— Anna minulle aikaa. Se ei ymmärtääkseni ole liikaa. Uskoin olevani ainoa nainen sinun maailmassasi, ja nyt — — —
— Olet kuolleelle mustasukkainen.
— Soisin voivani olla, se olisi luonnollinen tunne. Ei, elämääni on tullut jotakin kolkkoa, ammottavaa tyhjyyttä. Uuras, näin ei olisi pitänyt käydä.
— Sinä ajattelet itseäsi. Mutta nyt onkin puhe Anjasta, ja Anjasta tahdon tietää. Etkö sinä käsitä, puhu hänestä!
— Kuinka se sinuun koskee! Sinä rakastit häntä, sinä rakastit häntä ja otit minut.
Uuras painui tuoliinsa peittäen kasvot käsiinsä ja pyysi yhä:
— Kerro, kerro, mitä tiedät!
Leena puristi yhteen huuliaan ja sanoi ääntään alentaen:
— Siinä ei ole enempää kerrottavaa kuin mitä jo tiedät!
Uuras katsoi häneen epäillen ja tarttui väkivaltaisesti ranteeseen:
— Sinä et puhu totta!
Leena irroitti kätensä ja hillitsi suuttumuksensa.
— Me kaksi olemme syypäät. Siinä on jo kylliksi, enempää en tiedä!
Hän jätti miehensä yksin, poistuen hitain askelin.
XVII.
Oli kulunut viisitoista vuotta. Pienen kaupungin kehitys oli näinä vuosina ollut ripeä. Uusi, yksityinen rautatie vei nyt täältä sisämaasta etelää kohti rannikkokaupunkiin. Satama oli kokonaan uudestaan rakennettu tyydyttämään suuresti vilkastunutta laivaliikettä. Uuraan rakkaat suunnitelmat, joiden mukaan Onttolan kartanosta lunastettaville tonteille oli rakennettava uusi, komea kaupunginosa lähemmäksi asemaa, olivat toteutumassa, ja vanhasta esikaupungista oli vain muisto jäljellä.
Heti ensimmäisinä vuosina oli Uuras rakentanut Leenan talon uudestaan. Se oli nyt kaunis puutalo puiston keskellä, mutta huoneiden luku ja järjestys, muutamia mukavuuden ja parannusten muutoksia lukuunottamatta, oli jotakuinkin sama kuin ennenkin. Vaimonsa kautta hän oli alusta saakka joutunut ahdasmielisessä pikkukaupungissa tarkoin valikoitujen johtohenkilöiden piiriin ja saanut enemmän sananvaltaa kuin täällä yleensä kellekään yksityiselle suotiin. Se oli ollut Uuraan kehitykselle verrattoman edullista, ja se ero, joka siinä suhteessa oli ollut Uuraan ja Leenan välillä iän ja aikaisempien olosuhteiden luomana, oli vähitellen tasoittunut. Mutta rauhaton, kiihoittunut toiminnan elämä oli katoavan nuoruuden mukana haihduttanut myöskin sen vähäisen lämmön, jota luonto niin säästeliäästi oli Uuraalle suonut, ja hänen jyrkkä ja käskevä tapansa käsitellä kotioloja, aivan kuin jatkaisi työn komentoa rakennuksilla, teki usein Leenan elämän raskaaksi ja tukalaksi. Toisaalta tämä kiireinen toiminta ei suonut aikaa eikä antanut aihetta varsinaiseen hengenviljelykseen, ei edes siinä määrässä kuin pikkukaupungin oloissa olisi käynyt päinsä.
Aluksi Uuras oli Anjan kuolinsanoman saatuaan tuntenut vastenmielisyyttä Leenaa kohtaan, ja hyvin tietäen, että sellainen tunne oli väärä ja kohtuuton, hän moitti siitä itseään tekeytyen huomaavaiseksi aviomieheksi. Mutta tämä ristiriitaisuus hänen elämässään nyhti irti kaikki aikaisemmin vaalitut hennot lemmentaimet tehden maaperän niille karuksi ja samalla laajentaen juopaa aviopuolisoiden välillä.
Oli taaskin kevät ja Lehvin seppä, jota Leena puhutteli ukiksi, vieraili poikansa ja miniänsä luona, osaksi auttaakseen poikaansa töiden kaitsemisessa, mutta oikeastaan ollen "itseään tuulettamassa", kuten hän sanoi.
Leena viihtyi herttaisen ukon seurassa ymmärtäen tämän leikinlaskua, vaikka se toisinaan olikin hiukan karkeatekoista. Hän nauroi ensin sydämen pohjasta ja punastui sitten jäljestäpäin, jos oikein kovalle otti.
— Minä nautin keväästä niin sanomattomasti, — sanoi Leena. — Tunnen itseni kymmentä vuotta nuoremmaksi. Oh, kuinka nämä päivät kulkevat nopeaan, tahtoisin pidättää niitä ja elää uudestaan ja uudestaan jokaisen hetken. Aika on niin kallista, niin kallista!
— Kyllähän se maksaa paljon rahaa, täällä teillä! — sanoi ukki.
— Kuinka niin? — ja samalla Leena vilkaisi ukkiin.
— Täällä on niin hiivatin suurellista.
— Pelkkää jokapäiväisyyttä. Elämän pitäisi olla kuin juhlaa. Minä taistelen vanhuutta vastaan ja puolustan urhoollisesti elämäniloani. Maailmassa on niin paljon onnea, ja minun asiani on sitä itselleni anastaa.
— Kaihan Leenan kelpaa, mutta ollappa Uuraan pöksyissä — siinä saa olla kuin ukkosen jyrinä! Työmiehet reistailevat.
— Ainahan ne rettelöivät.
— Rettelöivät niin, kun näin kaupungin oloissa kaipaavat tätä tällaista komeutta ja elämän makeutta.
— Eikös ukki sitä kaipaa? Eikö elämä täällä tunnu aika somalta?
— Ei se minulta täällä oikein luonnista. Pitäisi olla tärkkikaulus ja lankkisaappaat enkä minä vanha mies sellaisiin kakkuloihin rupeaisi.
Leena siirtyi lähemmäksi ukkia ja lyöden polvelle kehoitti:
— Kertokaa nyt taas jotakin hauskaa!
— Mistä, Uuraastako?
— Niin, tietysti. Millainen Uuras oli siellä kotona, ennen muinoin?
— Aika veijari, juoksi keinut ja tanssit ja rimputteli hanuria.
— Taisi olla aika velikulta!
— No, ennen varjelen kapallisen kirppuja, ennenkuin sellaista poikaa hulluttelemasta!
— Sellainen monihenkinen veijari! — nauroi Leena.
— Ja suurellinen. Ei kelvannut enää olla Henrikssonni, se oli moukkamaista ja ruotsalaista ja mitä lienee ollut sonnimaista! Ja kun se opettajakin, se niin Tohu, sitä komenteli, niin poika otti nimekseen Uuras, ja se on sitten aina vaan pelkkä Uuras. Taitaa sentään asiapapereissa olla Karl Henrik Uuras. Sen nimen mukana häneen sitten meni sekin työpiru. Sen työn kanssa se yötä ja päivää reistaili. Ahjossa piti olla sellainen tohu, että toiseen kylään kuului, ja pajamies sai lyödä moukarilla, niin että mäki notkui, ja itse se tanssitti vasaraa raudalla ja käänteli pihtejä kuin masiina, ja kalu tuli aina kuin valettu. Mutta sitten se äkkiä jätti kaikki ja meni Helsinkiin.
— Hänen paikkansa ei ollut kyläsepän pajassa.
— Lieneekö tämä sen parempaa elämää?
— Ainoata mahdollista hänelle.
— Rettelöitä ja rahan kanssa pelaamista.
— Onko Uuras puhunut teille rahoista?
— On, kuuluu tarvitsevan uutta työtä päästäkseen vähän väljemmälle.
— Oh, nyt kun minäkin olen niin ahtaalla. Olen ottanut velkaa.
— Eihän Leenalla voi olla velkaa. Sehän on sitten Uuraan velkaa!
— Minulla on kuitenkin, — sanoi Leena hiljentäen ääntään.
— Tietääkö Uuras?
— Ei, sehän siinä onkin tukalaa!
— Sanokaa suoraan pojalle kaikki!
— En uskalla, sanokaa te hänelle, minä pyydän teitä sanomaan.
— Ei, en minä mene puun ja kuoren väliin! — torjui ukki nostaen kämmeniään.
— Uuras ja minä emme ole puu ja kuori, — sanoi Leena huoaten raskaasti.
