Wäber ei vastannut mitään. Hänen päivettyneet kasvonsa olivat hämmästyttävän kalpeat; harmaat silmänsä tuijottivat päässä ja silminnähtävä levottomuus oli kuvautunut hänen muotohonsa. Tästä peljästyneenä huudahti Vilho kiihkeästi: "eno, kääntäkää vene purjetuuleen, vielä on aikaa paeta!"
Nämä sanat herättivät kalastajan tainnoksistaan. Äreästi vastasi hän: "ole vaiti! mitäs köyhän kalastajan olisi Englantilaisilta pelkäämistä?" — Nyt Vilho huomasi tuon liehuvan lipun, jonka kalastaja oli vetänyt ylös veneen mastoon.
"Mitä tämä on?" huudahti hän levottomana, ja ensi kerran juolahti mieleen ajatus petoksesta: "minkä tähden annatte tuon punaisen vaatteen liehua tuossa?"
Vaikka kalastaja pari kertaa aukaisi suunsa puhuaksensa, ei hän kuitenkaan saattanut saada sanaakaan lausutuksi. Yhä enenevällä sydämmen ahdistuksella katseli Vilho mykkää enoansa, milloin lähenevää venettä, joka jo oli saavuttanut kalastajat veneen. Siinä oli kahdeksan matruusia, ja heistä hyppäsi kohta neljä veneesen. Viipymättä ottivat he nuorukaisen keskellensä, ja heidän esimiehensä kysyi pilkallisesti Wäberiltä: "onko tämä se karitsa, jota olette meille kaupitelleet, se Jooseppi, jonka mielitte myydä hänen kuninkaallisen majesteettinsä kolmikannelle, Neptunolle?"
Tähän kaunistelemattomaan kysymykseen vastasi vanha kalastaja vihaisella silmäyksellä, jonka hän loi kysyjään. Mutta tämä ei siitä hämillensä joutunut, vaan lisäsi "Jos ette ole hävenneet itse tekoa, miksi häpeätte sen tunnustamista? Tässä on verirahanne!" — Halveksivalla katsannolla heitti hän osto-hinnan vanhan syntisen jalkojen eteen; mutta tämä ei ollut sitä huomaavinansakaan.
Se on useasti havaittava ilmiö, että jumalallisten ja inhimillisten asetusten rikkojat eivät anna rikoksellensa sen oikeata nimitystä, vaan ennemmin koettavat peittää sitä jollakin oikeuden varjolla. Tällainen itseänsä häpeäminen on syynä siihen, ett'ei varas edes vertaisellensakaan tunnusta mitään varastaneensa; hän käyttää aina jonkun kauniimmalta tuntuvan nimen. Sen tähden hän myös kovasti pahaksuu nimiä "varas" ja "lurjus", vaikka hän on ne solkenaan ansainnut. Petollinen palveluspiika hankkii vaan itselleen kissarahoja pettäessään herrasväkeänsä; vilpillinen kauppias, jolla on väärät mitat ja painot, nipistää vaan, ja hedelmävaras vaan kurittaa kirsimarjoja, luumuja ja päärynöitä. Lyhyesti sanoen, kaikellaisille paheille on ihminen keksinyt omituisen sanakirjan, jonka avulla hän syntejänsä kaunistaa.
Näin menetteli myöskin vanha Wäber, joka mielellään olisi pettänyt sisarensa pojan vähemmän häpeällisellä tavalla, niinkuin Juudas petti Herransa suun antamisella. Sentähdenpä hän suuttui veneen suoraan perämieheen, joka nyt rupesi kalvettunutta ja vapisevaa Vilhoa puhuttelemaan. "Poikaseni," lausui hän, "totta kaiketi sinä säästät meiltä vaivan antaa sinulle hyvästi selkään tehdäksemme sinut meikäläiseksi. Kyllähän itsekin ymmärrät, että on parempi tulla kuningas Yrjö neljännen sinitakiksi, kun kauemmin jäädä sukulaisen luo, joka milt'ei voisi vaihtaa sinun yhteen kurjaan rommipulloon."
Vilho raukka katsoi surumielisesti rukoillen enoansa, joka käänsi kasvonsa pois ja hajamielisenä heilutteli koukkuköyden päätä. Sitten hän katseli tanssivia aaltoja, joihin hän nyt elämäänsä kyllästyneenä olisi heittäynyt, jos eivät ympärillä seisovat matruusit vastustamattomana esteenä olisi seisoneet hänen tiellänsä. Hän katseli heidän tukevia jäseniänsä, heidän kovia uhkaavia nyrkkejänsä ja huomasi siitä, että kaikki vastustaminen olisi turha. Mitään sanomatta astui hän perämiehen käskystä toiseen veneesen ja vasta sitten, kun juopa hänen ja kavalan kalastajan välillä levenemistään leveni, sai hän puheensa takaisin.
"Eno!" huusi hän vapisevalla äänellä, "Jumala antakoon teille anteeksi, mitä olette tehneet minulle, onnettomalle nuorukaiselle. Jos tahdotte jälleen sovittaa tehtyä vääryyttänne, niin pitäkää tätiäni hyvänä, älkääkä hyljätkö Liddyä."
Yhä isoneva väli ja aaltojen loiskina estivät kalastajan kuulemasta uljaan nuorukaisen sanoja. Pian oli vene kadonnut syvään langenneen Wäberin näkyvistäkin. Aikailematta kääntyi tämä takaisin saareen päin.
KUUDES LUKU.
Työ palkan perii.
Vasta yön selkään tuli Wäber aivan juopuneena takaisin kotiinsa.
Liddy makasi jo halvalla vuoteellaan; mutta rouva Wäberiä oli huoli miehestään ja sisarensa pojasta pitänyt valveilla. "Missä on Vilho?" huusi hän miehellensä, kun tämä hoiperrellen ja ilman kumppalittansa astui tupaan.
Kun rouva Wäber monta kertaa oli toistanut kysymyksensä, vastasi kalastaja vihdoin änkyttäen: "mitäpä minä tiedän? eikö hän ole täällä? olenko minä hänen kaitsijansa? onhan poika jo kylliksi vanha pitämään itsestänsä huolta."
Juoppo-lalli vaipui vuoteellensa ja kornasi muutaman minutin kuluttua pitkään ja kovasti. Vaimon tuska eneni joka sekunnilta. Hän juoksi rantaan etsiäksensä Vilhoa veneestä, vaan ei löytänyt häntä sieltäkään. Siitä huolimatta, että kukaties hurja miehensä rupeisi häntä rääkkäämään, herätti vaimo hänen unesta ja kiljaisi taukoomatta kysymyksen hänen korvaansa. Tästä heräsi Liddykin ja yhdisti äänensä kasvatus-äidin huutoon, saadaksensa selitystä Vilhon poissa olosta.
Lakattuansa raivoamasta siitä, että hänen unensa häirittiin, sanoi kalastaja: "Tuon kelvottoman nuorukaisen ovat kalat vieneet. Hänen piti vetää koukku-köyttä veneesen, mutta horjahti ja suistui mereen, ja sinne hän jäi. Onko se minun syyni?"
Lausuttuansa nämät hirveät sanat, joita kuullessa rouva Wäber ja Liddy milt'eivät joutuneet tainnuksiin, nukkui tuo törkeä mies uudelleen kuurona ja tunnotonna omaistensa haikeille valituksille.
Vilhon katoamisen perästä oli koto-rauhan viimeinenkin jäännös hävinnyt. Enemmän kuin milloinkaan oli Wäber juopumuksen orjana. Se apulainen, joka hänen täytyi ottaa Vilhon sijaan, oli raaka, pahantapainen ihminen; sillä paremmat kyllä varoivat menemästä yleisesti tunnetun ja halveksitun juomarin palvelukseen. Sellainen asiain laita ei voinut kauan kestää ja muutos oli tapahtuva tavalla tahi toisella. Se tapahtuikin, mutta toisin, kuin oli aavistettukaan.
Kaksi vuotta oli Liddy elänyt Helgolannin saarella. Hän oli täyttänyt kaksitoista vuotta, ja viime aikoina enimmästi elänyt niistä lahjoista, joita rouva Donner, vähistä varoistansa, ja myöskin herra pastori tavan takaa antoivat hänelle. Nyt hän oli rouva Wäberin ainoa lohdutus ja sentähden tälle tuiki tarpeellinen.
Muutamana sumuisena iltana oli suurin osa saaren miesväestä yhdessä seurassa lähtenyt kalastusretkelle. Noin kaksisataa venettä oli sumu-ilmassa ulkona aavalla merellä. Hämärän tultua nousi kova tuuli, joka pian kiihtyi rajuksi myrskyksi. Jo oli sydän-yö, mutta ei vielä yksikään kalaveneistä palannut takaisin ja aallot olivat nyt niin korkeat, että ne helposti olisivat satojakin veneitä kerrassaan kaataneet. Pitkin rantaa seisoivat vaarassa olevien kalastajien vaimot ja lapset, valittaen, vapisten ja rukoillen Jumalaa. Heidän hätähuutonsa voitti rajujen aaltojenkin tyrskyn, eikä kukaan heistä pitänyt lukua myrskystä, sateesta ja yön kylmyydestä. Viimein johtui heille mieleen se neuvo, että sytytettäisiin valkea noille tuulen ajelemille, merellä kulkeville veneille merkiksi, joka osoittaisi heille tien kotosaareen. Kaikkiin lyhtyihin, mitkä saatiin käsille, sytytettiin valkea. Lyhtyjen kantajat, monta sataa luvultaan, nousivat muitten asukasten kanssa saaren korkeimmalle huipulle, likelle vanhaa valotornia, ja antoivat, tuulesta ja myrskystä huolimatta, valonsa loistaa pilkko pimeään, ja odottivat hartaasti toivoen ja rukoillen omaistensa kotiintuloa. — Heidän odotuksensa ja toivonsa ei ollutkaan turha. Parvittain ja vähillä väli-ajoilla tulivat kalastajaveneet rantaan, vastaan-otettuina vartoojien riemuhuudoilla ja niiden tuskallisilla kysymyksillä, jotka vielä omaisiansa kaipasivat. Noin kello kolmen aikana aamulla olivat kaikki veneet miehinensä onnellisesti kotiin saapuneet, paitsi yksi ainoa, vanhan Wäberin. Hänen vaimonsa oli myös Liddyn kanssa viettänyt tämän hirmuisen yön rannalla. Kun muut olivat iloisina palanneet kotiin miehinensä, poikinensa ja isinensä, oli hän nyt ainoa, joka toivotonna jäi meren rannalle seisomaan. Jokaiselta rantaan tulevalta veneeltä oli hän kuulustellut miehensä kohtaloa, alinomaa oli hän kertonut kysymyksensä, ja vihdoin hän sortuneella äänellä kääntyi viimeisen puoleen. Tämä toi hänelle sen hirmuisen sanoman, että hänen miehensä vene luultavasti oli aattoihin uponnut. Vähän matkan päästä oli hän kuullut Wäberin haukkuvan renkiänsä, jonka kanssa tämä oli joutunut riitaan rommipullosta. Kohta sen jälleen oli raju, ankara huuto kaikunut halki ilman, ja sitten ei venettä enää näkynyt.
