AUNE (hymyilee). Pitämällä Kolkkoa kuumana?
ROUVA. Niin.
AUNE. Kyllä — mielelläni — kun vain saan sen sanoa Martillekin.
ROUVA. Tietysti — totta kai —
AUNE (viekkaasti hymyillen). Sitten minä ilomielellä — paistatan särkiä hänellä. (Nauraa.) Sehän sopii hyvin — välityöksi — näin sateisella säällä.
ROUVA (nousee raskaasti). Jos tämä ei isää pelasta, niin eipä siinä ketään vahingoitetakaan —
AUNE. Huvi palkaksi. Menetkö pois?
ROUVA (hymyillen). Pitäähän toki katsoa, mitä keittiössä aiotaan päivälliseksi —
AUNE (äkkiä). Ai! Siihen päivällispöytään en minä tule. Kolkko heti aavistaisi Martista ja minusta —
ROUVA (on mennyt Aunen ohi, kääntyy). Niinkö luulet?
42
AUNE. Tietysti — heti!
ROUVA (taputtaa Aunea kevyesti olalle). Nainen voi selviytyä pahemmastakin — luulisin.
HIRVOLA (tulee nopeasti perältä). No, selväkö?
ROUVA.(hitaasti oikeata ovea kohti). Olen puhunut —
HIRVOLA (Aunelle, pyytäen). Ja sinä, Aune? — On näet asioita —
AUNE (saa äkillisen päähänpiston). Asioita — niin! Ja asiatoimista on palkkio.
HIRVOLA. Palkkio — sinulleko?
AUNE (hymyillen). Niin — minulle.
HIRVOLA. No?
AUNE. Minulle Martti.
HIRVOLA (tuskastuen). Siitä puhumme sitten —
AUNE (päättävästi). Nyt emme siis puhu mistään.
HIRVOLA (tyytymättömänä). Siis — ainoastaan sillä ehdolla?
AUNE. Niin.
HIRVOLA (naurahtaa hermostuneesti). No — minä suostun. Siis — selvä?
AUNE (iloisesti). Selvä! (Hirvola mutisee ja menee nopeasti perälle.)
ROUVA (oikealla ovella). Näetkös — kaikesta voi selviytyä.
AUNE (purskahtaa nauramaan). Minä ostin itselleni Martin. Oi, oi, jos Martti tietäisi! (Hypähtää ylös.) Minun täytyy heti mennä katsomaan, onko Martti jo tullut, ja kertoa hänelle —
ROUVA (myhäillen). Joko pakenet taistelukentältä? (Menee oikealle.)
AUNE (työntää nauraen äitiä edellään). Vieläkös —! (Menee.)
KOLKKO (tulee perältä). Hyvän kaupan olet sitten tehnyt. Niin, niin!
Kosket ovat meidän kultakaivoksiamme.
HIRVOLA (on seurannut Kolkkoa, katselee ihmetellen, kun huone on tyhjä). Kas! Naiset ovat pistäytyneet jonnekin. Ole hyvä ja istu!
KOLKKO. Kyllä, kyllä. (Istuu sohvaan.)
HIRVOLA. Tuollainen iso kauppa jännittää sentään aikalailla. Minä odotan joka hetki sähkösanomaa — (Hymyilee ja istuu pöydän ääreen.) — viimeisestä voitelusta. — Tupakkaa — ole hyvä!
KOLKKO (alkaa sytytellä tupakkaa, välinpitämättömästi). Taisi ollakin tarpeen tuollainen — isompi summa —
HIRVOLA (nauraa väkinäisesti). Mikäs siinä! Ainahan ne summat ovat tarpeen —
KOLKKO (unisesti). Niin, niin — mutta joskus ne ovat aivan erityisesti — välttämättömiä —
HIRVOLA (kartellen). Tietysti — tietysti! (Katselee ympärilleen.)
Mihinkähän se Aune nyt?
KOLKKO. Noo — nainen tulee aina — jos häntä haluttaa. (Katsoo
Hirvolaan.) Ja sinähän sanoit luulevasi, että häntä haluttaa?
HIRVOLA (mietiskellen). Kuka ei haluaisi "metsäkuninkaalle!" Mutta tunnethan sinä naiset! (Yrittää naureskella.) Ensin pitää vähän leikkiä piilosilla — olla olevinaan — miettivinään ja —
KOLKKO (keskeyttää äkkiä). Kuulehan, Hirvola! Paljonko sinä olet käyttänyt pankin rahoja?
HIRVOLA (kalmistuu). Mitä? Kuinka sinä —?
KOLKKO (nauraa leveästi). Kuinkako minä sen tiedän?
HIRVOLA (sopertelee hämmästyneenä). Tämähän — aivan —
KOLKKO (iskee silmää). Minä ainakaan en olisi ollut käyttämättä sinun sijassasi — siitä minä sen tiedän —
HIRVOLA (nolona). Niin kai — ehkä niin — mutta minä —
KOLKKO (tuttavallisesti). Riittääkö sinun koskivoittosi peitteeksi?
