— Väliin joka ilta. Piirustaminen on hyvin yksitoikkoista työtä, kun pitää seistä kumartuneena suuren laudan ääressä, ja illalla tekee mieli suoristaa itseään ja antaa säärien vilistä.
— Luonnollisesti. Sitäpaitsi valot ja suuret salit viehättävät.
— Ylioppilastalolla, joskus seurahuoneella.
— Te onnellinen olette saanut viettää aikaisimman nuoruutenne pääkaupungissa, — sanoi Leena.
— Ja maalla, — lisäsi Uuras.
— Kuinka niin?
— Minä olen maalta kotoisin.
— Sitä ei teistä voisi huomata.
— Olenko niin kauttaaltani maailman lapsi?
— Te veitikka, aivan paatunut syntinen.
— Uskallan epäillä, että te viette siinä suhteessa minusta voiton.
— Mitä te silloin sanotte paatumukseksi? — kysyi Leena.
— Suvaitkaa te ensin sanoa, mikä se on se minun paatumukseni?
— Annetaanko minulle synninpäästö edeltäkäsin?
— Nyt minä jo alan pelätä.
— Pääsen siis syyttämästä teitä.
— Ette suinkaan, nyt on velvollisuuteni vaatia selitystä! — sanoi
Uuras yhä nauraen.
— No niin, te kuulutte lumoojiin, ja se lienee kuolemansynti, — sanoi Leena tekeytyen uhkaavan vakavaksi. — Huhuu, te olette oikea don Juan!
Uuras ei tiennyt, mikä tai kuka oli don Juan, eikä siis vastannut mitään, kumarsi vain, vei iloisen puhetoverinsa pauhaavaan valssiin ja varovaisuutensa unohtaen puristi häntä lujasti rintaansa vasten, niinkuin ennen oli vallattomasti tyttöjä tanssittaessaan tehnyt.
Nuoren miehen rohkeus, jollaista ei kukaan talon vanhemmista tuttavista uskaltanut osoittaa, huumasi Leena-rouvaa.
— Kiitos, — sanoi hän tanssin päätyttyä ja vetäytyi salista pois.
Uuras jäi onnettomana tuijottamaan yksinänsä nurkkaan, kun oli katseillaan seurannut Leenaa toiseen huoneeseen. Leenalta ei jäänyt huomaamatta, että nuori mies tunsi itsensä onnettomaksi. Vaikkei hän voinut arvata, mikä Uurasta esti lähenemästä samoin kuin ennenkin, myönsi hän jotakin uutta ja kummallista kehittyneen heidän välilleen.
Niin monet — ehkä liiankin monet — olivat aikaisemmin tavoitelleet Leenaa leskeksi jääneenä, ja aina hän oli katunut, jos milloin sattui vakavammin jotakin myöntämään. Hänestä oli kehittynyt sydämetön kiemailija, jonka rangaistuksena oli kykenemättömyys syttyä ja pyhää tulta säilyttää. Sitten oli kulunut vuosia, joiden kuluessa eivät muut kuin pormestari Fors tavoitelleet hänen suosiotaan. Kukaan ei uskaltanut, peläten Leena-rouvan kujeiluja ja säälimätöntä ivaa.
Nuoret tytöt kerääntyivät Leenan ympärille huudahdellen kilpaa: —
Kotiljongia!
— Nyt me kostamme Leenalle, — sanoi se nuori neiti, joka edellisenä päivänä oli pitänyt Uurasta oppimattomana ja seuraansa sopimattomana, mutta tänä iltana jo tahtonut tanssia hänen kanssaan. — Eikö niin, tytöt? Leena on tanssinut herra Uuraan kanssa niin paljon, että nyt se riittää!
— Tästä tulee jännittävää! — intoilivat toiset.
Kotiljonkiruusukkeet olivat valmiina pieneen tyynyyn kiinnitettyinä, ja leikki aloitettiin. Uuras joutui kilpailun esineeksi saaden joukon ruusukkeita, mutta pian hän pyysi valssissa Leenan ja vei hänet leikin vielä jatkuessa toiseen huoneeseen.
— Se oli heille oikein, — sanoi Leena.
— Kuinka niin? — kysyi Uuras hyvin ymmärtäen tyttöjen ilmeestä, että jotakin oli tekeillä.
— Ne lapset ovat raivoissaan, kun ette tanssi heidän kanssaan koko iltaa.
— Niin, täällä on liian vähän kavaljeereja.
— Olette vaatimaton.
— Sanokaa, loukkasinko teitä äsken? — kysyi Uuras levottomana.
— Minä en ymmärrä, — vastasi Leena yhä vakavana.
— Niin, olin liian rohkea — — huumaantunut tanssista — —!
— En vieläkään käsitä, — toisti Leena hyvin tajuten, mistä oli kysymys.
— Hyvästi, rouva Heerman, — sanoi Uuras äkkiä tarjoten kättään.
— Ei vielä, herra Uuras!
— Me emme tänä iltana ymmärrä toisiamme. Ehkä olen nytkin liian rohkea tätä sanoessani. Te, rouva Heerman, ette sitä ymmärrä.
— Rakas ystävä, — kuiskasi Leena, — varovammin, hiljempaa, voidaan kuulla soitonkin pauhatessa.
— Te siis tahdotte ymmärtää! — uteli Uuras kiihkeästi
— Tahdon, tahdon!
— Hyvästi!
— Ei, älkää menkö, leikki ei ole vielä lopussa.
— Mikä teitä vaivaa, rouva? Olette kai uupunut.
— En vähääkään, tuntuu vain niin omituiselta. En tunne oikein itseäni. Ajatelkaa, että minä olen ainakin yhdeksän vuotta teitä vanhempi ja yhtä kaikki samanlainen houkka ja lapsi kuin te muutkin.
— Sen vuoksi teitä rakastammekin.
— Rakastatte — — älkää sanoko sitä sanaa noin kevyesti, se merkitsee niin hirveän paljon!
Uuras vaikeni kalveten ja tahtomattaankin painuen pienelle tuolille tavoittaaksensa pöydältä Leenan lepääviä sormia. Mutta Leena suoristautui ja veti käsivartensa syliinsä leikkiäkseen viuhkallaan, jolla leyhytti Uurasta kohti.
— Siis, näkemiin, näkemiin, rakas ystävä! — sanoi hän äkkiä nousten ja poistuen leikkivien joukkoon.
Uuras nousi samassa ja lähti talosta.
XI.
Oli lauantai, Leenan vastaanottopäivä, jota Uuras oli maltittomasti odottanut saadakseen selvyyttä — — miten ja mistä? Sellainen epätietoisuus kidutti häntä. Oli jotakin olemassa heidän välillään eikä kuitenkaan mitään.
Väki alkoi poistua työmaalta, mutta Uuras antoi vielä muutamia määräyksiä, kun pormestari Fors pysähtyi katukäytävälle ja tervehti.
— Talo nousee nopeasti, — sanoi hän.
— Se on tarkoituskin, — vastasi Uuras.
— Te olette hyvin nopea mies.
— Kuinka niin? — kysyi Uuras.
— Näkeehän sen kaikesta, kaupungin naismaailma on vallan kuohuksissa teidän tähtenne.
Uuras ei sanonut mitään. Jotakin epämieluista nousi hänen ajatuksiinsa, ja pormestari Forsin suippo nenä ja paljaaksi ajeltu kalpea naama ärsytti häntä. Kylmä ja ivallinen hymy oli tarkoitettu hänelle, se oli selvää, ja ohuet huulet imivät ahnaasti sikaria nauttien siitä kaksin verroin kun näki toisen tukalan mielentilan.
— Juorut kertovat teidän joutuneen Leena-rouvan pyydystettäväksi. Nuori mies, hän on sireeni, jonka laulua ei kukaan vielä ole kuunnellut pettymättä.
— En ymmärrä, mitä tekemistä minulla on tässä asiassa, — sanoi
Uuras, ja suuttumus nosti punan hänen kasvoilleen.
— Leikki sijansa saakoon, herra rakennusmestari. Näin meidän kesken sanottuna: hyvä on tietää, kenen kanssa joutuu tekemisiin. Leena Heerman on hyvin harjaantunut kiemailija.
Uuraalla oli paha vastaus huulillaan, mutta vilkaistuaan pormestariin hän jätti sanomatta hyvin ymmärtäen, että sitä hän juuri odottikin päästäkseen paremmalla syyllä hämmästelemään. Pormestari oli kuitenkin päässyt tarkoituksensa perille ja saanut Uuraan tekemään täyskäännöksen.
Hänen tuli äkkiä koti-ikävä, ja vielä samana iltana hän lähti matkalle Lehviin. Kumea tyhjyys ja rauhattomuus ei kuitenkaan väistynyt mielestä hänen astuessaan jalkaisin talvista tietä pitkin metsän ja kylän läpi. Metsä huokasi suojaisessa tuulessa, ja siellä täällä rasahteli oksa vapautuessaan lumesta, joka pudota kupsahti tuulen painosta. Joku nuori koivu kaartui raskaan lumivaippansa alla kuin nuori nainen valkoinen vaate hartioillaan ja jäi yhä edelleen kumarruksiin, vaikka tuuli avuliaana siltä kevensi talvista taakkaa. Tarvittiin aikaa suoristamaan ikeen alla ollutta.
