VI.
Isällä ja äidillä oli mieli apeana pojan sairaudesta, mutta kun oli huomattu hänen muutaman viikon kuluttua jo tuntuvasti tointuneen, kuten lääkäri olikin ennustanut — sisämaan ilman vaikutuksesta —, alkoi heidän toivonsa elpyä. Sepän emännän mielestä ei terveys kuitenkaan palannut kyllin pian, ja siksi hänkin tahtoi käyttää vastikään kuulemaansa hyvää parannuskeinoa.
Äidin kutoessa uutta pukukangasta makasi Uuras sängyssä kangaspuiden takana väliin keskipäivälläkin, kun puistatukset tulivat. Silloin äiti aina oli onneton, ja pojan täristys teki hänet tuskasta melkein sairaaksi, vaikka Uuras yhä vakuutteli:
— Ei se mitään tee, minä olen kohta ihan terve.
— Ei se mene, ei se mene! — valitti äiti.
— Sinun pitää tulla saunaan, — sanoi hän illemmalla hyvin salaperäisenä.
Uuras oli vuoteessa vaatteet yllä, ja Anja istui sängyn jalkopäässä lukien hänelle sanomalehteä.
— Voinhan tuota tullakin, — myönsi Uuras.
Hän oli tullut aivan kesyksi sairautensa aikana ja totteli äitiään ja varsinkin Anjaa, jonka läsnäoloa hän oli alkanut pitää hyvin tärkeänä. Tämän seikan äiti oli jo aikoja huomannut, sillä hänen vaihtamansa kääreet eivät tuntuneet päänsäryssä auttavan, mutta kun Anja istui sängyn vieressä jutellen tai lukien, oli poika tyytyväinen, ja puistatuskin tuli harvemmin. Äiti huokasi syvään ja mukaantui siihen, kunhan ainokaisen vain olisi jollakin tavalla hyvä olla.
Mutta tänään hänellä oli tiedossaan varma keino, millä vilutaudista päästiin. Hän vain kiirehti saunan lämmittämistä viedäkseen Uuraan sinne, varasi parveen kuumaa ja kylmää vettä, varsinkin kylmää.
Kun Uuras oli vihtonut ja tullut alas kuumasta löylystä, joka pyörrytti häntä, ja istunut lattialle jakkaralle huuhtoakseen pois parven nokea, kiipesi äiti vikkelästi parveen ottaen sangollisen kaivokylmää vettä mukaansa ja paiskasi sen sieltä äkkiä poikansa niskaan.
Parkaisten kamalasta säikähdyksestä Uuras keikahti pitkälleen lattialle ja alkoi siitä toinnuttuaan käyttää voimasanoja. Äiti sai kuulla kunniansa.
Anja oli jäänyt tupaan Henriikan kanssa laittamaan kaikki juhlakuntoon. Kangas oli leikattu poikki ja kangaspuut korjattu muualle. Tupa oli aivan kuin uusi, valkoiset puoliverhot akkunissa, mattoja lattialla ja suuri takkatuli räiskymässä. Uuraan lepovuode, missä hän päivällä loikoi tuvassa ollakseen muiden seurassa, oli peitetty sinikirjavalla vaatteella, jonka Henriika juuri oli ommellut. Koko talo tuoksui katajalle, vastapannun oluen vierteelle, uunijuustolle ja kaikelle kodikkaalle ja lämpöiselle. Henriikan nisut kellersivät pöydällä, ja Anja järjesteli kuppeja oikein tarjottimelle, jolla oli valkoinen liina.
— Mikäs päästäjäinen nyt on? — kysyi mestari tultuaan nokisena pajasta mennäkseen hänkin saunaan.
— Noo, kun minä olen kuullut, että vilutauti paranee, jos sairaan oikein äkkiä ensin säikyttää ja sitten taas pian saa hyvälle tuulelle, — selitti Henriika innoissaan suuret haaleat silmät levällään.
— Jopas… millä ihmeellä se säikytys…?
— Hys, nyt ne tulevat, — varoitti Anja.
Hän oli pukenut ylleen kaikkein somimman, punertavan puolivillaisensa, jossa oli musta reunus kaulantiessä ja helmassa. Pöydälle hän oli juuri laskenut käsistään uunista nostetut herkut. Punoittavana ja touhuissaan hän kiirehti ottamaan Uuraan pyhävaatteet tarjotakseen ne saunasta tulevalle.
Uuras palasi kylvystä alusvaatteissaan ja paljain jaloin, rinta avoinna ja tukka sekaisin ja märkänä, silmät vielä kuopallaan ja kasvot laihoina, mutta suu tuimasti mutussa ja mieli kuohuksissa.
— Akkojen juonia…! — mutisi hän.
— Tässä on housusi, — ehätti Anja.
— Vie hemmettiin! — tiuskaisi toinen.
— Pitäähän sun vetää ne jalkaasi. Ja takki, pistä käsi tuosta — — kas nyt, kun et löydä reikää — — tuonne. Ja malta, niin harjaan tukkasi. Ei noin, vaan istu, en minä muuten ulotu, tuohon pöydän päähän.
Anja komensi, ja Uuras taipui lamaantuneena ja murjottaen.
— Etkö sinä mitään huomaa? — kysyi Anja.
— Mitä minun nyt taas pitäisi huomata? — tokaisi Uuras.
— Katso pöydälle.
— Mitä, tuoko kangas?
— Niinpä niin, se vain kangas.
— Mitä siitä?
— Katso!
Uuras suvaitsi ojentaa kättään, ottaa pakan syliinsä, katsoa ja hypistellä.
— Olemme valmistaneet sitä koko talven. Eikö se ole kuin parasta herrain verkaa, pehmeätä, melkein mustaa, hiukan lampaanharmaita juovia pitkin ja poikin? Eikö ole? Kun menet rakennusmestarin kouluun, on se yhtä hienoa kuin muidenkin herrojen, — puhui Anja hehkuvin poskin, silmäin loistaessa.
— Sinähän olet merkillisesti oppinut puhumaan, — sanoi Uuras katsellen enemmän kukoistavaa tyttöä edessään kuin kehuttua kangasta. — En ole sinulta vielä koskaan kuullut noin monta sanaa yhteen mittaan.
Anja hämmentyi, silitteli kangasta, jonka Uuras oli jälleen laskenut penkille viereensä, ja pysyi vaiti.
He olivat nyt kahdenkesken tuvassa; vanhemmat olivat menneet saunaan.
— Pane kengät jalkaasi, — sanoi Anja lopulta. — Muuten saat taas sen väristyksen.
Uuras totteli.
— Luuletko sinä, että minä pian paranen? — virkkoi Uuras.
— Luulen.
— Ja sitten — — —
— Sitten kai sinä taas lähdet.
— Tahtoisitko sinä, että lähtisin?
— Sitähän sinä kuitenkin aina ajattelet, ja minä toivon sinulle niin paljon — —
Uuras taivutti itseään hiukan sivulle ja vilkaisi Anjan kasvoihin.
Heidän nauravat silmänsä tapasivat toisensa, ja unohtaen kaiken muun
Anja tarttui nuorukaisen käteen ja huudahti:
— Nyt sinä paranet, naamasi oikein loistaa ja kätesi on kuiva, ei yhtään hikeä!
Äänessä oli sellainen riemu, että Uuraskin unohti äskeisen suuttumuksensa ja sanoi:
— Se äidin taika, näinköhän se auttaa?
— Auttaa se, saat nähdä. Mutta nyt minä unohdin — kahvi kiehuu kamarin uunissa. Ei suinkaan siellä ole tippaakaan jäljellä koko pannussa.
Hän nouti kiireesti pannun pöydälle.
— Täällä kotona on sentään hyvä olla, — sanoi Uuras, — kun sinä olet täällä.
— Mitä minusta, sinuahan me kaikki ajattelemme.
— Ja minä ajattelen sinua. Kun pääsen rakennusmestariksi, niin…
— Niin, mitä sitten? — kysyi Anja kaataen Uuraalle kahvia.
— Enpäs sano, sen saat sitten nähdä! Mutta hän tavoitti Anjan kättä ja likisti sitä niin kovasti, että tyttö lensi tuskasta punaiseksi ja riipaisi itsensä irti.
— Sellaiset pihdit! — huusi hän työntäen syrjään vaaleata suortuvaa, joka oli irtaantunut hänen otsalleen, ja samalla iski vaaleiden ripsien alta salama siniharmaista silmistä, joiden säihkystä Uuras hätkähti ja sanoi ujosti:
— Sinä olet oikein hyvä tyttö, Anja. Minä pidän sinusta.
— Ja minä sinusta, mutta eihän sillä väliä ole, eikös?
— Ei! — sanoi Uuras myöntääkseen mitä tahansa, sillä hänestä oli äkkiä tullut aivan saamaton.
— Kahvi jäähtyy, — sanoi Anja, mutta Uuras ei kuullut.
— Menetkö sinä Impolan häihin? — kysyi hän.
— Entä sinä…?
— Jos sinä olet morsiustyttö; niin minua on pyydetty sulhaspojaksi.
— Onhan minua pyydetty.
— Ethän lupaa toiselle?
— Kuinka minä, jos sinä…!
