XX.
Kello oli kaksi.
Delphin oli järjestänyt valtioneuvoksen salin periaatteen mukaan, jonka hän sanoi olleen muodinmukaisen Tuileriassa toisen keisarikunnan aikaan.
Keskilattialla oli aukkoja, jossa saattoi kävellä edes takaisin. Vaan nurkissa ja akkunan varjostimien alla akkunain luona oli töyrytuoleja ja nojatuoleja, jossa kaksi korkeintain kolme eli neljä henkilöä saattoi kokoontua yhteen erityiseen joukkoon.
Väsymättömällä kekseliäisyydellään ja iloisella mielenjohteellaan oli hänen onnistunut haihduttaa valtioneuvoksen rouvan huonoa tuulta, ainakin ajaksi, kun kamariherra puolestaan sai tietää selityksiä, joita hän toivoi molempien huono-onnisten äkkinäisestä matkustuksesta.
Ruokahuoneessa oli pöytä katettuna vähäisine kolmine ruokalajineen, se oli oivallinen aamiainen viineineen ja sampanjineen.
Aikomuksena oli syödä ilman mitään pakoittamista, sen mukaan kuin vieraat saapuivat. Sillä tulevasta juhlallisuudesta oli melkein jokaisella puuhaa sitä tätä, jotta kukin sai tulla ja mennä mielensä mukaan.
Eipä ollut varma mihin aikaan isäntä itse tulisi, sillä hänellä oli paljon puuhaa, ja sitä paitse sanoi valtioneuvoksen rouva luottamuksella Delphinille. "Daniel on huonolla tuulella."
Salissa alkoi käydä elämä vilkkaaksi. Siellä oli sotilasjuhlaunivormuja, kanslia- ja hoviunivormuja, kaupungin korkeampi papisto röyhykauluksineen ja koristuksineen, kunnallisvirkamiehiä, korkeimman tuomioistuimen asessoreja, kolme neljä valtioneuvosta ja muutamia kunnianhimoisia asianajajia, jotka olivat kehityksensä ensi askeleella.
Tukkukauppias Falck-Olsen esiintyi uudessa porvarinunivormussaan.
"Minä lähetin sampanjan keittiön kautta", kuiskasi hän valtioneuvoksen rouvalle puristaessaan hänen kättään.
Sitten kätteli hän innokkaasti ympärilleen salissa, kyseli oikealta ja vasemmalta, taisiko joku sanoa, milloin valtioneuvos Bennechen tulee. Lopuksi pysähtyi hän kamariherra Delphinin eteen, joka kiitteli hänen kaunista vormuansa.
"Aivan kuin ruotsalainen upseeri", vakuutti kamariherra.
Tukkukauppias rumuutteli myötään, ja käännäytelihe kuvastimen edessä.
"Uskokaa, herra kamariherra, että minä olen ollut hiiden pulassa valitessani hevosta. Minulla on suuri musta tamma, oikeastaan vaununhevonen, ja sitten minulla on voikkokin sorea eläin! Jospa näkisitte kun sillä on kauniit häpäät, ja lautasiltaan kun se on pyöreä ja kiiltokarvanen! Ostin sen muutamalta hevoskauppiaalta tuolta lännestä. Vaan nyt on laita, nähkää se, että se on haitta pieni —"
"Napoleon ratsasti aina pienellä hevosella", sanoi Delphin.
"Elkääs, ratsastiko hän pienellä!" huudahti tukkukauppias hyvillään. "Ja everstiluutnantti vannoi että voikko on liian hyvä porvarikaartiin."
"Te otatte siis voiton?" kysyi Delphin niin sanomattoman vakavana.
"Minä otan voiton", vastasi tukkukauppias päättäväisesti.
Viimeksi tulleitten joukossa oli amtmani Hiorth länsimaasta. Hän oli äsken tullut kaupunkiin, ja huhu hoki, että hän pääsisi vanhan Falben siaan, joka oli eronnut saavutettuaan — hän kun oli vielä norjalainen valtioneuvos — kauniin ijän, nimittäin 82 vuoden. Amtmani ilmoitti iloaan kun tapasi Delphinin, joka ennen nuoruuden päivinään oli ollut hänen valtuutettunaan; ja kamariherra kuljetti häntä ympäriinsä ja esitteli hänet monelle mahtavalle henkilölle. Monta vuotta oli kulunut siitä kun amtmani Hiorth oli ollut pääkaupungissa jotta siellä oli monta uutta tuttavuutta tehtävissä.
Pian hän kuitenkin perehtyi. Sillä virkamiehet siellä olivat suurelta osalta niitten saksalaisten virkamiesten jälkeisiä, joita oli Norjalla, aikanaan ollessansa Tanskan kanssa yhtenä valtakuntana, kun näet virat näkyivät seuranneen sukuja salaisen perintölain mukaan. Eikä ainoastaan isäinsä nimen ja viran näkyneet nämä herrat perineen, vaan ulkomuodossakin pysyi merkki, joka muistutti Fredrik seitsemättä: suorat kauniit kasvojen sivukuvat, pienet, kuivettuneet, harmaantuneet päät, jäykät niskat ja kasvot, joita ympäröi tiheä poskiparta ikäänkuin suojelemassa mitä arvollisinta salaperäisyyttä.
Pieniä joukkoja oli Delphinin ohjelman mukaan keräytynyt nurkkiin ja akkunain luo; keskellä lattiaa käveli muutamia kaksittain puhellen hiljaa keskenään, sillä aikaa kun suuri osa seisoskeli aamiaispöydän ympärillä syömässä tahi otti lautasensa mukaansa saleihin.
Muutaman pitkän, laihan, pitkä- ja harmahtavatukkaisen herran ympärille kokoutui aina sakea ryhmä. Se oli muuan norjalainen kuvanveistäjä, jolla oli työhuoneensa Tukholmassa. Hän sanoi tulleensa eilispäivänä virittääkseen kuninkaan siellä olon aikana harrastusta kansalliseen muistomerkkiin, johonka hän oli tehnyt suunnitelman.
Se oli liittokuntajoukko, joka asetettaisiin muka Gidsvoldille vastapäätä suur-käräjärakennusta. Taiteilialla oli taskussaan pieni lyijyalustus, jota hän näytteli.
Kaikki osottivat erinomaisen suurta ja julkista asianharrastusta sekä ihmettelyä. Sillä kaikki tunsivat asianhaaroja siksi hyvin että tiesivät komiteeaan pääsön tuottavan rintaan ison ritaritähden.
Piirustus kuvasi Svean istuvan naisen kuvana, joka nojaa toista kättänsä miekkaan ja toisen käden pitää hän muutaman pienen pojan kaulassa, joka seisoo hänen vieressään.
Taiteilia selitti itse, että alkujaan oli tarkoituksena panna poika istumaan naisen kuvan polville. Vaan olipa hänellä ollut tarpeeksi arkatuntoisuutta — norjalaisethan ovat niin yrheitä — että pani hänet viereen ja nythän kukin näki, että kuvat olivat "vierekkäin." Samasta syystä oli hän myös asettanut pojalle mahdottoman suuren kypärin, joka ulottui alle korvien, ja raskas miekka nojautui hänen olkaansa vastaan, joka puoleksi leikillä merkitsi, että maasta ne pienetki ponnistaa.
Kaikkiin epäsuoriin viittauksiin ja tarjouksiin vastasi taiteilia, joka oli norja hovimies, että valtioneuvos oli ollut suopuisa ottamaan toimekseen komitean muodostamisen.
Kamariherra Delphin oli jättänyt amtmani Hiorthin muutaman akkunan luo erään kaupungin etevimmän papin kanssa puhelemaan. Molemmat herrat kun eivät tunteneet toisiaan, puhelivat varovasti maaseudun ja kaupungin eroavaisuuksista noin yleensä.