Voisiko hän joutua elämässä tuollaisen taakan kantajaksi?
Ne hetkelliset suhteet joita hänellä oli ollut kaupungin tyttöihin, olivat jättäneet hänen ajatuksensa koskemattomiksi. Tilapäiset tuttavat olivat hänen mielestään aina olleet liian vähäpätöisiä eivätkä edes kauniita. Hän ei voinut itsessään moittia tai muuttaa sitä tarvetta, joka pyrki vertailemaan naisia toisiinsa ja silmällä arvostelemaan heidän ulkoasuansa, vaikka hän huomasikin pysyvänsä heille vieraana ja kylmänä juuri sen vuoksi, ettei kukaan häntä tyydyttänyt. Hän olisi toisinaan tahtonut mieltyä ja lumoutuneena unohtua jonkun naisen seuraan, mutta silloin nousi aina Anjan ujo olemus hänen tietoisuuteensa, eikä auttanut yrittääkään. Ja kuitenkin oli Anja hänelle enemmän sisar kuin rakastettu. Ehkä liian tuttu ja vanhempien kautta niin perin läheinen.
Nytkin se ajatus häntä ahdisti, ja ripeällä tavallaan hän kiirehti askeliaan tehden nopean päätöksen koetella tunteitaan, päästä selville Anjasta ja itsestään. Hän ihmetteli sen päätöksen rauhoittavaa vaikutusta ja oli tyytyväinen.
Luminen tie uuvutti ja hidastutti matkaa, ja hän saapui vasta myöhään illalla Lehviin. Sepän tuvan ovi ei koskaan ollut lukittu, eihän käynyt varkaita, ei outoja ihmisiä, ei edes vieras koirakaan eksynyt heille. Miksi hyvät ihmiset siis oveansa lukossa pitäisivät? Hän meni hiljaa omaan huoneeseensa ja riisuutui vuoteeseen.
Aamulla äiti näki kalossit oven edessä ja katsoi kamariin.
— Siunattu poika, milloin sinä tulit? — huudahti hän ylen onnellisena.
— Yöllä tietysti, ei sovi päivällä. Ulla-emäntä oli nyt viidenkymmenen ikäinen; ei harmaata hiusta tukassa eikä ryppyjä kasvoilla. Otsa kiilsi kirkkaana, ja säännölliset piirteet loistivat tyytyväisyydestä ja terveydestä.
— Te kai voitte kaikki hyvin? — huomautti Uuras.
— Jumalan kiitos, — sanoi äiti. — Entä isä?
— Niinkuin ennenkin.
— Pieni ryyppymatka joskus?
— Vai joskus! — venytti äiti.
— Ei se näytä häiritsevän mamman hyvinvointia, — pilaili Uuras.
— Vai — — kestäisipä sitä surra!
— Entä Anja? — kysyi Uuras samaan äänilajiin.
— Häi, joudat mennä katsomaan.
— Voin senkin tehdä, — myönsi Uuras päättäen mennä jo aamupäivällä.
Isä kuuli heidän juttelevan ja tuli urkkimaan Uuraalta kaikkea, mitä hänen mielestään oli tärkeätä tietää.
— Äläpäs, et sinä ole valmis rakennusmestari, kun ei ole edes omaa taloa, — sanoi ukko leikillään.
— Kyllä kestää, ennenkuin sen saa.
— Onni potkaisee, ja ellei se potkaise, tartu muuten sen kinttuun ja nykäise, — sanoi isä.
Uuras vapautui kaupunkilaisesta painostuksesta ja astui Tupalaan päin. Jokainen käänne, joka luminen kanto ja kivi oli tuttu tällä tiellä, ja nyt hänet valtasi halu saada nähdä Anja, kuulla hänen äänensä, todeta, oliko hän vieläkin kasvanut ja tullut kauniimmaksi.
Piha oli sunnuntaiksi luotu puhtaaksi lumesta ja havuja pantu matalien portaiden eteen.
Henriika seisoi lieden ääressä, ja hämmästyksestä lensivät kalpeat posket punaisiksi, haaleissa silmissä elpyi vanha sini, ja hymyillen hän kävi vierasta vastaan.
— Se oli äkkinäistä, kun oikein putkahdin! — sanoi hän tervehtien, kehoitti istumaan ja pujahti samalla kamariin.
Anja oli kamarin akkunasta jo kaukaa nähnyt Uuraan tulon ja pukeutunut vaaleansiniseen sunnuntaihameeseensa. Siinä oli kulmikas, avoin pääntie, liivi sen ajan vaatimuksen mukaan pitkä ja vartalon mukainen, mutta hame laajapoimuinen. Hän astui kamarista äidin edellä kevyesti, pää hiukan kallellaan aivan kuin runsaan, vaalean tukan painosta, iho hieman kalpeana, mutta siniset silmät kirkkaina, ja raittiiden huulten välistä hohtivat kauniit valkoiset hampaat.
Uuraan täytyi myöntää, että Anja oli soma, niin herttaisen soma tyttönen.
Anja niiasi Uuraalle ujostellen ja antoi kättä.
— Kylläpä olet kasvanut, — sanoi Uuras, ja hänestä tuntui, kuin olisi pitänyt sanoa: — Rakas sisko!
— Minä menen hakemaan maidon, — sanoi Henriika. — Laita sinä kahvi sillä aikaa.
Jäätyään kahden nuoret olivat vaiti, ja huoneessa kuului vain kellon hiljainen naksutus. Se oli heille kummallekin suloinen hetki, aika pysähtyi ja kuunteli tässä huoneessa puhuttuja sanoja, kertoi hilpeistä lauluista ja leikeistä, heidän kahden viattomista kuiskeista ja tulevaisuudentoiveista.
— Sinä et ole enää kirjoittanut minulle kahteen vuoteen, — sanoi Uuras yhä katsellen tuttuja kasvoja, tuntien joka piirteessä ja eleessä entisen Anjan, mutta somistuneena, täyteläisempänä, aivan kuin jonkun taian kautta suloiseksi muuttuneena. Näin talvella hän oli hyvin valkoinen ja silmissä kummallinen kirkkaus vaaleiden ripsien varjostamana. — Mikä sinua huvittaa? jatkoi hän nähdessään Anjan hymyilevän.
— Sinäkin olet kasvanut, — sanoi Anja viimein.
— Olenkohan? — myhähti Uuras venyttäen sääriään ja katsellen niitä sohvalla istuessaan.
— Ja muuttunut aivan toiseksi, — lisäsi Anja.
— Siinä suhteessa sinä sentään taidat voiton viedä. Kuule, sano nyt, mikset ole kirjoittanut minulle niinkuin ennen?
Anja nykäisi hiukan vaaleata päätään ja sanoi:
— Sinä olet minulle monta kirjettä velkaa!
— Ahaa, me olemmekin ruvenneet laskemaan, ja silloin on huomattu parhaaksi kieltää luotto!
— En minä ole enää lapsi! — sanoi Anja.
Nyt heitä oli vain kaksi koko maailmassa, vanha tuttu huone, naksuttava kaappikello, tuli hellassa ja Anja sitä kohentelemassa. He katsoivat toisiinsa ja lähenivät kohdaten keskilattialla.
— Anja!
— Uuras!
Käsi kädessä ja poski vasten poskea.
— Näin tuntuu hyvältä, pikku Anja.
Uuras suuteli tytön otsaa ja poskea, ei huulia.
— Lapsi kulta, sinä olet minulle hyvin rakas ja kallis.
Anja irtaantui, ja suuret kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
— Anja, mikä sinun on? Älä, rakas tyttö, älä itke, minä en voi sitä nähdä, mitä tahansa, älä itke!
— En, — sanoi Anja niellen kyyneleensä ja pakottautuen hymyilemään, mutta samassa hän jo nyyhkytti. — Minä olen niin kauan sinua odottanut ja ikävöinyt enkä enää uskonut sinun tulevan, ja nyt olet täällä. Kaikki suru ja ikävä on ollut suotta!
— Niin, ei saa ikävöidä eikä surra!
— Täytyy, kun on sellainen pakko, ja se on niin — — niin suloista! — sanoi tyttö kyynelten lävitse hymyillen.
Hänen punaiset huulensa hohtivat viekoittelevina, ja Uuras painoi niille suutelon, jota ne janosivat.
Uuras jäi puoleenpäivään leikkien Anjan kanssa tikkupeliä ja juoden kahvia, sillä Henriika ei maidon hausta tultuaan enää poistunut kotoa.
Sunnuntain suloinen rauha vaimensi heidän mieliään, ja Anjan kasvojen onnekkaassa loisteessa kuvastui luottamuksen ja rakkauden pohjaton antaumus.
— Tämä on kuin unta, kaunista unta, — sanoi Uuras. — Olen varmaan joskus ennenkin istunut sinun kanssasi näin vastakkain.