Vanha seinäkello löi hitaasti helähdellen, ja hiljaisuudessa sen sointu väreili huoneessa kauan, ikäänkuin säestäen nuorten sydänten sykintää. Hetken suloisuus raukaisi toipuvan nuorukaisen voimia lumoavalla mahdilla, johon hän hymyillen alistui, ja tyttö näki ajatuksissaan hänet seisomassa Lepolan tuvassa sulhaspoikana ja itsensä morsiustyttönä valkoisessa tyllihameessa, kummallakin kukka rinnassa. Tämä näky kajastui viehkeässä hymyssä, hennoilla poskilla ja silmien kirkkaassa kiillossa. Nuorukaisen katse jäi kumartuneen pään vaaleata hiuspaljoutta tähyilemään, mutta ajatus lensi kauas tulevaisuuteen tavoittaen sitä väläyksittäin ja vain silmänräpäyksen siitä, jolloin hän saisi sanoa Anjalle…
Samassa vanhukset tulivat saunasta, ja todellisuus hälvensi haaveet.
— No, näinkös se vilu hellittää? — kysyi isä.
— Vähemmälläkin, — hymähti Uuras tuntien suloista uupumusta.
Parin viikon kuluttua oli Lepolan häät, joihin Uuras oli teettänyt uuden pukunsa ja saanut pariksensa Anjan. Hän olisi ollut mielestään onnellinen, mutta eräs kaupunkilainen häävieras hakkaili Anjaa kiihkeästi saaden kaikki kylän pojat kuohuksiin. Vieras nuorukainen oli hyvä tanssija, johti nuorten leikkejä ja piti suurta melua ollen aina keskilattialla ja vetäen Anjaa mukaansa.
Tanssin lomassa laulatti Tohu kuoroaan, ja siinä oli Anjalla kaunis soolo esitettävänä. Hän seisoi opettajan vaatimuksesta hiukan erillään toisista valkeassa tyllihameessaan, vihreä kukka rinnassa ja tukassa. Ujona aloittaen, mutta pian unohtaen kaikki ympärillään hän lauloi niin, että kaikki ihastuivat.
Uuraan oli vaikea pysyä paikoillaan tuvan nurkassa, mistä hänen sopi tähystellä, kuinka kaupunkilainen tavantakaa iski Anjaan pyyteleviä katseita. Mutta kun sitten pian alkoivat nuorten leikit, kuiskasi hän jotakin kylän poikien korvaan. Yhteisestä sopimuksesta syntyi nyt poikien piiri, joka merkillisen nokkelasti pidätti kaupunkilaista selän takana nurkassa, kunnes juoni selvisi koko hääväelle ja alettiin vieraalle nauraa. Kaikki kylän pojat tajusivat pyhän velvollisuutensa olevan suojata sitä salaista sopimusta, että Uuras ja Anja kuuluivat yhteen.
Häät kestivät kolme päivää, ja sitten nuoret saattoivat Lepolan tyttären toiseen kylään uuteen kotiinsa. Pitojen humu, leikit ja ahkera yhdessäolo, haikea ero lapsuudentoverista, jota tytöt itkivät vuoroin nauraen ja toisiaan syleillen, vei heidät kaikki hyvin lähelle toisiansa. Poikien kaikki kujeilut ja temput olivat pohjaltaan vain lemmenleikkiä, ja kun he kukin istuivat rekeensä oman morsiustyttönsä rinnalle, soivat kulkuset:
Häitä, häitä, häitä vain, kun jo oman kullan sain!
Mutta Uuras oli vaipunut omaan jurouteensa.
— Oletko sinä uudestaan sairas? — kysyi Anja.
— Ehkä sinä sitä toivotkin! — murahti Uuras.
Anja katsoi häneen suurin, avoimin silmin. Viisitoistavuotiaasta tytöstä oli parin kolmen päivän kuluessa kehittynyt nainen. Hän ymmärsi varsin hyvin Uuraan jurouden syyn ja oli tuntenut kaupunkilaisen pistävät silmäykset, mutta sulkeutunut itseensä kuin kukka suojuslehtiinsä estääkseen polttavia säteitä liian aikaisin pääsemästä sisimpäänsä.
— Älä ole pahoillasi, Uuras, — sanoi hän pujottaen kätensä toverin käteen.
— Nyt sinä olet kuin lammas, — jupisi nuorukainen vieläkin yrmeänä.
— Et vain jaksanut olla tanssimatta sen tiskinnuolijan kanssa!
— Uuras, äiti sanoi, että pitää tanssia kaikkien kanssa, kun kerran on tyttö!
— Niin, te hameväki olette raukkoja! — ivasi Uuras, mutta tunsi vihansa kuitenkin jo lauhtuvan.
Hän piti kiinni Anjan kädestä, joka arasti pyrki irtaantumaan, ja hevosen nykäistessä vinhaan vauhtiin alamäessä hän kiristi ohjia toisella kädellään ja lisäsi:
— Sinä olet nyt minun tyttöni, Anja, muista se!
— Muistan! — sanoi Anja vakavasti. Kumpikaan ei enempää puhunut, mutta Uuras ihmetteli vain, miksi hänen teki mieli laulaa, ja kun ei osannut, alkoi hän viheltää, niin että metsä kaikui, ja pian Anja säesti häntä laulaen. Sävel oli tuttu, ja reestä rekeen tarttui lauluninto, kunnes koko hääsaattue laulaen ajoi metsän halki nuorikon uuteen kotiin.
VII.
Oli jo päästy joulunpyhien loppupuolelle, ja Lehvin seppä kulki yhä paistinajossa näkemättä selvää päivää. Kotona sepän emäntä kävi akkunasta akkunaan itkettynein silmin ja raskain askelin.
Uuras lueskeli pitkät pyhät huoneessaan ja kuljeskeli iltaisin kylällä milloin iltahuveissa, milloin muuten jossakin toisten mukana hanuria soitellen.
Eräänä iltana hän tullessaan kotiin kuuli jo pajan eteen kovaa melua tuvasta ja juoksi sinne kiireimmiten. Keskellä lattiaa seisoi äiti kädet ojennettuina isää kohti valmiina estämään häntä iskemästä tuolilla, joka oli juopuneen kädessä. Liiallisesta valvomisesta ja pitkällisestä juopottelusta sairaana mies raivosi lyöden palasiksi kaikki, mitä käsiin sattui, kuitenkin vaistomaisesti varoen satuttamasta vaimoaan. Samassa tuokiossa, kun Uuras astui sisään, syöksyi hän käsiksi isäänsä kiskaisten tuolin hänen kädestään. Mutta siitä seppä raivostui silmittömäksi poikaansa vastaan, tarttui häntä hartioihin ja tempoi hurjasti saadakseen hänet nurin. Hätääntyneenä ja aivan typertyneenä säikähdyksestä riensi äiti pelastamaan Uurasta, joka oli vähällä lyyhistyä, ja sai hänet kiskaistuksi mukaansa ulos ovesta pihalle ja alkoi keskellä yötä vetää häntä kädestä Tupalaan päin, vaikka olikin ilman kenkiä, vain sukat jalassa, ja paitahihasillaan.
Uuras riisui heti takkinsa — palttoota hänellä ei ollut — ja kietoi sen äitinsä ympärille, mutta äiti esteli ja vaati häntä ottamaan sen takaisin ylleen.
— Tulet uudestaan sairaaksi, — sanoi hän.
— Entä äiti sitten?
— Minäkö, ei minuun tauti tartu. Kova elämä on minut niin karaissut, — ja hän harppasi edellä lumista tietä sukkasillaan niin nopeasti, että Uuraalla oli täysi työ häntä seuratessaan.
Siinä ei monta sanaa vaihdettu. Kummankin rintaa ahdisti se, mitä juuri oli tapahtunut, eivätkä sanat riittäneet heidän tuskaansa purkamaan.
Tupalaan päästyä koputti Ulla-emäntä akkunaan, ja Henriika ilmestyi kohta ovelle. Nähtyään yön hämyssä saapujat hän avasi lukitsemattoman ovensa ja vieraat hiipivät sisään.
— Älä herätä Anjaa! — kuiskasi Ulla-emäntä. — Isä kotona on humalassa ja tarvitsee rauhaa, kai sinä annat meidän olla täällä yösydämen? — puhui hän hiljaa.
— Voi, voi, hyvin, hyvinhän se sopii. Emäntä käy tänne sänkyyn minun kanssani, ja Uuraalle kohennan jotakin tuohon sohvarämälle. Kas noin — ei ole hätää. Vai on mestari ryypyssä — niin, sattuuhan sitä.
Seuraavana aamuna vieraat kiittivät emäntäänsä ja voivat kotiin lähtiessään olla varmat siitä, ettei kylässä kukaan saisi kuulla tapahtumasta, sillä Henriikan he tiesivät osaavan pysyä vaiti. Ja kotona oli jälleen rauha: mestari nukkui syvässä unessa omassa vuoteessaan ja heräsi vasta myöhään iltapäivällä.
Nyt vieri monta päivää hitaasti ja raskaasti kuin pilvenmöhkäleet painostavassa tyyneydessä. Ei vaihdettu sanaa, ei näkynyt hymyä. Kaikki kolme välttivät katsomasta toisiaan silmiin, pysytellen työntouhussa kukin.
