»Älä koske siihen», huusi Alfred.
Mies heitti aseensa ja makasi kuin kaniini kolossaan.
»Otappas tuo kuusipiippuisesi piipun suusta kiinni ja heitä se sopivan matkan päähän itsestäsi», neuvoi Alfred. »Ja nyt Winchester!. Nouse nyt ylös, jotta saan nähdä minkä näköinen sinä olet.» Mies totteli. »Sinä et oikeastaan näissä oloissa tarvitse tuota toistakaan käsiasettasi», jatkoi pikku mies. »Ei, älä irroita sitä kotelosta, vaan irroita koko hoito, vöineen päivineen. Hyvä! Jäykkene nyt ja seiso liikkumattomana paikallasi.»
Sitten Alfred nousi ja laskeutui alas laaksoon.
»Hyvää huomenta», huomautti hän ystävällisesti.
Hän katseli ympärilleen, huomasi miehen hevosköyden, otti sen maasta ja selvitti sen.
»Sinä olet aika suuri kooltasi», puheli Alfred kuin seurustellen, »ja söisit minut varmaankin elävältä, jos tulisin sitomaan sinut aivan lähellesi. Kädet ylös!»
Sukkelalla heitolla ja nykäyksellä kiersi hän köyden silmukan miehen ojennettujen ranteitten ympärille ja veti sen tiukalle.
»Pysy siinä», sanoi hän, pannen pyssynsä pois.
Hän irroitti toisen revolverinsa vyöltään merkitsevästi ja lähestyi sitoakseen solmun.
»Laske kädet alas», komensi hän. Hän jäi miettimään työnsä tulosta.
»En ensinkään pidä tästä — sidottuna edestäpäin. Astu käsivarsiesi välistä koko mies.» Mies epäröi. »Astu sanon minä», sanoi Alfred tiukasti, samalla kutitellen vankia pitkällä veitsellään.
Toinen väänteli ja käänteli kummallisesti, mutta onnistui vihdoin viemään ensin toisen ja sitten toisen jalkansa sidottujen ranteittensa välistä. Alfred sitoi hänen kyynärpäänsä yhteen takaapäin.
»Nyt sinä kelpaat», hyväksyi hänet Alfred iloisesti. »Katsokaamme nyt hieman ruokavarojasi.»
Kaksi litteää kiveä parin tuuman päässä toisistaan tekivät uunin virkaa ja paistinpannu aukon kohdalla, jonne nuotion liekit leiskuivat sekä tinakuppi muodostivat rosvon koko keittiökaluston. Alfred pisti vieraanvaraisesti hieman leipää ja kahvia sen entisen omistajan suuhun.
»Ei sen vuoksi, että se olisi niin tarpeellista», huomautti hän, »mutta minä olen ylen helläsydäminen».
Aterian jälkeen pani Alfred toimeen lyhyen ja tulosrikkaan saaliin etsiskelyn ja löysi sen vieraan satulapussista, joka oli ujostelematta jäänyt auki.
»Olet varmaankin ensikertalainen näissä hommissa, vieras», huomautti poliisipäällikkö. »Satulassasihan on paljonkin parempia piilopaikkoja kuten rajaus ja satulannuppi. Onko sinulla mitään pientä ratsastusretkeä vastaan?»
Mies pudisti päätään. Hän oli pysytellyt synkän äänettömänä koko hauskan toimituksen ajan.
Alfred ja hänen vankinsa nousivat vihdoin satulaan ja ratsastivat pohjoiseen. Heti kun he olivat kiivenneet laakson jyrkän seinämän, ajoivat he peräkkäin, vieras edellä ja vieraan hevonen muodostaen uskollisen jälkijoukon. Siten joutui rosvo ensimmäisenä näkemään Siouxintiaani-joukon, joka pysähtyi silmänräpäykseksi eräälle kaukaiselle mäelle. Luonnollisesti Sioux-intiaanit näkivät myös hänet. Hän ilmoitti havaintonsa Alfredille.
»No, ne eivät ole vihamielisiä», sanoi Alfred.
»Nämä villit ovat varmasti vihamielisiä», pani vieras vastaan. »Älkää erehtykökään niiden suhteen. Minähän vasta toissapäivänä anastin heiltä tuon kirjavan hevosen», ja hän viittasi peukalollaan takana tulevaa hevosta.
»Ja sinä leiriydyit», huudahti Alfred äärimmilleen hämmästyneenä.
»Sinunhan täytyy olla kerrassaan hullun.»
»En ollut nukkunut rahtuakaan kolmeen yöhön», selitti vieras, ikäänkuin anteeksipyytäen.
Hän kohosi aimo askeleen Alfredin silmissä.
»Olipa sinulla rohkeutta, kun sellaisissa olosuhteissa suunnittelit vielä postin ryöstöä.»
»Olin päättänyt ryöstää sen ja minähän sain sen», vastasi vieras itsepäisesti.
Villit näyttäytyivät seuraavan kukkulan laella, ainoastaan puolen mailin päässä ja tulivat miehiä kohti. »Arvelen, että tarvitset käsiäsi», sanoi Alfred yksinkertaisesti ja ratsastaen hänen viereensä irroitti rosvon kädet yhdellä veitsen viilaisulla. Mies ojensi molemmat kätensä ulos ja sitten ylös verrytelläkseen jäseniään ja hyppäsi maahan. Alfred laskeutui samoin satulasta. Molemmat sitoivat sitten muitta mutkitta hevostensa päät lähelle etujalkojen nilkkoja ja istuutuivat sitten selät vastakkain preerialle. Kullakin oli uusinta mallia Winchesteri ja pari Colt-revolveria, joihin sopi myöskin Winchesterin panokset.
