XXIII.
Eliisa oli matkustanut Murtolan äidin luo jäädäksensä sinne siihen saakka, kunnes hänen sulhasensa olisi ennättänyt vuokrata asunnon ja heidän häänsä vietettäisiin. Leena oli järjestänyt kaikki hiljaisuudessa, eikä Uuraalla ollut siitä tietoa.
Uuras sulkeutui itseensä, tuntien lamauttavaa raukeutta, joka raskaana taakkana painoi häntä ruumiillisesti niinkuin henkisestikin. Kaikki oli hänestä pohjattoman tyhjää ja mitätöntä arkielämän märehtimistä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja painoi sen suulleen estääkseen epätoivoista tuskannyyhkytystä, joka toisinaan oli hänet tukehduttaa. Hän kuvitteli elävänsä varjossa kuin vanki ja näkevänsä laajoilla ulapoilla suuret laivat täynnä elämän riemussa liikkuvia ihmisiä, jotka viittoen häntä mukaansa lauloivat rakkaudesta ja onnesta, joukossa nuoria tyttöjä, kuten Anja ja Eliisa, eikä hän koskaan pääsisi heitä lähenemään. He kuuluivat toiseen maailmaan, toiseen elämään. Hänen täytyi sanoa heille jäähyväiset — unohtaa, unohtaa — elää yksin, aloittaa yksin uutta elämää, jättää se vanha, jossa hän ei ollut koskaan päässyt oikean elämän makuun, sen, jota alati tunsi kaipaavansa, janoavansa, tietämättä mitä se oli, voimatta sille antaa nimeä tai selvää muotoa. Se oli suurta tuntematonta, minkä hän vasta silloin olemuksessansa tajuaisi, kun se häntä lähenisi, kun hän sitä itseensä liittäisi ja siihen sulautuisi.
Voi hyvä jumala, olihan nuoruus haihtunut tavoitellessa edellä pyörivää kultakerää, joka kiilsi kauniina ja houkutteli luvaten johtaa itse elämän aarteille, mutta veikin liejuiseen suohon.
Hän tunsi kotinsa itselleen vieraaksi, inhosi vaimonsa hankkimaa ylellisyyttä ja komeutta, jonka takana tuijotti tyhjyys. Mitä hän oli itse tehnyt ja saavuttanut kaiken tämän ohella? Se työ, jonka hän oli suorittanut kuumeisella kiireellä, ei koskaan kiinnittänyt hänen sieluansa, ei täysin temmannut mukaansa, niin että kaikki muu olisi unohdukseen vaipunut. Aina hän oli ikäänkuin katsonut sen ohitse ja ylitse, silmäillen kauemmaksi ja toisaalta odottaen jotakin uutta ja tuntematonta, mikä kuuluisi hänelle yksin ja ottaisi hänet kokonaan valtoihinsa.
Oli hetkiä, jolloin hän pakeni uskonnon turviin muistellen äitinsä ylistyslauluja ja miettiviä kasvoja, jotka arkielämän askartelussa lienevät kyselleet sielun syviä salaisuuksia, neuvotellen ja tinkien elämän totuuden kanssa ja luullen kantavansa kaiken maailman tuskaa kyläsepän majassa, kaikkein arkipäiväisimmässä pikku huolessaan.
Mikä on suurta, mikä pientä? kysyi Uuras. Äitini tuska oli minusta pientä, ehken tunnusta sitä tuskaksi ollenkaan. Minun suruni on ehkä naurettavaa ruikutusta eikä miehenmielen arvoista.
Hän oli lapsena liittänyt kätensä yhteen toistaen äidin sanellessa:
Levolle lasken, luojani, armias ole suojani, jos sijaltan' en nousisi, taivaaseen ota tykösi!
mutta se ei hänellä koskaan muuttunut uskoksi. Aika oli epäuskoinen ja hän samoin.
Hänen mielestään oli se pohjaton ihmissielussa piilevä rakkaus ja nimetön kaipuu, joka tavoittaa Jumalaa, vain oman itsensä täydentämistä, halua omistaa hänelle kaikki taivaat ja maat, kaikki inhimillisistä ihanimmat ja korkeimmat ominaisuudet vain siksi, että Jumala voisi olla luottamuksemme arvoinen ja korkein toiveittemme määrä.
Hän oli mieheksi tultuaan päässyt selville ilman suurempaa tuskaa taivaan ja iankaikkisen kadotuksen olemattomuudesta ja tuntenut sydämensä lämpenevän siitä ajatuksesta, että ihminen ilman pelkoa tai palkinnon toivoa voi elää puhtaasti kohdistaen kaiken toivonsa ja pelkonsa omaan itseensä, kasvattaen omaatuntoaan tavoittamaan ja tekemään hyvää hyvän vuoksi ja karttamaan pahaa sen tuottaman tuhon takia.
Nyt se katsantokanta astui hänen tuomarikseen vaatien katsomaan taakseen, elettyyn elämään. Hän ei tahtonut tinkiä erehdyksistään ja tiesi tuskansa tulleen siitä pahasta, mitä oli tehnyt, mutta uskoi voimiensa vieläkin olevan nousussa ja matkalla korvaamaan hyvällä sen, mitä oli elämältä hyvää saanut.
Uuraan luonteeseen ei kuulunut pitkä miettiminen. Kun ensimmäinen musertavan pettymyksen isku oli kestetty, alkoi hän heti suunnitella uutta elämäänsä. Lyhyt ottelu oli kuitenkin ollut hänelle kylliksi synnyttämään kaipuun päästä käsiksi ruumiilliseen työhön. Hän oikein himosi sitä niinkuin janoava vettä. Tarttua käsin, raataa itsensä uuvuksiin, nähdä voimiensa ja työnsä tuottama tulos, unohtaa kaikki hyvin ansaitussa unessa ja päästä kaipaamasta suurta ja etäistä — —
Taaskin hänen mielessään välähti se nuoruudenhetki, jolloin rakkaus oli ensi kerran koskettanut hänen sieluaan ja samalla ajanut kodin piiristä ulos maailmaan. Ja vielä toisenkin kerran — — oh, se aamuhetki, se suuri keväinen silmänräpäys, jolloin hänen huulensa vain kerran koskettivat rakastetun otsaa. Minkä voiman hän silloin olikaan itsessänsä tuntenut ja uskonut rakentavansa erämaahan mahtavan pajan, jossa se suuri ja etäinen piti ilmoille saataman!
Ja nyt, nyt hän saisi hitaasti, epäillen tunnustella perustusta ja käsin nostaa seinät ja vieraan lupaa kysyen tiedustella maan kaistaletta — — pyytää luottoa!
Siinä oli se isku, joka raippana löi. Ja yksin — — aivan yksin oli erämaa vallattava!
Hän päätti mennä tapaamaan pormestari Forsia näyttääkseen hänelle konepajansa suunnitelman ja kustannusarvion. He olivat usein ennenkin puhuneet saman yrityksen aloittamisesta, niin että sen ei nyt tarvinnut erikoisesti herättää epäilyjä, mutta Uuras ei uskonut menestyvänsä, olipa melkein valmis uskomaan, että Fors ja hänen tähtensä Hillikin kieltäytyvät. Päästäkseen lopulliseen varmuuteen hän kuitenkin tahtoi tehdä seikkaperäisen ehdotuksen.
Ennen sitä hän kävi kotona Lehvissä neuvottelemassa vanhan isänsä kanssa. Siellä oli hänelle tarjottu sopivaa maata ja metsää, johon kuului järvi, kaikki lähellä rautatietä. Uuras aikoi saada Lehvin varakkaimpia isäntiä osakkaiksi yritykseen ja myöskin isänsä. Sillä tapaa hän pelastuisi olemasta kokonaan riippuvainen oman kaupungin liikemiehistä.
Hänen isänsä tehtäväksi jäi kuulustella lehviläisten mieltä asiassa, ja Uuras palasi kotia odottamaan siitä tulosta, ennenkuin lähemmin puhuisi Forsille ja Hillille.
Pari viikkoa myöhemmin ukki saapuikin kaupunkiin. Maalaisille oli
Uuraan suunnitelma ollut outo, kuten hän itse olikin epäillyt, niin
että mitään tuntuvia rahamääriä ei sieltä käsin ollut odotettavissa.
Maapalsta kyllä oli saatavissa edullisilla ehdoilla.
Uuraalla ei siis ollut muuta neuvoa kuin pyytää Forsia ja Hilliä osakkaiksi tai takaajiksi.
XXIV.
Uurasta odotellessaan Leena istui aamupäivällä miehensä huoneessa, joka oli hänelle viihtyisin ja johon liittyivät niin monet onnelliset ja tuskallisetkin muistot. Tuntui kuin olisi siellä ollut Uurasta lähempänä ja häntä paremmin ymmärtänyt, samalla vapautuen raskaasta huolesta.
Palvelija ilmoitti pormestari Forsin tahtovan tavata rouvaa, eikä Leena vielä ennättänyt vastata, kun Fors jo seisoi salin ovella verhoa syrjään vetäen ja hattu kädessä astui tervehtimään.
— Mieheni ei ole kotona, — sanoi Leena väsyneesti.
