Kun postimies toi tämän kirjeen, seisoi Kristina hameet käärittynä pesemässä keittiön ovea, sillä vaikka heillä oli piika teki hän osaltaan täyden työn talon työssä.
Valtioneuvokselle oli myös sanomalehtiä ja kirjeitä, jotka yleensä jätetään porttivahdille.
Alfred Bennechen tuli alas mennäkseen kansliaan, ja kun hän näki postin olevan pöydällä porttikamarissa — ovet olivat auki, kun oli huoneitten siivous — käytti hän mielellään sopivaa tilaisuutta.
Kristina oli vaan huoneessa kun hän näki kuka se oli. Hän virutti pesurievun sankkossa ja pisti vahvat valkoiset käsivartensa oikein syvälle liasta harmajaan veteen. Sitten hän väänsi rievun, pani kelpolailla santaa siihen ja rupesi taas pesemään ovea, juurikuin olisi pitänyt maalaus hangata pois.
"Hyvää huomenta, neiti Kristina!" huusi Alfred, iloisesti hypätessään huoneesen; vaan kun hän näki kuinka vähän vaikutusta hänen odottamaton tulonsa teki, meni hän noloksi ja jatkoi: "Suvaitsetteko että saisin silmäillä postia? Ehkä olisi joku kirje pieneltä morsiameltani."
Vaan eipä tämäkään näkynyt vaikuttavan tuon enempää. Tuo hankaamisen tuskallinen ääni kävi hänen korviinsa; häntä myös suututti nähdessään Kristinan mielellään olevan siinä puvussa ja tuossa halvassa työssä — ja että hän ei ollut häpeissään siitä!
Kaksi miestä meni muutaman kadunpuoleisen akkunan ohi. Alfred katsoi ylös: "Kas tuossa oli setänne ja — niin, Juhana, tiettävästi! Hän aikoi juuri kääntyä portista sisään. Veljeni on kai tavallisempi vieras täällä alhaalla kuin tuolla ylhäällä — vai?" Vaan kun hän kääntyi, näkikin että Kristina oli ottanut sankonsa keittiöön ja sulkenut ovet kiinni.
Vihastuneena viskasi hän sanomalehden ja meni. Portailla kohtasi hän Mon, joka tervehti niin kunnioittavan tuttavallisesti. Antti setä tarkasti postin ja valitsi ne kirjeet, jotka hän veisi valtioneuvokselle kansliaan. Kun hän löysi luotsivanhimman kirjeen Kristinalle, huusi hän häntä sisään.
"Kristina", sanoi hän vakavasti, kun hän oli ojentanut hänelle kirjeen. "jotain on, josta minun pitää puhua. Valtioneuvoksen pojat käyvät täällä usein sinun luonasi —"
"Ovi oli auki, ja niin tuli kandidaati sisään —"
"Niin, minä en tarkoita niinkään Alfredia, vaan tohtori, näetkös —"
"Hän ei ole ollut täällä", kiiruhti Kristina vastaamaan.
"Ei, ei, vaan minä näin hyvin, että hän oli tänne tulossa. Niin, näetkös, rakas Kristina", jatkoi hän ystävällisesti ja piti kättään Kristinan olkapäällä — Kristina oli vähän pitempi kuin hän — "suuren kaupungin elämä tuottaa monta kiusausta nuorelle tytölle. Sitä paitse tulee sinun ajatella kuinka suuressa kiitollisuuden velassa minä olen valtioneuvokselle ja kuinka ilkeätä olisi minulle, jos heille sattuisi joku harmi, johonka minä tahi joku omaisistani olisi syypää. Tätä et ehkä nyt ymmärrä, vaan pyydän että olet varovainen ja riiput heissä käsiini, jotka tahtovat sinun parastasi."
Hän taputteli Kristinaa poskelle ja meni kirjeineen.
Ei Kristina ymmärtänyt tätä, ei ainakaan täydelleen. Hänestä oli nähtävästi haavetta, että setänsä tarkoitti nuorten herrain käyvän hänen tähtensä. Vaan millä tavoin jotain harmia tapahtuisi valtioneuvokselle, hän ei käsittänyt. Kristina oli viisas ja ymmärtäväinen talonpoikaistyttö, joka täydelleen tiesi erotuksen valtioneuvoksen pojan ja alhaisen maalaistytön välillä.
Vaan kuitenkin tuli hän levottomaksi, kun luotsivanhinkin toi kirjeessään samoja varotuksia ja viittauksia. Vaan mitä hänellä on tehtävänä? Kandidaatia katseli hän niin vähän kuin mahdollista, ja mahdoton oli hänen sanoa vakavalle, kelpo tohtorille suoraan ettei hän saanut käydä luona, niin harvoin kuin se tapahtuikin. Hän laski tarkalleen; olipa neljätoista päivää kulunut siitä, kun hän puhutteli tohtoria.
Antti setä oli niin kummallinen; eipähän saanut hänestä oikein selkoa; siivo hän kyllä aina oli, vaan Kristina tunsi kuitenkin jonkinlaista pelkoa hänestä.
Väliin iltasilla — Antti setä tuli aina myöhään kotia — kun hän meni Kristinan huoneen läpi, istahti hän tavallisesti hänen sänkynsä laidalle ja puheli vähän. Vaan Kristina ei aina ymmärtänyt mitä hän sanoi, joko sentähden että hän itse oli unissaan tahi setä väsyksissä, kun hän puhui niin epäselvään. Vaan hän taputteli häntä niin ystävällisesti, sanoessaan hyvää yötä.
Tohtori Bennechenillä ei ollut onnea mennessään ulos tavatakseen
Kristinaa.
Halu paloi hänessä joka päivä, vaan hän pelkäsi kohtaavansa Alfredia; eipä hän halunnut tavata Motakaan, ja ylipäänsä oli näillä koematkoilla hänen omatuntonsa paha juurikuin olisi hänellä ollut aie tehdä jotain oikein pahaa.
Yleensä hänen matkansa päättyivät niin, että hän meni ohi ja katsoi alas akkunasta, tahi meni hän yläkertaan tervehtimään äitiänsä siinä hienossa toivossa, että hän kohtaisi Kristinaa portilla tai käytävässä.
Hän näet sen oli rakastunut Kristinaan ja hän tiesi rakkautensa hyvin.
Eikä hän kuitenkaan ollut iloinen, mikä on tavallista, kun rakkaus pulppuaa suonissa lämpimänä virtana.
Ensinnäkin oli hän tietämätön minkä vaikutuksen hän olisi tehnyt
Kristinaan. Hän luuli, että Kristina, joka oli terve ja kaunis,
tuntisi vastahakoisuutta semmoista rampaa vastaan kuin hän itse oli.
Sillä tohtori luuli, että hän nilkutti enemmän kuin nilkuttikaan.
Ja sitten oli hän mustasukkainen Alfredille — hiljaisesti, sisällisesti, raivoisasti tunsi hän mustasukkaisuutta veljeänsä kohtaan, joka kaikkialla oli ollut hänen tiellänsä, kaikilla tavoin suosittu ja pilattu, ja jonka syntein tähden hän vuosien kuluessa oli saanut niin monta selkäsaunaa.
Ja vihdoin oli Juhana Bennechenillä salainen, synkkä epäilys itsestään ja ylimalkaan tulevaisuudestaan.
Senpä tähden rakasti hän lempeään, jonka hän tunsi nousevan, kuni rakastetaan kipeää lasta. Hän antoi voimakkaan tunteen ympäröidä koko olentonsa ajattelematta vastuksia; ja hän kantoi rakkauttaan hyvin säilytettynä rehellisessä rinnassaan hiljaisella surumielisellä ilolla, sen ohessa kun hänellä ei ollut vahvaa uskoa siitä, että se tuottaisi hänelle mitään onnea.
Oli kylläksi aihetta levottomuuteen, vieläpä onnellisimmassa tapauksessakin: Kristina todellakin piti hänestä. Mitä valtioneuvoksen rouva sanoisi! Ja jos hän vielä saattaisi ajatella mahdolliseksi asettua äidin kieltoa vastaan, miten ja missä saisi hän rohkeutta astua isänsä eteen ilmoittamaan hänelle, että hänellä on aikomus naida talonpoikaistyttö!
Tämä isä, niin kaunis ja mahtava, oli Juhana Bennechenin silmissä rehellisyyden, ylevyyden ja jalouden esikuva.
Kun vastustuspuolueen lehti asettui hallitusta vastaan, luki tohtori sitä hiljaisella vastustuksella isänsä puolustukseksi.
Eihän se ollut mahdotonta, että hallituksessa olisi henkilöitä, jotka tarvitsisivat moitetta, vaan että valtioneuvoksessa Bennechenissä olisi jotain valituksen siaa, sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan.
