet toivottomuus sen ankaran mielenkiihkon jälkeen, jota hän tunsi myödessään talonsa ja luopuessaan kaikesta.
Vaan surressaan siinä Kristinaa, itseään ja haihtunutta elämäänsä, siinä ahdistuksessaan, joka häntä vaivasi, ilmestyipä juuri kuin pieni halkeama luotsivanhimman viimeisten sanojen johdosta. Keskellä sitä harmajaa, toivotonta synkkyyttä, jossa hän tähysteli, pilkoitti ikäänkuin pieni valopiste; valosäteitä kokoutui siihen, kunnes se loisti, ja hän näki sen olevan lapsen pään — pieni valkoinen niska ja punainen käherä tukka.
Hän henkäisi syvään ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hän ei ollut sitä koskaan ajatellut; vielä oli, mihin toivonsa kiinnittää.
"Tuletko mukaan?" kysyi luotsivanhin vielä kerran.
"Tulen", vastasi Njaedel ja oikaisihe suoraksi, "vaan ensiksi tahdon päästä Kristianiaan nähdäkseni Kristinaa ja saadakseni selkoa jutustani!"
"Vielä mitä, eikö tuo jutun pahuus saa jo olla niine hyvineen —"
"Minä vaan tahdon, heidän pitää sanoa, että minä olin oikeassa", vastasi Njaedel ja hänen silmänsä loistivat.
"No, niinpä niin", vastasi luotsivanhin sävyisästi, "lähteneehän sieltäkin siirtolaislaiva näin keväällä."
Mielessään tuumaili luotsivanhin, että itse asiassa se ei ole tuhminta mennä Kristianiaan. Ensinnäkin Kristinan vuoksi, vaan sitä paitse kyti hänessä salainen toivo, että siellä pääkaupungissa hänen onnistuisi saada käsiinsä se, joka oli ylempi kaikkia nimismiehiä, ruotimestareita ja kapteeneita. Olisipa hauska tietää, saako Norjan maassa ja valtakunnassa tie olla semmoisessakin kunnossa kuin se oli tuo samanen tieosa.
XVIII.
Kristina ei ollut kauan aikaa sairashuoneella, ennenkuin näkyi selvään että kuolema oli lähellä. Tauti, joka niin vähässä ajassa oli turmellut hänen voimakkaan ruumiinsa, levisi aivoihin, ja maattuaan vuorokauden taidotonna, kuoli hän muutamana sunnuntai-iltana.
Juhana oli ollut hänen luonaan viimeiseen hengenvetoon saakka; ja kun kaikki oli ohi, kuleksi hän pitkin katuja kaulusta pystyssä, kuten tapansa oli, huomaamatta ketään.
"Hyvää iltaa, tohtori Bennechen!" sanoi kamariherra Delphin, joka juuri avasi porttiaan, "tulkaa huoneeseni juomaan lasi viiniä ja polttamaan sikaaria!"
Ihmeellinen olento, tuo tohtori Bennechen, ajatteli kamariherra
Delphin, kun toinen vaan meni menojaan sanomatta sanaakaan.
Hän sytytti lamppunsa tultuaan huoneesensa, riisti päältään hännystakkinsa — kamariherra tuli pidoista — ja puki ylleen yönutun. Saatuaan sitten sikaarinsa palamaan joi hän lasillisen viiniä ja rupesi sitten astuskelemaan edestakaisin molemmissa komeoissa huoneissaan, ajatellen päivän tapahtumia.
Falck-Olsenin syyspidoista alkaen oli hänen ja Hilda Bennechenin välinen suhde käynyt yhä ystävällisemmäksi. Vaan viime aikoina, koko talven kuluessa, oli Hilda vetäytynyt pois hänestä. Kyllä hän jonkun ainoan kerran sai hänet entiseen hyvään suhteesen, vaan hetkiseksi ainoastaan; sitten työnsi Hilda hänet luotaan kummallisella, arkamaisella tavalla, jota hän ei ymmärtänyt.
Kamariherra Delphin karisti tuhkan kakluunia vastaan ja ajatteli muita asioita. Tänä iltana oli Hilda sanonut suoraan ettei hän enempi tahtonut kävellä hänen kanssaan ja haluavansa päästä tanssimasta hänen kanssaan.
Taasen heitti hän sen pois, ja se taas tuli, kunnes hän pysähtyi kuvastimen eteen ja silmäili terävästi itseään silmiin: "Vaan Yrjö, miten onkaan laitasi?"
Hän avasi kirjoituspöytänsä ja kirjoitti nopeasti:
"Rakas Yrjö! minusta on hyvin paha kuulla että sinäkin, johon minä niin lujasti luotin, olet sattunut satimeen. Sillä:
"Kenpä ensikerran lempii
— Vaikk' onnetonna — on Jumala.
Kenpä toisen kerran lempii
Onnetonna — hän narri on."
Ja Börresenin matami on puhunut minulle kaikki: sinä olet rakastunut.
"No, siitä en juuri lukua pitäisi. Vaan eitä olet rakastunut nuoreen marakattiin, jolla on ukulinsilmät ja pottunokka, se merkitsee, että jaloimmat elimesi ovat turmeltuneet, ja se pahottaa minua kovasti sinun puolestasi.
"Kunpahan olisit edes kokonainen mies, vaan etpä ole, ja sen tiedät itsekin: sillä sinä kaipaat minua. Vaan jos sinä olisit me molemmat yhteensä, niin sanoisin sinulle: Se on oikein, poikaseni! Se on paras rohto sinulle, ainoa keino, jolla voit pelastaa musertuneen elämäsi murut. Ota hänet — kuta rumempi, sitä parempi; mene suoraa päätä saleihin hänen kanssaan ja sano: 'hyvät naiset ja herrat. Minä ylpeilen siitä että hän on minut valinnut'. Silloin olisi ehkä vielä toivoakin sinusta; et olisi enään kurja katala, joka olet ijankaikkisesti — Amen!"
Hän viskasi kynän luotaan ja tyhjensi lasin, joka oli hänen edessään.
* * * * *
Juhana Bennechen oli sattunut kävelemään Vergelandin-tietä, kun hän oli tehnyt suuren mutkan aina Hamansbyhyn saakka, tullessaan sairashuoneelta. Vaan nyt kulkeusi hän puoleksi tottumuksesta kohti isänsä taloa katsomaan — nyt, kun kaikki oli ohi — matalia ikkunoita kivijalkakerroksessa jossa hän oli rakastanut ja kärsinyt niin paljon.