Sattui sitten, että Ulla-emäntä tapansa mukaan aikoi vetää seinäkellon painoja ylös, mutta jo ensi nykäisyllä toinen ketju katkesi. Uuras otti kellon seinältä, purki sen ja ryhtyi laittamaan vanhuuttaan kuluneiden ketjujen sijaan kokonaan uudet. Hänen ollessaan kellon kimpussa osui isä, joka oli enimmäkseen yksin takonut pajassa, vaikka pakkanen oli kiihtynyt ihan purevaksi, astumaan tupaan, otti irralliset ketjut käteensä ja sanoi entiseen leikilliseen tapaansa, ikäänkuin ei olisi ollut mitään kahnausta:
— Nämä ketjut minä laitoin kelloon siihen aikaan, kun sinä vasta tulit maailmaan. Näkyvät jo kuluneen pilalle. Saa nähdä, tuleeko sinun laittamistasi paremmat. Ja niinkuin tuo kello, niin tässä elämäkin täytyy, piru vie, vetää uuteen ja parempaan käyntiin.
Ulla-emäntä oli siivilöinyt maitoa kylmän kamarin ovella ja heitti nyt nuoret kuusenoksat siivilästä pois kohottaen perin moittivan katseen mieheensä, joka ikäänkuin sen painosta lyyhistyi penkille Uuraan viereen. Poika katsoi isäänsä ja hymähti, kun ukon kasvoilla oli sellainen surkean naurattava ilme ja silmissä paha veitikka, joka tahtoi mutta ei uskaltanut vapaasti nauraa, ei liikkua, ei puhua eikä syödäkään.
Kun äiti oli poistunut, sanoi isä pojalleen:
— Paista minulle vähän silavaa, vatsani vonkuu tyhjyyttään, kun äitisi on antanut minun paastota monta vuorokautta.
Uuras meni leikkaamaan kylmästä kamarista lihaa ja paistoi hiilihehkulla pannussa, mutta kun mestari istui pöytään aikoen käydä ateriaan käsiksi, ennätti emäntä tuiskuna sisään ja otti lihan pois, jättäen vain suolasilakkaa, perunoita ja leipää ukolleen nälän sammuttamiseksi.
Isä ja poika katsoivat toisiinsa ja nyökkäsivät.
— Puehan yllesi! — sanoi isä ja hymyili.
Uuras veti päällysnutun arkitakkinsa päälle, ja isä teki samoin. Äiti oli esituvassa, kun he molemmat poistuivat. Vasta tiellä sanoi mestari:
— Voimmehan ottaa hevosen ja lähteä kirkolle saakka. Siellä tarjotaan tänään eräs rakennusurakka ja nyt sinäkin saisit käydä siihen kiinni.
Uuras tunsi jotakin uutta ja valoista rinnassaan.
— Mikä rakennus se on?
— Sellaista vaan pappilan ulkorakennusten kengitystä se on. Kuuluu olevan kivityötä navetan kivijalkaan. Ja kun sinä kerran…
— Lepolasta saa hevosen! — sanoi Uuras äkkiä muuttuen kiihkeäksi.
Nyt vasta hän tunsi olevansa täysin terve, ja jotakin raskasta solui pois hartioilta. Isä, äiti, kylä, uusi työ, taivas ja luminen tie olivat jälleen vanhoja tuttuja.
Lehvin sepän ja hänen poikansa urakkatarjous oli pitäjälle edullisin ja luotettavin, ja niin he sen saivat. He palasivat kotiin toisena päivänä hyvällä tuulella ja istuivat pöytään, johon äiti kantoi parhaita herkkujaan.
Pilvi oli väistynyt, aurinko paistoi ja sitä kesti kevääseen saakka.
VIII.
Seurakunta oli jo asettunut paikoilleen, mutta urkuri ei vielä soittanut, eivätkä kirkonmenot vielä alkaneet vähään aikaan.
— Näätkös tuota rakoa katossa? — kysyi eräs isäntä toiselta.
— Kai, kai, — nyökkäsi toinen.
— Siitä sataa sisään.
— Kai, kai.
— Alttarin kohdalla tornissa on suurempi rako.
— Kai, kai, — nyökkäsi toinen.
— Sieltä sataa Kristukseen!
— Oo, peijakas! — innostui mies.
— Tulee kalliiksi seurakunnalle. — Toinen nyökkäsi. — Kuuluu olevan paha laittaa.
— Ja paha sikseenkin jättää, — jaksoi harvasanainen toveri lisätä.
— No, se Lehvin seppämestarin poika…
— Niin, se niin Uuras…
— Kuuluu olevan koko peijakas.
— Poikanen se vielä on.
— Äläpäs, johan se on kuin täys mies.
— Oletkos nähnyt?
— No, joka päivä pappilan töissä. Niin että sille se työ sopii.
— Kai, kai, — tyytyi naapuri vastaamaan. Kun pappilan navetta oli "kengitetty", pantu uusia kiviä kivijalkaan sen korkeutta lisäämään ja otettu pois alimmaiset, mädät hirsirivit, annettiin kirkon katon korjaus tällä kertaa Uuraalle omiin nimiin oikein kontrahdin mukaan kahdesta tuhannesta markasta, sillä katto oli jyrkkä ja osittain paha korjata, varsinkin torni, jonka ympärille täytyi rakentaa telineet ja johon entisen pärekaton sijaan oli tehtävä uudenaikainen pellistä.
— Jopas jotakin, — vohki Lehvin seppä pojalleen, — kun tekivät sinusta rakennusmestarin omin lupinsa ilman koulua!
— Semmoisen työn nyt tekee kuka tahansa, — sanoi Uuras näyttäen olevansa rauhallinen, vaikka isä hyvin huomasi, että pojalla oli jotakin erikoista mielessä.
Navetan työn hän kokonaan jätti isän viimeisteltäväksi apumiesten kanssa ja hankiskeli itselleen aineita ja työkaluja kirkon kattoa varten. Heillä oli vuokrattuna asunto kirkonkylässä, ja äiti kävi joka viikko tuomassa heille ruokaa ja huolehtimassa muusta mukavuudesta.
Oli ihmeen ihania kevätpäiviä. Lumi suli ihan silmin nähden kinoksista räytyen hataraksi huokoiseksi kuoreksi, ja eräänä kauniina aamuna se häipyi näkymättömiin. Vain siellä täällä rauhaisilla vainioilla näki kaistaleen valkoista. Joki paisui valtavaksi niityille, ja järvetön seutu oli kuin mikäkin "vesimaan puoli", niinkuin kyläläiset sanoivat, ja ruuhilla kuljettiin kokemassa kalanpyydyksiä kirkonkylän äärimmäisten mökkien edustoilta. Näin vesirikasta kevättä ei oltu nähty miesmuistiin.
Sitä mukaa kuin navetan työt valmistuivat, peri Lehvin seppä saatavansa urakasta, ja nyt hänelle tuli herrain päivät.
— Sekös tässä aina nirkun narkun, — sanoi hän ukoille, jotka olivat työssä mukana. — Nyt mennään ostamaan konjakkia!
Viinan myynti oli rajoitettu, ja vain anniskelut saivat jakaa ryypyttäin. Sen sijaan myötiin konjakkia kaupoissa aivan yleisesti. Kaikki tiesivät, että se konjakki oli värjättyä viinaa, ja sitä juotiin turvallisesti hyvin tietäen, kuinka se tehosi.
— Se poika, peijakas, on nyt kiinni omissa hommissaan, tulkaa pois vaan, — sanoi mestari.
Miehet hiukan arkailivat.
— Kun se Uuras on niin visu, ettei se veilaa mistään kohtaa, ja jos se sattuisi suuttumaan, kun näin kesken työtä…! — esteli vanha kivimies.
— Mitä vielä, kyllä minä sen pojan tiedän. Varmuuden vuoksi mestari kuitenkin siirsi juomingit myöhemmäksi iltapäivään, ja silloin he ottivat pullot mukaansa häviten kivimiehen syrjäiseen mökkiin kylän laitaan.
Siellä Lehvin seppä pääsi hyvään ryypyn alkuun, ja sitten hän hummasi viikon aikaa yhtä mittaa eikä asuntoonsa tullut. Kylä kajahteli juopuneiden melusta ja rallatuksista. Vähän väliä karttui niiden luku jonkun uuden liittyessä rattoisaan seuraan, ja Lehvin sepän kukkaro oli kyllin tukeva hankkimaan ilolientä niillekin, joilla ei itsellään sattunut mukana olemaan.
— Pappilan navetan kengitys pitää kunnialla kruunattaman ja konjakilla pikarit täytettämän, kippis! — puhui seppä. — Se poika peijasi puolellensa suuremman osan — kippis! — omaani nyt juon — kippis! Se onkin sitten sellainen poika, ettei kymmenen kylän tienoilla toista — kippis! — Ja kun minä juon, niin juon minä ilosta, eikä surulla ole minuun mitään sanomista, kippis!
Ja koska maalliset surut olivat koko urakkajoukolta tykkänään haihtuneet, oli meluava riemu äänekkäämpää kuin pappilan karjan möly, kun sitä koetteeksi päästettiin navetasta jaloittelemaan.
Uuras vain ei näyttänyt mitään huomaavan. Aamusta varhain hänet nähtiin kirkon kattoa purkamassa, niin että lahonneet päreet olivat jo röykkiöinä alhaalla räystäiden kohdalla, ja työaseiden lyönnit paukahtelivat kuulakkaassa kevätilmassa moninkertaisin kaiuin. Itse hän vihelteli riemuisia säveliä liikkuen varmana ja vapaana jyrkällä katolla, aivan kuin painolaki ei olisi koskenut häntä niinkuin muitakin kuolevaisia. Hajasäärin, toinen jalka aina toista ylempänä ja polvi koukussa katolla hän oli iskeytynyt paikkaansa kuin kotka vuoren lohkareeseen pysytellen lautojen välissä syvennyksissä ja vuoroin takoi peltikattoa, vuoroin toisaalta päreitä purki.