»Montako panosta?» kysyi Alfred.
»Viisikymmentäkaksi», vastasi vieras tutkittuaan varastonsa.
»Seitsemänkymmentä minulla», ilmoitti Alfred. »Minä kuljen aina täysissä varusteissa.»
Kumpikin järjesti eteensä pienen puoliympyrän muotoisen patterinsa. Heidän käytettävissään ilman uudelleen latausta oli neljäkymmentä kahdeksan laukausta.
Kun intiaanit olivat lähestyneet noin neljänsadan jalan päähän valkoisista miehistä, pysähtyivät he. Alfred nousi ja kohotti kättään heitä kohti kämmen eteenpäin rauhan merkiksi. Vastaukseksi tuli laukaus ja valtava karjunta.
»Sanoinhan teille», huomautti vanki.
Alfred palasi takaisin ja istuutui. Villit, yksitellen eroten joukosta, lähtivät ratsastamaan vinhaa vauhtia alati pienenevässä ympyrässä. He karjuivat kovasti. Silloin tällöin he myös ampuivat. Jälkimmäistä toimitusta aronmiehet seurasivat korvat tarkkaavina, sillä heidän harjaantuneelle kuuloaistilleen puhui kukin laji ampuma-aseita omaa kieltään — vanha suusta ladattava Remington ja raskas Sharpin viisikymmentä, kukin niistä ilmaisi heti itsensä. Kuulat eivät herättäneet heidän mielenkiintoaan ensinkään. Kaksi maassa istuvaa miestä oli sangen pieni maali intiaaneille, jotka puhdistamattomilla pyssyillään ja nelistävän hevosen selästä ampuivat neljänsadan jalan etäisyydellä.
»Tuo joukko ei ole täkäläisiä», päätteli Alfred. »Heillä ei ole tusinaakaan takaaladattavia.»
»Eiköhän ole parasta ampua yksi heistä», ehdotti vieras, asettuen polvilleen.
»Älä ole hullu», neuvoi Alfred, »vaan käy auttamaan.» Hän oli tyytyväinen asiain tähänastiseen tilaan ja kaivoi jäistä maata veitsellään. Kepeä lumi oli miltei kokonaan tuiskunnut mäen laelta pois. Vieras totteli.
Nähdessään mitä miehet tekivät, käänsivät intiaanit hevosensa suoraan heitä kohti ja tekivät hyökkäyksen. Noin kahden sadan jalan päähän tultuaan alkoivat winchesterit puhua. Alfred ampui kahdesti ja vieras kolmasti. Silloin ympyrä särkyi ja hajosi ja lasketti ohi.
»Montako sait?» kysyi Alfred ammattimiehen harrastuksella.
»Kaksi» vastasi vieras.
»Kaksi täälläkin», lisäsi Alfred.
Aivan läheltä kuuluva liikehtiminen, valitus ja potkiminen sai molemmat miehet äkkiä kääntymään. Kirjava hevonen oli kaatunut ja potki hurjasti. Alfred meni sen luo ja pisti veitsensä sen kurkkuun säästääkseen ammuksiaan.
»Lähde liikkeelle, toveri», sanoi Alfred. Toinen lähti. Siten saivat he turvan ainakin yhdeltä suunnalta. Intiaanit olivat nostaneet kauhean mölyn nähdessään hevosen kaatuvan. Nyt, kun kukin sotilas tuli määrätylle paikalle pysäyttivät he hevosensa ja muodostivat jälleen yhtenäisen ryhmän. Alfred ja rosvo tiesivät vallan hyvin, että tämä liike uhkasi heitä vakavammalla hyökkäyksellä kuin se välinäytös, josta he äsken verrattain helposti olivat selviytyneet. Intiaani on äärimmilleen laumaihminen kun on kysymyksessä avotaistelu. Hän saa paljon rohkaisua huutamisesta, hevosten kavioitten kapseesta ja runsaitten kotkansulkien heilunnasta. Mutta piiristä hyökkäys on liian yksilöllistä sopiakseen intiaanin makuun.
Intiaanit olivat nyt selvillä vastustajistaan. He tiesivät olevansa tekemisissä kokeneitten kanssa. Miesten käytännöllinen menettely sitoessaan hevostensa päät nilkkoihin ja heidän taitonsa huomata helpoin puolustusmenetelmä oli varmaankin jo herättänyt heissä epäluuloja. Sitä vahvisti yhä heidän erinomaisen tarkka ammuntansa. Mutta he saivat varmuuden asiasta siitä pikkuseikasta, että miehet, huolimatta hyökkäyksen tuimuudesta ja kiihotuksesta, olivat ampuneet ainoastaan muutaman laukauksen ja nekin vasta aivan läheltä. On sangen vaikeata pidättyä ampumasta ylimalkaan kun niin monta maalia tarjoutuu silmälle yhtäaikaa. Mutta se on myös yhtä kohtalokasta. Villille on muutama harhalaukaus suuri rohkaisu ja ne näyttävät jatkuvan kerran aljettuaan. Harhalaukaukset kuolettavat tyyneyden ja itseluottamuksen ja ne viekoittelevat vihollisen tuumaa lähemmä sitä taistelun halun rajaa jonka toisella puolella viisauden sijalle astuu murhaamisen halu. Intiaani on mitä varovaisin ja viekkain sotilas, ennenkuin hän tulee raivoksi ja hän on mahdollisimman häikäilemätön sen jälkeen. Muutamassa silmänräpäyksessä oli neljä heistä muuttanut autuaille metsästysmaille ja loput jäivät, pääsemättä lähemmä saalistaan miettimään sitä tosiasiaa.