Kun hän lähestyi, näki hän muutaman miehen, joka hoippaili portin pieluksessa. Tohtori tunsi heti Mon ja aikoi mennä ohitse. Vaan hän näki että Mo lakkaamatta astui syrjään eikä näkynyt voivan löytää avaimen reikää.
Juhana Bennechen ymmärsi, että mies oli humalassa, ja huolimatta inhostaan, jota hän tunsi tätä ihmistä kohtaan, meni hän ja auttoi häntä.
Mon Antti ei ollut niin humalassa ettei hän olisi tuntenut kuka auttajansa oli.
"Niin, tohtori on siivo herra", alkoi hän nöyrällä äänellään, "oikein siivo herra, sen sanoo Kristinakin —"
Vaan kun hän mainitsi tätä nimeä ja samalla kertaa aikoi asettaa naamalleen autuaalliset juonteet, tuimistui Juhana niin, että tarttui häntä olkapäistä ja pudisti aika lailla.
"Hän on kuollut!" huudahti hän hampaitten välistä, "ja sinä olet hänet murhannut."
Mo kiiruhti portin sisäpuolelle ja pani avaimen suulle lukitakseen porttia jälkeensä; hän pudisti päätään ja mutisi, huumeuksissaan kun oli: "Vai niin, Kristina parkaa! Onko hän kuollut? Kuka olisi uskonut — eipä valtioneuvos eikä rouvakaan."
"Elkää sekoittako isäni nimeä rikokseenne!" huusi Juhana ja pani jalkansa portin eteen.
Vilahdus kävi yli hänen puolihumalaisen muotonsa. äijä työnsi varovasti porttia kiinni, jotta ainoastaan oli pieni rako. Kaasuvalo lankesi kelmeälle naamalle jossa näkyi pitkät kamalat hymyn juonteet suun ympärillä, ja hopeanvaaleat hapset korvain takaa, ja selvällä, puolikorkealla äänellä hän sanoi: "Sekä valtioneuvos että rouva tiesivät siitä; vaan he halusivat että minä hänet ottaisin jotta et sinä häntä saisi!" — ja selittämättömällä pirullisella irvistyksellä työnsi hän kielensä ulos suustaan, ja löi nopeasti portin kiini ja väänsi avainta pari kertaa ympäri.
Juhana Bennechen hoiperteli taaksepäin lyhdyn patsasta vasten; pitkän aikaa seisoi hän kuin halvauksissa.
Muuan poika tikapuut olalla juoksi katuviertä pitkin: "Suokaa anteeksi, herra, olisiko herra hyvä ja siirtyisi vähän syrjään, minä sammuttaisin lyhdyn."
Tohtori kiiruhti pois, juurikuin maa olisi poltellut hänen jalkojaan. Idässä sarasti, ensin harmajana, sitten punaisempana ja punaisempana kunnes aurinko nousi; ystävällinen, säteilevä kevätaurinko — oli Vapun päivä — paistoi rakennusten katoille ja kultasi kirkon tornit.
Hän jatkoi kulkuaan, tuli aina Gambebyhyn saakka, kääntyi takaisin, tuijottaen alinomaa maahan eteensä, aina samassa epäilyksessä.
Että äitillänsä olisi ollut tietoa siitä — kuinka kelvotonta olikin ajatella äidistään pahaa, niin saattoi hän kuitenkin ajatella sitä mahdolliseksi. Äitinsähän oli niin äärettömän peloissaan kaikesta, joka taisi olla häpeän kaltaista.
Vaan isä, tuo suuri, jalo mies — mahdotonta! sitä hän ei voinut ajatella. Mohan oli humalassa, ja sitäpaitse oikea paholainen; hän oli ilkeyksissään vaan sanonut sitä. Vaan mitä auttoi kaikki? Epäilys oli kuin kytevä kipinä, joka poltti polttamistaan hänessä, jotta hän tunsi, että hänen oli saaminen selkoa asiasta. Kun hän oli tehnyt päätöksen, mennäkseen suoraan vanhempiensa luo kysymään heiltä, tyyntyi hän. Vaan heidän luo ei voinut mennä vielä pariin tuntiin, ja tohtori kuleksi satamaan päin, jossa päivän työt olivat täydessä menossaan.
Työväkeä ja laivanpurkajia tuli satamaan; oppipoikia juoksi tehtaisiin pieni kahvipullo ja voitaleipämytty kädessä, tehtaantytöt huutelivat toisiaan ja kulkivat joukoissa, nauraen ja kertoellen viimeyöllisiä tapauksia, uneliaat poliisikonstapulit odottivat muuttoa.
Se oli melkein samanlaista väkeä, mikä oli ulkona tällä hetkellä, köyhää ja tarvitsevaisia olentoja. Joku yksityinen hyviin vaatteisiin puettu herra, joka oli viettänyt yötään ulkona, hiiviskeli kotiaan häntä koipien välissä, vaaleana naamaltaan ja häpeilevänä kirkkaassa aamuauringon valossa.
Tällä aikaa nukuttiin komeimmissa kaupungin osissa, missä akkunanvarjostimet olivat lasketut ja portit lukitut. Ylevä, majesteetillinen uni virkisti niitä, jotka valvoivat kaupunkia, valtioa, kansaa ja sen kalleuksia; ja niin kirkas kuin aamuaurinko olikin, ei se kuitenkaan voinut valaista sitä salaisuutta, että ne, jotka nukkuivat, olivat niitä, jotka valvoivat, ja ne, jotka valvoivat, olivat niitä, joita ne valvoivat, jotka nukkuivat. Vaan kiire leveni pienillä kaduilla, pitkin laivasiltoja ja satamaa.
Pienet höyryveneet viheltelivät ja kiitivät pois kuin nuolet; palasen matkan päässä ulapalla oli muuan suuri höyrylaiva lännestä, joka odotti, että satamaväki olisi valmistanut siaa laivasillassa. Kalastajia tuli siltaan, ja jotka siellä jo olivat, puhella pärräsivät ostajien ja lihavien eukkojen kanssa, joilla oli suuret, laajat vakat kainalossa.
Juhana Bennechen meni linnasillalle päin; siellä oli suuri, viheriä, englantilainen höyrylaiva.
Höyrykone työskenteli, väkiä juoksi edes takaisin, tynnyreitä ja laatikoita oli pitkin laivasiltaa, ja oli siellä erityiseksi pyramidiksi ladottu yksityisiä arkkuja, joihin oli norjalaisia nimiä ja amerikalaisia osotteita maalattu.