Muutaman parin yhtäkaikkisen huomautuksen perästä sai amtmani tilaisuuden sanoakseen: "Minua ihmetyttää usein, mitä vääristeltyä ja väärin ymmärrettyä käsitystä meidän kansastamme nykyään ilmaistaan. Semmoisesta miehestä kuin minusta, tuntuu se erittäinkin kummalliselta. Sillä virkamies siinä asemassa kuin minä olen, elää aivan enemmän kuin kukaan muu kansan seassa. Jokapäiväiset toimeni saattavat minut katkeamattomaan yhteyteen rahvaan kanssa; minä näen talonpojan surussaan ja ilossaan, näen hänen hyvät puolensa niinkuin hänen pahat —"
Tässä keskeytti pappi äkkiä:
"Aivan kuin minäkin, herra amtmani! Minähän itse olen yli viiden vuoden ollut pappina maaseurakunnassa, ja minä voin sanoa, kehumatta itseäni ollenkaan, minä voin sanoa että harvat papit ovat eläneet, kuten minä, eläneet suorastaan kansan seassa. Vaan senpätähden juuri näyttää minusta nykyajan suuret ylistyspuheet talonpojasta —"
"Niin, eikö todellakin!" virkahti amtmani iloissaan "tämä valitettava kansan ylen suuri kunnioittaminen on paljastaan salaperäisen kunnianhimon peite —"
"Ja epäuskoa!" lisäsi pappi. Molemmat herrat ymmärsivät toistensa mielen ja jatkoivat keskusteluaan matalalla, tuttavallisella kuiskauksella.
Toimittaja Mortensen tuli myöhään. Hän oli muuan niitä herroja, joilla ei ollut mitään kunniamerkkiä. Vaan siitä tyynestä säntillisestä tavasta, jota hän käytti tervehtiessään kaikkialle ja taputellessaan yhtä ja toista olkapäälle, nähtiin, että hän oli mies jolla oli varma jalansia.
Hän oli itse asiassa muuttunut muuksi ihmiseksi viime vuosina, otettuaan "Kansan todellisen ystävän" toimituksen. Mikään kellervä paita ei voinut enään tulla kysymykseen; toimittaja oli komeasti puettuna ja esiintyi salaisella arvokkuudella, joka sopi niin hyvin julkiselle äänenkannattajalle.
Delphin tarkasti häntä tuimasti ja arveli että toimittajalla on ollut salainen tuumailu valtioneuvoksen kanssa.
Niinpä olikin ollut. Valtioneuvos puhui ensin vähän äkäisesti asiapapereista Kaoksessa. Vaan Mortensen antausi keskeyttämään lyhyesti: "Tuo samanen Mo alkaa käydä vähän ilkeäksi, herra valtioneuvos. Hän kuleksii ja kertoo salaisia juttuja eräästä rouva Glunckesta, joka —"
"Hm" — vastasi valtioneuvos. "Te olette oikeassa; kauan olen ollut tyytymätön häneen; hän alkaa tulla lapseksi uudelleen."
Valtioneuvoksen ääni muuttui heti, ja kun Mortensen jätti virkahuoneen, loisti hänen kelmeä, pöhöinen naamansa.
Hänessä ilmausi vielä riemun vilahduksia, kun hän nyt lähestyi Delphiniä ja sanoi: "Tahtoisiko herra virkakunnan päällikkö esitellä minut amtmani Hiorthille?"
"En", vastasi kamariherra kuivasti ja oikaisi Vaasa-kunniamerkkiään kuvastimen edessä.
Mortensen tukehdutti vihaansa. "Minä sanon sen oikeastaan valtioneuvoksen panemana velvollisuutena teille."
Delphin kohotti hartioitaan ja vei Mortensenin amtmanin luo.
"Herra amtmani Hiorth! Minulla on määräys esittää notario Mortensen."
Sitten käännähti hän ja meni valtioneuvoksen rouvan kamariin; hän etsi
Hildaa kaikkialta, vaan ei löytänyt.
Mortensen noitui hengessään virkakunnan päällikköä katkeralla kostolla, vaan kun hän parilla sanalla oli selittänyt kuka hän oikeastaan oli, selkeni amtmanin muoto. He puhelivat jonkun aikaa ja Mortensen otti muistikirjansa kirjoittaakseen muutamia elämäkerrallisia asioita, joita amtmani kertoi hänelle. Keskustelu kääntyi sitten päivän kysymyksiin ja amtmani lausui mielikarvautensa ja levottomuutensa tukalien olojen johdosta.
Vaan toimittaja vastasi tyydyttäen: "Niin kauan kun meidän maassamme on moinen virkasääty kuin meidän —"
"Niin, pappeihin ja tuomareihin voimme ehdottomasti luottaa", sanoi amtmani koettaessaan viitata kädellään, kuten hän oli nähnyt Bennechenin tekevän.
"Ja kun miehiä on valtion peräsimessä semmoisia kun valtioneuvos Bennechen — tuossa hän onkin! Mikä miehiään! Niin ylhäinen ja niin mahtava! Eikö ole totta, herra amtmani, että hän on Goethen näköinen, hämmästyttävän yhdennäköinen."
"Hämmästyttävän — aivan hämmästyttävän yhdennäköinen" — mutisi amtmani.
Valtioneuvos Bennechen oli astunut sisään muutamasta pienestä salaperäisestä ovesta, jonka edessä oli esirippu, ja seisoi äkkiä heidän keskellään, ennen kun kukaan kerkesi häntä oikein huomata. Hän oli valtioneuvoksenvormussa kaikkine rahoineen ja ristineen, kolmikulmainen hattu vasemmassa kainalossa, hansikkaat kädessä. Oikealla kädellään viittoi hän, tervehtiessään joukkoja molemmin puolen. Hymyillen, pieni pää vähän takanojassa kulki hän arvokkain askelin huoneen läpi.
Hän ojensi kätensä muutamalle virkaveljelleen ja kuiskasi muutamia sanoja, joihin toinen vastasi luultavasti hymyillen. Keskustelu kaikkialla kävi hiljaisemmaksi, ja kaikki panivat huomionsa valtioneuvokseen, kun he ainoastaan näön vuoksi jatkoivat keskinäistä keskusteluaan.
Tukkukauppias Falck-Olsen, joka lähes neljännestunnin sitten olisi pitänyt istua satulassa, lähestyi nyt äkkiä — ei huolettomasti, tuttavallisesti kuin muinoin, vaan arvokas virkainto naamallaan. Valtioneuvos kallisti hyväntahtoisesti korvansa hänelle, ja tukkukauppias kuiskasi: "Minä otan voiton."
Korkea herra nyökkäsi myöntyväisesti, ja kuin sanansaattaja, joka jättää hovin tärkeine käskykirjeineen, kiiti tukkukauppias huoneitten läpi, jolloin hänen miekkansa helisi ja uusi univormu loisti valoisassa huoneessa, jonne toukokuun ensi päivä loi hemiää, kirkasta auringonvaloaan.
Sillä välin jatkoi valtioneuvos Bennechen kiertoaan, lausuen kullekin ystävällisen sanan eli pienen käskyn.
"Olen keksinyt puheenjohtajan teidän komiteaan", sanoi hän kuvanveistäjälle. "Amtmani Hiorthin."
"Hm — herra tuolla akkunan luona?" kysäsi taiteilia, ilmoittaen pettymystään sillä hienolla tavalla kuin salongissa sopi.
"Vaan eikö se herra ole aivan vieras pääkaupungissa?"
"Ei hän enää tule olemaan vieras", kuiskasi valtioneuvos.
"Aha, ymmärrän!" vastasi toinen ruotsiksi ja kohotti kulmiaan.
Sitten huomattiin että valtioneuvos kätteli amtmani Hiorthia, jota hän oli vaan tehnyt virkaveljilleen valtioneuvostossa; ja amtmani Hiorthin nimitys valtioneuvokseksi vanhan Falben jälkeen annettiin nyt varmaksi asiaksi.
"Me juuri puhelemme, herra toimittaja Mortensen ja minä, kuinka hyvä kumminkin on että näinä tukalina aikoina voipi kaikissa tapauksissa ehdottomasti luottaa papistoon ja tuomaristoon —" amtmani kertoi tämän ylpeydellä.
"Tai toisin sanoen", vastasi valtioneuvos, "että uskonto ja oikeus on meidän puolellamme."
"Mikä mies!" huokasi amtmani Hiorth, kun valtioneuvos meni edelleen; hänen täytyi ehdottomasti verrata lausettaan suuren miehen lauseesen, ja katsoessaan ikkunasta lisäsi: "Niin, paljon tarvitaan todellakin voidakseen täyttää senlaista paikkaa."
"Suvaitkaa minun herra, valt — herra amtmani", virkkoi Mortensen, "suvaitkaa minun muistuttaa teille vanhaa sananlaskua: jolle Jumala viran antaa, antaa hän myös voiman täyttää se."
"Kiitos siitä, kiitos herra toimittaja!" virkahti amtmani ja tarttui hänen käteensä lämpöisesti. "Niin, te olette oikeassa; kaikki pitää tulla ylhäältä!" ja hän loi silmänsä kohti kirkasta sinistä kevättaivasta, joka kaareutui yli talon.