— Olet tietysti, kun kotona olit.
— Niin, mutta silloin et sinä vielä ollut sinä!
— Etkä sinä niinkuin nyt.
— Kuinkahan koreaksi sinä vasta tuletkaan?
— Ja kuinka ylpeäksi sinä vielä yllytkään, — sanoi Anja nauraen. —
Sinä olet kuin mikäkin suuri herra!
Uuras synkistyi ja pysyi vaiti käyden hajamieliseksi. Tikkukasa luhistui hänen siihen koskiessaan, ja Anja voihkasi:
— Kuinka sinä olet kömpelö! Siinä olisi ollut niin monta otettavaa!
Uuras katsoi kelloaan ja likisti Anjan kättä pöydällä.
— Pian on lähdettävä, kirjoita, en takaa, että usein joudan tänne, voi mennä viikkoja. On niin paljon työtä ja kaikenlaista! — lisäsi hän huoaten.
— Täällä käy aika niin pitkäksi. Varsinkin nyt, kun tiedän — — sanoi Anja.
Hänen oli vaikea jatkaa, mutta hymyillen hän pakotti kyyneleet lähteisiinsä ja nousi Uurasta saattamaan.
Käsi kädessä he astuivat talvisella kapealla polulla puhumatta, kaihtaen rikkomasta heläjävää hiljaisuutta.
— Hyvästi! — sanoi Anja painaessaan huulensa viimeiseen suuteloon, silmissä eron tuskaa ja lemmenjanoa. — Hyvästi, sydämeeni koskee niin kovasti. Tämä on niin tuskallista, ihan kuin veisit elämäni ja iäisen autuuteni!
— Sinähän puhut kuin romaani! — sanoi Uuras piloillaan.
— Minä olen lukenut niitä niin paljon, ehkä senvuoksi niin houria puhunkin! — vastasi Anja.
— Et, lapsi, et sinä puhu houria. Hyvästi! — sanoi Uuras ja puristi tytön vielä kerran rajusti syliinsä.
XII.
Uuras oli kotona käytyään ryhtynyt uusin voimin työhönsä ja saavuttanut mielelleen täyden tasapainon. Leena-rouvan lauantaikutsut eivät häntä enää houkuttaneet, eikä hän muutenkaan kaivannut naisseuraa.
Useat kaupungin johtomiehistä lausuivat hänelle mielihyvänsä rakennustyön nopeasta kulusta. Varsinkin kauppias Hillin tarkka silmä oli keksinyt yhtä ja toista uutta ja vaarinotettavaa Uuraan työtavassa. Uuras taas puolestaan tahtoi pitää lämpimänä juuri Hilliä, jolla oli rakennustarpeita myytävänä; muuten hän oli ainoa mies, jonka takuu kelpaisi suuremmissa rakennusurakoissa.
— Olen ajatellut yrittää Anolan talon urakkaa. Kustannusarvioni on valmis, mutta puuttuu takuita. Täytynee jättää sikseen — ei taida saada luottoa.
Hänen sydämensä löi rajusti, sillä Hillin vastauksesta riippui nyt kaikki.
— Niin kai, niin kai, — myönsi Hilli silitellen tuuheaa leukapartaansa.
Hän oli pyylevä ja naureskeleva liikemies, isänsä kanssa pitänyt ensin kauppaa myyden sekalaista tavaraa niin pienessä "putkassa", että he tuskin mahtuivat molemmat tiskin taakse samalla kertaa. Mutta kun isä kuoli, keksittiin pesä kaupungin rikkaimpiin kuuluvaksi, ja poika Hilli vuokrasi heti suurimman liikehuoneiston, mitä kaupungissa oli, ja perusti rautakaupan. Pormestarin pyynnöstä päästä osalliseksi liikkeeseen hän oli kovin ylpeä, ja he avasivat yhdessä rakennustarpeiden konttorin.
Näin nämä kaksi olivat joutuneet asioihin, ja pormestari, joka ei enää ollutkaan kaupungin virassa, vaan toimi yksityisenä asianajajana, piti kiinteästi silmällä liikemaailmaa.
Kun Uuras pyysi Hilliä takaajaksi, ei hän voinut saada varmaa vastausta, ennenkuin Hilli oli neuvotellut Forsin kanssa. Tällä oli taas omat syynsä katsoa nuorta miestä kierosti. Hän oli huomannut Leena-rouvassa tapahtuneen merkillisen muutoksen, sen jälkeen kuin Uuras oli parina iltana ollut siellä vieraisilla. Monivuotinen tuttavuus siinä perheessä ja oma harras kosinta teki hänet selvänäköiseksi niissä asioissa.
Kun Hilli vielä samana päivänä esitti Uuraan takuuasian, sai hän
Forsilta jyrkän kiellon.
— Ei tällä kertaa, — sanoi Fors.
— Eiköhän olisi otettava varteen nuoren miehen kyky? — arveli Hilli.
— Sellainen kyky voi viedä asioissa hiiteen. Huimapää, mikä lienee. Hän on ollut täällä liian vähän aikaa. Eikä se nykyinen rakennustyö kaupungin laskuun todista, kuinka hän selviäisi omintakeisessa yrityksessä. Oppirahat saa aina maksaa, etkä sinä liene kovinkaan halukas maksamaan niitä nuoren hutiluksen puolesta, — sanoi pormestari päättävästi.
Hilli oli kyllä toista mieltä asiasta, mutta Fors oli muuten hyvin terävä ja kaukonäköinen liikealalla, eikä Hilli tahtonut mistään hinnasta tehdä vastoin hänen tahtoaan.
Kun Uuras levottomana etsi tilaisuutta tavata Hilliä saadakseen varovasti tiedustella takuusta, otti Hilli itse asian puheeksi.
— Kuulemani mukaan luulen teille olevan edullisinta kysyä Onttolan patruunalta, eikö hän tällä kertaa rupeisi takuuseen. Jos kerran saatte yhden pätevän nimen, on asia ratkaistu.
Uuras masentui pitäen tätä ehdotusta Hillin puolelta varmana kieltona, mutta samalla häntä vaivasi ajatus, että jos hän tahtoi todella noudattaa kehoitusta — eikä hän muutakaan neuvoa tiennyt — niin täytyisi uudestaan lähetä Leena-rouvaa. Olihan vanha patruuna heikko ja sairas, niinkuin Leena oli maininnut, ja hänen oli vieraana vaikea, ehkä mahdotonkin mennä ilman välittäjää ukon kanssa asioimaan.
Levollisempana kuin edeltäpäin olisi luullutkaan hän vielä samana päivänä pyrki Leena-rouvan puheille.
Oli synkkä talvinen päivä. Aurinkoa ei oltu nähty pitkiin aikoihin, ja raskaat lumipilvet pysyivät paikoillaan kuin vankat vuoret painostaen ja rintaa ahdistaen lyhyinä ja sameina päivinä. Uuras ei kuitenkaan tapansa mukaan pannut merkille ilmoja. Hänelle oli kylliksi omissa asioissaan, joiden tila määräsi hänen hyvät ja huonot tuulensa. Mutta Leena-rouva oli hemmoiteltuna ja herkkänä naisena omien ja taivaankin tuulien vallassa, eikä häntä toisinaan sopinut parhaidenkaan ystävien lähestyä. Kun hänen huono tuulensa puhalsi, ei hän suvainnut olla kotona, ja siihen sai kukin tyytyä.
Uuras kysyi rouvaa, mutta sai kuulla, ettei hän ollut kotona, ja poistui ollen jo ulkoportailla, kun palvelija saavutti hänet selitellen punastuneena: — Rouva sattui juuri tulemaan — — oli ollut kotona, vaikken tiennyt.
Uuras astui siis sisälle vähääkään aavistamatta, mikä suuri suosionosoitus oli tullut hänen osaksensa, sillä hän ei tiennyt ihmisten toisinaan olevan etsittäessä poissa kotoa ja kuitenkin kotona, kun satutaan näkemään tai kuulemaan, kuka vieras on tulossa.
Nuori rouva oli väljässä tulipunaisessa aamunutussa, joka lämpimänä ja turvallisena verhosi hänen täyteläistä vartaloaan. Hän hypähti seisaalle notkeana ja virkistyneenä:
— Anteeksi, herra Uuras, tyttö ei tosiaan tiennyt, että olin kotona. Nämä päivät, oo, jospa tietäisitte, kuinka ne voivat olla pitkiä ja — ikäviä, niin äärettömän ikäviä! — Ei, mutta istukaa. — Hän nauroi heleästi. — Ei sinne, aivan kuin ventovieras. Tänne, tänne pöydän ääreen, kas näin!
Hän piti oman paikkansa sohvalla nojaten kyynärpäillään pöytään, jalat pienellä, pehmeällä jakkaralla.