Kun äiti pani kauniisen Alfrediin kaiken hellyytensä ja sitä oli vaan hiukkanen jälellä "molemmille toisille huono-onnisille", kuten hän sanoi Hildasta ja Juhanasta, oli isä melkein samanlainen kaikkia lapsiaan kohtaan, niin, tapahtuipa että hän uskalsi vastustaa vaimoaankin kun tämä turmeli Alfredia aivan tuhmasti.
Tästä oli tarpeeksi Juhanalle, joka tässä suhteessa ei ollut turmeltu; ja kuta vanhemmaksi hän pääsi, sitä suurempi kunnioituksen tunto kasvoi hänessä isäänsä kohtaan, jotta se vihdoin tuli melkein hänen uskonnokseen.
Vaan nythän oli juuri isän etevin omituisuus, hänen elämänsä periaate: kaikki piti olla arvokasta, ylevää, virheetöntä; sen nyt Juhana tahtoi rikkoa, ja juosta päin myrskyä, tehdessään semmoisen suunnattoman teon, että nai pitkän, punatukkaisen talonpoikaistyttöretukan.
Juhana ajatteli mitä isä sanoisi ja tekisi, jos hän saisi vihiä vanhimman poikansa hullutuksesta. Pitkän tuumailun perästä hän sai vasta luvan hakiakseen köyhäin lääkärin viran muutamassa kaupungin ulkosopukassa ja mitä se oli tämän suhteen?
Vaan aina kun tohtori tuli näin pitkälle ajatuksissaan, hän jotenkin tyydyttävällä tunteella lausui: "Niin mitäpä siitä on miettimistäkään; Kristina ei kuitenkaan välitä minusta niin vähintäkään."
IX.
Kun Mortensen rupesi toimittamaan "Kansan ystävää", pantiin sanomalehdelle nimeksi: "Kansan todellinen ystävä", ja kohtalaisen asunsa siaan, mikä sillä oli ollut Hansen äijän aikoina, painettiin se nyt kauniille paperille ja uusilla kirjasimilla.
Kuvat sitä vastoin pysyivät jonkun aikaa samalla kotitekoisella kannalla: mustina lönttinä, vähän valkoista siellä täällä. Vaan muutamana päivänä ilmoitti toimittaja tilaajilleen kuvien loppuvan seuraavasta neljännyksestä alkain.
Tämän kautta kadotti sanomalehti luonnollisesti suuren joukon alhaista väkeä, vaan Mortensen oli hyvillään kaikessa tapauksessa. "Kansan todellinen ystävä" sai kohta yleisönsä; mitä aineelliseen puoleen tulee, näkyi se käyneen paremmin kuin toivottiinkaan.
Ekstra-ordinari Hiorth oli niin lopettanut muutaman pääkirjoituksen lukemisen, jossa näytettiin mahdottomaksi määrätä kuka tai mitä nykyaikaan tarkoitetaan sanalla: kansa; lähinnä täytyi sen kai olla virkasääty, joka oli kansan ydin — kun tukkukauppias Falck-Olsen astui sisään ulommaiseen huoneesen ja kysyi valtioneuvosta. Kun yksi neuvoi tukkukauppiasta valtioneuvoksen huoneesen, hajosi kuuliakunta, joka oli kokoutunut "Kansan todellisen ystävän" ympärille, ja kukin meni paikoilleen läheisiin huoneisin, tunkeutuakseen paperikasoihin.
Hansen äijä vaan ei ollut liikkunut. Hän ei ollut muka kuuntelevinaankaan näitä lukemisia. Tämä ei kyllä auttanut häntä ensinkään, sillä kun tuli jotain, jonka tiettiin käyvän hänen älälle, ulvottiin hänen korvaansa sitä. Hansen äijästä oli tullut varottava esimerkki kanslian nuorisolle, joka osoitti miten käy kun ajaa vastakkaisia mielipiteitä. Kaikki tiesivät, ettei hän päässyt sen ylemmäs. Missä hän nyt istui, kasvot seinää kohti, tonkimassa kaikenlaista törkytyötä, istuu hän siinä kunnes lasketaan arkkuun; jollei vaan olisi lopusta täytymys ajaa hänet menemään, sillä Hansen äijä ryypiskeli, niin hoettiin viime aikoina.
Kun valtioneuvos näki tukkukauppias ystävänsä astuvan sisään, hän ymmärsi rahajutun olevan kysymyksessä, ja täänkaltaiset olivat ylipäänsä hirveän kiusallisia. Sentähden kysyi hän iloisella äänellä, tulisiko tukkukauppias käskemään häntä metsästysretkelle; silloin oli tyven ja selkeä talvipäivä, vähän oli kylmä ja aurinko paistoi.
Vaan Falck-Olsen alkoi tuimalla asiotsiaäänellä puhella huonoista ajoista, tappioista kaikkialla ja kun voittoa ei saanut mistään.
"Niin, niin", keskeytti valtioneuvos, kulkiessaan edestakaisin, lyöden käsiä toisiinsa, sormet suorina, jotta sormenpäät tulivat yhteen, "kotimainen teollisuus ja kauppa ovat rappiolla tätä nykyä, sitä ei voi kieltää, vaan me toivomme."
"Ah, ei parane kanalle aikaa; minä en tiedä miten laita täällä maassa on. Vähän aikaa käy laatuun, ja loistavastikin, vaan sitten pysähtyy ja menee hajalleen, ei mikään ota kukoistaakseen meillä, kaikki, mihin ryhdymme, käy niin nahjustamalla. Katsokaa, nyt esim. Osakepankkia, joka perustettiin niin paljolla sampanjalla tässä mennä vuonna, ja nyt menee se ihan männikköön!"
Näitten sanojen johdosta laski valtioneuvos helpoituksen huokauksen. Hän pelkäsi että tukkukauppias oli tullut huvittamaan häntä "rahan hankkimisen vaikealla työllä", "suurilla apurahoilla", ja moisilla ikävyyksillä, joita hän toi esiin, kun oli huonolla tuulella. Vaan Osakepankki oli aina viaton puheaine, ja valtioneuvos vastasi sen tähden leikillisesti: "Pankin hallituksen jäsenenä panen vastalauseen teidän syytökseenne. Me olemme päinvastoin, kuten vuositilit näyttävät —"
"Minä viisi vuositileistä", vastasi Falck-Olsen, "mikä on tehdessä hyviä tilejä, senhän taitaa vaikka mikä tökerö tätä nykyä. Vaan kelvollista asiain johtajaa kaivataan johtokunnassa. Mitä hiittä niistä on noista oppineista lakimiehistä, jotka eivät ilmoisna ikänään ole olleet asioissa — kaikilla näillä valtioneuvoksilla, asianajajilla ja asessoreilla — ne eivät ymmärrä asiaa, ei totta tosiaan! Ei he ymmärrä niin vähän vähääkään."
Nytpä valtioneuvos ymmärsi minne "asia" veti; hän naputteli sormiaan varovasti ja sanoi: "Olette todella osaksi oikeassa, ystäväni — suureksi osaksi; mutta —" hän pysähtyi, hypelöi ystävänsä takinkaulustan kulmaa vasemmalla puolen, lisäten: "on toki kummallista, kummallista ja valitettavaa, että mies moinen kuin te ei ole kunnianhimoinen."
"Hä?" kysyi tukkukauppias ja katsoi epäileväisesti.
"Eikö tule mieleenne koskaan, että te kerrassaan liian vähän käytätte vaikutusta, joka teillä on — tahi ainakin voisi olla? Nähkääs nyt esim. Osakepankissa, jota mainitsitte: jos vanha valtioneuvos Falbe lähtee pois johtokunnasta, kuten hän varmaankin tekee seuraavassa yleisessä kokouksessa, niin olisihan se johtajanpaikka jonkin arvoinen teille."
"Kyllä, sitäpä juuri haluankin!" lausui tukkukauppias.
"Mahdotonta, sen pahempi! Aivan mahdotonta, ystäväni!" vastasi valtioneuvos, kulkien taas edes takaisin lattialla.
"Vai niin! Saanko kysyä miksi niin?"
"Siksi että konsuli Lind nähtävästi haluaa saada avonaisen johtajan paikan!"
"Haluaa! Haluaa! Onko mokomaa kuultu!" huudahti tukkukauppias ja nauroi pakollisesti. "Olisi hauskaa kuulla minkätähden aina kaikki käy kuin itsestään sille suosiolliselle herralle; eihän hänkään ole isompi pohatta kuin minäkään."
"Ei, ei suinkaan, vaan hän on luotettava."
"Mitä herra valtioneuvos tarkoittaa sillä? Enkö minä ehkä ole luotettava mies?"
"Tyyntykää, tyyntykää, hyvä ystävä!" sanoi valtioneuvos Bennechen hymyillen ja painoi hänet istumaan tuolille. "Pyydän saadakseni selittää teille tarkoitukseni esimerkillä. Te piditte, kuten muistatte, pari kuukautta sitten pidot, loistavat kemut, voin sanoa; siellä ei puuttunut mitään, kaikki oli kaunista, virheetöntä, arvokasta, sanalla sanoen, kuten piti ollakin. Ja kuitenkin — antakaa huomautan teille erityistä kohtausta."
