KYMMENES LUKU.
Hauskoja vieraita.
Syksy alkoi kellastuttaa puiden ja pensaiden lehtiä ja irroittaa niitä emistänsä, oksista. Päivät kävivät lyhyemmiksi, illat pitemmiksi ja kolkommiksi. Muutaman viikon kuluttua puisto jo kukaties olisi parasta koreuttansa vailla. Vaikk'ei erikäs vielä ollut täydellisesti entisellään, oli hän kuitenkin paranemaan päin. Kolmen asian suhteen hän vielä oli eriskummainen: hän ei luopunut vanhasta puvustaan eikä parrastaan ja kammosi vettä niinkuin Liddyn tullessakin. Sitä paitsi hän joka päivä oleskeli vähintäin yhden tunnin salaisessa kabinetissaan, jossa tuo tunnettu peite oli, — Liddyn mielestä se oli ikäänkuin kielletty puu paratiisissa. Liddy piti vielä luukkoansa ja salasi erikkäältä oikean sukupuolensa ja ristimänimensä. Hän oli tehnyt itselleen sen lupauksen, ett'ei hän näitä ilmoittaisi, ennenkuin erikäs luopuisi tuosta ilettävästä parrasta ja luukosta. Auringon virvoittava, lempeä paiste muutamana kirkkaana iltana houkutteli tyttöä alas puistoon siksi ajaksi, kun hänen herransa oli salaisessa kabinetissa. Sattumalta hän tuli sen pensas-aidan luokse, jonka läheisyydestä herra tuonain niin äkkiä oli palannut takaisin. Miettiväisenä nosti hän sinisilmänsä ja pyhkien pitkät kiharansa pois otsalta katseli hän sitä viheriätä kasvi-muuria, jolla ei ollut mitään lomaa eikä aukkoa. Yhtäkkiä häntä säikähytti erilleen taivutettujen oksien rasaus, aivan hänen lähellänsä. Peläten jonkun pedon taikka lordin peloittavan hovimestarin tulevan hänelle pahaa tekemään, kääntyi hän jo pikaisimpaan pakoon; mutta samassa kuuli hän rukoelevan äänen pensas-aidasta päin, josta nyt käsi ja kädessä vanha hattu joutui näkyviin. Kerjäläinen, köyhä raukkahan se siis vaan olikin, joka tuli häneltä almua anomaan. Mutta mitenkä se oli päässyt pensas-aidan taakse, joka kappalaisen kertomuksen mukaan oli ympäröittynä muurilla, ja minkätähden hän siellä oli? Ja mitä Liddy nyt voisi antaa tälle miehelle, kun hänellä ei ollut äyriäkään rahaa? Tytön tätä hiljaa itsekseen miettiessä rupesi kerjäläinen toisellaisella äänellä kyselemään asioita, jotka eivät ensinkään kuuluneet hänen ensimäiseen pyyntöönsä. Hän tahtoi tietää, kenenkä tämä hovi oli, palveliko sen omistaja kuninkaallisessa laivastossa, oliko tässä kunnassa rauhantuomaria ja muita sellaisia asioita.
Jota kauemmin Liddy kuunteli tätä jotenkin vieraalta soivaa Englannin-kielistä puhetta, sitä tutummalta se hänestä kuului. Saadaksensa selkoa siitä, kuka puhuja oikeastaan oli, täytyi hänen ajatella kauas, kauas takaisinpäin; se kaikui ikään kuin haudan tuolta puolen toisesta maailmasta. Hänen päätänsä pyörrytti — mutta samassa epätietoisuuden verho poistui ja huuto: "Vilho, oi Herra Jumala, onkohan tuo mahdollista?" pääsi kalliilla äidinkielellä hänen vapisevilta huuliltaan.
Pensas-aidan risukosta, joka teki veriset naarmut hänen poskeensa, tunkihe eräs huonoihin vaatteisin puettu mies tuimasti esille. Kun hän nousi pystyyn ja äänetönnä katsoi Liddyä silmiin, tunsi tämä henkensä pelastajan, kuolleeksi uskotun, kaivatun Vilhon. Kun he nyt ilosta itkien toisiansa syleilivät, keikahti toinenkin henkilö pensastosta näkyviin, astui onnellisten viereen ja halusi ottaa osaa jälleen näkemisen iloon. Se oli kalastaja Donner, jonka vanha kostonhimoinen Wäber oli myönyt, samoin kuin Vilhonkin, Englantilaisen sotalaivaston palvelukseen. Sattumus, taikka oikeammin Jumala, oli johtanut asiat niin, että nämät molemmat onnettomat joutuivat samaan laivaan, josta he sittemmin yhdessä pääsivät pakenemaan. Tätä nykyä he kuleksivat ympäri maata pyrkien johonkin kaukaiseen satamaan, josta toivoivat pääsevänsä rakastettuun Helgolantiinsa takaisin. Donner pyyhkäsi kaksi isoa kyyneltä silmistään kuullessansa, että hänen vaimonsa oli pysynyt uskollisena ja rehellisesti elättänyt sekä itseänsä että lastansa. Mutta ankaran koston uhkasi hän vanhalle Wäberille ja ainoastaan Liddyn kertomus, miten Jumala jo oli tälle kaikki kostanut, saattoi hänen mielensä rauhoittumaan.
Nyt ruvettiin vakaisesti neuvoittelemaan, mitä olisi tehtävä. Tarkoin mietittyänsä päättivät ystävämme, että Liddy antaisi erikkäälle tiedon asiasta, kuitenkin ilmoittamatta pakolaisten olopaikkaa, ennenkuin hän oli tiedustellut isäntänsä mielipidettä heistä.
Hän lupasi myöskin toimittaa heille ruokaa, ja oli vaan huolissaan siitä, missä he saisivat seinän suojaa tämän kylmän yön ajaksi. Miehet nauroivat Liddyn hädälle ja kehuivat kyllä viettäneensä kolkompiakin öitä taivas-alla, eivätkä liioin olleetkaan yösijan puutteessa.
"Voi!" sanoi Liddy, "kunpa vaan tietäisin, ett'ei tuo vanhan herran ilkeä hovimestari olisi meitä väijymässä, voisin aivan helposti viedä teidät linnaan, jossa on huoneita yltäkyllin. Tämä sopisi monestakin syystä. Minä tietäisin, että te olisitte turvassa, ja voisin myös kohta antaa teille tiedon siitä, mitä herrani teistä päättää."
"Hovimestari kaiketi on lurjus?" murahti Donner, "sillä niinpä useammat ovat, jotka toisia väijyilevät. Kun en saata täyttää kostoani vanhalle Wäberille, tahtoisin siirtää sitä toiseen konnaan ja antaa hänen maistaa merimiehen nyrkkiä, jotka usein ovat maksaneet velkansa kipeästi koskevalla rahalla."