— Nyt voitte kuvitella olevanne kotona, ei — — mitä minä tahdoinkaan sanoa — oikeassa kodissa, naisen kodissa. Tehkää niin, nuori ystävä, se miellyttäisi minua. Katsokaas, minulla on vain yksi kunnianhimo, luoda viihtyisä koti, missä on suloinen lepo, kun sitä tarvitsee, ja virkistävää eloa ja iloa, kun se huvittaa, ja paljon, paljon muuta hyvää.
— Pelkään sentään häiritseväni, kun tulen vakavissa asioissa.
— Ette milloinkaan. Noo! — sanoi Leena-rouva venyttäen kuin kehoittaakseen.
— Tarvitsen takuita. Leena-rouva huitoi käsillään.
— Niin vakavaa, nuori ystävä, tuo kuuluu miehille. He varmaan nauraisivat, jos minun nimeni esiintyisi juhlallisissa asiapapereissa.
— Minulle on annettu viittaus pyytää herra isäänne Onttolan patruunaa takuuseen rakennusurakassa, — sanoi Uuras yhä vakavampana, koettaen salata jännittynyttä mielialaansa.
— Jaa, herra Uuras, mutta isäni ei ole hoitanut enää viime vuosina omia asioitaan. Ne hoidetaan muualla. Veljeni — hän ei ole kaupungissa, asuu kaukana täältä — hoitaa ne väkensä avulla.
Uuras nousi voimatta salata katkeraa pettymystään, joka selvästi kuvastui hänen kasvoillaan. Leena-rouva näki sen ja tarttui nuoren miehen ojennettuun käteen.
— Ette tiedä, kuinka hartaasti nyt soisin olevani mies. Tahtoisin auttaa teitä, mistä hinnasta tahansa. Oletteko kysynyt Hilliltä — Forsilta?
— Olen, — sanoi Uuras.
— Entä — — mitä he sanovat?
— Antoivat neuvon pyytää Onttolan patruunaa — —
— Verukkeita, verukkeita! Se vanha kettu, Fors, kyllä minä sen vielä kynin.
Hän nauroi taaskin.
— Tietäisittepä, ystävä parka, mutta kuinka te voisitte aavistaa…
— Hyvä rouva, älkää sanoko "ystävä parka". Leena-rouva hätkähti ja katsoi vieraaseensa suurin silmin.
— Voi, minä rupatan niin paljon, mutta uskokaa minua, teidän asianne on nyt minun asiani.
— Kuinka se on ymmärrettävä? — kysyi Uuras.
— Sanokaamme, että tulette — esimerkiksi huomenna, illalla, sanokaamme kuuden jälkeen. Ja nyt me istumme ja juttelemme hauskemmista asioista. Olkaa hyvä, istukaa.
Uuras painui jälleen paikalleen.
— Oletteko ollenkaan ajatellut minun taloani? Arvasinhan, ette vähääkään.
— Miksi en olisi?
— Olette ollut matkalla, käynyt jossakin maalla.
— Kävin vanhempiani tervehtimässä.
— He elävät, voi, enkö ole typerä. He ovat luonnollisesti keski-ikäisiä. Tehän olette vielä aivan nuori.
— Äiti on kyllä vielä nuorekas, panin sen merkille, — sanoi Uuras tuttavallisemmin.
— Kun he tulevat tänne, lupaatteko tuoda heidät minunkin luokseni?
— Kiitos, mutta he ovat aivan yksinkertaista maalaisväkeä — tottumattomia liikkumaan tällaisissa paikoissa.
— Mutta, rakas ystävä, miksi te minua luulette? Olenko tosiaan niin hirveä, että teidän täytyy näin sanoa. Teidän vanhempanne ovat tietysti erinomaisia ihmisiä, ja minä pidän itseäni siksi järkevänä, että ymmärrän panna sellaiselle arvoa.
— Kiitos! — sanoi Uuras, jota hänen emäntänsä ystävälliset ja vakuuttavat sanat lämmittivät.
— Kunhan tekin olette istunut täällä koko ikänne ja oppinut ulkoa kaikki ihmiset, niin ymmärrätte, kuinka onnelliseksi tulee saadessaan tavata jonkun uuden oikean ihmisen, — puhui Leena-rouva.
Uuras oli yhä levoton muistellen Forsin sanoja "sireenistä" ja nousi pian lähteäkseen.
Samassa palvelija ilmoitti kahvin olevan pöydässä, ja Leena sai uuden syyn pidättää vierastaan. Uuras vilkastuikin jälleen vähitellen, unohti kaiken muun ja antautui viehättävän emäntänsä lumottavaksi.
— Lupaatteko minulle suosiollista apuanne talon suunnittelussa?
— Sitä ei tarvitse kysyä, minä olen aina käytettävänänne, — vastasi
Uuras.
— Mutta jos veisin teiltä monta iltaa ja aivan näinä päivinä?
— Minä olen vapaa, ei paina liiat työt, ei taida tulla urakoistakaan — —
— Sitä ette tiedä. Odottakaamme. Samalla kuin minun uuden taloni suunnitelma valmistuu, saatte nähdä ihmeitä. Siinä on vain yksi ehto.
— Saanko tietää, mikä?
— Että luotatte minuun rajattomasti. — Asioissako?
— Niin, ja ystävyydessä.
— Uskallanko — ymmärränkö oikein?
— Jos teille sanotaan minusta jotakin — mitä tahansa, älkää uskoko!
— Sen luulen voivani luvata!
— Kiitos, herra Uuras!
He olivat juoneet kahvinsa, ja Leena-rouva tarttui nuoren miehen käsivarteen sanoen:
— Nyt näytän teille omat piirustukseni. Tulkaa!
Hän painoi kevyesti Uuraan käsivartta ohjaten häntä pieneen nurkkahuoneeseen, jossa oli pöydillä kirjoja, aikakauslehtiä ja kuvateoksia. Sama elämän täyteläisyyden tunne kuin molemmilla edellisillä käynneillä sai Uuraan valtoihinsa, ja Leena-rouvan pehmeä vartalo hipaisi kuin aavistus häntä, ja vieno kukkien tuoksu tuntui huokuvan kaikkialta. Ilma näissä huoneissa oli Uuraalle unhotusta, lumousta ja elämisen suloisuutta.
Leena latoi syrjään muotilehtiä ja kuvateoksia vetäen esille huoneiden sisustuskuvia, ulkomaalaisia rakennussuunnitelmia ja palkittuja, kuuluisia piirustuksia, joista hän oli hankkinut nämä kuvateoksiin liitetyt pienoiskuvat. Uuraalle se oli aivan uutta ja erittäin mielenkiintoista. Hän unohtui emäntänsä kanssa tutkimaan runsasta kuvavarastoa, ammattimiehenä saaden kuvista irti Leenan mielestä aivan ihmeellisiä asioita. Kummankaan huomaamatta oli aika luiskahtanut päivälliseen, jota täällä syötiin neljän jälkeen.
— Jääkää päivälliselle, — pyysi Leena-rouva. — Kotonahan teillä on vain yksi huone ja ruokamummon hapan naama odottamassa.
Uuras ei enää estellyt. Hän viihtyi erinomaisesti tässä ilmapiirissä, eikä kotona ollut mitään velvollisuutta vaatimassa häntä poistumaan. He söivät kahden kesken samassa ruokailuhuoneessa, jossa monilukuiset vieraat olivat aterioineet. Uuras pani nyt merkille ruokasalin vapaana ollessa sen aistikkaan ja kallisarvoisen sisustuksen.
— Isäni osti tuon astiakaapin erään tuomarin huutokaupasta. Lintuveistokset ovat siinä kauniita. Pöydät ja tuolit tehtiin jälkeenpäin samaan tyyliin, — selitti Leena.
Uurasta miellytti enimmin huoneen tilavuus ja kaluston ehyt yhdenmukaisuus. Jokainen tarvekalu ja esine kuului juuri siihen paikkaan, johon se oli sijoitettu, kädenalaisiksi, herkkuleipien säilytyskomeroiksi, hopean, porsliinin ja kristallimaljojen hyllyiksi. Kaikkialla Uuraan silmä keksi vaistomaisesti sopusuhtaisuutta ja tarkoituksettoman loisteliaisuuden välttämistä.
Kaikki tämä tuntui Uuraasta uudelta, ja samalla se viehätti ammattimiehen silmää. Yhä enemmän hän vakaantui aikomuksessaan tavoitella itselleenkin kaikkea tätä.
— Te olette niin harvasanainen, herra Uuras, — sanoi Leena.
— Tämä huone puhuu minulle ja minä kuuntelen.
— Olen utelias kuulemaan, mitä huone voi teille sanoa, minulle se ei koskaan puhu mitään, — nauroi Leena.
— Emäntänsä luonteesta ja jokapäiväisestä elämästä se puhuu, — sanoi Uuras rohkeasti, sillä niin hän ajatteli.
— Te osaatte sanoa älykkäitä kohteliaisuuksia. Muuten pelkään, että huoneeni voi syyttää minua heikkouksista, jotka eivät kuulu minulle, vaan palvelijoilleni.
He joivat kahvin kulmahuoneessa yhä keskustellen uudesta talosta.
— Minä tahdon, että siitä tulee oikea kotien koti.