— Käyntini tarkoittaakin teitä, rouva, — vastasi pormestari, laski hattunsa pöydälle ja jäi itse seisomaan hymyilevänä ja hyväntuulisena. — Voinko puhua peittelemättä? — lisäsi hän vilkaisten ympärilleen ja istui emännän tarjoamalle tuolille.
— Miten vain tahdotte, — sanoi Leena.
— Olen niin usein leikillä muistuttanut teille vanhaa lupaustanne viisitoista vuotta sitten. Muistatteko?
— Eihän sellaisia lupauksia pidetä niin erinomaisen tärkeinä.
— Teidän mielestänne ei — — minun mielestäni se ei ole unhotukseen heitettävä. Asiat ovat nyt kärjistyneet sille kannalle, että pidän viisaimpana neuvotella kanssanne.
— Onko sattunut jotakin? En oikein ymmärrä.
— Olen kuullut Uuraalta itseltään, että hän siirtyy pois kaupungista ja on pyytänyt teitä suostumaan avioeroon.
Leena kalpeni tuntien silmissään pimenevän ja kääntyi akkunaan peittääkseen mielenliikutustaan.
— Se seikka, että teidän sydämenne silloin — — Uuraan tultua kaupunkiin — — äkkiä minulle kylmeni huolimatta varmasta sopimuksestamme, ei nyt estä minua uudestaan kysymästä, kun näyttää siltä, että avioliittonne tulee purettavaksi ja teidän ja Uuraankin asiat kaipaavat järjestämistä, — jatkoi Fors varovasti.
— Kiitän teitä, herra pormestari, kunniakkaasta tarjouksestanne. Se — se tulee vain niin äkkiä. Minä en voi antaa mitään järkevää vastausta. Voittehan käsittää, etten ole aavistanut mitään tämäntapaista tulevan puheeksikaan.
— Minä olen piintynyt vanhapoika ja tottunut teitä odottamaan. Senhän olette aina tiennyt ja myöskin ymmärtänyt. Olen myöskin joskus luullut nähneeni väläyksen onnellisemmasta käänteestä omaksi hyväkseni. Ettehän sitä nyt kieltäne, kun olemme ratkaisuun joutumassa?
— En suinkaan. Olemme niin vanhoja ja läheisiä ystäviä, että on voinut olla paljonkin — —
— Sen, mitä nyt esitän, ei pitäisi siis olla niin perin outoa, — huomautti Fors yhä hymyilevänä.
— Se on niin raskasta, — sanoi Leena hiljaa.
— Sen käsitän, olettehan niin paljon uhrannut, paljon tehnyt Uuraan hyväksi. Teidän viisautenne ja viehätysvoimanne on saanut koko kaupungin uskomaan Uuraasta suurta.
— Niin, se on ollut riemuani! — huudahti Leena kuin elpyen.
— Hm, saippuakupla voi heloittaa jonkun aikaa merkillisen viehättävissä väreissä.
— Jos hän on ollut saippuakupla, on koko kaupunki kuvastunut hänessä, ja me olemme kai olleet hullunkurisia muodoltamme, pöhöttyneitä, pikkuisia ja pitkäkorvaisia — — enpä tiedä!
— Älkää naurako, Leena-rouva, te olitte itse heidän joukossaan, mutta Uuraalle se oli hyvä afääri!
— Herra pormestari!
He katsoivat toisiinsa, Leena punastuen suuttumuksesta ja Fors kylmästi hymyillen.
— Jos niin olisi ollutkin, ei se asiaa muuta, sillä hän ei koskaan ole tahtonut käyttää minun omaisuuttani, — sanoi Leena.
— Niin, rahoja, mutta mitä rahat merkitsevät Uuraan tapaiselle? Pelinappuloita. Teidän kauttanne hän saavutti sen, mihin ei muuten olisi ulottunut: aseman, luoton, pääsyn sivistyneisiin piireihin ja oman kehityksensäkin. Siitä oli vain kädenojennuksen matka johtomieheksi.
— Aivan niin, ja hän ojensi kätensä, käski teitä kaikkia niin kauan kuin häntä halutti. Nyt hän on siihen kyllästynyt, — puhui Leena hehkuvin katsein ja kiihtyi omista sanoistaan.
— Miksi kiistellä? Sanon teille vain yhden asian: hyvin pian huomaatte, että on pakko kuunnella ehdotustani — — Uuraan vuoksi, — puhui Fors heittäen Leenaan uhkaavan katseen.
— Te vihaatte Uurasta!
— Uuras niittää ystäviensä viljaa ja myy sen heille kalliista hinnasta. Minä aion lakata ostamasta, — selitti Fors peittelemättä.
— Minä en käsitä — —
— Uuras on pyytänyt minua takaajaksi.
— Ja te?
— En tiedä, en ole päättänyt. Tahdoin ensin neuvotella teidän kanssanne.
— Minulla on teille vielä maksamatta velkani, se kymmenen tuhatta.
Ja tällä kertaa minun on hyvin vaikea sitä asiaa järjestää. Mutta
itse tahdon ne rahat suorittaa. Uuras ei siitä tiedäkään, — sanoi
Leena.
— Sallitteko, että annan teille hyvän neuvon? — kysyi Fors syrjäyttäen Leenan puheen velasta.
— Olkaa hyvä, sitä minä pyydänkin.
— Suostukaa Uuraan ehdottamaan eroon!
— Entä sitten?
— Minä annan hänelle siinä tapauksessa takuuni.
— Luuletteko, että Uuras suostuisi sillä ehdolla käyttämään apuanne?
— Hätä käskee, eikä siinä pitäisi oleman mitään väärää, — vastasi
Fors tähystäen Leenaa tutkivasti.
— Jos Uuras suostuisi sellaiseen — — sopimukseen, entä sitten?
— Te olisitte vapaa, voisitte mennä uusiin naimisiin.
— Se on jo liian myöhäistä.
— Riippuu siitä kenen kanssa.
— Täytän jo pian viisikymmentä, — sanoi Leena hymyillen.
— Ja minä viisikymmentäkuusi ja pyydän teitä vielä kerran vaimokseni!
Fors oli noussut, astui lähemmäksi ja katsoi jännittyneenä Leenaan, joka katse poispäin luotuna ei kieltänyt eikä myöntänyt.
— Otaksutaan, — sanoi Leena viimein, että Uuras suostuu ottamaan vastaan takuunne, vaikka saakin kuulla ehtonne. Silloin minäkin suostun teidän viimeiseen kunnioittavaan tarjoukseenne, — ja hän painosti joka sanaansa, samalla kuin tumma puna nousi kaulalta poskille. — Vielä yksi ehto: meidän on kaikkien kolmen yhdessä käsiteltävä tätä sopimusta.
— Niinkuin tahdotte.
Fors oli juuri lähdössä, kun Uuras saapui kotiin, ja selitti tälle miettineensä tarkemmin konepajan perustamista ja olevansa halukas jatkamaan keskusteluja.
— Niin, olenhan vuosien kuluessa tottunut pitämään sinua ja Hilliä liikekumppaneina, — sanoi Uuras vilkastuen.
— Ja hyvinä perhetuttavina. Rouva Uuras ja minä olemme hyvin vanhat ystävät, jo ennen sinun kaupunkiin tuloasi, — lisäsi siihen Fors.
— Luonnollisesti, — myönsi Uuras kiireesti, kuin tahtoen syrjäyttää sen puolen asiata.
— Olemme myöskin olleet raha-asioissa, vieläpä näinä vuosina, — sanoi Fors.
— Miten? — kysyi Uuras.
— Olen ottanut lainan herra Forsilta, — riensi Leena selittämään.
— Miksi sinä olet ottanut lainan? — kysyi Uuras yhä jännittyneempänä.
— Silloin olit matkoilla.
— Ja sitten, kun tulin kotiin — —?
Leenat ei vastannut, katsoi vain Forsiin, joka näin saatuaan äänettömän kehoituksen jatkoi:
— Pikku summahan se on, enkä minä sitä tahdo painostaa. Tahdoin vain huomauttaa sinulle, kuinka läheisissä tekemisissä olemme.
Minä en suinkaan tarkoita, että se olisi maksettava.
— En ymmärrä — tämä on niin kummallista. Leena on sinulle velkaa, mutta sinä et tahdo rahojasi takaisin?
— Puhukaamme takuusta. Minä suostun pyyntöösi ja otan lukuun myöskin tämän summan, jos rouvasi sen sallii.
— Sen minä kyllä käsitän. Olisit heti sanonut.
— Mutta rouvasi kanssa on puhuttu eräästä ehdosta. Hän suostuu antamaan sinulle haluamasi eron, jos minä annan sinulle takuuni.
Uuras tuijotti heihin vuorotellen, vasta hetken kuluttua ymmärtäen
Forsin sanat.
— Nyt ymmärrän. Vaimoni olisi jonkinlainen uhri. Ehkä sinun vaatimuksestasi — —?
— Onko se niin ihmeellistä! — sanoi Leena katsoen Uuraaseen ja jatkoi tukehtuneella äänellä: — Herra Fors on älykäs, rikas, naiset häntä suosivat. Hän rakastaa minua, on rakastanut jo monta monituista vuotta ja pysynyt naimattomana yhä odottaen! — Leenan ääni selveni ja kiihtyi. — Sinä tahdot eroa ja saatkin sen ja vielä takuun päälliseksi. Minun tunteistani sinä et ole välittänyt — miksi sinua nyt säälittelisin? Älä tuijota noin? Etkö sinä voi ymmärtää, kuinka minä kärsin?