Suruunsa sortuneena seisoi onneton vaimo pauhaavan meren rannalla. Hänen harmaat hiuksensa liehuivat tuulessa, ja sadevesi tippui niistä samoinkuin hänen vaatteistansakin. Luoden surun lakastuttamat silmänsä tähdittömään taivaasen, väänteli hän äänetönnä työhön tottuneita, käsnäisiä käsiänsä, ja ikään kuin nuori viiniköynnös kiertelee vanhan kuoleutuneen puun runkoa — niin Liddykin hyväillen ja tukien vasemmalla kädellään syleili hyväntekijäänsä, oikealla yhä kantaen palavaa lyhtyä. Silmistä valuvat kyyneleet sekaantuivat sadepisaroihin, jotka virtasivat nuoren tytön kasvoja alas.
Näin he seisoivat kauan aikaa liikkumatta, mitään puhumatta. Viinein tunki onnettoman lesken sydämmen pohjasta nämä sanat: "Herra! älä käy tuomiolle hänen kanssansa, vaan ole hänelle armollinen." Vähän tointuneena lisäsi hän sitten: "rakas Liddy! rukoilkaamme, että Jumala armahtaisi hänen kurjaa sieluansa."
Ja he rukoilivat raju-ilman pauhatessa. He rukoilivat niin, kuin sopiikin — hartaasti, Jumalan tahdolle alamaisina. Sammumaisillaan kiilui valkea lyhdyssä; sitä tulisemmin paloi innostuksen liekki rukoilevaisten sydämmessä. Se tunkeusi pilvien kauhun ja pimeyden kautta taivaasen ja näytti heille kauniimmassa kuin tähtien valossa taivaallisen Isän, joka on itse rakkaus ja mielellään kuulee vanhurskaan rukouksen, kun se on totinen. Hänen henkensä — rauhan ja lohdutuksen henki — laskihe alas rukoilevien sydämmiin, niin että he vahvistettuina lähtivät kotiin ja levollisina jaksoivat ajatella tietämätöntä tulevaisuutta.
Wäberin venettä ei sen koommin nähty, ja hänen sekä hänen apulaisensa perikato huomattiin varmaksi. Leski sai pienen raha-avun kalastaja-kassasta, kuitenkin sillä ehdolla, että hän käyttäisi sen omaksi hyödyksensä eikä tuon vieraan lapsen elakkeeksi. Tästä vielä enemmän lannistunut vaimo alkoi luopua koko luvatusta avun saannista, päästäksensä tuosta vaikeasta ehdosta; mutta Liddy esti tämän alttiiksi antavan rakkauden osoituksen. Hän oli kuullut erään Englantilaisen upsierin, joka pian oli saava eron palveluksestaan ja lähtevä kotiin Englantiin, etsivän nuorta tyttöä pienen lapsensa hoitajaksi. Äkkiä päätti hän ruveta tähän palvelukseen sen kautta päästääksensä kasvatus-äitinsä kaikesta huolesta. Erinomaisen suloiselta tuntui hänestä se ajatus, että hän kenties kerran säästetyllä palkallansa saattaisi maksaa suuren velkansa kasvatus-äidillensä. Ennenkuin hän tarjousi upsierin palvelukseen, antoi hän tiedon tästä aikomuksestaan eräälle miehelle, jota hän kunnioitti ja rakasti niinkuin isäänsä — kunnian-arvoiselle papille. Tämä oli nähtävästi hämmästyksissään, kun Liddy ilmoitti hänelle aikomuksensa. Äänetönnä katseli hän tuota pientä puhujaa. Hänen silmässänsä kiilsi kyynel, ja liikutettuna vastasi hän vihdoin:
"Armas tyttäreni! Aikomuksesi on semmoinen, kuin sen Jumalan käskyn mukaan tuleekin olla. Käytä itsesi vastakin näin, että sinun kävisi hyvin ja että sinä kauan eläisit maan päällä. Sillä lapsen kiitollinen rakkaus on Jumalan silmissä hyvä ja otollinen. Mutta, tyttäreni, ei ole siinä kyllä, että tahdot ruveta palvelukseen; ensin sinun pitää tarkoin tutkia itseäsi, voitko myös tehtäväsi kunnollisesi täyttää. Lapsentytön virka ei ole vähäpätöinen, vaan se on mitä tärkeimpiä, vaikka useammat pitävät sen palvelustytön arvoa ylempänä, joka ruokaa keittää ja huoneita siivoaa. Mutta se on väärin; siliä lapsentytölle me uskomme, mitä meillä on kalliinta ja rakkahinta, meidän omat lapsemme, jotka meidän Vapahtajammekin asetti opetuslapsillensa esikuvaksi. — Huolimattomuutensa ja ilkeytensä kautta voipi lapsentyttö saattaa holhottavansa ennen-aikaiseen kuolemaan taikka hengellisen turmeluksen tielle. Oletko ajatellut sen edesvastauksen suuruutta, minkä otat päällesi? Mene siis ja tutki itseäsi Jumalan edessä, oletko tuohon tärkeään virkaan sopiva. Anna minulle vastaus huomen-aamuna taikka jo tänä iltana. Koettele myös itseäsi, tuleeko sinulla olemaan kylliksi rohkeutta suoraan tunnustaa vikasi, jos hoidettavasi lapsi sinun syystäsi joutuu johonkin vahinkoon. Moni lapsi olisi voinut pelastua tuskallisesta kuolemasta, jos heidän hoitajansa ajoissa olisivat tunnustaneet oikean syyn heidän kitumiseensa."
Liddy noudatti herra pastorin viisasta neuvoa ja tarkan itsensä tutkimisen jälkeen pysyi hän yhä lujana päätöksessään. Iloksensa sai hän myös edeltäkäsin kolmen kuukauden palkan palveluksestaan. — Kun hän kävi papin luona jäähyväisiä sanomassa, antoi tämä hänelle vielä monta hyvää opetusta. Muun muassa sanoi hän: "Jos tahdot pysyä hurskaana, tulee sinun aina illoin tutkia itseäsi, oletko kuluneen päivän aikana toimittanut jotain hyvää taikka pahaa. Älä myöskään unhoita joka päivä rukoilla Jumalaa. Jos et voi sitä tehdä oikealla ilolla — jos tunnet jonkun salaisen levottomuuden tuntoasi vaivaavan, niin siitä voit päättää, että olet tehnyt jotain pahaa; koeta sitä silloin jälleen palkita. Olet kertonut minulle, että sinulla ennen oli useat palvelijat, jotka käskyjäsi tottelivat. Älä anna muiston tästä harhauttaa itseäsi uudessa ammatissasi. Hän, jota Cherubim ja Seraphim palvelevat peitetyillä kasvoilla, ei tullut maan päälle palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä monien lunastukseksi. Se on minua ilahuttava, jos kerran kuulen sinulle hyvin käyneen. Muista minua uskolliseksi ystäväksesi, jolla todellakin on isän mieli sinua kohtaan. Mene rauhaan, rakas tyttäreni! Herra siunatkoon ja varjelkoon sinua!"
Raskaalta tuntui Liddylle ero niistä hyvistä ihmisistä, joita hän oli saarella tavannut, raskahimmalta ero kasvatus-äidistä. Pastorin neuvosta hän ei kuitenkaan ilmoittanut tälle mitään aikomuksestaan, keventääksensä kumpaisellekin eronhetken katkeruutta, vaan kirjoitti sen sijaan kirjeen hänelle ja pyysi pastoria olemaan hänen lohduttajanansa. Seuraavan päivän aamukoitteessa piti laivan lähteä merelle palveluksesta vapautetun sotaväestön kanssa. Edellisenä iltana he olivat menneet laivaan, mutta Liddy oli ollut kotona yötä.
Kauan aikaa, ennenkuin lähtevän laivan tykki antoi merkin ankkurin nostamiseen, nousi Liddy jo makuu-sijaltansa. Itkien lankesi hän polvillensa hyväntekijänsä vuoteen viereen, katsellen noita rakastettuja kasvoja, joita hän kenties ei koskaan enää saisi nähdä. Suurella hartaudella rukoili hän onnea Jumalalta kasvatus-äidillensä ja jätti hänet Jumalan armolliseen huostaan. Sitten suuteli hän vienosti vanhan vaimon vaaleita huulia ja lähti kiireesti ulos tuvasta jätettyänsä kirjeen ja rahat, jotka hän oli saanut, vuoteen vieressä olevalle tuolille.
Kirjeesen oli hän kirjoittanut:
"Armas Äitini!