— Naiskoti, — lisäsi Uuras hymyillen ärsyttävästi.
— Niin, luonnollisesti, — myönsi Leena punastuen kaulaa myöten.
— No, siksi en kuitenkaan usko sen jäävän, — sanoi Uuras suoralla tavallaan.
— Saatte uskoa, en ole vielä tavannut ketään oikeata miestä.
— Olisi hauska tietää, millainen teidän mielestänne oikea mies on.
— Sanokaa te ensin, mikä teidän mielestänne on oikea nainen.
— Luulen nyt olevani oikean naisen kodissa.
— Tahdon palkita suoruutenne. Minä luulen, että vieraani on oikea mies.
Uuras punastui joutuen hämilleen kuin koulupoika ja painui piirustuksia tarkastamaan. Sitten hän äkkiä nousi ja tarjosi kättä emännälleen.
— Kiitän tästä päivästä, — sanoi hän hyvästellen, eikä Leena uskaltanut häntä pidättää.
— Huomenna kello kuusi, — sanoi hän saattaessaan eteiseen.
Uuras ei paljoa nukkunut sinä yönä. Hän toisti mielessään Leenan sanoja ja tulkitsi hänen silmäyksiään milloin edukseen, milloin turmiokseen, uskoen ja epäillen. Itse takuu ja urakka olivat muuttuneet toisarvoisiksi, ja kuitenkin hän tiesi saavuttavansa senkin päämäärän vain Leenan kautta, jos ollenkaan.
Seuraavana iltana hän saapui sopimuksen mukaan kuuden jälkeen illalla kalpeana ja hermostuneena.
Leena huomasi kyllä vieraansa arkailevasta ja kaihtavasta katseesta, kuinka kipeä asia oli, ja hymyili sitä viehkeämmin, mutta hän tahtoi kiusoitella.
— Kyllä on vaikeata kääntää miesten mieltä.
— Teille se ei ole vaikeata, — sanoi Uuras samealla äänellä.
— Te itse, herra Uuras, kuulutte pahimpiin jukuripäihin.
— Pelkään olevani vahaa teidän käsissänne, — ja Uuraan otsalle nousi puna, samalla kuin silmissä himmeni.
Leena kävi yhä hilpeämmäksi ja nauroi heleästi sanoessaan äidillisen hellästi:
— Onko se teille niin suuren suuri asia?
— Sekö urakka? Ei suinkaan! — huudahti Uuras voimatta peittää mielenkuohuaan.
— Ja kuitenkin olette aivan suunniltanne. Minä en ymmärrä.
He katsoivat toisiinsa.
— Fors on suostunut, — sanoi Leena muuttuneella äänellä.
Uuras tarttui hänen käteensä, ja Leenan sormet vapisivat heidän yhä katsoessaan silmästä silmään. Leena veti Uuraan suurta kättä painaen sitä poskelleen ja hyväillen vasemmalla kädellään. Heidän huulensa vapisivat, ja olevaisuus hävisi kuumaan suuteloon, joka äkillisenä yllätyksenä tullen voitti kaiken vierastelun, teeskentelyn ja turhat, tavanmukaiset esteet ja sulki heidät lujaan syleilyyn.
— Rakas, rakas, — sopersi Leena, — etkö sinä ole tuntenut, kuinka sinua kaipasin ja ajatuksissani rukoilin tulemaan ja kuinka vaikeata minun oli pysyä tyynenä seurassasi?
Uuras ei vastannut; hän veti rakastettunsa yhä lujemmin syliinsä ollakseen varma, ettei kaikki ollut vain unta. Hän tunsi Leenan herpaantuneena ja tahdottomana painuvan povellensa ja kuuli hänen kuiskauksensa:
— Sinä olet minun ensimmäinen oikea rakkauteni, se mies, jota olen ikävöiden odottanut. On niin suloista olla nainen sinua varten. Tahtoisin olla kaunis, hurmaava, miellyttääkseni sinua, lumotakseni ja omistaakseni sinut täydellisesti.
Hän irroittautui syleilystä, ojensi kätensä päänsä päälle ja hymyili katsellen nuorta miestä. Uuras tavoitti häntä kädellään, mutta Leena väistyi sormi huulilla ja juoksi toiseen huoneeseen. Nuori mies kiirehti nauraen jäljestä ja saavutti Leenan omassa pyhäkössä, jonne ei kenenkään vieraan ollut lupa astua.
Se oli tilava huone, jossa nyt paloi verhon himmentämä lamppu ja akkunaseinällä kiilsi suuri, soikea peili. Leena oli pysähtynyt sen eteen järjestämään tukkaansa, joka oli päässyt valloilleen leviten hänen tiukan ja tumman pukunsa yllä kuin vaalea vaippa. Uuras läheni varpaisillaan kuin peläten loukkaavansa pyhäkön hiljaisuutta ja kosketti hellällä kädellä Leenan aaltoilevia hiuksia.
— Sinä olet kaunis, — sanoi hän matalalla äänellä, joka yhä piti
Leenaa lumoissaan.
Vapisevana ja tahdotonna nuori nainen painautui luottavaisena yhä lähemmäksi Uurasta eläen hetkessä, nyyhkien onnesta ja nauraen suloisesta tuskasta. Hän työnsi luotaan rakastettuaan ponnistellen lumousta vastaan:
"Ei, ei, mene, minä en jaksa sinua muutoin karkoittaa luotani!"
Uuras ei enää ollut oma itsensä. Leenan välitön ja voimakas rakkaus oli herättänyt hänessä miehen, eikä hän enää voinut totella heikkoa käskyä.
Hiljaisen kodin rauha ympäröi heitä soiden kuin hääyön salaperäisyys.
XIII.
Niinkuin aina ennen kotoa lähtiessä, kun uusi elämä kutsui ulos maailmaan, koti ja entisyys olivat jääneet täydellisesti syrjään, siellä kun ei mikään pidättänyt eikä velvoittanut, niin kävi nytkin. Uuraan kohtalo oli ollut Leenan kädessä, ja hän oli sen siitä anastanut nuoruutensa ja miehuutensa lumousvoimalla ja rohkealla itsekkyydellä. Se oli nyt niinkuin ennenkin tuottanut hänelle varmuuden ja kauas kantavan voiton. Hän oli taaskin oma herransa, ja Leena oli hänelle kallis kuin jalokivi, joka loistollaan silmää viehättää ja arvollaan saa omistajansa huolenpidon osakseen.
Leena kuului siihen uuteen ja viehättävään maailmaan, jota hän ei vielä tuntenut ja jonne hän tahtoi päästä. Tämä uusi voitto oli hänestä sukua sille lapsuuden lumotulle seikkailulle, joka hänellä oli ollut Kotkan kartanoon joutuessaan.
Iltaisin työstä päästyä hänen katseensa viipyi Leenan kasvoilla, niiden onnellisessa hymyilyssä ja silmien siristetyssä kiillossa. Nuori rouva painui lähelle, yhä lähemmäksi kuin saavuttaakseen pakenevan sielun rakastettunsa salaisimmissa ajatuksissa. Mutta Uuraan sisin persoonallisuus pysyi tuntemattomassa yksinäisyydessään, eikä nuori rouva jaksanut houkutella sitä omakseen, ja niinkuin hän ennen oli ikävöinyt rakastamansa miehen syleilyä, niin hän nyt, hänen sylissään, kaipasi lumottua sielua, joka oli sulkeutunut lukkojen taakse.
— Olemme kerran ennen, kymmenkunta vuotta sitten, tavanneet toisemme Kotkan kartanossa, — sanoi Uuras eräänä iltana. — Sinä olet se neiti, joka veit meidät vaunuissasi kartanoon.
— Niin, totisesti, sinä olit se sama ylväs poika. Jo silloin miellyin sinuun ja ihailin ryhtiäsi selvällä maantiellä, avointa katsettasi ja reipasta puhetapaasi. Sinähän olit kuin kohtaloni. Kuinka vähän ihminen aavistaa! Mukanasi oli pieni tyttö — oliko hän jonkun kesävieraan lapsia? Maalaistyttö hän ei ollut.
— Ei, hän on poliisin tytär ja asuu lähellä kotiani äitinsä kanssa.
Isä oli häneltä jo silloin kuollut.
— Missä hän nyt on?
— Siellä samassa paikassa. Uuras jätti Leenan hätäisesti pusertaen hänen kättään.
— Näkemiin!
— Näkemiin, rakas, — sanoi Leena hämmästymättä, sillä hän alkoi jo tottua Uuraan jyrkkään käytökseen.
Seuraavana iltana hän kuitenkin tahtoi udellen päästä Uuraan salaisten ajatusten perille, vaistomaisesti tuntien niiden olemassaolon.
He istuivat nyt aina kulmahuoneessa lukien tai jutellen, ja Leena soitti toisinaan pianoa ja lauloi säestäen itseään. Mutta sinä iltana hän oli pukeutunut niinkuin tiesi Uuraalle olevan mieluisinta ja oli liikuttavan hellä, mutta samalla pidättyvä. Uuras ei saanut suudella sormenpäitäkään. Aina Leena kuitenkin liikkui lähellä, silitti hänen tummaa päätään, hyväili kättä ja katsoi hymyillen silmiin, puhui hiljaa, melkein kuiskaten ja hyräili viehättävän leikkisästi jotakin lemmenlaulua.