Nyt alkoivat ekstraordinarit Hiorth ja Bennechen antaa sampanjakorkkien paukkua, joka oli heidän tehtävänsä tämän tärkeän päivän tapahtumissa; ja seura lähestyi yhä enemmän ruokahuoneita, jossa valtioneuvos vähitellen kokoili ympärilleen ylhäisimmät pöydän ylipäähän. Syntyi odotuksen hiljaisuus, kun hän kohotti lasinsa ja alkoi puhua:
"Hyvät herrat! Kun luon silmäyksen yli tämän seuran, syntyy minussa ehdottomasti ajatus: mikä on, joka yhdistää meidät kaikki niin kiinteästi? Niin, se on yhteinen innostus, yhteinen työ meidän korkean yksivaltamme eteen."
Mortensenin täytyi nauran akkunanvarjostimien takana, jossa hän seisoi ja teki muistoonpanoja. Hän ajatteli puhetta, jonka hän oli pitänyt samassa salissa ja samasta aineesta, vaan toisenlaiselle kuuliakunnalle.
Valtioneuvoksen puhe sai korkeamman määrän kuin tavallisesti, erittäinkin lopun kirjoitti Mortensen hyvin tarkasti:
"Niin, hyvät herrat! puhutaan niin paljon siitä, että meidän aikamme on työaikakausi. Vaan ainoastaan harvat ovat niitä — minä valitan että niin on — ainoastaan harvat ovat niitä, jotka oikein ymmärtävät mitä todellinen työ merkitsee ja kutka ne ovat todelliset työmiehet maassa. Silla on" — puhuja katseli ympärilleen — "on joukko miehiä, jotka rakastavat järjestystä enemmän kuin itsevaltaisuutta, jotka uskollisina ja kuuliaisina muuttumattomille totuuksille, joita esi-isämme ovat jättäneet meille perinnöksi laeissaan ja hurskaassa uskossaan, pitävät vahtia valtaistuimen ympärillä, siinä syvässä, vakaassa vakuutuksessa, että mikä semmoisena aikana, joka on täynnä eripuraisuutta ja vallankumousta, pitää yhteiskuntaa koossa ja kiertää vahvan siteen kansan parhaimman ympäri, se lähtee yksivallan pyhästä persoonasta, se yhtyy hänessä! hyvät herrat! Jumala varjelkoon hänen majesteetiansa kuningasta!"
"Eläköön kuningas!" mölysi everstiluutnantti Grabs, ja sitten seurasi hurraahuuto, jotta lusikat kilisivät; vieläpä kanslian kuihtuneimmatkin miehet huusivat muotonsa siniseksi, vilkutellen molemmin puolin sivulleen, nähdäkseen täyttikö kukin velvollisuutensa.
Kun melu vaikeni, tuli valtioneuvoksen palvelia sisään kiiruusti ja toi syvään kumartaen sähkösanoman hopeatarjottimella.
Valtioneuvos avasi ja luki sanoman hiljaa, hengittämättä ihan.
"Hyvät herrat! Puolen tunnin perästä on kuninkaallinen matkue pysäkillä."
Yleinen liike syntyi, vaan valtioneuvos kohotti kätensä, ja hiljaisuus taas valtasi.
"Hyvät herrat!" sanoi hän syvällä, juhlallisella äänellä. "Kukin paikoilleen. Hetki on tärkeä; hänen majesteetinsa toivoo että kukin täyttää velvollisuutensa."
Näin sanottuaan kääntyi hän äkkiä, jätettyään pikaisen hyvästin, antoi merkin amtmani Hiorthille, ja molemmat kiiruhtivat huoneitten läpi ja katosivat pienestä ovesta, jonka esirippu sulkeutui heidän jälkeensä.
Mieliala juhlallisena erosi seura, ja Mortensen kirjoitti muistikirjaansa:
"Tämä oli niitä suuria unohtumattomia hetkiä, jolloin ikäänkuin tuntee mailmanhistorian valtimon lyönnin." —
Rouva Bennechen oli jo vetäytynyt takaisin. Päivän mielenliikutusten valtaamana heittäysi hän sänkyyn katkerasti itkien.
Vaan tyhjissä saleissa kuleksi Yrjö Delphin levähtämättä edestakaisin. Hänen piti ensiksi olla illallisella linnassa, ja hänen oli mahdotonta jättää talo tapaamatta Hildaa.
Palveliat ja piiat korjasivat pöytää, joivat sampanjaa ja naureskelivat, jotta kamariherra pakeni sisimmäiseen huoneesen, epäilevänä, tyytymätönnä itseensä — vaan kuitenkin oli hänen mahdoton mennä.
Vihdoin huusi hän talonpiikaa, jonka hän tunsi, ja kysyi neitiä.
"Neiti on huoneessaan ja laittaa tavaroitaan kokoon. Eikö kamariherra tiedä, että neiti matkustaa Amerikaan tänä iltana?" kysyi tyttö, jonka silmät vilkkuivat sampanjan vaikutuksesta.
Delphin tunsihe epämukavan tunteen ja sanoi lyhyesti: "Sanokaa minulta neiti Bennechenille, olisiko hän hyvä ja tulisi tänne vähäksi aikaa; minä mielelläni puhuttelisin häntä."
Vaan kun piika meni, pysähtyi Delphin aivan hämmästyksissään kuvastimen eteen! mitä oli hän tehnyt? eikö hän jo ollut mennyt pois? mitä hän Hildasta tahtoi? miten hän siitä pääsisi? ja kuitenkin — eikö hän juuri eniten sitä toivonut?
Muutaman minutin kuluttua tuli neiti Hilda. Hän oli itkenyt, vaan omituinen tyyneys oli hänen kasvoillaan, jonka kamariherra heti huomasi.
"Mamma parka", sanoi hän ja ojensi kamariherralle molemmat kätensä, "hänen on niin vaikea taipua siihen ajatukseen, että molemmat, sekä Juhana että minä, matkustamme kauas pois. Niin, enpä tuskin itsekään voi sitä oikein ymmärtää."
Delphin kerrassaan unehutti vastatakseen, niin muuttuneena näki hän Hildan. Ei ujouksen jälkiäkään näkynyt enään. Sileässä, yksinkertaisessa puvussaan näytti Hilda niin päättäväiseltä ja matkalle valmiilta; hänen äänessään ja koko olennossaan ilmausi jotain varmuutta, jotta kamariherra ei voinut saada tavallista puoleksi leikillistä, puoleksi vakavaa ääntään.
"Minulle tulee suuri kaipuu teitä", sanoi hän vihdoin epävarmana.
Ääni enemmän kuin sanat saattoivat Hildan katsomaan ylös. Heidän silmänsä kohtasivat hetkisen toisiaan, ja hiljaisuus kesti vähän aikaa.
"Eikö mikään pidätä teitä täällä?" kysyi Delphin surullisesti.
"Kyllä, sen ymmärtänette." Hildalle tunki taas kyyneleet silmiin.
Delphin katseli häntä sivulta, kun hän seisoi siinä pää alaalla hypelöiden nenäliinaa. Oliko hän todellakin ruma?
"Eikö mikään teitä pidätä täällä?" — hän ei tiennyt, että hän oli sitä sanonut jo ennen.
"Minkä vuoksi teette minulle olon vielä tukalammaksi kuin se jo on?" kysyi Hilda hiljaa ja rupesi itkemään.
Yrjö Delphin käveli kerran poikki lattian. Hänellä oli tunto, että elämä tarjosi hänelle muutoksen, ja että se oli viime kerta. Hän koetti koota kaikki hyvät puolensa. Vaan kun hän pysähtyi hänen eteensä, nosti Hilda äkkiä päätänsä ja sanoi:
"Ei, minä en tahdo itkeä! Minä tiedän että on minulla odotettavissa parempi elämä kuin miksi kotielämä tulisi. Hyvästi, kamariherra ja kiitos, sulin kiitos ystävyydestä!"
Hän ojensi kätensä ja katsoi vakavasti ja vapaasti häntä uskollisilla ukulisilmillä, jotka olivat täynnä kyyneliä. Ja viime silmänräpäyksessä näki kamariherra, että Hilda oli kaunis. Vaan jo oli hiljaista.
Hilda meni ja jätti oven raolleen jälkeensä.
