"Vaan sinä saat maksaa asianajaja Toftelle, Njaedel."
"Sinä olet alkanut riidan, Sören."
"Niin vaan sinä kaivat ojaa."
Luotsivanhin sai heidät sopimaan maksun kahtiapanosta, ja niine hyvineen meni Sören Börevig.
Oli myöhään illalla, ja luotsivanhin kiiruhti kotia. Kun hän oli lähtenyt, meni Njaedel navettaan. Lehmät — niitä oli kuusi — ammoivat ja olivat levottomia; eivät ne olleet saaneet ruokaa eikä niitä oltu lypsettykään. Njaedel ryhtyi tähän outoon työhön ja teki sen jotenkin kehnosti.
Karja ei tuntenut häntä, sitä paitse oli hän niin iso ja kovakynsinen, että lehmät potkivat kiulut kumoon ja kaatoivat maidon. Njaedel murisi ja kinasteli parhaansa mukaan, vaan jo oli yö sydämissä ennenkun hän lopetti työnsä.
Kun hän vihdoin seisoi kartanolla taas ja ojenteli selkäänsä, kumarassa kun oli kulkenut navetassa, katseli hän merelle. Ilma oli köykäisempi, hän taisi erottaa vielä mustan juovan, ojansa tuolla hiekassa. Hän oli hyvillään siitä että pääsisi taas rakkaan ojan kimppuun hyvällä omallatunnolla. Hetimiten tullenee vastaus kuninkaalta, kun niin monta höyrylaivaa kulki rannikolla; ja oikeudestansa hänen ei tarvinnut epelilläkään.
Hän jo edeltäpäin nautti Sören Börevigin erheyksestä ja teki arviolaskun, kuinka monta päivää kuluisi ennenkun vastaus saapuisi.
Njaedel kaatoi maidon pyttyihin, vaan se kävi hirveän hitaasti. Sen jälkeen meni hän Kristinan kamarin puoleen, pisti päänsä sisään, katseli ympäriinsä, siinä hämärässä vetäessään hyvänhajuista ilmaa sisäänsä. Hän lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa; vaan kun hän meni portaille, jotka rasahtelivat niin oudosti tyhjässä talossa, tuli hänen mieleensä Sören Börevigin sanat: oikeudella pitää olka siansa.
Kauan hän makasi saamatta unta. Hänen päällään oli tänään ollut liian paljon tekemistä, hänen jäsenillään liian vähän.
Hän kaipasi suloista pakotusta käsivarsissaan ja jaloissaan, kun hän venytteli sängyssä; sitä vastaan rupesi hän ajattelemaan jonkin joutavaa, joka ei ollut lainkaan hänen tapansa.
Ja Njaedel, joka muutoin saattoi kuorsata kilpaa kauheimman ukonilman kanssa, säikähteli kissaa, joka naukui ja kuleksi keittiössä tahi Kristinan kamarioven edessä.
V.
Kun virta syöksee kohti pistävää niemekettä, kulkee vesi nokan ohitse, vaan kääntyy takaisin, kun se on syössyt sivu, ja täyttääpi niemen takaisen lahden pienellä pyörteellä.
Kun puupala tulla kiidättää virran laitaa, kulkeupi se tähän pyörteesen, kiertelee ympäri lahdelmaa, kinnaupi niemen nokkaan, vaan taas sen painaa väkevä virta, tempaamatta sitä kumminkaan mukaansa, ja niin kiertelee se kiertelemistään loppumattomasti. Semmoinen pyörre kutsutaan kosteeksi.
Lukemattomat kosteet, joita elämän virta muodostaa, ovat väliin niin pieniä, että ainoastaan yhdellä miehellä on tilaa pyöriä hyrrätäkseen niissä; väliin ovat niin suuria että niihin mahtuu kokonaisia perheitä tahi kokonaisia puolueita — niin, tunnetaanhan historiallisiakin kosteita, joissa koko kansa on pyörinyt itsensä ympäri, kun ajan virta on sitä painanut, tempaamatta kumminkaan mukaansa.
Myöskin vaan julkisessa elämässä on kosteensa ja Norjassa kutsutaan suuria valtiokosteita kanslioiksi. [Alkuperäisessä kirjassa on käytetty "departement" sanaa. "Kanslia" soipi suomalaisen korviin tutummalta. Suomentajan muist.] Täällä suuret joukot hitaasti pyöriviä papereita pyörteen kaltaisina kierivät syvän reiän ympärillä, jossa ei mitään ole, johon kaikki vedetään, jossa ne kierivät ympäriinsä, johon ne katoavat eikä jälkiäkään näy. —
Kamariherra Delphin pani pois kynänsä, täytti lasinsa ja joi sen pohjaan, nyökäyttäessään päätään omalle kuvalleen peilissä. Oli myöhäinen yö. Hänellä oli valkoinen kaulahuivi kaulassa ja kaarteinen liivi, vaan hännystakkinsa oli hän riistänyt päältään, sillä hänellä oli lämmin.
Yrjö Delphin oli ollut kemuissa ja poltteli nyt sikariansa kotonaan komeassa nuoren miehen asunnossa Bergelandsveiellä. Hänellä oli tapa istua yläällä myöhäiseen yöhön erittäinkin pitojen jälkeen — ja jos ei hän soittanut pianoa, kirjoitti hän välistä jotain.
Aamusella oli hän nurpeamielellä ja käytti melkoisen kylmää vettä sisällisesti ja ulkonaisesti. Vaan kun hän sitte tuli hemeään huoneesensa, jossa Börresen matami, hänen emännöitsiänsä, oli laittanut eineen pöytään, oli hän sorja ja sievä kuin mikähän vintiö. Eikä hän ollutkaan kuin kolmenkymmenen seitsemän tahi kolmenkymmenen kahdeksan vuotias, vaan väliin näytti hän vanhemmalta, erittäinkin sen vuoksi että hän alkoi menettää kauniin kiharoisen tukkansa.
Ennen syötyänsä ja luettuaan sanomalehtiä laittausi virkakunnan päällikkö mennäkseen kansliaan. Vaan ensiksi katsoi hän kirjoituspöytäänsä mitä hän yöllä oli kirjoittanut. Ja usein kävi niin että hän repi paperin tuhannen nuuskaksi ja kylvi ne sitten kakluunin nurkkaan Börresen matammin suureksi harmiksi, joka oli niin sanomattoman siistikäs. —
Oli kaunis syysaamu. Linnanpuisto oli täydessä loistossaan, keltaisia ja punaisia viheriäin seassa. Kuura oli kuin välkkyvä kaste ruohossa. Vesiputamaissa oli pudonneita lehtiä ja joutsenenhöyheniä juurikuin laivastoja, jotka odottivat tuulta. Ja ilma oli ikäänkuin niin mahtava, että kansa pysähtyi, veti pari syvää hengähdystä ja, varjostaessaan kädellään aurinkoa, tunsivat he jotain, jota eivät ymmärtäneet — kaipuuta tahi jotakin senkaltaista, tirkistellessään vuonolle ja matalille harjanteille etelässä, jossa auringonvalo oli huikaisevan valkoinen ja sumuinen kuin lumoava harso.
Kun kamariherra kulki katuja, alkoi tervehdys, sillä hän tunsi koko mailman. Vaan hän oli harjaunut tähän tempukkaasen käytäntöön.
Hän näki jo hevoisista kuka istui vaunuissa ja pitää tervehdystään valmiina. Ei koskaan jättänyt hän tervehtimättä vanhoja neitoja ja nuoria rouvia, jotka pysyivät sisällä ja jotka senvuoksi tahtoivat että heitä tervehdittäisiin akkunaan, ja samalla kertaa saattoi hän silmäillä molempia vierukäytäviä, havaita jos joku ristin päässä nosti lakkia — niin, ja herroja raitiovaunujen sisällekäytävässäkin kerkesi hän tervehtiä, kun he kiitivät ohitse. Senpätähden olikin ensimäisiä pääkaupungin ylhäisössä, vaikka hän ehkä oli enemmän pelätty kuin pidetty, sillä hänen kielensä oli terävä ja tiedossaan hänellä oli kaikki.
Kuninkaan kadulla muutaman myymälän edessä oli valtioneuvos Bennechenin hevonen. Yrjö Delphin aikoi juuri kysyä ajajalta, kun neiti Hilda Bennechen tuli ulos myymälästä.
"Ah, kamariherra hyvä", pyysi hän, "tulkaa minun kanssa kotia! Mamma lähetti minut hankkimaan reunukkeita hameesen ja minä tiedän varmaan etteivät ne kelpaa, joita minä olen valinnut. Vaan jos te olette muassa, ei hän voi torailla minulle."
"Se on minusta paha, neitiseni, vaan minä olen matkalla kansliaan. Mitä isä herranne sanoisi, jos tulisin myöhään?"
"Pöhö — luuletteko minun uskovan, että te pelkäätte pappaa? tulkaa nyt!" Hän teki sian vieressään kamariherralle ja tämä nousi kärryihin. —
"Minä en kummastele, että kamariherra Delphin epäili lähteäkseen ajelemaan neiti Bennechenin kanssa", sanoi muuan nuori herra, joka kulki katua erään neitokaisen kanssa.
"Ei, tyttö raukka hän on hirveä", vastasi neiti muikuillen.
"Ruma tukka, ruma iho, suuri suu, pieni nenä, entä sitte ruumis — ainoa, joka hänellä on jonki näköistä, niin silmänsä."
"Onko teistä hänellä kauniit silmät?" kysyi neiti ja katsoi ylös.
"Jumala nähköön, ei ne minusta ole niinkuin muutamilla, jotka tunnen", vastasi herra sievästi, "vaan silmänsä ovat paraat, mitä neiti Bennechenillä on."
"Ah niin, nuo silmänsä ovat semmoiset tuimat, tyhmät ukulin silmät."
"Tyhmä hän kuulemma onkin."
"Kuin pukki! sehän on yleensä tietty."