Uuras ei sitä kauan kestänyt. Hän veti nuoren rouvan polvelleen ja taistelu alkoi.
— Suutelo ei ole suutelo, ellei sitä anneta, — sanoi hän Leenalle likistäen hänen kättään.
— Suuteloista on maksettava korkeampi hinta kuin sinä olet suorittanut. Minä tahdon sinut itsesi kaikkinesi, salaiset ajatuksesi, elämäsi suunnitelman, kaikki, kaikki!
Se oli äkkirynnäkkö, ja Uuras päätti torjua sen yhdellä iskulla.
— Hupsua, minulla ei ole mitään salaisuuksia!
— Näen sen silmistäsi, kuulen äänestäsi, aavistan ja tiedän…!
— Miksi sitten kysyt?
— Tiedän, että jotakin on olemassa välillämme, mutta mitä se on, se on vain sinun tiedossasi!
Leena ei kuitenkaan jaksanut olla johdonmukainen. Hänen rakkautensa oli kiihkeä ja sielunsa liian pintapuolinen voidakseen hallita ja täydellisesti lumota Uuraan kaltaista miestä. Heidän suhteensa jäi Leenalle ainaiseksi arvoitukseksi, ja ehkä se juuri sen vuoksi niin sitoi.
XIV.
Uuras oli aloittanut saamansa urakan työt, ja Hilli oli alttiisti myöntänyt hänelle luottoa. Uusia mahdollisuuksia avautui yhä, ja nuoren miehen tulevaisuus oli lupaava.
Leena-rouvan suosio oli alunpitäen kiinnittänyt häneen kaupunkilaisten huomiota, ja nyt, kun pormestari Forsin tiedettiin ruvenneen hänen takaajakseen ja Hilli ylisteli häntä, ei enää kukaan epäillyt. He olivat varmat Uuraasta ja hänen menestymisestään.
Hyvin kuitenkin hämmästyttiin ja kohina kävi koko kaupungissa, kun Leenaa ja Uurasta kuulutettiin. Huhu siitä levisi Uuraan kotiin saakka, ja sanomalehtiuutinen sen vahvisti. He olivat liiaksi huomattuja henkilöitä saadakseen pitää liittoaan vain omana asianaan, kuten olivat päättäneet.
Ulla-emäntä teki matkan Uuraan luo heti tiedon saatuaan. Hän oli sanaton ja lohduton Anjan vuoksi, joka oli hänelle käynyt rakkaaksi kuin oma lapsi.
Anja oli viime aikoina Uuraan käynnin jälkeen hyräillyt ja iloinnut, ommellut somia vaatteita itselleen ja käynyt yhä kauniimmaksi. Opettaja Tohun tiedettiin kosineen häntä, mutta saaneen rukkaset hyvin näppärällä tavalla. Anja oli tehnyt laulun, jossa vaati Tohua odottamaan niin kauan, että kultakangas jännittyisi Anjan puissa ja hänen kotinsa olisi niinkuin Kotkan kartano, mutta sitä ennen tulisi kyllä toinen häntä noutamaan, eikä Tohu saanut siitä pahastua, laulussa ei ollut mitään nimiä ja se tuli kylläkin tunnetuksi. Varrottiin vain Uuraan saapumista Lehviin ja nuorten kauan odotetun liiton vahvistumista. Olihan hän käynyt uusimassa vanhan lupauksensa — senkin kylä tiesi ja mitä salaamista siinä olisikaan ollut!
Nyt tuli tämä uusi sanoma, joka riisti heiltä Uuraan ainiaaksi. Tämän liittonsa kautta hän kuului maailmalle, ei enää vanhemmilleen ja kotikylälle. Nyt haihtui kaikki se tarumainen ja kaunis, mikä nuorten suhteessa oli ollut kylän ihanteena, niin että lapsetkin talosilla leikkiessään olivat aina olevinaan Uuras ja Anja, samoin kuin rakastavaiset ja kihlautuneet puhuivat heistä.
Henriika sai kuulla uutisen kylällä ja riensi kotiin estääkseen jonkun vieraan sitä kertomasta Anjalle. Mutta hän ei voinut pidättää kyyneliään, ja Anja uteli äidin surun syytä, kunnes eukko-parka nyyhkyttäen ilmaisi tietonsa, vaikka oli vahvasti päättänyt olla itkemättä ja hyvin varovasti ja urhoollisesti puhua Anjalle, ettei se niin koskisi.
Anja jäi sanattomaksi ja kulki kuin unessa muutamia päiviä, valittamatta, itkemättä, yhä tielle silmäillen, kuin odottaisi sieltä pelastusta. Hän oli hyvin vakava, hempeillä kasvoillaan ankara ilme, ja arkielämän askareet vaivasivat häntä. Kyläläisiä hän vältti, mutta eräänä päivänä hän astui kuin ajatuksissaan tietä pitkin Uuraan kotiin Lehviin.
Mestari oli sinä päivänä meluisalla tuulella. Aamulla oli pihaan tullut vanha ukkorähjä, joka toisinaan kävi niillä seuduin kerjuulla. Seppä vei hänet tupaan ja käski istumaan pöydän päähän. Ulla-emäntä loi kerjäläiseen pitkän katseen, mutta mestari komensi:
— Nyt, Ulla, pidetään kihlajaisia. Ei ole limpun puutetta, tuo pöytään!
Emäntä toi suuren leivän ja silakkaa.
— Noinko sinä poikasi kihlajaisia vietät? Hei, tuo juustoa, tuo sianpaistia, lammasta, voita ja pannukakkua! Aitta on väärällään herkkuja, eikä niitä pidoissa saa pöydältä puuttua.
Ulla-emäntä heitti päätään.
— Ne, kun minä kerran sanon, niin on tuotava. Mihinkä niitä nyt säästää, kun se poika sellaisenkin rouvan nai, että sillä on vaikka taivaan mannaa!
Emäntä heitti oven kiinni, meni aittaan, kävi kamarissa ja kattoi pöydän koreaksi, mutta sitten hän katosi omaan huoneeseensa.
Mestari istui pöytään kerjäläisen kanssa ja katsellen nautti nälkäisen ateriasta.
— Syö, veliseni, syö, tämä on hellästä sydämestä annettu, isän hellästä sydämestä. Poikaa on aina kotiin odotettu ja herkkupaloja säästetty, aina varalla pidetty. Nyt ei poika enää tule, on muille maille mennyt ja korkeain ansaan takertunut. Niin syö, veliseni, talossa on tätä lajia paljon, liiankin paljon!
Kerjäläinen nousi, kiitti kankeana herkuista ja otti lakkinsa penkiltä.
Vahti, nuori koira, joka oli poikasesta Lehvissä kasvanut, karkasi emännältä kamarista ja syöksyi ärhentelemään vieraalle.
— Ka, älä revi lahkeitani, — pyyteli kerjäläinen hosuen kepillään.
— Hei, Vahti, hauku, hau, hau! — huusi mestari. Koira kääntyi isäntäänsä päin, ja kerjäläinen köpitti tiehensä, mutta mestari siirtyi pihaan telmimään Vahdin kanssa. Silloin hän näki Anjan tulevan tiellä ja jäi kummissaan katsomaan. Olihan se Anja eikä kuitenkaan hän itse, vaan Anjan varjo, ilme niin vakava, katse ankara ja kysyvä kuin tuskaisen avunpyyntö.
— Päivää, tyttöseni, käy tänne, käy leikkiin, hau, Vahti, hauku, no juokse, juokse Anjan ympärillä, lujaa, lujemmin, vielä lujemmin!
Mestari meni navettaan, päästi kanat jaloittelemaan ja vasikan ulos. Vahdilla oli aina ollut hyvä silmä kanoihin, mutta ei ollut emännän vuoksi uskaltanut niitä haukkua. Ja nyt ne tulivat yhteiseen ilonpitoon. Se katsoi isäntäänsä, ja isäntä nyökkäsi. Hupsis, siinä se oli keskellä parvea haukkuen ja hyppien, kanat lentäen ja kaakattaen, toruen ja kirkuen, samalla kuin vasikka laukkasi pitkin auki luotua polkua. Mestari levitteli käsiään ja huusi:
— Elämää, meteliä, riemua!
Emäntä tuli ulos.
— Luulisi sinun olevan humalassa, ellen paremmin tietäisi. Anja, tule sisään, lapsi!
Anja totteli kuin unessa. He menivät kahden kesken kamariin, ja Anja palasi tunnin kuluttua kotiin, mutta Ulla-emäntä sääli itsensä kaupunginmatkaa varten.
— Menetkö sinä? — sanoi mestari.
— Menen, ei hän tätä saa meille tehdä noin vaan ilman muuta.
XV.