— Mitä puhetta se on?
— Älkää välittäkö. Tänään on meidän kuudestoista hääpäivämme.
— Senkö vuoksi täällä on ollut koko viikon vieraita?
— Niitä on aina. Minä rakastan iloa ja elämää!
— Entä Uuras?
— Uuraalla pitää aina olla kaikkein komeinta ja kalleinta, aina joku suuri työ ja armeija ihmisiä ympärillään. Minä taas rakastan päivällisiä ja iltakutsuja ja muuta seuraa, pidän ompeluseuroja ja muita kokouksia. Minulla on paljon yhteisiä hommia kaupungin naisten kanssa. Oh, mitä niistä, se kuuluu jokapäiväiseen leipään.
— Onpa se suurireikäinen leipä, — huomautti ukki.
— Niin, reikää se kyllä on tehnyt. Kas niin, nyt olen taas unohtanut tanssiaispukuni. Tilalla on suuri juhla kaupungintalolla.
Leena-rouva jätti ukin yksin tupakoimaan Uuraan huoneeseen ja kiirehti salin kautta omalle puolelleen.
Hetken kuluttua joku avasi oven ulkopuolelta, ja Uuras astui sisään. Hän oli matkapuvussa, päällystakki hiukan savessa ja matkalaukku kädessä. Hänen säännölliset piirteensä olivat muuttuneet jyrkiksi, tuima katse oli pistävä ja ryhti entistä käskevämpi. Hän oli koko lailla hermostunut, rauhaton ja helposti tulistuva, kuten mies, joka tahtoo kiihkeällä työllä saavuttaa mahdollisimman nopeasti jonkin päämäärän. Hän ei mitannut koskaan voimiaan, ei empinyt toimissaan, oli kaikkia kohtaan suorasanainen ja vaatelias ja omaisilleen itsekäs ja kova.
— Terveisiä matkalta, isä! — sanoi hän laskiessaan matkalaukkunsa makuuhuoneen ovelle ja riisui päällystakkinsa sen päälle.
— Tulet kai työmaalta, kun takkisi on savessa, — sanoi ukki ja vei päällystakin eteisen naulaan.
— Menin sinne suoraan junasta, — sanoi Uuras astellen lattialla kiivaasti kuin mieltään lauhduttaakseen. — Poissa ollessani ne vintiöt ovat tehneet vallan ihmeitä.
— Katselin sitä minäkin, — muistutti ukki.
— Katselitte kyllä, miksette sitten sanonut niille? — kivahti Uuras. — Ovat muuranneet kutomasalin seinään ne kelvottomat tiilet, jotka jo hylkäsin. Niissä oli huonoa savea.
— Kyllähän minä sitä toimitin, ettei saisi ottaa siitä kasasta.
— Päätyseinä pullistaa hiukan yhdeltä kohtaa.
— Eikö miehet itse huomaa? — ihmetteli hänen isänsä.
— Kyllä minä ne panin huomaamaan, mutta niillä peeveleillä on jokin syy kiusantekoon. Se on aivan ilmeistä.
— Eikös voi sopia? — kysyi ukki katsoen sivulta poikaansa.
— Sopiako, hoh, yksi tahtoo yhtä, toinen toista, kaikki ovat sisua täynnä eikä kukaan tottele!
— Valitatko sinä, ettei totella? Sinähän olet aina saanut kivetkin kiirehtimään!
— Kiirehän sillä tehtaan työllä on. Ne juupelit tietävät sen, että joka päivä merkitsee minulle paljon. Ja nyt ne tahtovat näyttää olevansa herroja markkinoilla. Tehdään erehdyksiä — pura pois, juopotellaan — odota! Tehdas kiristää, ja minä saan maksaa sakot myöhästyneestä työstä. Tämä nahjusteleminen on niin vietävää!
Leena tuli salista sanomalehti kädessä.
— Vihdoinkin pääsit kotiin, tervetuloa! Katsos, tässä on sanottu, mikä päivä tänään on! — sanoi hän yrittäen lepyttää miestään, joka yhä astui lattialla otsa rypyssä.
— Se onneton hääpäivä kummittelee joka vuosi, ja ne lahjoitukset!
— Sinä et sitä koskaan muista.
— Et ole puhunut minulle mitään.
— Muutama satanen, onhan se aina ollut tapana Onttolassa, vanhat palvelijat — —
— Emmehän toki iankaikkisesti ole velvollisia elättämään Onttolan palvelijoita, kun ei ole mitään tekemistä kartanon kanssa!
— Kuitenkin oma hoitajani — —
— Ota tänne hoitaaksesi! — huusi Uuras suuttuneena. Äkkiä hän muisti matkalaukkunsa ja otti sieltä pienen salkun laskien sen työpöydälleen. — Meillä ei ole liikoja rahoja, sen olen sinulle tuhat kertaa sanonut. Elämme ihan yli varojemme, ja minä olen saanut suuria tappioita. Koeta pitää muistissa!
Leena katseli miestään alistuvaisena ja ääneti.
— Sinä kai tarvitset talouteen. Tässä on muutama kymmen, — jatkoi Uuras ottaen kukkarostaan seteleitä. — Minulla ei nyt ole edes kahta tuhatta. Täytyy saada sairashuoneen urakka päästäkseni taas käsiksi rahoihin. Sekin, minkä nyt naapurikaupungista sain, on jo ennen suolattu.
Ukki oli Leenan tultua pujahtanut ulos ja palasi nyt mukanansa joukko työmiehiä.
— Käykää peremmälle! — sanoi hän.
— Tulimme ilmoittamaan, ettei sitä seinää pureta eikä muurata. Syy ei ollut meidän, tiilet olivat työmaalla, — puhui eräs muurari kaikkien puolesta, sittenkuin Leena oli poistunut.
— Hyvä on, menkää sitten muualle työhön! — sanoi Uuras varmasti.
— Ja mestari tuottaa väkeä muualta?
— Jos hyväksi näen.
— Olemme tässä ajatelleet jatkaa töitänne kaikessa sovussa, jos te, mestari, luovutatte sairashuoneen urakan meidän työkuntamme omaksi. Se ei olisi mestarille kovinkaan suuri eikä tärkeä, mutta meille se sopisi hyvin, — puhui mies.
— Vai sopisi hyvin! Onko teillä takuita?
— On ja hyvät onkin! — vastasi mies.
— Saako tietää, keitä ne ovat? — kysyi Uuras hiukan ihmetellen.
— Se on toistaiseksi liikesalaisuus, — sanoi muuan nuori työnjohtaja Murtola, joka oli parina viime vuonna suorittanut pikku urakoita yhdessä eräiden muurarien kanssa.
— Eihän ne takuut häviämästä pelasta, mutta vapaus yrittää teillä tietysti on niinkuin minullakin. Miksi te panette tehtaan työn riippumaan tästä?
— Herrat eivät sokaise herrain silmiä, ja jos te, mestari, kilpailette, ei sitä meille anneta.
— Kiristystä siis.
— Me odotamme päätöstänne.
— Tehkää hiivatissa, mitä tahdotte, ja menkää! — huusi Uuras.
— Mestari komentaa. Kyllä mennään, jos haluttaa, ja tullaan, kun mieli tekee. Me olemme omia herrojamme. Jos sisu kiehuu meikäläisen mekon sisässä, niin siihen on syynsä. Te elätte ruhtinaiksi, tahdotte käskeä ja komentaa ja herrastaa ja hallita. Kerran se tulee meidänkin vuoromme. Me tahdomme ensin syödä kylliksemme ja sitten koetella voimia. Nyt se alkaa, mestari, jumaliste, nyt se alkaa — —!
Miehet murisivat hyväksymisensä, ja Uuras huusi:
— Hiljaa, tämä ei ole markkinapaikka!
— Tarjoukset tarkastetaan pian ja — — huomautti Murtola.
— Kuulutte olevan hyvä työnjohtaja! — keskeytti Uuras.
— Teen aina parhaani, — sanoi Murtola.
— Osaatteko totella?
— Osaan, kun näen sen hyväksi! — vastasi nuori mies ja katsoi tiukasti Uuraaseen.
— Murtolaan me luotamme, — sanoi muurari, — mennään miehet, ei tää pyytelemisestä parane! — ja he poistuivat.
Murtola aikoi seurata heitä, mutta Uuras pidätti.
— Jääkää, tahtoisin kysyä teiltä muutamia asioita.
Murtola astui lähemmäksi pysyen kunnioittavassa asennossa. Hän oli nuori, hartiakas, avokatseinen mies, joka vaatteiltaan ja esiintymisensä puolesta näytti sivistyneeltä.