Hyökkäys alkoi. He ratsastivat samaa hurjaa vauhtia, jota he käyttivät puhvelinmetsästyksessä, yhtä äkillistä, kauhistuttavaa ja uhkaavaa kuin musta ukkospilvi myrskyn siivillä ja kuten sekin, näytti heidän peloittavuutensa ja nopeutensa kasvavan sitä mukaa kuin he lähenivät. Kukin ratsastaja taivutti itseään hevosensa kaulaan saakka ja ampui — oikean kuulasateen, joka, vaikka se menikin liian korkealta, kuitenkin vinkui ilkeästi ilmassa. Hevoset ojentelivat kaulojaan ja aukoivat punaisia kitojaan ja panivat pienet jalkansa liikkumaan niin nopeasti, että ne muistuttivat elävästi junan ohi kiitävää säleaitaa. Ja kepeä lumi tuiskusi pyrynä heidän takanaan.
Kumpaistakaan miestä ei kiihoitus saanut nousemaan polvilleen kuolleen hevosen takaa. He tiesivät, että nyt oli tullut tärkeä vaihe taistelussa ja he ampuivat varmasti ja nopeasti, keskittäen koko tarmonsa varmaan tähtäykseen. Ensimmäinen intiaani koetti saada hevosensa hyppäämään edessä olevan esteen yli, mutta pieni eläin kieltäytyi oudosta yrityksestä, väisti vasemmalle, törmäsi muihin intiaaneihin ja yhtyi muuhun ohi painaltavaan sotilasvirtaan. Siinä sekasorrossa joutui Alfred tyhjentämään viimeiset panoksensa winchesteristään ja onnistuikin haavoittamaan erästä hevosta. Potkiva ja kiljahteleva hevonen tarjosi hetkellisen, mutta erinomaisen suojan poliisipäällikölle. Sarja räiskyviä laukauksia hänen kuusipiippuisestaan keskelle epäröivää intiaanijoukkoa mursi hyökkäyksen. Itsesuggeroitu kiihoitus laukesi ja intiaanit kääntyivät ja ratsastivat ohi.
Rosvo oli myös omalta osaltaan onnistunut tappamaan hevosen muutaman jalan päähän väliaikaisesta varustuksesta, ja estettyään täten suoranaisen yliratsastuksen makasi hän kyljellään ja tyhjensi siinä asennossa ensin toisen ja sitten toisen revolverinsa päin uhkaavinta turmiota. Alfredin huomiokyky ja oikean siiven heikkous pakotti nämäkin villit pakosalle. Ihme kyllä, ei kumpainenkaan miehistä haavoittunut pahemmin, jokunen naarmu vain muistutti taistelun tulisuutta, mutta heidän vaatteensa ja tanner heidän ympärillään oli täynnä kuulien jälkiä. Omituista oli myös, että rosvon toinen hevonen oli säilynyt hengissä vähän matkan päässä, jonne se taistelun tuoksinassa oli työntynyt. Alfred nousi ja toi sen takaisin. Sitten molemmat miehet tekivät kuolleista hevosista ja satuloista kolmion muotoisen rintavarustuksen itselleen.
»Tällaista ryöppyä en kestä toista kertaa», huomautti rosvo vetäen syvän henkäyksen.
»Eivät he sitä pyydäkään toistamiseen», vastasi Alfred viisaana.
Miehet koettivat tehdä laskelmia. Se ei ollut helppoa. Sadastakahdestatoista panoksesta, joilla he olivat taistelun aloittaneet, oli jäljellä vain kuusikymmentäkahdeksan. Se tiesi sitä, että he yksin viimeisessä kahakassa olivat tuhlanneet kokonaista kolmekymmentäyhdeksän kappaletta. Mikäli he saattoivat arvata olivat he vähentäneet vihollisiaan kahdeksalla miehellä, joista neljä viimeisessä ottelussa. Sitäpaitsi makasi kuolleena monta hevosta. Ensi silmäyksellä saattoi tulos näyttää kehnolta. Mutta sitä se ei ollut. Parhaissakin olosuhteissa on vilkkaasti liikkuva maali vaikeasti osattava. Tässä tapauksessa olivat olosuhteet sellaiset, että Idän mies ei olisi pystynyt saamaan sattumaa höyhenpielukseenkaan kolmen jalan päästä.
Ja nyt alkoi kauhein hetki tätä kauhun päivää. Tusina sotilaita laskeutui satulasta, kaarsi hieman vasempaan ja katosi harvaan kuivaneeseen heinään ja tuskin kuuden tuuman korkuiseen pensastoon. Näytti siltä kuin ei siihen olisi voinut piiloutua yksi ainoakaan mies ja kuitenkin nieli se kokonaisen tusinan aivan kuin ne olisi meri vienyt. Ainoastaan heinän korsi siellä täällä heilahti, ja sen mukaan täytyi Alfredin ja hänen toverinsa ampua nopeasti ja varmasti. Se oli välttämätöntä, sillä siten saattoivat he pidättää tuota salaisesti matelevaa tusinaa tulemasta muutaman askeleen päähän, josta he, jos heidän sotajumalansa sen salli, aikoivat hyökätä ja käsikähmässä lopettaa vihollisensa. Ja sitä hyökkäystä ei enää voinut pysähdyttää. Valkoiset miehet tiesivät sen varsin hyvin ja kävivät omantunnontarkasti työhön kourallisine ammuksia näyttääkseen punaisille, ettei ollut niinkään terveellistä madella mäkien huipuilla syksyisenä päivänä. Siellä täällä makaili vielä intiaaneja mikä polvillaan, mikä mahallaan ja koettivat näyttää, että asia oli päinvastainen.