Äitinipä oletkin, sillä oikea äitini ei olisi voinut tehdä minulle enemmän hyvää, kuin sinä olet tehnyt. Paljon olet kärsinyt minun tähteni; mutta et sittenkään ole minua hyljännyt. Sitä en eläissäni unhoita ja sentähden olen aina kiitollinen tyttäresi. Minun tähteni et myöskään tahdo ottaa vastaan apurahoja kalastaja-kassasta. Sitä minä en kuitenkaan voi sallia ja olen sentähden ruvennut lapsentytöksi eräälle Englantilaiselle upsierille, joka tänään vartiaväestön kanssa palaa takaisin Englantiin. Suo anteeksi, ett'en ole sinulle siitä mitään puhunut; sen tein vaan senvuoksi, ett'en sinua huolestuttaisi. Tässä oleva raha olkoon pienenä alkuna suuren velkani suorittamiseen; se ei ole varastettua, vaan se on edeltäkättä saatu palkkani. Herra pastori sanoo sinulle enemmän ja on aina sinua lohduttava. Jää Jumalan haltuun ja pidä rakkaassa muistossa
oma Liddysi."
Laukaus pamahti laivasta hänen astuessaan ulos tuvasta. — Rouva Donner seisoi Erdmuthen kanssa majansa ovella, jossa he odottivat lähtevää Liddyä, sanoaksensa hänelle jäähyväiset ja onnen toivotukset matkalle. Vielä kerran nuoret ystävykset syleilivät toisiansa ja Liddy riensi veneesen, joka vei hänet suureen kolmikansi-laivaan. Hän ei saattanut kääntää silmäänsä pois saaresta, jossa hän tosin oli nähnyt monta surun päivää, mutta paljon iloakin nauttinut. Vasta laivassa väentungossa ja hälinässä hänen surunsa vähän hälveni ja tuskin tunnin kuluttaa oli Helgolanti jo hänen silmäpiiristänsä kadonnut.
SEITSEMÄS LUKU.
Erikäs.
Suurilla herroilla Englannissa on usein tiluksia, joita ei kenenkään Saksalaisen ruhtinaan tarvitsisi hävetä. Peninkulman pitkälle ulottuvat huolellisesti istutetut ja hoidetut puutarhat, joidenka hoito maksaa satoja tuhansia vuosittain. Suuret joukot aljoja metsän eläimiä ja mitä harvinaisimpia lintuja ovat näitä puistoja elähyttämässä, ja kalliimmat veistokuvat kaunistavat viheriöitä, sametinnäköisiä nurmikoita. Kartanoissa, jotka ovat niin laveat, että niissä kyllä saattaisi asua satoja ihmisiä, elää yksi ainoa perhekunta ja sekin vaan kolme kuukautta vuodessa, jonka jälkeen huoneet loppuvuoden ovat autioina ja käyttämättä. Surullisena katselee maamies näitä maallisen suuruuden muistomerkkejä, jotka ovat rakennetut köyhäin alamaisten hiellä, sillä heidän isäntänsä eivät suinkaan ole heille isän sijassa, vaan katsovat paremmaksi tuhlata ylenmääräisiä tulojansa iloisessa pääkaupungissa taikka ulkomailla.
Lord Habberton'in maatilat olivat paraimpia maassa. Maakartanoitten ja maitotalojen vuokraajat toivat joka vuosi melkoiset rahasummat päähoviin, joka, eri ajoilla rakennettuna, oli kahdessa osassa, toinen vanhan ritarin-linnan kaltainen, toinen uudempi. Ne olivat eroitetut toisistaan suuren pihan ja korkeiden muurien kautta ja olivat ikäänkuin kaksi eri kartanoa. Edellisessä asui vanha synkeämielinen lordi, toisessa hänen poikansa Kaarle, joka oli erikäs, vaikka vielä nuori ijältänsä. Muutamana kauniina poutapäivänä, jommoisia sameassa Englannissa ei ole monta, käveli kaksi palvelijaa pitkin linnan puutarhan puhtaita käytäviä. Vaatepartensa oli varsin silmään pistävä ja ilmaisi kohta heidän isäntänsä eriskummaisuutta. Päässä oli suuri leveälierinen hattu taikka luukko mustasta silkistä, joka peitti koko muodon aina leukaan asti. Vartalon ympärillä oli avara, monipoimuinen pitkä mekkopaita mustasta tibetistä, jonka alta tuskin jalatkaan näkyivät. Jalassa heillä oli hirvennahkaiset kengät, joilla oli niin ohuet anturat, että astuntaa tuskin voitiin kuulla. Tässä puvussa milt'ei elämään kyllästyneitten erakkojen kaltaisina kävelivät nautinnon-himoiset palvelijat puutarhassa, jonka uhkeasti rehoittava kasvikunta olisi ihastuttanut ketä hyvänsä paitsi heitä.
"Heikki!" virkkoi toinen heistä, "täällä en suinkaan enää tule kauan pysymään. Ei tätä elämää kestä. Vanhempani määräsivät minun leipojaksi; mutta minä karkasin pois opista, sillä yöllä valvominen ei ollut minulle mieleen. Mutta nyt olen, mies parka, joutunut ojasta allikkoon; sillä täällähän täytyy luopua kaikesta, minkä Jumala on suonut ihmisten iloksi. Täällä ollaan mykkinä kuin kalat, maataan päivällä ja valvotaan yöllä, seura-elämästä ei ole puhettakaan — voisihan vähemmälläkin saada minun pakenemaan maailman ääriin saakka."
"Niinhän toki, Gumprecht," vastasi toinen, "sinä olet oikeassa. Isäntämme en, suoraan sanoen, pöllöpää. Hänellä on taskut täynnä rahoja, kellari täynnä viiniä, talli täynnä kauniimpia hevosia, eikä hän kuitenkaan käytä mitään tästä hyväksensä. Kuules, Gumprecht, minä olen aina toivonut tulevani noin mahtavan rikkaaksi mieheksi. Mutta jos tietäisin tulevani yhtä hupsuksi, kuin isäntäni on, niin toden totta tahtoisin mieluummin kaiken ikäni olla köyhänä kuin kirkon rotta."
"Kumppaniemme tuolia vanhan lordin luona," lausui Gumprecht, "ei ole parempi kuin meidänkään, vaikk'eivät he pukunsa suhteen ole kimröökin-kauppiaitten näköisiä. Koko tuo suku lienee vähän omituinen."
"Huomenna on kilpa-ajo Exeterissä," sanoi Heikki; "jos meidän isäntämme olisi niinkuin muut nuoret miehet hänen säädyssänsä, niin ratsastaisimme hänen kanssaan sinne, panisimme vetoon pari tuhatta puntaa, nauraisimme, riemuelisimme, joisimme sydämmen ilolla, ja nauttisimme sillä lailla elämää, joka kyllä kuitenkin on lyhyt ja täynnänsä orjantappuroita. Jos lähden karkuun, niin lähden jo huomenna, saadakseni olla kilpa-ajoissa."
"Ja minä," lausui Gumprecht, "tahtoisin nyt ruveta kilvan-juoksuun — päästäkseni sänkyyn. Koko yön — u — ah!" hän haukotteli, "on minun täytynyt siivota ja juuri meidän herramme salaisessa huoneessa. Olen tomuttanut kaikki seinät ja nurkat, hivuttanut lattian kiiltäväksi ja toimittanut satoja muita pieniä askareita, jotka kyllä vaativat juoksua ja rientämistä. Enpä juuri olekaan utelias; mutta kuitenkin tahtoisin mielelläni tietää, mitä on tuon suuren mustan peitteen alla jokaisessa kammarissa. Päältäpäin se näyttää sängyltä taikka ruumiin arkulta; mutta siinä on korkea kyttyrä, jota en voi selittää."
"Sen kalun tähden olen minäkin usein päätäni vaivannut," sanoi Heikki, "ja usein on mieleni tehnyt katsoa peitteen alle, vaikka isäntä kovimman rangaistuksen uhalla on sen kieltänyt. Tekisinpä sen sittenkin joskus, kun herra ei ole huonessa, jos ei kappalainen olisi vakuuttanut, että peitteen alla on pieniä tiukuja, jotka vähimmästäkin liikuttamisesta rupeavat soimaan ja saattavat herran saapuville. Minä ajattelen kuitenkin, ett'ei hän minua syö, vaikka kerran katselen tuota katua, ennenkuin karkaan. Jos luovun palveluksestani haukkumasanoilla taikka ilman niitä — jos itse menen pois talosta, taikka jos minä täältä ajetaan — se en minulle yhdentekevä."
"Sinä!" sanoi Gumprecht, "voisipa sinulle tapahtua jotain pahempaakin; ylhäisten herrojen kanssa ei ole hyvä riitaantua. Isännällä kyllä olisi valta piirrättää päästökirjan sinun selkääsi, semmoisen, jonka mustansinisiä puustaavia et hopussa saisi pois pyyhityksi."
Heikki nauroi, ja Gumprecht nuhteli häntä tästä. "Oletko unhoittanut," sanoi hän, "että Habberton-house'ssa ei saa nauraa? Yhden ainoan kerran vaan oli James Bill nauranut, ja silloinkin vaan aivan hiljaa, ja tuossa paikassa hän sai eronsa."
"Hyvä!" vastasi Heikki, "minä säästän siis nauruni huomiseksi, jolloin aion lähteä kilpa-ajoon. Mutta tuolta kuuluu vieraan ihmisen kova astunta. Tutkitaanpa tuota harvinaista ilmiötä."
Näillä sanoilla hän käänsi ylöspäin luukon, joka ehti häntä vapaasti näkemästä, ja huomasi Liddyn, joka käyskenteli puutarhassa kahden pienen lapsen kanssa. Liddy hämmästyi kovin nähdessänsä nuo kummallisesti puetut miehet ja tempasi säikähtyneenä molemmat lapset luoksensa. Heikki muuttui kohta juhlallisen näköiseksi ja kysyi vakavalla äänellä: "kuka on antanut sinulle luvan tulla tähän puutarhaan?"
"Säästä kysymyksesi," katkaisi Gumprecht hänen puheensa, "tyttö on tyttö on lastenhoitajana meidän kappalaisella, jonka orpana, luutnantti Schlicks, lapsensa kuoltua heitti tämän hänen huostaansa. Tiedäthän, että meidän kummallinen isäntämme ei kärsi lapsia eikä vaimoja linnassaan, ja että kappalainen perheinensä asuu tuossa pikkuisessa rakennuksessa tuolla. — Lapseni!" sanoi hän sitten kääntyen Liddyn puoleen, "älä ole milläsikään, oleskele vaan tässä puutarhassa huviksesi, että se edes jollekin ihmiselle tuottaisi hyötyä ja huvitusta."