Melu ruokahuoneesta tunkeusi taas kamariherran korviin. Hän seisoi hetkisen, otti sitten hattunsa ja meni pois aivan hiljaa.
Portaissa kohtasi häntä ekstraordinarit Hiorth ja Bennechen, jotka tulivat tulista vohkaa ullakosta. He olivat "henkensä kaupalla" asettaneet suuren viirin katolle.
XXI.
Kului aikaa, ennenkun Njaedel ja luotsivanhin löysivät vanhan ikävän sairashuoneen, jossa Kristina oli. Ja jolleivät he olisi sattuneet kysymään poliisipalvelia Knudsenilta, niin tuskinpa olisivat löytäneetkään sitä. Sillä kello oli jo kolmatta ja kaikki ihmiset riensivät Kaarle Juhanan kadulle nähdäkseen matkuetta, jotta ei kellään ollut aikaa pysähtymään ja neuvomaan.
Vaan poliisipalvelia Knudsen, joka oli kestänyt koetuksensa, opasti heidät perille kun hän kuuli ketä he etsivät, ja niin tulivat he sinne.
Portilla tapasivat he muutaman hoitajan, joka oli menossa kaupungille. Luotsivanhin tervehti nostaen karvareuhkaansa: "Me haluaisimme tavata muuatta vaimoa nimeltään Mon Kristina."
"Hän kuoli viime yönä", vastasi hoitaja kärsimätönnä sattumisestaan heidän tielleen, "hän makaa toisessa huoneessa vasemmalla, menkää sisään vaan, he juuri käsittelevät häntä."
Niine hyvineen meni hän ja paiskasi portin kiinni jälkeensä.
"No, no, Njaedel, se oli kai parasta hänen osalleen", sanoi luotsivanhin tyynyttäen, "menkäämme sisään."
"Minä tahdon nähdä häntä", vastasi Njaedel ja meni edelleen.
He tulivat toiselle ovelle, joka oli raollaan; ääniä kuului sieltä.
Luotsivanhin työnsi oven auki ja meni sisään.
Akkunan luona seisoi muutamia nuoria herroja ja kyyköttivät jonkun valkean esineen yli, joka oli pöydällä. Muuan pieni harmajatukkainen mies paitahihasillaan seisoi aivan kumarruksissaan ja kahden herran välitse pistäysi valkoinen paljas jalka esiin.
"En koskaan ole nähnyt sen näin sukkelaan syövän", sanoi tohtori Rohde professorille. Vanha "ruokoton vetelys" ei ollut voinut olla laskematta professoria näin huvittavassa tapauksessa. Juhana Bennechen oli kerrassaan kieltänyt, ettei ruumista saanut viedä yliopistoon.
"Vaan miehensä, joka tartutti taudin, kuinka on hänen laitansa?" kysyi professori.
"Tauti syöpyy hänessä; hänen aivonsa mätänevät. Mitä te tahdotte." kysyi tohtori äkkiä kun huomasi molemmat miehet oven suussa.
"Tämä on hänen isänsä, hän haluaa nähdä häntä", vastasi luotsivanhin.
"Ei, ei, ei, rakas ystävä, ei teidän pidä tulla katsomaan", sanoi tohtori ehkäisten, "ei totta tosiaan hänessä ole mitään katsomista."
Vanha Njaedel meni suoraan perälle pöydän luo; nuoret herrat syrjäytyivät, ja professori oikasihe suoraksi sormet siirollaan.
Viskattiin huolettomasti ruumiin päälle lakana ja kun se meni läjään, näkyi pöngöttävä lonkkaluu, koko tämä suuri, vankka naisruumis niin surkeana ja kuihtuneena, ettei siinä ollut muuta kuin luu ja nahka. Paksu punainen tukka oli vanukkeisena tukkuna otsalla. Nahka oli aivan sisään syöpynyt, ja ihossa oli inhottavia punaisia viheriän keltaisia täpliä.
"Ei se ole hän", kuiskasi luotsivanhin ja tarttui Njaedelia kasivarresta.
Vaan silloin meni isä sen luo ja pyyhki hivukset ylös, pani sormensa suurelle arvelle, joka sillä oli ohimolla.
"Mennään pois Njaedel."
Luotsivanhin oli kalman kalpea. Njaedel silmäili ympärilleen, ja kun hän sai sen luulon että kaikilla näillä ylhäisillä herroilla oli osanottoa hänen tyttärensä kohtalosta, rupesi hän heitä kättelemään järjestään. Vaan kun hän tuli professorin luo, taantui tämä; "Ei, ei, ystäväni, minä en voi antaa teille kättä."
Silloin vasta huomasi Njaedel kirkkaan veitsen ja sormet, jotka olivat siirollaan. Hänen ruumiissaan kävi väristys, ja hän meni pois luotsivanhimman kera.
Kun he taas seisoivat kadulla, tarkasteli luotsivanhin tutkivasti Njaedelin muotoa, sillä hän oli huomannut, että Njaedel puri hammasta ja piti käsiään nyrkissä.
"Tästä saa Antti vastata", mutisi Njaedel.
"Ah, ei", väitti luotsivanhin tuskallisesti, "anna Antin olla missä hän on. Nythän pääsemme kaikista näistä, pidetään mieluummin huoli siitä eitä saamme jotain poukkoomme, minä olen nälissäni kuin susi"
Vaan Njaedel oli taipumaton, ja kun luotsivanhin ei halunnut auttaa häntä valtioneuvos Bennechenin talon etsimisessä, kysyi Njaedel itse ensimmäiseltä poliisilta, jonka he tapasivat ja niin pääsivät he perille.
Njaedelin paksussa päässä oli taistelu, väkivaltainen taistelu. Epäilys alkoi hänessä herätä, että koko tämä kurjuus alkoi veljestä. Vaan vihan muotoa se ei vielä saanut; se oli vaan raskas suru ja tarve nähdä veljeänsä ja kuulla hänen puolustavan itseään; ehkä oli vielä jotain, jonka johdosta saattoi hänelle antaa anteeksi,
Kun he laskeusivat alas kahta kolmea porrasta, sanoi luotsivanhin:
"Sinun pitää luvata minulle yhden asian Njaedel: ettet satuta kättäsi häneen; muista toki että hän on veljesi."
"Ole huoleti", vastasi Njaedel.
Antti ajeli partaansa. Hän oli ripustanut kuvastimen akkunan pieleen, jotta päivän valo lankesi hänen kasvoilleen. Hän oli juuri raappinut toisen puolen, vaan vasemmalla puolen oli vielä saipuavahtoa.
Kun hän näki kuka se tulija oli, pani hän veitsen kädestään, ja väre kävi hänen muodollaan. Vaan sitten tuli jälleen puolihullun hymy, joka hänellä oli ollut viime aikoina ja hän ojensi kätensä veljelleen: "No, oletko vihdoinkin täällä, Njaedel! Olitpa hyvä kun tulit tänne."
"Antti, Antti!" huusi Njaedel ja ojensi uhkaavana suuret nyrkkinsä häntä kohti, "mitä olet tehnyt Kristinalle."
Tämän kovan äänen jyrinästä Antti ikäänkuin heräsi. Hän kyyristyi ja peräytyi aivan huoneensa perimäiseen soppeen; kasvot kävivät melkein tuhkan harmaaksi katsoa tuijottaessaan suuria nyrkkejä.
Vaan lopuksi näkyi hänen puoleksi kuoleutunut hermostonsa kokoavan voimansa viimeiseen ponnistukseen. Pitkät, petolliset naurunjuonteet tulivat taas suun ympärille, sanoessaan valittavalla äänellä:
"Onko sinulla Njaedel sydäntä ollaksesi noin kova, ollaksesi noin kova veljellesi, joka aina on ollut niin heikko ja kivuloinen. Muistatko, kun olimme pieniä, kun revimme kanervia äidillemme siellä mäellä?"
Njaedel laski kätensä. Kummallisia muistoja vilkkui hänen mielessään, kuullessaan heikon rukoilevaisen äänen, jonka hän niin hyvin tunsi, lapsuuden ajan äänen — sen veljen, jota hän oli rakastanut niin paljon.
"Muistatko mitä äiti aina sanoi", jatkoi Antti pitäessään koko ajan vaarilla veljensä muotoa: "Äiti sanoi aina: Sinä, Alfred, olet tuhma kuin pukki, sanoi hän, vaan Antti on viekas kuin kärppä."