Muutamasta joukosta, jossa oli miehiä ja vaimoja lapsineen, kaikki uusissa sarkavaatteissa, tuli muuan pitkä, laiha nuori mies kirjavassa paidassa ja kevätnutussa.
"Hyvää huomenta Juhana! Oletko näin varhain yläällä? Etkö tunne minua?"
Juhana heti tunsi hänet; hän oli vanha koulutoveri, jota hän ei ollut nähnyt vuosikausiin.
"Missä olet ollut näin kauan?" kysyi hän.
"Amerikassa, poikaseni!" vastasi toinen iloisesti. "Siirtolais-asioitsia — hyvät edut, vaan niin helkutin paljon puuhaa ja vastusta. Tässä seison nyt aivan pintehissä, kun lipuissa, joita nämä ihmiset ovat ostaneet, näetsen: norjalainen lääkäri seuraa laivassa; ja nyt se juonittelee, se arvoisa herra, jonka olen palkannut. Vaan — sinähän olet tohtori Juhana! Come along! Hyvät ehdot — kuulehan!"
Asioitsia lasketteli kaikki edut tulista vauhtia; ja selitellessään siinä oli hänen oma aatteensa hänestä niin loistava, että hän lopetti: "Siis se on päätetty asia — tässä on uusi tohtori, hyvää väkeä!"
Juhanan täytyi nauraa ystävälleen, vaan ei hän vastannut myöntäen eikä kieltäen. Kun hän harkitsi kaikkia asianhaaroja, oli se viisainta mitä hän taisi tehdä.
Kello läheni seitsentä. Hän lupasi antaa lähemmin tietoa päivällä ja läksi sitten kaupungille isänsä taloon.
Nyt alkoi vilkkaus komeimmissakin kaupungin osissa. Kauppapuoteja laastiin ja akkunoita hinkattiin. Muutamat kunnioitettavat porvarit Kaarle Juhanan kadulla asettelivat viirikeppejä akkunoista katoille, sillä kuningasta odotettiin päivällä.
"Kuka siellä?" huusi Bennechenin rouva, kun Juhana koputti sänkykamarin ovea.
"Minä se olen, Juhana; minun täytyy saada puhutella pappaa."
"Ei, ei, Juhana, et saa tulla sisään!" vaan Juhana työnsi oven auki.
"Vaan Juhana!" huusi rouva vihastuneena ja meni uutimien taakse; hän oli aamupuvussaan, vaan valtioneuvos makasi vielä sängyssä.
"Niin suokaa anteeksi, vaan minun täytyy saada puhutella teitä" — hänen sydämensä tykytti, jotta hän tuskin saattoi puhua, "minä tulen kysyäkseni sinulta, pappa, tiesitkö sinä eli tiesikö mamma jotain Mon taudista, kun hän nai Kristinan?"
Lyhyen vaitiolon perästä alkoi valtioneuvos: "Minä näen käytöksesi kerrassaan kelpaamattomaksi."
"Vastaa minulle! Vastaa minulle!" huusi Juhana.
Valtioneuvos Bennechen nousi ylös sängystä ja koetteli katsoa vaikuttavasti poikaansa. Vaan eipä se ottanut onnistuakseen hänellä siinä yöpaidassaan ja harva harmaja tukka törröttäen mikä hiuskarva minnekin. Jos hän olisi ollut täydessä loistossaan, olisi hän ehkä voinut päästä tilaisuuden herraksi; vaan kun hän istui sängyssä, kuin aivan tavallinen partainen maaherra, hajosi äkkiä pojan koko rajaton kunnioitus kuin korttihuone, ja kylmyydellä, joka melkein kammotti häntä itseäänkin, sanoi hän: "Pappa — pappa — minä olen ollut erehyksessä sinusta!"
Vaan nyt saavutti rouva järkensä: "Olepa hyvä ja osota kohteliaisuutta isällesi, Juhana! ja kuuntele sitten hetkinen tyynesti minua. Sinä itse, lääkäri kun olet, tiedät parhaiten, että se tauti, jota osottelet, on sitä laatua, että siveä ihminen ei puhu siitä."
"Siinäpä se on!" virkkoi poika. "Minä olen monta kertaa ajatellut sitä. Pahimman taudin antavat kaikki hiipiä ympäriinsä salaa, sen vuoksi että ei ole soveliasta puhua siitä! Voi, mamma, sinä et tiedä mitä sinä olet tehnyt!"
"Mitä minä olen tehnyt! Vaan oletko hullu, poika?" huusi rouva tuimistuneena; hän ei voinut millään kurin sopeutua siihen, että se oli Juhana, joka seisoi tässä tuomarin ankaruudella.
"Adelaide" — sanoi valtioneuvos varovasti sängystään.
Vaan Juhana jatkoi aivan tyynesti tultuansa varmuuteen, tunsihe hän melkein kuin sammuneeksi —:
"Että te tahdoitte estää minua saamasta häntä, sen ymmärrän, ja sen voin ehkä antaa teille anteeksi; vaan että te annoitte hänen mennä turmioon — voi, te ette tiedä minkä arvoinen se nainen oli ja mitä hän kärsi. Nyt on hän kuollut, ja minä matkustan tänä iltana — hyvästi!"
"Minne?" kysyi äiti.
"Amerikaan", vastasi Juhana ovelta.
"Amerikaan! Ei millään ehdolla! Daniel", huusi rouva Bennechen.
"Tämä on vakainen asia, pysykäämme tyyneinä", sanoi valtioneuvos.
Saliin tuli Hilda puolipukeissaan juosten veljensä jälkeen; hän oli huoneestaan kuullut suurimman osan keskustelusta.
"Juhana, Juhana!" virkkoi hän puoliääneen, "mitä se on? matkustatkos taas?"
"Niin, Hilda, nyt matkustan ijäksi päiväksi — Amerikaan. Sinulle tulee ikävä raukalle —" hän otti sisarensa syliinsä.
"Voi niin, niin." nyyhki Hilda. "Etkö voi ottaa minua mukaasi?"
Hän sanoi niin, tarkoittamatta juuri paljoa sillä, vaan veli otti sen korviinsa heti, ja kun Hilda arveli, ettei hän saa lupaa äidiltään, vastasi hän kovaan: "Ah, me molemmat onnistumattomathan vaan matkustamme. Tule, seuraa minua ja auta minua, kunnes voit ryhtyä johonkin parempaan."
"Vaan — Juhana! oi — kuinka se on totta?"