— Ettekö tahtoisi ruveta minulle töihin ja sitten liikekumppaniksi? — kysyi Uuras suoraan.
— Minä olen heidän yhtiömiehensä.
— Ettekö voisi luopua?
— En!
— Sanon teille edeltäpäin: ellei teissä ole miestä ottamaan työtä miehistä irti, niin selkäänne saatte.
— Meillä ei ole tarpeen minun panemani pakko, kun olemme yhteistyössä, — sanoi nuori mies tyynesti.
— Yhteistyössä, sehän se onkin niin perin ääliötä. Vai luuletteko työmiestä sellaiseksi aasiksi, että hän raataisi hiki hatussa kumppaniensa hyväksi? Yhteistyö, turhaa lorua!
— Rakennusalalla yhteistyö on mahdollista, — väitti Murtola.
— Siinäkin tapauksessa, että työväki vetäisi eri köyttä, niinkö?
— Silloin se tietysti ei ole viisasta, — myönsi toinen.
— Siinä sen näette. Se aate on kyllä hyvä, mutta sen perustaksi pannaan toinen aate ihmisten täyspätevyydestä, mutta se pettää.
— Periaatteessa täytynee kuitenkin myöntää, että työmme yleensä on jonkun verran yhteistyötä.
— On, minä olen esimerkiksi rakennuttanut itselleni tämän talon, suunnitellut piirustukset, antanut mitat ja suhteet, tehnyt luonnoksenkin. Soveltaminen ja tekniikka on arkkitehdin, mutta syy, miksi näin olen rakentanut, ei ole enää minusta riippuvainen.
— Sellaisten syitten toteuttaminen onkin juuri yhteistyötä, — muistutti Murtola.
— On, mutta se juuri on heikkoutta ja varman suunnan puutetta. Minä en silloin enää ole oma itseni, en määräämässä enkä päättämässä, enkä myöskään vastuussa.
— Ja kuitenkin voi sellainen yhteistyö olla joukolle edullista, sen onneksi, vaikkei olekaan persoonallista.
— Mutta minulle se on vastenmielistä, painaa minut mitättömyyteen, narriksi. Teidän yhtiönne on joukko sellaisia narreja. Tuohon käteen, herra Murtola, me teemme liiton! — puhui Uuras ojentaen kättä nuorelle miehelle.
— Emme, herra Uuras!
Uuras astui maltittomasti sivuhuoneen ovelle ja raotti sitä.
— Eliisa, tulehan tänne, tahtoisin saada sairashuoneen piirustukset.
Herra Murtolan on vuoro saada ne katseltavikseen.
Pian ilmestyi ovelle nuori nainen. Hän oli vaalea ja hento; kasvot olivat pitkäkkäät, kapeat, otsa leveä ja kaunis ja leuka suippeneva. Hoikka vartalo oli hiukan etukumarassa, mutta kaikki elo oli hänen harmaissa silmissään, jotka enimmäkseen kätkeytyivät luomiensa suojaan alas painuneina, vain toisinaan omituisesti välähtäen, ja silloin vasta hänet huomasi ja heräsi kysymään: — Kuka hän on?
Hän astui piirustustelineen luo Uuraan laajan työhuoneen toiselle puolelle ja nyökättyään Murtolalle antoi Uuraalle muutamia paperikääröjä.
— Tässä ne ovat, käärinkö ne paperiin?
— Tee se, lapsi! Mitä sanot, Eliisa, jos meidät vapautetaan sairaalan urakasta?
— Luovutteko kilpailusta, mestari Uuras? Eliisa kätteli Murtolaa tutunomaisesti.
— Oletteko ennestään tutut? — kysyi Uuras.
— Olemme olleet luokkatovereja yhteiskoulussa, — selitti Eliisa.
XVIII.
Eliisa oli orpotyttö, jonka molemmat vanhemmat olivat kuolleet, ensin isä, Uuraan töissä ollut työnjohtaja, ja sitten myöhemmin äiti tytön ollessa kymmenen vanha. Vanhemmilta oli jäänyt hiukan varoja, ja kun Uuras määrättiin holhoojaksi, päätti hän kasvattaa tytön omalla kustannuksellaan. Alusta saakka oli Eliisaa pidetty kuin omaisena perheessä, ja vuosien kuluessa tämä läheinen suhde oli yhä vahvistunut.
— Niin, sinähän kävit kuusi luokkaa, — sanoi Uuras. — Oletteko ylioppilas? — kysyi hän Murtolalta.
— En, erosin jo viidenneltä ja menin teollisuuskouluun, — selitti nuori mies.
Saatuaan Eliisalta paperit käärittyinä hän poistui.
— Saat panna tulojen puolelle kerrankin taas kymmenen tuhatta, jotka nostin loppueränä Isakssonin työstä. Se oli hyvä urakka, kiitos vain sinulle, lapsi, yhteistyöstä!
— Kassa onkin aivan tyhjä, — sanoi Eliisa.
— Mutta kulkutautisairaalan menot ovat pennin päälle kuitatut, ja minä saan olla onnellinen, kun vielä on takki päälläni ja housut jalassani ja ne aivan ehjät, — puhui Uuras nauraen.
— Onhan tämä talokin omanne, — huomautti nuori tyttö.
— Sitä en koskaan laske. Sehän kuuluu Leenalle.
— Te olette tehnyt niin hirveästi työtä nämä vuodet.
— Niin, en ole yhtään arkiaamua saanut nukkua kello neljästä eteenpäin. Katsos, korvalleni on ilmestynyt hopeata. Mutta hittoko sitä muistamaan! Nyt olemme perillä, ja valtion tarkastaja piti minulle päivälliset ja sanoi puheessaan, ettei hän ollut koskaan vielä sattunut tarkastamaan niin suurta työtä eikä niin suurella tappiolla suoritettua eikä niin erinomaisen hyvin tehtyä, aivan yksityisseikkoja myöten ensiluokkaista työtä. Mitä sinä, lapsi, siihen sanot?
— Se on suurenmoista ja niin surullista, kun teiltä meni suuri omaisuus.
— Kolme vuotta sitten ei voitu tietää, että työpalkat äkkiä nousisivat melkein puolella, samoin rakennusaineet ja kaikki kustannukset. Jos olisin vähänkin hidastellut tai itse väsynyt, olisin nyt yli korvieni velassa, — selitti Uuras nuorelle konttoriapulaiselleen.
Eliisa oli jo pari vuotta hoitanut Uuraan tilejä käytyään kauppakoulua yhteiskoulusta erottuaan.
— Niin monet ovat sanoneet, että mestari teki siinä urakassa liian hyvää työtä — —
— Ihmiset ovat aina niin viisaita. Minä tein hyvää työtä, sillä muuta en voi. Minä en osaa tehdä siloitettua ja heikkoa, minä teen vain kestävää ja jykevää, niin että seisoo iankaikkisesti.
— Sanoivat, että aineet olivat liian hyviä ja kalliita.
— Lapsi kulta, olethan sinäkin tottunut työhön ja tiedät, että hyvä työ on iloa. Minä nautin työstäni, vaikka tiesin omaisuuteni menevän. Olisin voinut hyppiä vaikka harakkaa, kun kaikki oli kunnialla päättynyt. En pahoittele, en niin vähääkään, enkä kaipaa sitä entistä varmuuttamme. Nyt alamme taas kahdella tyhjällä kädellä, — puhui Uuras tekeytyen huolettomaksi.
Leena veti salin oven raskaita verhoja syrjään ja astui Uuraan työhuoneeseen komeassa sinivihreässä iltapuvussa.
— Katsos tätä komeutta, sen olen pukenut ylleni siinä uskossa, että sinäkin tulisit mukaan juhlaan, — sanoi hän ja läheni miestään hymyilevänä hyvin tietäen, että nuorekas vartalonsa, jota hän huolellisesti hoiti, oli säilynyt sopusuhtaisena ja notkeana ja ettei kasvoilla ollut muuta vanhentumisen merkkiä kuin kaksoisleuka ja silmien alla pari viivantapaista matalaa ryppyä. — Aion pitää tänä iltana oikein hauskaa, vaikka tanssiakin.
— Vai niin, vai niin, tänään tanssitaan ja huomenna — —
— No, mitä huomenna?
— Lauletaan kai! — sanoi Uuras ärtyisesti. Eliisa siirtyi omaan työhuoneeseensa.
— Vaikka vain, kunhan sinä olisit tyytyväinen. Muu kaikki on perin tyhjää.