HIRVOLA (tuskassa). Minä en ymmärrä —
KOLKKO (hymyillen). Minä autan sinua ymmärryksen alulle. (Vakavasti.) Jos Aune ja minä menemme naimisiin, niin sinä peität heti jälkesi pankissa — ja eroat rahastonhoitajan toimesta, sillä — (naureskellen) — en minä halua sellaista appea, joka ehkä joutuisi kiikkiin — kömpelyytensä vuoksi —
HIRVOLA (yrittää hymyillä). Sinähän ihmeellisiä asioita —
KOLKKO (korotta vähän ääntään). Mutta jos me emme mene naimisiin — (venyttää) — niin —
HIRVOLA (henkeään pidättäen). Niin?
KOLKKO (kevyesti). Eihän se sitten minua liikuta. (Hirvola tuijottaa
Kolkkoa voimatta sanoa sanaakaan.)
AUNE (tulee oikealta hymyilevänä ja veitikkamaisena). Ooh! Häiritsenkö?
Onko asioita?
KOLKKO (iloisesti). Ei mitään asioita. Joutavaa leikinlaskua —
HIRVOLA (älyttömästi hymyillen). Niin — leikinlaskua
KOLKKO (kohteliaasti). Oikeat asiat ovat — naisasiat. Miesten kesken on vain — lörpötystä.
AUNE. Niinkö? Isän mielestä se on päinvastoin.
KOLKKO (nauraa leveästi). Ne isät ovat usein itsekin — päinvastoin —
HIRVOLA (mutisee). Minä pistäyn — pistäyn vähän — (Menee hermostuneena ja epävarmoin askelin oikealle.)
AUNE (katsoo isän jälkeen, vakavasti). Oliko isä sairas?
KOLKKO. Vähän liikutettu kai — puhuimme teistä —
AUNE (hymyillen). Vai niini (Panee kädet selän taakse, huojutellen hiljaa vartaloaan.) Te kai olette kosinut minua — isältä?
KOLKKO (liikahtaa tyytyväisesti). Kas! Sinä olet reipas! — Niin olen.
AUNE (menee istumaan ompelupöydän ääreen). Ja isä?
KOLKKO. Välitätkö sinä siitä, mitä isä sanoo?
AUNE. Välitän — jos se soveltuu minulle.
KOLKKO. No, soveltuuko se?
AUNE (hämmästyvinään). Mikä?
KOLKKO (ihastuen). Ai, ai! Sitä oveluutta! Sinä olet ihana nainen.
(Aikoo nousta.)
AUNE (viekkaasti). Ei, ei! Istukaa te vain siellä!
KOLKKO (nauraa). Tahdotko pysyä vetovoimani ulkopuolella?
AUNE (toruen). Ooh! Se vaikuttaa kyllä tänne asti.
KOLKKO. Jaha! No, nyt minä sitten kosin sinua — — näin kiertelemättä.
AUNE. No? Minä odotan.
KOLKKO (ihmetellen). Mitä?
AUNE (viekastellen). Tehän lupasitte kosia.
KOLKKO. Ha, ha, ha! (Häristää sormellaan.) Jos sinä olisit yksinkertainen letukka, niin minä olisin tehnyt tämän tempun vähän toisin — mutta meidän kesken pidin sen tarpeettomana. (Vakavasti.) Tiedät kyllä mitä tarkoitan. Ja odotan vastausta.
AUNE (pelästyvinään). Hui! Oletteko usein noin ankaran näköinen?
KOLKKO (tyytymättömästi). Olen — silloin kun odotan rukkasia.
AUNE. Odotatte? Odotatteko nyt sitten?
KOLKKO (kuivasti). Odotan.
AUNE (tietämättä mitä sanoisi). Miksi sitten kositte minua?
KOLKKO (hymähtää ivallisesti). Saadakseni — rukkaset.
AUNE (kiemailevasti). Te ette siis huolikaan minusta?
KOLKKO, En. Kun et sinäkään huoli minusta.
AUNE (katsellen kiehtovasti). Mistä sen tiedätte?
KOLKKO. Mistäkö?
AUNE. Niin — olenko sanonut?
KOLKKO (räjähtää nauramaan). Peijakas! Onpas tämä monimutkaista! — No, sano nyt sitten! (Odottaa vastausta.) Miksi et sano!
AUNE (hymyillen). Ei minulta ole kysyttykään.
KOLKKO (päättävästi). Kuules tyttö! Sinut minä otan. Sinä olet minun maatani — minun kylkiluustani. (Puhelin soi. Tyytymättömänä.) No, mikä siellä nyt kilisee?
AUNE (nauraa). Se pelästyi teitä. (Nousee.) »Asioissa» pitää aina kysyä toisenkin mielipidettä. (Hirvola tulee oikealta.)
AUNE. Isä! Puhelin soi.
HIRVOLA (puhelimeen). Halloo! — Sähkösanoma! Tuokaa heti tänne! (Iloisena toisille.) Nyt se on tullut! (Rouva tulee oikealta. Hirvola riemuitsevana.) Kuuletko, Alma! Nyt se on tullut!