"Miksi ei? Mitä sinusta tulee täällä kotona? Naimisiin tuskin tulet — anteeksi, sisar rakas — ja työntekoon olet liian ylhäinen. Amerikaan olet omias."
Samassa tuli rouva Bennechen sänkykamarista. "Ah — sinä et ole vielä mennyt, Juhana! Olipa hyvä, jotta voin puhella kanssasi."
Bennechenin rouva ponnisteli puhuakseen. "No, minua ilahuttaa kuulla, kaikki oli siis leikintekoa, niin, senpä kyllä uskoinkin."
"Ei, mamma, se on täyttä totta", vastasi Juhana kuivasti. "Hilda! mene ja laita tavarasi kokoon; me menemme laivaan illalla."
Hilda oli hämeissään, vaan kuitenkin niin tämän valtavan äänen valtaamana, jota hänen muutoin ujo veljensä nyt käytti, jotta hän heti totteli ja meni huoneesensa.
"Kuule, Juhana!" sanoi rouva ja asettui hänen eteensä, "oletko hupsu vai oletko vaan juovuksissa. Luuletko että isäsi ja minä antaumme senlaiselle häväistykselle alttiiksi?"
"Minä tulen noutamaan Hildan illalla, ja jollei hän ole valmiina, niin voit valmistautua suurempaan häväistykseen" — hän meni kohti ovea.
Rouva Bennechen laski huudon ja vaipui muutamaan nojatuoliin.
"Vaan, Juhana!" huusi valtioneuvo joka tuli sisään housut kourassaan, "autahan äitiäsi! näethän, että hän on tainnuksissa."
"Ei ole tainnuksissa."
Niin meni hän.
XIX.
Siirtolaisasioitsija hieroskeli käsiään siitä onnen tempauksesta mikä hänellä oli ollut tohtorista, seisoessaan ja katsellessaan höyrylaivaa lännestä, joka nyt kulki laivasiltaan ja asettui englantilaisen eteen.
Hänen terävä silmänsä, joka vaaniskeli matkustajia kaikkialta, keksi heti Njaedelin ja luotsivanhimman; ja heti kun he tulivat maihin, tunkeusi hän heidän luo.
"Siirtolaisia, näemmä?" sanoi hän ja tervehti.
Luotsivanhin vastasi tervehdykseen, vaan kun asioitsia tarttui säkkiin, jota hän kantoi, ei hän suvainnut että ylhäinen herra näki vaivaa hänen kapineistaan. Asioitsia puheli lakkaamatta, viedessään heitä ihmisjoukossa, joka oli kotoutunut tulleen laivan luo; Njaedel seurasi, vaan tarkasti kaikkea täydellä epäluulolla.
"Nähkääs, tuolla on teidän laivanne first class, altogether!
Onko teillä lippuja?" kysyi asioitsija.
"Ei ole", vastasi luotsivanhin.
"Very well! Lippuja kirjoitetaan laivassa; olkaa hyvä ja tulkaa laivaan!"
"Milloin lähtee laiva?" kysyi nyt Njaedel.
"Huomenna anivarahin", vastasi toinen. Ja semmoista vohkaa, jotta vilisi vaan Njaedelin silmissä, selitti hän linjansa kaikki edut, kuinka se oli onnen potkaus, että he kohtasivat juuri hänet, ja kuinka mukavaa oli, että he suoraan pääsivät laivaan, jotta ei tarvinnut heidän maksaa maissa olostaan. Tuopa tepsikin ja he menivät laivaan asiamiehen kanssa, joka neljännestunnissa hankki heille majat keulassa toisen luokan paikalla, kirjoitti liput, otti vastaan etumaksuja, kuittasi ja lopetti sitten läiskäyttäen käsiään: "All right! first class, altogether!"
Kun tämä oli saatu järjestykseensä, menivät he maihin! vaan Njaedel kuiskasi luotsivanhimmalle: "Mutta jos se ruoja oli konna tuo ylhäinen herra; se puhui kovin kiivaasti."
Vaan luotsivanhin hymyili mahtavasti ja sanoi, että se oli Amerikan mallia. Nyt oli vaan asiana saada selkoa jutusta ja sitten tavata Kristinaa sairashuoneella. Njaedel tahtoi että he menisivät suoraan kuninkaan luo, vaan luotsivanhin nauroi hänelle vielä kerran ja alkoi sitä vastoin kysellä kaikilta ketä tapasi tietä kansliaan.
Vaan eipä onnistunut; useimmat nauroivat eli vastasivat sukkeluuksilla, toiset pysähtyivät katselemaan heitä. Olikin se tavaton pari: pieni, punaposkinen luotsivanhin, keltainen meripusero yllä ja karvalakki reuhka päässä, ja pitkä, kumaraselkä jättiläinen, jolla oli pörröinen parta ja kummalliset vaaleat lapsensilmät.
He itsekin tulivat tuntemaan sitä, kun he tulivat komeammille kaduille: luotsivanhin ei kysellyt enään niin rohkeasti, ja kun he tulivat postikonttorin nurkkaan, sanoi hän nolona: "Katso kun on jo kymmenissä."
He seisoivat ja katselivat Vapahtajamme Kirkon tornia, kun muuan ylhäinen herra paperitukku kainalossa kääntyi nurkasta.
Luotsivanhin rohkaisi mielensä: "Anteeksi! voitteko sanoa meille, missä on kanslia?"
"Mikä kanslia?"
"Onko niitä useampikin kuin yksi?" kysyi luotsivanhin alakuloisesti.
"Voi tokikin, hyvät herrat!" vastasi ylhäinen herra, "kuinka voisi vanha Norja tulla toimeen ainoastaan yhdellä kanslialla. Vaan mitä tekisitte kansliassa?"
"Me kyselisimme jutusta", sanoi Njaedel.
"Se on", selitti luotsivanhin, "se on muutamasta kaislarannasta ja viemäriojasta —"
"Niin, suuria viemäriojia on kyllä kaikissa kanslioissa", sanoi siivo herra, "vaan kaislarantojen laita on pahempi."
"Se on se kanslia, jossa on valtioneuvos", selitti luotsivanhin.
"Voi, kunnioitettavat maanmiehet, missä ei olisi valtioneuvosta? Meillä on yksitoista semmoista."
Nyt joutui luotsivanhin aivan hämilleen.
"Veljeni on siellä", sanoi Njaedel.
"Vai niin, mikä hänen nimensä?"
"Antti — Mon Antti."
"Aha — Mo. Hänet minä kyllä tunnen. Vai niin, hän on veljenne? Tulkaa mukaani, minä menen samaa tietä."