Tuska esti Leenaa jatkamasta pitemmälle.
— Nyt ymmärrän täydellisesti. Takuutasi en voi ottaa vastaan. Senhän sinä, Fors, voit kai käsittää. Minä en myy vaimoani. Jos hän muuten tahtoo erota minusta ja kuulua sinulle, niin se on hänen asiansa.
Leena poistui itkien ja vapautuneena kovasta jännityksestä. Uuras oli todellakin mies, oikea mies, ja kaikki muu häipyi Leenan mielestä yhdentekevänä.
Hän oli hetken aikaa epäillyt ja toivottomuudessaan uskonut, että Uuras ottaisi vastaan takuun välittämättä millä ehdoilla. Nyt hän oli ehdotuksen hylännyt, ja Leenasta oli kaikki muu mitätöntä.
XXV.
Uuraasta näytti, kuin hän olisi repinyt itseltään kaikki sillat kaupungissa, niin ettei ollut pääsyä taaksepäin eikä eteenpäin. Se tuotti hänelle eräänlaista helpotusta. Ikäänkuin pelastuneena jostakin välttämättömästä pahasta, joka oli koeteltava ja kestettävä, ennenkuin pääsisi jatkamaan matkaansa, hän nyt mietti, kuinka saisi lunastetuksi tarjotun maapalstan, joka oli hänelle aivan välttämätön. Missään tapauksessa hän ei tahtonut hankkia varoja kiinnityksellä taloon, joka hänen käsityksensä mukaan kuului Leenalle.
Pian hän sai kokea, etteivät kaikki keinot kuitenkaan vielä olleet lopussa. Hän sattui kertomaan pankinjohtaja Hannulalle uudesta yrityksestään ja saatuaan hänet asiasta innostumaan esitti koko suunnitelmansa. Joku aika takaperin Hannula oli perinnön kautta päässyt käsiksi melkoiseen rahasummaan, josta hän nyt sijoitti osan Uuraan konepajahankkeeseen, ruveten salaiseksi yhtiömieheksi, vaatimatta rahoistaan takuuta, mutta sensijaan koron lisäksi voitto-osuutta. Tällä keinoin Uuras tosin sai vain osan siitä, mitä olisi tarvinnut kunnollisesti aloittaakseen, mutta viisikymmentä tuhatta oli tyhjää parempi. Ja luovutettuaan Leenalle hänen velkansa suoritukseksi kymmenen tuhatta hän oli vapaa lähtemään erämaahansa.
Junassa matkalla Lehviin hänen mieleensä muistui se aika, kun hän palasi Hankoniemestä kuumeisena, ollen heittelevinään suuria kiviä. Ne kerääntyivät röykkiöiksi, joita hän pyrki hajoittamaan, mutta yhä ne vierivät hänen ylitsensä ihmeellisellä tavalla ilmestyen aina samaan paikkaan, yhä raskaampina, yhä nopeammin ja uhkaavammin kierien hänen käsistään. Yksitoikkoinen junan kolkotus tuuditti häntä näissä mietteissä horroksiin, ja entisyys ja sen tapahtumat kiitivät hänen ohitsensa kuin kuumehoureet. Lehviin saavuttuaan hän heti aloitti työt, hankki apuväkeä ja kävi itse käsiksi raatamiseen, jota oli kiihkeästi kaivannut.
Ensimmäisinä viikkoina häntä vaivasi hirveä väsymys, melkeinpä sairaus. Häntä epäilytti, oliko niinkään viisasta raataa kivien ja hirsien muokkaamisessa ja oliko ruumiillisen työn jalous niinkään varma, kuin hän ennen oli uskonut — eikö se ollut tylsistyttävää ja alentavaa? Mutta vähitellen, ruumiin tottuessa ja karaistuessa, samalla kuin rakennukset alkoivat nousta, häipyivät sellaiset epäilyt, ja työn kiireessä ja tärkeydessä hän vietti päivän kerrallaan ja nukkui yönsä unia näkemättä.
Vuoden kuluttua oli uusi laitos jo käynnissä, ja Uuras pääsi oikaisemaan selkänsä ja asumaan omassa uudessa rakennuksessa, jossa oli tilava arkihuone, pari pienempää kamaria, eteinen ja keittiö.
Ulla-muori oli hoitanut poikansa taloutta, sydämessä suru ja ainainen kalvava huoli siitä, ettei poika kuitenkaan viihtyisi ja että tämä kaikki oli vain väliaikaista, minkä jälkeen Uuras taas pian palaisi kaupunkiin asumaan Leenan kanssa. Osaksi hän pahoitteli sitäkin, ettei Leena tullut miestänsä auttamaan ja jakamaan ilot ja huolet, niinkuin aviovaimon velvollisuus on.
Näinä vuosina oli Ulla-muori paljon vanhentunut, tukka harmaantunut, tuima ilme lauhtunut ja ryhti kumartunut. Ukki sensijaan pyörähteli entistä ketterämpänä ja laihempana oman pajansa ja Uuraan "tehtaan" väliä. Hän oli oppinut lukemaan sanomalehtiä, ja siitä oli koitunut hänelle oikea intohimo.
— No, aina sinulla on nuo kakkulat nenälläsi ja lehti kuin seinä edessäsi! — tiuskaisi muori kattaessaan pöytää ja kolhaisi ukkoa pois tieltään.
— Tässä on kirjoitettu pojasta, — härnäsi ukki. Muori kävi uteliaaksi.
— Mitä ne nyt pojasta?
— Täällä kävi sellainen kirjoitusherra tehtaalla katsomassa, ja minä sille latelin yhtä ja toista. Ja nyt se on pantu lehteen.
— Sitten se ei mahda olla mitään oikeata, kun sinä pääsit latelemaan.
— Kuulehan nyt: Tunnettu rakennusmestari Uuras on raivannut itselleen metsään oikean uutisasutuksen. Metsän sisältä kuuluu kilkutusta ja kalkutusta, ja mustat naamat vilkkuvat puiden välissä.
Kaikki on kuin amerikalaista. — — Herra Uuras on itse kuin karhu, pysyy pesässänsä kaiken talvea. Täysin amerikalainen hän on myöskin työnteossa, käyttää omia kouriaan ja hartioitaan antaen palttua hienojen herrojen tavoille — — —
— Olethan taaskin syöttänyt ihmisille juttujasi. Tarvitsisit uuniluutaa paltustasi. Pitäisihän sinun nähdä, että poikaa painaa rahanpuute.
— Mihinkä sitä omista nahoistaan menee, ennenkuin on syli maata sylissä. Kun on ollut niin suuri herra kuin Uuras, niin ei ole hyvä olla pieni herra, täytyy heittää se herruus tykkänään, muuten ei tule hyvä.
— Viis minä siitä! On tuota nyt sitten keisari taikka kerjäläinen, niin määrä sillä pitää olla työllä ja touhullakin.
— Milloin sinä olet nähnyt Uuraan määrää pitävän?
— Missä se poika nyt viipyy? — Ulla-muori tähysti arkihuoneen laajasta akkunasta konepajalle päin, josta kuului työväen äänekästä melua.
— Kuuletkos tuota liehumista nyt taas? Mitä ne tahtovat?
— Mene sitä tietämään — paljon palkkaa ja vähän työtä! — vastasi ukki. — Vaikka eihän ne nyt palkoista. Vallan ne tahtovat!
— Minkä vallan?
— Komennon siellä tehtaalla.
— Kun on tehdas kuin koura, eihän tuossa nyt voi montaa herraa olla.
— Niin monta kuin siellä mustanaamoja riittää.
— Onko se nyt sitten oikein? Poikahan siinä on enimmän raatanut ja rahat hankkinut.
— Poika ei voi tehdä kaikkea yksin, ja siksi täytyy antaa osa apureille.
— Yksin, kaikkea yksin, niinkuin sinä mukamas omalla rättänälläsi! — kivahti muori.
— Olkoon vain rättänä, mutta sielläpä ei komennakaan kukaan muu kuin minä!
— Vastahan se on puolisen vuotta ollut käynnissä ja nyt jo pitäisi ruveta jakamaan!
— Ruoki sinä vain poikaa ja anna maailman otella. Tee vaarinkaljaa ja juota sitä muorinkaljana, pane humalaa sekaan, niin tullaan tuuleen!
Ukki pyöräytti muoria hartioista ja kiirehti ovelle.
— Senkin myllynsiipi! — ärähti muori. Jonkun ajan kuluttua kuului portailta raskaita askelia.
Uuras oli käynyt kaupungissa tapaamassa Hannulaa kutsuakseen häntä tehdasta katsomaan, varmasti uskoen, että pankinjohtaja suostuisi panemaan siihen lisää varoja liikepääomaksi ja mahdollisesti laajennukseenkin.