Tuima taistelu oli lämmittänyt miehiämme. Nyt alkoi kylmä viima tunkeutua villavaatteiden läpi ja nosti ihon kananlihalle. Oli mahdotonta määritellä ammunnan vaikutusta, mutta molemmat miehet tiesivät, että heidän tarkkuutensa väheni. Vaikka Alfred kuinka olisi purrut yhteen hampaitaan ja vaikka hän kuinka olisi pidättänyt hengitystään, ei hän sittenkään voinut sovittaa sitä varmaa, tarkoituksenmukaista ja nopeaa nykäisyä liipasimelle, joka on välttämätön tarkka-ammunnassa. Vaikka hän kuinka olisi pannut vastaan, sai pyssy aina pienen nykäyksen oikeaan, hanan pudotessa. Maa oli hyvin kylmä. Ennen pitkää tunsivat miehet voittamatonta halua kaiken uhallakin astua muutaman askeleen edes takaisin veren lämmikkeeksi. Vaara ei heitä pidättänyt. Ainoastaan aro-asukkaan juurtunut kauhu jonkin mahdollisuuden menettämiseen pidätti heitä paikallaan.
Kuitenkin onnistui heidän pitää tusina varovaisen välimatkan päässä, vieläpä luulivat he saaneensa muutamia vaarattomiksikin. Intiaanin menettelytapoihin kuuluu odottaminen, odottaminen määrättömän kärsivällisesti, hitaasti madella lähemmä, jalan, tuuman kerrallaan ja sitten kotkan nopeudella käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka pieninkin väsymyksen aiheuttama epäviisas teko vihollisen puolelta saattoi tarjota. Toinen toisensa perästä kajahteli kallisarvoinen ammus ja putosi sitten aukosta tyhjänä ja hyödyttömänä. Ja yhä lähempänä liikahtelivat heinien latvat.
»Toivoisinpa, vieras, ettet olisi lähtenyt eteläänpäin», jutteli
Alfred. »Olisimme muussa tapauksessa lähempänä Pierren tietä.»
»Minä panen loput toivostani intiaaneihin», kalisteli toinen hampaitaan. »Toivon että he pian tekevät hyökkäyksen taas, sillä minä olen kohtapuoleen jäässä.»
Kahden tienoilla tuli aurinko esille ja tuuli laimeni. Vaikka auringon säteet olivatkin heikot siihen vuodenaikaan, sai ero aamulla vallinneeseen ilmaan nähden miesten jäsenet kuitenkin lämpiämään. Onnistuipa Alfredin saada vääntämällä ja kääntämällä eväspussista leipää pienen palan, jonka he veljellisesti jakoivat keskenään. Mutta panokset vähenivät pelottavasti.
»Me järjestämme kuoleman linjan», aloitti Alfred. »Niin kauan kuin he pysyttelevät tuon pensastupsun toisella puolella ovat he turvassa. Hoida sinä tuota puolta.»
»Oikein», myöntyi vieras.
Se tuotti heille suhteellisesti levollisen ajan. He panivat tupakaksikin ja tunsivat itsensä jotenkin onnellisiksi. Lähelle olevalle mäelle olivat muut intiaanit asettuneet leiriin ja suhtautuivat asiaan varsin kepeästi. Kahden valkoihoisen poistaminen elävien kirjoista oli pieni asia heille, eivätkä he sen enempää huolehtineet asiasta. Heidän välinpitämättömyytensä ärsytti tavattomasti rosvoa.
»Kirotut siwashit», mutisi hän.
»Pidä varasi!» varoitti Alfred!
Intiaanit olivat edenneet kuolemanlinjan yli. Heinän latvat näyttivät paikan missä mikin ankerias luikerteli. Intiaanit olivat päättäneet edetä, arvatenkin aron miesten epätarkan ammunnan rohkaisemina. Sitäpaitsi rupesi päivä loppumaan. Nyt ei leikitty kissaa ja hiirtä, vaan nyt oli kysymyksessä samanlainen ryntäys kuin äskenkin, sillä erotuksella vain, että viimeiset pari-kolmekymmentä jalkaa suoritettiin piilossa. Piiritetyt kohdistivat koko huomionsa siihen. Mäelle leiriytyneet nousivat pienten puhvelilannasta viritettyjen valkeittensa äärestä ja seurasivat näytelmää. Etäämpänä olevan mäen harjanteella kuvastuivat vahtien haahmot taivaanrantaa vasten. Alfred valitsi erään heiluvan heinätukon ja ampui sen etupuolelle. Pamaus hänen vierellään osoitti että vieras myöskin oli alkanut. Se oli masentavaa ja hermostuttavaa työtä. Ampuja ei koskaan voinut sanoa oliko laukaus sattunut vai ei. Ainoa asia jonka hän varmasti tiesi oli se, että hyökkääjät tulivat yhä lähemmä. Hänestä tuntui siltä kuin ampuisi hän miestä tyhjällä panoksella. Tämä hermojännitys oli varmaankin kovin koetus koko taistelussa.