Njaedel nyökkäsi. Se oli oikein. Ja äiti ja mökki tunturitiellä ja mäki pitkine kanervineen, joka tuoksusi niin hyvältä auringon valossa — kaikki oli loistavan kirkkaana hänen silmissään ja keskellä kaikkea tätä oli veli, kalpeana, heikkona, aina avun tarpeessa, säälittävänä, koleikon yli kannettavana. Ja kaikki, mitä nyt oli välissä, sulasi ja virtasi pois kuin keväinen lumi; hänestä tuli poika taas, iso, rähmyinen, hyväsydäminen poika, joka hän oli aina itseteossa ollut, eikä vihan kipinätä ollut hänessä enää, kun hän kääntyi mennäkseen pois ja sanoi: "Antti, Antti! sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä!"
Porttikäytävässä sanoi luotsivanhin: "Sepä oli oivasti, ettet satuttanut kättäsi häneen, olisithan musertanut hänet kuin pärevakan." Vaan nyt oli Njaedel luonnoltaan; hän nojausi seinää vasten ja nyyhki kovasti.
Luotsivanhin antoi hänen itkeä niin kauan kuin hän arveli sen olevan välttämätöntä. Sitten vei hän hänet muassaan — Njaedel oli kuin lapsi myöntyväinen — löysi muutaman ravintolakellarin, ja sinne he menivät.
Luotsivanhin, joka oli ollut sekä Pietarissa että Köpenhaminassa, tilasi niin varmasti kaksi annosta häränpaistia ja pullon olutta. Vaan kun he rupesivat syömään, järisi huone kanonan laukauksesta.
"Kuningas tulee", sanoi palvelia. Hän oli niin happamella tuulella, kun hänen piti jäädä kellariin palvelemaan näitä molempia talonpoikia, sen siaan kun olisi saanut juosta ja katsoa loistoa.
XXII.
Oli sanomattoman kaunis ilma näin varaiseksi keväällä. Aurinko loisti iltapäivällä akkunoihin ja saattoi tumman hunnun linnanpuistoon, jotta linna kohosi kultaiseen ilman avaruuteen kaikessa yksinkertaisessa kauneudessaan. Akershusista hajausi paksuja ruutisavun pilviä tervehdyslaukauksista, viirit leijuivat juhlallisesti, ja väkeä kiiruhti kaikilta tahoilta Kaarle Juhanan kadulle, jonka avonaiset paikat ja katuvieret olivat täynnä tungoksiin saakka.
Akkunoissa oli naisia uusissa kevätpuvuissaan; nuoria herroja seisoi heidän takanaan ja laski sukkeluuksia. Alhaalla rautatietorilla piti poliisi suurta aukkoa tyhjänä; porvarikaarti kaikessa loistossaan oli pysäkin edessä, tukkukauppias Falck-Olsen istui jäykkänä ja juhlallisena voikkonsa selässä ja katseli väkijoukkoon.
Kuninkaallinen matkue oli tullut; odotettiin vaan, että tavalliset vastaanottotemput rautatiesillalla olisivat loppuneet. Satamasta ja kaikilta pieniltä kaduilta oli tullut meriväkeä, lastinpurkajia, naisia ja työväkeä — tavallinen joukko alun paneiksi.
Kun siis muuan ääni ponnistellen huusi: "Eläköön kuningas — hurraa!" vastattiin raukeasti ja pitkää väliä siellä täällä torilla, jota vastenmielinen kuolemanhiljaisuus seurasi, kun korkeat herrat nousivat vaunuihin.
Porvarikaarti läksi nelistämään, sen jälestä kuninkaallisten vaunujen koko joukko — yli torin, läpi ahtaan kulkupaikan Dybvadgaardin kohdalla. Siellä täällä joku kunnon porvari hurrasi kaikesta voimastaan; vaan yksityisten haitto suuri into näkyi ehkäisevän rahvasta, ja huutoa kerrottiin laimeasti ja yksitellen, kunnes tultiin sivu palovartian aseman.
Nyt kävi paremmin, ja ruotsalaiset herrat nyökkäsivät toisilleen vaunuissa. Vaan vasta Akerskadun kummulla ja Egertorilla kävivät huudot yleisiksi. Komea tie suurkäräjähuoneustolta linnaan päin loisti auringonvalossa. Loistavat keltaiset ratsastajat, jotka ajoivat kiivasta juoksua, vaunut, ylhäiset univormuherrat, lukuisat joukot hyvinpuetuita henkilöitä, jotka alottivat huudon — kaikki kohotti juhlallisuutta, jotta hurraahuuto raikui oikein innosta.
Kun matkue oli mennyt, koko Kaarle Juhanan katu vilisi täynnä ihmisiä, joilla kaikilla oli kasvot linnaan, jonne ratsastajat ja vaunut kiemuroivat mäkeä ylös kuin kirjava käärme, kun tomu kuninkaallisista vaunuista kohosi ilmaan kultapilvenä ja laskeusi väkijoukkoon kuin siunaus.
Rautatietori tuli pian tyhjäksi, väki riensi takaisin työhönsä. Vaan suuri joukko naisia ja nuoria miehiä seurasi virrassa kaupungille; oli päästy juhlallisuuden makuun, ei merkinnyt mitään enään työhön meno.
Ilma oli niin lauhkea ja kaunis; ja sitä paitse puhuttiin tulituksista y.m.s.
Asia oli niinikäästi, että kuninkaalla oli talven aikana ollut kaulassa paise pahanen; sentähden ylioppilaat menivät soihtukulussa linnaan, jossa he lauloivat:
"Kuullos Svea! äitimme yhteinen."
Samasta syystä pidettiin myös "Suuri kiitosjuhla" Tivolissa ynnä lausunnon ja tulituksen kanssa. Suuri ihmisjoukko oli sentähden kulussa illalla, erittäinkin Tivoli ja Studenterlundin ympärillä. Siellä haisi huonot sikaarit ja tuore multa ja ensimmäiset ruohonkorret; silloin tällöin levesi palsamipoppelin tuoksu, joitten tahmeat lehtitupet alkoivat halkeilla.
Valtioneuvoksia ja hovivirkamiehiä, sotilas- ja muita univormuja ajeli linnaan, jossa oli valoa monessa ikkunassa, kuninkaan lipun kohotessa kohti vaaleanviheriää iltataivasta.
Vaan siirtolaislaivan luona tehtiin työtä, hälyttiin ja meluttiin, ja kaikki näytti niin sekasotkuiselta, jotta yksi ja toinen sydänmaalainen matkustaja istahti arkulleen ja itki.
Kun Njaedel ja luotsivanhin tulivat satamaan, tapasivat ne asioitsija ystävänsä; vaan hän huusi: "all right!" mennessään heidän ohitse: hänestä valui hikeä ja hänen äänensä oli niin käheä jotta tuskin sai ääntä päästetyksi.
Pari lastinpurkajaa seisoi laivalankuilla; ja kun Njaedel seurasi luotsivanhinta lankkuja pitkin, sanoi toinen niistä toiselle:
"Häpeäpä on, jotta tuo amerikalainen saa viedä tuonlaisia miehen kötkäleitä pois maasta."
Njaedel, kuultuaan tämän, ojensi kätensä.
Vaan lastinpurkaja, joka oli oikeita haminarenttuja, aavisti heti rauhattomuutta ja katseli epäröiden kelpo nyrkkiä. Vaan kun hän näki Njaedelin vaaleat silmät, löi hän kättä kelpo läimäyksellä ja sanoi, puoleksi häpeissään: "No niin, itsepähän paraiten tiennet mitä teet. Siis hyvästi ja onnea matkalle kuomaseni!"
Laivassa oli melakka ja kiire vielä suurempi. Vaan luotsivanhin niin viisaustieteliän tyyneydellä istui arkulleen kopperonsa eteen; sitten saivat muut elämöidä niin paljon kuin ikinä tahtoivat.
Njaedel sitä vastoin ei voinut tyynellä mielellä nähdä kuinka kaikkia raskaita tynnyreitä ja laatikoita tuotiin laivaan. Vähän väliä meni hän ja kaappasi karhun tavoin siitä ja tästä kiinni, ja kun merimiehet katsoivat häntä ihmetellen, niin nyökkäsi hän vaan hymyillen. Vihdoin asettui hän vakavasti lastihuoneen aukolle, ja kun jotain oikein raskasta tuli, huusi väki: "Antakaa karhun ottaa kiinni!"
Tämä kävi Njaedelin mielelle ja poisti hänen synkät ajatuksensa. Hän tunsi taas kovan tarpeen käydä käsiksi johonkin oikein raskaasen työhön.