Nyt oli valtioneuvos mieliaineessaan. Pieniä salaisia toimintoja kahdenkesken lukittujen ovien takana, kas se asema josta hän enin oli mielissään. Hänen puheensa sai silloin salaisen, tuttavallisen äänen, juurikuin hän joka hetki sen mielisuosioksi, jonka kanssa hän puheli, aukaisi sydämensä, puheli siitä jota hän muutoin ei uskonut kellekään, ja oikeastaan mieluummin olisi salannut; kaikki kävi siten, jotta läksi hänen luotaan siinä vakuutuksessa, että oli saavuttanut valtioneuvos. Bennechenin täydellisen ja jakamattoman luottamuksen ja kaikki hallituksen salaisuudet oli hänen tiedossaan. Ja kuitenkin sanottiin hänestä, että hänen pääasiallinen omituisuutensa valtiomiehenä oli erinomainen tunnollisuus, kun asioita oli salassa pitäminen.
Hän siirsi tuolinsa aivan tukkukauppiaan viereen, käänsi kauniit, avoimet kasvonsa häneen päin ja jatkoi: "Saattaa näyttää kummalliselta, että vieras arvostelee talonväkeä, vaan mehän tunnemme toisemme, ja koska olemme juuri siinä puheaineessa, sallittakoon minun lausua muutamassa suhteessa hämmästystäni teidän kutsuistanne."
"Vai niin —? Sitä en ymmärrä."
"Näetkös, hyvä ystäväni, se tapaus, josta tahdon teille huomauttaa, oli illallispöydässä, joka — sivumennen mainiten — oli oivallinen — teidän työhuoneessanne. Kuten epäilemättä muistatte, väiteltiin siinä politiikista —"
"Niin, vaan tietäkää, herra valtioneuvos, samaahan tehdään varmaankin kaikkialla tänä aikana. Mainitkaa minulle joku seura, jossa ei puhella politiikista?"
"Niin, siinäpä se juuri on", huudahti valtioneuvos, "puhellaan politiikista kaikkialla, siinä olette oikeassa, kerrassaan oikeassa. Vaan huomatkaa tarkalleen se seikka" — valtioneuvos löi häntä polveen samassa tahdissa kuin puhuikin — "kun väitellään politiikista, niin merkitsee se, että seura on huonosti yhdistynyt — siinä on eroavaisuuksia!"
"Vaan siellähän huoneessani oli pelkkiä ylhäisiä henkilöitä. Sinä päivänä olin juuri käskenyt monta erinomaista miestä, joita ei minulla ollut huvi ennen nähdä luonani."
"Aivan oikein! ja sehän oli itse onnettomuus. Siellähän oli miehiä vaikka minkä värisiä" — valtioneuvos laski ääntään — "aina asti punaiseen! Ja mainittiin monta ikävää asiaa, kovin ikävää, se mun täytyy sanoa. En itse vuokseni, ymmärrättehän — minä en välittänyt vähääkään siitä; aivanhan yleisiä lauseita ja enimmäkseen nuoret henkilöthän niitä lausuivatkin. Vaan teidän puolestanne, hyvä ystävä, arvelen ma, että —"
"Uh", keskeytti tukkukauppias ja nousi seisomaan, "siitä minä viisi veisaan, minä olen itsenäinen mies, selvmade mies, minä en kerjää keltään mitään!"
"Ei, ei, on kuin sanoin: te ette ole lainkaan kunnianhimoinen, ja se minusta on valitettava asia, hyvin valitettava." Valtioneuvos kulki edestakaisin, kertoellen: "hyvin valitettava asia."
"Hm — kunnianhimoinen!" sanoi Falck-Olsen vihdoin äreästi, "kyllä varmaan olen kunnianhimoinen, ainakin niin paljon että toivon — toivon saavuttavani sen vaikutuksen, mikä minulle kuuluu. Vaan politiikin kanssa en luule minulla olevan mitään tekemistä, sitä olen teille sanonut tuhannen tuhatta kertaa; minä en kuurra en kaarra mihinkään puolueesen, minä olen välillä — eli oikeammin sanottuna: minä olen yli politikin!"
Hän oli ylpeä tästä hyvin sointuvasta lauseesta, vaan valtioneuvos käänsihe häneenpäin, kohottaen olkapäitään: "Lause, jota käytätte, on jossakin tilaisuuksissa hyvä lauselma; minä myönnän, että sitä joskus voi käyttää hyvällä menestyksellä. Vaan, hyvä ystäväni, ollaan yksimielisiä — näin meidän kesken — että se on puhetapa — eli, suoraan sanoen: paljasta mielettömyyttä. Ei, on vanha sananlasku kumminkin parempi: 'Sano minulle kenen kanssa seurustelet, ja minä sanon sinulle mikä olet.'"
"Mutta — mutta ketä en olisi saanut kutsua?" kysyi tukkukauppias vähän säveämmästi.
"Ah, hyvä ystäväni, kuinka voitte uskoa että ryhtyisin erityisseikkoihin! Minä tarkoitin vaan noin yleisesti että seura ei ollut yhtäläinen. Useat olisivat ilman mitään vahinkoa voineet olla poissa, ja taas toisakseen kaipasin minä yhtä ja toista, joka minun mielestäni olisi pitänyt olla siellä. Suvaitkaa että näistä mainitsen esim. sanomalehden toimittaja Mortensenin, miehen, joka epäilemättä —"
"Hän tulitikkuineen! Ei kuulkaas — tiedättekö että se —"
"Minä voin sanoa teille jotain kahden kesken", kuiskasi valtioneuvos. "sillä miehellä on tulevaisuus, minkälainen lieneekään menneisyys ollut. Oletteko ottaneet huomioon hänen sanomalehtensä? Teille uskallan sanoa: sillä lehdellä tulee olemaan merkityksensä — hyvin suuri merkityksensä."
Samassa tuli Mo sisään paperikasan kera.
Tukkukauppias ei suinkaan suvainnut kuulijaa. Sen sijaan että olisi ottanut häntä miehen tavalla kurittaakseen, antausi hän keskusteluun, jossa — kuten tavallista — veti lyhintä virttä.
Eipä hän kuitenkaan tahtonut lähteä lyömättä valttiansa, ja sentähden sanoi hän puoliääneen:
"Niin, minä tahdoin vaan sanoa teille toivovani varmaan että, kun äänestys on ratkaiseva asian, Tekin valitsette minua."
Valtioneuvos tunsi ilkeän piston. Tukkukauppias katsoi häneen keltaisilla silmillään, jotka seurasivat tavallisesti "suuria apurahoja" ja muita semmoisia ikävyyksiä. Vaan hän ojensi ystävällisesti kätensä, jättäessään hyvästiä siinä ovensuussa: "No, niin, kiitos ystäväni, siitä kerkiämme aina puhella. Muuten ajattelen kyllä, että olemme yhtä mieltä kaikenmoisissa suhteissa."
Tukkukauppias mutisi jotain, jota ei ollut helppo ymmärtää, ja valtioneuvos sulki oven hänen jälkeen, mielessään vilkas tunne siitä, että tulevalla kertaa olisi vielä pahempi.
Sitten hän kääntyi Mon puoleen, otti paperit ja pani ne väliä pitämättömästi pöydälle. "Onko teillä laskut?"
Mo otti esille seitsemän, kahdeksan laskua.
"Niitä on liian monta, enemmän kuin sovittiinkaan!" huudahti valtioneuvos suutuksissaan. "Saatte sanoa Gluncken rouvalle, että ei ole tarkoitus että hän myöntyy kaikkiin hänen oikkuihinsa; ei totta tosiaan se käy laatuun."
"Niin, herra valtioneuvos", sanoi Mo valittaen, "saman sanon minäkin, vaan Malla Bimbam väittää —"
"Kuka?" kysyi valtioneuvos äkäisesti.
"Ah, pyydän anteeksi — tarkoitin Gluncken rouvaa, joka väittää että heillä tätä nykyä on kaikkia tuonlaisia —"
"Hm —" keskeytti Bennechen ja avasi pienen laatikon pöydässään.
Hänen laskiessaan rahoja, sanoi Mo: "Tietääkö herra valtioneuvos kenen kanssa virkakunnan päällikkö Delphin seurustelee?"
"No, kenen?"
"Hansen äijän."
"Hansen äijän — joka on tuolla sisällä?"
"Niin; eilispäivänä istui virkakunnan päällikkö koko illan Hansenin luona, ja kun hän lähti sieltä, pisti hän 40 kruunua rouvan kouraan. — Minä tiedän ihan varmaan sen", lisäsi vahtimestari.
"Luottamattomia ihmisiä, kenen puoleen kääntyneekin", mutisi valtioneuvos, pannessaan rahat Mon eteen.
"Tosiaankin, tässä muistaessani — teillähän, Mo, on luonanne sisarenne tytär?"
"Veljeni tytär, herra valtioneuvos."