Mutta he kestivät sen menestyksellä. Alfred tunsi kätensä vakavuuden taas palaavan jännityksen ja ilman muutoksen johdosta. Winchester! sylki taas yhtä varmasti kuin ennenkin. Äkkiä saattoi selvästi huomata että tulijat alkoivat epäröidä. Rosvo huomasi sen myös.
»Annetaanpa heille että tuntuu», huudahti hän. Molemmat miehet ampuivat ja sitten vielä kerran. Intiaani-ketju horjui.
»Vielä kaksi laukausta, niin he pysähtyvät», huusi rosvo ja veti liipasinta. Hana löi tyhjää.
»Minä olen mennyttä miestä!» huudahti hän toivottomana. Hänen panoksensa olivat loppuneet.
Alfred asetti oman kiväärinsä maahan, kääntyi selälleen ja puhalsi savupilven kohti taivasta.
»Minä myös», sanoi hän.
Ampumisen taukoaminen oli tehnyt lopun intiaanien epäröinnistä. Hetki vielä, niin he olisivat olleet selvillä asiain tilasta.
»Eivät he paljoakaan saa minun päänahastani», virkkoi Alfred näyttäen paljasta päätään.
Kaukaisella mäenkukkulalla oleva vahti ratsasteli kummallisissa ympyröissä sinne tänne ja heilutti omituisesti vaateriekaletta päänsä päällä. Heiniköstä nousi yhdeksän intiaania, he kumartuivat eteenpäin ja loikkivat kuin viiriäispoikue pois. Valkeittensa luona hyppäsivät sotilaat satulaan, toisten taluttaessa muita hevosia noita yhdeksää kohti. Kaikilla heidän liikkeillään oli salaisen, mutta pakoittavan kiireen leima. Alfred kuunteli tarkkaan.
»Näyttääpä siltä kuin olisimme pelastuneet», virkkoi hän rauhallisesti.
»Luulenpa, että pojat ovat lähteneet seuraamaan jälkiäni.»
Vieras pysähtyi jäljelle jääneen hevosen irroittamishommissaan. Kaukaa kuuli hän heikkoa huutoa ja laukauksia, jotka olivat tarkoitetut rohkaisuksi Alfredille.
»He tulevat täyttä laukkaa.»
Nyt oli vieras jo irroittanut hevosen.
»Arvatenkin eroamme nyt», sanoi hän, nousten satulaan. »Luonnollisesti otan minä tämän ruskon, koska olen paremmin sen tarpeessa. Näkemiin. Voinpa tässä vielä sanoa, että tunnen itseni oikein iloiseksi siitä, että intiaanit sattuivat tiellemme.»
Samassa lysähti hänen hevosensa maahan ja rupesi potkimaan ja pärskimään verta.
»Minulla on vielä toinenkin, niin että pysyttele hieman hiljaa», komensi Alfred ojentaen kuusipiippuisensa.
Vieras makasi maassa ja katsoi hämmästyneenä Alfredia.
»Minä luulin, ettei teillä ollut ainoatakaan panosta jäljellä!» huudahti hän.
»Teikäläisten pitäisi kaikkien tietää, että niinkauan kuin olen päällikkönä tässä piirissä, olen ennenkaikkea poliisi ja vasta toisessa kädessä intiaani-kyttä.»
»Mitä p——», ihmetteli maantierosvo, yhä hämillään.
»Ne olivat ne kaksi panosta jotka olisivat pysäyttäneet intiaanit», sanoi Alfred.
X.
KILPAJUOKSU.
Tämä juttu on laukauksia ja verta täynnä, mutta se on siitä huolimatta tosi. Se on Alfredin juttuja, mutta ei Alfred itse siinä esiinny pääsankarina, vaan aivan toinen mies, joka ei ole läheskään niin mielenkiintoinen kuin Alfred.
Tällä kertaa saattoi Alfred ja se toinen mies, jonka nimi oli Tom, meksikolaista paimenjoukkoa Circle X karjatalolle. Circle X oli aivan keskipisteenä alueella, jossa oli syntynyt kultarynnäkkö ja oli siten joutunut miesten puutteeseen. Tom ja Alfred olivat silloin lähteneet Tusconiin ja koonneet parhaan miehistön mikä oli saatavissa, joka parhaanakin oli sellainen, että se saattoi pusertaa kyyneleet esille vanhanaikaiselta, ratsastustaitoiselta ja nopeasti toimivalta kunnon teksasilaiselta lehmäpaimenelta. Joukko oli pahan näköinen, se oli synkkä, mustakulmainen ja tympeä. Mutta se osasi yhtäkaikki heittää lassoa ja erotella karjaa, joka olikin ei ainoastaan pääasia, vaan koko asia.
Homma ei ollut vähääkään hauska. Joko Tom tai Alfred piti yövahtia — se oli vain varovaisuus-toimenpide — ja he tunsivat itsensä paljon yksinäisemmiksi, kuin jos he olisivat ratsastaneet ypö yksin Arizonan äärettömillä savikoilla. Tunne oli sitäkin syvällisempi kun Tom oli juuri taas saanut miettimispuuskan. Tom ja Alfred olivat nyt olleet tovereita kaksi vuotta, joten Alfred tunsi hänet tarpeeksi, jättääkseen hänet aivan itsekseen kunnes hän taas tulisi ennalleen.