"Eipä hänestä paljon hyvää puhuta," vastasi Liddy, "vaikk'en sitä sen vuoksi mainitse, että tekisitte hänelle pahaa, sillä sen on Jumala viidennessä käskyssä kovasti kieltänyt. Mutta semmoinen huhu käy, että hänen tekisi mieli periä vanhaa herraa, ja sentähden hän vihaa minun herraani, erikästä, jonka hän pitää loukkauskivenä. Puhutaan myöskin, että hän koettaa kartuttaa ja kostuttaa eripuraisuutta isän ja pojan välillä sekä kaikin keinoin estää nuoren herran naimista."
"Jos yhdessäkään noissa huhuissa on perää," lausui Donner, "hän ansaitse saada aika tavalla selkäänsä. Tulkoonpa vaan minun silmäini eteen! Kourani, jotka eivät pitkään aikaan ole vetäneet purjeen nuoraa eivätkä solmua sitoneet, haluavat kerran taas saada jotakin tehtävää. Mutta mistä tuon kunnon miehen tuntee, jos se kerran meidän näkyviimme joutuu?"
"Teitä varoittaakseni, vaan ei saattaakseni teidän tappelun-himoiset kouranne hänen kimppuunsa, ilmoitan teille, että hovimestarin helposti tuntee hänen kiharaisesta tukastaan ja kesakkoisesta, pöhöttyneestä naamastaan. Hänen hartioillansa olisi tarpeeksi leveyttä kahdelle miehelle, mutta kaulasta ei ole paljon tietoa."
"Kuule tyttö!" sanoi matruusi naurahtaen, "kelpaisitpa, luulen ma, poliisivirkaan. Sinun kirjoittamasi ilmoitus minun halvasta persoonastani kyllä minut ilmi antaisi. Vaan näythän, nuori liittolaisemme, seisovan ikäänkuin kuumilla hiilillä. Menkäämme takaisin omaan mökkiimme."
Luvattuaan tulla pian takaisin erkani Liddy ystävistään ja riensi linnaan, jossa hän nyt hartaasti odotti herraansa.
Donner ja Vilho pujahtivat takaisin pensas-aidan läpi ja hiipivät sitten pitkin muuria oppiaksensa paremmin tuntemaan, kuinka turvallinen heidän nykyinen olopaikkansa oikeastaan oli. Kun ei muurista näkynyt tulevan loppua ollenkaan, virkkoi Donner: "mäyrät, ketut, kaniinit, jopa kaikki nelijalkaiset maan alla asujat pitävät aina luolissansa enemmän kuin yhden aukon avoinna, jonka kautta hätätilassa pääsevät pakoon. Sopiiko meidän olla heitä typerämmät? Vilho, pidäppäs varalta, ett'ei vieraita aluksia pääse meidän kulkureitillemme, sill'aikaa kuin minä kiipeen ylös mastonkoppiin keksimään uusia maita. Olisipa häpeä, jos tällä lyhyellä lupa-ajallamme olisin unhoittanut kapuamisen, niin ett'en pääsisi tämän muurin päälle, joka ei suinkaan ole erin korkea!"
Onnellisesti voitettuansa kaikki esteet riippui Donner molemmista käsivarsistaan muurin päällä ja kurkisti kuroitetulla kaulalla varovasti sen yli. Sitte hän jälleen rupesi kipuamaan alas ja puhui kuuntelevalle Vilholle: "tuolla on kaikellaista, jota meidän sopii käyttää hyväksemme. Ensiksikin erään tornin rauniot tiheässä petäjikössä, ja toiseksi iso järvi, jonka rannassa ikäänkuin meitä varten vene on ankkurissa. Torni on oleva meidän kajuuttimme, joka suojelee meitä pahoilta ilmoilta, ja pursi on pelastuskeinona vainoojien kynsistä. En mistäkään hinnasta enää tahtoisi saada kunnian olla sinitakkina Brittiläisen majesteetin laivastossa. Mutta kun hädän ja vaaran aikana tie muurin ylitse saattaisi viivyttää meitä, niin on kukaties paras, että koetamme raivata tien sen läpitse. Tällä rautakangella, joka on jäänyt minulle muistiksi merimies-elämästämme, voimme kaivaa melkoisen läven tähän kiviseen laivankylkeen." — "Eiköhän olisi parempi," väitti Vilho, "että kaivaisimme reiän siihen paikkaan muurissa, joka on vastapäätä pensas-aidan aukkoa, niin voimme hädän tullessa pikemmin pelastua?"
"Poikani," vastasi Donner, "sinä olet vielä nuorukainen, muuten olisi kokemus sinulle parempaa opettanut. Paina siis mieleesi se sääntö, että paetessa ei pidä koskaan kulkea suoraan, eikä koskaan kaivaa salareikää vastapäätä toista, ellei tahdo huojentaa takaa-ajoa vihollisille. Vaikka nyt vainoojat näkisivät meidän pujahtavan pensas-aidan aukosta ulos, olisivat he kuitenkin epätiedossa, olemmeko juosseet pitkin muuria oikealle vai vasemmalle, ja kuluttaisivat sillä lailla aikaa, joka sinun ehdoituksesi mukaan ei suinkaan tapahtuisi."
Vilho suostui kumppalinsa tuumaan ja molemmat kävivät kiivaasti työhön käsiksi. — "Kuten näet," sanoi Donner, "on muuri tehty tasaisista kivistä. Kun vaan ensin olemme tehneet pienenkin aukon, tulee työ käymään vallan helposti. Viimeistä kivikerrosta tuolla puolen muuria emme huoli ottaa pois, ennenkuin lähdemme yökortteriimme."
Pian oli muuriin tehty reikä, jonka jälkeen he menivät takaisin pensas-aidan aukolle Liddyä vartomaan. Tämä tulikin pian. Hän toi heille ruokaa, mutta myöskin sen ikävän sanoman, että hänen herransa yhä aikaili kabinetissaan, jonkatähden Liddy ei saanut häntä puhutella. Hän pyysi ystävänsä sydän-yön aikana tulemaan linnaan, jossa hän toivoi voivansa antaa heille tarkempia tietoja. Sitten hän juoksi takaisin linnaan.
"Mennäänhän nyt ankkuriin tuohon torniimme," virkkoi Donner "saadaksemme rauhassa nauttia näitä makeita. Onpa jo kyllin pimeä, niin ett'ei helposti voi huomata meidän läpikäytäväämme; tekisipä mieleni pari tuntia venyä rippu-matossani, sillä minua vähän nukuttaa."