— Tyhjää, tyhjää ja niin hiivatin tyhjää. Minä tahtoisin karjua kuin peto pelkästä tyhjyydestä omassa itsessäni! Se oikein imee itsensä minuun ja lamauttaa kaikki voimani! — Hän astui kiivaasti lattialla koetellen käsivarsiaan. — Lieneekö näissäkään enää samaa verta ja lihaa kuin ennen muinoin, veltot palvelijat!
— Oletko sinä sairas! Minä en ymmärrä — —
— Sairasko? En! Älä kysy, et sinä minun tautiani ymmärrä.
— En taida, olen luullut kaiken olevan niinkuin ollakin pitää, mutta viime aikoina sinä olet käynyt ärtyisäksi ja oikukkaaksi.
— Ja laiskaksi. Ihmettelen kuitenkin, etten ole tullut ihan rammaksi tässä mukavuudessa ja ylellisyydessä!
— Sinä hermostuit liiaksi sairaalan urakassa. Uuras nauroi väkinäisesti.
— Hermostuin! Aina te ylellisyyden veltot palvelijat puhutte hermostumisesta, kun olette pelkästä elämän hyvyydestä niin väsyneet, ettette enää jaksa nauttia. Minun aikani on täällä mennyt!
— Uuras, nyt juuri sinun pitää pysyä lujasti kiinni täällä, kun olemme riippuvaisia!
— Älä takerru siihen. Minä tahdon vapaat kädet! — ja Uuras huitoi kuin olisi tuntenut kahleet käsissään ja pyrkinyt niitä irroittamaan.
— Kaikesta huolimatta meidän täytyy pysyä yhdessä, — sanoi Leena.
— Taikka erota tykkänään! — sanoi Uuras kääntyen äkkiä kantapäillään.
— Sinä olet aivan mahdoton tänä iltana. Ei, hyvästi nyt, muuten menetän haluni mennä juhlaan. Hyvää yötä — unohda harmit. Tänään minä juhlin. Oletko varmasti päättänyt? Ehkä kuitenkin tulet mukaan.
— Ei minua haluta. Se on jonninjoutavaa!
— Minä kun tätä pukua tilatessani otin lukuun juuri sinun makusi! Katsos, kaulallani on nyt ensi kerran peite, vaikka vain harsoa. En ole koskaan ennen juhlapukuun teettänyt korkeaa kaulusta. Se on niin kömpelöä. Hyvää yötä, — sanoi Leena viipyen hetkisen salin ovella.
Uuras vain nyökkäsi ja jäi istumaan pöydän ääreen. Hetken kuluttua tuli Eliisa pienestä työhuoneestaan papereita kädessään.
— Tässä on työlista, huomenna on palkanmaksu tehdasrakennuksella, — sanoi hän laskien paperit pöydälle.
Uuras oli omissa ajatuksissaan, kunnes äkkiä nousi ja asteli jälleen lattialla peukalot liivien hihanrei'issä.
— Palkanmaksu — niin on, ja ehkä he lopettavat työn! — sanoi hän katsoen Eliisaan. — He sanovat minua kovaksi, kaikki täällä, varsinkin työväki. Olenko minä ollut sinullekin kova, pikku Eliisa?
— Ette suinkaan, minähän tahdon tehdä työtä.
— Niin, muuta ei olekaan olemassa kuin työtä — — meikäläisiä varten. Mutta entä jos onkin tehnyt työtä väärällä tavalla ja turhaan, jos senvuoksi kaikki menee myttyyn ja lopuksi tulee vararikko? Huh, hiiteen kaikki mietteet!
Nuori tyttö katseli häntä ihmeissään ja hypisteli papereita pöydällä aivan kuin ei olisi voinut lepuuttaa käsiään hetkeäkään.
— Minä kai olen ottanut työtä irti sinusta niinkuin muistakin?
— Kyllä te osaatte, mestari!
— Olenko minä niin hiivatin vieras sinulle, että sinun aina pitää sanoa: "mestari"?
— Ei, mutta kun aina olen niin sanonut, — vastasi Eliisa hymyillen.
— Aina sanonut ja aina ollut. Tiedätkös, minä en enää jaksa, aion vetää jalkani ylös tästä suosta ja astua kuivalle maalle.
— Te puhutte tänään vertausten kautta. Se on ollut hyvin hauska suo, kelpaisi siihen vajota vielä kauaksi aikaa.
— Ei, peijakas sittenhän siihen vielä hukkuisi! Kuulehan, mitä sinä oikeastaan ajattelet istuessasi täällä kirjojen ääressä kaiket päivät.
— Kuvittelen kaikenlaista, — sanoi Eliisa istuen nahkasohvalle valkea liina hartioillaan. Nyt on kevät, lumi on sulanut ja taivas noussut korkeaksi. Minun on kevyt olla, ja ajatukset — —
— Niin, ne ajatukset! — huokasi Uuras istuutuen hänkin pöytänsä ääreen.
— Eipä mitään, — sanoi Eliisa ja nauroi katsoessaan Uuraaseen, — se on niin lapsellista!
— Kerro sentään.
— Jos olisin vanha, taikka — taikka rikas, menisin erämaahan!
— Se on toivomus sekin. Mitä sinä siellä erämaassa tekisit?
— Rakentaisin kodin!
Uuras nousi muuttuen vakavaksi, läheni Eliisaa ja nosti hiukan hänen leukaansa sanoen:
— Etkö sinä ole koskaan rakastanut?
— En, — sanoi Eliisa arasti punastuen.
Uuras ryhtyi jälleen selailemaan papereita pöydällä, heitti ne äkkiä ja astui lattialla kädet selän takana.
— Sinä sanoit: erämaahan — — totta tosiaan — — erämaahan! — Sitten hän äkkiä kääntyi kantapäillään ja nauroi. — Minä tahtoisin myöskin lähteä sellaiseen erämaahan. Kunpa saisi näillä kahdella kädellä nostaa asumuksen kuivalle hiekalle! Tietäisitpä miltä tuntuu, kun käsissä on voimaa, ja se voima vähä vähältä muuttuu taloksi, sellaiseksi työpajaksi, jossa yksin takoo ja suunnittelee lakkaamatta, yksin, kenestäkään riippumatta, varmana, ettei työ jätä, ettei sitä voida minulta riistää, ja ettei sen tulosta hajoiteta kuin tuhkaa tuuleen!
— Kyllähän teidän työnne täälläkin näkyy, — sanoi Eliisa.
Uuras iski niihin sanoihin kiivaasti:
— Luulisin, että näkyy! Minun työni seisoo täällä satoja vuosia. Onttolan vainioille olen viidentoista vuoden kuluessa rakentanut monta komeata taloa.
— Minäkin olen ollut täällä jo monta vuotta.
— Sinäkin olet nähnyt ihmeitä. Mene vaikka minne täällä, aina näet kätteni jälkiä. Satama on minun johdollani rakennettu, uudet kansakoulut, kaupungintalo, hallit, keskikaupungin liikerakennukset. Kaikkialla tehtaissa on jokin merkki minusta. Olen ollut mukana suunnittelemassa, perustamassa ja toteuttamassa uusia yrityksiä: telefoonia, sähköä, kaupungin myllyä ja monta muuta. Sinäkin olet apulaisenani nähnyt, kuinka näillä kourilla on kaapattu hemmetin ahnaasti ja näillä peukaloilla painettu monta pikku pohattaa oikein tuntuvasti. Olen ajanut heitä täällä kaupungissa oikein pirunkyytiä. — Hän reuhtoi käsillään ja nauroi. — Ja kuitenkin on kaikki käynyt liian hitaasti. Alan jo tuntea itseni ikämieheksi, kaikki häipyy minulta — —
Hän rauhoittui, istuutui jälleen ja tavoitti otsaansa nojaten kyynärpäätään pöytään.
— Niin, mitä minun piti sanoa — — ei ole mitään, mihin itse olisin tyytyväinen. Se on ollut vain yhteistyötä, joka ei kuulu enää minulle.
He olivat hetkisen vaiti ja Eliisa aikoi juuri nousta mennäkseen nukkumaan, kun Uuras kohotti päätään ja sanoi:
— Se sinun erämaasi miellyttää minua!
— Se nyt oli vain sellainen haave.
— Etkö sinä usko voivasi lähteä vaikka erämaahan? — tiukkasi Uuras aivan kuin olisi itsekin ollut omasta voimastaan epävarma.
— Uskon, ihan varmasti uskon! — huudahti Eliisa Uuraan tulisuuden sytyttämänä.
— Sinä tahtoisit kaiketi myöskin ihmisen, joka sinua seuraisi?