Alkusyy Tomin mietiskelyyn oli eräs ulko-ilmasaarnaaja ja toisena syynä oli luonnollisesti rakkausjuttu. Nämät molemmat asiat eivät olleet yhteydessä keskenään Tomin tietoisuudessa, mutta ne yhtyivät kuitenkin salaperäisesti aiheuttamaan hänessä eräänlaista mietiskelevää tyytymättömyyttä.
Kun Tom oli aivan nuori, oli hän rakastunut erääseen tyttöön Dakotan takamailla. Pian sen jälkeen oli läheisyyteen asettunut sotaväenosasto ja sen jälkeen eivät majurien tyttäret eivätkä upseerien rouvat enää Anne Binghamin nimeä maininneet. Tom, ollen nuori ja kokematon, ei koskaan oikein toipunut siitä. Se jäi osaksi hänen luonnettaan, se oli kuin iltahämy hänen sielussaan tai kuin jonkinlainen tähtiyö, jolloin tuskin huomattava utu himmentää tähtien kirkkauden.
Ulkoilma-saarnaaja oli valinnut saarnansa tekstiksi sanat »vailla vaimon rakkautta» ja Tom, joka kuljeskeli joutilaana ohi, oli kuullut sen. Jollakin merkillisellä tavalla olivat sanat jääneet pyörimään hänen mielessään. Eivät ne hänelle oikeastaan mitään merkinneet, mutta hän toisteli niitä yhä uudelleen, kuten useinkin suloinen sana hivelee korvaa ja jää mehevänä kielelle. Tom oli nähkääs vain tavallinen parkittu arizonalainen lehmäpaimen, ja sen vuoksi ainakin kotoisen siveysopin mukaan, vailla kaikkia hienompia tunteita. Mutta sanat riittivät herättämään eloon muiston tummasilmäisestä Annesta ja muisto taas aiheutti hänen mielentilassaan äkillisen heilahduksen synkkään mietiskelyyn.
Tom, Alfred, hevoset, keittiövankkurit ja meksikolaiset paimenet olivat vaeltaneet savikkoaroa jo kolme päivää. Matka oli kulkenut erikoisen vaikeassa maastossa. Pään päällä erikoisen kirkas, painostava ja kuuma taivas, ympärillä kauhean yksitoikkoinen taivaanranta ja paksu valkoinen pölypilvi. Kolmannen päivän päättyessä tuntui jokaisesta kuin hän tukehtuisi ja olisi lopen väsynyt ja kaikenlaisten pienten onnettomuuksien lisäksi vastusti nuotio Black Samin innokkaimpiakin sytytysyrityksiä. Se taas johti illallisen myöhästymiseen.
Mutta tämä erikoinen Arizonan osa ei aina ole ollut kuiva ja täynnä savikoita. Mahtava joki, niin mahtava, etteivät sen pauhaavissa aalloissa tämänaikaiset eläimet olisi tulleet toimeen, vyöryi teräväsärmäisiltä pohjoisilta vuorilta, puski vihaisesti eteläisten tasankojen halki ja vihdoin kiehuen ja kihisten vaahtoa; tulvi vielä eteläisempään järveen, joka kauan sitten on kadonnut. Sen rantamilla kasvoi outoja sipulikasveja. Sen vesissä uiskenteli peloittavia hirviöitä, joilla oli käärmeen kaula. Vuoroon vallitsivat siellä niin raivoisat myrskyt, että ne näyttivät repivän koko maailman rikki, vuoroon taasen niin kuuma auringonpaiste, että siellä paitsi mainittuja sipulikasveja kaiken muun elämän täytyi hukkua kuin pätsiin.
Aikain kuluessa olosuhteet muuttuivat ja muutokset aikaansaivat nykyisen Arizonan. Siellä ei ole mitään tulvivia vesiä, ei mitään sipulikasveja, ei julmia hirviöitä eikä, ennenkaikkea, mitään myrskyjä. Ainoastaan aurinko on jäljellä sekä eräs toinen, nimittäin vanha virran uoma.
Toisella rannalla — virran mutkan sisäpuolisella — on pitkä, loivasti laskeva rinne. Se laskee niin loivasti; että tuskin huomaa milloin se yhtyy itse virran pohjaan. Toisella rannalla taas — mutkan ulkopuolisella — jossa vedet raivokkaasti pauhaten kääntyivät uuteen suuntaan on korkea, miltei kohtisuora kallio, joka muodostaa monen mailin pituisen rintamavarustuksen ja on paistunut kovaksi kuin teräs tässä aurinkoisessa ja sateettomassa ilmanalassa. Satunnaiset sateet ovat alkaneet syödä siihen poikittaisia laaksoja, mutta harvaa poikkeusta lukuunottamatta eivät ne ole päässeet kallion huippua kauemmaksi.
Poikkeukset, jotka ulottuvat tasangolle saakka, muodostavat jyrkät ja vaaralliset portaat vuorelle. Jokaisen, joka tahtoo päästä tuon vanhan virran muodostaman esteen yli, täytyy valita yksi noista kapeista rotkoista kuljettavakseen.
Kysymyksessä olevana iltana olivat lehmäpaimenet leiriytyneet loivasti laskeutuvan rinteen alapuolelle. Ylempänä kuvastui hevosia vartioiva Alfred lännen taivasta vasten. Kauempana näkyi kalliovarustus mustana nauhana auringon laskiessa. Leirissä näytti kaikki aavemaiselta, muulit, vankkurien puoliympyrä, loikovien lehmäpaimenten epäselvät ääriviivat ja vihdoin etualalla Sam loistavine, puoliympyrään asetettuine keittovehkeineen ja säälittävän vähäisine tuliaineksineen, jotka puolestaan eivät ensinkään tahtoneet ruveta loistamaan.