"No niin, minä toivon, että laitatte hänet luotanne. Kas niin, voitte odottaa tuolla ulkona kunnes soitan."
Valtioneuvos istahti; vaan vahtimestari Mo jäi seisomaan.
"Onko vielä jotain sanomista, Mo?"
"Minä en mielelläni lähettäisi luotani veljeni tytärtä", alkoi Mo kaikella kunnioituksella.
"Matkarahaa tarvitsee hän luonnollisesti", sanoi valtioneuvos ja tarttui avainkimppuun, joka vielä rippui pienen laatikon suulla.
"Minä haluaisin pitää häntä luonani", lausui Mo toistamiseen kuivasti.
Valtioneuvos käänsihe:
"Miksi sitten?"
"Siksi — siksi, että minä haluan niin", vastasi toinen alamaisella äänellä.
"Ei hukata aikaa, Mo. Vaimoni sanoo, että hän panee poikain päät pyörälle; minä olen luvannut, ja pois pitää hänet laittaa."
"Pyydän anteeksi, herra valtioneuvos, vaan minun täytyy saada pitää hänet luonani", vastasi Antti Mo ja poistui pieneen eteiseensä.
Valtioneuvos istui hetkisen ja mietiskeli sitä. Tapahtui kyllä, että Mo teki esteitä, vaan niinpian kun avattiin pieni laatikko, kävi kaikki täydellisesti. Se pahinta, että nyt syntyi hänelle luultavasti pieni kohtaus rouvansa kanssa.
Pieni pelostunut toimitussihteeri sai kärsiä siitä; itse virkakunnan päällikkö Delphinkään ei päässyt vapaaksi, ja valtioneuvoksen huonon tuulen maine levisi yli koko kanslian. Kuiskailtiin ja juostiin ja neuvoteltiin toisesta pöydästä toiseen; pelottava aavistus viraltapanosta eli alennuksesta kävi läkkitolposta läkkitolppoon, ja jokainen teki hiljaisuudessa syntirekisterinsä.
Antti kaikkivaltias hymyillen vaan hiipi ympäriinsä huopasaappaissaan, ja kaikki nostivat silmänsä "työstään", kun hän kuleksi, niin salamyhkäisenä, napissa takki, jonka kauluksen yli valkoinen tukka rippui.
Valtioneuvoksen tuuma kävi tukkoon. Heti kun vaimonsa näki hänet, kysyi hän: "No, oletko määrännyt?"
Valtioneuvos väänsihe vähän, ennenkuin vastasi. Vaimonsa oli ainoa ihminen, jota hän oli kohdannut, jota kohtaan hän ei voinut käyttää mahtavampaa valtiotaitoansa. Sen vuoksi hän valitsi vastauksekseen:
"En, suoraan sanoen, en ole vielä, vaan —"
"Mikä on ollut esteenä?"
"No ei tahdo; hän ei halua mielellään lähettää häntä pois."
"No — aina se sama Mo", puhkesi valtioneuvoksen rouva puhumaan ähmeissään. "Kun Mo ei tahdo, niin on sinulla peukalo keskellä kämmentä. Voisi melkein luulla, että sinä tavalla tai toisella olet hänen vallassaan, jotta et uskalla hiiskua sanaakaan häntä vastaan."
"Ha, ha, ha, Mo raukka!" nauroi valtioneuvos, vaan ei se tuntunut tulevan oikein sydämen pohjasta, ja hän tähysteli ahkerasti akkunasta, vastatessaan: "ymmärräthän sen, jotta jos se on sinusta niin tärkeää, että tuo tytär laitetaan menemään, niin ei ole mitään estettä; minähän voin suoraan käskeä Mon —"
"Niin, luuletko ettei ole jo aika käyttää valtaasi, jos sinulla on sitä? Sinä et tiedä mitä tyhmyyksiä Juhana tekee; Alfred puhuu tuhansista tapahtumisista —"
"Anteeksi, vaan sen, minkä minä olen huomannut, käy Alfred yhtä usein porttikamarissa kuin Juhankin."
"No niin, mitä sitten? Alfred on ymmärtäväinen — joka tietää herrain tapoja! Jos hän hyväileekin köyhää tyttöä, niin tiedämme mikä on tarkoitus. Vaan Juhana, näes, sinä et ole koskaan huomannut kuinka vaarallinen Juhanan luonto on, kuinka sanomattoman tyhmä hän on — meidän kesken sanoen. Jos hän saa jotain päähänsä, on hän valmis tekemään suurimpia pöljäntöitä: niin, en kummailisi ollenkaan, jos hän jonakuna päivänä tulisi kertomaan meille, että hänellä on vakaa aikomus ottaa aviopuolekseen semmoinen nainen."
"Voi, rakas Adelaide, kuinka saatat ajatella semmoista. Se luonnollisesti ei saisi tapahtua — ei millään ehdoilla — luonnollisesti!"
"Niin, niin, minä olen nähnyt monta semmoista tapausta", vastasi Bennechenin rouva. "Sanotaan niin kauan: se on mahdotonta, kunnes vahinko on tapahtunut, ja sitten istutaan häpeässä korvia myöten. Ei, semmoista pitää estää aikoinaan, se on minun ajatukseni, ja pois pitää hänet laittaa, tuo inhottava, punatukkainen olento! Ajattelehan, Daniel, semmoinen hirveä aju."
"Niin, vaan sinä tiedät, että Alfred myös —"
"Taas Alfred! Ethän koskaan ole pitänyt hänestä! Alfredissa on jotain taiteellista, kuten useilla suvussamme. Punainen tukka ja valkoinen iho, tahi jotain semmoista, houkuttelee häntä. Ja sitä paitse — minä luulen ettet sinäkään ollut hempeä siihen aikaan, ystäväni."
Tämä todistus oli valtioneuvoksen rouvan väkikanona, joka aina lopetti taistelun; sitäpaitse ilmoitettiin samassa että pöytä oli katettu.
"Missä on Alfred?" kysyi valtioneuvos, kun ainoastaan emännöitsiäneiti oli ruokahuoneessa.
"Alfred, poika raukkani, ei tule puoliselle", vastasi valtioneuvoksen rouva; "hän kävi täällä edeltäpuolisen ja sanoi aikovansa mennä suoraan kansliasta Eriksenin — sinä tiedät, hänen ystävänsä — kandidaati Eriksenin luo, joka on kipeänä."
Valtioneuvos teki mielessään huomautuksen, että kandidaati Eriksenin tauti oli hyvin pitkällistä.
"Mutta Hilda? Missä on neiti?" kysyi rouva.
"Neiti tulee heti", vastasi emännöitsiäneiti, "hän käski piian sanoa hänelle milloin ruoka on valmiina. Hän on porttikamarissa."
"Kuules Daniel", kuiskasi rouva. "Tuo viekas olento alkaa luikerrella siellä sisarensa luona."
Kun Hilda tuli, tahtoi hän kertoa uudesta ystävättärestään Kristinasta, vaan äiti keskeytti heti. Ja kun häntä ei isäkään puolustanut, oli hän vaiti.
He söivät siis päivällisensä ääneti — jokapäiväinen aterialla olo, muikea ja ikävä.
X.
Koko talven oli luotsivanhimmalla kiiru Njaedelin kirjeitten kirjoittamisesta. Ensiksi Kristinalle, ja sitten Antille tuosta samasesta "jutusta", joka ei koskaan päässyt päättymään. Luotsivanhimman päässä alkoi pyöriä vähäinen luulonajatus tuosta Antti sedästä; ei mahtanut kaikki nuo rahat, joita hän lakkaamatta vaati. olla oikealla tolalla. Vaan sitä hän vähin hyväksyi, mitä Antti kirjoitti Kristinasta viime kirjeessään.
Vaan ei ollut hyvä sanoa pahaa sanaa veljestä, sillä Njaedel vain suuttui. Ja luotsivanhimman piti lähettää Njaedelin säästörahoja ja, kun ne olivat lopussa, hänen täytyi auttaa häntä lainalla.
Njaedel oli ikäänkuin riivautunut "jutusta"; hän ei ajatellut muuta, ja joka päivä hän odotti kuninkaalta tulevaksi sanan, että hän oli oikeassa.
Sitten piti luotsivanhimman antaa Kristinalle neuvoja ja kehoituksia, joita Antti setä sanoi hänen tarvitsevan; sillä Njaedel tahtoi kerrassaan, että piti niin kirjoittaa hänelle kuin Antti tahtoi, sillä Anttihan jos kukaan ymmärsi ja hänhän oli ainoa, joka tiesi neuvon kaikkiin.