"Nuo kasvot ovat liian hienot ja mielekkäät lapsentytölle," sanoi Heikki. "Parempi olisi, jos kappalainen antaisi hänen ja lasten pukeutua semmoiseen pukuun, kuin meilläkin on. Voisipa kerran sattua niin, että herra päivälläkin tulisi puutarhaan taikka ikkunasta huomaisi pienokaiset, ja silloin olisi kappalaiselle paha tarjolla, vaikka hän johonkin määrin on herramme suosiossa."
"Kyllä he niin puetaankin, sen hän minulle sanoi," lausui Gumprecht; "kohta kun tilatut kaaput ja päähineet ovat valmiit."
"Tyttö voisi saada minun pukuni," virkkoi Heikki, "kun hän vaan malttaisi odottaa huomiseksi. Jos tuossa riivatussa puvussa tulisikin kilpa-ajoihin Exeteriin, uskoisivat minun Trappistiksi ja kivittäisivät minun."
"Heikki!" sanoi Gumprecht iloisena, "minulle johtui kelpo keino mieleen, mitenkä sinä huomenna saattaisit olla läsnä palveluksestasi karkaamatta. En mielelläni tahtoisi eritä niin uskollisesta kumppalista, kuin sinä olet, ja jos oikein asiaa mietitään, ei meidän Kaarle herramme likimaillenkaan ole niin ilkeä kuin hänen isänsä ja monet muut herrat. Työ ei meitä liioin rasita, emmekä saa haukkumasanoja koskaan, eikä ole palkkakaan halveksittava. Paitsi sitä en minä luovu siitä toivosta, että herramme jälleen tulee täysimieliseksi ja palkitsee meille nykyiset vaivaloiset päivämme. Onpa hän ennen ollut paras mies koko maailmassa.
"No," sanoi Heikki, "mitäpä tuolla pitkällä puheellasi oikeastaan tarkoitat?"
"Sen saat kohta kuulla. Huomenna meillä on päivä-vahti herran luona. Kilpa-ajon tähden kaikki, jotka liikkumaan kykenevät, lähtevät Exeteriin, jopa kappalainenkin rouvineen, lapsineen. Me olemme sitten yksin linnassa ja saatamme tehdä, mikä meitä ikinä haluttaa. Nyt saat kuulla tuumani, jota et suinkaan hylkää. Jos räätäli huomiseksi ei ole valmistanut tuon tytön kaappua, niin sinä puet hänet vaatteihisi. Jos ne ovat liian pitkät, sopii niitä lyhentää silmäneulan tahi nuppineulan avulla. Kun lupaat tytölle pienen lahjan, rupee hän varmaankin mielellään sinun sijaiseksesi kuudeksi taikka kahdeksaksi tunniksi, sillä aikaa kuin sinä olet Exeterissä. Vaimon uteliaisuuskin ja halu laskea vähän leikkiä saa hänen varmaankin siihen suostumaan. Eikä hänellä ole siinä mitään vaaraa. Jos niin sattuisikin, ett'ei herra koko päivänä nukkuisi yhtään, olen minä saapuvilla, jos hän jotain haluaisi. Siinäkin kummallisessa tapauksessa, että hän sinuakin tarvitsisi, ei ole mitään pelättävää. Eipä hän näe muuta kuin jalkojamme, usein ei niitäkään; sentähden ei nuoren sijaisesi pienuus eikä äänensäkään tule saattamaan sinun pientä petostasi ilmi."
"Sinun esityksesi on oivallinen!" huudahti Heikki iloissaan. "Minua ihastuttaa sekä toivo päästä Exeteriin, että varsinkin tämä sukkela vaihto."
"Minulla on siis sinun suostumuksesi?" lausui Gumprecht. "Nyt minä valmistelen tyttöä hänen huomeiseen tehtäväänsä. Mikä sinun nimesi on, armas lapseni?"
"Liddy Wäber," vastasi tämä.
"Kaunis nimi!" muistutti Heikki, "jota ainoastaan niin kummallinen herra kuin meidän saattaa pitää rumana. Älä anna hänen sitä kuulla, ellet heti tahdo menettää hänen suosiotansa."
"Mistä olet kotoisin?" tutkisteli Gumprecht vielä.
"Tänne tulin Helgolannin saaresta."
"Hs!" kuiskutti Heikki. "Helgolanti on meren keskellä ikään kuin jauhokokkare kattilassa, ja kaikki, mitä on meressä, mitä sieltä tulee taikka siihen menee, sitä meidän isäntämme ei voi kärsiä. Hän on siinä suhteessa niinkuin Juutalaiset, jotka arvelevat, ett'ei vedestä ole mitään hyötyä. Sentähden hän kuivautti järven täältä puistosta, sentähden hän hakkautti maahan nuo kauniit lehmukset ja poppelit linnan edustalta, sillä niiden suhina tuulessa muistutti hänelle meren aaltojen loiskinata; sentähden hän ikäänkuin vesikauhuinen pakenee kaikkea vettä, eikä voi lähteä pois tästä kirotusta linnasta, sillä onpa kaikkialla lammikoita, ojia, järviä, puroja ja virtoja, joita hän kammoo."
"Ei suinkaan tuo herra raukka juokaan muuta kun olutta taikka viiniä?" kysyi Liddy sääliväisesti.
"Eipä niinkään," vastasi Heikki. "Siinäpä juuri kumma onkin. Hän ei juo muuta kuin vettä, joka kuitenkin on värjätty kaikellaisilla sekoituksilla, esm. kirsimarjan ja vatun liemellä, viinillä, teellä y.m. ja tätä juodaan läpikuultamattomista astioista, ett'ei näkyisi mitään nestettä."
"Kuuleppas Liddy!" sanoi Gumprecht, "sinun täytyy olla vähän avuksi tälle kelpo pojalle, siten että huomenna muutamaksi tunniksi rupeet hänen virkaansa. Se ei ole sinulle vahingoksi."
"Mutta," sanoi Liddy, "sitä minä en tohdi. Voin kyllä hoitaa lapsia, mutta en ymmärrä toimittaa miespalvelijan virkaa."
"Olkoon se meidän huolenamme," vastasi Gumprecht. "Sinulla ei ole vähintäkään vaaraa, ja linnassa saat nähdä kaikellaisia kauniita kaluja, jotka varmaan sinua huvittavat."
Liddy, joka jo oli oppinut käyttämään itseänsä taitavasti ihmisten seuroissa, suostui viimeinkin sykkivällä sydämmellä, kuitenkin sillä ehdolla, ett'ei hänen herrasväellänsä olisi mitään sitä vastaan. Sinä iltana, joka oli erittäin kaunis, antoi kappalaisen rouva hänelle luvan, kun lapset olivat ruvenneet makuulle, vielä hetkisen kävellä puistossa, kuitenkin sillä käskyllä, että hän huolellisesti karttaisi jokaista, jonka kasvot olivat peitossa, ja olisi aivan puhumatta.
Huoletonna käveli Liddy avaran puiston lehtokujia. Ihastuksella hengitti hän sisäänsä oivallisten kukkien tuoksua, ihaeli tähtitaivasta ja kuun kultaista sarvea, ja ajatteli mennyttä aikaa hiljaisella alakuloisuudella. Neljännes vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli jättänyt Helgolannin saaren. Lyhyt oli hänen palvelus-aikansa Englantilaisen upsierin, kappalaisen orpanan, luona, jonka pieni lapsi, vaikka huolellisesti hoideltuna, kuitenkin pian kuoli. Kaksi kirjettä oli hän jo kirjoittanut kasvatus-äidillensä ja herra pastorille, ja kerran saanut vastauksenkin. Nyt hän saattoi iloisena katsoa ylös taivaallisen Isänsä puoleen ja Häntä rukoilla, sillä hänen sydämmensä oli pysynyt puhtaana. Hän oli myöskin mielihyvissään huomisesta toimestansa; sillä hän toivoi siitä saavansa pienen palkan, jonka hän aikoi tarkasti säästää kasvatus-äidillensä.
Mieli täynnä näitä iloisia mietteitä, oli hän milt'ei joutumaisillaan erikkään syliin, kun tämä kepeällä astunnalla tuli kävellen tien mutkassa. Peljästyneenä jäi tyttö seisomaan eikä muistanutkaan mennä piiloon. Vaan herra kävi sivuitse häntä huomaamatta. Uteliaana katseli Liddy häntä. Hän oli vaatetettu aivan niinkuin hänen palvelijansakin, sillä eroituksella vaan, että kirjoitus-taulu riippui nauhalta hänen olallansa. Pää oli alas painuneena ja kasvoja ei voinut nähdä. Ikään kuin kummitus hiipi tuo musta haamu puiston läpitse. Hänen ilmestymisensä oli Liddyssä herättänyt kauhun, joka ajoi hänet kotiin, ja saattoi häntä katumaan annettua lupaustansa.
"Kuinka onneton tuo herra raukka on!" ajatteli tyttö vuoteellansa. "Mitäpä rikkaus ja korkea arvo häntä hyödyttävät? Varma on, ett'ei rikkaus yksin tee onnelliseksi. Mikäpä häntä surettanee? Eikö häntä voisi auttaa?"
Näin miettien Liddy nukkui.
KAHDEKSAS LUKU.
Liddyä kohtaavat kummalliset tapaukset.