Hääviikolla Uuras sai äitinsä vieraakseen aikoessaan juuri lyhyesti kirjeessä ilmoittaa vihkimisestä, joka oli määrätty toimitettavaksi kaupungin rukoushuoneella, ja kutsua heidät siksi päiväksi tulemaan kaupunkiin.
— Tahdoin itse nähdä ja kuulla. Tämä on perin outoa sinun puoleltasi Anjan vuoksi. Teit pahasti, kun vielä kävit katsomassa, vaikka oli muuta mielessäsi, — puhui Ulla-emäntä.
— Onko Anja sanonut mitään?
— Ei, luuletko, että se lapsi mitään sanoisi taikka valittaisi, vaikka hengen ottaisit!
— Niin, eihän se ole hänen tapaistaan, hän pysyy kai hiljaa.
— No niinkuin hauta se lapsi on.
He olivat pitkän aikaa vaiti, ja äiti taisteli kyyneliään vastaan.
— Anja on minulle rakas kuin oma lapseni. Miksi sinä näin teit? — Sitten hän tulistui ja koveni: — Kyllä se vaan niin on, että saat jättää sen rouvan ja naida Anjan!
Uuras naurahti.
— Äiti ei onneksi sitä asiaa päätä. Ja Anjalla on minuun niin vähän oikeutta, ettei hänen kannata minua muistella. Hän on vielä lapsi, voi unohtaa ja rakastua toiseen.
— Senhän sinä tiedät, ettei niin koskaan käy. Te olette kasvaneet yhdessä, leikkineet, lukeneet ja kirjoitelleet yhdessä. Eihän sinulla ollut sitä ajatusta, jota ei Anja tiennyt, eikä sillä lapsella sitä hengenvetoa, joka ei olisi sinua tarkoittanut. Kaikkihan me olimme siellä kotona teitä molempia varten.
— Minä olen antanut sanani enkä voi mitään peruuttaa enkä tahdokaan.
Anja on lapsi. Rakastan häntä kuin sisarta.
— Olisit sen aikaisemmin hänen tiedokseen saattanut etkä nyt vasta!
— Sanokaa se hänelle kuitenkin, äiti!
Se lausuttiin niin pyydellen ja vakavasti, että äiti heltyi.
— Puheestasi ja äänestäsi kuulen, että sydämesi on Anjan puolella ja järkipahasi ja muut halusi sen rouvan. Mutta tiedätkös, minun sydämeni on tästä niin raskas kuin kivi. Että minun pitikin sinusta tätä kokeman, sydämen valapattoutta! Lapsi-parka, et sinä tiedä, mitä nyt itsellesi teet. Enkä minäkään ymmärtänyt, kun helmassani lepäsit ja minä sinulle kaiken maailman kunniaa ja rikkautta toivottelin, en tiennyt, minkä hinnan siitä saat maksaa.
Uuras ei vastannut, istui äitiään vastapäätä pöydän toisella puolella ja tuijotti eteensä, mutta nousi sitten äkkiä.
— Nyt, äiti, minä menen työmaalle. Juna lähtee kohta, ja minä saatan asemalle.
— Kyllä minä yksinkin osaan, niinkuin tulinkin. Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon!
He kättelivät, äiti kyynelsilmin ja Uuras tuskastuneena.
Kolottava tunne sydämessään Uuras oli hajamielinen kaiken päivää. Anja oli juurtunut hänen sydämeensä syvemmälle kuin hän oli aavistanutkaan. Nyt vasta, kun hän oli sitonut itsensä siihen, mitä niin kiihkeästi itse tahtoi, hänelle selvisi oma salainen kiintymyksensä. Mutta eihän hänen elämänsä saanut olla turhanpäiväisten tunteiden palvomista, ei lähestulkoonkaan. Työ ja sen itsellensä valloittaminen oli vasta elämää ja riemua, jonka tieltä kaikki sai väistyä. Takausten epääminen oli puristanut häntä kuin rautakoura, noussut kuin muuri eteen, sulkenut häneltä pääsyn ja estänyt näkemästä eteensä. Sellainen ei saanut uudistua, ei mistään hinnasta. Uurasta oli poikapahasesta saakka hurmannut työnteko, kun se vastasi hänen voimiaan.
Niinkuin äiti uhraa nuoruutensa ja kauneutensa lastaan hoitaessaan ja unohtaa itsensä täydellisesti, niin oli Uuras empimättä, ilomielin tarttunut auttavaan käteen. Hän tahtoi päästä suunnittelemaan ja rakentamaan uutta kaupunkia. Se väikkyi selvin piirtein, ylväänä ja houkuttelevana hänen mielessään. Sitä hän kypsytti ajatuksissaan lisäten ja täydentäen taideluomaansa piirre piirteeltä, järjestellen, muuttaen ja muokaten. Esikaupungin vanhojen rakennusrähjien alue oli se savi, jota hän muovaili, paineli, mielikuvituksen taltalla silitti ja veisteli.
Hääpäivä läheni, mutta Uuras ei sitä mielessään hautonut. Rakennuskoneet jyskyivät työmaalla, kiviä särjettiin, sepeliä hakattiin, hevoset kuljettivat pitkissä jonoissa rakennusaineita työmaalle kadoten korkean lankkuaidan taakse. Merkillistä oli, kuinka paljon sellaiselle pienelle alalle mahtui.
Eräänä päivänä Uuras näki takaapäin nuoren tytön, jota luuli Anjaksi etäältä ja talvisen päivän hämyssä. Hän kiirehti askeleitaan tavoittaakseen tytön, mutta tämä katosi. Toisena päivänä kävi samoin. Hän oli varmasti tuntevinaan Anjaksi erään tytön, joka seisoi torin laidassa selin häneen, ja lähti kiireesti sinnepäin päästämättä tavoitettavaa silmistään, mutta lähemmäksi tultuaan hän näki edessään aivan oudon tytön, joka ei millään tavalla ollut Anjan näköinen. Sittenkin hänen katseensa seurasivat vieraita tyttöjä toivoen ja samalla peläten huomaavansa heissä Anjan näköisyyttä. Mutta sillä välin, kun hänellä, surunvoittoisen kaihon vallassa, väikkyi Anjan kuva mielessä niin elävänä, että sille täytyi hakea näkyvää vastinetta, tuli hänen ja Leena-rouvan hääpäivä.
XVI.
Rouva Heermanin puheille pyrki hääpäivän aamuna nuori maalaistyttö, puettuna puoliherraskaisesti. Hän tuli kadunpuoleisesta pääovesta ja oli niin vakavan ja surullisen näköinen, että sisäkkö heti pyysi häntä odottamaan ja ilmoitti emännälleen.
— Millä voin teitä auttaa? — kysyi Leena nähdessään tytön, jonka syvästi murheellinen katse viilsi hänen herkkää sydäntään.
Tänään hän oli niin altis kaikille vaikutuksille, arasteleva ja samalla valmis hellimään.
— Te ette tunne minua, — sanoi vieras ojentaen kätensä Leenalle. — Minä olen Lehvistä, Uuraan kotoa, ja tulin — — tulin onnittelemaan teitä.
Hänen sanansa olivat kuin ulkoa opitut ja lausuttiin vaivoin, mutta katseessa ilmenevä sieluntuska vangitsi Leenan.
— Oletteko Anja? — huudahti Leena.
— Olen, rouva! — Hänen silmiinsä nousivat suuret kyyneleet ja putoilivat eheinä kuin helmet rauhattomille sormille, jotka nyppivät pienen puuhkan karvaa.
— Miksi te itkette, lapsi kulta? — sanoi Leena hellästi. — Onko kotona jotakin tapahtunut?
— Ei, ei suinkaan!
— Mutta te olette niin surullinen!
— Olen niin — niin onnellinen, kun te pidätte Uuraasta. Minäkin pidän hänestä. Te olette niin kaunis, ja nyt minä ymmärrän, ettei Uuras sentään olisi voinut — —
— Rakas lapsi, puhu aivan vapaasti minulle, niinkuin sisarellesi.
Jos sinulla on suruja, niin ehkä voin auttaa.
— Ei, ei, minä menen jälleen, tahdoin vain nähdä teidät ja kaikki.
Älkää puhuko minusta Uuraalle, rouva, ettehän!
Leena alkoi ymmärtää.
— Nyt, Anja, tahdon tietää surusi syyn!
— Sitä en minä voi sanoa teille, rouva, mutta jos Uuras kertoo teille, on kaikki oikein.
— Niinkuin tahdot — sanoi Leena miettien, — mutta sinun pitää ymmärtää, että nyt on kysymys kolmen kohtalosta. Jos sinulla on vaimon oikeus Uuraaseen — —
Anja punastui, niin että silmiin koski, ja hän nousi äkkiä läheten ovea.
— Vaimon oikeus? — sanoi hän hiljaa.
— Niin, ymmärräthän!
— Ei, ei, ei! — huusi Anja, ja kyyneleet tulvivat kasvoille ja nyyhkytys painoi hänet jälleen istumaan. — Ei koskaan. Uuras oli aina niin hyvä, niin hyvä!