Sillä välin ajeli Delphin neiti Bennechenin kanssa takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Valtioneuvos asui Kristian Augustin kadulla. Porttikäytävässä tapasivat he pitkäkasvuisen nuoren tyttären, joka tervehti neitiä.
"Kuka hän oli?" kysyi kamariherra. "Hän oli Mon veljentytär, Kristina; eikö hän ollut kaunis?"
"Minusta oli hän liian suuri", vastasi kamariherra.
"Alfred kehuu hänen olevan kelpo tytön kaikin puolin; hän sanoo tulleensa tuntemaan hänet ylimaassa."
Valtioneuvos Bennechenin asunto oli sisustettu komeasti; heti näki, että asunto oli osottamaan mahtavuutta. Kaksoisovet olivat auki huoneesta toiseen, jotka kaikki olivat tilavia, ja viimeisenä oli rouvan kamari, jonka lattiaa peitti paksu matto ja ovia varjostimet.
Valtioneuvoksen rouva otti kamariherraa vastaan teeskentelemättömällä ilolla; tämä oli vieraissakäynti, johon hän pani arvoa. Ja Hilda oli hyvillä mielin siitä, että hän oli tehnyt tuommoisen "tempauksen", ottamalla hänet mukaansa.
Valtioneuvoksen rouva oli vaaleanharmaassa aamuhameessa, päässään pieni reunusmyssy. Vaikka 55 vuoden vanha oli hän kaikitenkin kaunis, silmänsä viisaan ja kylmäkiskoisen näköiset. Nuorena ollessaan hän oli ollut ylistetty kaunotar, ja hänellä pysyi vielä jäykkä taipumus kauniisin ihmisiin.
Seuraelämässä hän oli vilkas, olematta kumminkaan huimapäinen ja ylevä olematta jäykkä; hänen hymyilynsä oli viehättävää ja olisipa ollut vielä isommassakin määrässä, jollei se olisi muistuttanut niin kovasti omituisesta hymyilystä, joka juurikuin sukuperintönä seuraa kaikkia naisia, joilla kuusi etuhammastaan on kultakiipaleella.
Salissa oli myöskin talon nuorin poika Alfred, joka juuri oli tullut kaupunkiin, ja hänen hyvä ystävänsä Hiorth. Ekstra tekeysi niin pieniksi kuin mahdollista muutamassa syrjäisessä loukossa, ettei virkakunnan päällikkö huomaisi häntä keskellä kanslia-aikaa. Delphin sentähden tervehti häntä erittäin ystävällisesti.
"Nyt, hyvä kamariherra, tulee teidän sanoa ajatuksenne asiassa", sanoi valtioneuvoksen rouva. "Alfred, poika raukkani, on niin onneton, kun pappa ei tahdo ottaa häntä kansliaansa. Alfred väittää, että se on oikein ja euroopalaista, kuten hän sanoo, että pappa auttaisi häntä, vaan te itse tiedätte kuinka Daniel pelkää antaakseen vastapuolueelle vähintäkään syytä valituksiin, ja senvuoksi —"
— "ja senvuoksi hän tahtoo lähettää minut hiiden revisioniin", keskeytti Alfred, "jossa en tunne ristinsielua, ja kun juuri olin hyvilläni siitä, että saisin olla yhdessä Hiorthin kanssa — minne Hiorth katosi?"
Ekstra tuli nyt esiin muutaman palmukasvin takaa ja väänteli nolona valkeita viiksiään.
"Niin, onhan oikein synti Alfredin laita", jatkoi valtioneuvoksen rouva. "Daniel on aina ollut ankara häntä kohtaan."
Vaan nyt hän näki Hildan mallit, ja pian hän oli peittänyt koko suuren pöydän vaatetilkuilla ja malleilla. Kamariherra auttoi häntä, ja Hilda pääsi nuhteista.
Nuoret herrat jäivät seisomaan syrjään akkunan luo.
"Se oli hyvä onni, Hiorth! Hän asuu tässä talossa. Hän on nimittäin sukua Molle — papan Mo'lle."
"Antti kaikkivaltiaalle", sanoi Hiorth.
"Katsotteko häntä siksi? se on erinomaista. Niin, näetkös, Antti kaikkivaltias on hänen isänsä veli — isänsä on emäsika päälle päätteeksi, häntä on rangaistu salavuoteuksesta. Oletko nähnyt tyttöä? Minä selitän sinulle."
"Tunsitko lähemmin häntä siellä kotonaan?"
"No, noin jotenkin", vastasi Alfred ja iski silmää.
"Saatpa nähdä, että hänen käy samoin kuin isänsäkin."
"Häh?" kysyi Alfred.
"Salavuoteus", kuiskasi Hiorth.
Vaan tämä sukkeluus valtasi heidät niin, että heidän täytyi mennä ulos ruokahuoneen kautta saadakseen oikein nauraa portailla. —
Kun virkakunnan päällikkö tuli virkahuoneesensa, kävi kello yhtä. Hänen pöydällään oli mahdoton kasa uusia asioita. Vahtimestari Mo seisoi juuri lukemassa muutamia asiapapereita, keltaisissa kääreissä.
"Mitä nämä ovat, Mo?" kysyi Delphin kiivaasti.
"Tämä lähimmäinen on muuan vedottu juttu; riita muutamasta kaislarannasta rannikolla." Antti Mo oli saanut paljon lainopillista tietoa ja oli täydellisesti perehtynyt kansliakieleen.
Virkakunnan päällikkö ei kuunnellut hänen puhettaan, vaan otti kerrallaan pari kirjettä, jotka olivat siinä.
"Kantakaa koko ruko Mortensenille ja käskekää hänen katsoa, mitä ne ovat ja järjestää niitä vähän", sanoi hän kärsimätönnä.
Vaan kun Mo tuli Mortensenin luo, oli tämän aika vielä tärkemmässä kuin virkakunnan päällikön. Silla Mortensen kirjoitti suurimmassa salaisuudessa pääkirjoitusta sanomaansa.
"Pankaa ne Kaokseen siksi aikaa", huudahti hän katsomattakaan ylös.
[Kaos on kreikkalainen sana, joka merkitsee ääretöntä avaruutta tahi sekasotkua.]
Kaos oli muuan hylly aivan lattian rajassa, ja se oli Mortensenin erityisen hallinnon alaisena.
Antti Mo otti kasan, käänsi sen nurin, jotta keltaiseen kääreesen käärityt asiapaperit tulivat alimmaisiksi, hän pisti keltaisen paperin laidatkin sisään, ettei niitä ollenkaan näkynyt; sitten pisti hän kaikki syvälle Kaokseen, jossa sitä oli runsaasti ennaltaan. —
Antti Mo, joka oli muuttanut nimensä Batnemosta Moksi, teki tuttavuutta
Bennechenin kanssa, kun valtioneuvos vielä oli asessorina.
Molla ollut siihen aikaan iso muonakauppa aivan asessorin vieressä, ja osottamalla perheelle pientä palvelusta oli hän päässyt vähitellen semmoiseen suosioon, että hän vihdoin tuli yhtä välttämättömäksi herralle ja rouvallekin.
Ja kun asessori nimitettiin valtioneuvokseksi, otti hän Mon mukaansa ja teki hänestä kanslian vahtimestarin. Tähän virkaan näkyi hän olevan ikäänkuin luotu. Hän hiipi ympäriinsä kuin kissa, eikä kaukaa viipynyt ennenkuin hän tunsi joka nurkan ja kaikki kanslian salaisuudet ja juonet olivat hänen käsissään. Se vaikutus, jota hän teki itse valtioneuvokseen, oli suorastaan käsittämätöntä, ja kaikki ihmiset tiesivät, että hän oli mahtavin mies koko kansliassa.
Valtioneuvoksen suuressa talossa — Bennechen oli saanut rahoja vaimonsa muassa — asui Antti Mo kivijalkakerroksessa. Se kyllä oli puoleksi maanalainen, vaan kun laskeusi alas pari kolme porrasta, jotka veivät sinne porttikäytävästä, olivat huoneet lämpimät ja iloiset, ja täysi päivänvalo tuli akkunoista, jotka olivat korkealla seinässä.
Kun Kristina tuli taloon, käytettiin keskihuonetta hänen makuukamarikseen. Siitä oli se seuraus, että Antti sedän piti kulkea hänen huoneensa läpi tullakseen omaansa. Eihän se ollut juuri mukavaa, vaan ei Kristina siitä suuria huollut. Antti setä oli siivo hänelle, ja iso, komea kaupunki tarjosi hänelle monta iloa, että hän voitti koti-ikävänsä.
Sitä paitse oli hän iloinen ollessaan vieraitten seassa, jotka eivät tienneet siitä häpeästä, jonka isä oli saattanut itselleen ja hänelle.
Hieno valtioneuvoksen perhe tervehti häntä, kun hän tapasi heitä porttikäytävässä. Hilda neiti oli vielä pari kertaa pysähtynyt puhuttelemaan häntä.
Kristinasta se oli enemmän kuin saattoi odottaakaan, kun niin hieno neiti puhutteli häntä, joka oli vaan paljas talonpoikaispiika. Sitä vastoin ei hän ymmärtänyt panna tarpeellista arvoa kandidaatin hempeyteen. Ensiksikin oli hän varma siitä että Alfred tiesi hänen isänsä häpeällisestä käytöksestä; sitä paitse oli jotakin, joka teki hänet levottomaksi, siinä ystävällisessä äänessä, jolla nuori herra puhui hänelle, kun hän pysäytti hänet tavatessaan porttikäytävässä eli tullessaan alas huoneesenkin.
Kyllä hän piti paljon enemmän tohtorista, vanhimmasta pojasta; vaan hänen kanssaan oli hän puhellut vain pari kertaa.