Leveä luukko heitettynä valkeiden kiharoiden yli ja mekkopaita tavallisten vaatteiden päällä lähti Liddy seuraavana aamuna Gumprechtin seurassa tyhjään, autioon linnaan. Väristen hän astui ylös leveitä portaita, jotka veivät suurelle portille. Sen oikealla ja vasemmalla puolella näkivät he kaksi isoa kuvapatsasta, joista toinen, painaen sormensa huuliansa vastaan, näkyi vaativan äänettömyyttä, vaan toinen vakavasti loi silmänsä maahan. Useampia kuvapatsaita seisoi vielä muurin komeroissa korkeiden rappusien eri osastoilla, joissa tulijoiden askeleet kajahtelivat. He olivat kivettyneiden jättiläisten kaltaisia, ja Liddyn mielestä melkein peloittavia. Raskaan, mahonkipuisen oven kautta, astuivat he avaraan esisaliin, jonka seinät olivat täynnä kuvatauluja leveissä kullatuissa kehissä. Nuo monet maalatut kasvot katsoivat kaikki suoraan sisään-astuviin ja niiden silmät näyttivät milt'ei tunkevan heidän lävitsensä. Kylmä väristys kulki pitkin Liddyn ruumista. Sivu-oven kautta tultiin pitkään huone-riviin, joka oli kaunistettu maisema-kuvauksilla, kuvaelmilla historiasta ja oivallisilla aseilla.
"Laiskurit!" mutisi Gumprecht itsekseen, "heillä on ollut semmoinen kiire kilpa-ajoon, ett'eivät edes ole malttaneet sulkea ikkunan luukkuja kiini."
Varsin konstikkaiden tuluksien avulla sytytti Gumprecht kaksi vahakynttilää ja rupesi sitten panemaan kiinni luukkuja, jotka eivät pienimmästäkään saumasta laskeneet päivän valoa sisään.
"Mitenkä?" sanoi Liddy ihmeissään, "keskellä päivääkö täällä ikkunan-luukut suljetaan ja kynttilöitä poltetaan?"
"Yö ei ole kenenkään ystävä," vastasi Gumprecht, "eikä minun herranikaan. Hänestä on tullut valon-arka yölintu; hän nousee vasta, kun aurinko on levolle mennyt." Sitte hän rupesi opettamaan Liddylle, mitä tämän oli tarpeellinen tietää.
"Tuossa," sanoi hän, "on vettä, tässä on kirsikkamarjan-, mansikan, ja vatun-lientä; tässä pullossa on madeiraa, tässä portviiniä ja tuossa sampanjaa. Täällä on teekone väkiviinalamppuineen ja tuolla on leipäkori."
Hetken aikaa vielä jatkettuansa opetustaan ja muistutettuansa tyttöä vähintäkin sadasta eri asiasta lopetti hän viimeinkin näillä sanoilla: "jos vastoin meidän luuloamme kello kutsuisi meitä sisään, niin sinä asetut vasemmalle puolelleni etkä liiku yhtään, paitsi jos hän ojentaa sinulle kirjoitus-taulun, jolloin minä olen sinulle avullinen. Mutta älä puhu sanaakaan, vaikka mitä tapahtuisi."
Näistä muistutuksista joutui Liddy semmoiseen tuskaan, että Gumprecht katsoi tarpeelliseksi rohkaista hänen mieltänsä juottamalla hänelle lasillisen väkevää viintä. Tämä onnistuikin niin hyvin, että tyttö tuli aivan puheliaaksi ja rupesi tyystin tarkastelemaan kaikkia esineitä huoneessa. Hän oli iloisimmallaan, kun äkki-arvaamatta hopeakellon kilinä kuului ja saattoi hänen uudelleen edelliseen tuskallisuuteen.
Gumprechtkaan ei kokonaan voinut salata hämmästystään; kuitenkin hän viittaamalla kehoitti Liddyä pysymään rohkeana, ennenkuin hän aukasi erikkään huoneen ovea.
Kaappuun puettuna, pää luukon peitossa, istui tämä kirjoituspöydän ääressä. Ikään kuin komennon jälkeen marssi Gumprecht vapisevan kumppaninsa kanssa esiin ja asettui kahden askeleen päähän herrastansa. Kasvojansa kääntämättä ojensi tämä hänelle kirjoitus-taulun, jonka jälkeen Gumprecht meni ulos, iskien silmää Liddylle. Kuten jälestäpäin tuli selville, oli erikäs pyytänyt erään kirjan kirjastostaan. Liddy oli pelosta menehtymäisillään, kun hän havaitsi olevansa yksin tuon peloittavan miehen kanssa. Sekunti toisensa perästä kului eikä Gumprecht tullut takaisin. Viimein hän uskalsi vähän luoda silmänsä erikkääsen, joka, pää käden nojassa, istui liikkumatta kirjoituspöydän ääressä. Hänen kasvoistansa ei Liddy voinut nähdä muuta kuin vähän osan isosta mustasta parrasta. Mutta pian hän jälleen painoi päänsä alaspäin; sillä mies nousi seisoalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä työnnettiin tuo peloittava kirjoitus-taulu tytön silmien eteen. Hämmästyksestä oli hän pudottaa taulun vapisevasta kädestään, nähtyänsä siinä kirjoitettuna käsky-sanan: "soitantoa!" Tuskansa oli ääretön. Mihinkä kummaan hänen oli rupeaminen tämän selittämättömän sanan johdosta? Pitäisikö hänen itse soittaman vai hankkiman soittoniekkoja paikalle? Ja mistä ne saataisiin? Epätoivon alaisena katseli hän taulua, joka yhä oli hänen kädessänsä. Kauhistava minuutti kului tällä tavalla. Sitten taulu rajusti nykäistiin hänen käsistään ja lisäksi pantiin sanat: "soitantoa! pian! torvilla ja rummuilla!"
Nyt oli Liddy pahemmassa kuin pulassa. Kyynelsilmin vaikeroitsi hän: "minä en osaa soittaa, kaikkein vähimmin torvilla ja rummuilla." Tämä lyhyt puhe vaikutti erikkääsen melkein voimakkaammin kuin soitanto sana Liddyyn. Hän nykäsi luukon pois kasvoiltaan, näytti valjut, laihtuneet, kiharapartaiset kasvonsa ja rikkoi jo vuosikausia ankarasti noudatetun äänettömyytensä, kummastuneena huudahtaen: "kuka sinä olet? kenen lapsia olet?"
Liddy ei uskaltanut katsoa kysyjään vastatessaan: "minä olen Li— Wäber ja kap— ja tämän linnan kappalaisen luona."
"Sinä änkytät pelosta, poika! puhu vapaasti ja pelkäämättä. Äänesi soipi viehättävästi, ja herättää minussa onnellisempien aikojen muistoja. Minkätähden sinä olet täällä?"
"Minun piti oleman sijaisena, kun hän on lähtenyt Exeteriin."
Gumprechtin pikainen takaisin tulo teki erikkään jälleen mykäksi.
Luukko heitettiin taas kasvojen yli. Otettuansa anotun kirjan
palvelijalta ojensi herra hänelle kirjoitus-taulun, jossa olivat
Liddylle käsittämättömät sanat.
Gumprecht tajusi asian paremmin kuin tyttö. Hän läheni erästä kauniisti kiillostettua kaappia, veti erään vieterin ylös, ja kohta kaikuivat täydellisen soittokunnan viehättävät säveleet. Soitanto alkoi huilujen, oboijien, klarinettien ja torvien suloisilla akkordeilla, joihin sittemmin vaskitorvien, pasuunien ja rumpujen majesteetilliset äänet sekaantuivat. Kun Liddy nyt, ihastuneena nauttien ensikerran kuultujen säveleiden suloisuudesta, unhoitti koko maailman, käveli erikäs pitkin askelin edes takaisin huoneessa ja näkyi kiinnittäneen ajatuksensa aivan toisiin esineisin kuin soitantoon.
Soitannon tauottua sai Gumprecht taulun kautta käskyn viedä kirja takaisin kirjastoon ja sen sijaan hakea toinen. Hänen mentyänsä kääntyi erikäs Liddyn puoleen, käskien hänen nostaa luukon kasvoiltaan. Kun tämä oli noudattanut hänen käskyänsä, katseli hän erinomaisella mieltymyksellä tytön punehtuvia kasvoja.
"Poikani," sanoi hän huoaten, "Jumala on suonut sinulle kauniit kasvot. Älä salli paheen milloinkaan turmella niiden puhtautta." Vielä kerran hän terävästi tutkien katsoi tyttöön ja sanoi sitten äkkiä: "tahdotko ruveta minun palvelukseeni?"
Tämä kysymys tuli niin arvaamatta, ett'ei tyttö tiennyt, mikä olisi sopivin vastaus siihen; "jos herra kappalainen siihen suostuu eikä Heikki raukkaa minun tähteni luovuteta palveluksesta," lausui hän viimeinkin vitkalleen.
Erikäs laski itse tytön luukon alas, kuullessansa pois lähetetyn palvelijan lähenevän, ja ojensi hämmästyneelle miehelle taulun siihen kirjoitetuilla sanoilla: "poika Wäber on otettu minun palvelukseeni ja se ilmoitetaan kappalaiselle."
Viittaamalla lähetti hän sitten pois molemmat palvelijat, jotka vetäytyivät esi-huoneesen. Liddyn yksinkertainen kertomus siitä, mikä oli tapahtunut, saattoi Gumprechtin sangen suureen kummastukseen, joka tarttui muihinkin palvelijoihin heidän palattuansa niiden joukkoon, ja Liddy kohosi tämän kautta johonkin arvoon linnassa. Tytöllä oli nyt kyllin tilaisuutta oppia tuntemaan uuden herransa oikkuja ja kummallisia omituisuuksia. Häntä erikäs suvaitsikin luonansa paremmin kuin muita. Kabinetissa hän myös näki tuon salaisen peitteen niiden esineiden päällä, jotka olivat herättäneet uteliaisuuden eivätkä olleet hänenkään mielikuvitukseensa vaikuttamatta. Kun nyt hänen palvelusvuoronsa vaan tuli joka kolmas päivä, niin häneltä vielä liikeni aikaa kappalaisen lapsille, jotka suurella rakkaudella olivat häneen kiintyneet. Sillä lailla oli kulunut neljätoista päivää, jona aikana hän oli jotenkin perehtynyt uusiin toimiinsa. Tarkan huomaavaisuutensa ja terävän järkensä avulla arvasi hän usein herransa tahdon, ennenkuin tämä oli sitä kirjoittanutkaan, jota herra kyllä huomasi ja josta hänen suosionsa nuorta palvelijaa kohtaan yhä eneni. Harvoin hän laiminlöi tilaisuutta vaihtaa muutamia sanoja Liddyn kanssa ja katsella hänen muotoansa.