ROUVA. Mikä?
HIRVOLA. Koskisähkösanoma! — Ajatelkaas tätä onnea! Ajatteles, Kolkko!
KOLKKO (kuivasti). Tuli liian aikaisin.
HIRVOLA (ihmetellen). Kuinka niin?
KOLKKO (viittaa Aunea). Jäi vähän kesken —
HIRVOLA. No, sellaiseen on aina aikaa!
AUNE (veitikkamaisesti). Jäikö meiltä jotakin kesken?
KOLKKO (katsoo Aunea, nousee): No, ellei — (tyytyväisesti) — niin ei sitten —
HIRVOLA. Ajatelkaa tätä suurta tapausta! (Menee peräaukolle odottamaan.)
ROUVA (menee Aunen luo). Se pentu-rukka oli kuollut sinne nurkkaansa.
AUNE (herttaisesti). Minä tiesin sen jo äsken, mutta en tahtonut sanoa sinulle.
HIRVOLA (ovella, viittaa kädellään). Antaa rakin kuolla! Mitäs siitä! Eihän sitä nyt enää tarvitakaan! (Astuu hetkeksi näkymättömiin, palaa heti, sähkösanoma kädessä, menee pöydän ääreen.) Tässä se on! Tässä se on! (Avaa kiihkoissaan.) Kohta näemme. (Lukee, hämmästyy, lukee uudelleen, huudahtaa heikosti, painaa vapaalla kädellään sydänalaansa, horjuu istumaan tuolille.)
ROUVA. Mitä se on?
AUNE (syöksyy isän luo). Mitä on tapahtunut?
KOLKKO (sieppaa sähkösanoman, joka on pudonnut pöydälle, lukee, heittää sanoman pöydälle). Norjalainen yhtiö — kosken ostaja — on tehnyt vararikon.
HIRVOLA (pää painuu käsivarrelle, pöydälle). Niin — niin —. (Rouva vaipuu toivottomana istumaan. Aune katselee ihmetellen ympärilleen.)
Väliverho.
KOLMAS NÄYTÖS.
Sama huone. Vähän myöhemmin.
HIRVOLA (hätäisesti). En. (Levollisemmin.) Taskukirjani olen kai hukannut jonnekin. (Menee hitaasti sohvaan istumaan.)
AUNE (seuraa häntä katseellaan). Äiti kertoi minulle tuon koskikaupan.
Tuliko siinä niin suuri vahinko, ettei sitä voi millään auttaa?
HIRVOLA (hitaasti). Hän on ainoa, joka voisi pelastaa —
AUNE. No?
HIRVOLA. Mutta hän tekee sen vain yhdellä ehdolla.
AUNE. Millä?
HIRVOLA (heikolla toivolla). Että sinä menet hänen kanssaan naimisiin —
AUNE (halveksien). Vai niin — hän maksaisi jotakin — vaimostaan.
HIRVOLA. Onko se ihan mahdotonta? (Pyytäen.) Etkö sinä voisi suostua häneen?
AUNE. No, mutta — hyvä isä — tahtoisitko sinä antaa minut hänelle?
HIRVOLA (epävarmasti). Minähän — minä vain —
AUNE. Minä suostuin laskemaan hänen kanssaan viatonta pilaa — (vähän hermostuneesti) — ja sekin oli ehkä paha — mutta en minä sen enempää voi. Tiedäthän, että minä rakastan Marttia.
HIRVOLA (hypähtää ylös, kähisten vihasta). Tietysti rakastat — tietysti et voi — ei kukaan voi mitään — minun vain pitää voida — ei kukaan välitä häpeästä, joka kolkuttaa ovelle — ei kukaan —
AUNE (nousee). Kaikkiin meihin tämä koskee — mutta ellei asemaa voi pelastaa rehellisesti, niin — tee sitten vararikko! Kerranko sellaista sattuu! Ainoastaan epärehellisyys olisi —
HIRVOLA (tuijottaa Auneen). Mitä se olisi? Mitä se olisi?
AUNE (lempeästi). Sinä kai parhaiten tiedät, mitä liikemiehelle merkitsee epärehellisyys —
HIRVOLA (huutaen käheästi). Minä tiedän parhaiten — että sinä et tiedä mitään — et yhtään mitään. (Menee kiivaasti perälle. Aune on seurannut kummastelevalla katseella isäänsä, sivelee otsaansa ja istuu ihmeissään. Majaniemi avaa kiireesti ulko-oven, heittää nopealla liikkeellä päällysvaatteensa eteiseen ja tulee sisään.)
AUNE (hypähtää ylös, menee iloisena vastaan). No, vihdoinkin tulit!
Olen sinua niin kauheasti odottanut. — Miksi tulit ulkotietä?
MAJANIEMI (hengästyneenä). Juoksin suoraan kärryistä. Olen kiirehtinyt hengen edestä —
AUNE (ihmetellen). No?