Kun Kristina oli ollut kaupungissa pari viikkoa, hän sai kirjeen kotoa:
"Rakas Kristina! Kissa on vaikeroinnut mentyäsi, ja isäsi samoin, vaan hän toisella tavoin, nimittäin siten enimmäkseen että hän hirveästi kaivaa ja louhii ja ryskää ja reuhtoo, jotta henkensä kaupalla kulkee hänen tilustensa ohi tautta sinkoilevien kivien ja turppeitten ja risujen, jotka runsaasti ja usein kimpoavat ilmaan, kuten myöskin tie itsessään tuottaa paljon kiusaa ihmisille ja eläimille sentautta, että tällä tieosalla ei ole oikeaa omistajaa, vaan nimismies on neuvonut minua ruotimestarin luo, ja ruotimestari tie-insinörin, joka on muuan kapteeni, jotta itse käsittääkin taidat, mitä siitä olisi hyötyä. Vaan hän on parempi kuin odottaakaan taisin, tuo isäsi. Ollakseen niin yksinään, vaan hän on myönyt ne neljä, joka oli hyvä, sillä se oli Sotoman ja Komorran hävitys navetassa ja maitohuoneessa, sillä ne potkivat, vaan sinun musta lehmäsi ja se, jonka hän osti arentimieheltä ovat vielä jälellä ja lypsävät hyvin, kun hän antaa niille liian paljon minun mieleni mukaan jota hän ei tahdo kuunnella, vaan suuttuu. Meillä on ollut niin huonoja ilmoja ja myrskyä ja ukkosta on merellä, kuten olen lukenutkin lehdissä, että muuan äkäinen jättiläinen on kulkenut Atlantin yli ja Kanaalin läpi, ja muuan Kristianian laiva, joka tuli Pensakoolasta — tahi oliko se nyt Makelainista, on menettänyt liiverpuominsa, josta sinun pitää kysyä ja kirjoittaa minulle tarpeellisen selityksen. Isältäsi terveisiä ja ole enin minulta tervehditty.
"Suurimmalla kunnioituksella Lauri Voldeman Seehus."
VI.
Syksyllä, kun Falck-Olsen muutti maaseudulta, pidettiin suuret kemut.
Tukkukauppias itse antoi suuren arvon tälle juhlallisuudelle, johon hän kutsui paitsi nuorisoa, "joka auttoi ruuan kulua", — myöskin muutamia kaupungin säätyhenkilöitä.
Kun kaikki nuoret kutsuttiin, tukkukauppias arveli, että hän saattoi kutsuja lähettää laajemmalta, erittäinkin ylemmäksi, kuin pitäessään pienempiä pyräköitä tahi päivällisiä. Eikähän tilaa puuttunut.
Vaan tukkukauppias Falck-Olsenin nimi oli pääkaupungin uusia nimiä; ja kun hän alkaen aivan vähästä talonoston ja puukaupan kautta oli haalinut kokoon ison, sievän omaisuuden, kohdisti hän kaikki voimansa siihen suuntaan, että pääsisi ylhäisten joukkoon.
Valtioneuvos Bennechen oli hänen toivonsa tässä suhteessa. Tuttavuus sai alkunsa jo silloin kun valtioneuvos oli vielä asessorina, ja vuosien kuluessa näkyi se käyvän läheisemmäksi ja läheisemmäksi. Kaupungin rouvat ihmettelivät tätä hieman, sillä valtioneuvos muutoin oli hyvin tarkka. Vaan herrat selittivät, että se perustui raha-asioihin; tukkukauppias Falck-Olsen oli kyllä tiloittanut valtioneuvoksen rahoja ja muutamat kuihkivat noin niinkuin salaa, että hän väliin auttoi pienillä raha-annoilla.
Yleensä naurettiin hiukkasen turhamieliselle tukkukauppiaalle; sillä kun hän oman työnsä kautta oli hankkinut varansa, ei hänen rikkautensa ollut useainkaan mielestä ylevää, ja tunsipa usea vihan kiukkua sen loiston vuoksi, jota hän kehitteli. Yrjö Delphin sanoi: "Se on ikävintä, että paraallaan kun puhelee tukkukauppiaan Falckin kanssa, äkkää äkkiä että kauppamies Olsen vaan onkin edessä."
Falck-Olsenin rouva ei ollut yhtä kiihkoinen kuin miehensä pitämään suuria pitoja; tuommoiset pienet teepidot muijille olivat hänen mieleensä. Ei ollut tietoa kuka tai kusta tämä rouva oli, sillä — kuten kamariherra lausui — hänen sukupuunsa oli niitä ensimmäisiä puita, jotka tukkukauppias kaatoi otettuaan toimimiehen uran.
Niin oli rouva seurannut miestään kärsivällisesti ja oppivaisena, hänen pyrkiessään korkeammalle, jotta hän nyt teki tehtävänsä loistavassa talossa näyttämättä kovinkaan eroavaiselta.
Delphinillä kyllä oli tapana kutsua salaa rouvaa matami Olseniksi, samoin kun hän piti pitkät kaskut "huvituksista Olsenin tanssisalissa", vaan jotka tunsivat rouvan olivat yhtä mieltä siitä, että hänen hyvä lämmin sydämensä korvasi pienet hairaukset, joita hän teki hienoa käytöstapaa vastaan.
Sitäpaitse oli hän hyvännäköinen, ja näyttipä hän oikein aimo rouvalta kulkiessaan vaaleanharmaassa silkkivaatteuksessaan läpi huoneitten järjestelemässä siellä ja täällä ennen vierasten tuloa.
Tukkukauppiaskin läähäsi edes takaisin, vaan hän oli levotonna ja heikkohermoisena, toraili palvelusväelle ja katsoi kelloa.
"Mikä sinua tänään vaivaa, ukko kulta?" rouva kysyi, "laittelethan juuri kuin odottaisit kuningasta."
"Lorua, pidä huoli itsestäsi, äiti!" vastasi tukkukauppias.
Heti sen jälkeen hän tuli kumminkin rouvansa luo ja sanoi äänellä, joka olisi osottamaan paremmuutta ja väliäpitämättömyyttä: "Minä kutsuin konsuli Lindin tänne tässä edeltä puolisen."
"Oletko houkka?" kysäsi rouva.
"Vai niin, enkö ole yhtä hyvä kuin konsuli Lind? Ja muun lisäksi oli se niin luonnollista, me tapasimme toisiamme osakepankissa." —
"Kutsuitko hänen rouvansa ja tyttärensäkin?"
"En", vastasi tukkukauppias epävarmasti.
"Sitten kyllä voit ymmärtää, ettei hän tule. Sepä oli julman tyhmästi."
"Hä?" mutisi tukkukauppias; sattui joskus, että hänen rouvansa oli oikeassa täänlaisista asioista kun oli kysymys.
Samassa tuli heidän vanhin tyttärensä sisään.
Tukkukauppias noitui ja rouva huudahti: "Ei, vaan minkä näköinen sinä, rakas Lovisa, oletkaan?" Molemmat tuijottivat tyttäreensä.
Neiti Lovisa oli mustassa, korkeakaulustaisessa villaläningissä, katalan kapea röyhelö kaulassa ja hiukset kötöstetty pieneksi vaaleankeltaiseksi nupukaksi niskaan, suuret ryppyiset puuvillavanttuut olivat puvun lisänä.
Hän koetti ensin vakavasti katsoa vanhempiansa; vaan äkkiä hän purskahti itkuun ja nyyhki: "Hannu se — Hannu se sanoi, sanoi — Hannu se sanoi, että minä en — sanoi että minä en saa olla muulla tavoin puettuna —"
"Hannu!" huudahti tukkukauppias. "Nyt olen niin äkeissäni tuolle Hannulle; jollei hän herkeä kiusaamasta sinua, niin totta tosiaan sinun pitää antaa hänelle rukkaset."
"Hiljaa, hiljaa, Juho, älä herran nimessä suutu. Annapa puhelen Lovisan kanssa. Kuulen jo jotain eteisestä."
Tukkukauppias meni nopeasti huoneitten läpi vastaan ottaakseen ensimäisiä vieraita, rouva Lovisan kanssa meni ylös laittamaan hänen pukuaan.
Muutamia nuoria pitkäsäärisiä herroja tuli ensiksi, ja neuvottomuudessaan menivät he toinen toisensa jälessä kunnes saapuivat perimäisen kamarin loukkoon, jossa sitten seisoskelivat ja naureskelivat kuin puolihullut toisilleen tai tyhjälle.
Sillä välin vaunuja alkoi vieriä kartanolle, ja vieraita kotoutua. Isäntä otti vastaan heitä ensimäisessä huoneessa, rouva oli ottanut siansa pieneen saliin, tanssisalin vieressä nuorin tytär Sofia ja emännöitsiä neiti olivat pitäneet huolta Lovisasta, ja hetkisen perästä tulivat sisarukset yhdessä sisälle.
Sofia neiti oli kaunis tytär ja isän lemmikki. Isän suuri aikomus oli naittaa hänet jollekin ylhäiselle, ja hän väsymättä osotteli hänelle sopivia henkilöitä. Sofia otti tämmöisiä viittauksia vastaan puoleksi leikillä; vaan kun isä muutamana päivänä esitti hänelle kamariherra Delphiniä, rupesi hän miettimään ja päätti koettaa. Tänä iltana oli hän puettuna valkeaan hameesen, silkkiseen kureliiviin ja pieniä silkkirusetteja oli hänellä yltympäriinsä; ja hän oli lumoava kuiskatessaan äidilleen mikä vaiva hänellä oli ollut Lovisasta.
Lovisa oli kuin uhrilammas. Hän oli saanut ylleen valkoisen läningin ja oikeat hansikkaat ja viime nipukassa oli emännöitsiä neiti pistänyt hänen hiuksiinsa lehmänkielukkatertun. Tuskallisen näköisenä silmäili hän ympärilleen kaikkiin loukkoihin nähdäkseen Hannua; vaan kun hän ei huomannut häntä otti hän vastaan tanssiin pyynnön, sitten vielä toisenkin, joka oli häneltä kiellettyä; ja vihdoin seisoi hän, ennen kun tiesi niin mitään, keskellä ystäväjoukkoa, puheli ja nauroi, ja kun hän antoi muutamalle herralle tanssiohjelmansa, valtasi hänet suuri hämmästys kun herra niin lohdutonna antoi sen hänelle takasin: se oli täynnä nimiä! Hänen paras ystävänsä Karolina Hjelm vakuutti hänelle ettei hän koskaan iässään olisi niin kauniina ollut; vaan Lovisa tunsi sanomattoman pahaa omassatunnossaan.