Muutaman helteisen päivän perästä oli iltapuoleen uhkaavia ukkosen pilviä kokoontunut taivaan rannalle. Tuuli ajoi ne yhä lähemmäksi, ja raju-ilma puhkesi juuri linnan ylitse. Jo aikaa ennen oli erikäs kovin levottomana liikkeellä. Hänen käskystään olivat kaikki palvelijat kokoontuneet linnan huoneisin, joidenka ikkunan-luukut olivat suljetut. Ne hohtivat sytytettyjen vahakynttiläin valossa ja kaikuivat Kaarle herran nopeista askeleista.
Kohta kun tuuli ulkona alkoi yksitoikkoista suhinaansa, Gumprecht, herransa käskyä odottamatta, veti ylös kaikkiin huoneisin sijoitettujen pelikellojen vieterit, ja muurit kaikuivat jälleen sointuvista säveleistä. Mutta kun ukkonen majesteetillisella jyrinällänsä voitti torvienkin ja rumpujen äänen ja mahtavilla pamahuksillaan täristytti linnan muureja, rupesivat palvelijat aivan kummallisella tavalla kohtelemaan nähtävästi taintunutta herraansa. Tukittuansa hänen korvansa pumpulilla ja käärittyänsä hänen päänsä monenkertaisiin huiveihin, veivät he hänet sohvalle, jonka syvimpään nurkkaan hän kätki päänsä, joka nyt peitettiin useilla villavaipoilla ja pienillä polstareilla. Sitten tarttui kuusi palvelijaa yhtä moneen rumpuun ja he rupesivat niitä pärryyttämään niin rajusti, että koko huone tärisi ja Liddy pelkäsi korvansa halkeavan. Samassa pojat iloisesti irmastelivat ja paukuttivat rumpujansa kuten hullut ainakin. Kun heidän kätensä väsyivät, tuli toisia miehiä heidän sijaansa ja näin he vuorotellen jatkoivat tuota melua, niin kauan kuin ukkonen jylisi ja sade tulvaili alas.
Tämä kummallinen leikki ei vielä ollut loppunut, kun aivan odottamaton vieras ilmestyi. Vanha herra, yöpuvussa, ja suuri joukko kaluunoilla koristettuja palvelijoita hänen jälessään, astui suuttuneen tavalla aukinaisesta ovesta huoneesen, missä mainittua melskettä yhä kesti. Se vihainen katsanto, joka seurasi hänen kätensä viittausta, teki pikaisen lopun rummuttamisesta. Koko tuo musta joukko, joista useammat olivat vetäneet luukkonsa pois kasvoilta, asettihe nöyrään asentoon ja olivat tässä tilassa melkein kiinni saatujen pahantekijöiden näköiset.
Äkkinäinen äänettömyys saattoi peitossa olevan erillään uskomaan, että raju-ilma jo oli kulkenut ohitse. Hän pudisti sentähden korkealle ladotun taakan pois päästänsä, joka vaatteisin käärittynä oli näöltänsä kuin pagodin pää. Hän oli kaiketi ollut tukehtumaisillaan, näytti aivan hiestyneeltä ja oli pörröisellä parrallaan pikemmin hirviön kuin sivistyneen, korkeampiin seuroihin kuuluvan ihmisen kaltainen. Erikäs raukka! Raju-ilman kauhistuksista onnellisesti pelastuneena oli hän nyt joutuva toisenlaisten kauhujen uhriksi.
Vanha herra, joka juuri oli itse lordi Habberton, iski vihaisen, halveksivan silmäyksen kurjan näköiseen poikaansa. Vihdoin lausui hän: "Onko tämä poikani, hyvin kasvatettu viidenneljättä-vuotias mies, vai lapsellinen mielipuoliko, joka muuttaa harmaapäisen isänsä viimeiset vuodet surupäiviksi. Voi, että minun täytyy elävin silmin nähdä, kuinka poikani joutuu ihmisten ja omain palvelijainsa narriksi! Vilkaseppas kerta tähän peiliin, että oppisit tuntemaan omaa kurjuuttasi! Tämä on jo kolmas vuosi, kun olen kärsinyt hullutuksiasi. Mutta kerran taivaallinenkin kärsivällisyys loppuu. Tämän kerran minä vielä sinua pyydän ja rukoilen: tule jälleen järjelliseksi ihmiseksi ja hyväksi pojaksi. Rohkaise mielesi, särje ne alakuloisuuden kahleet, jotka vievät sinulta järjen viimeisenkin jäännöksen. Ota itsellesi lempivä vaimo omasta säädystäsi, ja kaunistakoon hilpeät lapset sinun elämäsi iltapuolta. Tahdotko totella minua, suotko minulle myöntävän vastauksen?"
Erikäs, joka palvelijoiden avulla oli päässyt vaatteista ja korvissa olevista pumpulitukoista, ei vastannut sanaakaan, vaan jäi seisomaan liikkumatta, pää painuneena vasten rintaa.
"Noh!" huusi lordi kiivaasti, "tahdotko myöntyä minun tahtooni, vai etkä tahdo? Vastaa!"
Poika loi häneen surullisen silmäyksen ja tarttui sitte tauluunsa, kirjoitti siihen muutaman sanan ja antoi sen isällensä.
Vihoissaan vanhus heitti sen lattiaan.
"Puhetta minä sinulta vaadin enkä kirjoitusta", huusi hän. "Onko isäsi sinun silmissäsi vähemmän-arvoinen kuin tuo lapsi, joka mielestäsi yksin ansaitsee kuulla sinun puhuvan? Puhu! tahdotko minua totella, vai etkö tahdo?"
Kaarle herra laski ristissä olevat kätensä kuin uupuneena alas ja sanoi surullisella äänellä: "minä en voi."
Nämä kolme sanaa kiihoittivat vanhuksen vihan korkeimmalleen; hän olisi varmaankin lyönyt poikaansa, jos hän ei olisi hävennyt noita monia läsnä-olijoita.
Kauan katseli hän ankarasti onnetonta poikaansa ja kääntyi sitten nähtävästi aivan levollisena ympärillä seisovien puoleen.
"Vallan väärin tekisin," lausui hän, "jos kauemmin tuhlaisin varojani mokoman ihmisen hullutuksiin. Kukaties puute vaikuttaa sen, minkä velvollisuuden tunto ei ole saanut aikaan. Te kaikki," sanoi hän kaapunkantajille, "olette tästä hetkestä vapaat palveluksestanne. Palkkanne maksetaan heti kohta. Tästälähin olkoon Kaarle herra itsensä ja kummallisen mielenlaatunsa nojassa. Mielipuolena pysyköön hän nyt tämän linnan ja tämän puutarhan rajojen sisäpuolella, joiden ulkopuolelle hän tätä ennen itsepintaisuudessaan ei ole tahtonut mennä. Ikään kuin kerjäläiselle annan minä hänelle jokapäiväisen leivän omasta pöydästäni, mutta en rahtuakaan enempää. Nyt korjatkaa luunne pois täältä!"
Koko palvelija-joukko pötki tiehensä, paitsi Liddy, joka oli kätkeynyt tuolin taakse, ja erikäs jäi yksin tähän loistavaan huoneesen.
Vähän aikaa seisoi hän äänetönnä miettien, meni sitten makuukammariinsa ja lukitsi oven jälkeensä.
Kun huone jäi tyhjäksi, tuli Liddy ulos piilopaikastaan, sammutti melkein loppuun palaneet kynttilät, avasi yhden ikkunan luukut, siirsi sohvan eteen pienen renkun, laskeutui siihen istumaan ja nojasi päänsä sohvaan.
Ennen pitkää makasi hän jo makeata unta tässä oudossa asemassa ja hurjimman melun perästä seurasi nyt äänetön hiljaisuus.
YHDEKSÄS LUKU.
Liddy rupee parantajaksi.
Liddyn uni oli pitkä ja makea. Se olisi kestänyt vieläkin kauemmin, jos hän ei olisi herännyt siihen, että hänen päähänsä hiljaa koskettiin. Avattuansa uniset silmänsä näki hän entisen isäntänsä, erillään, seisovan hänen vieressään. Toisessa kädessä tämä piti palavan kynttilän, toisella hän silitti Liddyn vaaleita kiharoita, joilta tuo ruma luukko oli liukunut alas. Katsahtaessaan ylös huomasi Liddy, että ikkunan luukut, jotka hän oli aukaissut, jälleen olivat suljetut, niin että kammari oli pilkko pimeä. Erikkään kasvoista päättäen oli hänellä varmaankin sangen paljon kärsimistä, kuitenkin näytti hänen muotonsa enemmän surumieliseltä kuin kammoittavalta. Vähän värähtelevällä äänellä puhutteli hän tyttöä: "lapsi, mitä tässä vielä teet? etkö ole kuullut, että minä olen kerjäläinen, jolta ei enää ole mitään saatavana?"
"Juuri sentähden, hyvä herra, olen minä jäänyt tänne," vastasi Liddy.
"Minun luullakseni nyt tarvitsette minun apuani enemmän kuin ennen."
Erikkään kasvot ikäänkuin vetäytyivät itkuun. Äkkiä hän kääntyi pois, oli hetken aikaa ääneti ja sanoi sitten hiljaisella äänellä: "Lapsi, pakene pois onnettoman läheisyydestä, ett'ei hänen surunsa tarttuisi sinuunkin ja sinua turmelisi."
"Sitä minä en pelkää!" vastasi Liddy rohkeasti. "Pikemmin minä toivon voivani auttaa teitä siitä, jos sallitte minun jäädä tänne ja lupaatte seurata minun neuvoani."
"Parantaako?" lausui erikäs katkerasti. "Yksi vaan saattaa minua parantaa — se on kuolema!"
"Tahi laupias Jumala," virkkoi Liddy luottamuksella; "sillä Hän on kuolemaa väkevämpi."