MAJANIEMI. Onko mitään tapahtunut?
AUNE. Tule nyt istumaan! Onhan täällä —
MAJANIEMI (hätäisesti). Kuule! Missä se lääke on?
AUNE. Mikä lääke?
MAJANIEMI. Lääke, jonka annoin äidillesi! Minulla on ollut kauhea tuska — ettei se joutuisi vieraisiin käsiin — minulla oli syytä pelätä —
AUNE (ottaa äkkiä päästään kiinni, tuijottaa). Jumala!
MAJANIEMI (pelästyen). No?
AUNE (juoksee nopeasti ompelupöydän luo, kiskaisee laatikon auki, etsii sieltä hermostuneesti, tuskassa). Herra varjele! (Löytää myrkkypullon, vaipuu voimattomana istumaan, huojentuneena.) Tässä! Tässä se on!
MAJANIEMI (menee nopeasti ottamaan pullon, tarkastaa sitä tyytyväisenä). Hyvä on — hyvä on! (Pistää pullon taskuunsa.) Olipa onni. (Menee Aunen luo, silittää päätä.) Mitä? Sinähän ihan vapiset — Aune rakas — (nostaa häntä) — tule tänne sohvaan — eihän enää ole mitään pelättävää — ei mitään vaaraa ole enää tämän tähden —
AUNE (istuen sohvaan). Minä pelästyin — kun — sinä niin kiihkeästi kysyit.
MAJANIEMI (istuu Aunen viereen). Anna anteeksi — se oli tyhmästi — etten tullut ajatelleeksi —
AUNE. Ei se mitään — enkä minä yksistään tietysti sentähden —
MAJANIEMI. Sinulla oli muutakin syytä pelästymiseen. Oliko?
AUNE (hiljaa). Minä luulen, että isä haki tuota pulloa äsken, vaikka en sitä silloin älynnyt. Nyt vasta, kun sinä kysyit —
MAJANIEMI. Minä arvasin sen.
AUNE. Mistä?
MAJANIEMI (vitkastellen). Isäsi pyysi minulta varmasti tappavaa myrkkyä — koiraa varten — mutta minä en antanut —
AUNE (kevyemmin). Pentu onkin jo kuollut.
MAJANIEMI. Hm!
AUNE (melkein iloisesti). Vai sitä varten isä —
MAJANIEMI (pyyhkii tukkaansa). Niin — sitä varten — tietysti. (Vilkastuen.) Mutta minä ajattelin — jos jokin onnettomuus — jos se joutuisi vääriin käsiin —
AUNE (surunvoittoisesti). Täällä onkin tapahtunut onnettomuus.
MAJANIEMI. No?
AUNE. Isä on kärsinyt suuria tappioita — hänen asemansa on kai toivoton.
MAJANIEMI. Milloin tämä on —?
AUNE. Äsken tuli sähkötieto jonkun suuren liikkeen vararikosta. Se kai se kaataa isänkin.
MAJANIEMI (nojaa pöytään pää käden varassa). Vai niin! (Mutisee.)
Pelkoni ei siis ollutkaan turha.
AUNE. Mikä pelko?
MAJANIEMI (yrittää vilkkaasti korjata). Matkalla — pelkoni — tai aavistukseni, että jotakin oli tapahtunut.
AUNE (hypistellen hermostuneesti nenäliinaansa, katkerasti). Niin — jotakin — kyllä. Koko perheelle ikävää, mutta minulle erittäin.
MAJANIEMI. Sinulle? Miksi juuri sinulle?
AUNE (taistellen itkua vastaan). Hm!
MAJANIEMI (herttaisesti). Aune — rakas — (ottaa Aunea kädestä) — älä sellaista sure! (Iloisesti.). Me olemme nuoria ja onnellisia — tulemme mainiosti toimeen minun tuloillani — vieläpä autamme äitiä ja isääkin.
AUNE (vaikeasti). Etkö sinä ole pettynyt — ja — halveksi —
MAJANIEMI (reippaasti). Mitä halveksimista siinä on, jos rehellinen liikemies joutuu epäsuotuisaan asemaan! Onni on joskus nurja — minkäs sille mahtaa!
AUNE (arasti). Mutta pettynyt olet sentään —?
MAJANIEMI (iloisesti). Pettynytkö? (Ottaa Aunea päästä ja katsoo silmiin.) Olenko minä pettynyt? Sinunko suhteesi? (Pudistaa hellästi Aunen päätä.) En! Enhän?
AUNE (painaa päänsä Majaniemen olkapäälle). Rakas Martti!
MAJANIEMI (silittää päätä). Noin — juuri noin! (Suutelee.)
KOLKKO (tulee ulkoa, pysähtyy ovelle). Hei, hei!
MAJANIEMI (nousee hitaasti; hauskasti). Hei, hei!
KOLKKO. Mitä se on?
MAJANIEMI (nauraa). Minä vain vastasin. Luulin, että te sillä tavalla tervehditte.