Samoin kuin ennen pikkulasten koulussa ajomiehet ja tiellä kulkijat pysähtyivät katsomaan lasten jännittävää leikkiä, samoin nyt kyläläiset ja vieraatkin jäivät ihaillen tähyilemään nuorukaisen leikiltä tuntuvaa vakavaa työtä, jota ei kukaan katsojista olisi luullut voivansa tuolla tapaa suorittaa.
Väliin nuori mies pysähtyi, antoi pihtien ja vasaroiden vaipua, lepäsi rennosti nojaten kaltevaan kattoon, korko iskettynä tukeen, ja silmäili allansa leviävää lakeutta. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, aukeni nähtäväksi jokilaaksoa tulvan peittämänä, väreilevässä ja välkkyvässä vedessä uivia latoja, pensaita, puita, tukkeja, ruuhia, aitoja. Siellä täällä katkaisi tulvan pieni mäentöyräs, jolle aina kohosi ihmisasunto, kunnes maa nousi kylää kohti kuperana ja voitokkaana, kantaen upeita taloja ja laajoja viljavainioita. Paisunut joki ulottui kimaltelevana kylän rinteille kuin koristeet nuoren tytön uumalta pyöreätä povea kohti.
Keväinen ahava puri nuorukaisen ihon tummaksi, ja aurinko haalisti hänen tuimaa katsettaan, joka nyt siristettynä alati mittaili ja suunnitteli ollen valpas ja kireä, silmänräpäystäkään lyömättä herransa etuja laimin. Täällä korkeudessa, taivaan ja maan välillä, paisui rinta vain harvoin vapaasti hengittämään, eivätkä jäsenet päässeet lepoa nauttimaan. Ei, siellä oli kamppailu toista kuin maan pinnalla. Tahtoa tarvitsi avuksensa joka jäsen, joka nivel ja lihas, ja tahtoa ohjasi äly, näkö ja kuulo. Miehentahto kiristi ruumista joka hetki nostaessa ja laskiessa raskaita aseita. Työ sujui keveästi ja ripeästi, ja säännöllisten vasaranlyöntien kajahtelu kertoi katselijalle sen olevan kuin hilpeätä leikkiä. Ja tässä leikissä tuli nuorukaisesta isku iskulta mies.
Uuras ei vielä ollut tornin kattoa aloittanut, kun hänen äitinsä taaskin tuli eväitä ja puhtaita vaatteita tuomaan. Hänen huolehtiva silmänsä keksi heti pojan äärimmäisen uupumuksen, sillä raskas työ kirkon katolla olisi kysynyt jäntevänkin miehen karaistuja voimia ja Uuras oli vasta kahdeksantoista vanha nuorukainen. Hänen kuumeinen kiireensä kaikui jokaisesta iskusta: pian, pian! Miksi hän kiirehti ja mikä oli se voima, joka häntä ajoi uupuneenakin ponnistelemaan?
Äiti vaati häntä lepäämään käyttäen kaiken puhekykynsä ja tarmonsa saadakseen poikansa taipumaan. Heidän välillään alkoi kamppailu, kuten pojan pikku lasna ollessa. Äiti pääsi nytkin voitolle suostuttaen Uuraan vahvistamaan itseään virkistävillä kylvyillä ja hieromisella, mikä paransikin liiaksi rasittuneet lihakset.
Aivan kuin uutena miehenä hän taas nousi kirkontorniin jyrkkiä portaita ja suunnitteli, kuinka vähimmällä vaivalla voisi korjata tornin pienen katon. Telineitä hän ei missään tapauksessa tahtonut pystyttää. Noustuansa tornin kiertoportaita melkein perille saakka hän keksi räystään alla luukut ja suunnitteli heti, minne löisi tueksensa ulkonevia lankkuja, köyttäisi itsensä varmuudeksi kiinni tornin huippuun ja kattaisi tuon pienen pinta-alan aivan turvallisesti. Nämä toimenpiteet olivat yksinkertaisia, vaikka työnantajat eivät sitä tajunneet, sillä kenenkään vanhemman henkilön rohkeus ei olisi huimaavassa korkeudessa ilman ympäröivää tukea ja vain jalkanojan varassa voinut kestää koetusta. Mutta nuorukainen hymyili ja vihelteli tuntien jälleen samaa kiihoittavaa hipaisua rintansa alla kuin pienenä poikapahaisena Lehvin kiikussa.
Hän vasaroi nyt sen kirkon ristitornia, joka lasna oli täyttänyt hänen sydämensä hartaalla ihailulla. Ristin kultaus kimalteli auringossa, kun Uuras, murrettuaan katon sisäpuolelta, kiipesi sitä kaulaamaan ja kiinnitti siihen varmuusköytensä.
— Risti, tule siis minunkin tuekseni! — jupisi hän hymyillen, mutta nuorukaisen kunnioittava hartaus täällä taivaan ja maan välillä kohdistui siihen kuin elävään olentoon, josta hänen kohtalonsa mahdollisesti riippuisi. Hän järkytti sitä, mutta huomasi sen tukevaksi.
Viikko ja toinenkin oli jo vierähtynyt ja Lehvin seppä ennättänyt ilosta sanoa "kippis" monen veikon kanssa antaakseen pappilan navetan urakkarahojen luistaa, kun hän eräänä aamuna ihan raittiina ja selvänä astuskeli pitkin maantietä, joka kirkon kohdalla teki äkkikäänteen. Siinä hän nosti katseensa kuullessaan katolta pellin heläjämistä ja näki — poikansa ilmassa huimaavan korkealla torninhuipun kyljessä.
Ukko lyyhistyi maahan ja voihki siinä hetkisen tunnustellen sääriään ja komennellen pettäviä polviaan, kunnes uskoi silmiänsä uskallettuaan uudestaan katsahtaa poikaansa kohti.
— Senkin naakka! — mutisi hän yhä varmempana siitä, ettei sieltä korkeudesta muuta tipahtanut kuin lahonneita päreitä, ja riensi kortteeriin, jossa Ulla-emännälle valitti:
— Kun vatsani tuli niin kipeäksi siitä pojan peijakkaasta!
— Jokos, vai eikös konjakista?
— Älä nyt vihoittele, Ullasein, minulla on ollut niin juukelin lystiä. Se rakennusmestarin ammatti, näätkös, menee miehelle päähän!
— Eikös vatsaan se mene?
— Niin, kun sattuu saamaan sellaista, että menee, mutta nyt minun pitäisi mennä järveen, ellet sinä minua vanhaa miestä armahda ja pese.
— Ettes häpee vieraissa ihmisissä juoda ja rallata!
— Vai juomisesta — — vai! Pojasta se vatsankipu tuli, pojasta!
— Voi sinuas, voi!
— Mene — me — mene itse katsomaan, siellä se kelluu taivaan ja maan välillä!
— Niinkuin en minä sitä olisi nähnyt, mutta kun en ole konjakkeja juonut, niin pysyn jaloillani.
— Pysy, pysy, sinä pyhä vaimo. Eiköhän sentään sinun jumalisuuttasi lueta minullekin ansioksi, kun viimeinen tuomio tulee?
— Aijai, kuinka ihmisen pitääkin juljeta olla paatunut!
— Vaikka olen niin pehmeä ja joka paikka niin hellänä ja polttavana, ettei kiirastulessa syntisillä kuumempaa ole — —
— Ethän vaan itke?
— I-i-itken! — hytki ukko naurun ja itkun välillä pidellen housujansa ja kömpi penkille pitkäkseen.
Emännän sydän heltyi, ja hyvin hän hoiteli ukkoaan.
— Ei sinua enää mikään kuitenkaan paranna, vanha raato! — torui hän kylvettäessään. — On sinulle kova tai hyvä, se on aina yks'kaikki. Anna kun hieron ne kinttusi suoriksi!
Ja hyvinpä Lehvin seppä tämän jälkeen tarvitsikin terveitä sääriä ja käsivarsia, sillä työtä oli kotona karttunut ylettömästi sillaikaa, kun hän oli kirkonkylässä hummannut.
Kun Uuras sai urakkansa valmiiksi ja tuhannet käteensä, pisti hän ne kasvonilmettä muuttamatta povitaskuunsa ja hoputti isää kotiin.
— No, kai sinä nyt puhut Anjalle pari koreeta sanaa ja korotat esitupaamme ja sitten rakennat sen perään vaikka kaksi kamaria.
— Olkaa vaiti siitä asiasta! — tiuskaisi Uuras. — No, no, voinhan olla vaitikin, — myönsi isä, ja hiljaisina he kolmisin ajoivat kotiin.
Mutta Uuras oli aivan muuttunut. Hän ei antanut itselleen eikä muille yön eikä päivän rauhaa, ajoi työstä työhön ja keksi yhä uutta ja uutta rahan pantiksi. Pajan ahjossa piti olla ainainen kohu, ja puutöitäkin hän ahersi, muurasi kylässä uunejakin isänsä kanssa.
Tytöt, hanurit, huvit ja Anjakin jäivät aivan unhotuksiin.
— Kyllä tuohon poikaan siellä kirkontornissa on mennyt — —
— No, mikähän häneen nyt siellä olisi mennyt? — sanoi Ulla-emäntä.
— He, mikäs muu kuin — piru!
Ulla-emäntä katsoi ukkoonsa säikähtyneenä. Hän ei ollut varma, vaikka vielä olisi niin käynytkin, eikä siis väittänyt vastaan.
IX.