Niin menivät he, ylhäinen herra edeltä toiset muutaman askeleen jälestä.
"Hän on sitä oikeata herrain sukua", kuiskasi Njaedel, "hänen käy häpeäksi kulkea meidän seurassa."
"Enpä usko häntä kovin", vastasi luotsivanhin varovasti.
"Tässä on minulla teille kaksi oikeata näytettä kuolleista eläinlajista: kansasta", sanoi Yrjö Delphin Mortensenin notariolle, astuessaan luotsivanhimman ja Njaedelin kera sisään; "ja tässä hyvät herrat!" hän kääntyi niitten kahden puoleen — "tässä saan esitellä teille Kansan todellisen Mortensenin."
Toimittaja nousi juhlallisesti seisomaan ja kumarsi, vaikka hän tunsi aina epävarmuutta, milloin virkakunnan päällikkö laski leikkiä. Hän lausui muutamilla ylevillä sanoilla sitä iloaan, minkä hän tunsi kun sattui niin kasvot vasten kasvoja kansan ytimen, Norjan pätevän itsenäisen talonpoikaissuvun kanssa j.n.e.
Tämä pieni kohtaus houkutteli Örsethin ja kolme neljä muuta herraa läheisistä huoneista. Vaan luotsivanhin seisoi ja ihmetteli Mortensenin kelmeää, pulleaa muotoa, ja jotain, joka kauan oli hänessä kiehunut, rupesi liikkumaan. Vaan hän pysytteli yhä tyynenä.
"Nämä herrat", sanoi virkakunnan päällikkö, tehdessään liikkeen, mennäkseen edelleen, "jätän minä teidän erityiseen huoleenne, herra Mortensen! Minä en epäile että te ilolla käytätte tilaisuutta näyttäytyäksenne kansan todellisena — j.n.e."
"Suokaa anteeksi herra virkakunnan päällikkö", vastasi Mortensen vähän ähmeissään, "vaan minä luulen, että tänään ei meillä ole aikaa kujeiluun."
"Kujeiluun! Sanoiko Mortensen kujeiluun? Kuuliko joku herroista, sanoiko notario Mortensen kujeiluun. Minä en voi ajatella", jatkoi Delphin ilkeästi hymyillen, joka oli hänen vihollisensa kauhistus, "minä en voi ajatella mahdolliseksi, että notario Mortensen voisi käsittää määräykseni kujeiluksi. Nämä molemmat herrat kysyvät muuatta juttua kaislarannasta ja suuresta ojasta, joka pitäisi oleman täältä meillä. Olisiko notario Mortensen hyvä ja viivyttelemättä hankkisi tähän kuuluvat asiapaperit ja antaisi näille herroille tiedon."
Toimittaja kävi punaiseksi naamastaan ja kun toiset huomasivat, että kohtaus teki käännöksen, kömpi kukin paikoilleen ja kumartui syvään paperikasojensa yli.
Vaan nyt tarttui luotsivanhin Seehus puheesen: "Anteeksi, vaan minä tahtoisin mieluummin puhutella valtioneuvosta itseään, minä en tahdo olla missään tekemisissä tuon kanssa tuossa."
"Siitä pidän minä huolen", vastasi virkakunnan päällikkö ja vei molemmat talonpojat salien läpi valtioneuvoksen omaan huoneesen. Täällä käski hän heidän odottaa; valtioneuvos ei ollut vielä saapunut.
Meni melkein tuntikausi, ennenkuin hän tuli, ja silloin oli hän hirveän huonolla tuulella. Vaan aikojen kuluessa oli valtioneuvos oppinut näyttämään sitä lempeämmältä, kuta pahemmin asiat kävivät. Vaan tänään oli vaikea; sillä pahennukset olivat alkaneet varhain ja kestäneet pitkään.
Ensin oli hänellä onnettoman kohtauksen jälkeen Juhanan kanssa ollut pitkä ja vaivaloinen keskustelu Adelaiden kanssa. Vihdoin oli hänen onnistunut selittää tuolle pontevalle naiselle, että pakko ja este ei olleet vaikuttavia keinoja häväistystä vastaan. Siis he jäivät siihen tuumaan: että he olisivat hyvällä tuulella vaan "onnistumattomien" teosta ja kertoisivat asian niinikäästi, että Juhana pistäytyi Amerikassa ja että Hilda sai seurata häntä huvinsa vuoksi.
"Ah Jumala, ei ole ristin sielua, joka ottaa uskoakseen sitä!" valitti valtioneuvoksen rouva.
"Se riippuu siitä, kuinka kerromme sen", sanoi miehensä.
Vaan tuskin oli se sana lopussa, ennenkuin ekstraordinari Alfred astui sisään onnettoman näköisenä. Hän oli — pakoitettu — panemaan vekselin pankkiin, ja se lankesi maksettavaksi tänään ja — ja — ja —
Valtioneuvos vihastui ja alkoi puhetta; vaan rouvansa onnistui tölmätä
Alfred ulos etehiseen ja lupasi hänelle apua talousrahoistaan.
Ja kaiken tämän piti nyt juuri tapahtua sinä tärkeänä päivänä, kun odotettiin hänen majesteetiansa pitkän poissaolon jälkeen aikana, jolloin juuri piti saada kuninkaan tulo niin juhlalliseksi ja niin merkitseväiseksi kuin suinkin! Kun valtioneuvos Bennechen astui virkahuoneesensa yksityisen oven kautta, niin senpä vuoksi hän töin tuskin tukehdutti kirousta nähdessään nämä molemmat kummalliset olennot, jotka istuivat siellä.
Luotsivanhin nousi heti seisomaan ja rupesi heti selittämään asiaa niinkuin hän oli valmistaunut, jolloin hän Njaedelin iki ihmeeksi nimesi valtioneuvosta "teidän korkeudekseen."
Valtioneuvos tähysteli häntä hetkisen, avasi sitten oven toimituskirjurin huoneesen ja kysyi: "Mitä väkeä täällä istuu?"
"Minä en tiedä, en ollenkaan minä tiedä, herra valtioneuvos — en tosiaan tiedä", vastasi toimituskirjuri, joka oli pieni, kähmyrä, harmajatukkainen mies, "se oli virkakunnan päällikkö Delphin, joka toi heidät, niin hän se oli tosiaan; minä en tiedä mitään siitä, en ollenkaan!"
"Se on niin teidän tapaistanne", mutisi valtioneuvos. "Käskekää virkakunnan päällikön tulla tänne."