Sentähden Kristinan oli vaikea ymmärtää luotsivanhimman kirjeitä; vaan hänessä heräsi tietämätön tunne siitä, että kotona ei ollut kaikki hyvin, vaikka aina kirjeessä sanottiin Njaedelilla olevan sangen hyvin kaikella lailla. Vaan kummallisimmat olivat kaikki viittaukset ja neuvot, jotka olivat hänelle itselleen. Niinpä hän muutamana päivänä helmikuussa istui miettimässä muuatta kohtaa luotsivanhimman kirjeestä:
"Kauan minä olen elänyt ja nähnyt paljon surua ja murhetta rakkauden ja petoksen tautta, sillä hän oli ylhäistä sukua, sillä niihin ei tyttöjen pidä luottaa; vaan sinun tulee rukoilla että sydämesi vetäytyisi rakkauden lyhyestä ilosta ymmärtäväiseen mieheen, vaikka hän olisiki vanhanpuoleinen, niin se ei tee mitään, kun se on kärsitty, jota vastaan hyvä toimeen tulo on minun mielestäni suurin voitto ja etu huomaa ajan pitkään."
Kristina vielä istui pää kädennojassa, kun hän näki Hilda neidin menevän akkunan ohi kadulla ja poikkeavan portista sisään. Hildalla oli jo totuttuna tapana käydä porttikamarissa kun hän tuli kaupungilla, ja Kristina puoleksi ajatuksissaan nousi avaamaan ovea.
Hilda aikoi mennä ensin ohi, vaan silmäiltyään varovasti ympärilleen kaikille tahoille, hiipi hän sisään ja sulki oven jälkeensä.
Kristina tarkasteli häntä ihmeissään.
"Et saa sanoa kellekään, että olen käynyt täällä, Kristina; Mamma on kieltänyt minua käymästä sinun luonasi."
"Miksikä?" kysyi Kristina vakavasti.
"En saata sitä sanoa", vastasi Hilda ja katsoi muualle, "vaan minä olen varma siitä, että se ei ole totta mitä mamma sanoo."
"Mitä sanoo äitisi?" jatkoi Kristina samalla vakavalla äänellä.
"Elä kysy minulta, Kristina!" pyysi Hilda ja tahtoi mennä.
"Minä tahdon sen tietää", sanoi Kristina ja tarttui häntä käsivarresta kiinni.
"Hän sanoo, että me käymme liian usein täällä —"
"Kutka?"
"Minä ja — ja —"
"Ja? Kuka muu?"
"Pojat — Juhana erittäinkin, sanoo mamma; vaan en minä sitä usko, minä pelkään vaan niin mammaa."
Kristina laski hänet irti, ja kun Antti setä tuli samassa sisään, hiipi
Hilda pois, hämillään ja onnettomana siitä, mitä hän oli tehnyt.
Vaan Kristina seisoi aivan vaaleana, kädet nyrkissä; nyt hän alkoi ymmärtää. Siitähän häntä syytettiin, että hän houkutteli talon poikia luokseen. Se oli suurin häpeä, mitä hän saattoi ajatella itsestään: houkutella miehiä puoleensa — "erittäinkin Juhanaa", sanoi neiti; tohtoria, valtioneuvoksen vanhinta poikaa! Ja sitäkö hän olisi tehnyt!
"Minä tahdon päästä kotia, Antti Mo."
"Silloin näyttäisit, että he ovat oikeassa", vastasi hän tyynesti.
"Tiedätkö sinäkin?" huudahti Kristina? "Vaan mitä sitten olen tehnyt?"
"Et ole Jumalan kiitos tehnyt mitään, rakas Kristina, eläkä ole peloissasi. Kyllä minä pidän huolen sinusta. Olen sanonut sen valtioneuvoksellekin."
"Valtioneuvokselle — tietääkö hänkin? Minä tahdon päästä kotia — antakaa minun mennä kotia, setä!" pyysi Kristina liikuttavasti.
"Minä pelkään, eitä kotona pitäisivät pahana, jos sinä sen vuoksi menisit kotia", sanoi Antti setä.
"Sen vuoksi", kertoi Kristina itsekseen, luotsivanhimman viittaukset ja varoitukset juohtuivat hänen mieleensä; tästä kaikesta syntyi hirveä sekamelska, hän tunsihe aivan avuttomaksi.
"Vaan mitä minun tulee tehdä?" puhkesi hän kysymään ja pani kätensä ristiin.
"Ole huoleti Kristina! Kyllä minussa on miestä suojelemaan sinua sekä valtioneuvosta ja hänen rouvaansa vastaan, ja jos joku lähestyy sinua tahi suututtaa sinua, niin tule vaan minun luo;" niin sanoessaan oikaisihe Antti setä ja puristi Kristinan kättä hyvin lämpöisesti. Tämä tyynnytti Kristinaa. Se oli toki hyvä, että hänellä oli setä, mihin luottaa; kaikkia muita alkoi hän pelätä, ja hän päätti pysyä erillään muista.
Kristina otti luotsivanhimman kirjeen ja istui kirjoittamaan vastausta; hän ei tahtonut, että kotona aavistettaisiin jotakin olevan tekeillä:
"Rakas isä ja luotsivanhin! Ajatukseni ovat aina luonanne; ja vaikka ikävöin sydämestäni surumielellä monta kertaa, niin tulee mun kiittää kuitenkin Jumalaa, että voin hyvin ruumiin ja sielun puolesta. Ensiksi tulee minun kertoa, että setä sanoo riitajutun loppuvan; hän kirjoittaa itse jonakuna päivänä, vaan hänellä on niin kiire ja sanoo hänellä olevan paljon vaivaa isän jutusta, ja rahaa sanoo hän tarvittavan enemmän, jouduttaakseen asiaa oikein. Vaan kaikki sanovat, että Antti setä on paras mies kansliassa, ja hän on oikein hyvä minua kohtaan, ja minun oloni on kaikin puolin hyvä.
"Täällä ei ole mitään merta, vaan ainoastaan samakkoa vettä, joka haisee pahalta eikä ole niinkuin se meri siellä kotona; vaan laivoja on kovasti ja suuria kivi- ja puurakennuksia, jotka ovat niin korkeita, etten vertaa ole koskaan nähnyt. Vaan nyt lopetan lausuen sydämellisiä tervehdyksiä rakkaalle isälleni ja luotsivanhimmalle.
"Rakkaalta tyttäreltäsi Kristinalta<."
* * * * *
Hilda Bennechen oli kutsunut muutamia ystäviään luokseen illanviettoon, vaikka hän oli haluton seuranpitoon. Hän oli sekä vihoissaan ja pahoillaan siitä, kun hän oli käynyt Kristinan luona; vaan hänen pelkonsa äitiään kohtaan oli itse asiassa niin suuri, että hän vapisi hänen edessään kuin pieni tyttö, vaikka hän nyt oli täysikasvuinen.
Pienuudesta pitäen oli hän kuullut "onnistumattomuudestaan." Hän oli tottunut käsittämään äitin surua ainoan tyttärensä rumuudesta enemmän soimaukseksi kuin valitukseksi. Ja siihen oli rouva Bennechen itse isosti syypää.
Sillä hän, joka itse oli niin kaunis ja joka pani suurimman arvon ulkomuotoon, kävi väliin kärsimättömäksi ja valitti katkerasti, jotta häntä juuri piti kohtaaman se rangaistus, että piti synnyttämän tuonlainen tytär mailmaan. Ja monta kertaa Hildan kasvatuksen aikana tapahtui, että äiti, kun oli koristellut tytärtään parhaiten kuin taisi, viskasi vihdoin kaikki menemään, purskahti itkuun ja huudahti: "Mitä se auttaa? Sinä olet ja pysyt onnistumattomana, kerrassaan onnistumattomana!"
Kaikki äidin kyyneleet tunkihe syvään Hildan hellään mieleen. Ja kaikki, mitä vuosien vieriessä heräsi hänessä, kutistui toivottomuuteen, ja hän pelkäsi niin äitiään, jotta hän ei melkein tohtinut liikkua, kun tämä oli läsnä.
Hilda neiti oli 23 vuotias. Kotona hän ei saanut tehdä mitään hyötyä, siellä oli emännöitsiäneiti, ja seuraelämässä pysyi hän rumuutensa vuoksi ainoastaan kärsittynä alttiina vähäisille lukemattomille, katkerille nöyryytyksille, joita niin runsaasti tuhlataan rumille ja vähäpätöisille, jotka kotoutuvat loukkoihin.
Hildan ainoa ilo oli Juhana; molemmat onnistumattomat pysyivät yhdessä. Kerran Hilda oli saanut luvan lukeakseen kotiopettajattaren opinjakson; valtioneuvoksen rouvan mielestä oli naissivistys "johonkin määrin" kohotettava — vaan kun Hilda suuren ahkeruuden tautta, sillä hän ei ollut niin erinomaisen hyväpäinen, oli saanut arvokkaan tietovaraston, ei annettu hänen ottaa tutkintoa; se ei sopinut hänelle. Sen pituinen se.