Tyttö oli niin sanomattoman avuton ja suloinen tuskassaan, ja Leena pakotti hänet kohottamaan päätään, hyväili ja lohdutteli, kunnes Anja kykeni jälleen katsomaan häntä kirkkain ja kuivin silmin.
Yhteinen rakkaus vei nämä kaksi erilaista naista lähelle toisiaan, Anjan luottavana ja viattomana luonnonlapsena ja Leenan kokeneena maailmannaisena, jolle rakkaus oli myöhästyneenä onnena kaikki kaikessa, kiihkeää ja maltitonta. Jos Anja olisi tullut vaativana, olisi Leena puolustautunut luopumatta oikeuksistaan. Mutta hän tuli anteliaana, uhrautuvana ja sai vastalahjaksi syleilyn.
Vähänpä Leena aavisti, mitä Anjan mielessä piili. Hän oli itse jäänyt osattomaksi nuoruuden ensimmäisestä rakkaudesta joutuessaan kovin nuorena vaimoksi keski-ikäiselle, kuluneelle miehelle, jota hän hyvin pian inhosi. Anjan rakkaus oli metsän povessa kasvanut kaikkien hellimänä, ujona, raittiina ja kaikki kestävänä, taipuen toivomaan, odottamaan, leikkimään suutelojen sulolla kuin kedon kukkasten kerällä, vaikka sydän oli aina erosta pakahtua. Hän olisi ollut valmis odottamaan ikänsä taikka antautumaan tuokiossa hänelle, yhdelle, ja sitten ikuisesti palvelemaan, kärsimään, jos olisi tarvittu, ja ilossa kukoistamaan. Hän oli vakava kuin hauta, mieli pyhä ja ehyt, ja Uuraan rakkaus oli hänelle uskontoa. Siihen hän oli kasvanut ja siinä elänyt, ja siihen oli molempien koti heidät vihkinyt.
Nyt oli tullut Uuraan oma tahto ja uusi kohtalo Leenan kautta tekemään kaiken sen tyhjäksi. Kuin unissakävijä, joka vaarallisissa korkeuksissa kiipeilee itseään loukkaamatta, oli Anja tullut kaupunkiin tuskansa ajamana. Suru vaati varmuutta, tahtoi nähdä kohtalonsa kuin rakkaan vainajan, uskomatta kuolemaa todeksi. Omaa sulouttaan ja puhdasta luonnettaan alentamatta hän paljasti oudolle naiselle tuskansa luopuen kaikesta, niinkuin jalo nuorukainen luopuu hengestään maansa onnen ja kunnian puolesta. Hän oli rientänyt ja sitten alttiina uhrinsa antanut ikäänkuin luovuttaen kalliin helmen, jonka arvoa ei elämä eikä kokemus vielä ollut tunnetuksi tehnyt.
Erottuaan Leenasta Anja matkusti suoraa päätä takaisin kotiin.
Häät olivat olleet ja Ulla-emäntä mestarin kanssa palannut Lehviin, mutta seuraavana päivänä hän ilmestyi jälleen kaupunkiin.
Uuras, joka oli muuttanut vaimonsa tilavaan kotiin, tapasi työstä tullessaan eteisessä Leenan, kyyneleet silmissä.
— Mikä sinun on, kun olet itkenyt? — kysyi hän levottomana.
— Äiti on taas tullut tänne, — sanoi hän katsomatta mieheensä. —
Hän on surupuvussa. — Kuinka, onko isä — —
— Ei, eihän toki.
— En minä osaa arvailla! — sanoi Uuras maltittomana.
He astuivat Uuraan huoneeseen. Siellä oli äiti jo kynnyksellä poikaansa vastassa kuultuaan keskustelun.
— Anja on päässyt rauhaan, — sanoi hän katsomatta Uuraaseen.
Tämä ei näyttänyt tajuavan uutisen vakavuutta, katsoi vain heihin kysyvänä ja hämmästyneenä.
— Kuollutko, nuori, terve tyttö, oliko hän sairas?
— Oli ja ei, kuinka sen käsittää, — selitti äiti vältellen.
— Puhukaa nyt selvään! — huudahti Uuras maltittomana.
— Niin selvään kuin tässä voi mitään puhua. Hän oli kuolemansairas kenenkään tietämättä. Nyt on enää myöhäistä päivitellä. Me olemme kaikki olleet ymmärtämättömiä, — sanoi äiti.
Uuras näytti tyyneltä. Vain äiti ymmärsi hänen katseestaan, kuinka sanoma oli koskenut. Hän jätti naiset ja poistui jälleen kotoa.
— Kertokaa nyt, äiti, kuinka kaikki on tapahtunut, minusta tuntuu — —
— Anja oli niin terve lapsi kuin kukaan voi olla, jos onni olisi häntä suosinut — —
Ulla-emäntä pyyhki kyyneleitään.
— Jos onni olisi häntä suosinut — ei, minä en voi sitä sanoa.
— Kuoliko hän tapaturmasta?
— Upotti itsensä.
He olivat kumpikin vähän aikaa vaiti ja itkivät.
— Älkää kertoko Uuraalle, — pyysi Leena, — kuinka Anja kuoli.
— Ei saisi tehdä syntiä synnin päälle tuntoonsa tulematta. Olen minäkin ollut liian hellä, ja siksi tämä on tullut. Tyttö oli kuin omani ja nyt kuolemassa vieläkin rakkaampi. Minun täytyy puhua pojalleni.
— Ei, äiti, Uuras on vielä niin nuori. Moittikaa minua.
— Ettehän te tiennyt Anjasta.
— Tiesin enkä tiennyt. Anja kävi täällä hääpäivänä.
— Mikä tuskan mierotie se mahtoi lapsiparalle olla! — huokasi
Ulla-emäntä yhä itkien. — Mitä hän sanoi?
— Hän sai minut uskomaan, että ainoa oikea vaimo Uuraalle olen minä!
— Ja itsensä se lapsi tuomitsi kuolemaan.
— Hän oli kaunis!
— Enpä tiedä enkä sellaista kysy, rakas hän minulle oli, jokapäiväinen iloni. Kun ei Uuras enää ollut kotona, ei päivääkään mennyt, ettei hänen laulunsa ja pikku askartelunsa olisi minua lohduttanut. Hän näki silmistäni, mitä tahdoin, ja teki sen sanaa sanomatta, se lapsi.
— Kuitenkin rukoilen, älkää sanoko Uuraalle, kuinka hän kuoli!
— Miksi en sitä sanoisi?
— Uuras ei tiedä Anjan täällä käyneen.
— Se olisi ollut sanottava.
— Ei, ei nyt eikä silloinkaan. Uuras ei olisi voinut eikä tahtonutkaan mitään muuttaa.
— Totuus on aina lukuun otettava ja tietoon saatettava.
— Ei, ei aina, silloinhan ei tuskalla loppua olisikaan. Mitä auttaa meitä surullinen totuus, kun asia on jo tapahtunut eikä sitä voi toiseksi tehdä? Anja on kuollut.
— On vain yksi syy, joka minua pidättää. Pojallani on vaimo. Vaikken hyväksy tämmöistä salaamista, en tahdo tunkeutua teidän kahden väliin.
— Mutta jos asia tulee sanomalehtiin! — huudahti Leena.
— Tulee kuolemanilmoituksena, että äkkiä kuoli. Niin on sovittu.
— Tietävätkö siitä ihmiset siellä — — kylässä? — kysyi Leena.
— Tottahan, kun löysivät joesta.
— Oh!
Molemmat naiset viettivät keskipäivän synkissä mietteissä. Ja kun Uuras tuli, oli hänellä mukanaan sanomalehti, jossa oli Anjan kuolinilmoitus.
— Kuinka se on tapahtunut? — kysyi hän äidiltään.
— Niinkuin kuolema toisinaan äkkiä kohtaa, — sanoi äiti.
— Minä kysyin: kuinka, älkää peitelkö!
— Rakas Uuras, äiti ei kai voi muuta sanoa! — huomautti Leena.
— Äiti tietää sen.
— Älä kiivastu!
— Tämä asia koskee minua hyvin läheisesti, ja nyt minä tahdon sen tietää.
— Vaimosi tietää kaikki, minä olen jo kertonut hänelle. Ja nyt, poika, ole mies ja tulkaa toimeen keskenänne.
He jättivät asian sillä kertaa, ja Ulla-emäntä lähti kotia kohti samana päivänä.
Suru oli Leenalle vierasta. Hän ei sitä vielä tuntenut missään muodossa eikä voinut ymmärtää miehensä tuskaa, joka suorastaan loukkasi häntä.
— Äiti on kertonut sinulle. Puhu, älä kiusaa minua! — sanoi Uuras.
Leena katsoi ääneti ja moittivin silmäyksin miestään.
— Minun olisi pitänyt sanoa sinulle aikaisemmin, etten koskaan voi unohtaa sitä tyttöä, mutta enhän itsekään tiennyt, kuinka lähellä sydäntäni hän oli. Kerro, kuinka…? —