KOLKKO (tulee lähemmäs). Mutta minä luulin, että tohtori —
MAJANIEMI. Niin — minä olen tohtori — mutta kuka te olette?
KOLKKO (tyytymättömästi). Minä olen Kolkko —
MAJANIEMI (hymyillen). Etsikää hauskaa seuraa — se voi pehmentää luonnetta —
KOLKKO (suuttuen). Minun nimeni on Kolkko!
MAJANIEMI. Vai niin! Anteeksi! — Noo — eihän nimi aina tulkitse sielun tilaa.
KOLKKO (katsoo pitkään Majaniemeä, rupeaa sitten leveästi nauramaan). Mainiota! Sukkeluus on kyllä paljon käytetty — mutta eihän se ole sen vika, joka on myöhään syntynyt. (Viekkaasti hymyillen.) Oletteko hyvä ja poistutte hetkeksi. — Joskus toiste meillä voi olla hyvinkin lystiä, nyt ei ole aikaa —
MAJANIEMI. Miksi minä poistuisin?
KOLKKO (iskee silmää). Naimisiin aikovilla on aina yhtä ja toista —
MAJANIEMI. Mitä?
AUNE (hypähtää ylös). Mutta — herra Kolkko!
KOLKKO (nauraen Majaniemelle). Aune ei ole vielä tottunut sinuttelemaan minua.
MAJANIEMI (kyllästyneenä). Aune! Mitä tämä loru merkitsee?
AUNE (loukkaantuneena). Se merkitsee sitä, että herra Kolkko on kosinut minua — ja että hän nyt sulhaseni läsnäollessa saa kieltävän vastauksen — koska ei ole sitä ennen ymmärtänyt. (Rouva tulee oikealta. Aune lähtee sohvalta pöydän editse.) Pyydän, ettette enää vaivaa itseänne tällä asialla!
KOLKKO (astuu askeleen, tiukasti). Huolimatta isänne kukistumisesta?
AUNE. Vaikka mitä tapahtuisi, en minä huoli teistä. Tule, Martti!
(Lähtee perälle, sanoo jonkun sanan äidille.)
MAJANIEMI (kumartaa ivallisesti Kolkolle). Näkemiin! Toisella kerralla meillä voi olla hyvinkin lystiä. Nyt minulla ei ole aikaa. (Menee Aunen kanssa oikealle. Kolkko rypistää kulmiaan, huulet puristettuina, ottaa tupakan ja istuu pöydän ääreen.)
ROUVA (tulee hitaasti ompelupöydän ääreen, surullisena ja toivottomana). Pyytäisin — ettette ole loukkaantunut — tyttäreni sanoista — tai käytöksestä.
KOLKKO (vilkaisee rouvaa). Hm! — Tiedättekö miehenne asioista?
ROUVA. Tiedän.
KOLKKO. Myöskin petoksista — väärennyksistä ja kavalluksista?
ROUVA (hiljaa, pään painuessa). Tiedän.
KOLKKO (tiukasti). Ja tietääkö Aunekin?
ROUVA. Ei.
KOLKKO (hämmästyneenä). Ei? — No, mutta sanokaa se hänelle!
ROUVA (pudistaa hiljaa päätään). Ei hän sentähden muuttaisi mielipidettään.
KOLKKO. Mutta sepä vasta ihme!
ROUVA. Ehkä — kaikkein vähimmin silloin.
KOLKKO (ihmetellen). Ei tahtoisi pelastaa isäänsä?
ROUVA.(jäykästi). En usko, että hän omalla onnellaan pelastaisi — sellaista isää.
KOLKKO (nousee). Joka tapauksessa on häneltä kysyttävä — hänelle sanottava —
ROUVA (matalalla, pyytävällä äänellä). Mutta te voisitte pelastaa tämän kauhean aseman — torjua onnettomuuden —
KOLKKO. Minä?
ROUVA (kiihkeästi). Te olette pankintarkastaja — olette rikas — auttakaa te meitä!
KOLKKO. Ilman Aunea?
ROUVA. Niin — no minkä sille voi — eihän tunteita voi pakottaa — eihän voi vaatia, että nuori tyttö uhrautuu eliniäkseen — sellaiseen ei meidän valtamme ulotu — mutta teidän valtanne ulottuu hyvin helposti — te voitte sanallanne ja lainalla —
KOLKKO (katsoo kylmästi). Oletteko te hullu!
ROUVA.(tyrehtyy, ottaa päästään, nojaa toisella kädellään pöytään).
Niin — kai se on hullua — nähtävästi —
KOLKKO (kylmästi hymyillen). Rupeaisin muka heittämään suuria summia hunningolle — ilman syytä — ilman korvausta — saadakseni ehkä hyväntekeväisen ihmisen — narrin nimen! — Kiitän kunniasta! (Miettien.) Mutta — jos tahdotte yrittää — hm! — siihen suostun — kutsukaa Aune tänne — ja pelataan selvää peliä! Minä pidän hänestä ja olen saanut päähäni — noh, lyhyesti — hänestä on syytä maksaa lunnaat. Tahdotteko?