"Heti, heti, herra valtioneuvos, heti toimitan" — pieni mies hyppäsi tuoliltaan, pyörähti pari kertaa ympäri löytääkseen hattuaan, muisti ettei hänen tarvinnutkaan mennä kadulle, ja juoksi sitten toiselle ovelle ja huusi Delphiniä.
Valtioneuvos käveli pari kertaa edestakaisin odottaessaan; luotsivanhin oli mykkänä, hän rupesi arvailemaan että kaikki oli jotenkin ihmeellistä.
Valtioneuvos Bennechen oli itse osaksi vaikuttanut siihen nopeaan ylenemisen hyppäykseen, minkä Delphin oli tehnyt. Vaan viime aikoina rupesi hän vähän epäilemään kamariherraa; valtioneuvos päätti sopivassa tilaisuudessa neuvoa häntä hakemaan virkaa jossain pienessä kaupungissa. Yrjö Delphin oli kuitenkin peloittavine sanoineen ja mukavine jutelmineen mies, jonka ystävänä piti pysyskellä — eniten silloin kun alkoi häväistys ahdistaa.
"Hyvä kamariherra", alkoi hän sentähden, kun tämä tuli sisään, "minulla on pyydettävänä suuri palvelus teiltä. Nähkääs, hänen majesteetinsa tulee, kuten tiedätte, neljän aikana. Ja suuri joukko kaupungin ylhäisiä kokoontuu minun luo nauttiakseen pienen murkinan à la fourchette ennen tulojuhlallisuuksia; toivon saavani kunnian nähdä kamariherrankin —"
Delphin kumarsi.
"Vaan varsinaisesti aion pyytää teitä, hyvä Delphin, menemään kotiani vaimoni luo auttamaan häntä vähän järjestämisessä — onhan se muuan teidän monesta taidostanne. Sillä, sanon ma teille, Adelaide oli vähän kuumeissaan — monta yhteensattuvaa tapausta näet — hm!" Valtioneuvos koetti vähän hymyillä. "Kuten luultavasti olette monta kertaa kuulleet, on Juhana kauan aikaa puhunut aikomuksestaan matkustaa Amerikaan?"
Delphin oli kyllä kohtelias vastaamaan myöntämällä.
"Sekin nyt juolahti hänen päähänsä", jatkoi valtioneuvos leikillisesti, "ja nyt onkin hyvä tilaisuus; hän menee siirtolaislääkärinä ja Hilda huvinsa vuoksi."
"Neiti Hilda!" huudahti Delphin ja menetti meininkinsä.
"Niinpä niin", myhäili valtioneuvos, "äkkipikainen aatos, eikö niin? Adelaide ei alussa suostunut ollenkaan, vaan minä sanoin: anna hänen mennä! Amerikan matka nykyään on oikein huvimatka, ja kun tohtori Rohde vielä selitti että meri-ilma — hm —"
Delphin mutisi muutamia kohteliaita lauseita, ja valtioneuvos oli tyytyväinen itseensä. Vaan ovessa kuiskasi hän tuttavallisesti: "Mitä nuo ovat, arkadilaisia paimenia, joita te olette laittaneet minun kimppuuni?"
"Ne ovat talonpoikia länsirannalta, jotka kysyvät muutamaa juttuaan, joka on lähetetty tänne meille. Minä otin huostaani heidät, Mortensen kun oli vähän ikävällä tuulella. Minä arvelin ettei sopinut antaa mitään aihetta -"
"Aivan oikein, hyvä Delphin; minä opastelen heitä oikeaan. Mortensen on, meidän kesken puhuen, hiukkasen törkeä."
Kun virkakunnan päällikkö meni, kääntyi valtioneuvos niiden kahden puoleen, jotka odottivat, ja sanoi ystävällisesti: "No, ystäväni! Nyt olen aivan teidän käytettävänä. Se oli siis asia joka koskee —"
— "joka koskee kaislarantaa" — sanoi luotsivanhin.
— "joka koskee kaislarantaa" — valtioneuvos soitti — "olkaa hyvä ja istukaa, siitä saamme pian selon." Hän taas soitti. "Onko juttunne vasta tullut meidän käsiimme?"
"Syksyllä tulee kaksi vuotta siitä", sanoi Njaedel.
Valtioneuvos huoahti tämän äänen johdosta. Hän avasi oven etuhuoneen erityisen oven vieressä ja huusi: "Mo!"
Vaan Mo ei ollut siellä: valtioneuvos meni toiselle ovelle ja säikytti toimituskirjurin melkein kuoliaaksi rämistelemällä avaimia ja kysymällä muuatta juttua joka koskee kaislarantaa.
Toimituskirjuri heittäysi yli papereinsa, repi ja reuhtoi lehtiä, viskoi edes ja tasaisin löytääksensä sitä kirottua juttua, joka oli muka lähes pari vuotta sitten heitetty sinne.
Sitten vetäysi valtioneuvos etemmäksi huoneisin ja tuli aina Mortensenin luo, johon kukaan ei ollut nähnyt hänen ennen koskaan jalallaan astuneenkaan, levittäen kaikkialla pelkoa ja kauhistusta avaimillaan ja tällä ihmeen kaislarannalla, josta ei kukaan ihminen muistanut kuulleensakaan.
Mortensen lausui vähän ilkeästi: "Virkakunnan päällikkö Delphin on jo mennyt; ehkä olisi tiennyt jotakin."
"Virkakunnan päällikkö Delphin on virkatoimissa, ja sitä paitse on jutun pitänyt jo kannu sitten mennä hänen käsiensä läpi", vastasi valtioneuvos ankarasti. "Minä tahdon että se asia on heti toimitettava."
"Asiapaperien pitää löytyä — ymmärrättekö, hyvät herrat! — niitten pitää löytyä ja heti."
Valtioneuvos kääntyi takaisin virkahuoneesensa, ja koko kansliarakennus tuli äkkiä aivan tavattomasti muurahaispesän kaltaiseksi. Ovia avattiin ja sulettiin, huolestuneita kasvoja näyttäytyi ja katosi, hyllyt tyhjennettiin ja kasat käänneltiin, ekstraordinarit juoksivat pitkissä käytävissä portaissa ylös ja alas, aina ullakkoon, jossa he synkässä epäilyksessään tonkivat tomussa ja paperikasoissa. Kauhistus lisäysi joka minuutti, ja vähän väliä avasi valtioneuvos ovea ja kysyi: "Eikö vielä?" jotta onneton toimituskirjuri suoraan sanoen pyöri kauhusta ympäriinsä, kuin piesty hyrrä.