Huone alkoi täyttyä, keskellä suuren salin lattiaa seisoskelivat nuoret neitoset joukoissa ja olivat muka puhelevinaan hyvin innokkaasti keskenään. Vaan itse asiassa oli koko puhelu huutamista, ponnettomia kysymyksiä, joihin ei vastattu, jotka hajamielinen nauru katkaisi, ja jokainen sillä aikaa mietti mielessään yksinomaan mikä sinä hetkenä oli tärkeintä: että tanssiohjelma tulisi täyteen.
Herrat kokoutuivat oviensuihin ja ottivat vauhtia, suuntasivat sitten kulkunsa poikki lattian, hämmästyksen juonteet kasvoilla, kumarsivat, pyysivät tanssiin, juoksivat pahki toisiinsa, kompastuivat pitkiin hameliepeisin ja pudottivat lyijykynänsä.
Molemmat ystävykset extraordinari Hiorth ja Bennechen, jotka molemmat halusivat saada tanssia neiti Sofia Falck-Olsenin kanssa, sattuivat yhteen hänen edessään. Hänellä ei ollut enää kuin yksi tanssi jälellä, ja siihen antautui hän Bennechenin kanssa. Hiorthin kasvoille ilmestyi epäillystä osoittava juoni, ja hän pyysi Hilda Bennecheniä, joka seisoi siinä vieressä.
Hänellä oli monta tanssia, joihin ei ollut vielä pyydetty. Sillä vaikka hänellä, valtioneuvoksen tytär kun oli, oli takeita siitä ettei hänen tarvinnut istua kovin kauan, pidettiin häntä kumminkin hätävarana, eikä kukaan huolinut paljon salatakaan, että velvollisuuden vuoksi häntä tanssitettiin.
Kamariherra Delphin, jonka Falck-Olsen oli saanut tuttavakseen valtioneuvoksen perheen kautta, tanssi hyvin harvoin. Hän oli muka liian vanha, sanoi hän itse; ainoastaan jonkun kerran kierroksen pari jonkun nuoren rouvan kanssa, joka oli ollut hänen aikanaan tanssikuningattareita. Kun hän näki virnistelyn, minkä ekstraordinari Hiorth päästi kun hän kääntyi takaisin, kutsuttuaan neiti Bennechenin, hän meni äkkiä lattian poikki, kumarsi neiti Bennechenille ja pyysi tanssiin.
Neiti Bennechen punastui korvia myöten ja katsoi epäileväisenä häntä; olihan kamariherra julma pilkkaamaan ihmisiä. Sillä välin oli Delphin ottanut hänen lippunsa ja pyytänyt saada tanssia franseesin jälkeen syönnin. Hän ei voinut mielellään kieltäytyä, vaikka halunsa paloi.
Tämä herätti huomiota salissa; neitokaiset kallistivat päänsä yhteen ja nauraa tirskuivat.
Hilda Bennechen tunsihe onnettomaksi, ja hämmästyksissään hän oli entistä rumempi. Hän turvautui Lovisaan, joka surun ahdistuksissaan valitti tukaluuttaan Karolina Hjelmille.
Pari herraa, jotka myös olivat huomanneet että kamariherra pyysi neiti Bennechenin, arveli sitä hiiden hienoksi sukkeluudeksi, jonka vuoksi he joutuivat tekemään samoin. Vastoin tavallisuutta sai Hilda siten lippunsa täyteen yhtä mitä ja olipa joukossa muutamia oikein keikari kavaljeerejakin. Tanssit alettiin poloneesilla, jota johti isäntä ja valtioneuvos Bennechenin rouva; valtioneuvos ei ollut vielä tullut.
"Danielilla on sanomattomasti työtä tätä nykyä", selitti rouva.
Eipä konsuli Lindiäkään ollut vielä näkynyt, jotta tukkukauppias ei ollut lainkaan tyytyväisenä. Vaan kyllä tuulensa parani aivan tuntuvasti kävellessään ympäri salia; sillä näky oli loistava.
Sanoipa kamariherra mitä tahansa Olsenin "tanssisalista", vaan komeampaa tanssisalia tuskin löytyikään kaupungissa. Ja kun pitkä raita ylhäisiä naisia ja herroja vaelsi hiljalleen ympäri salia oivan soiton raikuessa, paistoi ylpeys tukkukauppiaan silmistä.
Siellä oli paljon univormuja ja muuten koreita herroja, tukkukauppioita, pankkilaisia, rohvessoreja, kamariherroja, ulkomaan konsuleja — suunnaton summa suuria, kaikuvia arvonimiä, joitten mahtavuutta isäntä oikein ahmi, kulkiessaan siinä ja puhellessaan valtioneuvoksen rouvan kanssa.
"Kuinka kaunis teidän Sofianne on tänä iltana", sanoi rouva ollakseen miellyttävä.
"Minua ilahuttaa, kun te arvelette niin; minustakin, suoraan sanoessani, on jotakin merkillistä Sofiassa."
"Juuri sitä ajattelin sanoa", vastasi valtioneuvoksen rouva, ja nauroi hengessään hänelle.
Vaan nyt tahtoi tukkukauppias kaikeksi onnettomuudeksi korvata kiitosta ja alkoi puhella ihastuksella Hilda Bennechenistä, joka juuri yhtyi poloneesiin puoli-iäkkään virka-apulaisen eli jonku semmoisen kanssa.
"Ah ei, elkää nähkö vaivaa", huudahti valtioneuvoksen rouva, "Hildamme, sitä pahempi, ei ole mikään kaunis, josta häntä saattaisi ylistää."
"Vaan minusta päinvastoin — on —", onneton tukkukauppias sammalsi.
"Te olette liian kohtelias, herra tukkukauppias." Rouva Bennechen hymyili pakosta ja tukkukauppias huomasi tehneensä suuren tyhmyyden.
Kun sillä välin Alfred Bennechen aivan heti sen jälestä näyttäytyi, sai tukkukauppias tilaisuuden parantaa asiansa kiittämällä tätä äärettömiin saakka; ja oli hänellä tyydytys siitä, kun hän näki että valtioneuvoksen rouva suurella mielihyvällä kuunteli hänen kiitoslauseitaan, seuratessaan katseillaan nuorinta poikaansa.
Ensi valssi kävi jäykästi ja hankalasti, vaikka soitto oli erinomaista ja komea sali kullalta kiilsi hopealta hohti valossa uhkeitten kruunujen ja lamppujen pylväissä pitkin seiniä. Yhdellä sivuseinällä oli pieni kamari, himeä, puolihämärä hökkeli, jossa, kuten Bennechenin rouva sanoi, ruumis saattoi levätä ja sydän puhua.
Alfred tanssi, kasvon juonteet, kuin olla pitääkin — kuin kivenhakkaaja, joka työskentelee elääkseen. Samaten herra ekstraordinari Hiorth. Ylimalkaan oli useimmissa kavaljeereissa jotakin jörömäistä, kuten sopii hyvän kasvatuksen saaneille nuorille herroille. Ainoastaan muutamat puoli-iäkkäät naineet herrat, jotka tanssivat nuorimpain tyttärien kanssa, näyttivät huvittelevan otsansa hiessä.
Jokaisen tanssin lomassa menivät herrat äärimmäisiin huoneisin pihan puolella, jossa juotiin punssia ja totia. Kun uutta tanssia alettiin soittaa, panivat he sikaarit hampaistaan harmistuneina ja kuroivat sisäänsä suuria laseja punssia ja seltteriä eli konjakkia ja vettä, juurikuin olisi lähtö ollut talvipakkaseen. Sitten vetäysivät he saliin, kulettaen muassaan tupakin ja viinin köykäsen lemun.
Aika kului ja kemut samoin meneskelivät, vaan hankaluus hyvin haittasi, mikä on tavallista alussa ensi tuntien kuluessa.
"Ei ole vielä nousussa", mutisi isäntä asiantuntian näyllä ja antoi viedä lisää punssia huoneisin.
Alfred Bennechen oli levoton ja salaperäisen näköinen. Kun joku kysyi häneltä kenen kanssa hän tanssii ensi tanssin, vastasi hän kaartaen. Hänen ystävänsä Hiorth huomasi myös sen, ettei hän ollut pyytänyt lainkaan enää muihin seuraaviin tansseihin. Bennechen näytti odottavan jotakin.
Tuo kauhistuttava Hannu oli vihdoin tullut. Lovisa oli nähnyt hänet pikimältä, tanssiessaan hänen ohitsensa. Lovisa oli lukenut tuomionsa hänen kalpeassa muodossaan ja hän tunsi itsensä sortuneeksi. Vaan nuori kandidaati Smith, jonka kanssa hän tanssi, kertoi niin monta kiihoittavaa näkyä muutamalta jalkamatkaltaan Jotunheimissä, että hän joka silmänräpäykseksi uuohutti kurjuutensa. Ja kun hän hetkisen perästä sitten ei nähnyt sulhastaan, paadutti hän omantuntonsa johonkin, jota Hannun tiesi kutsuvan syntiuneksi.
Vaan kun tanssi oli loppunut, etsi hän Karolina Hjelmin, joka oli kihlaajansa serkku, ja vaati häntä ystävyyden nimessä menemään Hannun luokse ja selittämään hänelle, että ne olivat pakottaneet häntä koristelemaan itseään, ja kysymään olisiko hän hyvinkin vihassa.
Tähän hellään lähetystoimeen ryhtyi Karolina hyväntahtoisesti, sillä hän ei puolestaan lainkaan tuntenut vähintäkään pelkoa Hannu serkkunsa edessä. Hän tapasi Hannun muutamassa huoneessa tonkimassa muutamassa kirjakaapissa.