Hilda Bennechen ei ollut onneton eikä onnellinen. Hänen elämänsä oli aivan väritön, vieläpä värittömämpi kuin nuoren naisen elämä olosuhteissaan tavallisesti on; sillä hänen näöstään ei ollut eroavia ajatuksia, jotta häneltä puuttui kerrassaan pieniä voittoriemuja eli tappioita, joita muutoin nuorisolla on. Hän oli kerran kärsinyt uhka tappion: hän syntyi semmoisenaan kuin oli; ja sillä seuralla, johon hän kuului, ei ollut tarjottavana hänelle mitään erinomaisempaa muutosta.
Senpä tähden Delphinin viime talvinen lähempi seurustelu oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Ei hän laiminlyönyt koskaan franseesia ruuan jälkeen, kun he olivat kemuissa, ja heistä tuli vähitellen hyvät ystävät.
Toverinsa kiusasivat tavallisesti Hildaa kamariherralla, ja Sofia
Falck-Olsen pani puhetta alkuun nyt, kun naiset olivat tulleet
teepöydän ympärille: "Mitenkä se oikeastaan olikaan kamariherra
Delphinin kihlaus? Sinä Hilda mahtanet sen tietää?"
"Minä? Mistä minä sen tietäisin?" kysyi Hilda ja punastui.
"Niin, sinähän olet ainoa, ainakin meistä monista, jolle on suotu se erinomaisuus, että saat tanssia kamariherran kanssa."
"Elä usko, että minä pidätän häntä siihen. Minä päinvastoin sanon joka kerta ettei hänen tarvitse vaivata itseään tuolla franseesilla, jollei hänellä ole halua", vakuutti Hilda.
"Oh, minä voin hyvin ymmärtää, että hän arvelee olevansa pakotettu jatkamaan, kun kerran on alkanut. Vaan lisäksi", jatkoi Sofia vähän ilkeästi, "sehän oli vain selvää pilaa se ensi kerta; se tapahtui meidän syyskemuissa, jos en väärin muista."
"Minä voin kertoa teille Delphinin kihlauksesta", huudahti Karolina Hjelm, kuunneltuaan tällä aikaa rippisaarnaa Lovisalta, joka istui etäällä sohvassa; "hän kihlasi muutaman mammani serkun, vaan kahdeksan päivää sen jälkeen pakottivat sukulaiset tyttären purkamaan kihlauksen; nyt on hän naimisessa muutaman maanomistajan kanssa Ruotsissa."
"Niin, kiitos kertomastasi, sen tiesimme jo ennaltaan", vastasi
Karolina mahtavampana; "vaan minkä vuoksi he pakottivat purkamaan=?"
Sofia tunsi heikkotuntoista huvitusta kaikesta, mikä koski Delphiniä.
"Niin, luuletko etten tiedä sitäkin?" vastasi Karolina; "sentähden se tapahtui kun tulisi ilmi muuan häpeällinen huhu Delphinistä ja muutamasta rouvasihmisestä siellä länsirannalla, jossa hän oli valtuutettuna. Ja voin sanoa sinulle myös kuka se oli se rouva, jos haluat tietää, hän oli kandidaatti Hiorthin sisar — nyt tiedät!"
"Hiorthin sisar! Semmoinen sattuma!" huudahti Sofia ja unohutti mahtavuutensa, "silloinpa saan kaikki tietää, häntä voin minä pyöritellä kuin hansikasta."
"Oliko se todellakin häpeällinen se huhu?" kysyi Hilda epävarmasti.
"Se oli kaikkein, kaikkein hävyttömimpiä", vastasi Karolina varmasti.
"Mitä joutavia", arveli Sofia, "se ei varmaankaan ollut pahempi useimpia senlaatuisia huhuja. Elköön kukaan luulko, että herrat ovat semmoisia hyvyyden esikuvia, eikähän se olisikaan hyvä jos niin olisi."
"Mitä tuumailet, Sofia?" kysyi Lovisa kauhistuen. "Niin, sinä ja sinun kunnon Hannusi! —
"Minä tarkoitan sanoillani, että kokemattomat, liian hyvät herrat ovat ikävämpiä, tympeimpiä, mitä minä tiedän."
Tämä lauselma pantiin väittelyn perusteeksi. Vaan heidän innokkaimmasti puhellessa, näyttäytyi valtioneuvoksen rouva ovessa ja sanoi: "Hyvää iltaa, pienet tyttäret! No, täällähän on keskustelu vauhdissaan! Varo Hilda, sinä panet kupin niin täperälle. Tässä on kaksi nuorta kavaljeeria, jotka pyytävät parin kupillista teetä, jos naiset suvaitsevat?"
Ekstraordinarit Hiorth ja Bennechen näkyivät nyt valtioneuvoksen rouvan takaa; näitten molempain ystävien kesken oli vannomalla vahvistettu lupaus, että he koettavat voittaa rakastettunsa suosiota, suhteitten samallaisina ollen. Alfred otti sentähden Hiorthin mukaansa, kuu Sofia oli Hildan luona.
Oli jo pimennyt, ja rouva Bennechen antoi sytyttää lamput suuressa salissa, jotta valo tuli varsinaisesti puoleksi aukinaisen portierin kautta kamariin, jossa nuoriso istui puhelemassa ja nauramassa.
Alfred johti puhetta suurella taitavuudella, ja Sofia neiti nauroi ja keimaili hänen kanssaan.
Jonas Hiorth oli valinnut toisen tavan. Hän istui kaukana puolipimeässä, ääneti ja synkkämielisenä, ja kun Sofia katsoi häneen, loi hän häneen silmäyksen merkitsevän: kavala käärme; kuitenkin rakastan sinua!
Keskustelu tuli vilkkaaksi, olematta kumminkaan mistään määrätystä asiasta: naurettiin, puhuttiin pisteliäästi, kiusattiin toisiaan, oltiin ilkeitä eli miellyttäviä, kuinka sattui.
Tohtori Bennechen tuli, vaan kun hän kuuli naurua kamarista, ajatteli hän mennä pois.
"Elä mene, tule juomaan kupillinen kuumaa teetä, Juhana", huusi Hilda hänelle.
Juhana tuli sisään ja tervehti seuraa, vaan meni takaisin saliin teekuppineen. Hän oli huonolla tuulella, sillä portilla hän oli kohdannut Kristinaa, ja hän oli mennyt sivu eikä ollut huomaavinaankaan tohtoria.
"Oppinut veli herrani on noussut liian monta porrasta ylös tänään!" huudahti Alfred kamarista.
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi Sofia, joka huomasi äänestä, että jotain se merkitsi.
"No, minä sanon, veljestäni portaat eivät ole mieluisia, hän mielellään oleksii alakerroksessa, väliin vielä alempanakin."
"Eihän tohtorin sovi pelätä portaita", huomautti muuan neiti, joka ei ymmärtänyt tarkoitusta.
"Ah, te ette saa tarkkaan tutkistella veljeni myötätuntoisuutta ja vastenmielisyyttä; kaikissa suhteissa hänellä on eriskummainen mieliteko. Tiedättekö, kunnioitettavat naiset, esim. minkälainen hänen naisihanteensa on?"
"Emme, sanokaahan! Voi, sanokaa!" huudettiin.
"Alfred!" huusi tohtori.
"Ensiksikin pitää hänen olla puoli neljättä kyynärää pitkä — sukkajalassa —"
Naiset nauroivat ja taputtivat käsiään; vaan Hilda ymmärsi minne asia johtui.
"Alfred!" pyysi hän puoliääneen, "elä kerro!"
Vaan hän jatkoi: "Sitä paitse pitää olla tulipunainen tukka, ja harja kankea kuin hevosen häntä; talonpoikaista sukua tulee sen olla ja haista navetalta —"
"Alfred, Alfred!" huusi äiti salista, puoleksi hymyillen toiseksi toruen.
"Minä tiedän, minä tiedän!" huudahti Sofia, "se on Kristina, pitkä
Kristina, tuolla porttikamarissa — eikö niin!"
Tohtori laski kupit, jotta ne kalisivat.
"En minä ilmaise veljeni salaisuuksia;" sanoi Alfred.
"Sanokaa eikö se ole Hildan uusi ystävä, Kristina?" kysyi Sofia ja nojausi Alfrediin päin.
Punastuneena onnistumisestaan, jatkoi Alfred: "Voi, se on koko romaani, sen voin vakuuttaa. Korkeasukuinen rakastaja, alhainen, vaan erittäin kelpo tytär; sisar uskollisena ystävänä —"
"Alfred!" huusi Juhana äänellä, joka säpsäytti jokaista.
"No, mutta Juhana —!" valtioneuvoksen rouva sanoi, "Kuinka käyttäyt?
Minä toki pyydän että —"
"Niin, mamma, minä olen sanonut hänelle siitä jo ennen; tätä minä en suvaitse enempää", sanoi tohtori ja polki jalkaa.
"Mamma", huusi Alfred kamarista, "polkiko hän pitkällä eli lyhyellä jalalla?"
Juhana lähti ovea kohti, vaan rouva esti häntä: "Mutta Juhana, oletko järjelläsi tänään? Häpiä, ettet kärsi vähän leikkiä! Jos vaan haluat rakentaa riitaa, niin olisi parempi, että pysyt poissa. Heillä oli niin hauska, ennenkuin tulit."