Hän heitti lakkinsa eteisen hyllylle ja astui sisään raskaissa saappaissaan. Kasvot olivat käyneet luiseviksi, entistä laihemmiksi, mutta katse oli terävämpi. Hän liikkui hitaammin ja rauhallisemmin, melkein tahdissa, kuin olisi jokin taakka hartioilla sitä vaatinut tasapainossa pysyäkseen. Pöydän ääreen istuessaan hän kumartui hiukan, otti leipää hartaana ja hitaasti ja alkoi lujilla leuoillaan ja hyvillä hampaillaan pureskella perusteellisesti, katseen yhä miettivänä tuijottaessa yhteen kohtaan.
— Sinä huokaat, mikä on huolena? — kysyi äiti.
— On asioita ja vastuksia.
— Päivä kerrallaan. Mikä tänään on hätänä?
— Nousee seinä eteeni, ja juuri nyt, kun olen päässyt alkuun ja tehdas on hiukan tuottanut!
— Olisiko se sitten niin vaarallista, vaikka työväki saisi osuuksia?
Voisithan jäädä johtajaksi.
— Eihän se ole niin yksinkertaista, — huokasi Uuras.
— Onhan tehdas sinun.
— Onhan se. Työni ja parhaat voimani olen siihen haudannut ja itseni melkein vaivaiseksi raatanut.
— Ihmeitä olet tehnyt, sen lapsikin ymmärtää. Ei vain niin, että itse työstä kiinni otat ja muita lujemmilla hartioillasi kannat ja terävämmällä älylläsi harkitset ja sillä herätät muittenkin työnhalun. Sinä olet oman työsi voimalla pilkkahinnasta nostanut työpajasi tänne maan kolkkaan. Siihen asti on kaikki hyvää, mutta siinä on sittenkin vika, — puhui äiti.
— Mikä vika, äiti? — kysyi Uuras pannen arvoa äitinsä sanoihin.
— Tehdas ei ole yksin sinun.
— Ei, minullahan ei ole rahaa, täytyy ottaa muita osakkaiksi.
— Niinkuin raha olisi ihmisen vapauden mitta. Pitäisihän sinun se jo uskoa kaiken sen jälkeen, mitä olet kokenut rahasta ja herruudesta. Ei, tässä on suurempi vika.
— En tahdo arvailla, mikä se on! — huudahti Uuras kärsimättömänä.
— Sinä et tule tehtaassasi toimeen omin voimin.
— Pitäisikö minun sitten olla käsityöläinen, aivan kuin isä, yksin takoa pajassani? En luulisi ainakaan vielä siihen tyytyväni. Siinä ei tunnu olevan järkeä.
— Isäsi ja minun elämäni ei siis ole ollut sinun mielestäsi järjenmukaista?
— Teille se on ollut oikeaa elämää — — minulle ei, aika on toinen.
Ja sitäpaitsi elämän vaatimukset ovat niin kovin erilaiset.
— Ja loppujen lopuksi kuitenkin samanlaiset, oma pohja ja oma vapaus, poika. Oma vapaus, se tekee isäsi ja minut rikkaaksi!
He kuulivat ulkoa lähenevää melua ja askeleita, Ulla-muori riensi akkunaan ja näki työväen marssivan tehtaantietä pitkin.
— Punainen riepu kepin nenässä, totta kai, sehän se pitää aina olla jossakin roikkumassa ja joukko perässä!
— Joukkovapautta ja joukkovaltaa.
— Joukko-orjuutta! sanon minä. Siellä ei kärsitä tällaisia kuin isäsi ja minä, vaikka olemmekin työväkeä.
— Eihän toki! — hymähti Uuras.
— Muistatko sinä, kun olit pieni vekara, pyrit aina pitämään tovereitasi kurissa ja pelmuutit niitä, niin että risat mekoista lohkeili. Mutta sitten sait kyllä takaisin, tulit kotiin verisenä ja katkerana, olit häijy ja umpimielinen.
— Muistan kyllä, en mahtunut toisten joukkoon.
— Siinäpä se, poika, et sovi nytkään joukkoon. Olet kuitenkin aina tupannut sinne ja kompuroinut joukkojen keskellä, komennellut ja hosunut ja saanut selkääsi. Nyt olet riekaleina, ja näenhän minä, että sydämestäsi valuu verta. Luovu kerrankin joukoista.
— Vaikeata on luopua, kun yritykseni jää keskeneräiseksi, ja sehän minua enimmän sisuttaa, se on vasten luontoani ja masentavaa, — puhui Uuras lakaten syömästä. — Jos tuo joukko olisi vaikka satapäinen sarvipeto ja sillä olisi leijonan mieli ja ilveksen sisu, niin totta vieköön olisi riemuni sitä ravistella. Mutta se ei ole yksi, se on hajallinen, luikerteleva jono, väistyvä ja lähentelevä, säännötön ja järjetön. Se saartaa minut joka puolelta. Kun olen työni alulle saanut, rientää se siihen tarttumaan. Se ei sitten enää kysy, mihin minä kelpaan, se ei odota, kunnes olisin tehnyt työni valmiiksi, se ei sokeudessaan salli minun edes hyödyttää itseään. Pitäisi käyttää viekkautta taikka pakkovaltaa sitä ohjatakseen.
He seisoivat akkunassa katsellen ulos.
— Tuolla he nyt estävät viemästä lapioita asemalle. Olisin saanut niistä rahaa maksaakseni heille palkkoja. Tehtaan he myös sulkivat, en saa tehdä omaa työtäni omassa pajassani.
— Siinäpä se, mietihän nyt vähän, mikä on järkevämpää. Olet raatanut, niin että selkäsi on kumara ja ruumiisi kankea, ja palkkanasi kaikesta siitä on joukon oikut. Eikö isäsi ole kuitenkin paremmin valinnut, kun on yksin pajassaan pysynyt?
Samalla saapui ukki touhuissaan kuulustelemaan, kuinka asiat olivat kaupungissa onnistuneet.
— Huonosti, — vastasi Uuras, — en saanut rahaa.
— Kuinkas nyt sitten palkat maksetaan?
— Odottakoot. Voihan luvata korotusta, jos alkavat töihin mennä.
— Eivät ne siihen tyydy, vaatimukset venyvät kuin pitkä piimä. Ne tahtovat niitä osuuksia. Anna heidän saada, täytyyhän sinun kuitenkin jakaa!
— Jakaa, kelle jakaa?
— Ne ryöstävät ja rikkovat, ellet suostu!
— Pääni halkeaa harmista! — huusi Uuras astuen lattialla päätään pidellen. — Tämä kaikki on niin järjetöntä!
Ukki pyörähti, ja hänenkin terävässä katseessaan oli neuvottomuutta.
— No, se järki, sinä yrität nykiä ja sysiä ihmisiä kuin näppipajan puuäijiä. Nykäys, sysäys, ja niiden pitäisi takoa niin riivatusti. Mutta sitäpä ne ei tee, ellet saa pajaasi rasvatuksi. Ihmiset, katsos, tahtovat tulla viekoitelluiksi, kuvittele niille jotakin riivatun rikasta ja rakasta, puhu punaisista mökeistä ja kirjavasta lehmästä, metsistä ja mannuista ja piru ties mistä, kunhan saat kuuntelemaan ja työtä tekemään. Älä vain koskaan jyrkästi kiellä äläkä puhu laista ja esivallasta, se on kuin punaista vaatetta vihaiselle haralle!
— En minä rupea sellaiseen himphamppuun. Kunhan vain tietäisin, mitä ihmeitä siellä kaupungissa on tapahtunut!
— Unohdin sanoa sinulle, että posti toi kirjeitä. Tässä ne ovat! — sanoi Ulla-muori laskien postin pöydälle.
Uuras repäisi kiihkeästi kuoren auki nähdessään Leenan käsialan. Siinä oli lyhyt ilmoitus, että hän saapuu päiväjunassa rouva Murtolan kanssa.
— Rouva Murtola ja Leena tulevat tänne. Juna on luonnollisesti jo saapunut.
Muorille tuli kiire, hän riensi keittiöön hoitamaan emännyyttään, ja ukki sai tehtäväkseen mennä vieraita vastaan.
Uuras ei päässyt selville, lähtisikö hän itsekin. Hän saisi nyt ensi kerran nähdä Eliisan sen jälkeen, kun hän kaupungista muutti. Hänen kuvansa oli toisinaan väikkynyt yksinäisen miehen mielessä pitkinä talvisina puhteina, kun hän lomahetkinään vastavalmistuneessa kodissaan veisteli itselleen huonekaluja, mutta siihen kuvaan liittyi niin paljon muita muistoja eletystä entisyydestä. Ja unettomina öinä, kun miehen vaistot heräsivät vaatien tyydytystä, hän kaipasi sitä ainoata naista, joka oli ollut ja oli hänen vaimonsa. Ero oli opettanut hänelle hyvin paljon, ja nyt hän näki selvästi kuin kaukoputkella katsoen Leenan hyvät ominaisuudet: suuren kyvyn aina sovittaa niin, että hänen omat työnsä ja aikomuksensa olivat vain Uurasta varten, hänen huvinsa, kotikutsut, harrastukset, vieläpä pukukin olivat aina saaneet tarkoituksensa Uuraasta. Hän muisteli nyt tuhansia pieniä yksityisseikkoja, joilla Leena niin hyvin osasi viehättää ympäristöään, ja näki sen kaiken tarkoittaneen itseään ja vasta hyljättynä ja syrjään sysättynä joutuneen vieraiden hyväksi. Leenan täytyi palvella, viehättää ja huolehtia muista ihmisistä. Se oli hänen luonteensa mukaista.