Perille tultuansa Donner aivan tarkasti tutkisteli raunioita, ja vakuutti sitten, että kohta rappujen alla oli paras ja turvallisin piilopaikka. "Siihen on yhdistetty," sanoi hän, "kaikki etenkin meille suotuisat edut. Se on pimeä, salainen, ja siihen päästäksensä täytyy ensin kiivetä miehen korkuiselle muurilla, jonka tähden sitä hätätilassa voisi puolustaa vähäistä vihollis-joukkoa vastaan. Sitä paitsi saattaa muurin aukosta katsella seutua."
Pakolaiset sijoittivat itsensä heti kolkkaan. Tyydytettyään vatsansa vaatimukset menivät he kohta levolle. Donner makasi ennen pitkää sikeässä unessa; mutta Vilho taisteli unta vastaan, joka ei ollut hänelle vaikeatakaan mielenliikutuksessaan Liddyn tapaamisesta.
Vastoin mainiota kokemustansa olisi Donner kovalla kornaamisellaan joutunut itsensä-pettäjäksi, jos kokematon Vilho olisi hänen esimerkkiänsä seurannut eikä pysynyt valppaampana kuin hän. Töin tuskin oli Vilho tehokkaimmalla herätys-keinolla — nenään nipistämisellä, — saanut kumppalinsa valveille, niin eräs henkilö, jonka lähenevät askeleet suurta hälinää nostamatta kuuluivat pimeässä, jo oli saapunut torniin. Täysin heränneenä ei Donner liikkunut paikaltaan, vaan kaappasi sivullansa olevan raskaan rautakangen ja tarttui lujasti siihen. He kuulivat nyt sisääntulijan varovasti aukaisevan ja jälleen sulkevan erään oven. Kohta sen jälkeen kuulivat he hälinän aivan likeltä, mutta vähän syvemmältä. Kynttilän valo tunki aukosta, jota he tähän saakka eivät olleet huomanneet, se kun vei pilkko pimeään tornin loukkoon. Tähän loukkoon käänsi Donner nyt tarkimman huomionsa. Varovasti läheni hän aukkoa, joka oli niin iso, että hänen päänsä mahtui siitä läpi, ja katseli alaspäin pieneen ympyriäiseen holviin, jota lattialla seisova kirkas lyhty valaisi. Hän näki siellä tikapuut, joiden päät ulottuivat melkein holvin lakeen asti, vähän pahnoja seinuksella ja vielä miehen, jonka kihara tukka heti saattoi Donnerin arvelemaan häntä vanhan lordin ilkeäksi hovimestariksi.
Korista, minkä hän oli tuonut mukanansa, nosti mies nyt kannen pois, veti taskustaan paperikäärön ja ripoitti osan sen sisällöstä pieneen, höyryävään ruokavatiin. Loput hän pudisti korissa olevaan viinipulloon, ja tämän tehtyä hän pyyhkäsi pois suuret hikiherneet otsastaan.
"Minä en voi tätä välttää," sanoi hän tylysti itsekseen, "minun täytyy näin tehdä — pakko vaatii. Ja tämä keino onkin paras. Enhän minä rupee käsin häneen — en näe hänen kuoleman kamppaustaan, en kuule hänen vaikeroimistansa — mutta pääsen kuitenkin hänestä erilleni. Ensi yönä otan hänen ruumiinsa, vien sen vähän matkaa järvelle ja upotan sen pohjaan kivillä. Niin on, ei kannata viivytellä! Jokainen katsoo omaa etuansa. Sovinto äijän ja pojan välillä tulee yhä varmemmaksi. Kohta kun Kaarle herra tulee täysjärkiseksi, herää myös isän rakkaus poikaansa uudelleen. Silloin voisi tulla puheeksi asioita, jotka saattaisivat minun menettämään virkani, omaisuuteni, jopa päänikin. Tällä keinoin pääsen myöskin näistä vaivaloisista jokapäiväisistä käynneistäni täällä. Mutta entäs jos saisin tuon nuoren herran ystäväkseni, entäs jos suurta palkintoa vastaan — vaan sehän on mahdotonta! ei hän eikä tämä milloinkaan antaisi minulle anteeksi — molemmat ovat liian paljon kärsineet — sentähden on paras tukkia sen suu, jonka sanat voisivat tuottaa minulle turmiota."
Nain itsekseen höpötettyänsä sysäsi hän jalallaan pois pahnat, joiden alta neliskulmainen kiviliuska, jossa oli rautarengas, tuli näkyviin. Sen hän kiskaisi ylös ja lykkäsi sen syrjään, laski sitten tikapuut pimeään aukkoon ja astui alas ruokakorineen ja lyhtyineen.
Sen mukaan kuin kynttilän valo syvyydessä yhä enemmän hämmentyi, teki Donner rivakan liikunnon, ikään kuin olisi hän ollut aikeissa lähteä pois piilopaikastaan. Samassa hän kuitenkin asettihe entiseen vakoilevaan asemaansa, ja hiljainen, mutta vakava "ei!" pujahti hänen huuliltaan.
Ei aikaakaan, niin hovimestari jälleen tuli ylös aukosta, asetti tikapuut ja kiviliuskan paikoillensa, levitti pahnat kiven peitoksi, laski lyhdyn seiniviereen, jossa Donnerin terävä silmä havaitsi tulukset, puhalsi kynttilän sammuksiin ja sulki oven jälkeensä. Kun askeleet jo aikoja olivat lakanneet kuulumasta, hengähti Donner syvään.
"Ohoh!" mutisi hän; "olisinpa vallan mielelläni paiskannut kankeni tuon konnan päähän. Oikein käteni syhyivät. No! toivonpa kuitenkin, että tuo kiharatukkainen salamurhaaja kerran joutuu hirsipuuhun, vaikkapa minun itse täytyisi kietoa hamppuinen paula hänen lyhyen kaulansa ympäri. Hyi! miten kevytmielisesti hän menetteli ihmis-hengen kanssa, ikään kuin vaan olisi käsissään kapeljo taikka rausku! — Mutta kummallista on, että jokainen pahantekijä aina koettaa peittää pahaa tekoansa! Jos hän ei taida muita pettää, koettaa hän kumminkin sitä oman itsensä edessä puolustaa, ikäänkuin hän sillä tavoin saisi sisällisen tuomarinsa, omantunnon, ääntä vaikenemaan. Mutta älkäämme enempää viivytelkö, vaan rientäkäämme pelastamaan kuolemasta tuota kurjaa olentoa, joka, murhaajan puheesta päättäen, päälle päätteeksi on vaimo."
He lähtivät pois kolkasta, jolloin Donner, heiluttaen kankea kädessään, sanoi: "minä ajattelen, tämä rauta on tukeva kyllä, että sitä voi käyttää tiirikkana holvin ovea vastaan, josko meidän selkämmekin täytyisi antaa siihen vähän painoa."