Juhana meni. Vaan kävi kuten valtioneuvoksen rouva sanoi: hän oli turmellut rattosuuden heiltä. Naiset kuiskailivat kaksittain, eikä Alfredkaan saanut iloa alkuun.
Vaan sinä iltana, kun he menivät levolle, kertoi rouva Bennechen miehelleen veljesten välisestä tapauksesta. Koko syyn viskasi hän kerrastaan Juhanaan ja kuvasi itse tapauksen vielä vallattomammaksi kuin se oikeastaan olikaan.
"Eikö sinusta ole jo aika laittaa tuo nainen pois?" sanoi hän lopuksi.
"Myönnän, että tämä näyttää arveluttavalta, vaan jos asia on tosiaan mennyt niin pitkälle, pelkään mä, ettei se hyvää mitään jos tyttö tuleekin pois. Sillä semmoista luontoa, kuin Juhanan, kiihoittaa vaan esteet, pelkään mä: hän etsisi hänet ja löytäisi, ja silloin viimeinen erehdys tulisi ensimäistä pahemmaksi."
"Niin, enkö ole sitä jo sanonut", vaikeroi rouva, "vaan sinä et koskaan tahdo seurata neuvoani, aina sinä —."
"Tyynny, tyynny vaan, rakas Adelaide! Näes — jollemme saa tytärtä pois, niin niin —" Hän piti pienen valtioviisaan välin.
"Niin?" kertoi rouva.
"No niin — niin lähetämme pojan pois."
Semmoisia äkkipäisiä lauseita oli valtioneuvos mestari laatimaan; vaimonsa katsoi häntä: "Niin tiedätkös Daniel, se ei olisi mitä hulluinta."
"Tyynny vaan, rakas Adelaide, niin keksitään aina joku keino. Tiedät kuinka kernaasti Juhana halusi mennä vuonna Wieniin. Nyt hän saa matkustaa."
"Ja olla kauan poissa —."
"Ainakin vuosikauden, jos se voi olla joksikin hyödyksi hänelle tieteessään."
"Tieteessään — mokoma velikultani!" sanoi rouva leikillisesti; kivi oli vierähtänyt hänen hartioiltaan.
Vaan ennenkun rupesivat nukkumaan, täytyi valtioneuvoksen luvata, että heti kun Juhana oli matkustanut, piti hänen pakottaa Mon lähettämään Kristinan pois, jotta hän olisi aivan tietämättömissä kun Juhana tulee takaisin ulkomaalta.
XI.
Huhtikuussa piti tohtori Bennechenin matkustaman. Hän tuli niin hyvilleen, kun isänsä ilmoitti hänelle, että hän sai matkustaa, jotta hän aluksi melkein unohutti ajatellakaan kuinka vaikea on Kristinasta eroaminen niin pitkäksi aikaa. Vielä vähemmin juohtui sävyisän tohtorin mieleen keskustella tästä matkaluvasta, joka annettiin hänelle suurena armopalana.
Kun Juhana tuli kandidaatiksi, oli hänellä ollut suuri halu oleskella vuosikausi ulkomailla. Vaan isä arveli sen tulevan kalliiksi, ja valtioneuvoksen rouva sanoi suoraan olevan hassumaista, jos hän menisi ulkomaille, hän joka sai tutkintonsa niukuin naukuin.
Tämä oli omiaan poistamaan Juhanan mielestä jokaisen ajatuksen ulkomaan matkoista; ja kun hän nyt "sai luvan", täyttyi hänen mielensä vaan kiitollisuudesta johtumattakaan mieleensä että hänhän olikin oma herransa ja itse taisi kustantaa matkansa.
Vaan kuta lähemmäs lähtöpäivä läheni, sitä levottomammaksi hän kävi.
Hänellä oli paljon puhuttavaa Kristinalle ja välttämätöntä oli hänen saada puhua ennen lähtöänsä. Ensiksi aikoi hän tavalla tai toisella antaa Kristinan ymmärtää kuinka paljon hän piti hänestä, ja sitten tahtoi hän pyytää Kristinaa — niin, sitähän hän juuri tahtoikin — hän tahtoi pyytää Kristinaa ajattelemaan häntä, hänen poissa ollessaan.
Tämä oli hyvä aate, arveli hän; niihin sanoihin saattoi paljon sisällyttää; ja tohtori kuleksi ja harjoitteli taivutellen ja muutellen lausetta; "olisitteko" — eli "olisitteko niin hyvä" — eli: "oi jospa tietäisin, että olette niin hyvä ja muistelette vähän minuakin" — pitikö hänen sanoa "vähän" eli uskalsiko hän sanoa "paljon" eli "usein?"
Ja vielä jotain piti hänen sanoa. Hän tahtoi varottaa häntä Alfredista. Senpä vuoksi hän oikeastaan oli levoton: kun Alfred jäisi yksinään hänen kanssaan.
Hän tunsi, niin, hän melkein ihmetteli veljen taitavuutta, ja hän kuvitteli kuinka helposti kokematon tyttö kuin Kristinakin saattoi lumoutua hänen vilkkaasta miellyttävästä olennostaan.
Vaan Alfrediin ei ollut luottamista, sen hän hyvin tiesi; oli hänen velvollisuutensa, suorastaan velvollisuutensa varottaa Kristinaa.
Vaan oli vaikea päästä sopivaan tilaisuuteen. Monta monituista kertaa kuleksi hän viime päivinä ennen lähtöään akkunan ohi tahi porttikäytävän läpi, vaan ei uskaltanut astua paria kolmia porraspuuta alas. Kaksi kertaa kohtasi hän Kristinan, vaan silloin tuli sydän hänellä kouraan, jotta hän oli iloissaan kun hän pääsi ohi. Eikö Kristina ollut sen näköinen, että se olisi antanut Alfredille rohkeutta?
Näin meni menojaan siihen päivään saakka, kun hän lähti matkalle. No nyt jos koskaan piti sen tapahtua; vaan vielä kerran lykkäsi hän menoaan portilla; hän tahtoi heittää hyvästit yläkerrassa. Juhana oli niin sanomattoman hajamielinen, että kaikki nauroivat hänelle. Vaan Hilda itki ja lupasi kirjoittaa usein hänelle.
Kun hän laskeusi kahta kolmia porrasta alas Kristinan ovelle, pyöri mailma hänen silmissään, ja hän tuli rymisten huoneesen aika kolinata. Onneksi ei ollut ketään siellä, vaan Kristina tuli heti keittiöstä katsomaan mikä siellä ryskää.
"Minä vaan täällä olen", mutisi tohtori, "minä kompastuin vähän — minä — minä lähden matkalle."
Kristina oli sen jo kuullut.
"Minä pistäysin sanomaan hyvästiä."
Kristina pyyhki oikeaa kättään vyölinäänsä.
"Minä — minä pyytäisin teitä" — kaikki ne tärkeän lauseen erinkaltaiset muodot katosivat kuin tuhka tuuleen, jotta hän ei saanut mieleensä yhtään.
Kristinan täytyi vasten tahtoaan hymyillä vähän. Tästä hän sai rohkeutta: "Minä pyytäisin, jotta muistaisitte paljon — vähän minuakin, kun olen poissa"; hän punastui kerrassaan; hän olisi halunnut sanoa uudestaan saadakseen paremmasti, vaan hän arveli senkin olevan typerää.
Kristina myös punastui: hän loi silmänsä alas, vaan hymyili kuitenkin.
Silloin tohtorista tuli uhkarohkea: "Ja tahtoisimpa sanoa vaan teille, että teidän tulee varoa Alfredia —"
Vaan tätä ei olisi pitänyt Juhana Bennechenin sanoa. Sillä tuskin olivat sanat päässeet suusta, kun Kristina oikasihe, astui askeleen likemmäksi ja kysyi: "Mitä sinä sillä tarkoitat?"
Hän puhui omaa murrettaan, ja kun hän katsoi tohtoria kasvoihin, väistyi tämä ja sammalsi: "Niin, suokaa anteeksi — minä — minä vaan tarkoitin —"
"Minä pidän itse huolen itsestäni", sanoi Kristina jäykästi.
"Niin, niin, en minä sitä tarkoittanut — hyvästi"; Juhana Bennechen hoipperoi ylös portaita.
Vaan kun hän oli mennyt, heittäysi Kristina sänkyyn ja itki katkerasti; kun Juhanikin luuli niin pahaa hänestä!
Tohtori paran päätä vaivasi monet ristiriitaiset ajatukset; ja vihdoin sai hän sen vakuutuksen, että Kristina rakasti Alfredia. Palvelia, jonka piti kantaa hänen kamssunsa, ei saanut mitään selkoa. Pari ystävää tuli jättämään hyvästiä; hän joi viiniä heidän kanssaan, puhui nurin, katsoi väliin yhtä väliin toista, juuri kuin olisi aikonut kysyä jotakin, vaan lopuksi ei sanonut mitään, toiset kun nauroivat hänelle ja selittivät, että hänessä oli kova matkakuume.