Sen Uuras nyt vasta luuli ymmärtävänsä, ja samalla oman syyllisyyden tunto teki hänet araksi lähestymään vaimoaan. Hän ei tahtonut ottaa vastaan uhrauksia, kaikkein vähimmin pyytää Leenaa muuttamaan perin vaatimattomaan asuntoonsa sen jälkeen, mitä itse oli sanonut erosta ja halustaan elää yksin erämaassa. Mutta nyt, kun Leena ensi kertaa tuli omasta aloitteestaan, tajusi Uuras kaipuunsa ja salaisten muistojensa kasvaneen valtavaksi tunteeksi, jolle hän ei uskaltanut antaa mitään nimeä.
Eliisa saapui yksin edellä valmistaakseen Uurasta ja kertoakseen, mitä ei Leena itse voinut kertoa. Hän ilmestyi ovelle onnea ja kauneutta säteillen ikäänkuin kasvaneena ja vapautuneena uudeksi ihmiseksi.
— Tuon teille kauniin päivän, herra Uuras! — sanoi hän astuen huoneeseen ja ojentaen molemmat kätensä.
— Olette varmaan kasvanut, — sanoi Uuras hellittämättä katsettaan valoisasta vieraastaan.
— Olen kai hiukan ihmistynyt, sellaista se onni tekee! — sanoi
Eliisa nauraen.
— Tosiaan, onnella täytyy olla teidän muotonne.
— Niin, minusta on tullut tyhjäntoimittaja, ehkä se onni johtuu siitä. Mutta te olette totisesti pitänyt sananne, ja teillä on koti ja paja erämaassa. Ihanaa, kerrassaan ihanaa!
— Teillä kuuluu olevan myöskin huvila. Eikö se sentään ole kauniimpi kuin tämä? — kysyi Uuras.
— Meillä on pieni maapalsta, puutarhaa, kanoja — ja muita eläimiä.
Minäkin keksin olevani koti-ihminen!
— Hyvä on hyvä kaikkeen!
— Voi, tietäisittepä, kuinka me olemme tänne ikävöineet ja teistä puhuneet. Leena vaan ei ole tahtonut tulla ennemmin.
— Täällä on perin köyhää Leenalle, — sanoi Uuras kääntyen poispäin.
— Voi, ei sen vuoksi, itsensä vuoksi hän ei tahtonut. Sanoi kurittavansa itseään ja kasvattavansa.
— Entä nyt, tahtooko hän — —?
Eliisa huomasi Uuraan kiihkeästi haluavan tietää syyn heidän tuloonsa.
— On eräs syy, joka nyt lopultakin riennätti tuloamme. Pankinjohtaja
Hannula oli teidän osakkaananne tehtaassa.
— On kylläkin, hänen osuutensa on viisikymmentä tuhatta.
— Hannula on myynyt osuutensa Forsille.
Uuras hätkähti jääden ääneti katselemaan Eliisaa.
— Niin, hänelle oli kerrottu valheellisia juttuja teistä ja Leenasta, — selitti nuori rouva punastuen tuskallisesti, niin että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
— Mitä juttuja, sanokaa toki!
— Arvasimmehan sen, kukaan ei ole uskaltanut sanoa sitä teille.
— Puhukaa!
— Se on niin kiusallista.
— Kas niin, vanhan hyvän toveruuden vuoksi!
— Niin, sentähden tulinkin edellä. Kaupungissa puhutaan ja uskotaan aivan yleisesti, että te olette Leenan kautta ottanut käsilainoja, joita ei voi todistaa saaduiksi eikä siis muka maksettukaan.
Uuras tuijotti nuoreen rouvaan kuin jähmettynyt.
— Leena oli tulemaisillaan hulluksi. Hän puhui, todisteli, vakuutti, mietti päiväkaudet samaa asiaa, pelkäsi ihmisiä ja syytti itseään. Teistä hän puhuu aina sydäntäsärkevällä hellyydellä ja syyttää Forsia.
— Minä annoin Leenalle kymmenentuhatta, jotka hän oli velkaa
Forsille. Onko Leenalla kuitti?
— On kyllä!
— Onko varmaa, ettei Leena ole ottanut muita lainoja?
— Onhan se toki varmaa eikä kukaan olekaan velkonut.
Uuraan viha oli vähitellen noussut ylivoimaiseksi. Hän löi kättään pöytään.
— Konnamaista, ne koirat! — huusi hän samalla tavoittaen päätään. — Minun pääni, minun pääni! — ja hän kulki edestakaisin lattialla unohtaen vieraansa suuressa tuskassaan.
— Luulimme kaikki, että Leena sairastuisi, mutta sitten keksimme keinon. Eräs ystävä kutsui illalliselle meidät ja Forsin myöskin. Arvasimme oikein, Fors otti puheeksi teidän asianne sanoen kuin ohimennen, että te olitte jättänyt Leenan puille paljaille. Silloin Leena ponnahti ylös, heitti ruokaliinan vasten miehen kasvoja ja paljasti hänen ilkeät aikeensa kertoen ottamastaan ja maksamastaan lainasta, Forsin kosinnasta ja halpamaisesta kostosta, kun se ei onnistunut, ja Forsin oli pakko poistua seurasta!
— Tämä menee tosiaan yli kaiken ymmärryksen!
— Ja nyt Fors on ostanut osuuden tehtaaseen. Voitteko käsittää, minkä vuoksi?
— En tosiaankaan, en!
— Mieheni on puhunut Hannulan kanssa, ja Fors kuuluu uskotelleen pankinjohtajalle, että hän tahtoo auttaa teitä saamaan hyvän maineenne takaisin ja tukea tehdasta.
— Ja se yksioikoinen Hannula uskoo kaikkea.
— Nyt Fors kuuluu tulevan tänne tarkastamaan tehdasta, ja Leena tahtoo puhutella teitä sitä ennen.
— Kylläpä kestää, se roisto — onpa sillä sisua! — huudahteli Uuras pääsemättä tasapainoon.
Hän oli pörröttänyt tukkansa käsin päätänsä pidellen, ja katse hurjistuneena hän oli peloittava jäntterässä rotevuudessaan, selkä hiukan kumarana ja suuret kädet ilmaa hapuilevina.
— Näkemiin, herra Uuras, nyt menen noutamaan Leenaa. Hän odottaa
Ulla-muorin luona. Näkemiin!
— Näkemiin! — mörähti Uuras istuutuen penkille uupuneena ja epätoivoisena.
Mutta se päivä oli nyt kerta kaikkiaan myrskyn päivä, eikä hän ollut istunut viittä minuuttia yksin, kun työmiehet tulivat huoneeseen.
— Olemme nyt neuvotelleet, — sanoi yksi miehistä.
Uuras nosti päätään istuessaan kumarassa.
— Se on sillä tavalla kuin mestari tietää, että olemme sijoittuneet tänne elämään ja asumaan, mutta kun meikäläisellä on aina se uloskäsky ovenvartijana, niin meinattiin, että —
— Se on päätös! — puuttui toinen kiivaampi puheeseen. — Tyydymme kohtuullisiin palkkoihin sen mukaan kuin liike kannattaa, mutta tahdomme osuuksia tehtaaseen!
— Mutta ellen minä voi suostua, — äännähti Uuras.
— No sitten kai se on tykkänään tenä tässä tehtaassa!
— Niin, miten?
— Miksi mestari kyselee? Se on vanha tahti, taistelua vain, ja meillä on valta ja voima panna kovat, ellei hyvällä hellitetä.
— Tiedän, tiedän, mutta tällä kertaa ei minulla ole aikaa neuvotella kanssanne. Rouvani on juuri saapunut kaupungista tärkeässä ja kiireellisessä asiassa. Myöhemmin neuvottelemme.
Miehet katselivat toisiaan hiukan empien, mutta Uuraan ulkomuoto puhui heille kylliksi, ja he poistuivat ilman muuta.
Hetken kuluttua astui Leena huoneeseen.
He olivat kaupungissa tavanneet toisensa selvitellessään yhteisiä asioita eikä varsinaisesta avioerosta oltu puhuttu sen koommin, kun Uuras oli siirtynyt pois kaupungista.
Uuras hämmästyi nähdessään Leenan tuskan murtamana, vanhentuneena ja katkerana. Ja Leena puolestaan sai kyyneleet silmiinsä katsellessaan Uuraan liian aikaisin kumartunutta selkää ja harmaantunutta tukkaa.
— Rakas Uuras, — sanoi Leena ojentaen kätensä ja istuutui miehensä viereen penkille. — Eliisa jo kertoi sinulle — —
— Eliisa, niin, se on tukala asia, — sanoi Uuras, joka hetkeksi oli unohtanut kaiken muun kiintyessään katselemaan vaimoaan.
— Fors on matkalla tänne, mutta minä tahdoin päästä ennen häntä. Hän tekeytyy ystäväksi ja tarjoo apua. Saat nähdä!