ROUVA (tiedottomasti). En tiedä —
KOLKKO (ratkaisevasti). Me kysymme häneltä. Hän sen tietää. Kutsukaa
Aune tänne!
ROUVA. Auneko?
KOLKKO. Niin. Kutsukaa tänne!
ROUVA (kuin unessa). Kyllä — kyllä. (Menee hitaasti oikealle ovelle, huutaa.) Pyytäkää Aunea tänne! (Palaa entiselle paikalleen, istuu pää käsissä.)
KOLKKO (melkein itsekseen). Taitavasti menetellen voidaan — luultavasti — päästä pulasta vähilläkin uhrauksilla. (Kävelee perälle.)
AUNE (tulee oikealta). Äiti! Sinäkö kutsuit? (Huomaa Kolkon, tyytymättömästi). No?
KOLKKO. Ehkä Aune kuuntelisi hetken —
AUNE (menee äidin luo). Äiti!
KOLKKO (tulee lähemmäs). Me tiedämme, että isäsi asiat ovat auttamattomasti hukassa.
AUNE (kääntyy kylmästi ja arvokkaasti Kolkkoon päin). Me tiedämme sen — ja se —
KOLKKO. Odotahan! — Pankin asiat ovat niin sotkuiset, ettei isäsi voi niitä selvittää — ilman apua. Hän on tehnyt —
ROUVA (tuskassa). Ei — ei!
AUNE (vihassa). Mitä tuo mies meitä kiusaa — jos kerran sinä et tahdo —
KOLKKO. Äitisi tahtoo, että sinä saat kuulla totuuden.
AUNE. Mitä nyt vielä? Äiti?
ROUVA (heikosti). Minä en voi sanoa. Kuuntele häntä!
KOLKKO. Jos tulet vaimokseni, niin minä pelastan isäsi —
AUNE (halveksien). Vararikostako?
KOLKKO. Niin — ja vankeudesta.
AUNE (hämmästyen). Mitä? Äiti! Eihän? (Rouva nyyhkyttää hiljaa. Aune kauhistuneena.) Mitä on tapahtunut? Mitä isä on tehnyt?
KOLKKO. Väärentänyt ja kavaltanut.
AUNE (tuijottaa Kolkkoa suurin silmin). Pankin varojako — niinkö?
KOLKKO. Niin. — Sinun tähtesi minä uhraan tarvittavat summat — ja pelastan isäsi — jos suostut. Niin me äitisi kanssa päätimme. (Rouva purskahtaa äänekkääseen itkuun.) Ajattele äitisi surua — ja isäsi häpeätä —
AUNE (yhä tuijottaen eteensä, pyyhkii otsaansa). Häpeätä —
KOLKKO. Tietysti häpeätä. Heti kun minä täältä lähden — tullaan hänet vangitsemaan. Mutta jos lupaudut naimisiin —
AUNE (vavahtaa ja katsoo harhaillen ympärilleen). Naimisiin —
KOLKKO. Niin. Kaikki käy silloin aivan mainiosti. Minä järjestän asiat.
AUNE (hiljaa valittaen). En koskaan — en koskaan — minä en koskaan mene naimisiin! (Purskahtaa itkemään ja syöksyy oikealle.)
ROUVA (on kuivannut kyyneleensä ja noussut hitaasti). Ei olisi pitänyt — ehkä ei olisi pitänyt hänelle sanoa —
KOLKKO (yrmeästi). Tietysti! Tämä oli minulle välttämätöntä. Asia oli ajettava loppuun. — Ja hänelle myöskin.
ROUVA (valittaen). Hänelle se oli kauheata.
KOLKKO (naurahtaa pilkallisesti). Tuntia aikaisemmin tai myöhemmin — mikä ero siinä on. — Paha — jos on tullakseen — tulkoon heti! Sitä pikemmin siitä pääsee.
ROUVA (harkitsemattomalla ja tuskaisella kiihkolla). Mutta tästä ei pääse. Jos me muut pääsemme, niin Aune ei pääse — armahtakaa häntä, jos häntä rakastatte. Hän on minun ainoa onneni — se sortuu nyt — jotakin tavatonta täytyy tapahtua — muuten se sortuu. Lainatkaa Otolle — järjestäkää asia — sanoitte, että se on teille niin helppoa. (Panee kätensä ristiin ja astuu askeleen Kolkkoa kohti.) Minä rukoilen teitä — me ponnistelemme sitten yötä päivää — minä rukoilen —
KOLKKO (on kylmänä katsellut rouvan tuskaa). Tiedättekö mitä?
ROUVA. En. Sanokaa — sanokaa —
KOLKKO (halveksien). Ainoastaan tyhmyrit tekevät — (pieni viittaus kädellä rouvalle) — hyödyttömiä tekoja. (Menee nopeasti taka-ovesta. Rouva vääntelee käsiään, ei tiedä mitä tekisi, kävelee perälle. Hirvola tulee hitaasti, mietteissään, pysähtyy keskilattialle, katse sattuu ompelupöytään, tuijottaa hetken, aikoo sitten mennä sen luo, mutta pysähtyy kun kuulee jonkun liikkuvan huoneessa, kääntyy. Rouva tulee perältä.)