— En tiedä ketään, joka tahtoisi.
— Minäkin tahtoisin!
— Tekö, ettehän te voi!
Uuras huusi kuin tuskasta parahtaen: — Minä voin mitä tahdon, etkö sinä usko, etkö luota minuun? —
— Uskon, — sanoi nuori tyttö nousten sohvalta.
— Sinä olet suora ja rehellinen tyttö, — sanoi Uuras ja laski kätensä Eliisan hartioille, — työn kouluttama, minun kaltaiseni. Me kaksi voisimme viljellä erämaata!
Hän veti kätensä pois, mutta ei hellittänyt katsettaan Eliisasta.
— Minua peloittaa, — sanoi Eliisa.
— Peloittaa, mikä?
— En voi sanoa!
Uuras otti hänen päänsä hellästi käsiensä väliin ja sanoi:
— Minä luulen tietäväni. Sinulla on mielessäsi sellainen onnen ja elämän erämaa. Sinä olet nuori ja suloinen. Sellaista rikkautta ei ole monella. Kauneuden ja työn voimaa ja lisäksi sellainen sitkeys — — ne ovat aatteita. Ole varuillasi!
— En minä ole sitä koskaan ajatellut, mutta nyt, kun te sanotte, tuntuu siltä, kuin ne olisivat — —
— Sinä et ole sitä ajatellut, mutta kuka olisi voinut vuosi sitten uskoa, että puhun sinulle niinkuin nyt puhun?
— Niin, se on hyvin kummallista ja sentään totta.
— Elämä on minua vienyt, en ole syvälti ajatellut enkä omaa itseäni ensinkään. Minä olen takonut itseäni kuin rautaa pimeässä joksikin työkaluksi, tulkoon sitten miekka tai rautanaula. Ja senvuoksi kai olenkin tällainen töherrys! — ja Uuras nauroi katkerasti.
— Te olette merkillinen mies!
— Minä olen aina yksin, en ymmärrä muita ihmisiä enkä jaksa kauaa pitää heille seuraa. Kun näen mitä he ovat, niin heitän.
— Minäkin olen yksin.
— Niin, sinä et ole kuin muut tytöt. Osaatko edes tanssia?
— Minä tanssin väliin yksin.
— Minkä vuoksi yksin?
— Kun menen tanssiaisiin, ei kukaan minua tanssita.
— Hm, sinulla ei ole ollut aikaa hankkia tuttavuuksia, ja kun olet köyhä, ei sinua myöskään tavoitella.
— Kyllä he kaikki minut tuntevat ja juttelevat kanssani.
— Annahan kun katson sinua, mikä sitten on syynä! — Uuras otti hänen kätensä kuin piloillaan. — Niin, lapsukainen, silmissäsi on suuri ajatusten maailma, salaperäinen onnenkaipuu. Katseesi syvyys peloittaa. Tyhjät ihmiset sitä säikähtävät. He tuntevat oman köyhyytensä sinun rinnallasi. Varo itseäsi, he vihaavat sinua!
— Ja minä kaipaan ihmisiä, kaipaan kiihkeästi onnea ja huumausta. Kaipuu tekee minut toisinaan aivan sairaaksi. Ja kun en voi ketään saada ymmärtämään — kaipaan erämaahan!
Uuras katsoi Eliisaa silmää räpäyttämättä kuin haltioissaan.
— Totisesti, sinä olet Anjan näköinen, muistutat hänestä jollakin tavalla. Nyt sen ymmärrän, miksi aina olet ollut minulle kuin omainen. Ja sinä puhut minun ajatuksiani ja tunnet minun tunteitani, lapsi. Mistä sinä ne olet saanut?
— Ne ovat minussa. Hyvää yötä! — ja Eliisa aikoi poistua.
— Hyvää yötä, Eliisa! Sinäkin jätät minut, et luota minuun.
— Kyllä minä luotan, tahtoisin olla hellä ja hyvä, tehdä onnelliseksi ja rikkaaksi.
— Sinä suloinen ja kallis lapsi, hyvää yötä!
Uuras otti hänet syliinsä ja painoi kiihkeästi rintaansa vasten.
— Ei, ei, se on vaarallista! — huudahti Eliisa vapauttaen itsensä.
— Vaara siinä viehättääkin! Kunhan tulisikin vakava taistelu ja työ, johon saisi ryhtyä kahden käden ja täysin voimin. Täällä on vain jotakin väistyvää, aavemaista ja ylivoimaista, johon en ulotu. Anna minulle sanasi, silloin voin kaikki!
— En, en, en koskaan, te petytte, erehdytte!
Eliisa juoksi pois, ja Uuras jäi yksin, tuijotti eteensä, hapuili ilmaa ja hoippui tuolilleen, jääden siihen kuin nukkunut.
Hetken kuluttua hän haki hyllyltä kirjan yrittäen lukea, mutta heitti sen, alkaen taas miettiä ja kävellä, kunnes väsyi ja lopultakin syventyi kirjaan tehden paperille muutamia muistiinpanoja.
Oli jo myöhäinen yö, kun Leena astui sisään yllään väljä yöpuku.
— Terveisiä juhlasta! — sanoi hän läheten Uurasta. — Näin täältä valoa ja tulin sanomaan hyvää yötä.
— Hyvää yötä! — murahti Uuras liikahtamatta.
Leena laski kätensä hänen olalleen.
— Joimme sinun maljasi, ja kaikki kaipasivat sinua juhlassa!
Uuras kääntyi äkkiä häneen päin.
— Leena!
— Niin, samppanja taisi mennä päähän. Minua huumaa, annahan kätesi. Oo, miksi sinä noin katsot? Onko tämä ensi kertaa? Sanoinhan jo päivällä, että tahdon taas pitkästä ajasta juoda samppanjaa. Olen kiusannut itseäni kotona, kun et tullut mukaan. Nyt osaan yksinkin. Hyvää yötä, osaan minä yksinkin mennä nukkumaan. Hyvää yötä!
Leena poistui Uuraan pysyessä tiukasti vaiti.
XIX.
Keväinen aamu valkeni huikaisevan kirkkaana, ja varpuset sirkuttivat kilpaa Uuraan puutarhan pensaissa pyrähdellen parvittain aidalle ja käytäville, kuoputtaen ja nokkien multaisilla kukkapenkeillä.
Oli jo aamupäivä, kun Leena-rouva raukeana nousi ja tapansa mukaan pukeutui huolellisesti. Hän tuli aina säännöllisesti suurukselle kuultuaan miehensä askeleet ruokasalissa, joka oli liian suuri ja tuntui kolealta vain heidän kolmen pöydässä istuessaan. Mutta Leena oli sen tahtonut näin tilavaksi, sillä vanhassa talossa oli liian ahdas ruokasali ollut aivan riittämätön hänen lukuisille vierailleen.
Vuosien kuluessa Leena oli ylläpitänyt laajaa seurustelua ja altista vieraanvaraisuutta. Hänen erinomaiset ruokalajinsa ja viininsä ja ennen kaikkea iloinen seura houkuttivat tähän taloon, missä emännän imarteleva huomaavaisuus teki oikeutta jokaisen vieraan erikoisansioille, loihtien ne esiin seuran ihailtaviksi sillä tavalla, ettei kenenkään itsetuntoa loukattu eikä kateutta herätetty.
Leena-rouvan sali oli usein täynnä tilapäisesti saapuneita vieraita, niin että se tuntui ahtaalta ja hän toisinaan tuumi, eikö sitä sopisi laajentaa yhdistämällä siihen viereinen huone. Tosin siellä englantilaiseen tapaan rakennettu uuni ja laaja akkuna, jonka leveällä laudalla oli harvinaisia kukkia, olivat ehkä liian suuret hänen nykyiseen saliinsa. Vieraiden mielestä oli iltahetkien viihtyisyys suloista tässä salissa hehkuvan uunin edessä varsinkin silloin, kun puolihämärä heitti pehmeitä varjoja ja kaunislehtiset viuhkapalmut tukevilla jalustoillaan, veistokuvat ja taulut seinillä peilien pintaan kuvastuneina tuntuivat elävän ja liikehtivän.
Leenalla ei koskaan riittänyt malttia harjoittaa soittoa niin perinpohjaisesti, että olisi voinut vieraitaan sillä huvittaa, mutta vieraat hoitivat sen puolen pitäen mieluisana tehtävänään esiintyä vaadittaessa.