— Mistä sinä sen tiedät?
— Hannulalta. Ole varuillasi!
— Ennen minä kuolen nälkään kuin rupean sen miehen kanssa asioihin, hyi hitto! Jos hän tulee tänne rettelöimään, heitän hänet ovesta pellolle!
— Tuolla hän tulee miesjoukon saattamana. Minä menen tuonne sivuhuoneeseen. Tahdon kuulla, mitä hän sinulle sanoo, ja sitten vasta vetää hänet kireälle.
Leena pujahti kamariin, ja Fors astui sisään tapansa mukaan melkein keikarimaisesti puettuna, toisessa kädessä keppi, toisessa hattu.
— Päivää, Uuras, nyt on lämmin päivä, — ja hän läheni ojentaen kättä, mutta Uuras ei ollut huomaavinaan.
— Kaikkein vähimmän olen odottanut sinua tänne yksinäiseen maan kolkkaan.
— Tätä ei nyt enää voi sanoa kolkaksi eikä liioin yksinäiseksi. Sinä olet tehnyt täällä aivan ihmeitä. Tehdas tuossa, niin että jollen sinua tuntisi, en uskoisi, että se on vuodessa noussut ja sellaisella naurettavan pienellä pääomalla. Sinullahan oli vain viisikymmentä tuhatta. Satatuhatta sen olisi vähintään pitänyt maksaa.
— Kuulin sinun ostaneen Hannulalta osuuden.
— Niin, ja voit uskoa, että sain pulittaa enemmän kuin nimellisen määrän.
— Liike menee huonosti, työväki rettelöi, — sanoi Uuras.
— Kun alamme yhdessä ja minä hankin pääomaa, tulee uusi vauhti.
— Minä en suostu sinun kanssasi jatkamaan, — sanoi Uuras niin tyynesti kuin taisi.
— Siinä sinä teet väärin. Tiedäthän, että Hillin menestys on riippunut minusta ja minun pienestä kyvystäni asioissa, — ja Fors nauroi kettumaisesti, suutaan maiskauttaen.
— En rupea sinun kanssasi yhteistyöhön, sen jo sanoin, ja jos sinä täällä rupeat määräilemään ja valtaasi käyttämään, ajatan sinut pois työrauhan rikkojana! — puhui Uuras voimatta hillitä paisuvaa vihaansa.
— Viisaammin tekisit, jos kuitenkin hyvällä suostuisit. Tahtoisin muun muassa näyttää Leena-rouvalle, ettei meitä miehiä niin vain nolata. Hän on vaarallinen nainen. Sinun maineesi hän on saattanut epäilyksen alaiseksi eikä paljoa puutu, etten minäkin joutunut saman kohtalon uhriksi.
Tuskin hän oli sen sanonut, kun Leena astui huoneeseen ja Fors kävi aivan harmaaksi kasvoiltaan.
— Noo, hyvää päivää, herra pormestari, teidän käynnillänne näyttää olevan hyvin pätevät syyt, ja puheestanne päättäen on olemassa asianhaaroja, joiden takia mieheni tehtaan osuus on käynyt teille hyvin halutuksi tavaraksi. Pahaksi onneksi te erehdytte kaupassa, joka on hyvin uskallettu, ja samoin siinä perusteessakin, miksi sen teitte.
Leena venytti sanojaan voittaakseen itsensä ja hillitäkseen sydämensä rajuja lyöntejä, ennenkuin tarttui itse pääasiaan. Hän tiesi kyllä, kuinka vaarallinen ja ovela Fors oli tällaisissa asioissa, ja tahtoi saada hänet ansaan.
— Rouva puhuu arvoituksia.
— Te sanoitte miehelleni, että minä olen vaarallinen nainen, ja lisäsitte siihen selityksen. Herra pormestari, olen jo kerran heittänyt tämän syytöksenne sille, jolle se kuuluu, teille itsellenne. Se ei näytä riittävän. Te olette myöskin syyttänyt minua eräästä teosta Hannulan ja erään toisen henkilön läsnäollessa. Tahdotteko, että minä vedän teidät oikeuteen siitä syytöksestä?
— Hyvä rouva, te ette ole suinkaan terve.
— Täydellisesti, tahdotteko?
— Uuras, ole hyvä ja pyydä rouvaasi poistumaan. Hän häiritsee meidän sopimustamme liikeasioissa ja — —
— En suinkaan, — sanoi Uuras, — nyt on kysymys meistä molemmista, ja ellet tosiaan tahdo, että vedämme sinut oikeuteen parjauksesta ja väärästä syytöksestä, josta minun kunniani ja menestykseni riippuu — —
— Niin vaadimme, että luovutatte osuutenne Uuraalle taikka hänen määräämälleen henkilölle siitä hinnasta, jonka itse olette maksanut, — lisäsi Leena.
— Tämähän on mieletöntä!
— Ei ollenkaan, tuossa on paperia ja kynä. Olkaa hyvä, herra pormestari, mitä pikemmin sen teette, sitä parempi itsellenne!
Leenan silmät leimusivat, ja ääni vapisi, mutta hän hymyili puhuen niin hillitysti kuin olisi lausunut herttaisimpia kohteliaisuuksia.
Fors väänteli itseään, ravisti päätään, tekeytyi uhriksi.
— Te naiset, te naiset, tämä näyttää olevan Leena-rouvalle erikoisesti arka kysymys. No niin, olkoon menneeksi, mutta sillä ehdolla, että minä itse saan määrätä, kelle osuuteni siirrän. Minä luovutan koko saatavani työväelle viiden sadan markan suuruisina osuuksina, joista maksetaan sekä vuotuinen korko että liikkeen tuottama voitto-osinko, ja kullakin osuudella on yksi ääni yhtiön kokouksissa. Osuuksia voidaan siirtää ainoastaan liikkeeseen kuuluville tai liittyville, ja niistä saa omistaja ja sitten hänen leskensä kuolemaansa saakka koron ja voitto-osingon, samoin kuin myös alaikäiset lapset, vaikkeivät kuuluisi työväkeen. Muutoin joutuu osake tehtaan lunastettavaksi nimellisarvosta ja myydään uusille työläisille. Tämän sopimuksen kirjoitan tässä valmiiksi.
Forsin kirjoittaessa seisoivat Uuras ja Leena hämmästyneinä toisiinsa katsoen. Uuras kuuli sanat, mutta niiden kantavuus ei ensi tuokiossa hänelle selvinnyt.
— Toivottavasti nyt voimme sopia, — sanoi Fors hymyillen, kun oli saanut asiakirjan valmiiksi, ja tarjosi Leena-rouvalle kättä.
Leena empi, hänen vastenmielisyytensä ja vihansa tuota miestä kohtaan oli suuri, mutta hän ojensi kuitenkin kätensä tajuamatta ja uskomatta Forsin tarkoitusta.
— Tapani ei ole jättää mitään kesken, kun asia on päätetty, — jatkoi Fors kätellen Uurasta. — Sinun oma osuutesi on ainakin samansuuruinen kuin mitä työväki koskaan tulee saamaan, eikä tehtaan tarvitse joutua vaaraan.
— Se on minun asiani, — murahti Uuras.
— Rouva hyvä, — jatkoi Fors yhä kaksimielisesti hymyillen, — me olemme keskenämme pelanneet misääriä koko ikämme, nyt on aika antaa korteille oikea arvo. Olen nyt jakanut pelin hyvin riidanhaluiselle joukolle, mutta Uurashan on tottunut rimpuilemaan ja tuntee silloin vasta täysin elävänsä, kun saa miehiään rinnuksista ravistella.
— Käsitämme kyllä, että herra pormestari on heittänyt tähän pieneen piiriimme riitakapulan, — sanoi Leena.
Pormestari Fors nauroi:
— Ei suinkaan meistä kukaan usko, että minä olen sosialisti ja maailmanparantaja. Mitä tein, tapahtui sen vuoksi, että tahdon todistaa tuollaisen houreen kestämättömyyden. Vuoden päästä, — — no, sehän nähdään. Muuten pyydän, ettei minua mainita tämän asian yhteydessä.
Hän hyvästeli ja poistui nopeasti. Leena ja Uuras katsoivat toisiinsa.
— Ellei asia olisi minulle vastenmielinen, tahtoisin nauraa, — sanoi Leena. — Fors on aina kaltaisensa, ensin houkuttelee uskomaan itseensä ja menettelee kuitenkin melkein konnamaisesti, mutta kun kireälle pannaan, yltyy suurenmoiseksi. Muistathan kai, kuinka minä kerran taivutin hänet sinulle takuuseen? Se oli ennen meidän naimisiinmenoamme.
— Kyllä minä sen muistan, — sanoi Uuras painavasti.
— Hän oli silloin uskotellut ja vakuutellut muutamille nuorille ystävilleni ja ihailijoilleni, että minä olen lemmenhaluinen keimailija, jonka sanaan ei saisi luottaa. Se tuotiin minulle juorupuheena, ja minä arvasin heti, mistä se oli lähtenyt. Mietin vain, kuinka parhaiten voisin sitä käyttää hyväkseni, ja silloin tulit sinä. Forsin sain taipumaan sillä uhalla, että minä muuten tekisin hänen elämänsä kaupungissa sangen kirpeläksi, hän kun on hirveän arka yleisestä mielipiteestä.