Vaan illalla, kun melu vaikeni ja väki heitti hyvästiä toisilleen, kävi hän "niin veteläksi kuin voi", sanoi luotsivanhin. Hänellä ei ollut ketään ihmistä, kelle sanoa hyvästiä, ja sentähden arveli hän, että hänen piti kätellä kaikkia, jotka menivät maalle.
Luotsivanhin huomasi heti, että hän ja Njaedel olivat köyhimpiä matkustajia. Useimmat muut matkustajat olivat hyvästi toimeen tulevia talonomistajia, jotka vuosikausia olivat työskennelleet se silmämääränään, että he matkustavat Amerikaan, kun ovat saanet kerätyksi tarpeeksi rahoja. Toiset olivat saaneet matkarahat ja apua sukulaisiltaan Amerikassa.
Senpä tähden olivat ne aivan tyyniä mihinkä ryhtyivätkin. Astuskellen joukoissa välikannella söivät he ja tarjosivat toisilleen evässäkeistään. He tarkasti ottivat huomioonsa mitä tapahtui heidän ympärillään, puhelivat puoliääneen keskenään, siirtyivät levollisesti, kun olivat tiellä, eivätkä näkyneet muuta ajattelevan, kuin että tulisivat onnellisesti ja hyvästi perille, ja pitivät tarkan huolen lapsistaan.
Perässä ensi sialla oli mitä vilkkain elämä. Nämä matkustajat olivat enimmäkseen nuoria miehiä, jotka tulivat laivaan ystäviänsä saattamaan, jotka lauloivat ja hurrasivat. Hyviin vaatteisin puettua nuorta miestä kuljetettiin laivaan aivan tunnottomana humalasta ja pantiin sänkyyn.
Siellä oli pari kolme kauppakirjuria, muuan konkurssin tehnyt, eräs tyytymätön insinöri, joka käänsi kiittämättömälle isänmaalleen selkänsä, kuten muuan hänen ystävänsä lausui eromaljan juodessa laivan salissa, sillä siellä laitettiin heti pieni juhlallisuus matkustajille ja heidän ystävilleen.
Sitten vielä siellä oli ylioppilas, jonka perhensä lähetti pois salaisista syistä, ja lisäksi kolme neljä haaksirikkoon joutunutta henkilöä uusissa vaatteissa, "jotka kiitollinen isänmaa hylkäsi", kuten ylioppilas lausui.
Kello yhdentoista aikana tuli tohtori Bennechen laivaan sisarineen. He tulivat yksinään; valtioneuvos oli linnassa, Alfred oli pyytänyt anteeksi ettei hän voinut tulla ja rouva Bennechen oli sängyssä.
Kun hän lopuksi näki, että matkasta tuli tolkku, tunsi hän jotakin katumuksen kaltaista. Hän syleili kauan Hildaa ja mumisi jotain että hän — Hilda — antaisi anteeksi hänelle että hän joskus oli tehnyt vähän väärin.
Silloin siis molemmat huono-onniset jättivät talon sydämmellisellä surulla, ja Hilda sai päänkivistyksen, että hän heti pani maata naisten salissa, jonka hän sai yksinään haltuunsa. Melu eteissalista estyi vähitellen, kun seura pääsi täydelle tunteen kannalle. Tohtori meni ylös kannalle ja kuleksi edes takaisin.
Yö oli hiljainen ja valosa. Vaan kahtaalta kohosi mustia pilviä; ei varmaankaan kauan viipynyt, ennenkuin sade saapui. Ei ääntä kuulunut paitse hiililapioiden mäiske alhaalta konehuoneesta ja tohtorin oma ontuva astunta, kulkiessaan siinä edestakaisin.
Silloin tällöin toi tuuli jonkun tulituslaukauksen kiitosjuhlasta tahi muutamia ääniä jostakin fanfarista. Raketteja ja roomalaisia tulia kohosi yli talojen ja loivat helakan valon ilmaan ennenkuin sammuivat.
Juhana Bennechen kuleksi kauan edestakaisin kannella ja katseli kaupunkiin, jonka hän niin hyvin tunsi ja jossa hän oli viettänyt elämänsä. Pieni aukko laivan ja sillan välissä kuvausi hänelle pohjattomaksi syvyydeksi, jonka taakse hän jätti jälkeensä kaikki surut ja pettyneet toiveet. Hän ei kuitenkaan ollut rohkealla mielellä. Tuhannet muistot iskivät pienet kyntensä häneen, joiden irtirepiminen kävi kipeästi. Hän ei todellakaan odottanut mitään suuria toisellapuolen merta.
Luotettavimmat ystävykset alhaalla salissa irtausivat vihdoin viimein ja haalausivat sillalle laulamaan. Vaan näytti siltä, että he olivat liikutuksissaan, jonka vuoksi he kaikessa hiljaisuudessa vaelsivat kaupungille. Ja hiljaisuus laivalla ja hiljaisuus kaupungilla, hän kuuli vaan raskaita koneen puhkauksia, juuri kuin jättiläinen alkaa herätä.
Juhana Bennechen katsoi kelloaan. Kello oli puoli yksi. Sadepilvet vetäysivät yhä enemmän kokoon. Hän katsahti vielä kerran ympärilleen kootakseen koko menneisyyden kauniisen, vapaasen kevätkuvaan, ennenkun hän meni levolle.
Silloin kuuli hän vaunujen lähestyvän satamaan, ne vierivät kaasulyhdyn sivu ja pysähtyivät englantilaisen laivan luo. Laajakauhtanainen herra, kolmikulmahattu päässä, nousi vaunuista ja sanoi muutaman sanan ajajalle. Hetkisen sen jälkeen kuuli Juhana äänen, jonka hän oli tuntevinaan kysyvän perämieheltä alhaalla tohtori Bennecheniä. "Täällä — tahtooko joku puhutella minua?" huusi Juhana ylhäältä kannelta.
Vieras nousi pieniä kiertoportaita ja tohtori tunsi kamariherra Yrjö
Delphinin.
"Hyvää iltaa, tohtori! Te uskotte varmaan, että olen juovuksissa; niinpä olenkin. Minä olen joutunut epäsuosioon, ja sentähden olen tukehduttanut tuskaani. Onko sisarenne jo laivassa?"
"On, toivon että hän jo nukkuu."
"Lähdetään sisälle", sanoi kamariherra ja aukaisi oven muutamaan tupakkapöksään salin yläpuolella. "Nukuttaako teitä tohtori?"
"Ei, ei ollenkaan", vastasi Juhana ja sytytti lampun. "Tahdotteko polttaa sikaarin."
"Kiitoksia. Vaan tarvitsenpa erittäinkin juotavata!"
Kamariherra avasi kauhtanansa ja nakkausi sohvalle kultakirjaillussa vormussaan kunniamerkkineen ja miekkoineen.
Juhana Bennechen meni hankkiakseen jotakin juotavaa. Vaan ainoa mitä perämies sai näin myöhään yöllä oli whiskyä ja vettä.
Kamariherra vakuutti että se oli hänen mielijuomaansa, siltäpä se melkein näytti. Tyhjennettyään lasin, sanoi hän: "Teidän sisarenne neiti Hilda on siis laivassa?"
"Niin, hän lie nukkunut jo kauan sitten toivon ma", vastasi Juhana vähän kummissaan.
"Että te tohtori voitte matkustaa kaupungista nain hupaiseen aikaan! Kuulkaas nyt mitä täällä on tapahtunut tänä siunauksen ehtoohetkenä. Ensiksikin: kamariherra Yrjö Delphin on joutunut epäsuosioon; sitten tukkukauppias Falck-Olsen on saanut rintaansa ristin valkoisen tammansa tähden; sitten ekstraordinarit Hiorth ja Bennechen ovat nimitetyt kamarijunkkareiksi, edellinen vielä kihloissakin —"
"No, no, käy liian ruttoon! Kenen sanoitte olevan kihloissa?"
"Hiorthin; kun hänen isänsä pääsi valtioneuvokseksi, niin otti hän hänet — niin, te ymmärrätte, minä tarkoitan häntä — Falck-Olsenin voikko tammaa, Sofiaksi ne häntä kuulemma kutsuvat. Toinen se läsipää on antanut rukkaset.
"Ei, kamariherra!" huudahti Juhana. "Nyt minusta tuntuu somalta."