HIRVOLA. Eikö Kolkko ollut täällä?
ROUVA. Oli?
HIRVOLA. Minne hän meni?
ROUVA. En tiedä.
HIRVOLA (levottomasti). Tuleeko hän pian takaisin?
ROUVA. Ei hän tule.
HIRVOLA. Ei? Mutta lupasihan Aune —
ROUVA (nojaa pöytään). Se asia on loppuun ajettu.
HIRVOLA (kiihtyen). Miten? Millä tavalla?
ROUVA. Kolkko ei enää palaa.
HIRVOLA (kauhistuen). Ei — palaa?
ROUVA. Ei.
HIRVOLA (kauhun valtaamana, kohottaa kätensä kuin hukkuva, haparoiden ilmaa, kähisten). Siis — siis — (Syöksyy ompelupöydän luo, riuhtaisee laatikon auki, alkaa etsiä.)
ROUVA (aavistaa äkkiä Mitä Hirvola etsii, parkaisee) Otto! (Syöksyy estämään.) Mitä sinä etsit?
HIRVOLA (raivoavalla, käheällä äänellä). Pois! Anna minun olla!
ROUVA (ottaa kiinni Hirvolasta). En — en! Sinä etsit myrkkyä —
HIRVOLA (taistelee). Vaiti! Päästä minut!
ROUVA. Apua! — apua!
HIRVOLA (hurjana). Vaiti — tai tapan sinut! (Ottaa kiinni rouvan käsistä ja työntää pöydän ääreen.) Vaiti — kuuletko!
ROUVA (horjahtaa tuolille). Jumalan tähden! (Hirvola syöksyy laatikon ääreen, heittää sisällön hujan hajan lattialle.)
ROUVA.(tuijottaa liikkumattomana Hirvolan työtä; kun näkee, ettei
Hirvola löydä, huoahtaa helpotuksesta). Ooh!
HIRVOLA (pysähtyy työssään, katsoo rouvaan). Missä se on?
ROUVA (vaivaloisesti). En tiedä.
HIRVOLA (syöksyy rouvan luo, huutaa). Missä se on?
MAJANIEMI (tulee nopeasti oikealla). Mikä täällä on?
HIRVOLA (kuulematta). Sano heti — missä se on!
MAJANIEMI (Hirvolan takana). Mikä? (Hirvola kääntyy hämmästyneenä ympäri.)
ROUVA (osoittaa pöytälaatikkoa). Tuo — tuo —
MAJANIEMI (katsoo, ymmärtää). Vai niin.
HIRVOLA (vihassa). Mitä se teille kuuluu! Mitä teillä on täällä tekemistä?
MAJANIEMI (levollisesti). Ei mitään — mutta minä kuulin täältä. avunhuudon —
HIRVOLA. Miksi te kuuntelette?
MAJANIEMI. Ehkä oli onneksi, että kuulin. Yritin Aunen luo — mutta Aune on sulkeutunut huoneeseensa eikä avaa —
HIRVOLA (raivossa). Lörpötystä! Menkää matkoihinne!
ROUVA (nousee). Ei! Minä lähden mukaan.
HIRVOLA (kääntyy, tarttuen kiivaasti rouvan käteen). Et! Anna se minulle!
ROUVA (tyynemmin). Minulla ei ole.
MAJANIEMI. Se mitä vaaditte — on minulla.
HIRVOLA (veltosti, kääntyy hitaasti Majaniemeen). Teillä?
MAJANIEMI. Niin. Minä, otin pullon haltuuni — estääkseni sen joutumasta — vääriin käsiin.
HIRVOLA (miehuuttomasti). Te aavistitte — kai — jo silloin?
MAJANIEMI. Kyllä..
HIRVOLA (hiljaa ja arasti). Jos menette Aunen kanssa naimisiin — niin pelastakaa nyt —
MAJANIEMI. Miten minä voisin?
HIRVOLA (hieman toivoen). Jos sanon teille totuuden — no niin, minä puhun suoraan. Kassassa on väärennyksiä — rahoja puuttuu —
MAJANIEMI. Ooh!
HIRVOLA. Minulla ei ole muuta keinoa — auttakaa minua! Antakaa minulle tuo pullo!
MAJANIEMI (vakavasti). Tiedättehän, että pyydätte aivan mahdotonta asiaa. .
HIRVOLA (kadottaen toivonsa, rukoillen). Eihän sitä kukaan saa tietää —
MAJANIEMI (ankarasti). Ei, ei! Turhaa puhetta! (Lohduttaen.) Olkaa järkevä! Eihän maailma tähän lopu.
HIRVOLA (katsoo harhaillen ympärilleen kuin apua etsien). Ei lopu — maailma — (Menee hitaasti, painunein päin perältä.)