Niin oli hänen laitansa.
* * * * *
Pari viikkoa myöhemmin heltyi valtioneuvos siitä hiljaisesta nuhteesta, jonka hän joka päivä näki vaimonsa silmissä; ja kun hän muutamana edeltäpuolisena oli Mon kanssa kahden kesken konttorissa, sanoi hän: "Kyllä teidän veljenne tyttären pitää mennä pois."
"Se on minusta paha, herra valtioneuvos, vaan —"
"Sanokaa nyt minulle, Mo, miksi tahdotte häntä niin välttämättömästi pitää luonanne?"
"Niin, näettekö herra valtioneuvos, minä olen kaiket päiväni ollut niin yksinäni —"
Valon säde ilmausi valtioneuvoksen mielessä; hän katseli pientä liehakoitsevaa miestä ja sanoi vastenmielisesti: "Vaan, Mo, mitä ajattelette? Teidän iällänne? Ja lisäksi —"
"Lisäksi, herra valtioneuvos?" kysyi vahtimestari ja katsoi syrjäsilmällä.
"Niin, luonnollisesti se on ikävä asia, vaan koska te itse kysytte, niin — tehän olette pari kertaa olleet — hm — olleet jotenkin kipeä — Mo?"
"Yhden ainoan kerran; toisella kertaa oli minulla vain ruusu kasvoissa."
"Niin, niin, niin, minä en tahdo kaivautua teidän asioihinne, vaan minusta nähden tulisi teidän laittaa pois tuo nainen, kun minä käsken."
"Valtioneuvos ei saa hetkeäkään epäillä minun nöyryyttäni ja ehdotonta kuuliaisuuttani", vastasi Antti Mo ja kumarsi syvään, "vaan minä ajattelen, että herra valtioneuvos itse tietää kuinka voimakas tämä tunne on ihmisessä ja kuinka —"
Valtioneuvos ehkäisi häntä suvaitsemattomalla kasvojenväänteellä.
Hän käveli edestakaisin, vaan hän ei naputellut sormenpäitä yhteen. Kun hän oli vihoissaan ja neuvoton, pisti hän kädet taskuihin ja helisteli avaimiaan.
Valtioneuvos Bennechen ajatteli sitä harmia, jota hän saisi osakseen kotonaan, jollei Kristina tulisi pois. Eikä hän pelännyt vastustus-puolueen sanomalehtiä yhteensä niin paljoa kuin vaimoansa, kun tämä ryhtyi säännölliseen sotaan. Sillä silloin nuuski hän kaikkialta, vakoili jokaisen miehensä askeleen; ja monta asiaa tuli silloin selville, joka oli salassa ja hyvin suojeltuna, niin kauan kun suhteet olivat ystävälliset ja valtioneuvoksen rouva hyvällä tuulella.
Kun valtioneuvos kulki edestakaisin, kohenteli Mo kakluunia ja käytti aikaa hyväkseen.
Valtioneuvos katsoi silloin tällöin häneen; ja kun hän nyt vielä kerran harkitsi kaikki tämän ikävän seikan asianhaarat, tuli hän siihen päätökseen, että naimiskauppa Mon ja hänen veljentyttärensä välillä oli itse asiassa paras keino.
Se epäilemättä tyynnyttäisi ja suostuttaisi Adelaiden ja se oli pääasia.
Sitten lisäisi se vielä Mon velvollisuuksia häntä kohtaan. Sitten se kai ei kuulunut hänen kansliaansa pitää huolta että ne, jotka menivät avioliittoon, olivat terveitä.
Ja vihdoin — jos Mo naisi, niin mitä se häneen kuului? Saattoiko ehkä hän, valtioneuvos, kieltää sitä? Vaan mitä hän nyt tässä käveli ja suututti itseään?
Valtioneuvos naputteli sormien päitä toisiinsa, kysyessään tavallisella konttoriäänellään. "Oletteko puhelleet veljentyttärenne kanssa semmoisesta — semmoisesta sitomuksesta?"
"Suorastaan en ole käynyt asiaan; en tahtonut tehdä mitään, ennenkuin saan valtioneuvoksen suostumuksen —"
"Ah — mitä? Suostumuksen? Se on teidän yksityinen asianne, Mo, johon minulla ei ole tekemistä mitään."
"En koskaan olisi ottanut senlaista askelta, ennenkuin olisin saanut —"
"Hyvä — hyvä!" keskeytti valtioneuvos äreästi, "jos luulette tytön suostuvan, niin —"
"Suuri kiitos, herra valtioneuvos!" virkkoi Mo ja tahtoi ottaa häntä kädestä, "minä en epäile, että kun minulla on valtioneuvoksen suostumus —"
"En tahdo kuulla sanaakaan enempää asiasta, Mo! ymmärrättekö?"
Valtioneuvos oli nyt niin äkeissään, että Mo ainoastaan hymyili kiitollisesti ja meni tiekkoihinsa.
Vaan valtioneuvos pudisti päätään ja puhkuili tämän vaikean asian jälkeen, ennenkun ryhtyi päivän työhön.
Illalla sanoi hän vaimolleen: "Rakas Adelaideni, minusta on niin paha kun täytyy sinulle ilmoittaa, että Mo yhä edelleen pysyy päätöksessään mitä tulee tuohon —"
"Niin, tiedätkö, Daniel", virkkoi rouva, "minä alan jo todellakin uskoa, että sinä tavalla tai toisella olet sen ihmisen vallassa."
"Tyynny, Adelaide, tyynny vaan", sanoi valtioneuvos ja kohotti vähän kaunista kättään ilmaan, "hän — tarkoitan tuo nainen voidaan saada aivan vahingoittamattomaksi, lähettämättä häntä pois."
"Noo? Mitenkä, jos saan kysyä?"
"Hän esim. voi mennä naimisiin."
"Tässä talossa!"
"Niin niin, rakas Adelaide, setänsä kanssa."
"Mon kanssa? Tuo nuori tytär vanhan kööpelin kanssa?"
"Niin näes", vastasi valtioneuvos ja irroitti huivinsa kuvastimen edessä, "eihän se oikeastaan meihin kuulu."
"Eipä kylläkään, siinä olet oikeassa", vastasi rouva hitaasti, "vaan minusta kumminkin —"
"Hän ei sitten enää ole vahingoksi", sanoi valtioneuvos.
"Niinpä niin", myönsi rouva, "mutta tuo Mo hylkiö! — puhuithan muuten kerran minulle, että hän on ollut —"
"Julkisesti ei ole tietoa siitä, ja lisäksi — — jos jokaista avioparia tutkittaisiin tarkkaan —"
"Niin, sinä olet oikeassa Daniel! Te olette oikeita puhtaita olentoja, te miehet! Ja — kuten itse sanoit — eihän se Jumalan nimessä meihin kuulu?"
"Se on juuri minun ajatukseni, rakas Adelaide, me emme puutu eikä sekau koko asiaan."
"Sinäkö se keksit sen aatteen, Daniel?" kysyi hän veitikkamaisesti.
"En, sitä en juuri tahdo väittää — hm —"
"Sinä olet viisas mies!" sanoi rouva. "Tule tänne, Daniel!"
* * * * *
Kristina alkoi ymmärtää mikä oli kysymyksessä. Setä oli varovaisten johdantojen jälkeen selittänyt hänelle, että valtioneuvos toivoi vakuutusta kaikkia niitä huhuja vastaan, joita Kristina tiesi olevan liikkeessä.
Naimiskauppa Antti sedän kanssa oli Kristinan mielestä sangen hyvä etu. Siinä seurassa, johon Kristina kuului, oli hän tutustunut niin sanottuihin järkiperäisiin naimiskauppoihin, ja siihen lisäksi kun isä selvästi sitä toivoi, niin eihän ollut siinä suhteessa mitään estettä.
Hänellä ei ollut mitään velvollisuuksia; ei hän koskaan ollut kiihottanut ketään miestä. Senpä tähden suututti häntä kahta enemmän, kun syytettiin häntä siitä.
Silloin erittäinkin nousi hänessä vihanpuuska, kun hän ajatteli tohtoria; vaan se oli tuskallisempi viha, kuin hän koskaan elämässään oli kokenut.
Ja vaikka hänellä ei ollut mitään raskautta, jonka vuoksi hän olisi itkenyt, makasi hän koko yön nyyhkien sen illan jälkeen, kun Antti setä oli suoraan kysynyt, tahtoiko hän ruveta hänen vaimokseen. Vaan kun hän oli itkenyt, tuli hän välinpitämättömäksi ja järkeväksi, ja hän voimistui ajatellessaan, että nyt hän näyttää kaikille, ja tohtorille etupäässä, kuinka väärin he olivat hänelle tehneet.
Aamulla hän antoi Antti sedälle myöntymyksensä.