He vaikenivat kumpikin, ja se kysymys, joka oli kaikkein ensin ratkaistava, teki heidät aroiksi. Uuras tunsi ensi kertaa elämässään ujostelevansa vaimoaan, ja Leenan sydän löi rajusti, peläten ilmaisevänsä, kuinka palavasti hän halusi jälleen päästä miehestään huolehtimaan.
— Uuras, — sanoi Leena viimein arasti. — Täällä on niin somaa ja kodikasta.
— Se on sentään liian pientä ja ahdasta sinulle.
— Älä sano, tiedäthän — —!
Hänen äänensä ilmaisi Uuraalle kaikki, vaikka katse olikin maahan luotuna, ja hän tarttui Leenan käteen. He katsoivat toisiinsa ja vaipuivat pitkään syleilyyn.
Leena jäi miehensä uuteen kotiin.
XXVI.
— Eikö totta, Uuras, — sanoi Leena heidän istuessaan kahden arkihuoneen pöydän ääressä aamukahvilla, — meidän olisi heti naimisiin mentyämme pitänyt muuttaa tänne? Täällähän on oikea rauhan paratiisi.
— On, — myönsi Uuras, — hyvin se nyt tarvitaankin. Ilman sinua en enää olisi jaksanut. Voimani ovat uupuneet.
Hän oli harvasanainen, aivan kuin jokainen lause olisi tuottanut ponnistuksia, joita piti karttaa.
Hitain ja painavin askelin hän liikkui tehtaalla ja kodissa aina miettivänä ja vakavana.
— Sinäkö uupunut? Ei, ystäväni ja jättiläiseni, et sinä tiedäkään, mitä väsymys on! — vakuutteli Leena pelko sydämessä, että Uuras sittenkin oli oikeassa, kun hän nyt oli niin toisenlainen kuin ennen.
Tehdas näytti menestyvän hyvin, ja työväki oli rauhoittunut sen jälkeen, kun Uuras oli jakanut viidelle perheelliselle kullekin yhden osuuden. Toiset, jotka eivät jaksaneet lunastaa osuutta, olivat tyytymättömiä. Tehtaan osakkaat pitivät heitä silmällä, ja Uuras jäi hiukan syrjään kiistoista.
Vain Leena tiesi, kuinka vastenmielistä Uuraalle oli luopua yksinvaltiudestaan tehtaalla. Ja tiukemmin kuin ennen hän nyt valvoi töitä ja moitti väkeä pienimmästäkin virheestä ja laiminlyönnistä. Leena yritti aina lieventää hänen ankaraa arvosteluaan, ja hänen onnistui monet kerrat estää liikanainen ankaruus, joka vivahti vihalle.
— Nyt sitä ollaan jotakin olevinaan! — sanoi Uuras. — Kun on viidensadan osuus taskussa, niin mennään tupakoimaan kesken kiireellisen työn. Ja jos muistuttaa, kuulee kyllä, että omanihan on vahinko. Työmies on työmies eikä työtä tee, ellei ole piiska selässä! — puhui Uuras tahallaan liioitellen.
— Voi sinua, parantumaton porvari! — pilaili Leena. — Tingi pikkusen, niin pääset vähemmällä!
— On niitä tarpeeksi, jota tinkivät. Minä en ole siihen luotu. Niin kauan kuin henki keuhkoissa pihisee, saavat he kuulla kunniansa minun alueellani, ja niin kauan kuin käteni nousee, näytän heille työn tahtia, ja katsokoot silloin luitansa, että ne kestävät, ja elleivät kestä, niin murtukoot, minusta se on yks'kaikki. Ei heistä kukaan minuakaan säästä.
— Eihän elämä ole pelkkää työntekoa, — uskalsi Leena puolustella.
— Mitä enemmän työtä tekee, sitä parempi. Työssä on iloa ja nautintoa.
Tehtaassa hän oli ensimmäinen aamulla ja viimeinen illalla seisten ahjon ääressä, niinkuin toisetkin. Työpäivä oli kymmentuntinen, ja kun Uuras oli syönyt päivällisen kuudelta ja peseytynyt, oli kello seitsemän, ja silloin hän uupumuksesta nukkui.
Leena oli nyt ollut maalla kuukauden ja jännittyneenä seurannut Uuraan elämää. Hänestä, joka ei milloinkaan ollut näin läheltä nähnyt vakavaa työtä, se oli äärimmäistä orjuutta.
Tehtaalla karttui yhä enemmän asioimisia, piti tehdä matkoja, eikä Uuras enää sunnuntaisin ennättänyt hoitaa kirjanpitoa. Hänen täytyi luopua olemasta miesten mukana työssä. Mutta silloin höltyi myöskin kuri, ja työläisten keskinäiset riidat kävivät yhä kiihkeämmiksi saaden erityistä aihetta siitä, että osa heistä esiintyi liikkeen osakkaina ja komenteli toisia.
Tyytymättömät tekivät lakon, ja Uuras otti uusia sijaan, mutta entiset eivät poistuneet paikkakunnalta. He pitivät kokouksia, kutsuivat paikalle työväenliikkeen johtajia ja yllyttäjiä ja uhkailivat työssä olevia kostolla, käyttäen väkivaltaakin. Lopulta ajettiin uudet työmiehet väkisin pois seudulta ja entiset ilmestyivät työhön.
Uuras ei mukaantunut tähän tulokseen, vaan tuskastuneena sulki koko tehtaan.
Työväen sanomalehdet ja koko puolue raivosi. Tehdasalueella liikkui vaarallisia henkilöitä, ja nimismies sai heistä lisävaivaa.
Kaiken tämän ohella Uuras pysyi näöltään tyynenä, mutta Leena kyllä tiesi, kuinka hän kärsi ja riutui.
Samoihin aikoihin oli Ulla-muori käynyt huonoksi. Hän sanoi hymyillen miniälleen:
— Minun vanhat rattaani ovat ja kauankin nitisseet ja natisseet, mutta kun niiden pakostakin piti olla liikkeellä, niin pysyivät vielä kasassa. Nyt kun te tulitte, Leena, pääsin minä helpommalla ja lasken rattaani lepäämään.
Ulla-muori ei koskaan sinutellut miniäänsä eikä ukki myöskään.
— Ukki hyvä, kuinka teidän rattaanne jaksavat? — kysyi Leena.
— Ne pyörivät nyt muorinkin edestä, — sanoi ukki tuoden sisälle puita ja vettä.
Vanha Henriika, Anjan äiti, oli tyttärensä kuolemasta saakka ollut Ulla-muorin hoidettavana. Suru oli pehmentänyt hänen järkensä. Toisinaan eukko kävi levottomaksi ollen etsivinään tytärtään ja karkasi silloin metsään. Vain Ulla-muori tiesi ja tunsi hänen tuulensa, ja he kaksi askartelivat yhdessä.
Henriika keitti ruuan ja kattoi pöydän liikkuen vanhaan totuttuun tapaansa koneellisesti. Saattoi nähdä, ettei eukolla ollut järki ohjeenaan, mutta sairaan kaitseva silmä johdatti häntä.
Ulla-muori tunsi lamauttavaa väsymystä parina päivänä, ja äkkiä hän sai sydänkohtauksia, ja sitten tuli loppu hyvin pian. Kukaan ei tahtonut oikein uskoa, että hän oli ikiajoiksi heistä eronnut.
Uuras oli ollut sattumalta matkalla. Kun sairas oli ollut kovin levoton ja vain ajoittain tajuissaan muutaman tunnin, oli Leena sähköttänyt Uuraalle, joka viime tingassa kerkisi paikalle kuiskatakseen jäähyväiset äidilleen.
Ulla-muori siunasi katseillaan poikaansa, hymyili onnellisena ja nukkui hänen syliinsä.
Leena ja ukki olivat valvoneet sairaan luona parina yönä raskitsematta päivälläkään nukkua. Nyt he saivat mennä lepäämään, ja Uuras jäi äitinsä kuolinhuoneeseen.
Oli syksy ja hämärä päivä. Henriika puuhaili tuvassa, ja kamarin ovi oli auki. Äkkiä hän pujahti kuolleen vuoteelle istuen sen jalkopäähän.
— Sinä olet Uuras, kyllä minä sinut tiedän. Sinä otit Anjan sydämen ja heitit sen jokeen. Niin sinä teit, senkin sydämenvaras!
— Ehkä, — sanoi Uuras tuskin kuuluvasti. Hänestä tuntui, kuin nämä kaksi vanhaa naista olisivat molemmat kuolleet ja Anja puhuisi ne sanat, jotka hän kuuli.
— Kuka voi elää ilman sydäntä, — jatkoi Henriika. — Lapsi käveli joen rannalla, ja sydän sanoi hänelle: "Tule ottamaan, täällä on kylmä ja mutainen pohja, ja minä olen vielä niin nuori ja arka enkä minä tunne muita kuin sinut, nyt kun Uuras minut tänne heitti. Ota minut jälleen lämpöiseen poveesi", ja Anja meni jokeen ottamaan oman sydämensä, jonka sinä sinne heitit. Sen on Anja minulle usein kertonut. Hiljaa, ole hiljaa. He sanovat, että Anja on kuollut, mutta se ei ole totta. Tyttö on metsässä ja minä olen usein nähnyt, vaikken ole päässyt puheille, kuulen vain kaukaa hänen äänensä.