Muutaman minuutin päästä väkivaltaisesti murrettu ovi lensi auki; vielä vähemmässä ajassa sytytti Donner kynttilän, vieritti kivilevyn syrjään, laski tikapuut syvyyteen ja astui itse niitä myöten alas loukkoon, jonka aukolle Vilho jäi kanki kädessä vartioimaan.
YHDESTOISTA LUKU.
Solmu liestyy ja aukenee.
Vartovalle Vilholle rupesi aika jo käymään pitkäksi, kun Donneria ei ensinkään kuulunut takaisin. Mutta vihdoinkin hän pääsi tuskastaan, kun kynttilän valo ja Donnerin lohduttava ääni ilmoittivat hänelle tämän onnellista palaamista.
"Saatte olla iloissanne," kuuli hän Donnerin sanovan, "ett'eivät nälkä eikä jano ole saattaneet teitä maistamaan tuon konnan myrkkyä. Kaikkien tarpeiden puutteessa kun olemme, emme edes olisi voinet antaa puuöljy-ryyppyäkään myrkynvastineeksi. Näitä tikapuita teidän vielä täytyy kiivetä ylös päästäksenne raittiisen ulko-ilmaan, jossa ette niin isoon aikaan ole saaneet käydä. Onneton vaimo! Me kuitenkin vietimme vankeutemme surullisen ajan enemmän laivan kannen päällä kuin sen alla. Mutta teidän on täytynyt madon lailla asua maan alla. Malttakaapas, minä autan teitä — noin, rohkeutta vaan! älkää peljätkö mitään, vaikka niinkin hullusti kävisi, että vankivartianne tulisi takaisin. Kyllä me tuon lahonneen laivan pian upoksiin purjehtisimme."
Donnerin näin puhuessa näki Vilho erään vaimon horjuen astuvan ylös tikapuita myöten. Hänen vaatteensa tulivat vallan homeelle. Hän näkyi olevan sangen heikko ja kivuloinen, jonkatähden Vilho tarjosi hänelle käsivartensa tueksi, kun he olivat astuneet ylös holvin lattialle, — ja tätä tarjomusta ei hyljätty.
"Tämä on se onneton olento," selitti Donner kumppanillensa, "jonka tuo kunnon hovimestari vuoden verran on pitänyt täällä ikään kuin sisään muurattuna ja jonka hän äsken aikoi murhata. Hän on vainon-alainen ja sentähden meidän kumppalimme. Siis emme saa jättää häntä pulaan."
"Christoph," sanoi Vilho, "sill'aikaa kuin minä odotin sinun takaisin tuloasi, kuulin minä linnan kellon ilmoittavan sydän-yötä. Olispa siis aika lähteä linnaan, niinkuin Liddylle lupasimme."
"Liddy!" huudahti vaimo vavahtaen, "Jumalan nimeen! kuka on tuo Liddy?"
"Hän on," virkkoi Donner, "palvelija lord Hopp — Hopp — mikä nyt onkaan tuon pahuksen nimi? Hoppan, Hoppdik —"
"Habberton!" oikaisi vanki vapisten.
"Niin, niin, siltäpä se melkein kaikui. Ne on helkkarin vaikeat, nuo englantilaiset nimet. Vanha koulumestarini jo sitä valitti. Kun kirjoitetaan härkä, niin luetaan aasi, sanoi hän. Siitä minä kiitän Saksalaiset nimet."
"Liddy on vaan hänen palvelijansa," lausui vaimo surumielin. "Mutta," lisäsi hän vilkkaasti, "minun Kaarleni, nuori herra, elää toki vielä."
"Niin on!" myönsi Donner. "Mutta hänpä kuuluu viettävän aivan kummallista elämää, Liddyn kertomuksen mukaan. Oletteko koskaan kuulleet erikkäästä puhuttavan? Semmoista vimmattua väkeä kuuluu vaan löytyvän Englantilaisten seassa. He kääntävät kaikki nurin narin, kuten vakuutetaan. Useat sanotaan rupeevan erikkääksi pelkästä turhamaisuudesta, siten saavuttaaksensa suurempaa mainetta."
"Mihin," sanoi vaimo, "aiotte minua viedä? Viekää minut, minä rukoilen, nuoren herran luo! Totta — minä en tiedä — pääni on sangen heikko."
"Kyllä minä sen uskon," sanoi Donner sääliväisesti. "Eihän se olekaan kumma. Me saatamme teidät ensin Liddyn luokse, joka tulee määräämään, annammeko itsemme ilmi erikkäälle, vai emmekö."
Vaimo oli melkein tainnuksissa eikä vastannut mitään, ja miehet kuljettivat häntä enemmän kantamalla kuin taluttamalla.
"Se ei mitään tee," sanoi hyvänsävyinen Donner, kun vaimo oli pahoillaan siitä, että hän tuotti heille niin paljon vaivaa. "Ette paina läheskään niin paljon kuin tynnyrillinen laivankorppuja. Eipä olisi hätää, jos emme ikänämme olisi tarvinneet kantaa raskaampia taakkoja! — Vilho, osaammekohan linnaan asti ilman kompassitta tämän puiston pimeitä kulkureittiä? Kun tuo konnamainen hovimestari tuskin enää tarvinnee lyhtyänsä tämän onnettoman olennon tähden, lienee paras, että purjehdimme linnaan hänen kynttilänsä valossa."
"Kunhan emme vaan sillä yllyttäisi kavaltajaa käymään meidän kimppuihimme," arveli Vilho.
"En minä kavaltajaa pelkää!" virkkoi Donner. "Hänen tulee päin vastoin peljätä minua. Rautakankeni saattaa yhtä hyvin tutkia kavaltajan suun, kuin se äsken sai suljetun oven aukenemaan."
Siihen heidän puheensa loppui. Viipymättä puiston käytävät kuljettiin; jo näkyivät linnan mustat muurit jotenkin etäältä, kun eräs mies pysähdytti pakolaisemme sanoen: "Seis! kutka olette? Mitäs teillä täällä on tekemistä?"
Hovimestarin ääni oli Donnerille entiseltään kylliksi tuttu, niin ett'ei hänen kauan tarvinnut olla epätiedossa, kuka ankara kysyjä oli. Paremmaksi varmuudeksi hän vielä nosti lyhdyn niin korkealle, että sen säteet kirkkaasti valaisivat tuon konnan inhoittavia kasvoja. Mutta tämän kautta huomasi hovimestari myös miesten seurassa sen ihmisen, jonka siellä oloa hän pelkäsi enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Toinnuttuansa ensi hetken pelästyksestä huusi hän kimeällä äänellä: "hei! Wilkens! Kennedy! joutukaa tänne!" ja koetti saada vapisevan, puolikuolleen vaimon haltuunsa.