"Hyvää iltaa, Hannu! Lovisalta terveisiä, hän käski kysyä, etkö tahdo tanssia hänen kanssaan", sanoi Karolina ja kumarsi vapaasti päätään.
Hannu loi häneen ensin pienten, vaaleansinisten silmäinsä terävän katseen: vaan kun se ei näyttänyt ollenkaan pystyvän paatuneesen Karolinaan, kysyi hän: "Käskikö tosiaankin Lovisa sanoa sinun niin?"
"Kyllä, miks'ei? Luuletko tanssimisen olevan syntiä? Kun minä pääsin ripilleni, sanoi piispa minulle, että hyvin hyvästi voipi tanssia, kunhan vaan sydän on puhdas — ja sinulla luulisi olevan, Hannu serkku, vai mitä."
"Minä en viitsi sinulle puhua Karolina, sillä sinä olet mailman lapsi."
"Hyi sinua Hannu, mitä sinä puhut", puhkesi Karolina loukattuna puhumaan, "minä en ymmärrä että Lovisa, joka on niin kaunis, tahtoisi sinua; minä en maar tahtoisi sinua minkään edestä."
"Minä koetan pelastaa Lovisan tästä synnin pesästä —"
"Uh, Hannu, kuinka olet ilkiä!" sanoi parantumaton Karolina ja käänsihe ja meni saliin taas.
Nyt vihdoin tuli valtioneuvos Bennechen. Hän oli iso, komea mies, kasvoillansa, jotka olivat sileäksi ajeltu, oli kummastuttava ja loistava väri. Isäntä otti hänet vastaan ensimäisessä huoneessa ja teki ison asian hänen tulostaan. Sillä vaikka he olivat hyviä ystäviä, että tukkukauppias kahden kesken saattoi monta kertaa olla hyvin tuttavallinen, niin vaikutti valtioneuvos kuitenkin häneen mahtavasti, esiintyessään siinä loistossaan kunniamerkkineen ja virkamahti naamallaan.
Sitä paitse oli valtioneuvos tänä iltana arvokkain vieras, juhlallisuuden varsinainen valopiste, ja pieni hilpeä tukkukauppias oikein loisti, viedessään korkeaa herraa huoneitten läpi.
Valtioneuvos tervehti sydämellisesti talon rouvaa, kulki sitten vähä aikaa ympäriinsä vanhempien naisten joukossa ja oli miellyttävä. Sitten astuskeli tanssin lomassa salin läpi, tervehti talon tyttäriä ja katosi sitten tukkukauppiaan erityiseen huoneesen, johon valiojoukko arvokkaimpia vieraita oli kokoontunut.
Valtioneuvos Bennechenin tulo antoi juhlallisuudelle merkkinsä. Muutoin Falck-Olsenilla tultiin siihen huomioon, että siellä "oltiin kuin ilman päätä", sanoi Delphin, sillä isäntä ja emäntä tekeysivät niin vähäpätöisiksi, jotta he ikäänkuin katosivat näkymättömiin siinä hyörinän touhussa, ja olipa melkein unohuttaa heidät.
Vaan valtioneuvoksen persoona tuli nyt tilaisuuden korkeimmaksi huipuksi; paraimpana perheen ystävänä hän antoi takauksen ja oikeuden talon äskensyntyneelle loistolle. Kukin vieras tunsi tyydytystä tuottavan tunteen siitä, että hän kuitenkin oli hyvässä seurassa ja huoleti saattoi nauttia hupaisuutta.
Nyt vasta ottivatkin kemut pohtinsa; kivenhakkaajat hymyilivät työssänsä, ja isäntä, ajattelematta enää Lindin konsulia, hieroskeli käsiään, höyry oli nousussa; nyt ruokaa niin kaikki oli järjestyksessään.
Kohta kun Alfred näki isänsä tulevan, hiipi hän etehiseen, sai päällystakkinsa käsiinsä ja jätti talon.
VII.
Kristina istui ja kirjoitteli kotonaan lämpimässä huoneessa, isälleen s.o. luotsivanhimmalle, sillä Njaedel ei osannut lukea kirjoitusta.
Antti setä oli vasta saattanut valtioneuvosta vaunuihin ja sitten hän oli mennyt kaupungille, kuten hänellä oli tapana iltasilla; hänellä oli niin paljon tekemistä.
Kun Kristina paraillaan istui ja katsoa tirkisteli lamppua, huomatakseen jotain kirjoittamista, koputettiin ovea, ja tohtori Bennechen astui huoneesen.
"Antakaa anteeksi — onko pappa ajanut pitoihin?" hän kysyi.
"Kyllä, vähän aikaa sitten", vastasi Kristina.
"Voi, sepä oli ikävää, minä tahdoin myös ajaa."
Se oli suuri vale, jonka kelpo tohtori laski, sillä hän päinvastoin oli seisonut kadun kulmassa odottamassa vaunujen menoa.
Vaan kun hän oli juonensa perillä, joutui hän aivan hämilleen, ja hän olisi epäilemättä mennyt tiehensä, sanomatta sanaakaan, jollei Kristina olisi sanonut: 'Ehkä vaunut tulevat takaisin'. "Niin ehkä, ehkä tosiaan tulevat", lausui tohtori.
Molemmat olivat uskovinaan niin tapahtuvaksi, vaikka he tiesivät että ne olivat vuokravaunut; valtioneuvoksella oli vaan yhdenhevosen ajettavat nelipyörät.
"Ettekö halua istua, odottaessanne?" sanoi Kristina; Antti setä oli häntä niin opettanut että hän osasi teititellä ihmisiä.
Tohtori kiitti ja sulki oven.
Juhana Bennechen oli jotenkin isänsä kaltainen, vaan todellakaan hänessä ei ollut vaikutusmahtia lainkaan.
Päinvastoin hän näytti semmoiselta kuin hän olikin: kelpo mies, ja hieman tyhmän näköinen ja vallan hyväsydäminen; sitä paitsi nilkutti hän vasenta jalkaansa.
Tohtori rupesi puhelemaan nuoren tyttären kanssa, seisoen oven ja pöydän puolimatkalla. Hän oli tottunut puhelemaan kaikenlaisten ihmisten kanssa, jotta Kristina ymmärsi hyvin hyvästi; pian he joutuivat vilkkaasen keskusteluun Kristinan velipuolen oloista, vertailuista kaupunkiin ja sen semmoista.
Aina kun tohtori sanoi jotakin mukavaa, kumarsi Kristina päätään ja nauroi; ja lampunvalo lankesi hänen komeaan mustanpunaseen tukkaansa, joka oli hänellä tullut isäänsä. Isäntä raittiin meren hän näkyi myös saaneen, sillä hartionsa olivat leveät, rintansa korkea ja voimakas, ja kun hän seisoi suorassa, oli hän tavallisen miehen pituinen.
Ulkona oli kylmä ilma, tuulinen syys ilta. Vaan siellä sisällä oli matot vasta pantu lattialle, uunissa roimusi valkea; siellä oli niin kodikasta ja ilma tuoksui niin puhtaalta. Tohtorilla oli juhlapuku päällään päällystakin alla; hän aukaisi päällystakkinsa ja istahti pöydänlaidalle nojaten seinään.
Joka kerta kun he kuulivat vaunujen jyryn sanoivat: "Siinä ne nyt tulevat", ja kun vaunut menivät ohi, sanoivat: "Eipä ne olleetkaan."
Vaan tuon täyttä koputettiin ja ovi aukeni ja Alfred lensi sisään iloten. "Hyvää iltaa!" vaan kun hän näki veljensä, kävi hän ensin hyvin noloksi, sitten hän nauroi ilkeästi: "No, nähkääs vaan! Kahdenkeskeinenkö asia! Vai onko Kristina neiti kipeä?"
Kristina, joka piti tätä pilkkana, ajatteli vastata, vaan hän hillitsi itseään, aivan hämillään, nähdessään kuinka totiseksi tohtori kävi.
"Minä aioin odottaa vaunuja, luulin niitten palaavan", sanoi Juhana ujona.
"Mikä verraton keksintö! Kuinka Amori kuitenkin tekee kekseliääksi!" huudahti Alfred ja pani nenälasit nokalleen. "Vai niin, sinä ajattelit odottaa. Niin viattoman viekkaasti."
"Minä pyydän olla vapaa sinun näsäkkäistä huomautuksistasi, Alfred."
"No, kuuletteko — vai niin, sinä pyydät olla vapaa niistä! Ehkä uskallan minä pyytää. jatkaakseni samaa tapaa, selitystä, joka ei ole niin haaveellinen, tästä ontuvasta läsnäolostasi tähän aikaan?"
"Mitä se sinuun kuuluu?"
"Sillä kurin, tapa käy yhä kansantajuisemmaksi. Minä en kysy niin paljo omasta edestäni, sillä en tarvitse enää mitään selitystä. Tapaus on minulle aivan selkeä, aivan selkeä" — hän silmäili vuoroon toista ja toista — "mutta minä tiedän, että mammalle olisi huvittava tietää missä hänen esikoisensa kuleksii ja vaaneksii talossa kun kaikki ovat poissa."
"Minä en vaaneksi! Kato itseäs Alfred, huudahti Juhana ja astui askeleen lähemmäs.
"Elkäämme tahratko näitä uutimia veljen verellä", vastasi Alfred yhä vaan hymyillen, ja varustautui muutaman tuolin taakse.
Kristina lähestyi tohtoria ja tahtoi sanoa hänelle jotain. Vaan tohtori kääntyi häneen päin, kasvot aivan vaaleana, ja sanoi: "Ei pelkoa! Minä pyydän anteeksi, tämä ei ollut minun syyni. Hyvää yötä! Tule, Alfred, me menemme."
"Me?" kysyi Alfred mahtavampana ja rupesi panemaan takkia kädestään.
Vaan silloin tohtori tempasi häntä olkapäistä kiini, hänen tempaustaan vastaan ei voinut kukaan ponnistella, ja ennenkun ekstra ehti ajatellakaan, oli hän yläällä kivijalkakerroksesta ja kadulla kerrassaan.