Vaan keskellä kaikkea tätä häläkkää oli syntymässä kysymys, kuin suuri huokaus, yli koko talon: Missähän Mo oleksii? Eikö Antti kaikkivaltias tule?
Ja vihdoin hän tuli. Hiljaisena, kelmeänä ja hymyhuulilla hiipi hän valtioneuvoksen virkahuoneesen, juuri kuu siellä oli koko kansliaherrain seura koolla, jotka kaikki koettivat todistaa, että se kaislaranta ei koskaan ole ollut heidän käsissään.
Kaikki hengähtivät helpommasti, kun pieni mies näyttäytyi, ja valtioneuvos kysyi häneltä kiivaasti, tiesikö hän jotain tästä jutusta.
"Tiedän kyllä", vastasi Mo, "se on Kaoksessa."
"Missä?" kysyi valtioneuvos.
"Mortensenin Kaoksessa", vastasi Mo hieman nauraen.
"Jos tiedätte, missä asiapaperit ovat, niin tuokaa ne", käski valtioneuvos.
Mon Antti meni; häntä seurasi vimmastunut Mortensen ja muut herrat.
"Oliko hän veljesi?" kysyi luotsivanhin.
"Minä luulin tuntevani hänet äänestä", vastasi Njaedel epävarmana, "vaan hän on tullut pienemmäksi, minusta nähden, ja vanhaksi käynyt!"
Valtioneuvoksen mieleen juolahti että tämä tapaus saattoi mahdollisesti tehdä huonon vaikutuksen näihin molempiin talonpoikiin; hän kääntyi sen takia luotsivanhimman puoleen ja kysyi ystävällisesti: "Nimenne, saanko kysyä'"
"Lauri Voldeman Seehus."
Valtioneuvos säpsähti kuullessaan tämän sointuvan nimen, ja kun hän kuuli että Seehus oli luotsivanhin, otti hän tuolin ja asettui lähelle häntä; löipä hän häntä tuttavallisesti polvellekin, puhellessaan.
"Sanokaa, herra luotsivanhin, eikö ole monta kertaa elämä vaivaloista ja vaarallista siellä rannikolla?"
"No, teidän korkeutenne, kun ihmiset uskaltavat mennä kauas ulapalle pahalla ilmalla, niin onpa se hyvinkin tukalaa."
"Niin, niin", sanoi valtioneuvos ja ojensi kättään, "minä ajattelen usein ylpeydellä niitä mailmanmainioita, pelkäämättömiä luotseja, joita on vaarallisella rannikollamme, ja iloa oikein tunnen kun saan tulla tuttavaksi muutaman kanssa —"
"Hä?" sanoi luotsivanhin epävarmalla äänellä. "En minä ole luotsi, eikä
Njaedelkaan."
"Hm", sanoi valtioneuvos ja muutti puheainetta, "se oli kai suuri ja tärkeä elinkeino tuo suuri sillinpyynti lännessä teidän seuduillanne?"
"No niin, niille jotka saivat jotain", vastasi luotsivanhin, joka arveli että valtioneuvos oli erittäin leikillinen herra.
"Se on vilkas ja kirjava elämä suurissa kalan pyyntipaikoissa", jatkoi valtioneuvos. "Semmoiset suuret ihmiskokoukset maan eri osista vaikuttavat epäilemättä kehoittavasti väestöön."
"Tapahtui tavallisesti tappeluita, teidän ylhäisyytenne", sanoi luotsivanhin.
"Hm — tietysti, pieniä rettelöitä; vaan sanokaa", valtioneuvos muutti ainetta taaskin, "kun niin paljon ihmisiä kokoontuu, mistä saavat he asuntoja — yömajoja?"
"No, teidän korkeutenne", vastasi luotsivanhin, "yömajojen laita oli hyvin hätelöä. Useimmat paneusivat mahalleen päin tuuleen."
"Pum — pum — pum —" hyräili valtioneuvos ja käyskenteli edes takaisin, ramistellen avaimia.
Vaan luotsivanhin, joka ei lainkaan tiennyt sanoneensa mitään sopimatonta, vaan sitä vastaan arveli, että valtioneuvos oli sanomattoman alhainen herra, nykäsi Njaedelia takinhiasta. "Ajattelin kysyä häneltä tiestä?"
Njaedel nyökkäsi päätään ja luotsivanhin nousi seisomaan: "Elkää panko pahaksenne, teidän korkeutenne, vaan haluaisin mielelläni kysyä teiltä jotain."
"Olen palvelijanne, herra luotsivanhin!"
"Eikö teidän ylhäisyytenne ole yli kaikkein nimismiesten, rootimestarein ja insinöörikapteenein?"
"Kyllä olen, kyllä", myönsi valtioneuvos.
Luotsivanhimman silmistä loisti ilo. Vihdoinkin oli hän päässyt käsiksi oikeaan; nytpä hän "puhuukin suunsa puhtaaksi" tuosta samasesta tiestä. Ja hänen kauan kokoutunut vihansa puhkesi ilmi kaunopuheliaisuudessa, josta valtioneuvos ei ymmärtänyt juuri paljoa.
"Mistä tieosasta on kysymys?" kysyi hän viitaten suurta karttaa seinällä.
Luotsivanhin, joka oli tottunut karttoihin ollessaan laivurina, oli kohta oikealla tiellä. Valtioneuvos asetti nenälleen kultaiset nenälasit, otti harpin pöydältä ja mittasi kappaleen suurella tarkkuudella.
Sitten puhui hän näin sujuvalla tyynellä tavallaan: "Nähkää, herra luotsivanhin, tämä on kartta meidän tieverkostamme. Ajatelkaapa nämä kaikki punaiset, keltaiset ja siniset viivat asetetuiksi yhdeksi viivaksi, niin tulisipa siitä oikein iso kappale, eikö niin?"
"Niin", myönsi luotsivanhin; hän ei ymmärtänyt minne asiaa johdettiin.
"Ja jos te vertailun vuoksi tahtoisitte tarkastaa matkaa tällä harpilla" — valtioneuvos piti sitä esillä — "te näette että välimatka ei ole suurempi paperiliuskareen paksuutta."
Luotsivanhin tähysteli harpista valtioneuvokseen ja sitten taas harppiin.