Donner löi lyhdyn pirstoiksi hovimestarin päähän ja sanoi levollisesti kumppanillensa: "Vilho! ohjaa sinä kauppalaivamme tuohon satamaan; minä sill'aikaa suljen tien tältä merirosvolta."
Vilho totteli ja kuuli mennessään, lyhyen kahakan perästä, valitushuudon, jota seurasi täydellinen hiljaisuus. Kun sitten Donner saavutti pakolaiset linnan rappusilla, virkkoi hän hymyillen; "aivan kuoliaaksi en minä sitä miestä moukuttanut, mutta haavalääkäri kuitenkin tarvinnee muutamia kuukausia paikataksensa hänen lapaluitaan." Kun he olivat päässeet linnan pihaan, tuli Liddy juosten heitä vastaan. "Jumalan kiitos, että olette täällä," kuiskasi hän. "Minä pelkäsin, ett'ette osaisi tänne linnaan. Minulla ei ole enää pienintäkään kynttilän pätkää, jota olisin voinut asettaa ikkunaan teille merkiksi. Herrani on polttanut viimeiset tänä iltana. Voi, enpä vieläkään ole saanut puhutella häntä. Kohta, kun avasin suuni puhuakseni, käski hän minun olla vaiti. Hän oli hajamielinen ja näkyi tuumailevan tärkeitä asioita. Nytkin vielä hän pitkin askelin astuu edes takaisin kamarissaan. Ennenkuin hän on mennyt makuulle, en tohdi viedä teitä ylös, vaikka kaikissa huoneissa on pilkko pimeä. Odottakaa nyt täällä, kunnes tulen teitä noutamaan."
"Mikä harmi on tuommoisesta erikkäästä!" sanoi Donner närkästyneenä. "Jos ei herrasi olisi sellainen, niin pian saisimme laivapaperimme kuntoon. Pimeässä et liene huomannut, että joukkomme on lisääntynyt yhdellä vaimolla — onneton vainottu olento, joka on avun tarpeessa vielä enemmän kuin me. Tuossa hän on uupuneena kyyryllänsä kovilla rappusilla. Kuuleppas, mitä hänellä on sinulle sanottavaa. Hyvä rouva!" huusi hän ääneensä vaimolle, "sanokaa tälle palvelevalle hengelle, kenen puoleen te aiotte kääntyä."
Pelosta ja uupumuksesta melkein pyörryksiin joutunut vaimo ei näkynyt käsittäneen selvästi lausuttua kehoitusta.
"Voi tuota ääntä!" mutisi hän itsekseen. "Olisiko hän vaan hänen palvelijansa?"
Mutta Liddy sanoi kiireesti: "kauemmin en tohdi täällä viipyä, mutta toivon kuitenkin pian pääseväni takaisin." Hän juoksi ylös rappusia.
"Tuuli ei vielä ole myötäinen," virkkoi Donner. "Täytyy sentähden luovia, vaikka se on kyllä ikävää."
Sitte ei kukaan heistä sanonut sanaakaan noin neljännekseen tuntiin. Silloin äkkiä leimahti ulkoa kirkas valo, joka valaisi linnan pihan, ikään kuin olisi ollut päivän aika. "Meille tulee valkeus," sanoi Donner jälleen, kun useat kimeät, uhkaavat äänet lähenivät, "mutta meille se ei kuitenkaan näy olevan iloista. Mitä on tekeillä? onko herra hovimestari rusennetun olkaluunsa tähden ruvennut veisaamaan Jeremiaan valitus-virsiä ja sillä lailla nostattanut linnan-väen jaloillensa, meitä siitä kurittamaan? Jospahan olisin lyönyt hänen pääkallonsa murskaksi! Sääliväisyys ei ollut tässä paikallansa. Nyt meidän täytyy koettaa iskeä kiinni erikkääsen, maksakoon mitä tahansa, siis eteenpäin!"
Hän tarttui vapisevaan vaimoon ja kantoi hänen ylös rappusia erikkään kammariin, jonka ovet hän tarkasti sulki ja salpasi.
"Vihollinen ryntää eteenpäin!" huusi Donner Liddylle, joka pelästyneenä juoksi heitä vastaan. "Herätä isäntäsi meille avuksi, jos luulet hänellä olevan kuntoa siihen. Toimita meille piilopaikka niin hyvä, kuin voit, muutoin syntyy tulisin tappelu. Voittoa ei suoda heille huokeaan hintaan, ja ennenkuin antaun, ruhjoo kankeni vielä monen pääkallon murskaksi."
"Pelastakaa minut!" vaikeroitsi vaimo kuoleman tuskissa. "Missä on minun puolisoni? Viekää minut hänen luoksensa. Jumalan tähden, älkää antako minun enää joutua vainoojani kynsiin. Voi, mihinkä minä pakenen tuon hirveän edestä?"
Liddy oli ikäänkuin pyörryksissä. Milloin hän juoksi herransa makuukammariin, kahden vaiheella, pitäisikö hänen kolkuttaa ovea, milloin taas takaisin ystäviensä luo, joiden tila tuli yhä tukalammaksi; sillä jo kuultiin murretun oven jyskinä ja yhä lähemmäksi tunki vainoojien melske.
Vanki oli mennä tainnoksiin. Hänen surkea tilansa herätti syvää säälimystä uljaassa Donnerissa. "Auta ensin tuota onnetonta raukkaa," sanoi hän Liddylle, "kyllä me itseämme autamme."
"Ei hätä lakia lue!" sanoi Liddy nyt vakavasti. "Se pakoittaa minua tekemään jotain, jota tähän asti en ole uskaltanut." Hän tarttui vaimon käteen ja pujahti hänen kanssaan herran salaiseen kabinettiin.
"Kappalainen on valehdellut minulle," sanoi hän palatessaan, "eipä helissytkään, kun minä tartuin peitteesen. Minä toivon, ett'ei kukaan häntä sieltä etsi. Ja minun herrassani on kaiketi myöskin suuri muutos tapahtunut, koska hän on pannut pois luukkonsa. Nyt keksin hyvän keinon! Donner," huusi tyttö hilpeästi, "kas tässä, heittäkää tämä musta vaippa vaatteitenne ylle, ja sinä Vilho otat minun vaippani." Hän riisui pikaisesti pois kaappunsa. "Sillä on pituutta kyllin."
"Pitääkö meidän tässä ruveta leikin-tekoon," mutisi Donner äreästi, "kun vihollinen panee kaikki kanuunansa paukkumaan laivaamme vastaan kerta toisensa perästä." Hän totteli kuitenkin viipymättä. "Ja mitäpä tämä valepuku hyödyttää?" kysyi hän vielä, Vilhon avulla nostaessaan huoneen kaikki raskaammat kalut oven eteen, jota vihollinen jo rautakangillaan paukkautti.