Sillä, kuten sanottu Samilla oli tuska tulta virittäessään. Se sammui ainakin kuusi kertaa ja kuitenkin se liekehti kullakin kerralla siksi kauan, että se sai Samin järjestämään keittoastiansa tulelle ja jakelemaan eväitään. Sitten se sammui ja Sam-paran täytyi taas alkaa alusta. Meksikolaiset polttelivat keltapaperisia sätkiään ja katselivat hänen edestakaisin liikehtimistään synkän epäluuloisina. He olivat varmasti vakuutettuja siitä, että Sam teki sitä piloillaan. Niinpä he vihasivat häntä sydämensä pohjasta ja kääriytyivät vaippoihinsa. Tom istui vankkurien nokassa heilutellen jalkojaan ja kerraten kertaamistaan sielussaan soivaa laulua: »vailla vaimon rakkautta, vailla vaimon rakkautta.» Hänen mielensä oli mustaa mustempi. Aika ajoin katsahti hän Samiin, mutta ilman minkäänlaista kärsimättömyyttä. Hän oli tottunut tulemaan toimeen ilmankin illallista. Sam oli hänelle täysin yhdentekevä.
Mitä kokkiin itseensä tulee, niin paistoi hämmästys hänen pyöreitten hartioittensa joka liikkeestä. Hänen kihara, harmaa tukkansa oli epäjärjestyksessä alituisista epätoivon raapaisuista ja hänen silmissään oli jotakin koiran surumielisyyttä, kun hän kohotti katseensa ylös. Elämä ei ollut hänelle yhdentekevää. Päinvastoin. Tehtävä: märät puut + tulitikut = keittovalkea oli hänen elämänsä risti. Siinä oli jotakin säälittävää. Ehkäpä se oli sitä sen vuoksi, että koomillinen naama käydessä vakavaksi, vaikuttaa surullisemmalta kuin maailman melankoolisimmat kasvot.
Vihdoin nousi kuu ja tulikin päätti syttyä. Seitsemännellä yrityksellä se paloi tarmokkaasti ja asettui sitten vakavasti hehkumaan pannukakuille sopivalla kuumuudella.
Mutta sen haiku oli kitkerä ja iltaviima oli oikullinen. Kitkerä savu ja tyhjä vatsa sopii vallan hyvin sananlaskuksi, kun sen sovittaa meksikolaisiin. Enimmät loikovista lehmäpaimenista kirosivat vain hieman hartaammin ja kääriytyivät tiukemmin huopiinsa, mutta José Guiterrez murisi, heitti peittonsa yltään ja lähestyi valkeata.
Sam pyöräytti silmävalkuaisiaan häneen hetkeksi, naurahti puoleksi hämmästyneeseen tapaansa ja kääntyi taas patojensa ja pannujensa puoleen. José, ollen pahalla tuulella ja lapsellinen, tahtoi tehdä jollekin jotakin ja läimäytti sen vuoksi pitkällä piiskansiimallaan keskelle pannukakkukasaa, joka vielä oli järjestämättä. Piiska jätti kapean juovan pannukakkupatteriin. Sam katsahti äkkiä ylös.
»Älä tee sitä!» sanoi hän suuttuneena.
Hän katsoi tovin aikaa tiukasti kukkomaiseen Joséhen ja kääntyi sitten keittohommiinsa. Asetellessaan kallistelevaa kahvipannua vakavammaksi sattui hän törmäämään Josén reiteen. José potkaisi paikalla ja tuimasti koko keittohoidon hajalle. Paistinpannu lensi salviaruohopensaaseen, kahvipannu vieri maakoloon sylkien poroa ja vettä hiljalleen vähenevällä voimalla, kattila pyörähti kyljelleen, pannukakut hajaantuivat puolueettomasti ja mikä pahinta, valkea sammui kokonaan.
Black Sam alkoi nousta hitaasti. Seuraavassa silmänräpäyksessä lyyhistyi hän korahtaen takaisin, veitsen pisto kyljessä.
Murhaaja seisoi ja katseli uhriaan, muut meksikolaiset tuijottivat. Tom hyppäsi vankkurien nokalta, veti aseensa vyöltään, tähtäsi tarkkaan ja ampui kahdesti. Sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan Alfredia kohti.
Lehmäpaimen ei pysty juoksemaan kovin nopeasti. Hänellä on tavallisesti sellainen tonnisto kannettavanaan pitkävartisten saappaitten, kannusten, varusten ja panosvyön muodossa, että hän käykin horjuen. Tomin onnistui päästä pienen, kivisen kuilun yli, ennenkuin meksikolaiset selvisivät hämmästyksestään ja pääsivät irtaantumaan peitoistaan. Sitten katsahti hän taakseen. Hän näki, että muutamat paimenista juoksivat varusvankkureille, toiset taas irroittivat muuleja ja että muutamat olivat asettuneet polvilleen ja varustautuivat ampumaan. Viimemainitun huomatessaan alkoi Tom ponkata puoleen ja toiseen juostessaan. Se tietenkin hidastutti hänen kulkuaan. Puolitiessä mäelle tuli Alfred häntä vastaan matkalla ottamaan osaa leikkiin, olipa sitten kysymys mistä tahansa. Pieni mies ojensi kätensä ja tarttui Tomiin. Tom ponnisti jalustinta vasten ja oli hetkessä kahdenreisin satulassa.