"Niin minustakin. Muutoin on minulla viisauteni Mortensenilta, joka huolimatta kaikista tulitikuistaan on esitelty hovilaisille. Voih, minä kadehdin teitä, tohtori, kuu pääsette pois kaikesta tästä!"
Hänen muotonsa kävi äkkiä niin veltoksi ja vanhaksi, jotta Juhanan kävi sääliksi häntä.
"Lähtekää meidän mukaamme kamariherra!"
"Minähän olen univormussa!"
Vaan kun Juhana hymyili, lisäsi hän: "Ah, te luulette että se oli huonoa pilaa — ei, se oli totta. Nähkääs, univormuiset jäävät tänne maahan — univormuiset ja repaleiset! Viimeisestä rotasta, joka jättää laivan, tulee köyhäinhuoneen esimies. Se on tulevaisuuden virkatoimi. Kuninkaallinen norjalainen Yli-valtion köyhäinhuoneen esimies, arvoineen ja univormuineen kuin sotakomisarius. Minä olisin itse hakenut sen viran, jollen olisi joutunut epäsuosioon.
"Ja sitäpaitse", jatkoi hän, seottaessaan uuden lasin, "jos voisinkin olla ilman kaupunkia, niin ei kaupunki voi olla ilman minua. Kuinka kävisi näitten ihmisparkain, jotka nukkuvat tuossa pääkaupungin tapaisessa, jos ne heräisivät varhain aamulla ilman kamariherraa? Sillä nähkää, hyvä herra siirtolainen, mikä meitä täällä vaivaa, on pieni epäilys, pieni pelko ettei kaikki ole aivan niinkuin olla pitäisi täällä meillä — ei täydelleen europalaista — eikä tosiaan olekaan Mortensenin todellisten tulitikkujen nimessä! Vaan onpa olemassa kamariherra Delphin ja pari muuta, jotka ovat nähneet mailmaa eli ainakin ovat olevinaan nähneitä, jotka osaavat puhella kaikesta, tuntevat kaikki nimet ja kirjoitukset, ymmärtävät viekuroida kaiken totisuuden kanssa, jotta se muuttuu leikiksi, muodostaa koko aikakautensa taskunkokoiseksi, parvittaa päivän polttavat kysymykset viiden eli kuuden hyvän sanan ympärille, jotka kaikki voi muistaa ja pitää käsillä, ja vihdoin yhdistää perusteellisen tiedon naisvaatteuksesta järkähtämättömään vakavuuteen keskellä hurjan kanslialorun — ne ovat pääkaupungin välttämättömän tarpeellisia kansalaisia! — Ah", huudahti hän äkkiä ja vaipui äkkiä pöydän ääreen ihan kyyryyn, "minä olen tähän kaikkeen niin väsynyt — niin väsynyt — niin väsynyt!"
Silmänräpäyksessä puhkesi semmoinen liikuttava epäillyksen lause tästä soreasta univormuun puetusta keikarista, siinä kun hän makasi pää käsivartta vasten, jotta Juhana Bennechen ymmärsi, että se oli enemmän kuin tavallista juovuksissa oloa. Hän pani kätensä toisen olalle ja sanoi sydämellisellä osanottavaisuudella: "Vaan kuulkaa Delphin! te ette ole onnellinen, en minäkään — täällä laivassa ei kyllä liene monta onnellista. Vaan tulkaa, seuratkaa meitä! Teidän tarvitsee lähteä pois täältä."
Kamariherra nosti päätään, ja hänen kasvonsa oli taas ilkkuvassa hymyssä: "Te muistutatte niin elävästi korkeasta isästänne. Samaa sanoi hän minulle muutamia tunteja sitten. Teidän tarvitsee lähteä pois täältä! Ja minä aion seurata hänen neuvoaan, minä haen poliisimestarinviran Aalesundissa."
Juhana taantui askeleen pettynyt odotus muodossaan; tämä huvitti häntä. Vaan kamariherra otti kauhtanansa mennäkseen; kumminkin hän viipyi, juurikuin hän jotain olisi aikonut sanoa, ja tohtori huomasi hänen olevan yhä enemmän kummallisen.
Lopuksi kääntyi Delphin laivalankuilla ja puristi kovasti hänen kättään, mutistessaan:
"Tervehtikää siskoanne ja sanokaa hänelle — sanokaa hänelle minulta —" loppu haihtui johonkin joka oli nyyhkytyksen kaltaista. Kamariherra kääntyi nopeasti pois, meni maalle ja nousi vaunuihin, jotka odottivat.
Ajaja heräsi ja otti raanun hevosen selästä. Taivas oli pilvessä ja kauvan aikaa oli jo satanut.
Tohtori seisoi ja katseli vaunuja ja hevosen pitkäsääristä varjoa, joka lankesi vesirapakkoihin kadulla aina kun menivät kaasulyhtyjen ohi. Se oli viime näky, minkä hän näki kaupungista, ennenkuin meni maata.
Varhain aamulla läksi englantilainen laiva merelle. Vaan kun vihdoin kaikki oli valmiina ja propelli alkoi työnsä, oli kello jo yli kuuden, ja juuri kun höyry lähestyi Hovedötä, tuli savupilvi linnanvallista, ja kanonanlaukaus jymähti hiljaisessa, sateisessa aamuilmassa.
Perässä syntyi huuto ja utelias kysyntä, mitä tämä tervehdys merkitsi. Vaan Juhana Bennechen oli unissaan, jotta hän tuskin heräsi. Eipä keulassakaan toisella sialla paljoa välitetty laukauksesta. Oli tunto, että vanha maa tervehdyksineen ei enään kauan liikuttanut heitä.
Ja kun kaksikymmentä yksi juhlalaukausta jymisi pääkaupungista, kulki matkustajalaiva vuonon läpi ja paksu keltainen kanonainsavu verhosi linnan ja painui talojen katoille pilvisenä, sateisena aamuhetkenä.
XXIII.
Kaksikymmentä yksi kanonanlaukausta ilmoitti että kuningas oli matkustanut Tukholmaan takaisin. Enempää ei tarvinnut vastapuolueen sanomalehdille heittäytyäkseen hallituksen kimppuun tavallisella säälimättömyydellään. Koko sanomalehdistö kuohui, ja vanhat riitakysymykset uudistettiin, jokainen puolue syöksyi esiin haukkumasanoineen, joita viskattiin kuin höyhenpalloja edes takaisin, ja tilaajien oli hauska katsella niitten lentävän ilmassa.
Politillisten myrskyjen liikuttamana kuleksi ritari Falck-Olsen edes takaisin suuren kuvastimensa edessä seuraavana sunnuntaina. Rouva kulki ja järjesteli, katsellen ylpeydellä pientä ritarinauhaa napinlävessä.
"Kuule, eukkoseni, meidän pitää matkustaa."
"Matkustaa? Miksi niin? Etkö ole tyytyväinen jo? Olethan sen sanonut!"
"Oh! Yksi kunniamerkki on vaan ensi askel."
"Ei, vaan hyvä Jumala!" huudahti Falck-Olsenin rouva suutuksissaan, "olethan tullut mahtavaksi yht'äkkiä, Olli Juhana! Kun yksi kunnianmerkki on vaan ensi askel, niin tahtoisin mielelläni tietää mikä toinen on?"
"Toinen kunniamerkki lisäksi!" vastasi hänen puolisonsa ja meni salista.
Hänelle oli näet kuviteltu, että saksalaiset ruhtinaat kuljettavat muassaan kunniamerkkejä, kun ne oleskelevat kylpypaikoissa, ja silloin on helppo saada joku niistä — erittäinkin kun on yksi ennaltaan.
Falck-Olsenin perhe matkusti siis Emsiin, ja pari viikkoa sen jälkeen sai Karolina Hjelm kirjeen Lovisalta, jossa muun muassa oli:
"Sinä et voi ajatella kuinka suloista on herätä aamusella kun ei tarvitse ajatella Hannua. Että saatoinkin olla niin tyhmä! Hän ei sopinut minulle. Eilen ratsastimme aaseilla, ja muuan englantilainen, joka oli muassa (pappa sanoi, että hän on lordi) on niin hellänä tänään, että hän ei voi istua siliä lailla kuin me muut istumme, vaan hänen täytyy istua sille selkärangan osalle, joka on kappaleen matkaa ylempänä."
Karolina oli kylliksi varomaton, kun luki kirjeen äidilleen. Ja seuraavana päivänä sanoi Hjelmin rouva Hannu serkulleen: "Sinun arvelusi Falck-Olsenista oli aivan oikea. Ulkomaalla on hän perinpohjin turmeltunut."