"Te olette olevinanne meidän herramme palvelijat," vastasi Liddy, "ja täytyyhän teidän kaikella muotoa peittää merimies-vaatteitanne."
Hirveällä ryskeellä paukahti lukko auki. Mutta tuo suuri huonekalu-läjä esti ryntääjiä pääsemästä eteenpäin, ja he olivat vihan vimmassa.
"Jos ei tämmöinen jyske saa erikästä hereille, niin hän makaa todellisessa kuoleman unessa. Takaisin, jos mielitte henkeänne säilyttää." kiljaisi hän vihollisille, jotka jo kävivät liikkuvaan linnoitukseen käsin kiinni. "Keitä te olette, jotka rohkenette väkisin tunkea meidän herramme huoneisin? Rosvojoukko kai olette, kun semmoista menoa pidätte."
"Ja kuka sinä hävytön olet?" kaikui vastaus, ja yhä levenevästä ovenraosta tulivat vanhan lordin vihaiset kasvot näkyviin; "väistytkös pois heti paikalla!"
"Varo harmaita hiuksiasi, vanhus!" ilkkui Donner, "ett'ei ne joudu liian likiseen tuttavuuteen minun kankeni kanssa."
Tästä häpäisevästä kohtelusta hurjistuneena huusi vanha lordi raivosta vapisevalla äänellä: "Tiedätkös lurjus, kuka minä olen? Minä olen lordi Habberton ja minä aion kurittaa sinua hävittömyydestäsi."
"Ja minä taas olen poikanne uskollinen palvelija, joka en koskaan salli, että hänen kotirauhansa rikotaan; sillä kenen ruokaa minä syön, sen virttäkin viritän," vastasi Donner.
"Hän valehtelee!" huusi raukea ääni joukosta. "Minä tunnen tuon konnan hänen kielestänsä. Hän on se, joka löi minut raajarikoksi."
"Aha!" naurahti Donner, "sinä olet siis se kettu, jonka pesän minä hävitin. Raajarikoksiko sinut löin? Aivan niin! häpeäksesi se tapahtui! ja häpeätä sinä olet saava, kunnes roikut ansaitussa hirsipuussa. No, ettekö pakene! Vilho, auta minua napsauttamaan tuota näsäkästä miestä hyppysille."
Hänen puheensa keskeytyi, kun erikäs ilman parratta ja leuka käärittynä veriseen liinaan, astui huoneesen, ilmoittaen hämmästyksensä odottamattomasta metelistä, ääneensä huutaen: "haa! — mitä tämä on? mitä tämmöinen hälinä? ja keitä te olette?"
"Kyllä teille sitten kaikki selitetään," vastasi Donner. "Mutta auttakaa minua ensin tekemään kunniallista sovintoa isänne kanssa. Muuten tässä pian syntyy verinen kahakka, sen minä vakuutan."
"Isäni!" sanoi erikäs vakavalla, mutta lempeällä äänellä, "minä pyydän teitä selittämään syytä teidän myöhäiseen ja väkivaltaiseen käyntiinne täällä. Jos jotain vääryyttä on tapahtunut, olen minä ensimäisenä sitä rankaisemassa."
"Syyn sinulle kyllä sanon," vastasi lordi, aivan iloissaan poikansa muuttuneesta käytöksestä. "Tiedä siis, että uskollinen palvelijani Joel täällä puistossa joutui salamurhaajan käsiin ja lyötiin niin, että hän oli hengen vaarassa. Rosvo on joukkoinensa vetäynyt tänne linnaan ja äärettömällä julkeudella ottanut tämän piilopaikaksensa. Se on sama hävytön ihminen, joka täällä on pitänyt niin isoa ääntä."
"Antakaa nyt minullekin suun vuoroa", sanoi Donner. "Tuo mainio uskollinen Joel on niin sanoakseni elävältä haudannut erään naisen ja aikoi tänäpänä tappaa häntä hiirenmyrkyllä. Sitten oli hänen aikomuksensa upottaa hänet järveen ja siten salata ilkityötänsä. Mutta me olemme sen konnantyön estäneet ja pelastaneet naisen, ja kun tuo hyvä Joel tahtoi meitä siitä estää, pehmitimme vaan vähäisen hänen hartioitansa. Mutta liekö hän sillä jo sovittanut pahantekonsa, se on toinen asia. Siinä on koko kertomus."
"Missä nainen on? Kuka hän on?" kysyivät isä ja poika yht'aikaa.
"Teitä, hyvä herra, hän sanoi Kaarleksensa," vastasi Donner, "kerran myöskin puolisoksensa —"
"Hän valehtelee," väitti Joel, "se vaimo on mielipuoli, petturi."
"Ole vaiti, siksi että sinulta kysytään," ärjäsi Donner. "Te löydätte vaimon," lisäsi hän levollisemmin, "tuosta huoneesta, johon Liddy on hänet kätkenyt."
"Liddy?" kysyi erikäs, uudelleen hämmästyen, "ken on tuo Liddy?"
"Miten?" huudahti Donner ihmeissään, "ettekö tunne palvelijaanne taikka palvelustyttöänne Liddyä? Siitä teitä oikeaksi erikkääksi huomaa."
"Pyhä Jumala! olisko nuori Wäber, minun palvelijani, tyttö?" sanoi erikäs säikähtyneenä. "Hänen kasvonsa! hänen äänensä! ja minun mieltymykseni —"
"Onko tuo pienoinen narrannut teitäkin?" arveli Donner. "Kyllä minä sen hänestä uskon, koska hän vaaran uhatessakaan ei ollut sitä halua vailla. Mustan kaapun alta ette havainneet naispukua, ha ha!"
"Minä annan teille rahaa niin paljon, kuin jaksatte kantaa," sanoi Joel salaa lordin kahdelle palvelijalle, jotka kannattivat hänen voimatonta ruumistaan, "jos löydätte naisen ja korjaatte hänen täältä pois. Heittäkää hänet ulos ikkunasta, ett'ei kukaan häntä täällä näe."
"Mutta missähän Liddy Wäber on?" tutkisteli erikäs uteliaasti.
Donner oli kysymykseen vastaamatta vihoissaan huudahtaen: "Siirtykää takaisin, te konnat. Pitääkö minun lukeman teille sotalakia? Aiotteko pujahtaa linnoitukseen, vaikka sovintoa par'aikaa hierotaan? Siirtykää taikka kankeni kolahtaa teidän niskaanne."