— Niin on nyt kesä kuin kuumeisen uni! — sanoi Uuras eräänä sunnuntai-iltana Anjalle.
He olivat sattumalta yhtyneet Tupalan lähellä ja ensin ääneti käveltyään salavihkaa ja arasti katsoneet toisiinsa, kunnes ihana kesäpäivä vaimensi epäilevän jälleennäkemisen jännityksen ja kumpikin huojennuksesta henkäisten kääntyi iloiseksi.
— Ethän sinä paljon kesästä piittaa, — sanoi Anja.
— Aina sen verran, että omiksi tarpeiksi riittää. Nämä sunnuntait käyvät niin hiivatin pitkiksi, kun ei tiedä, mihin kätensä käyttäisi, aina ovat tiellä.
— Annas tänne! — sanoi Anja veitikkamaisesti.
— Tuossa on, jos mielesi tekee!
Samassa Anja räpytti sormillaan Uuraan sormien alla, näppäsi äkkiä kädelle ja uudisti samaa temppua sanoen: — Kili, kili, kassis! — kunnes Uuras vuorostaan tarttui Anjan käsiin likistäen niin, että tyttö tuskasta huusi.
— Ei ole hyvä karhua vitsalla ärsyttää, — sanoi Anja viimein taivuttaessaan yksitellen Uuraan sormia kädestään eroon.
— Ole kiltisti vain, muistathan talvellisen lupauksesi olla minun tyttöni.
— Muistatko sinä sen? — kuiskasi Anja punastuen.
— Kun on aikaa — — nyt minulla on aikaa.
— Sanovat, että olet tullut häijyksi.
— Vai sanovat. Entä sinä?
— En ole kanssasi puhunut.
— Sinä olet vielä lapsi!
— Kuusitoista, enkä enempää lapsi, kuin sinäkään.
— Mistä tiedät, mikä minä olen?
— Minä vaan en ole mikään lapsi väitti Anja.
Uuras katsoi häneen. Anja oli kasvanut, käynyt pyöreäksi, kaula oli pehmeä, niin että teki mieli purra, ja leuka niin merkillisen soma ja huulet punaiset ja silmät — — Hiljalleen uskalsi nuori mies nostaa katseensa silmiin, kerran vain, ja niiden viiva veisti hänen sydäntänsä, ja sanattomina he hetken astuivat lähetysten pidätellen hengitystään estääkseen toisiaan kuulemasta rajuja sydämenlyöntejä.
Käsi löysi käden, ja ote oli luja ja kuuma. Kesäinen hehku oli uuvuttavan suloinen, perhosten polulla liidellessä, kukkien jaloissa taipuessa, ja nuorukaisen käsivarsi kietoi neidon ensi syleilyyn, huumaavaan unhotukseen…
— Nyt olemme toistemme tyttö ja poika, — sanoi Anja heleästi kuin uutena ihmisenä.
Vähä vähältä sai sydämenriemu heidät valtoihinsa, ja nyt seurasi suloisia viikkoja, lemmenvaloja ja lemmenlauluja heidän kahden kesken, niinkuin he luulivat, mutta kaikki sen tiesivät ja kaikille se näkyi. Nuorukaisen kasvojen loiste siitä puhui, neitosen silmien hehku ja huulien puna siitä kieli. Kahden kelpo lapsen lemmenliitosta ja onnesta, joka kaikille kyläläisille oli tuttua ja rakasta kuin omien lasten kohtalo, puhuttiin kaikkialla, iloittiin ja paljon toivottiin.
Uuras eli vain, ei ajatellut, ei mitään suunnitellut, unelmoi kuin tointuva sairas suloisessa levossa — muutamia viikkoja syksypuoleen, — kunnes sai kirjeen siltä rakennusmestarilta, joka kerran oli pannut hänet muuraamaan. Hän oli sattumalta saanut tietää, mitä Uuras oli kirkonkylässä toimittanut, ja tahtoi nyt saada hänestä itselleen työnjohtajan.
Uuras ei kauaa miettinyt. Hän laittoi itsensä heti matkaan epäröimättä enempää kuin ensimmäistä kertaa maailmalle mennessään. Koti jäi, Anja samoin, tulevaisuus viittasi salaperäisenä kuin jännittävä seikkailu. Uuras lähti — ei, hän ei vain lähtenyt, vaan rientämällä riensi. Junakaan ei kyllin nopeasti edennyt, päivä ei yöstä uudeksi kyllin äkkiä vaihtunut eikä uusi työ siihen käsiksi päästyä antanut kylliksi tarmontakaista tointa. Hän tahtoi jotakin enempää, paljon vaikeampaa. Kun sitten teollisuuskoulu syksymmällä alkoi, pyrki hän sinne, sillä nyt hänellä oli tarvittavat tuhannet.
Hän pääsi kouluun ja saavutti heti ensimmäisenä lukuvuonna opettajansa, erään arkkitehdin, suosion ja teki hänelle loma-aikoina lukujensa ohella piirustustöitä.
Näin hän vietti pääkaupungissa neljä vuotta ahertaen lakkaamatta opinnoissa ja rakennusalaan kuuluvissa töissä. Kotonaan hän kävi vain suurina juhlina ja viipyi silloin aina vain päivän tai jonkun tunnin. Hän oli nyt joutunut aivan toiseen maailmaan, ja koti alkoi jäädä yhä taemmaksi. Päivä oli siellä pitkä kuin kokonainen viikko kaupungissa. Vanhempien hellyys häntä liikutti, mutta samalla se hymyilytti kuin lasten leikki. Hän tahtoi nyt suojella, olla heille tukena, ja kun he eivät sitä tarvinneet, jäi hän pois, ei tullut niin usein eikä lopulta ollenkaan.
Anjalle hän aluksi kirjoitti, mutta koulun monet tehtävät ja ansiotyö veivät ajan ja ajatukset niin tyyten, ettei kirjeisiin juuri jäänyt aikaa.
— — Tahdon kirjoittaa sydämen pakosta, kun kirjoitan, — oli hän sanonut Anjalle, — en velvollisuudesta enkä kiireessä. — —
Sydämen pakko tuli yhä harvemmin, ja aikaa uupui aina.
Anjan kirjeet saapuivat hänelle aina säännöllisesti, missä ikinä hän olikin, ja ne olivat nyt ainoana siteenä entisyyden ja nykyisyyden välillä, joskus houkutellen siihen vanhaan, ja sitten taas ylimielisen hymähdyksen syrjäyttäminä, unhotukseen jääden, mutta aina kuitenkin lämmittäen. Anjalla oli välitön lapsen tapa kertoa heidän elämästään, joka aina pysyi samana ja siis elävästi muistutti lapsuutta. Uuraan kyynel saattoi vierähtää ruusukoristeisen postiarkin sivulle, mutta samassa hän jo heitti kirjeen salalaatikkoon, josta se ei sen koommin tullut esille. Oli niin paljon muuta tärkeämpää, ei ollut sellaiseen aikaa.
X.
Uuras oli saanut kutsun erääseen maaseutukaupunkiin johtamaan kaupungintalon rakentamista. Hän oli nyt jo täysi-ikäinen, päässyt täyteen miehenmittaan ja kehittynyt niin ulkomuodoltaan kuin henkisestikin. Isän varma ryhti ja tiukka katse, käyrä nenä ja kapeat kasvot uusiintuivat pojassa. Äidiltään hän oli perinyt hartaan antaumuksen kaikkeen, mihin ryhtyi, ja kiihkeän, ehkä liiankin jyrkän päättäväisyyden, jolla iski tahtonsa läpi silloinkin, kun se ei ollut viisasta.
Paitsi kaupungintalon rakentamista hän hankki pian itselleen useampia yksityistöitä joutuen siten tekemisiin kaupunkilaisten kanssa varsinkin liikemiespiireissä.
Pienen pirteän kaupungin liike-elämä oli viimeisinä vuosina alkanut edistyä huimaavaa vauhtia, ja sinne oli perustettu useita tehtaita. Toimeliaan, pääkaupunkilaisen nuoren miehen ilmestyminen oli monessa suhteessa tervetullut, ja Uuras joutui pian seuraelämän pyörteeseen. Peliseurat, joihin hän liiketuttaviensa kautta ensin tuli osalliseksi, eivät häntä erittäin viehättäneet, mutta kerran kutsuttuna koteihin hän tutustui naisiinkin, ja niin olivat ovet auenneet hänelle vähän joka puolella. Hänen nuoruutensa ja hyvä ulkomuotonsa oli paras suositus siinä piirissä, missä "harrastettiin" sekä yleisen hyvän että myöskin yksityisen huvin vuoksi, ja jonkun ajan kuluttua hän oli hyvinkin koteutunut kaupungin seuraelämään.
Yhteisenä harrastuksena oli vapaaehtoinen palokunta, ja sen hyväksi pidettiin iltamia ja tehtiin rekiretkiä ja huvimatkoja. Sen soittokunta oli kaupungin lempilapsi ja ilonlähde, jonka torvien törähdyksistä heränneinä kukin kohdaltaan sunnuntaiaamuina riensi torille katselemaan palokunnan valkomekkoisten harjoittelua. Tulen valtava mahti oli se aihe, josta kaupungin kaunopuheiset miehet usean kerran vuodessa saivat kehittää puhelahjaansa suurissa juhlissa, samalla kuin nuorilla naisilla ja herroilla muusta ohjelmasta huolehtiessaan oli erinomainen tilaisuus tutustua toisiinsa, ihastua ja mennä naimisiinkin palokunnan kauniin lipun suojassa.