Uuras viihtyi harvoin vaimonsa vastaanotoissa, ellei ollut läsnä ketään hänen liiketuttavaansa tai kaupungin toimihenkilöitä, joiden kanssa hän kuitenkin mieluummin seurusteli kotinsa ulkopuolella. Siitä huolimatta luettiin talon vieraanvaraisuus Uuraankin ansioksi. Erikoisena suosionosoituksena pidettiin pääsyä Uuraan omalle puolelle hänen työhuoneeseensa, jossa Uuras tunsi olevansa kotonaan ja vapautuvansa orjuuttavasta seurustelusta.
Sitäpaitsi estivät Uuraan loppumaton kiire ja jokapäiväiset työt ja kokoukset, joita kesti myöhään yöhön, pitämästä säännöllistä perhe- ja seuraelämää. Hänen oli usein pakko aterioida kiireessä ja eri aikoina ja viettää viikkomääriä toisella seudulla töiden vuoksi. Varsinkin oli kaksi viimeistä vuotta kulkutautisairaalaa rakennettaessa erottanut hänet kodista pitkiksi ajoiksi. Eikä vain kodista, vaan myöskin kaupungin luottamustoimista. Vähä vähältä hänen oli ollut pakko tappioitaan peittääkseen ja sairaalan rakennukset loppuun suorittaakseen myydä osakkeitaan niissä monissa yrityksissä, joiden perustajiin ja omistajiin hän kuului. Samalla hän joutui pois johtokunnista ja kosketuksista rahamaailmassa uhratessaan kaiken työnsä ja aikansa ylivoimaiseen urakkaan.
Leena ei paljon tiennyt miehensä asioista. Rikkaana ja itsenäisyyteen tottuneena hän ei koskaan neuvotellut arkielämän menoista. Hän piti sitä omana asianaan. Isänsä kuoltua hän oli saanut tuntuvan perinnön, josta osa käytettiin talon uudestirakentamiseen, ja muu rahamäärä riitti tyydyttämään Leena-rouvan satunnaisia tarpeita monena vuonna. Uuras ei tahtonut käyttää näitä varoja omiin yrityksiinsä. Siten oli kummallakin viime vuosiin saakka ollut oma kassansa.
Uuras antoi rahalle arvoa vain liikkeensä välittäjänä. Yksityisiin tarpeisiinsa hän käytti perin vähän, ollen vaatimaton ja paikoin tyystikin, mutta talouteen ja Leenan rahojen käyttöön hän ei tahtonut puuttua myöntäen aina pyydettäessä tuntuvia summia.
Vasta viimeisinä vuosina hän oli alkanut kysellä ja vähä vähältä huomata, kuinka paljon heidän elämänsä maksoi ja kuinka vähän tästä suuresta touhusta oli tulosta. Ei niin, että hän olisi välittänyt rahasta, mutta elämäntyö näissä oloissa ja sillä tavalla ei häntä tyydyttänyt. Se tuntui tyhjältä ja herätti ammottavan onttouden tunteen.
Hän liikkui paljon ihmisten joukossa, ja heidän elämänsä kiinnitti kyllä hänen huomiotaan, mutta hän ei tahtonut joutua läheisiin väleihin kenenkään kanssa. Hän vain vertaili heitä itseensä vuosi vuodelta pannen merkille, että hän itse ikäänkuin lamautui, ei enää voinut koota voimiaan tekemään mitä tahtoi, kuten ennen nuoruudessaan. Ja kuitenkin hän myönsi suruksensa, ettei ollut vielä tehnyt mitään siitä, mitä tunsi itsessään piilevän. Hän kaipasi omaa työtä, joka pysyisi ja eläisi ja olisi yksinomaan hänen luomaansa, niinkuin hän oli sanonut Eliisalle. Päiväkaudet ja monet unettomat yöt hän mietti ja suunnitteli omaa konetehdasta, mutta huomasi sen ylivoimaiseksi.
Eihän siinä tosin ollut mitään outoa eikä pilventakaista, mutta kolmen vuoden jättiläistyö valtion kulkutautisairaalan urakassa, joka oli niellyt hänen omaisuutensa, oli nujertanut hänet, ja tuskanhiki otsallaan hän tunnusti olevansa uupunut. Se tunto hiipi salaa yllyttäen alistumaan ja tyytymään tilaansa ja keinotellen tinkimään pyrinnöistä parempaan.
Samalla tuppautuivat esille kaikki ne kohtalonkäänteet hänen elämässään ja kehityksessään, joista uusi ura ja voimanponnistus oli lähtenyt, aivan kuin ilkkuen muistuttamaan häntä nykyisestä lamaannuksen tilasta. Toisaalta hänen uupumuksensa oli mieltäviihdyttävää velttoutta, ja hymyillen hän totesi välistä tavoittelevansa nuoruutta ja viehättyvänsä sen haaveista. Toisinaan väikkyi Anjan kuva hänen mielessään, ja hän luuli huomanneensa, että Eliisa hyvin paljon muistutti hänen nuoruutensa puhdasta lemmittyä. Se oli kuin haavenäky, joka todellisuudeksi muuttuneena ja houkuttelevana kulki edellä sormi huulilla kehoitellen: "tule, tule!" mutta tavoittaessa muuttui jälleen Eliisaksi, lapseksi, jonka hän kohtalon tarjoomana oli hoivaansa ottanut.
Samoin oli hänen entinen tarmonsa tavoitella jotakin uutta ja eloisaa vielä jäljellä hänessä itsessään, mutta ei niin varmana eikä iskevänä, ei edes käskettävissä. Niinkuin nuori tyttö oli väistynyt, niin tunsi Uuras nyt oman tarmonsa, oman luomiskykynsä väistyvän. Hän myönsi todellakin olevansa väsynyt.
He olivat syöneet suuruksensa sanaakaan vaihtamatta. Ja kun Uuras nousi pöydästä mennen työhuoneeseensa, seurasi Leena häntä sinne kuiskaten Eliisalle:
— Nyt tahdon kerrankin tiedustella, mikä häntä vaivaa!
XX.
Leenasta tuntui, kuin Uuraan huoneen hiljaisuus olisi kuunnellut hänen sydämensä rajua lyöntiä. Hän oudoksui omaa levottomuuttaan eikä keksinyt mitä sanoa miehelleen, joka hänen sisään astuessaan oli tarttunut sanomalehteen ollen siihen syventyvinään.
Leena istui akkunan kohdalle rahille nojaten käsiään pöydälle.
— Uuras, — sanoi hän, — minusta sinä näytät väsyneeltä, sinä olet jo pitkän aikaa — —
— Sehän on minun oma asiani.
— Eiköhän, mutta tiedäthän, että minäkin tahdon saada osani sinun huolistasi.
— Ei niitä huolia voida jakaa.
— Mitä huolia sinä tarkoitat?
— Ne ovat yksinomaan minun omiani, eivät näy eikä kuulu, ei voi koskettaa eikä tavoittaa, tuskin tajuta, jos sinulle kertoisin.
Leena-rouva katsoi mieheensä pitkään, ja outo ahdistus puristi hänen rintaansa.
— Mitä sinä sanot?
— Lienen aivan toisenlainen ihminen kuin kaikki ne hienot vieraasi, joita lohduttelet ja ymmärtelet.
— Puhu peittelemättä, sitä minä sinulta hartaasti pyydän.
— No niin, tapahtukoon tahtosi. Huomaan kyllä itsekin, ettei tämä elämä pitkän päälle voi jatkua näin. Olen ajatellut jättää kaupungin ja asettua tykkänään maalle.
Leena-rouva tuijotti mieheensä kysyvänä ja hämmästyneenä.
— Niin, sinä tietysti jäät kaupunkiin. Minä tahtoisin muuten kysyä sinulta, oletko voinut tyytyä tähän puolinaiseen elämäämme?
— Puolinaiseen? En ole tuntenut mitään puuttuvan, — vastasi Leena tekeytyen aivan levolliseksi.
— Niin, jos olet voinut viihtyä, niin eihän muutos sitten olekaan varsin suuri, — sanoi Uuras, hänkin pysytellen rauhallisena. — Minä tahtoisin sopia kanssasi erosta tyynesti ja vakavasti. Kävisi pitkäksi selitellä kaikkia syitä, sanon vain kerta kaikkiaan, että kaipaan yksinäisyyteen ja uuteen toimintaan.
— Tahdotko siis minusta eroon! Sitä eroako sinä oikeastaan tarkoitat?
— Avioeroa.
— Hyvä jumala, kuinka sellainen ajatus on voinut sinussa herätä?
— Se on vain seuraus siitä, että minussa on niin kova halu päästä uuteen elämään. Väsymykseni on sitä laatua, ettei se siedä entistä.