Palvelijat, jotka Joelin käskystä aikoivat tunkeuda erikkään salaiseen kabinettiin, vetäytyivät hämmästyneinä takaisin.
Nyt vasta Donner vastasi: "Liddy? Haa! Hän on todellakin pötkinyt pakoon. Hän ajattelee: kaukana tästä ollaan hyvässä turvassa. Sellainen on naisen luonto!"
"Mennäänpä tähän huoneesen etsimään kadonneita," virkkoi lordi.
Mutta hänen poikansa sanoi: "tämä huone on minun pyhä paikkani, johon palvelija-joukko ei saa astua sisään, eikä silmäyksillään saastuttaa sen salaisuuksia. Menkäämme yksin sinne."
Näin sanoen otti hän eräältä palvelijalta kynttiläjalan; lordi seurasi hänen esimerkkiänsä, toiset jäivät uteliaina seisomaan salaisen huoneen ovelle. Hovimestari ei näkynyt olevan tästä mielissään.
"Saattakaa minut kotiin," pyysi hän läsnä olevia, "minä voin sangen huonosti." Mutta ei kukaan hievahtanut paikaltaan.
Sill'aikaa olivat isä ja poika menneet kabinettiin, jossa, paitsi jo mainittua peitettä, ei ollut huonekaluja ensinkään. Eikä siellä näkynyt ketään ihmistä. Ennenkuin hätäinen lordi ennätti käydä kiinni peitteesen, oli hänen poikansa jo tarttunut nauhaan, jolla peite vedettiin ylös ja käärittiin kokoon.
Avonainen kiviarkku, jossa vaimon ruumis lepäsi, joutui sen alta näkyviin. Noin kolmen askeleen päässä siitä oli tynnyri, ja sen ylä-aukosta eräs lapsi, jonka kasvojen juonteet osottivat kuolevan tuskaa, ojensi ylös kätensä pyytäen apua. Kaikki tämä oli valmistettu kuultavan valkeasta alabasterista ja teki tässä mustaksi maalatussa huoneessa ihmeellisen vaikutuksen. Kynttilän valossa näkyi noissa ruumiissa olevan henki; ja niissä oli sen kautta jotain todellakin aaveen-tapaista.
"Isäni!" lausui erikäs liikutetulla äänellä, "tässä näette suruni ja alakuloisuuteni kalliit esineet. He eläisivät vieläkin ja tekisivät minut onnellisimmaksi ihmiseksi, jos ette — — — —"
Mielenliikutus ei sallinut hänen puhua enempää. Vanha lordi kalpeni.
Hän oli kokonaan masentunut.
"Ymmärrättekö nyt," virkkoi poika uudestaan, "minkätähden vesi, vaimot ja lapset, ukkosen leimauksen valo, korkeitten puitten suhina ja sateen rapina oli minusta niin hirveätä? Mutta suuren synnin olen tehnyt siinä kohden, että murheeni tähden unhoitin ihmis-arvoni, laiminlöin velvollisuuteni isääni ja isänmaatani kohtaan ja rupesin tyhjäntoimittajaksi. Eräs lapsi — olkoon se sanottu omaksi häpeäkseni — on saanut minun paremmille tuumille. Voi! jospa se olisi minun Liddyni!"
Tällä hetkellä tuli Liddyn pää näkyviin tynnyrin takaa, missä hän oli piiloitellut. Erikäs oli kääntänyt silmänsä kattoon päin; verinen liina oli valunut alas hänen poskiltaan, jotka olivat parratonna, vaan merkittynä pienellä partaveitsen haavalla; neljän kynttilän täysi valo valaisi hänen kasvonsa, jotka eivät enää näyttäneet peloittavilta. Silloin kuului tynnyrin takaa: "Isä!" ja toistamiseen ilohuuto: "Isä!" Tyttö itkien ja riemuillen, vaipui erikkään syliin. Kolisten putosi kynttiläjalka tämän kädestä. Innokkaasti syleillen löydettyä tytärtänsä sanoi hän puoleksi tukehtuneella äänellä: "Herrani ja Jumalani, suuren surun olet minulta poistanut. Tämä ilo antakoon minulle voimaa kantamaan toista murhettani."
Ja ilosta itkien suuteli hän kuolleeksi uskotun lapsensa heleänpunaisia huulia. Mutta taas liikkui jotakin kivi-arkun pimeässä varjossa. Hiljainen huokaus kuului ensin ja sitten matala ääni lausui: "Kaarleni, missä olet? pelasta minua! oi, pelasta minua!" Ja kaksi valkoista kättä tarttui kiinni arkun reunaan, jonka takana onneton vaimo tähän asti oli maannut tainnoksissa ja nyt hän niitten nojalla nousi pystyyn. Hänen kasvonsa olivat yhtä valkoiset kuin alabasteri, aivan yhdennäköiset kuin arkussa olevan ruumiin, ja hän katsoa tuijotti isää ja tytärtä, jotka toisiansa syleilivät.
"Voi minua! kuolleet nousevat ylös," huusi vanha lordi kauhulla peittäen kasvonsa.
Mutta Liddy, joka havaitsi kuolleista nousseen ennen kuin hänen isänsä, ei ensinnä tahtonut uskoa omia silmiänsä; sitten hän isän sylistä riensi äidin syliin. Ja hänen ilohuutonsa: "äiti! oma äitini!" sekaantuivat erikkään sydämmellisiin huudahduksiin. "Eliisani! Sinäkö se todella olet, armas Eliisani?"
Lukija kuvatkoon itsellensä tätä autuaallisen yhtymisen iloa!
KAHDESTOISTA LUKU.
Selityksiä.
Liddy ja hänen äitinsä olivat lopettaneet kertomuksen surullisista kohtaloistaan. Sen jälkeen erikäs loi nuhtelevan, milt'ei vihaisen silmäyksen ikään kuin kysyen isäänsä, joka tähän oli ollut äänetön kuuntelija vaan.