Rouva Leena Heerman oli nuori leski ja tällä kertaa kaiken seuraelämän keskus kaupungissa. Hänen tapanaan oli sanoa: — Palokunta on minun palveluskuntani, — ja siinä hän oli ihan oikeassa.
Kun Leena-rouva omassa kauniissa puutalossaan vanhaa puistoa vastapäätä sattui lausumaan toivomuksen: — Olisi taas hauska saada ihmiset pyörimään, — kuuntelivat hänen palvelevaiset nuoret herransa ja naisensa tätä suloista sanomaa herkin korvin, ja moni innokas huudahdus säesti häntä.
— Niin, milloin, miten ja missä? — Eikä siinä sitten enää perääntyminenkään auttanut.
Leena-rouva kiusoitteli heitä istuen pianon ääreen ja soittaen repäisevän valssin, samalla kuin nyökkäsi taakseen kehoitukseksi pojille kiertämään kokoon salin lattialta sohvamaton ja pyörittämään tyttöjä. Ja sitä kehoitusta ehdottomasti noudatettiinkin vakavan hartaasti. Nuori rouva tiesi siten vain kiihoittavansa alttiin "ritarikuntansa ja hovineitojensa" tanssihalua, jota sitten sopi tyydyttää "Mospelissa". Siellä oli suuri tanssisali, jossa palokunnan torvet oikein ihanasti hivelivät tanssivien korvia ja jalka luisti ihan väkisin lattialla.
Kaupunkiin oli takavuosina ilmestynyt eräs Moesböhl niminen muukalaisrouva ravintolan emännäksi ja sitten vuosien kuluessa rakennuttanut tilavan talon, josta tuli kaupungin julkisen elämän keskus, ja hänen kuoltuaan kaupunki lunasti sen palokunnan taloksi. Mutta aina sillä vain oli vanha nimensä "Mospeli".
Leena-rouva oli tällä paikkakunnalla syntynyt ja kasvanut, ollen aina ensimmäinen kotona ja kaupungissa. Hänen isänsä vanhin kartano, Onttola, oli kaupungin laidassa, mutta sen maat oli vuosien kuluessa myyty kaupungille tai vuokrattu tonttimaiksi, niin että tälle tilalle, joka ei ollut suuri ennestäänkään, oli jäänyt melkein vain puutarhaviljelystä, jota Leenan mies Heerman oli kiihkeästi harrastanut.
Heerman oli aikoinaan ollut onnellinen ylioppilas ja vuosikymmenen viihtynyt rakkaaksi käyneessä pääkaupungissa nauttien nuoruudesta ja ylioppilaselämästä, kunnes pieni harmaus korvallisella ja tyhjyys kukkarossa, — kun isän kuoltua rahalähetykset loppuivat — pakotti ajattelemaan tulevaisuutta. Ja koska luvut olivat kaiken muun touhun ohella jääneet rempalleen, täytyi turvautua jollekin käytännölliselle alalle.
Sattuma suosii iloisia veikkoja ja Heermanin se toi Leenan kotiin. Kauniit laulut, kesäillat, tanssiaiset ja Heermanin ritarillinen seurustelu voitti pian nuoren neitosen sydämen, ja hemmoiteltu, itsevaltias, oikullinen ja kaunis Onttolan neiti vietti häänsä kymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa Kotkan kartanossa, joka silloin oli jo jonkun aikaa kuulunut Leenan isälle.
He ottivat asunnokseen isän kaupunkitalon, jossa oli oma vanha puutarha; vastapäätä oli puisto toisella puolella katua. He elivät huolettomina, niinkuin Heermanin tapa aina oli ollut. Leenasta se oli aivan luonnollista. Kaikkihan oli olemassa vain häntä varten. Onttolan väki ja Kotkan kartanon alustalaiset ahersivat hänen onnekseen kumartaen, hymyillen ja siunaillen neitiään kuin onnen heijastusta, joka asusti päärakennuksessa, tuli ja meni vaunuissaan, leikki vertaistensa kanssa ja katosi kauniin ilman mukana. Joulu- ja juhannusjuhlat toivat häneltä väelle tervehdyksen, ja vain mieluisat asiat liittyivät tähän päiväpaisteiseen keijukaiseen, joksi häntä sillä taholla kuviteltiin.
Heerman jatkoi pääkaupunkilais-elämäänsä pikkukaupungissa ja havaitsi sen sitäkin mukavammaksi. Ainoa haitta oli vain se, että Leenan isä antaessaan nuorille kaupunkitalon asuttavaksi oli myös antanut määrärahat elettäviksi. Jatkaakseen tulojaan, jotta ne riittäisivät mukavaan elämään, Heerman keksi ruveta harjoittamaan puutarhaviljelystä Onttolassa. Appi kiroili ja hymyili, sillä työ tehtiin hänen kustannuksellaan, mutta tulot peri Heerman hyvin tarkasti.
Kuusi vuotta kestettyään tämä avioliitto päättyi Heermanin kuolemaan. Niinä vuosina oli Leenasta kasvanut ajatteleva nainen. Hänen ritarillinen sulhasensa oli ollut kovakourainen ja äreä aviomies, rakastanut pulloa ja vieraita naisia luonnollisena oikeutenaan, ja kun Leena vetäytyi isänsä turviin pysytellen hänestä erossa minkä voi, uhkasi Heerman poliisilla. Ellei kuolema olisi tullut väliin, olisi Leena-rouvan aurinkoinen olemus voinut muuttua kovinkin synkäksi.
Leena lopetti valssin ja kääntyi äkkiä ympäri tuolilla. Parit pysähtyivät, ja tytöt ja pojat ryhmittyivät salissa.
— Niin; milloin, miten ja missä? — kysyttiin taas kiihkeästi.
— Kesä on jo lopun puolella ja meidän pitää taas aikoinaan poistua tästä ihanasta valtakunnasta, — puhui muuan nuorukainen, jonka kasvot loistivat onnesta ja elämänilosta. — Leena, sinähän annat sanan palokunnan päällikölle, että ensi sunnuntaina taas tanssitaan!
— Niinkuin viime lauantaina ja sitä ennen sunnuntaina ja sitä ennen viikolla.
— Leena kulta, älä kiellä, tahdothan sinäkin, tahdothan! — rukoilivat tytöt.
— No, jos sanoisin, olkoon menneeksi ensi sunnuntaina, — sanoi Leena teeskennellen vastahakoisuutta, vaikka itse asiassa halusi kiihkeästi.
— No, lapset, tahdotteko vielä masurkkaa vai Amerikan polkkaa?
— Amerikan polkkaa! — huudettiin, ja joku hyräili:
Amerikan polkan tahtia, ei sitä kaikki taidakaan, joka ei sitä taidakaan, eipä sitä naidakaan!
Nuoret pyörivät lattialla, ja vanhan rakennuksen akkunat helähtelivät. Leena soitti tahdikkaasti, mutta lopetti äkkiä kovalla lyönnillä kuin päättääkseen päivän ilot.
— Mikko, sinä saat viedä sanan kauppias Hillille, että sunnuntaina…
Mikko oli Leenan pikkuserkku, kotoisin pääkaupungista, mutta vietti aina kesänsä Onttolassa ja oli Leenan uskollisena hovipoikana.
Tytöt ja muut pojat olivat paikkakunnan pikkukauppiaitten, talonomistajien ja virkailijoiden nuorta väkeä, joka usein kerääntyi Leena-rouvan kotiin aina tietäen olevansa tervetullut.
— Tiedätkö, kuinka vanha Leena Heerman on? — kysyi eräs neitonen toveriltaan heidän astuessaan kadulla kotimatkalla Leenan luota.
— Hän ei koskaan sano sitä oikein tarkoin, kujeilee ja nauraa joka kerta, kun viettää suuria syntymäpäiviään, tiedäthän, — puhui toinen.
— Kolmenkymmenen hän ainakin on! — päätti toinen.
— Niin kauhean vanha! — huudahti toinen silmät pyöreinä.
— Kuinka sinä olet hassu, silloinhan sitä vasta on ihminen. Etkö ole huomannut, kuinka Hillin Artturi on silmittömästi rakastunut Leenaan?
Toveri painoi käden suulleen hillitäkseen nauruaan.
— Artturiko? Ilmankos hän puhuu aina niin syvämietteisestä ettei ymmärrä kymmenettä osaa.
— Niin, me olemme hänestä vain pikku tyttöjä. Leena on ainoa nainen.
— Entä Leena? Hänen mielestään me olemme kaikki lapsia, — jatkoi toinen tyttö. — Ja niin kai se asia onkin.
— Leena ei välitä vanhemmista herroista. Etkö ole huomannut, kuinka hän ivailee pormestari Forsia!
— Pormestari onkin aina sen näköinen kuin olisi saanut kalanruodon hampaittensa väliin. Kun hän vahingossa hymyilee, vetää hän ohuet huulensa vikkelästi jälleen muttuun, aivan kuin suussa pistäisi.
Tytöt nauroivat, mutta äkkiä he tuuppasivat toisiaan kylkeen. Kadun toisella puolella astui heidän kohdallaan Uuras ja tervehti kohteliaasti nostamalla hattuaan.
— Se uusi rakennusmestari, näetkös kuinka hän on olevinaan sorea ja miehekäs. Ei, mutta tiedätkös, minä olen tehnyt suuren keksinnön!
— Että Leena on ihastunut — —
— Mistä sinä sen tiedät?