Kristina jäi seisomaan ja kuuli veljesten menevän akkunan ohitse; hän kuuli yksityisiä sanoja kunnes ääni katosi. Hänkin oli vaalennut, ja vasemmalla ohimolla näkyi syvennys ja punan merkki; se oli arpi siitä muksauksesta, jonka hän sai yöllä, kun kallion vierimä ryösti häneltä äidin ja siskot.
Veljekset äkäisesti toraellen kulkivat seuraavaan kadun kulmaan, josta erosivat toivottamatta hyvää yötä. Juhanalla ei ollut ollenkaan halua kemuihin. Hän meni suoraan kotia asuntoonsa. Hän näet sen oli muuttanut joku aika sitten kotoaan, sen vuoksi että valtioneuvoksen rouva ei saattanut portailla sivuuttaa hänen vähäarvoisia sairaitaan. —
Juuri ruvettiin illalliselle, kun Alfred tuli takaisin pitoihin.
Alfred irvisteli salaperäisesti, joka antoi hänen ystävälleen aihetta pukkaamaan häntä kylkeen ja heittämään monta herjaussanaa. Sitten tunkeusivat he ravintolahuoneesen, sillä Hiorth arveli että Alfred tarvitsi "oivan järjenjuoksuttajan sen asian johdosta."
Ruokapöytä oli laitettu pieneen saliin ja läheisempään sisähuoneesen. Ensiksi ravitsivat itseään vanhemmat naiset ja herrat, sitten tanssianaiset palveluttivat itseään kavaljeereillaan, vaan ennenkun nämä olivat saaneet tuskin puoleksi lopettaa, rupesivat nuoremmat herrat nakkautua pöydän ympärille omaksi hyväkseen. Kuin tiheä, musta kärpäsparvi asettuivat he ensimmäisen pöydän äärille, siitä lensi muuan joukko seuraavaan, tunkeutuivat hillittöminä väistymättä kuin Egyptin heinäsirkat, takertuivat kuppeihin, lautasiin, kaivaen, pureskellen, särpien, nieleskellen kaikki hiljaisuudessa; siinä veitsien ja kahvelien kalina ja ratina kuului vaan juurikuin yhdestä ainoasta suuresta syöntikoneesta täydessä käynnissä.
Nuori ujo ylioppilas Hansen oli löytänyt, en tiedä mistä, sherrypullon. Tuskin heinäsirkat saivat vainun tästä, ennenkun lukematon juoma-astiain paljous lähestyi häntä. Ja niin siivon siivo kun oli, kaasi hän lakkaamatta, kunnes seisoi siinä tyhjä lasi ja pullo tyhjennettynä.
Tällä makeasti naurettiin, vaan ei kauan; ei ollut aikaa tuhlattavissa.
Lihapallot väkevässä kasteessa, täysinäiset kaalinpäät, kalapallot, lihasisukkeet, kilpikonnat, leikatut linnut paistinpottuineen — kaikki katosi kuin kielettömään konttiin.
Hannu serkku seisoi muutaman lihaputingin ääressä eikä liikkunut, vaikka selkänsä olikin hellä pukkauksista. Hänen vieressään seisoi kandidaati Smith suurella ruokahalulla, jonka hän näkyi tuoneen Jotunheimistä; hän söi filet de boeuf'iä (härän munuaista) teelusikalla, sillä hän ei uskaltanut lähteä kahvelinhakuun niinkauan kuin vielä oli makusientä jälellä.
Ekstraordinari Hiorth ja Bennechen olivat ajaneet etunsa hyvin. He asettuivat keittiönoven pieleen ja hätyyttivät passareita, jotka kantoivat uusia ruokia sisälle. Sitten vetäysivät he tupakkipöytään, jossa olivat raivanneet vähän tilaa, ja siellä söivät ja joivat muutamista pulloista, joita olivat piiloittaneet portinvartian taakse.
Arvokkaimmat herrat olivat saaneet siansa herran "työhuoneesen" ja heitä erikseen passattiin. Delphin pysyskeli naisten joukossa, ja salissa kulki nuoria naisia, jotka halveksivat ruokaa ja kaikkia, jotka söivät.
Jälestäpäin tulivat useimmat naiset hyvillensä, kun heinäsirkat levittivät hävityksiään pieneen saliin saakka varsinaiseen naisten pöytään, jossa pari vanhempaa rouvaa nuuski ympäriinsä saadakseen parruheinännuppuja ja valkeimmat kiipaleet kanan rintalihasta.
Emäntä tiesi, että hänellä on yllin kyllin ruokaa; kuitenkin hän huolestui, katsellessaan mokomaa mellehtimistä; ja muuan, joka seisoi aivan hänen vieressään, kuuli hänen mutisevan: "Herra hyvästi siunatkoon, aivanhan on kuin tuomiolla ei olisi loppuakaan."
Falck-Olsenin rouvalla tuli joskus huonoja kielivikoja, erittäinkin, kun hän oli tunteittensa vallassa.
Tukkukauppiaan työhuoneesta kuului melua ja puhetta, aina kun ovi aukesi palvelian mennessä sisälle. Hiorth ja Bennechen, jotka istuivat lähellä, saivat onkeensa jonkun sanan, siksi että huomasivat väittelyn olevan poliitillisen.
"Tämä Falck-Olsen on kuitenkin koko nauta, vaikka käänsikin häntä miten tahansa", sanoi Bennechen pureksien. "Hän ei ikinä opi pitämään kestejä."
"Hä?" vastasi Hiorth. "Kaikki ihmisethän ovat täällä."
"Sinä olet aika pässinpää, Jonas! Maljasi! Sehän juuri vikana onkin; hän kutsuu ruhjaa, rampaa. Sinä mahtanet hyvin ymmärtää kuinka työlästä on papasta kun hän on pakoitettu kohtaamaan kaikenlaisia kapinoitsioita, jotka tulevat tänne."
"Enpä tosiaan ole koskaan ajatellut sitä", Hiorth sydämellisesti sanoi.
"Päivällä kuulin papan sanovan Falck-Olsenille: jollette asetu varmalle puoluekannalle, niin —"
"Niin, mitä sitten?" kysyi Hiorth halukkaana saada tietää ja nojausi kuulemaan.
"Ah, sinä olet aika pässinpää, Jonas, hän ei sanonut enempää; vaan sinä kyllä käsittänet mikä oli tarkoitus."
"Niin, luonnollista — kuinka — ei, sepä lempoa, sinä, sanoiko valtioneuvos todellakin niin?" — Hiorth hymyili ja iski viekkaasti silmää ystävälleen.
Franseesiin ruuan jälkeen soitti orkesteri säveleitä "le petit due" kappaleesta. Tanssi kävi kuin tuulessa; tuskin yhtään ainoata kivenhakkaajaa näkyi.
Raivokas soitto taoskeli heidän veressään, jonka ruoka ja viini oli pannut vauhtiinsa. Kandidaati Smith hyräili lakkaamatta muuatta ranskalaista loppusäveltä operetista, jonka hän oli oppinut eräältä Pariisista tulleelta.
Karolina Hjelm, joka oli hänen naisenaan, kiusasi häntä melkein henkivetoon saadakseen tietää mitä hän lauloi. Vaan kandidaati Smith arveli, ettei sitä voinut norjankielellä sanoa.
Rohkea Karolina vakuutti, että hän saattoi kärsiä koko joukon senlaatuista; vaan kandidaati jatkoi sävelensä hyräilemistä, kunnes Karolina selitti, että nyt hän melkein ymmärsi sen.
Tämä tanssi Delphinin tuli tanssia Hilda Bennechenin kanssa. Hän oli melkein unohtanut minkä tähden hän oli pyytänyt hänet. Ensimäisiä osia kun tanssittiin oli hän sen vuoksi vähän huoletonna ja puheli ensimmäiseen Hjelmin rouvan kanssa, joka istui ovenpielessä tanssijain takana.
Hilda Bennechen huomasi heti tämän, ja se kiusasi häntä. Koko illan hän oli ollut hyvillään ja puoleksi levotonna tästä tanssista.
Kotona kamariherra kohteli häntä ystävällisesti, vaan kuitenkin enemmäkseen kuin lasta; kamariherra olikin tuntenut hänet ennen ripille pääsyä.
Monta kertaa oli Hilda Bennechen ajatellut, että olisi hupaista saada tanssia hänen kanssaan. Nyt tunsihe hän sanomattoman pettyneeksi; hän muisti kaikki sarvipää sanat, joita hän oli saanut kuulla ystäviltään ja hän sydämestään toivoi, ettei hän koskaan olisi saavuttanut tätä huomiota.
Neljättä osaa tanssiessa kysyi kamariherra häneltä jotain. Hilda
Bennechen katsoi ylös vastatessaan, ja kamariherra tuumaili itsekseen:
"Vaan onhan hänellä silmät!"
Tämän huomionsa jälestä jatkoi kamariherra juttelua suuremmalla innolla saadakseen häntä katsomaan ylöspäin. Sydämelliset ruskeat silmät olivat kirkkaat, ja sikäli kun kamariherran käyttäessä lystillistä puhetapaa, jouduttiin syvemmälle jutteluun, sai Hilda Bennechenin pienet kasvot eloisuuden, joka kaunisti häntä hyvin.
Kun tanssi oli loppunut, sanoi kamariherra: "Ei, vaan mitenkä nyt on asia? Emmehän ole tanssineet kuin korkeintaan neljä osaa."
Hilda Bennechen katsoi vähän epäillen häntä, vaan vastasi sitten hymyillen: "Asia on niin kai, että te tanssitte molemmat ensimäiset osat Hjelmin rouvan kanssa."
Yrjö Delphin ymmärsi antaa arvoa hyvälle vastaukselle. Hän katsoi äkkiä Hilda Bennecheniä; vaan samassa tuli heitä toinen pari puhuttelemaan, ja tuli koko joukko heidän ympärilleen. Vaan ennenkun kamariherra jätti naisensa, hän oli pyytänyt häntä ensimäiseen franseesiin ruuan jälkeen kaikissa tulevissa pidoissa sillä kaudella.