Tämä lausui nyt lempeällä äänellä: "älä tuomitse minua, Kaarle, ennenkun olet minua kuunnellut. Sanoma siitä, että olit nainut köyhän Saksalais-tytön porvari-suvusta, jonka tapauksen sinä osasit minulta salata kymmenen vuotta, saattoi minut kovin suuttumaan. Vihani ensimäisessä raivossa uhkasin minä saada sen liiton rikotuksi, joka niin kovasti loukkasi ylpeyttäni. Siitä sinä estit minua sillä, että vaimoinesi pakenit aikoen laivalla purjehtia Hamhurgiin. Minä riensin sinun jälkeesi toisessa laivassa, joka saavutti sinun laivasi juuri, kun se oli joutunut haaksirikkoon lähellä Helgolantia. Me saimme teidät molemmat aaltojen vallasta ja syleillen piditte vielä kiinni toisistanne. Tainnuksissa olitte, mutta vielä teissä oli henki. Käyttäen tätä seikkaa hyväkseni päätin minä eroittaa teidät toisistanne ja luuloitella kumpaistakin, että toinen oli kuollut. En uskonut sillä tekeväni syntiä; sillä molemmat olisitte ilman minun avuttani olleetkin kuoleman omat. Häpeäkseni minä tunnustan, että, kun en voinut löytää mitään jälkeä teidän lapsestanne, minä en ollut siitä yhtään pahoillani enkä ruvennut sitä sen enempää tiedustelemaan. Kun en ollut kyllin luja voidakseni säälimättä nähdä niin hellän ja suloisen olennon surua, kuin sinun vaimosi on, annoin minä hänet Joelin haltuun, ja nyt huomaan, että hän on ollut julma ja kavala. Kun tämä heittiö näki, että sinun murheesi, joka oli muuttumaisillaan täydelliseksi synkkämielisyydeksi, oli murtanut minun ylpeyteni ja tehnyt minun taipuvaiseksi jälleen yhdistämään teitä, hämmästytti ja huolestutti hän minua ilmoittamalla vaimosi kuolleeksi. Nähtävästi tuo ilkiö toivoi sillä petoksella voittavansa joitakuita etuja. Näet tästä, ett'ei minun vikani ole niin suuri, kuin miltä se näyttää."
"Minun luullakseni," sanoi erikäs, "olemme molemmat hairahtuneet, minä siten, että vastoin tahtoanne rupesin avioliittoon, ja te siten, että aioitte väkivaltaisesti purkaa sitä, vaikka se jo oli pyhitetty kymmenenvuotisen yhdessä elämisen ja viattoman lapsen syntymisen kautta. Isäni, mikä on nyt aikomuksenne? Rupeetteko vieläkin liittoamme vastustamaan vai suotteko sille isän siunausta?"
"Kysymyksesi minua surettaa," vastasi vanha lordi. "Katsele näitä valkeita hiuksia, jotka ennen aikojaan ovat käyneet harmaiksi murheesta, — lue ne yöt, joina minä onnettomana ja katuvaisena olen vuoteellani venynyt sinun tähtesi, — ne päivät, jotka ovat ilottomina kuluneet sinun omituisuutesi tähden, kuinka hartaasti sydämmeni halajaa rakkautta, niin sinä et enää kysy tuolla tapaa. Minä kadun entistä kovuuttani ja siunaan tätä hetkeä, joka on teidät jälleen yhdistänyt; minä tervehdin vaimoasi rakkaaksi tyttärekseni ja tätä tyttöstä rakkaaksi lapsen lapsekseni. Tulkaa kaikki isänne syliin!"
Vanhus itki ääneen, kun hänen lapsensa häntä syleilivät — ja näin tavatonta asiata kummastellen kaikki palvelijat kutsumatta astuivat sisään avonaisesta ovesta. Myös Heikki, Gumprecht, kappalainen ja kaikki erikkään palveluksesta eroitetut miehet olivat niitten joukossa.
Vanha lordi ei ensinkään suuttunut tästä hätäisestä uteliaisuudesta, vaan käytti tilaisuuden esitelläkseen miniänsä ja lapsen-lapsensa palvelijoille ja kehoittaakseen näitä uskollisuuteen ja kuuliaisuuteen heitä kohtaan.
Vilho näytti olevan aivan hämmästyksissään siitä, että Liddy näin äkkiä oli kohonnut rikkaaksi ja suurisukuiseksi perilliseksi. Mutta Donner kääntyi vanhan lordin puoleen sanoen: "katsokaa, vanha herra, onpa tuo teidän kiitetty Joelinne aika roisto, ha! ha! Koiran voitto ensimäinen, miehen voitto viimeinen. Mutta kun nyt asia on niin hyvin päättynyt, annatte kaiketi meille luvan lähteä matkoihimme ja nousta laivaan, joka viepi meidät rakkaasen Helgolantiimme. Olisittekohan niin hyvä, että siihen lainaisitte meille pari puntaa? kyllä se maksetaan takaisin kiitollisuudella palattuamme kotiin, vaikka minun täytyisi panttauttaa koko mökkini sen tähden."
"Olkaa huoletta," vastasi onnellinen erikäs; "te ja kaikki, jotka olette armasta Eliisaani ja Liddyäni auttaneet taikka jollakin tavalla olleet heille hyödyksi, tulette runsaasti palkituiksi — te itse sekä uljas Vilho, rouva Wäber ja teidän vaimonne ja tyttärenne ja kai kirkkoherrakin. Minä lähtisin itse teidän kanssanne lausumaan kiitoksiani, jos en pelkäisi mertä, joka ryösti minulta, mitä minulla oli kalliinta. Mutta luultavasti joku teistä suostuu tulemaan Englantiin ottamaan osaa meidän onneemme."
"Sitä minä epäilen, paitsi mitä Vilhoon ja hänen tätiinsä tulee," vastasi Donner. "Helgolantilaisen mielestä ei mikään vedä vertoja hänen saarellensa ja Pohjanmerelle, jossa hän on oma herransa."
"No," sanoi Liddyn isä, "tulkoon siis ainakin lapsemme kallis hoitaja meille kunnioitettavaksi ja pidettäväksi oikeana äitinämme. Mutta Vilhon täytyy oppia uljaaksi merimieheksi, ja kerran tahdon nähdä häntä komean laivan kapteenina. Kaikki ne ajat, jotka häneltä liikenevät, viettäköön hän meillä ja pitäköön meidän perhettämme omanansa."
Vilho ilmoitti ilonsa tästä ystävällisestä puheesta suosiollisella murinalla ja kumarsi jotenkin kömpelösti, niin että hänen jalkansa rakensi liiankin likeistä tuttavuutta hänen takanansa olevan miehen kanssa.
"Tapahtukoon siis," sanoi vanha lordi, "kullekin ansionsa mukaan — mutta" — otsansa rypistyi uhkaavaisesti — "missä on tuo kunnoton hovimestari, missä on Joel?"
Tämä oli päässyt pakoon, vaikka hän olikin heikko ja raihnas. Kun palvelijajoukko pani liikkeelle nopeat jalkansa häntä etsiäksensä, kuului lähimäisestä huoneesta ikkunan kilinä ja sitten raskas putoominen linnapihan litteille kiville. Minkä Joel oli määrännyt Liddyn äidille, siihen hän nyt itse joutui — kuolemaan ikkunan kautta.
"Työ palkan perii," mutisi Donner itsekseen, kun kaikki seisoivat kauhistuksissa ehdollisen syntisen kauheasta lopusta. "Jumala olkoon hänelle armollinen!"