ROUVA (on seurannut jännittyneenä hänen lähtöään, kiihkeästi). Hän voi tehdä itselleen jotakin konttorissa!
MAJANIEMI (hitaasti). Ei voi.
ROUVA. Kyllä — kyllä! Hänellä on siellä pistooli.
MAJANIEMI. Ei ole. Minä kävin äsken siellä ja pyysin piilottamaan sen.
ROUVA (istuu herpaantuneena). Kiitos! — Ja kiitos teille ystävällisyydestänne — meitä onnettomia kohtaan —
MAJANIEMI (herttaisesti). Tietysti minä muutenkin — mutta tiedättehän, että erityisesti Aunen tähden —
ROUVA.(arasti). Eikö tämä tapaus — ole muuttanut — teidän mieltänne? —
(Ei voi jatkaa.)
MAJANIEMI. Millä tavoin?
ROUVA. Aunen suhteen — tarkoitan —
MAJANIEMI (iloisesti ja lohduttavasti). Ei. Päinvastoin! Nythän on vielä enemmän syytä — tarkoitan, että enemmän tukea te nyt tarvitsette. Eihän Aune ole mitään rikkonut…
ROUVA (ojentaa kätensä). Kiitos teille — minun ainoa onneni — Aunen puolesta! (Perältä kuuluu kova-äänistä puhetta. Rouva hypähtää ylös.) Mitä se on?
MAJANIEMI (kuuntelee). Minä katson. (Kiiruhtaa peräovesta. Rouva seisoo paikallaan, kuunnellen suurin silmin.)
AUNE (tulee oikealta, vakavana, itkettyneenä ja kalpeana). Oletko yksin?
ROUVA (viittaa olemaan hiljaa). Sss!
AUNE. Mitä nyt?
ROUVA. Etkö kuule?
AUNE (kuuntelee). En. Minä en kuule mitään.
ROUVA (rauhoittuen). Se hiljentyi. En minäkään enää kuule.
AUNE (ihmetellen). Mitä sitten kuulit?
ROUVA. Melua konttorista. — Tohtori meni sinne. — Ajatteles — millainen sydämellinen ihminen — hän ei hylkää meitä onnettomuudessamme.
AUNE (menee ompelupöydän luo ajatuksissaan). Hm!
MAJANIEMI (tulee peräovelle). Siellä on viranomaisia — ja —
(Keskeyttää, kun huomaa Aunen.)
ROUVA. Ne kai — vangitsivat hänet —?
MAJANIEMI (alakuloisesti). Niin vangitsivat. (Kuuluu voimakas ovensulkeminen.) Nyt he lukitsivat tuon oven.
ROUVA. Loppu! Loppu! —
MAJANIEMI (syöksyy Aunen luo). Aune! Rakas Aune!
AUNE (väistää ja työntää hellästi luotaan). Ei, ei!
MAJANIEMI. Mitä?
ROUVA (tuijottaa Aunea). Aune!
AUNE (työläästi ja katkonaisesti). Minä en voi tahrata — sinua — ja — en voi tehdä sinua — onnettomaksi —
MAJANIEMI (hellästi). Sinä olet kiihtynyt ja sairas. Rakastanhan minä sinua — ja sinä rakastat —
AUNE. Ei, ei!
MAJANIEMI (hämmästyen). Et?
AUNE. Minä en — voi — unohda minut iäksi!
ROUVA (hengittää vaikeasti). Kyllä sinä voit — minun vastuullani voit —
AUNE. En, äiti! Minä en koskaan — voi mennä naimisiin. Minulla on epärehellisyyden perintö — isältä — sentähden en voi — mahdotonta. — Marttikin ymmärtää, etten voi —
ROUVA (tukee itseään pöytään, hiljaa ja silmät kiinni). Voit — sillä — minun mieheni — ei ole — sinun isäsi.
MAJANIEMI (seisoo hetken hämmästyneenä, katsoo kumpaakin, kirkastuu, menee nopeasti rouvan luo, suutelee kädelle, hiljaa). Rakas — kultainen — äiti! — Tällainen tunnustus on — on —
AUNE (seisoo liikkumattomana, panee kädet korvilleen). Ei, ei! Se on uhri — se on — se on —. Äiti on sen keksinyt — ei, ei, äiti, älä petä — se on —
ROUVA (liikahtamatta ja avaamatta silmiään). Se on — totta. Minun mieheni ei ole sinun isäsi.
AUNE (syöksyy polvilleen äidin viereen, huudahtaen). Äiti — rakas äiti!
ROUVA (vetää Aunen syliinsä, hiljaa, tuskin kuuluvasti). Sinä toki minulle jäit — sinut pelastin — sinut, sinut — (Suutelee otsalle, katsoo sitten Aunen pään yli rukoilevasti Majaniemeä.) Aunen tähden —
MAJANIEMI. Niin — niin —. (Ojentaa kätensä Aunelle.) Aune — minun — meidän Aunemme —! (Aune, nostamatta päätään, ojentaa kätensä Majaniemelle. Majaniemi suutelee Aunen kättä.)
Väliverho.