Hannu serkku huokasi. —
Antti kaikkivaltias oli tullut heikkomieliseksi, joka tunnettiin yleisesti. Pari päivää kuleksi hän ympäriinsä kansliassa ja saattoi suuren häväistyksen aikaan puhumalla kaikenlaisia asioita, joista ei saanut puhua.
Valtioneuvos Bennechenin täytyi silloin voimakkaasti ryhtyä asiaan, ja toimittaja Mortensenin avulla onnistui hänen saada vanhan uskollisen palvelian asumaan erään rouva Gluncken luona, joka piti ompelukoulua nuorille tyttärille.
Täällä viihtyi hän erittäin hyvin. Sillä näkyi että hän erittäinkin viime vuosina oli ahkerasti, sanomattoman ahkerasti pannut rahalainoja säästöpankkiin; ja kun hän jonkun aikaa oli oleskellut iloisten tyttöjen joukossa Malla Bimbamin ompelukoulussa, näkyi hän unhoittaneen kanslian kaikkineen päivineen.
Sitä vastoin tuli hänestä innokas kirkkomies, ja aina oli hän naisten puolella. Ja monelle nuorelle naiselle oli siitä uskonnollista iloa, kun saivat pitää kunniakkaalle vanhukselle virsikirjaa; se oli meikein mieltä ylentävää katsella noita lempeitä kasvoja ja lumivalkoisia hivuskiheröitä takin kauluksella. —
Vaan sanomalehdet löivät höyhenpalloa oikein raivokkaasti; erittäinkin oli vastapuolue kiihkeä.
Ensinnäkin ihmeteltiin mitä amtmani Hiorthilla tehtäisiin valtioneuvoksena, semmoisellakin miehellä, jota ei kukaan tuntenut. Sitten viitattiin muutamaan julmaan häpeälliseen tapahtumaan valtioneuvos Bennechenin kansliassa: asiapapereita olisi muka kadonnut, salaisia paikkoja löytynyt — koko sarja arveluttavan laatuisia paljastamisia.
Suulliset huhut olivat vielä pahempia, ne menivät aina muutamaan huutoon tulleesen naisihmiseen, rouva Gluncke nimeltään, joka oli läheisessä yhteydessä valtioneuvos Bennechenin kanssa.
Sitäpaitse tiesi koko kaupunki, että kaksi valtioneuvoksen lasta oli mennyt Amerikaan yhtäkkiä muutaman hirveän perheriidan vuoksi.
Vaan erittäinkin oli huhuja Mon Antista, kanslian kaikkivaltiaasta vahtimestarista, joka oli kadonnut.
Valtioneuvos Bennechen kantoi päätään vielä korkeammalla kuin tavallisesti, ja sama arvokas hymy oli hänen kasvoillaan kuin ainiaan, kun tervehti häntä kadulla.
Levottomuus yltyi kansliassakin. Joka aamu luettiin "Kansan todellista ystävää", vaan se pysyi tyynenä; ei yhtään mahtavaa pääkirjoitusta, joka olisi voinut tukkia kaakottajien suun ja tyynnyttää mieliä.
"Nyt pitää Mortensenin sanoa sanansa!" huusi notario Örseth muutamana aamuna ja löi pöytään.
"Niin, hänen pitää todellakin!" yhtyi kamarijunkkari Hiorth, joka nyt kellui päällimäisenä.
Ja koko kanslia oli samaa mieltä: nyt pitää Mortensenin sanoa sanansa! Mieliala oli siis korkeimmallaan kiihoituksissa ja jännityksissä, kun toimittaja astui sisään ja viskasi kostean sanomalehden pöydälle.
Hiorth tempasi sanoman ja huusi: "Ilkeitä huhuja ja ilkeitä juonia."
Vihdoin hiljaisuus syntyi kun hän luki.
Ensiksi esiteltiin missä määrässä vastapuolue on köyhä aseista, kun se saattoi alentua tekemään politillisia valtiojuttuja huhuista ja akkain juoruista. Sitten kuvailtiin nykyinen politillinen tila tyydyttäväksi jokaisen tervejärkisen ja sivistyneen kansalaisen mielestä.
"Että semmoinen" — luki Hiorth edelleen, vaan toimittaja tempasi sanomalehden: "Antakaa minä luen! Että semmoinenkin niin jokapäiväinen tapaus kuin vanhan kansliavahtimestarin viraltapano voi antaa aihetta semmoisiin häväistyskirjoituksiin, on itsessään ajanmerkki, jota sopii ottaa huomioon.
"Sillä tämän takana, tämän teeskennellyn innostuksen valtiohallituksen pienimpäinkin seikkojen suhteen on jotakin aivan toista, jotakin joka yltyy joka päivä meidän seassamme, jotakin joka vakaasti pitää hävittää juuriaan myöten, ettei se kantaisi meidän valtioelämäämme hävittäviä hedelmiä.
"Se on alhaisten luonteitten, puolisivistyneitten viha kaikkia mahtavuutta vastaan, kaikkia virkamiehiä vastaan, joka nyt kääntyy Jumalan asettamaa esivaltaa vastaan ojentaessaan kättään häpeämättömälle epäluulolle, tunkeupi perhe-elämän pyhimpiin salaisuuksiin, pilkkaa kaikkia pyhintä ja uhkaa viedä meidän yhteiskuntamme häviöön ja hurjimpaan laittomuuteen.
"Monta on varmaankin meistä, jotka ovat vaan siinä levollisessa ajatuksessa, että kyllä Norjan virkamiehistö kestää sangen paljon — ja siinä ovat oikeassa. Vaan kuitenkin on velvollisuutemme panna sormemme tälle hellälle kohdalle; sillä täällä kehittyy koko yhteiskuntamme vaara. Raja on asetettava tälle paisuvalle julkeudelle, joka kirjoituksissa ja puheissa ahdistaa kaikkia mikä jumalillisessa järjestyksessä on ja oleman pitää kohotettu raakkuvan rahvaan tuomiota korkeammalle.
"Ja jollei tämä tapahdu tarpeeksi voimakkaasti kaikkien rehellisten kansalaisten yhteisten ponnistusten tautta, niin pian näemme sen harmia herättävän näyn, että kiihoitettu kansa julkisella uhalla pilkkaa lakia ja lain käyttäjiä.
"Olkaamme siis varuillamme ja ottakaamme huomioomme ajan merkit.
"Ei niin, että meissä olisi joku pelko; Jumalalle kiitos, niin korkeassa yksivallassamme kuin yhteisliitossa velikansan kanssa ja — eikä suinkaan vähimmässä määrässä — meidän ymmärtäväisten, lahjakkaitten valtiomiesten ja virkamiesten vahvassa renkaassa, jotka niin kauan ovat hoitaneet meidän yhteiskuntaamme ja jotka kyllä tietävät pysyä edellisilleen uskollisina, — kaikessa siinä on meillä vahvat takuut, jotta meidän ei tarvitsisi ensinkään pelätä. Vaan, me kerromme vielä, olkaamme varuillamme ja ottakaamme vaariin ajan merkit.
"Pahat, valoa pelkääväiset vallat ovat väiyksissä yhteiskunnassamme, antaa päivän luoda valoaan niihin ja ne lentävät kuin pahat henget, takaisin siihen pimeyteen, jossa ovat syntyneet."
Yleinen riemu syntyi kokoontuneitten kansliaherrojen kesken.
Örseth hieroskeli käsiään. "Kas, sepä oli oikein! Sepä oli parahiksi heille! Kuulitteko, Hansen! Se oli jotain teille."
Hansen äijä nyökkäsi paperikasansa yli. Vaan kaikki muut tunsivat päässeensä suuresta kuormasta. Häväistyshän oli kutistunut vähäpätöiseen asiaan, ja roistoväki oli saanut aika löylytyksen.
Vaan Mortensen katseli ympärillensä ja sanoi: "Niin, näettekö nyt, pienet pojat, mitä olisitte ilman minua? Onko suurempaa siunausta maalle kuin valistunut, totuutta rakastava ja oikein ajatteleva sanomalehti?"
Mortensen oli puhunut tavallinen kaksimielinen hymy kasvoillaan; ei koskaan voinut olla oikein varma siitä, oliko hän totinen vai ivallinen.
Vaan tällä kertaa ei kukaan nauranut. Sillä kaikki tunsivat todellakin tällä hetkellä, että Mortensen oli oikeassa.