Nyt oli jo höyry noussut. Tanssi kävi vilkkaasti ja huimasti, ettei koskaan olisi voinut luulla niitten olevan samoja kuhnaritanssijoita, jotka ensi valssissa tanssivat. Ilo oli ylimmällään, kun jälkeen sydänyön jälkipiteiksi tarjottiin sampanjaa.
Tähän aikaan päivää piti valtioneuvos aina puheen talonväelle, lyhyen, valtamahtisen puheen, jossa ei ollut koreita sanoja! Semmoisia pieniä suojelevia puheita piti valtioneuvos mielellään, ja puhuessaan lausui hän enemmän käsien liikkeillä ja erinäisellä hymyilyllä, jota hän käytti suurella mitalla, kuin suulla.
Naisille puhui muuan nuori runoilia, joka äsken oli antanut vihkosen nimeltä: "Sumuisia hahmoja." Puhe oli niinikään runopuvusta ja saavutti suuren suostumuksen, vaikka naiset arvelivat että se oli hirveän surkea.
Sitten esiytyi vihdoin ystäviensä kauhuksi valkeaverinen kandidaati Smith, puhuen hehkuvia kertoelmia Jotunheimistä. Ei ole koskaan saatu aivan selvää, oliko se viini vaiko rakkaus, joka pani hänet astumaan tämän askeleen. Vaan varma on, että itse puhe oli omiaan antamaan aihetta moniin arveluihin.
Sillä kun parhaallaan oltiin hyvin korkealla vuoristossa — puhuja mainitsikin montako sataa jalkaa — syvyyksien ja jäälohkojen keskellä, puhui hän jotain silmäparista ja keijukaisesta, jota jotkut sitten väittivät Karolina Hjelmiksi. Kuinka liekkään asia, siitä kylliksi, olisi varmaan puheen käynyt kuin sanotaan sadussa: joll'ei se ole lopussa, niin on sitä vielä, jos pitkä ujo ylioppilas Hansen ei olisi äkkiä noussut kuin raketti ja huutanut: "Eläköön Jotunheim."
Naurulla, joka tästä syntyi, juotiin malja puhujan suureksi harmiksi.
Vaan ylioppilas Hansenin oli käynyt surkuteltavasti. Sillä kun hän illallisen jälkeen oli saanut portviinipullon, ajatteli hän ettei nyt kulutetakaan turhaan. Sen tähden piilousi hän muutaman huonekalun taakse ja joi lasin lasilta kostoksi. Vaan portviini osottihe kujeellisemmaksi kuin Hansen ylioppilas, ja kun hän korkearintaisena kiiti lattian poikki pyytämään tanssiin keskellä franseesia, tuli muuan hänen toverinsa kiiruhtaen häntä vastaan ja tarttui häntä käsivarresta: "Vaan Hansen! olethan humalassa kuin mettinen, poika."
Tämä sävytön puhe teki tuskallisen vaikutuksen Hanseniin, että hän mahtavasta ilomielestään vaipui kerrassaan synkimpään epätoivoon.
Tästä hän sitten nousi ja turrasi kandidaati Smithin puheen.
Kotiljongi oli hurja. Useat johtajat määräsivät erinlaisia osia eri paikoissa suuressa salissa ja lensivät sitten ympäri salia vimmatussa laukassa.
Pelottava Hannu oli seurannut morsiantaan kylmällä katseella koko yön; ja kun Lovisa vihdoin, Karolinan lykkäämänä, meni poikki lattian puhellakseen Hannun kanssa, kääntyi tämä selin ja meni kotiaan.
"Elä piittaa hänestä", lohdutteli Karolina, "hän on tosiaan niin kelvoton, niin että —"
Lovisa seisoi hetkisen masentuneena; vaan kun hänen kavaljeerinsa lähestyi, kuiskasi hän ystävälleen: "Minulla on niin sanomattoman lysti, että minä mielelläni otan huomenna vähän toria."
Ja tämän kevytmielisen puheensa perästä läksi hän vierimään pois.
Kello oli neljä. Vaatteihin myysätyt äidit seisoivat etehisessä ja läheisissä huoneissa, puolikuolleina väsymyksestä, ja odottivat tyttäriään, jotka sanoivat tanssivansa vielä yhden ainoan kerran vaan. Isät seisoivat päällystakki päällään ja sikaari hampaissa ja puhelivat totipöydän ympärillä.
Vaan salissa tanssittiin, aivan kuin henkimeneissä. Pareja lensi kuin riivatuita pölyisessä ilmassa, jossa palaneet kynttilät loihusivat ja savusivat. Ympäriinsä tuolien ja sohvien alla oli vaate-repaleita naisten hameista, lakastuneita kukkakimppuja, pito-ohjelmia ja läpimärkiä nenäliinoja, ja raskaassa ilmassa oli ihmisten, tomun ja vanhan pomaadan haju. Vaan kivenhakkaajat tunkeusivat eteenpäin hiukset silmillä ja kaulahuivi vinossa, ja naiset röhmöttivät kuin pitkät tylli- ja tarlataanirääsyt ja kääreysivät kavaljeerein kinttuihin.
Paraimpana oli pysynyt Sofia Falck-Olsen. Hänen vaatteuksensa, hänen hansikkaansa, hänen tukkansa, kaikki oli sileänä ja koskemattomana juurikuin olisi vasta tullut suoraa laittamasta, ja suora hymyilynsä ei ollut poistunut hänen kasvoiltaan. Ja kuitenkin oli hän nyrpeissään iltaansa. Delphin ei ollut ollenkaan lähestynyt, Alfred Bennechen oli niin tuskastuttava, Jonas Hiorth niin vastenmielinen.
Vihdoin hyvästit loppuivat ja viimeiset vaunut menivät.
Tukkukauppias sytytti uuden sikaarin ja istui nojatuoliin. Vaan rouva aukaisi kureliivinsä ja ahmi muutamia jälkiruuan jäänöksiä vannoen, että hänellä oli kuin sudella nälkä.
Sofia riisui vitkalleen ja järjestyksessä ja torui kovasti Lovisaa, joka itkeä inusi kunnes nukkui.
Vaan Hiorthin huoneessa istuivat molemmat ystävät tuntikauden punssipullon ääressä. Mielensä oli juhlallinen, liikutettu, ja he lupasivat toisilleen kyyneleet silmissä, että heidän ystävyytensä olisi ijänkaikkisesti kestävä — eipä heitä erottaisi heidän molempien rakkaus Sofiaan. Siitä he johtuivat kasteesen, josta he väittelivät hyvin kiivaasti, kunnes aamupuolella erosivat.
VIII.
Sadelakki sidottuna leuan alle, sillä myrsky pauhaili, hyräillen mielilauluaan kulkiessaan:
"Kuules Katri kulta! Sinä rakkauden tulta —" tuli luotsivanhin Seehus marraskuun viime päivinä rinteitä alas.
Kirje oli tullut Antilta, ja luotsivanhin tiesi kuinka levotonna
Njaedel odotti selityksiä "jutustaan."
Tasangolla oli Njaedelin matala talo vasta kynnettyjen peltojen keskellä, ja hiekassa näki hän puolitekoisen ojan. Pari kaislakuormaa ajoi kappaleen matkaa siitä.
"Sören Börevig tiesi kyllä mitä hän teki, kun hän sai Njaedelin menemään kuninkaan oikeuteen", mutisi luotsivanhin.
Myrsky kävi lounaalta matalaa rantaa pitkin. Se oli kova syysmyrsky ja jo varhain puolenpäivän jälkeen rupesi hämärtämään.
Luotsivanhin seisahtui ja heitti merimiehen katseen merelle ennenkun meni alas viimeistä mäenrintuusta. Etelässä päättyi hiekkatasanko paljaisin kallioihin, jotka pistäysivät niemekkeiksi, joihin meri murtui; kuohuavan vaahdon keskellä korkealla ilmassa voi hiljaa sekuntisen eli pari juurikuin valkoinen pylväs lyijynharmajaa perää vastaan ja hajosi sitten vaahtovaipaksi yli kivien.
Pohjoisessa saattoi hän seurata pitkässä mutkikkaassa viivassa kuohuu vaahtorantaa; se oli niin leveä, että se luotsivanhimman laskun mukaan murti kymmenkunnan jalkaa vettä. Suoraan pohjoisessa keskelle kuohuja näki hän silloin tällöin vastasytytetyn Bratvaldin majakan välkkyvän.
Ei yhtään purjetta näkynyt; pilvet yhtyivät toisiinsa muuttamatta paikkaanko — mustanharmaissa tukuissa — kova, jäykkä myrskyilma. Mereltä kuului lakkaamaton jyminä, syvä, jyryävä ääni, joka nousi ja laski, silloin tällöin kumiseva paukaus juurikuin kanonan paukaus hyvin kaukaa. Tuuli pörryili kanervikossa ja vongutti sähkölankoja maantien vierellä, ja lokit, jotka lentää liitelivät mereltä, siivet tanassa, iskivät myrskyssä.
Kun luotsivanhin meni Börevigin veräjästä alas Svartmyreen, ei hän enää hyräillyt; päin vastoin hän kirota nasautteli.
Suuria pyöreitä kiviä oli keskellä tietä; sadevesi mäeltä oli syövyttänyt ja meni poikki tien, jättäen syvän ojan täynnä pieniä kiviä.
"Luulen olevan parasta kirjoittaa Antille, joka kuulemma on niin hiiden viisas ja älykäs", mutisi luotsivanhin; "tämä tienosa mahtaa varmaankin saattaa hänet vihdoin hengiltä."
Njaedel istui hajareisin suurella kivellä keskellä aituusta. Hän löi voimakkaasti ja yhtä jonoa hakkuria, jota hän piti vasemmalla kädellä, joka oli kääritty villiatukolla. Silloin tällöin veti hän ylös hakkurin ja tipautti vettä reikään märästä rievusta, joka oli vanhassa läkkiastiassa, jonka kaupunkilaiset olivat unohtaneet muutamalla huvimatkallaan maalle.