Näiden sanain totuus saattoi erikkään vaikenemaan, ja Liddy jatkoi rohkeammin: "Eiköhän, hyvä herra, se ollutkaan paras, että vanha herra särki taulun ja ett'ette voi hankkia toista itsellenne? Tästälähin teidän täytyy aina puhua minun kanssani. Onpahan kuitenkin puhe kallis Jumalan lahja, josta ei voi kyllin kiittää. Mitähän linnut ja muut eläimet siitä antaisivatkaan, jos voisivat toisiansa puhutella? Ja tuon ruman luukon heitämme pois päästänne, varsinkin sisällä huoneissa, joissa ei ole tapana pitää mitään päässä. Siihen puettuna olette aivan vanhan nokisen majavan näköinen. Mitä varten olette jälleen sulkeneet ikkunan luukut, jotka minä tahallani aukaisin, ennenkuin panin maata? Tahdotteko ijäisesti elää pimeydessä, joka vaan enentää surumielisyyttänne? Ja lisäksi vielä tämä tukehduttava ilma! Voi, hyvä herra! antakaa minun aukaista ikkuna ja luukku, että raitis ilma pääsisi sisään." — Näin puhuessaan tyttö olikin aukaissut luukun ja ikkunan niin paljon, että kirkas päivän valo saattoi tulvailla sisään.
"Voi! kuinka taivaallinen tuoksu tuolla ulkona on virvoittavan ukkosen-ilman perästä! Haistakaapa, armollinen herra! ja huomatkaa, kuinka virvoittava tuo raitis ilma on, joka ikään kuin uudestaan synnyttää ihmisen. Älkää pahaksenne panko, hyvä herra! mutta minä suutuin teihin viime yönä sentähden, että tukitte korvanne Jumalan äänelle, ukkosen jylinälle, ettekä huolineet katsella leimausta, joka vaan saattaa pahantekijöitä vahingoittaa. Ettekä edes tahtoneet kuulla tuulen suhinaa, joka on Hänen hengähdyksensä, — eikä virvoittavan sateen tulvailemista, josta vaan seuraa hedelmällisyys. Vaikka myrsky kuinka rajusti ympärilläni riehuisi, sanon minä nöyrästi, mutta pelkäämättä: elämäni on sinun kädessäsi, tee minulle, niinkuin sinulle otollinen on. Niin on minua hyvä pappi Hel—" hän keskeytti puheensa, sillä hän ei tahtonut vihatun saaren nimittämisellä vaivata herransa korvia. Nyt hän rupesi itseksensä ihmettelemään omaa rohkeuttansa, joka saattoi hänen näin ujostelematta lavertelemaan, mutta vielä enemmän sitä malttavaisuutta, jolla erikäs häntä kuunteli ja salli hänen mielensä mukaan toimitella. Hän oli ikäänkuin kaikista siteistä vapautettuna, kun hän erikkäässä ei enää nähnyt ylhäistä ja rikasta käskijää, vaan hylätyn, apua tarvitsevan raukan, jota hän päätti uskollisesti palvella.
Kun tyttö aukaisi yhä useampia luukkuja ja ikkunoita, vetäytyi erikäs takaisin salaiseen kabinettiinsa. Liddy kuuli hänen salpaavan oven, eikä hän ollut herraansa oikein tyytyväinen, vaikka hänen täytyi tunnustaa, että tämä jo oli myöntänyt sangen paljon. Hän kokosi jälelle jääneet kynttilän pätkät, jotka hän pani hyvään talteen, ja korjasi pois, mitä vielä rauhattoman yön perästä oli esillä. Hän piti itseänsä ikään kuin koko linnan emäntänä, kun hän sai siinä näin aivan oman mielensä mukaan hallita ja vallita, ja tästä oli hän aivan hyvillänsä. Hän puhdisti ja pyyhki tomut pois ja tepasteli väsymättömällä toimeliaisuudella toisesta huoneesta toiseen. Äkkiä hän pelästyi ison kellon kimeästä helinästä. Kun hänellä nyt oli kaikki toimet — portinvartian, linnanvoudin, ruuan-keittäjän, kellarin hoitajan, kamaripalvelijan j.n.e. — niin hän riensi alas rappusia odottamatonta vierasta vastaan-ottamaan. Mutta hän ei nähnyt ketään, havaitsi kuitenkin tarkemmin tutkittuansa todenmukaisen syyn kellon soimiseen. Vetonuoran alla oli vasu, joka sisälsi vadillisen jokapäiväistä ruokaa ja usealle ihmiselle riittävän leivän. Tämä löytö oli hänelle varsin tervetullut, sillä hän oli jo jotensakin nälissään. Hän piti itsensä oikeutettuna käyttämään osan ruo'asta itsellensä, mutta tyytyi kuitenkin vaan leipäpalaseen, ja joi sitten lasillisen kristallikirkasta vettä. Se maittoi hänelle hyvin ja hän toivoi herrallensa yhtä hyvää ruokahalua. Kärsivällisesti odotti Liddy muutamia tuntia hänen ilmautumistansa, vaan juoksi sitten entisen herrasväkensä luo, jonka lapsia hän lupasi joka päivä käydä tervehtimässä, josko vaan muutamaksi hetkeksikin. Kappalainen, joka todellakin tarkoitti hyvää Kaarle herralle ja vaan pakosta oli hänestä luopunut, vahvisti Liddyä hänen päätöksessään pysyä uskollisena. Hilpeästi Liddy sitten hyppeli linnaan takaisin, jossa hän tapasi Kaarle herran kirjoituspulpettinsa äärestä. Liddy pani pahaksensa, ett'ei herra ollut huomaavinaan hänen sisääntuloansa, ja vielä enemmän hän oli pahoillaan siitä, että tämä ystävällisesti lausuttuun kysymykseen: "tahtooko armollinen herra syödä?" vastasi vaan vähäisellä pään nyykähdyksellä. Sitä paitsi hänellä oli tuo ilettävä luukko päässään, jonka Liddy olisi tahtonut nähdä meren syvyyteen upotetuksi. Jotenkin alakuloisena tästä havainnostaan meni hän noutamaan väkiviinalampun päällä lämmitettyä ruokaa. Hän valmisti pöydän niin hyvin, kuin suinkin taisi, ja kun vielä oli jälellä muutamia jäännöksiä entisestä ylellisyydestä, ei ateria ollutkaan pelkkää kuivaa leipää ja kasvaksia. Olipa tyttö vielä löytänyt muutamia vajaita viini-putellia ja asetti nekin pöydälle. Tämä laiha muona ei näkynyt erittäin huvittavan erikästä. Mykkänä kuin kala, kiittämättä Jumalaa hänen antamista lahjoistaan istahtui hän pöytään, kaiveli kahvelilla höyryävässä vadissa, nieli palasen tavattomasta ruoasta ja sysäsi sen sitten inholla pois, jonka jälleen hän särpi muutamia jäännöksiä entisestä ateriastaan ja joi lasillisen vettä, puoleksi sekoitettuna viinillä. Sitten hän viittasi tyttöä ottamaan ruoan pois pöydältä. Tämä teki sen huoaten. Viimein hän rohkaisi mielensä ja sanoi: "minä soisin, herrani, että olisitte tehneet työtä niinkuin minä, silloin tämä hyvä ruoka maistuisi teille niin hyvältä kuin kuiva leipä minulle. Työ on Jumalan kallis lahja, josta on monellainen hyöty."
Erikäs ei virkkanut tähän sanaakaan. Myöhemmin, yön tultua, sanoi hän käskeväisesti: "kynttilä!"
Liddy tutkisteli kynttilävarastoansa, otti muutamia pätkiä, joiden hän arveli riittävän koko yöksi, ja pani yhden niistä sytytettynä kynttiläjalkaan. "Paljon kynttilöitä!" käski herra.
"Unhoitattepa, armollinen herra," vastasi Liddy, "ett'ei meillä nyt enää ole jäljellä kuin aivan vähän kynttilöitä, joita meidän täytyy varsin säästämällä käyttää, ell'ette tahdo ennen pitkää ruveta elämään pilkko pimeässä."
Erikäs käveli nureissaan edes takaisin huoneessansa, milloin istahtaen sohvallensa, milloin kirjoituspöytänsä ääreen, jossa hän vuorotellen luki ja kirjoitti. Vihdoin käski hän Liddyn näyttää häntä alas puistoon. Liddy totteli ja jäi, kun herra oli lähtenyt ulos linnasta, kynttilä kädessä porstuaan odottamaan. Mutta kun herra ei ensinkään palannut, pani hän isomman kynttilän-pätkän jalkaan, laski sen rappusille ja meni takaisin huoneesen, jossa hän samoin kuin eilenkin pani sohvalle maata.
Sikeimmässä unessa hän tunsi itseänsä puisteltavan ja kuuli, vielä puoleksi unelmissaan, erikkään käskevän; "soitantoa!" Hänen oli sangen vaikea tointua unestaan sen verran, että hän jaksoi vetää pelikellojen vieterit, jotka heti rupesivat helisemään. Mutta niiden ääni ei Liddystä nyt ollut niin suloista kuin ennen; hän olisi mieluummin nukkunut. Kun soitanto oli loppunut, sanoi hän: "Armollinen herra! eikö mielenne tekisi mennä makuulle? sitä varten yö on tehty ja kirkas, suloinen päivä valvomiseen. Te käytätte Jumalan järjestyksen aivan väärin."
Erikäs katsahti suuttuneena tokinaiseen puhujaan ja pysyi lujana päätöksessään olla koko yön valveilla ja rasittaa nuorta palvelijaansa moninaisilla toimituksilla.
Sillä lailla kului monta päivää ja yötä, joina Liddy tuskin sai olla rauhassa pari tuntiakaan. Yhä enenevä hermottomuus rupesi häntä raukaisuttamaan ja hänen verevät poskensa nähtävästi vaalenivat. Hän ei enää juoksennellut, vaan hiipi hiljaa huoneissa ja puiston läpi. Aina heikommaksi kävi hänen toivonsa saada erikästä parantumaan. Viimein ei tämäkään voinut olla huomaamatta tuota silminnähtävää muutosta Liddyssä.
"Mikä sinua vaivaa, poikani?" kysyi hän tavattomalla sääliväisyydellä.
"Sinä näytät kovin kärsivältä ja uupuneelta."