— Kerro edes suunnilleen, mitä olet ajatellut uudesta elämästäsi.
Tämä kaikki tulee niin äkkiä, etten pysty sitä käsittämään.
— Se ei vielä ole valmiiksi suunniteltua, mutta voidakseni toimia tarvitsen täyden vapauden.
— Minun ymmärtääkseni, rakas Uuras, olisi parasta odottaa, kunnes olet aivan selvillä asiastasi, — sanoi Leena ja läheni miestään huolestuneesti hymyillen. — Ja sinä tiedät, mitä ikinä sattuukin, voin minä kestää siinä kuin sinäkin.
— Se on aivan tarpeetonta, koska et voi minua sillä tapaa auttaa. Tässä asiassa minä olen puolestani varmasti päättänyt selviytyä aivan yksin ja vaatia vapaat kädet! — sanoi mies niin varmasti, että Leena kalpeni jääden tuskasta sanattomaksi.
— Mutta rakas Uuras, eikö ole mitään keskitietä?
— Ei, etkö sinä ymmärrä, että minun tarvitsee kerätä kaikki voimani, kaikki mahdolliset apuneuvotkin vielä kerran aloittaakseni uudestaan? Nyt se on vaikeampaa kuin nuorena, ymmärrätkö? Usko itseeni ei ole sama!
— Pitääkö aloittaa uudestaan?
— Sen voin itse päättää, ja siihen sinun täytyy tyytyä!
— Minne sinä muuttaisit?
— Oh, sanoinhan, etten vielä tiedä.
Leena ei jaksanut kauempaa. Hän oli ensi kerran elämässään saanut suuren surun. Se oli kuin kuoleman sanoma, jonka tietää todeksi, eikä kuitenkaan saa siitä todellista tuntemusta ennenkuin jonkun ajan kuluttua.
Hän muuttui äkkiä vanhaksi naiseksi, kävi hajamieliseksi, tavaten itsensä toiselta puolen huoneistoa tietämättä, miksi oli sinne mennyt.
Eliisa tuli häntä vastaan kysyen:
— Onko täti sairas?
— Olenko minä? — vaikeroitsi Leena sulkien tytön syliinsä kuin peläten olla yksin.
Komea koti ja kaikki hänen ympärillään tuntui äkkiä tarkoituksettomalta. Uuraan ovi oli hänestä kuin uhkaava muuri, jonka läpi ei ollut pääsyä.
Vuosi vuodelta oli hänen tunteensa Uurasta kohtaan yhä enemmän saanut äidillisyyden luonteen. Uuraan ulkonainen mukavuus ja viihtyminen oli hänen parhaana huolenaan, samalla kuin hän pyrki kaikkialla miehensä uraa tasoittamaan ja edistämään käyttäen apunaan vaikutusvaltaista tuttavapiiriään ja hyvää aineellista asemaansa. Yleinen luulo olikin, että Leena-rouvalla oli suuri ansio Uuraan nopeaan nousuun. Mutta Leena puolestaan teki kaikkensa johtaakseen pois huomion itsestään ja työntääkseen Uuraan etualalle.
Hän oli monet kerrat ajatellut: — Miten voisinkaan elää ilman Uurasta, sillä se, että hän toimii ja elää täydestä sielustaan mukana kaupungin liike-elämässä, se on minun suurin onneni.
Ja nyt se onni uhkasi pettää ja hän jäisi omana varjonaan jatkamaan tarkoituksetonta elämäänsä. Hän mietti sitä päivät päästään uskaltamatta uudestaan kysellä Uuraalta, joka näytti unohtaneen, mitä oli vaimolleen sanonut. Mihin hän tarttui, se heltisi kädestä; mitä hän ajatuksissaan tavoitti, väsähtyi tuskan tuntoon, eikä hän keksinyt mitään varmaa syytä, joka olisi kaiken tämän aiheuttanut, ja niin hänen mieltään jäyti epämääräinen pelko miehensä kohtalosta.
XXI
Kaiken päivää Uuras oli piirrellyt suunnitelmia ja tehnyt laskelmia. Hänen vihellyksensä kuului kautta koko talon, ja Leenakin elpyi toivomaan.
Avonaisesta akkunasta tulvi Uuraan työhuoneeseen aurinkoa ja kevään huumaavaa ilmaa. Uuras seisoi hetkisen akkunassa, ja mullan tuoksu herätti hänessä muiston Lehvin pajasta, kuinka hän siellä oli keväisin, talvisin, väliin vuoden umpeensa takonut ja toisinaan ovella levätäkseen seisonut ja katsellut ruohoa, joka vaaleassa vihreydessään nousi vanhan korren juurelle purojen loristessa, lintujen livertäessä ja mullan pirteästi tuoksuessa. Se oli paisuttanut hänen rintaansa synnyttäen kiihkeätä halua päästä pois kotoa maailmalle, näkemään, kuulemaan, oppia ottamaan, uutta, suurta ja tuntematonta saavuttamaan. Ja silloin oli rauta aina parhaiten taipunut ja vasaran alla kauniisti muodostunut siksi kaluksi, mitä hän milloinkin tahtoi.
Hän kääntyi pois akkunasta sulkien sen ja palasi pöytänsä ääreen antautuen jälleen työhönsä.
Eliisalle hän oli antanut tehtäväksi laatia luettelot rakennustarpeista, mitä nyt oli varastossa, ja auttanut häntä hinnoittamisessa, ja nyt tyttö toi ne hänelle pyytäen täyttämään muutamia puuttuvia numeroita.
— Arvaappas, Eliisa, mitä tästä tulee! — sanoi Uuras osoittaen piirustuksiaan pöydällä.
Eliisan silmät seurasivat pohjapiirrosta, joka ei näyttänyt mitenkään suurta rakennusta tarkoittavan.
— Tiedätkö, minne tämä rakennetaan? Sinun ja minun erämaahani.
Ajatteleppas, sinä annoit minulle tämän lahjaksi.
— Te sen otitte, te sen keksitte. En tiennyt enkä usko vieläkään, että minulla olisi mitään antamisen arvoista.
— Jos sinä olisit, niinkuin minä nyt, uudesti syntymässä, niin käsittäisit, kuinka paljon annoit ja voisit antaa.
Nuoren tytön silmät paljastuivat verhojensa alta, ja niissä kimalteli ja välähteli ihmettelevä kysymys.
— Sinä olet minulle hyvin kallis, — sanoi Uuras tuskin kuuluvasti.
Eliisa punastui, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
— Minun on niin vaikea olla, — sanoi hän. — Se on niin outoa ja kummallista.
— Minä odotan, kunnes sydämesi taipuu, — sanoi Uuras etsien nuoren tytön katsetta, mutta Eliisa oli jälleen sulkenut sielunsa, eikä silmissä enää ollut salaperäistä eloa eikä säteilyä.
Uuras sai levottoman ahdistuksen vallassa pidätetyksi kätensä nousemasta Eliisan painuneelle päälle.
— Eikö sinussa kevät ja aurinko herätäkään suloista raukeutta ja tuskaa? — sanoi Uuras hetken kuluttua ottaessaan Eliisalta vastaan varastoluettelot.
— Kyllä, — vastasi nuori tyttö kohottaen silmänsä, joissa jälleen säteili ja paloi.
Uuras painoi hänet äkkiä povelleen ja suuteli otsalle. Mutta samassa
Eliisa huudahti ja riensi pois.
Uuras vaipui tuolilleen ja kätki kasvot käsiinsä.
Leena oli levottomuuttaan haihduttaakseen tahtonut taas nähdä miehensä ja uudestaan ottaa puheeksi tuskallisen asian, mutta peläten hänen ärtyisyyttään viipyi epätietoisena salissa rauhoittaakseen rajusti sykkivää sydäntään. Hän kohotti oviverhoa kuullessaan Uuraan ja Eliisan äänet ja jäi vastoin tahtoaankin kuuntelemaan. Se, mitä hän näki ja kuuli, oli hänelle niin vihlovaa ja lamauttavaa, ettei hän aluksi voinut paikaltaan liikahtaa, ei paeta eikä astua eteenpäin.
Mutta sitten hänen tarmonsa palasi ja säkenöivä viha täytti mielen.
Nyt hän ei olisi voinut olla astumatta miehensä eteen.
Hän kulki raskain askelin lattian poikki, ja Uuras kääntyi häntä kohti.
— Totta totisesti sinussa on sutta enemmän kuin luulinkaan! — puhui Leena painostaen joka sanaa ja hiukan kangertaen, sillä suutuksissaan hänen oli aina vaikea puhua selvästi.