— Joka toinen ihminen luulee joka toinen viikko, että Leena on ihastunut milloin mihinkin miehenpuoleen tässä kaupungissa tai jossakin muualla.
— Ei tämä nyt ole sellaista luuloa, minä tiedän, olen nähnyt!
— Mitä, sano, sano pian nyt, minun pitää joutua kotiin.
— Hillillä viime keskiviikkona, kun käskettiin illalliselle ja herrat tulivat pelihuoneesta, ei Leena tahtonut itse ottaa pöydästä ruokaa, vaan istui tyhjän lautasensa ääressä sivupöydässä. Rakennusmestari Uuras seisoi aivan lähellä, ja Leena sanoi hänelle: — "Oliko hyvä pelionni?" — "Kohtalainen", sanoi herra Uuras ja huomasi samalla tyhjän lautasen. Ei minunkaan lautasellani mitään ollut, mutta siihen hän ei katsonutkaan. — "Mitä saan tuoda teille?" kysyi herra Uuras ottaen lautasen. — "Mitä hyväksi näette, jotakin herkullista, minulla ei ole nälkä", sanoi Leena hymyillen sillä tavalla, että minä ymmärsin olevani liikaa, siirryin toisen pöydän ääreen, ja mitäs luulet, herra Uuras asettui lautasineen paikalleni, ja sitten he kuiskailivat, hymyilivät ja olivat kuin hyvin vanhat tutut, niin että minä olen ihan varma…
— Tulet kai huomenillalla Leenan iltakutsuihin? Jos on jotakin perää siinä, mitä nyt sanot, tulee herra Uuras sinne varmasti. Hän kuuluu tanssivan oikein hyvin.
Tytöt erosivat, ja Uuras oli aikoja sitten hävinnyt heidän näköpiiristään.
Kun Uuras saapui rouva Heermanin iltakemuihin, tervehtivät häntä joka puolella iloiset äänet ja silmää hivelevä näky avautui pitkässä huonerivissä. Naisten pukujen vaaleita värejä, verhostimia, ilta-auringon hohdetta, kasvien vihreyttä, kukkien runsautta, kristallikruunuja, maljakoita, koristettuja lamppuja ja hohtavan valkoisia pöytäliinoja.
Kaikki tämä oli hänelle uutta ja lumoavaa, josta hän nyt ensi kertaa elämässään sai nauttia.
— Tervetullut, herra Uuras. Emme kai tarvitse monellekaan esittää, olettehan jo tunnettu meidän pienessä yhteiskunnassamme.
Uuras olisi tahtonut jäädä herrojen huoneeseen, joka oli lähinnä eteisestä, tuntien noloa ujoutta, mutta emäntä ei jättänyt häntä.
— Ei, herra Uuras, teille en myönnä oikeutta jäädä tupakoimaan, kuka sitten tulisi meidän naisten puolelle?
Uuraan oli siis astuttava emännän rinnalla huoneesta huoneeseen. Leena ylpeili uudesta vieraastaan, jolla niin nuorena oli tarmokkaissa piirteissään käskevä ilme, kun vielä lisäksi huhu tiesi, että hän oli erittäin kyvykäs alallaan.
Muuan nuori kirjanoppinut pääkaupungista korjasi silmälasejaan ja sanoi ivaillen:
— Leena-rouvalla on omituinen maku. Seminaristi tai teollisuuskoululainen, hyi hemmetti sellaista puolisivistystä. Mies on tietysti täysi raakalainen.
— Kuulehan, suomea, Leena puhuu herra Uuraan kanssa suomea, — ihmetteli eräs vanhempi rouva.
— Ja aivan puhtaasti, — lisäsi hänen miehensä, suomenkielen lehtori kaupungin lyseossa. — Se on ilahuttava merkki, ja suotavaa olisi, että kaikissa sivistyneissä kodeissa…
— Herra Uuras, lehtori… — esitteli Leena keskeyttäen hänen lauseensa.
— Puhuimme juuri suomenkielen käyttämisestä, — sanoi lehtori.
— Niin, se vanha ruotsinkielen hapatus istuu täällä lujassa, mutta nyt olette saanut liittolaisen, herra lehtori, — sanoi Leena viitaten Uuraaseen.
— Hyvin tervetullut, — sanoi lehtori ravistaen Uuraan kättä.
— Parasta on puhua suomea, kun ei ruotsia osaa, — myönsi Uuras.
Lehtori ja Uuras siirtyivät jonkin kummallisen vetovoiman vaikutuksesta herrojen puolelle, ja kohta otettiin esille kunnan polttavin kysymys, joka koski esikaupunkia. Keskustelussa oltiin hyvin halukkaita kuulemaan, mitä Uuras, suuren rakennustyön johtaja, arveli ehdotetusta kaupungin laajentamisesta.
Hän oli heti kaupunkiin tultuaan ja kurjat hökkelit nähtyään aseman ja kosken välillä ryhtynyt itsekseen suunnittelemaan sille kohtaa uusia leveitä liikekatuja ja rakennuksia, suoden mielikuvitukselleen vapaan vallan.
— Kaupungin pitäisi viipymättä ostaa koko ala, kaikki maa kosken toisella puolella asemalle asti. Vaikka se nyt tuntuu olevan syrjässä, muuttuu asia piankin toiseksi, kun liikkeen täytyy vastaisuudessa siirtyä sille puolelle, — selitti Uuras.
— Täytyy siirtyä, miksi niin? Liike on tällä puolella ja saa pysyä! — sanoi vanha kauppaneuvos, jolla oli taloja.
— Suokaa anteeksi, mutta yhteinen ja teidänkin etunne vetää toiseen suuntaan. Tällä puolella tulee kaupungin levenemiselle este; täällähän on vastassa kallioita, jotka liittyvät ihanaan puistoon. Kosken toisella puolella on kurjia taudinpesiä, jotka ihmisyyden nimessä täytyy raivata pois terveen ja työteliään elämän tieltä. Kauniin ja vuolaan kosken varrella voi ainoan täkäläisen tehtaan lisäksi hyvin suunnitella kaupungin myllyn ja sähkölaitoksen. On vedettävä suora ja laaja pääkatu asematalolta sillalle ja sen kadun varrelle nostettava liike- ja asuntopalatseja. Pitää myös istuttaa puita, ja kosken ranta on kivitettävä ja äyräät kaunistettava. Kuvittelen vielä enemmänkin. Pienelle saarelle, joka on kuin luonnon oikusta heitetty virran matalikkoon, on rakennettava teatteri kreikkalaiseen tyyliin. Sen valkoiset pilarit ja suoraviivaiset piirteet hohtaisivat satumaisen kauniina kuvastuen kimaltelevaan veteen kuutamossa taikka tulevaisuuden sähkövalossa.
Uuraan ääni soi vielä huoneessa yleisen hiljaisuuden vallitessa, kun
Leena, joka oli kauan aikaa ollut saapuvilla, sanoi:
— Te sanotte sen niin luonnollisesti ja kaikki tuntuu nyt olevan aivan itsestään selvää ja yksinkertaista, mikä vielä äsken oli hämärää ja mahdotonta.
Illallispöydässä kävi ajatusten vaihto yhä vilkkaammaksi ja syntyi kuuma sanakiista Uuraan rohkeista suunnitelmista. Lopuksi Leena-rouva sai taas sanan vuoron:
— Hyvät herrat ja kaupungin isät, laittakaa meille vesijohto! Sitä minä naisena kaipaan kaikkein enimmän, ja sitten joskus valoisassa tulevaisuudessa, kun minä jo olen vanha muori, voimme saada tännekin salaperäistä ja satumaista sähkövaloa.
— Eihän sitä ihmettä vielä ole Suomessa nähtykään, — sanoi vanha kauppaneuvos.
— Kyllä, Helsingissä vedetään johtoja, eikä muutaman vuoden päästä kaasua tarvita muualla kuin keittiöissä.
— No, no, herra Uuras, älkää tehkö minusta muoria liian aikaisin! — nauroi Leena, ollen parhaimmalla tuulella saadessaan kiistellä herrojen kanssa oikeista asioista, jotka häntä enimmän viehättivät.
— Silloinhan vasta kaikki nuoriksi tulevat, sanoi lehtorin rouva. — Se kuuluu olevan niin merkillistä valoa, että kaikki rypyt ihmisen kasvoissa tasoittuvat ja silmät kirkastuvat.
— Ja synnitkin pois huuhtoutuvat! — ivasi pormestari Fors, joka oli ollut myrkyllisellä tuulella koko illan.
Vieraat nauroivat ulkonaisesti ja sisällisesti lämminneinä, sillä runsas ateria, vahva olut ja ruokaryypyt olivat lisänneet kuumuutta.
Vanhempi väki poistui illallisen jälkeen vähitellen, ja Leena pääsi vapaammin seurustelemaan kenen kanssa tahtoi nuorten tanssiessa.
— Olen kauan aikonut kysyä teidän neuvoanne eräässä asiassa, — sanoi hän Uuraalle pyytäen häntä istumaan miesvainajansa entiseen huoneeseen, joka oli jäänyt tyhjäksi. — Minulla on eräitä suunnitelmia. Ohhoh, olen oikein uupunut, ja täällä on niin kuuma, kukkien tuoksusta ja viinistä on pääni aivan pyörällä.
Hän avasi akkunan, josta virtasi viileätä yöilmaa, viittasi Uurasta istumaan nojatuoliin ja laskeutui itse jakkaralle kirjoituspöydän eteen.