"Kummastuttaako tuo teitä, armollinen herra?" vastasi tyttö. "Päivällä teidän nukkuessanne pitää minun olla valveilla, ja yöllä taas valmiina teitä palvelemaan. Kauan en voi kestää enää ja paitsi sitä kaikki kynttilät jo ovat lopussa. Teidän täytyy nyt istua pimeässä."
Tämä vaikutti. Kaarle herra käyskenteli puistossa sydän-yöhön asti, kunnes rupesi väsymään, meni sitten levolle ja käski Liddyn tehdä samoin. Tästälähin hän mukauntui päiväjärjestyksen. Nyt ei muu auttanut, täytyi aukaista ikkunan luukut ensimmältään aivan vähän, että tarpeellinen määrä päivänvaloa pääsi sisään. Vähitellen veti Liddy ne yhä enemmän auki, kunnes erikäs oppi sietämään täydellistä päivän valoa. Synkkämielisyytensä ei kuitenkaan ottanut poistuaksensa, vaan näkyi päin vastoin, kuten Liddy huomasi, päivä päivältä enenevän hänen pitkällisistä käynneistänsä salaisessa kabinetissaan. Jospahan tyttö olisi tietänyt, mikä salaisuus siinä oli peitossa!
"Mitä sinä luet?" kysyi eräänä aamuna erikäs, havaittuansa Liddyn istuvan kirjastossa lukemassa erästä paksua kirjaa.
Tyttö näytti sormellaan erästä raamatun lausetta ja sanoi: "tässä on kirjoitettuna: murhe on tappanut monta ihmistä, eikä kelpaa mihinkään."
"Kuka sitä sanoo?" kysyi erikäs innolla.
"Eräs mies, Jesus Sirach, joka eli ennen Kristuksen syntymää," vastasi Liddy. "Se, mikä oli totuus enemmän kuin tuhat vuotta takaperin, se on totuus vielä tänäkin päivänä. Murhe ei kelpaa mihinkään. Älkää katselko minua niin synkeästi; vaikka vielä olen lapsi, puhun minä kuitenkin omasta kokemuksestani. Minulla ainakin olisi syytä alakuloisuuteen. Sillä monta surullista seikkaa on minulle tapahtunut lyhyellä elämäni ajalla. Olen ollut hengen hädässä, olen kadottanut rakkaat vanhempani, olen nähnyt paljon vaivaa ja puutetta, ja minun täytyy nyt palvella sen sijaan, että minulla ennen oli palvelijoita. Mutta kuitenkin olisin tyytyväinen, jos vaan voisin lievittää teidän surumielisyyttänne. Sillä sellainen alakuloisuus, sanoo minun raamattuni, tuottaa kuoleman. Murheellanne te vaan turmelette terveytenne ja elämänne. Ja joka omaa itseänsä vahingoittaa, sitä voipi syystä sanoa pahantekijäksi. Näettehän, minä olen pannut kaikki raamatun lauseet merkkiin, jotka teihin sopivat, eikä teidän pidä suuttuman minuun; sillä ne eivät ole minun sanani, vaan Jumalan sanoja. Kauan aikaa olen jo hartaasti halunnut saada puhua teille totuuden, ja kun nyt kerran olen päässyt alkuun, täytyy minun puhua suuni puhtaaksi. Raamattu sanoo: joka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen pidä syömänkään. Ymmärrättekö nyt, miksikä ruoka ei maita teille? Sentähden, ett'ette tahdo tehdä työtä. Se on teille aivan ansaittu rangaistus siitä. Ja joka saattaa tehdä jotain hyvää eikä sitä tee, hänelle se on synti. Se on synti, ett'ette noudata isänne tahtoa siinä, mitä hän teiltä vaatii; synti sekin on, että vaivaatte minua yöt päivät itsepintaisuudellanne. Se on synti, että aivan aikasin noustessanne sanotte: hyvää huomenta, lepo-aikaa; se on synti, että teette ruumiinne vanhaksi ennen aikojaan. Olettehan vasta kuudennella neljättä! Rumalla parrallanne ja uuttuneilla kasvoillanne te näytätte kuudenkymmenen vuoden vanhalta ukolta."
Erikäs kuunteli tätä puhetta kummastuksissaan, suu auki. Kun Liddy viimein hengästyneenä taukosi puhumasta, sanoi erikäs puoleksi Liddylle, puoleksi itselleen: "Lapsihan tuo vaan on!" — Sitten hän kiireesti lähti salaiseen kabinettiinsa, ikään kuin peläten nuhdesaarnan jatkamista. Tämä ei kuitenkaan ollut ilman hyviä vaikutuksiansa. Se näyttihe alussa siinä, että Kaarle herra kohteli Liddyä paljon säästäväisemmin ja itse toimitti monta tehtävää, joita hän ennen oli vaatinut palvelijoiltansa. Hän rupesi myös pitemmältä puhumaan Liddyn kanssa, ja tiedusteli hänen taitoansa tavallisissa tieteissä, joita jokaisen ihmisen, joka ei tahdo pysyä aivan sivistymättömänä, tulee omistaa itsellensä. Hän huomasi, että Liddy tiesi enemmän, kuin hän oli luullutkaan, ja alensi itsensä melkein joka päivä antamaan hänelle opetusta vielä puuttuvissa opinhaaroissa. Kun tuli luonnontieteen ja erittäinkin kasviopin vuoro, osasi Liddy taitavasti toimittaa niin, että erikäs sovitti opetuksensa eläviin kasveihin, jonkatähden hänen usein päivälläkin täytyi käydä puistossa tiedonhaluisen oppilaansa kanssa.
Tämän johdosta sai Liddy tilaisuutta vieläkin tehdä toisenkin yrityksen nuoren herransa parantamiseksi.
"Olipa vahinko", sanoi tyttö eräänä päivänä, "että käytävät näin metsistyvät, kun ei kukaan hoida puutarhaa ja minä vielä olen liian pieni kelvatakseni puutarhuriksi. Onpa vahinko, että nämät päärynät, persikat, pähkinät, omenat ja muut hedelmät puussa mätänevät ja näivettyvät, taikka putoovat mäsäksi maahan. Kun nyt puutarha kerran on jätetty teidän haltuunne, voisin minä viedä ne hedelmät, joita ette jaksa syödä, kaupaksi ja niillä saada monta killinkiä. Silloin minä voisin hankkia kaiken, mitä teiltä nyt puuttuu, niinkuin kynttilöitä, sokeria, teetä j.n.e. eikä teidän tarvitsisi sitä keltäkään kerjätä."
Erikäs huomasi tämän aivan oikeaksi. Ennen pitkää oli Liddyllä ilo nähdä herransa istuvan puussa hedelmiä ottamassa — nähdä, kuinka hän kitki ruohon käytäviltä, hakkasi pois vesoja, käänsi kukkapenkit ja ryhtyi muihinkin töihin. Työn halu heräsi ja hänen surumielisyytensä yhä lieventyi, ruoka rupesi maittamaan, tulipa unikin, ja hän alkoi uudelleen voimistua ja käydä pulskeaksi. Liddy ei kuitenkaan vielä saanut häntä ottamaan ruiskukannua, ammentamaan siihen vettä ja kastamaan kukkia. Hän kammosi vettä yhtä paljon kuin ennenkin ja karttoi sen läheisyyttä, vaikk'ei hän sitä nähnytkään. Liddy huomasi tämän selvästi eräänä päivänä, kun erikäs hänen kanssansa oli kulkenut tavattoman kauas siihen puiston osastoon, joka oli lähinnä vanhaa linnaa. Kun he olivat tulleet erään sangen korkean ja pääsemättömän pensas-aidan luo, jonka takana vähän matkan päässä vielä korkeampi muuri kohosi, vaaleni erikäs ja sanaakaan hiiskumatta kääntyi hän kiireesti takaperin. Liddy kysyi, minkätähden hän teki niin, vaan ei saanut mitään vastausta. Uteliaisuus ajoi hänet kappalaisen luo ja siellä hän sai tietää, että pensas-aidan ja muurin takana oli se suuri järvi, joka oli vanhan ja uuden puiston rajana, ja että molemmat, sekä pensas-aita että muuri, olivat laitetut, erikkään hartaasta pyynnöstä, estämään vihattua järveä näkymästä.
Myrskyt ja raju-ilmat tuottivat erikkäälle aina suuren levottomuuden; mutta Liddyn esimerkki oli kuitenkin vaikuttanut häneen niin paljon, että hän oli päässyt kaikesta lapsellisesta pelosta.
Erikkään mielenmuutos, jos kohta askel askeleltakin tapahtuva, ei saattanut kauan pysyä salassa hänen isältänsä. Se tapahtui kappalaisen sekä Liddynkin kautta, joka tuon tuostakin tuli vanhaan linnaan pyytämään herrallensa kaikellaista, jota välttämättömästi tarvitsi. Vanha herra piti tyttöä hänen ainoan, rakastetun poikansa parantajana ja kohteli häntä sen mukaan. Sitä enemmän hän rupesi pitämään Liddystä, jota enemmän hän oppi tuntemaan tämän viehättäviä ominaisuuksia. Mutta tässäkin kävi toteen sananlasku, ett'ei ole niin hyvää, ett'ei pahaa rinnalla. Jota hilpeämmäksi erikäs muuttui ja jota ystävällisempi hänen isänsä oli, sitä enemmän rupesi lordin mahtava suosittu, hänen hovimestarinsa, osoittamaan silminnähtävää nurjuutta, jopa vihaakin Liddylle ja hänen toimellensa. Voudin synkkä katsanto ja uhkaavaiset silmäykset ja sanat saattoivat tytön kammoksumaan käyntiä vanhassa linnassa, ja hän tuli vaan ani harvoin tuon ilkeän miehen näkyviin. Mutta hän huomasi myöskin mielipahaksensa, että tämä ikäänkuin saaliinhimoinen peto väijyen hiiviskeli ympäri heidän-puolisessa puistossa. Hänen siellä olonsa herätti tytössä salaisen kauhun, jonka syytä tämä ei voinut itsellensä selittää, vaan jonka tähden hän iltasilla harvemmin kuin ennen käveli puistossa.