Tuuli niin jotta hänen kihara tukkansa liehui joka taholle juurikuin suuri korkkikierunippu; ja hän oli niin kiintynyt työhönsä, että luotsivanhimman piti mennä aivan hänen luokseen, ennenkun Njaedel huomasi hänet.
"Päivää, luotsivanhin!" sanoi Njaedel, nosti hakkurin ja otti mittatikun koettaakseen kuinka syvä reikä oli. Vaan kun hän kuuli että oli Antilta kirje, heitti hän kaikki ja leiskahtihe alas kiveltä.
He menivät sisään ja sytyttivät kynttilän. Huoneessa oli niin ikävän näköistä; vuode oli auki, ja lattia oli melkein musta. Njaedel asettui vastapäätä luotsivanhinta ja katsoi häntä suu kolmantena silmänä. Njaedel oli laihtunut, ja kädet kävivät levottomasti edestakaisin.
Kyllä mahdollista, että luotsivanhin olisi voinut olla vähän rutompi liikkeissään. Vaan ei ole mikään pieni asia kirjeen lukeminen. Silmälasit piti puhdistaa hyvin, kuori oli tarkastettava ja sitten leikattava varovasti ylälaidasta. Kuori oli suuria kanslian kuoria harmajasta paperista, varustettu vielä lakallakin.
"Korkeasti kunnioitettava herra luotsivanhin
Lauri Voldeman Seehus."
"Ah, paha henki", mutisi luotsivanhin.
"Täten tunnustamme saaneemme kaksi kirjoitusta kunn. herralta syyskuun 1 päivältä ja 1 lokakuun 20 päivältä tänä vuonna. Kun te näytte olevan oikeutettu veljeni valtuutetuksi muutamissa suhteissa, käännyn teidän puoleenne pyynnöllä, että antaisitte tiedon veljelleni seuraavan kirjoituksen sisällöstä. Teidän yllä viitatussa kirjoituksessanne lokakuun 20 päivältä näkyy, että veljeni on ilman mitään perustuksia otaksunut, että hänen riita-asiansa koskeva kaislarantaoikeutta talon omistajan Sören Börevigin kanssa olisi jo otettu esille suoristaan päätettäväksi. Tämä ei olekaan niin. Järjestyksen tähden emme ole vielä voineet ryhtyä tähän asiaan —"
Luotsivanhin pysähtyi vähäsen.
"Luepa toinen kerta", sanoi Njaedel.
Luotsivanhin luki.
Njaedel puisti päätään; vaan äkkiä nousi seisomaan ja löi nyrkkiään pöytään, jotta luotsivanhimman silmälasikotelo hyppäsi korkealle ilmaan.
"No, no, Njaedel, luetaanhan kirje kokonaan. Ehkä lopussa kiitos seisoo."
"Ylipäänsä tulisi herra luotsivanhimman selittää usein mainitulle veljelleni, että senlaatuista asiaa kuin tämä on ei voida ajaa erinomaisen joutusasti ilman ei vähäistä lisätyötä ja erityisiä kustannuksia. Sitäpaitse tulee huomata, että summan suuren 200 kr. lähetettynä ensi postissa, voi otaksua olevan tarpeellisen arvoisen jouduttamaan mainitun asian toimittamista. Samalla ilmoitan täten olevani suostuvainen rupeamaan summan tasailemiseen lisäämättä menoja asianomaisille."
"Ymmärrätkö sitä, Seehus?"
"En", vastasi luotsivanhin ja luki uudelleen; vaan äkkiä lausui hän:
"Nyt sain päähäni; Me saamme luvan voidella."
"Mitä?"
"Niin, näet sen, tämän minä käsitän", sanoi luotsivanhin tyynesti, "ennenkun kuletin 'Talon Toivoa', joka oli kousuli Garmanin Sandsgaardista, sanoi aina konsuli, kun lähdin Itämereen sillilastilla keväällä: 'Kuules nyt, Seehus', sanoi konsuli, 'kun tulet Riikaan, niin saat luvan voidella tullimiehiä ja runsimiehiä ja koko joukkoa paraan taitosi mukaan. Ei ole hyväksi koskaan säästää mikä on välttämätöntä', sanoi konsuli. Ja monta ruplaa meni ja monta Golden Wasser pulloa, sen taidat uskoa, jotain semmoista tarkoittanee veljesi."
"Luuletko kuninkaan ottavan maksoa siitä?"
"Kuninkaan", vastasi luotsivanhin ja hymyili mahtavasti, "en luulekaan, äijäseni, vaan luulen rahojen sulaavan ennenkun kerkiävätkään niin kauas. Joku hienon kultakalunaisen herran kai pitää saada ne mennäkseen kuninkaan luo kysymään kaislarannastasi. Pietarissa näin kerran semmoisen, joka ajoi kahdella hevosella, joilla silahelat olivat hohtavasta hopeasta, eikä hänellä ollut yhtään ruplaa, joka ei ollut juomarahaa, niin sanoi välikauppiaan kirjuri."
"Niin, tokkohan lie niin asia", sanoi Njaedel.
"Sinä kaikitenkin näet että hän tahtoo 50 taalaria — ehkä vaivoistaan."
"Ah, ei Antti ota rahaa minulta", vastasi Njaedel loukattuna.
Luotsivanhin luki edelleen:
"Mitä tulee Teidän usein mainitussa kirjoituksessanne puhuttuun hyväntekiäisiin rakkaan veljentyttären olosta huoneessani, ei mitään semmoista tule kysymykseen."
"Niin mitä sanoin!" huudahti Njaedel ylpeänä.
"Kunhan vaan olonsa matalassa majassani tulisi hänelle siunaukseksi! Nuorten mielet helposti viettyvät, ja aivan helposti tämän mailman turhuuteen, ah, vähän näyttävät he panevan arvoa vanhempain neuvoihin ja kehoituksiin. Ja nuorta tyttöä uhkaa turmio suuressa kaupungissa, jotta meidän kaikesta sydämestämme tulee rukoilla ja toivoa rakkaalle Kristinallemme, että hän tukkisi korvansa kaikelle mairittelulle ja kiusaukselle ja sitä vastoin aukaisisi ne kokeneitten kehoituksille.
"Niin, kallistakaamme kaikki sydämemme totuuden äänen puoleen;
kun nyt vielä on meidän kutsumuksemme aika.
"Suurella kunnioituksella
Anders Mo."
"Niin. se Antti, se Antti!" sanoi Njaedel ihmetellen, "sitähän se äiti aina sanoi: 'Sinä Njaedel', sanoi hän, 'olet tyhmä kuin pässi, vaan —'"
"Minä ihmettelen mitä hän tarkoittaa tällä?" mutisi luotsivanhin ajattelevana, "näyttää siltä, juuri kuin joku kuleksisi vaanimassa Kristinaa."
"Oletko houkka, luotsivanhin? Mitä teemme siihen?"
"Tiedän, me kirjoitamme, että hänen tulee varoa ja pitää silmänsä auki —"
"Ja puhua Antin kanssa — kirjoita silleen, luotsivanhin! — että hänen pitää totella Anttia kaikessa."
Luotsivanhin otti heti kynän, mustetta ja paperin, jota nyt oli hankittu Njaedelin taloon, ja kirjoitti "Rakas Kristina!" Sitten ajatteli hän kauan.
"No, luotsivanhin, hämmennyitkö?"
"Ei ole koskaan kysymystä siitä!" vastasi luotsivanhin mahtavana ja kirjoitti:
"Nuorison laita on kuin suuren tanskalaisen mullin, joka oli Sandsgaardissa; vaan kun oikein ajattelen asiaa, en voi sinulle kertoa sen mullin historiaa, sillä se on ruma lopusta; vaan isäsi tahtoo, että aina kääntyisit Antti sedän puoleen kun jotain tapahtuu sinulle, sillä kiusauksia monenlaisia on nuorukaisilla, esimerkiksi Amalia, sisareni — niin, nyt siitä on kaksikymmentä vuotta kun hän kuoli, ja hän sanoi, että se oli hauskin päivä hänen elämässään; se oli kuitenkin tammikuun 1 päivä kun hän kuoli, samana vuonna kun ukkonen iski nimismiehen navettaan, kaikki rakkauden viekoituksella, ja se oli päälle päätteeksi suuri lurjus, hänen naamansa oli kuin sokeroittu, ja hän elää vielä tänäkin päivänä kaupungissa, vaan en mainitse nimeä; vaan hän kääntyy seinään päin, kun kohtaa häntä, eikä ole tietävinäänkään. Niin on käynyt monen kelpotytön. Sen tähden tahtoo isäsi, että kaikissa noudatat setäsi mieltä ja luotat häneen.
"Nyt on täällä merellä myrsky joka päivä, eikä yhtään purjehtiaa, joka onkin parasta, sillä täällä on kuunpimennystä ja meripimeää, vaan höyrylaivat eivät välitä mistään mikä minusta on tunnusmerkki erittäinkin sen vuoksi että ne ovat typi tykkänään raudasta, vaan luin muutamasta sanomasta, että nyt on laivoissa kaikki raudasta aina mastot ja köydetkin, joka minusta näyttää olevan helkutan suuri vale. Isäsi voipi hyvin, piti sanomani.
"Harras ystäväsi Lauri Seehus."
"Jälkikirjoitus: Voit sanoa sedällesi, että rahat, joista hän kirjoitti, tulevat, kunhan isäsi saa kootuksi, vaan kysy eikö voisi tulla vähän helpommaksi näitten huonojen aikojen kautta, ja käske hänen puhella muuan sana sen kanssa joka on ylempi herra kuin nimismiehet, ruotimestarit ja kapteenit, että aivan se on sikamainen koko tie Svartmyreen päin, jonka voit sinäkin todistaa, vaan nyt se on huonompi kuin ennen."