— Pitäisikö minun tässä lampaana määkiä?
Uuraskin oli valmis taisteluun tuntien helpotusta saadessaan purkaa pettymystään Eliisan tavoittelussa, sillä hänelle oli äkkiä selvinnyt tytön vastahakoisuus.
— Oletko sinä todella unohtanut sen vanhan jutun? Eikö se uhri koskaan muistu mieleesi?
— Taivaan nimessä, mitä sinä tarkoitat?
— Anjaa! — vastasi Leena painavasti.
— Vai nyt sinä sitä muistutat minulle, vaikka et ole koskaan ennen tahtonut asiaan kajota, et sinä, ei äiti, ei kukaan!
— Tiedätkö miksi? — huusi Leena hengittäen raskaasti ja purkaen sanat työntämällä esille. — Sinä olet lyhentänyt sen lapsen elämän, eikä sellaista saa uudistaa!
Uuras syöksyi raivostuneena Leenaa kohti tarttuen hänen hartioihinsa:
— Sano, sano kaikki!
— Niin, miksi en sanoisi? Anja upotti itsensä sinun tähtesi!
Uuras hellitti otteensa ja tuijotti Leenaan hapuillen käsillään kuin olisi nähnyt juuri lausutut sanat ilmassa palavina ja tahtonut ne sammuttaa. Leena näki sanojensa tuhoisan vaikutuksen ja riensi sitä lieventämään.
— En olisi sitä sinulle koskaan sanonut, olenhan niin monta vuotta pitänyt sitä sinulta salassa, kun tiesin, että se tieto surmaisi senkin vähän hellyyden, mikä sinulla on minua kohtaan, mutta kun juuri näin Eliisan ja sinut — — — niin sen täytyi — — täytyi tulla ilmi!
— Anja, Anja! — huusi Uuras äänessään miehen peloittava tuska, heittäytyi pöytää vasten ja itki rajusti.
XXII.
Eliisa oli paennut omaan kamariinsa, johon mentiin sivuportaista. Siellä hänellä oli kuin oma koti ja oma vapaus. Leena ei suinkaan ollut niitä jotka karsain silmin katsovat nuorten iloa, ja usein hän toivoi, että Eliisa olisi ollut vilkkaampi ja halukkaampi ilojen pitoon, pukeutunut aistikkaammin, sievä kun oli, ja seurannut häntä huveihin. Eliisa ei tahtonut. Hänellä oli kuitenkin tovereita, ja niistä uskollisin rakennusmestari Murtola.
Kun hän nyt vapisevana ja onnettomana pakeni huoneeseensa ja istuutui avatun akkunan eteen haukkoen raitista ilmaa, sillä ahdistava tunne oli kuin pahoinvointia, näki hän Murtolan aivan edessään katukäytävällä.
— Tule sisään! — sanoi Eliisa, ja kun Murtola oli huoneessa, huomasi hän, että jotakin oli tapahtunut ja jouduttanut nuoren miehen saapumista.
— Tapasin jo aamulla Uuraan, ja hän puhui sinusta — — se mies ei osaa pitää naamaria!
— Mikä sinun on? — kysyi Eliisa ihmeissään. — Olethan aivan suunniltasi!
— Herra Uuras — — —!
— Älä sano mitään, jos se on ikävää, — sanoi Eliisa sävähtäen punaiseksi.
— Minä olen kuvitellut — —
— Mitä?
— Mielialat näkyvät tarttuvan. Älä peittele, tunnenhan minä sinut, vanha vierustoveri!
— Voithan sitten sanoa, koska tunnet, itse en tiedä, mikä minua vaivaa!
— Kas näin, sano nyt, ennenkuin joku tulee! — pyysi Murtola pidellen Eliisaa käsistä.
— Minua ahdistaa, tahtoisin paeta täältä, mutta en voi, tuntuu kuin kaikki ovet olisivat lukossa.
— Sinähän vapiset, Eliisa kulta! — puhui nuori mies vetäen tyttöä lähemmäksi.
— En uskalla puhua ääneen, täällä on kuin seinilläkin olisi korvat!
— Kuiskaa korvaani! — sanoi Murtola käyden jo hilpeäksi. — Kas näin, nyt uskallat, olen utelias!
— Minä en voi sitä sanoa, minulla ei ole oikeutta — —
— Se siis koskee jotakuta kolmatta?
— Tietysti, eihän se muuten mitään olisikaan. — Luuletko, että nyt voisin tyytyä pelkkiin viittauksiin? Sinä olet luvannut olla ikuinen toverini!
— Minä en voi. Ainoastaan hän ja minä, kukaan muu ei saa sitä tietää.
— Niinkö ovat asiat? Olisit sentään voinut sen sanoa ja aikoja sitten! — ja Murtola poistui ovelle.
— Ei, älä mene, älä jätä minua — — tuntuu kuin hukkuisin ilman sinua. Sinä olet aina ollut — — — en tiedä kuinka, niin läheinen minulle!
— Puhu, kerro kaikki!
— Anna kätesi — — älä katso minuun, etkö tunne, kuinka minun on tukala?
Murtola veti nyt Eliisan rohkeasti povelleen, ja Eliisa salli sen, arkailematta painuen kuin turvaa etsivä ystävänsä syliin.
— Sydämesi lyö niin rajusti! — kuiskasi Murtola.
— Tässä lepään, tekisi mieli itkeä, ellei se olisi niin hupsua, — sanoi Eliisa hymyillen.
— Itke, itke vain, ei se ole hupsua!
— Sinä olet niin hyvä, en osaa sinua vierastaa. Eikö ole suurenmoista, että mies ja nainen voivat olla näin läheisiä, vaikkei ollakaan kihloissa?
— Niinhän sinä puhut, mutta tiedätkö ehkä mitä sydämessäsi on?
— Tiedän, ei kenelläkään ole sellaista suhdetta kuin meillä kahdella nyt on!
— Niin, ehkei!
— Minä en välitä mistään, kun sinä olet — —
— Oikein, oikein lähellä! — huudahti Murtola painaen Eliisaa povelleen.
— Minä olin äsken niin onneton!
— Itke, itke, minä olen tässä, kuivaan kyyneleesi, pikku toveri, rakas Eliisa! — ja hän suuteli nuorta tyttöä kiihkeästi.
— Niin, minä rakastan, rakastan, — sanoivat he kuin yhdestä suusta.
— Hyvä Jumala, minä rakastan sinua enkä sitä tiennyt, sinä paha poika, mikset sitä jo ennen sanonut?
— En oikein uskaltanut, sinä olit aina niin omissa ajatuksissasi.
— Nyt on — —
Eliisa ei saanut jatkaa, tunnit vierivät, ja he unohtuivat keskenään rupattelemaan.
— Leena-tädille minun pitää vielä tänään sanoa. Hän on kyllä nähnyt sinut ennenkin täällä, mutta ei kuitenkaan tiedä.
— Niin, kyllä se lienee parasta. Minäpä ilmoitan itse.
— Kiitos, Karl, mene heti, muuten olen niin levoton.
Murtola ilmestyi Uuraan työhuoneeseen ja tapasi hänet siellä kävelemässä edestakaisin pää kumarassa.
— Tahtoisin mielelläni puhutella rouva Uurasta, — sanoi hän.
— Hän on tuolla sisällä! — ja Uuras viittasi saliin päin.
— Mieluummin teitä molempia, jos suinkin sallitte!
Uuras katsoi kummastellen nuorta miestä ja soitti palvelijaa, joka haki talon rouvan.
Leena riensi levottomana sisään, mutta rauhoittui nähdessään Murtolan.
— Ehkä hiukan hämmästytte, kun näin äkkiä ilmoitan, että Eliisa ja minä olemme juuri menneet kihloihin!
Uuras jäykistyi paikalleen ja tuijotti Murtolaan. Äkkiä hän suoristautui kuin olisi vasta tajunnut sanat. Leena onnitteli sydämellisesti, mutta Uuraan tuijottaminen kävi heille molemmille tuskalliseksi. Uuras osasi kuitenkin hillitä itsensä ja sanoi kylmästi:
— Minä en suostu. Eliisa ei ole voinut — — hän on vielä alaikäinen, ja minä olen holhooja!
— Eliisan onnea me emme tahdo estää, — sanoi Leena.
— Ja kuitenkin — —!
Uuras ei sanonut enempää, mutta tuoli rusahti hänen kätensä painosta ja hän itse nojasi pöytää vasten ummistaen silmänsä. Leena-rouva ja nuori mies peräytyivät hämmentyneinä saliin.