"Nähkää nyt, hyvä luotsivanhin Seehus, niin pieni on tieosa, josta teitte valituksen, verrattuna koko maan tienverkkoon; ja ettekö nyt itsekin myönnä, että se on ehkä — miten sanoakseni? — vähän liiaksi suuri vaatimus, että se, jolla pitää olla koko tämä monimutkainen kulkuneuvojärjestelmä päässään — että hänen pitäisi voida ulottaa yksityistä huolenpitoaan niin pienen pieneen osaan koko tästä kokonaisuudesta." Valtioneuvos piti harppia aivan luotsivanhimman silmäin edessä.
Luotsivanhin toljotti suu selällään. Ei hän sitä oikein selvään käsittänyt, vaan hän tunsi, että hukkaan meni hyvät humalat tälläkin kertaa, ja sama tunto siitä, että jotain hänessä kiehui, ilmausi taas. Samassa aukesi ovi ja Mon Antti tuli takaisin, seurassa Mortensen, toimituskirjuri ja muut, jotka pysähtyivät ovelle ja viereisiin huoneisin kuullakseen kuinka tämä ihmeellinen tapaus päättyy.
Mo oli huolimatta Mortensenin vastaan väitöksistä kääntänyt nurin Kaoksen, ja hyllyn pohjalta oli hän löytänyt ruttuisen keltapaperikääreen, jonka hän tyynenä veti esiin.
Kaikki olivat itsessään sitä mieltä, että Antti itse oli piilottanut nämä asiapaperit sinne ilkeyksissään. Notario Mortensen mutisi synkkänaamaisena: "Nyt on hän kypsi."
Valtioneuvos pani nenälleen kultaiset nenälasinsa ja avasi kääreen, jotta pieni tomupilvi lennähti.
"Tässä on siirtonumero, jonka olette omalla kädellänne kirjoittaneet, herra toimituskirjuri! Vertailkaa siirtonumeroa!"
Pieni herra juoksi pois, juuri kuin hän itse olisi ollut siirtonumero, vaan ennenkuin hän ehti papereinsa luo, kutsuttiin hän takaisin uhkauksen äänellä.
Valtioneuvos oli näet lukenut pari riviä hakemuksesta ja huudahti äkkiä:
"Vaan miten on tämä asiapaperi tullut meille?"
Kun toimituskirjuri tuli takaisin, pani valtioneuvos suuren valkean etusormensa muutaman sanan alle papereissa niin painokkaasti, jotta tuli syvä viiva kynnen jälestä: "Mitä on tuossa? Siinä on lahjoitusmaa."
"Kristiansandin piispa" — puuttui puheesen Njaedel, joka seurasi suurella osanotolla, jotta tuskin uskalsi hengittää.
"Siis kuuluu tämä asia kirkkokansliaan eikä tänne", sanoi valtioneuvos äkeissään.
"Niin, vaan — vaan —" alkoi toimituskirjuri, "minä en enää muista enempää, en ollenkaan muista — vaan ehkä silloin arvelin, että riidan aihe oli sitä laatua —"
"Riidan aihe!" keskeytti valtioneuvos hyvin ankarasti. "Tässä ei ole kysymys riidan aiheesta, vaan hyvästä kansliajärjestyksestä, ja sen mukaan lähetetään kaikki asiat, jotka koskevat entisiä kirkkotiluksia, kirkkokansliaan. Se on vanha sääntö, jonka herra toimituskirjurin pitäisi tietää. — Mo! ottakaa nämä asiapaperit ja viekää kirkkokansliaan!"
Valtioneuvos oikaisi mahtavan vartalonsa, ojentaessaan Molle asiapaperit. Kokoutunut joukko hajausi, ja toimituskirjuri asettui rauenneena tähystelemään siirtonumeroitaan.
Vaan Njaedel seurasi asiapapereita silmillään, ja kun veljensä äänetönnä katosi niitten kanssa, huudahti hän: "Kuka oli oikeassa?"
"Niin, hyvä ystävä", vastasi valtioneuvos, "sitä ei voi sanoa teille. Vaan jos te jonkun ajan kuluttua menette kysymään kirkkokansliasta, niin siellä epäilemättä annetaan teille tyydyttäviä selityksiä. Hyvästi, hyvät herrat, hyvästi! Ilahuttaa minua kun olen voinut olla teille palvelukseksi."
Sitten työnsi hän heitä kohteliaasti ulos ja sulki oven.
Njaedel kulki kuin houreissaan; nyt hän ei vähän vähääkään ymmärtänyt. Vaan luotsivanhimman luonto kiehui yhä kovemmin. Ja kun Mortensen kohteliaasti kumarsi hänelle, voitti tuima raivo luotsivanhimman hyväsydämisyyden. Hän sieppasi mustepullon akkunalta, ja viskasi sillä kaikesta voimastaan Mortensenia.
Toimittaja väistyi taitavasti, jotta pullo mäiskähti rikki seinään hänen pöytänsä takana. Taasenkin syntyi suuri hälinä viereisissä huoneissa, ja luotsivanhin ja Njaedel kiiruhtivat alas portaita.
Tämän suunnattoman väkivaltaisuuden kauhu oli suuri, jotta ei kukaan tullut ajatelleeksi ottaa kiinni väkivallan tekijöitä.
Vaan aina suuremman joukon kokoontuessa suuren mustetäplän ympärille, josta mustia säteitä virtaili alas, pyöriskeli ekstraordinari Hiorthin kielellä jotain, jota hän halukkaasti mieli sanoa.
Jospa hän vaan olisi tiennyt, oliko se sukkeluus eli sanomaton tyhmyys! Sillä välistä teki hän tässä suhteessa surkeita erehdyksiä. Vihdoin rohkaisi hän mielensä ja sanoi puoliääneen: "Wartburg."
Se oli sukkeluus; ekstran sydän täytyi ylpeydestä. Vaan kun tuli ilmi, että se oli Hiorth, joka oli sanonut tämän, syntyi siellä suuri ja sanomaton hämmästys; ja olipa siellä niitäkin, jotka siitä lähtien rupesivat aprikoimaan, että Hiorth ei mahdakaan olla niinkään tyhmä.
Vaan yksimielisesti päätettiin, että Mortensenin paikkaa kutsutaan "Wartburgiksi" ja että tätä "muistomerkkiä" ei saa koskaan hinkata pois eli maalata. Ja niin tarttui se Mortensenin paikkaan, vieläpä se oli kauan sittenkin kun Mortensen oli vaihtanut paikkansa parempaan, jotta toivottiin varmasti, että sekä mustetäplä että Hiorthin sukkeluus pysyisi, niin kauan kun kanslia pysyy — ja se taas on: aina tuomiopäivään saakka.