Henriika nousi levottomana ja salaperäisenä.
— Emäntä nukkuu nyt sikeästi, ja minä menen metsään. Anja on kutsunut koko päivän.
— Älkää menkö, — esteli Uuras.
Henriika oli jo ulko-ovella, kun Uuras ennätti saada hänet kiinni aikoen taluttaa takaisin.
— Älä koske, sinä sydämenvaras, sinä valasi rikkoja! Sinä, sinä Anjan jokeen heitit ja sitten naimisiin menit. Sinua minä vihaan ja kiroan!
Hullaantunut riuhtaisi itsensä irti, mutta Uuras otti hänet syliinsä ja kantoi entiseen kamariinsa, jossa Henriikaa nyt hoidettiin. Siellä eukko kyyristyi kokoon ja itki.
— Kyllä minä tiedän, emäntä ei nuku, emäntä kuoli, ja nyt Henriika parka saa yksin itkeä Anjan kanssa. Anja ei syönyt eikä juonut, ei laulanut enää koskaan, kun jätit. Surullinen hän oli, niin kovin surullinen, ja akkunasta katsoi, katsoi ja rukoili sinun puolestasi ja oman sielunsa puolesta. Sinisen hameen hän teki, sinisen morsiuspuvun, ja tukkansa levitti ja nauroi, että tämä on morsiushuntu, ja sitten hän meni… Huu, siellä oli niin kylmä. Ja emäntä on mennyt ja nyt minä olen aivan yksin.
Uuras aikoi jättää hänet huoneeseen, mutta silloin Henriika tarttui hänen käteensä.
— Älä mene vielä, minä sanon sinulle: Anjan vieressä kirkkomaalla on sinun ristisi kolmantena. Minä näin sen. Siinä oli sinun nimesi, Karl Henrik Uuras, se oli suuri harmaa kivi. Mene katsomaan!
Henriika puhui puhumistaan, kunnes kuului vain epäselvää mutinaa ja uupumus vaimensi hänet uneen.
Uuras peitti hänet vuoteeseen ja lukittuaan oven kävi katsomassa äitiään, joka näytti nukkuneen tyynenä ja onnellisena, pää hiukan kallellaan pieluksella. Hän suoristi sitä tuntematta vastenmielisyyttä kosketuksesta kuolleeseen ja sanomattomalla kaiholla hän ensi kertaa elämässään suuteli äitiään otsalle. Hän tunsi olevansa nyt lähempänä häntä kuin koskaan ennen, kuin samaa olemusta, ajatellen hänen ajatuksiaan, puhuen hänen sanojaan, tehden hänen töitään, astuen hänen askeleitaan ja kenties piankin poistuen sinne, minne äiti oli mennyt.
Silloin hän tuli ajatelleeksi: — Tunteeko kukaan samaa, kun minä olen kuollut?
Sanomaton tuska täytti hänen sydämensä, hirmuinen hätä, joka painoi rintaa, ahdisti henkeä, ja hän lyyhistyi sängyn viereen polvilleen voihkien ja kasvonsa peittäen. — Voi iäisyys, tyhjyys, hirmuinen olemattomuus, ei lasta, ei ajatusta, ei merkkiä minusta, kuin tyhjiin mennyt, hukkaan elänyt, ei mitään omaa, ei mitään pysyvää ole minusta jääpä!
Ahnaasti seurasivat hänen vaanivat katseensa mennyttä elämää kutsuen esiin vuodet ja päivät varhaisesta lapsuudesta nuoruuteen ja miehenikään, punniten ja tutkistellen jokaista salaisintakin sielunsa soppea, työnsä syytä ja tulosta, hyväksyen vain sen, mikä häneen itseensä nähden jotakin merkitsi; kuinka hän oli rakastanut työtään ja iloinnut jokaisesta kauniista ja hyvästä tuloksesta, välittämättä ketä oli pahoin kohdellut, ketä kiitellyt tai moittinut, välittämättä siitäkään, mitä olivat ne elävät ihmiset saaneet kestää, jotka häntä työssä auttoivat, mitä tuntea ja kärsiä, tuskaa, onnea, rasitusta, sairautta tai onnettomuutta. Ihmiset olivat olleet hänelle vain välikappaleita, ei milloinkaan palveltavia ja päämääräksi kohotettavia. Hänen työnsä ja sen tulos: mitä siitä? Senhän oli määrä heitä palvella. Hän itse oli ankara työn välikappale, ja samaa hän vaati muilta. Voi, miksi se ei nyt häntä tyydyttänyt? Miksi iäisyys häntä kauhisti ja tyhjyys jähmetytti?
Nyyhkytykset puistattivat häntä, ja tuskallinen rakkauden ja myötätunnon kaipuu ahdisti kuin polttava jano. Se kaipuu kohdistui äitiin, Anjaan ja — lapseen, omaan lapseen!
Äidin kuolema viittoi uutta tietä Uuraan elämän taipaleella. Hän luopui tehtaasta ja pani päätöksensä toimeen nopeasti ja tarmokkaasti, aivan kuin jokainen menetetty päivä olisi ollut korvaamaton vahinko. Seuraajaksi tuli Murtola, jolle hän myönsi perin edulliset maksuehdot, aivan kuin nuori pari olisi ollut hänen oikeat perillisensä.
Sitten Uuras kääntyi vuoteen omaksi, eikä lääkäri voinut muuta selitystä antaa kuin että hänen elinvoimansa olivat liiasta rasituksesta ehtyneet.
Hän ennätti kuitenkin vielä nähdä, kuinka tehdas Murtolan johtamana alkoi menestyä. Sen järjestely ja työväen osuudet sopivat hänen ohjelmaansa, ja pienessä tehdasyhteiskunnassa ehti jo vuoden kuluessa tulla esille sovinnollista yhteishenkeä, taipumusta liittymään lujaksi kokonaisuudeksi, johon vahingolliset ainekset eivät päässeet tunkeutumaan. Ja sitä myöten kuin työ tuli säännölliseksi, uskalsi Murtola suunnitella liikkeen laajentamista.
Hän toi piirustusluonnoksensa Uuraan katseltavaksi tahtoen kuulla kokeneen edeltäjänsä mieltä aikeistaan.
Oli taaskin syksy, ja puut pudottivat lehtiään Uuraan pienessä puistikossa. Hän istui parvekkeella peitteeseen käärittynä ja oli vain varjo entisestä itsestänsä. Leena ja Eliisa hoitelivat häntä, ja ukki istui portailla tupakoiden.
— Syksy on kaunein vuodenaika, — sanoi Eliisa. — Metsikkö tuolla on kullankellertävä, ja pienten kotien punaiset seinät ja valkoiset akkunalaudat soveltuvat siihen niin mainiosti. Niitä ilmestyy sinne yhä uusia sitä mukaa kuin tehdas laajenee ja osuuksia voidaan jakaa. Minulla on teille, herra Uuras, lämpimät terveiset heiltä. Käyn siellä usein, ja aina he kyselevät tehtaan perustajasta. Te olette heille kuin jokin suojeluspyhä. Karl on liian läheinen ja saa joka päivä taistella ja kinailla heidän kanssaan, mutta kilttiä he silti ovat ja noudattavat sääntöjä.
— Itsehän lakinsa laativat, — sanoi Uuras. — Minä taidan olla samaa lajia kuin työväki. Kun ahersin heidän kanssaan vallan hengen edestä, pysyin aina kireissä väleissä, mutta nyt etäällä ollen ihailen heitä ja ihmettelen, että he niin paljoon pystyvät. Silloin he minua vihasivat, kun heitä parhaiten hyödytin ja palvelin, ohjasin ja aivan kädestä pitäen opetin. Nyt kun olen vain oma varjoni, nyt he minua muka ihailevat.
— Ainahan se aika näkyy polvesta paranevan, — virkkoi ukki koputellen piippuaan portaaseen. — Minä olin vain sellainen kyläseppä, mutta Uuras tahtoi saada tehtaan, ja nyt nämä täällä pyrkivät oikein pajavaltakuntaa rakentamaan. Valmista, valmista tulee elämästä.
— Minua vain pelottaa se, — sanoi Uuras, — että tämä meidän yrityksemme täällä on niin yksinäinen laatuaan.
— Niin, ihmisten pitää itse kunkin taistella ja rimpuilla ennenkuin uskoo, että tuo hyvä tuossa on kyllin hyvää. Se siinä vain on taikana.
Tehtaan pilli soi, ja väki tulvi työstä pitkänä jonona metsänlaitaa kohti, missä kullakin oli oma sievä majansa puiden varjostamana, vaimo ja onnelliset lapset odottamassa.
Mutta sittenkään he eivät olleet hauskoissa kodeissaan tyytyväisiä. He etsivät syitä ja halusivat taistelua, ja kun ei todellisuus siihen syytä antanut, turvautuivat he kuvitteluihin. Taistelu oli alettava itsensä taistelun vuoksi, sillä se on elämää.