Leena-rouva oli kukoistava ja raikas kuin nuori koivu senaikuisessa muodinmukaisessa puvussaan. Tiukka ja pitkä liivi kätki pyöreän vartalon jättäen vapaaksi valkoisen kauniskaarisen niskan, jolle kellertävän tukan pehmeät, taitavasti käherretyt kiharat valuivat. Leuan alla rinnalla säteili hennossa ketjussa kaulakoriste, jonka helmet elivät omistajansa alituisesti liikkuessa. Nauravat silmät, liikkuva suu, ehkä myöskin itsetietoinen varmuus viehättivät Uurasta. Hänen istuessaan valahti laajapoimuinen hame pienille silkkikengille.
Uurasta ihmetytti se, että tämä kaikkien ihailema rikas nainen, jota pidettiin ylpeänä ja oikullisena, näin mutkattomasti puheli kahden kesken hänen kanssaan.
— Tahtoisin myydä tämän talon, — sanoi Leena niin kevyesti kuin olisi ollut puhe jostakin pikkuseikasta.
— Tämänkö kauniin, vanhan kodin? — sanoi Uuras epäilevästi.
— Niin, tämä on niin matala ja lahonnut joka puolelta, — sanoi
Leena. — Mitä sanotte?
— Rouva kai sen paraiten ymmärtää.
— Ei, älkää sanoko niin, teidän pitää katsoa ja arvostella, kannattaako vai eikö kannata. Tulkaa katsomaan!
Samassa hän hypähti ylös käyden edellä, ja Uuras seurasi häntä huoneesta huoneeseen.
— Täällä salissa ovat hiiret tehneet tepposiaan, ja ajan hammas, oh, oikein tuskastuttaa nähdä joka päivä jotakin lahonnutta, sortuvaa ja murtuvaa. Uuneista putoilee tiiliä sisään, ei mene savu.
— Lattia on kuitenkin luja — — aivan uusi.
Leena rouva nauroi:
— Olen panettanut uuden, tahdoin puunvalkoisen, katsokaa, eikö se ole kaunis, kuin hopeaa! — ja hän nosti mattoa, ja höylätyt lattiapalkit hohtivat hiottuina lampun valossa.
Uuras tarkasteli akkunalautoja ja huomasi niiden paikoin lohjenneen liitteistään, ja ovet kallistelivat.
— Tässä on huono perustus, — sanoi hän.
— Kenties voisi myydä, sanokaa!
— Tontti on hyvin arvokas, kauniilla paikalla keskellä kaupunkia, sitäpaitsi kulmarakennus ja puisto edessä.
— Niin, ja suuri pihapuisto. Isäni osti tämän minulle ja miehelleni juuri pihapuiston vuoksi. Silloin olin ihan hullaantunut puistoihin, en luullut voivani elää ilman vihreyttä ympärilläni.
— Ettekö ole ajatellut rakentaa?
— Rakentaako tähän? — huudahti Leena-rouva. — Tietysti olen sitäkin ajatellut, mutta isäni, Onttolan kartanon omistaja, on vanha eikä enää jaksa sellaiseen ryhtyä.
— Rouva on kuitenkin itse miettinyt rakentamista.
— Sen pahempi minulle. Se on ja jää vain mieliteoksi. Mutta jos myymällä saisin paljon rahoja irti…?
— Entä tontti?
— Maata meillä kyllä on. Koko esikaupunki on Onttolan maalla ja — —
— Huii, huii, — vihelsi Uuras. — Suvaitseeko rouva, että puhuisimme herra isänne kanssa?
Leena-rouva huokasi.
— Isä on väsynyt. Eilenkin hän nukkui koko päivän, ei tajunnut sanaakaan, kun kävin tavallisella tervehdykselläni.
— Siinä tapauksessa neuvoisin rouvaa vielä hiukan odottamaan.
— Voi, te ette tiedä, mitä merkitsee aina vain odottaa ja odottaa. Isä on ollut sellainen jo vuosikausia, siitä asti kuin äitini kuoli, eikä tahdo muuttaa mitään, ei mitään.
— Ehkä voisi ottaa lainan, — ehdotti Uuras.
— Lainan, niin, lainan, sitä en koskaan ole ajatellut. Nähkääs, isäni on hyvin rikas, ei mikään miljoonamies, mutta sentään, ja jos minä ottaisin lainan…
— Sitä helpompi on teidän saada rahaa!
— Mitä siitä sanottaisiin?
— Mitä muuta kuin hyvää ja myönnettäisiin.
— Te olette merkillinen nuori mies, ja minä olen teille niin äärettömän kiitollinen. Talohaaveeni pääsee uuteen vauhtiin. Saan taaskin suunnitella uutta kotiani, ja siitä pitää tulla tyylin ja kodikkaisuuden ihme. Ettekö usko?
— Kun näen rouvan, uskon varmasti, — myönsi Uuras.
— Oi, herra Uuras, me alamme, ihan pian me alamme rakentaa!
— Aika on kyllä edullinen, kaupunki on nousussa. Jos kerran aikoo rakentaa, niin ei ole syytä viivytellä.
— Herra Uuras, — sanoi rouva Heerman yhä luottavammin, — ettekö tahtoisi ottaa tätä asiaa hoitoonne, pitää sitä aivan kuin omananne?
— Rouvahan itse voisi yhtä hyvin…
— Älkää estelkö; vakuutan, ettei teidän tarvitse katua.
— Ei suinkaan, mutta…
— Rakas, rakas herra Uuras, pitääkö minun sanoa teille vieläkin enemmän. Luotan teihin, vain teihin. Te olette nuori, tulevaisuuden mies…
Uuras punastui ja kääntyi hiukan poispäin. Ulkoa opitut kohteliaisuudet jäivät häneltä unohduksiin, sillä nuoren, vilkkaan naisen välitön luottamus herätti hänessä lämmintä vastakaikua. Kun hän ei uskaltanut sitä ilmaista niinkuin vertaiselleen tarttumalla käteen ja puristamalla sitä tarmokkaasti, joutui hän hämilleen punastellen kuin koulupoika.
Leena-rouva oli ihmistuntija. Hän näki tehneensä välittömän vaikutuksen, ja hänessä heräsi äidillistä hellyyttä ja selittämätöntä myötätuntoa nuorta miestä kohtaan.
— Kiitos, rouva, — sanoi Uuras.
— Näkemiin, mietin lähemmin huomiseksi. Tulette kai huomenna illalla. Tervetuloa!
Rouva Heerman ojensi kättään hymyillen ja Uuras puristi sitä lujemmin kuin tapa on ja poistui nopeasti.
Vielä kadullakin viipyi veri hänen poskillaan, ja uusi into kiidätti askelia ja ajatuksia.
"Leena Heerman", toisti hän ajatuksissaan. "Sellainen nainen!"
Sitten hän muisteli moniaita pikku seikkoja, arvosteli omaa käytöstään, vertaili ja myönsi olleensa kömpelö. Ja kuitenkin hän tunsi päässeensä heidän joukkoonsa.
Seuraavana päivänä hän pukeutui vielä hienommaksi kuin edellisenä ja oli varuillaan, tarkasti noudattaen muiden vieraiden käytöstapaa.
— Kiitän viimeisestä, rouva Heerman, — sanoi hän tervehtiessään, ja kun Leena-rouva sanoi: — Saanko pyytää käsivartenne, olemme täällä jo aloittaneet tanssin, — kumarsi Uuras aivan mallikelpoisesti ja astui naisensa kanssa tottuneesti huoneiden läpi saliin, jossa parit pyörivät valssissa.
Uuras oli oivallinen tanssittaja, ja elämänhaluinen rouva nautti viattomasta huvista. Kun toiset jo olivat vetääntyneet syrjään, viihtyivät he vielä hetken aikaa kahden kiitäen salin lattialla. Äkkiä pianonsoittaja muutti valssista masurkaksi.
— Tanssimmeko tuureissa? — kysyi Uuras, sillä se oli aivan uusi tanssi, jota oli vain pääkaupungin tanssikouluissa opetettu.
— Jos olette oikein varma, niin uskallan yrittää, — vastasi
Leena-rouva. — Osaan kyllä jonkun verran.
He kiitivät yli valkoisen lattian kevyesti, Uuras ottaen askeleet rohkeasti ja tottuneesti ja Leena rouva aluksi varovasti ja erehtyen, mutta lujan käsivarren tempaamana ja ohjaamana aina hyvässä tahdissa pysyen. Nuorten, tanssinhaluisten katseet seurasivat heitä kiinteästi, ja jokainen nuori tyttö olisi hyvin mielellään tanssinut Uuraan kanssa. Sekin neiti, joka seuralaisensa kanssa edellisenä iltana oli epäillyt Uuraan kelpoisuutta heidän seuraansa sanoen häntä "aivan oppimattomaksi", siirtyi lähemmäksi sitä tuolia, jonne tiesi Leenan vetääntyvän tanssin päätyttyä.
Uuras ei kuitenkaan jatkanut tanssimista. Hän omistautui kokonaan emännälleen, niin kauan kuin Leena-rouva häntä pidätti.
Vieraat supattivat keskenään tarkaten sivusilmäyksin Leenan ja Uuraan iloista puhelua. Nämä näyttivät viihtyvän erittäin hyvin kahden kesken monien joukossa, nauroivat ja rupattivat kenenkään selville pääsemättä, mikä heitä niin huvitti.
— Olette kai tanssinut paljon pääkaupungissa? — sanoi Leena
Uuraalle.