Alfred kääntyi takaisin mäelle ja alkoi sanaakaan sanomatta hurjasti sovitella piiskaansa hevosensa olkapäille. Kun he mäen päällä ratsastivat laitumella olevien hevosten ohi, käännähti Tom hevosen selässä ja tyhjensi jäljellä olevat ammuksensa keskelle laumaa. Kaksi hevosta tupertui potkien maahan, muut hajaantuivat joka taholle. Alfred murahti hyväksyvästi, sillä se teki takaa-ajon vaikeammaksi ja antoi siten heille pitemmän etumatkan.
Sekä Alfred että Tom tiesivät vallan hyvin, että hevonen joka kantoi selässään kahta miestä ei saattanut päästä pakoon yhtä miestä kantavalta, mutta he tunsivat myöskin seudun ja se merkitsi heille sitä, että jos he vain pääsisivät onnellisesti sen kapean solan luo, joka kulki vanhan savimäen poikki, niin se saattaisivat pelastua Petersoniin, joka sijaitsi hyvänlaisen mailimäärän päässä siitä. Se saattoi käydä päinsä siitäkin syystä, että mies, jolla on vaara takanaan, kiipeää nopeammin kuin se, jolla on vaara edessäpäin. Sitäpaitsi panisi vilkas puolustus varmaan vihastuneen meksikolaisenkin miettimään ennenkuin hän alkaisi kiipeämisen. Niin ollen pakoitti Alfred hevostaan eteenpäin vanhan virran pohjalla olevan tasamaan poikki lähintä ja ainoata läpipääsyä kohti. Viisitoista mailia edessäpäin oli säännöllinen kulkureitti. Muuta tietä ei vuorelle päässyt, se oli joka puolelta luoksepääsemätön kuin vanhanaikainen linnoitus. Meksikolaiset olivat tällöin onnistuneet suopungeillaan ottamaan kiinni muutaman hajaantuneista hevosista ja olivat jo tulossa heidän perässään hurjasti karjuen. Alfred katsoi taakseen ja virnisteli. Tom heilautti suurta olkihattuaan kiusoittelevasti.
Lähestyessään solaa huomasivat he, että sen seinämät olivat miltei kohtisuorat ja sileät. Sen pohja oli V:n muotoinen ja niin täynnä koloja, merkillisiä torneja ja pilareja sekä muinaisten sateitten kaivama, että se oli melkein mahdoton kuljettavaksi. Se nousi loivasti ensin, mutta jyrkkeni sitten ja oli ylinnä miltei pystysuora pari, kolme jalkaa. Kun miehet tulivat siihen, astuivat he satulasta ja alkoivat kiivetä nelinkontin taluttaen hevosta perässään. Ratsastettuaan suoraan auringonlaskua kohti olivat heidän silmänsä aivan häikäistyneet, jotenka työ ei ollut helppoa. Hevonen seurasi varovaisesti, turpa maata vasten.
Kaikille on tunnettua, että lyhyet sateet, joita seuraa polttava auringonpaiste, pyrkivät kaivamaan vaihtelevan syviä onkaloita savimaihin, jättäen kuoren kovaksi. Alfredin ja Tomin olisi kokeneina miehinä pitänyt arvata se, mutta he eivät tehneet sitä. Heti päästyään solaan suistui hevonen tuollaisen kuoren läpi maanalaiseen onkaloon painuen raskaasti kyljelleen. Päästyään jotenkuten jaloilleen taas, jäi se siihen huohottaen ja sieraimet laajallaan seisomaan.
»Kuinka kävi, Tom?» huusi Alfred, joka oli hieman edellä.
»Lapa sijoiltaan», sanoi Tom lyhyesti.
Alfred palasi takaisin sanaakaan virkkamatta ja asettaen pistoolinsa piipun hevosen otsaa vasten aivan silmien kohdalle, painoi liipasinta. Molemmat miehet rakensivat kuolleesta hevosesta itselleen kiven suojaan rintavarustuksen. Juuri kun he olivat asettuneet sen taakse pyyhälsivät meksikolaiset paikalle, ratsastaen satulatta. Tom pani rauhallisesti uudet panokset pistooliinsa.
Meksikolaisten silmät olivat myöskin ilta-auringon häikäisemät ja he pysähtyivät hetkeksi sekavana ryhmänä solan suulle. Molemmat miehet nousivat seisaalleen varustuksensa takaa ja ampuivat nopeasti. Kolme meksiä ja kaksi hevosta kaatui. Muut livistivät hurjassa sekasorrossa oikealle ja pääsivät amerikkalaisten tulelta piiloon. Kolme winchesterillä aseistettua meksikolaista teki pitkän kierroksen ja laskeutui rauhallisesti suuren heinäpensaan taakse, tarkalleen pistoolien ulottuvilta. Siinä he makasivat ja odottivat. Sitten vallitsi täydellinen hiljaisuus.
Nouseva kuu paistoi suoraan solaan, valaisten jokaisen pisteen mäen rinnassa. Huonoinkaan ampuja ei olisi voinut ampua harhaan sellaista taustaa vastaan. Molemmat miehet totesivat sen ja asettuivat tarkemmin turvaan varustuksensa taakse. Tom kohotti kiven avulla varovaisesti hevosen päätä ylemmäksi, muodostaen siten itselleen tähystysreiän, josta hän paremmin saattoi seurata vihollisen liikkeitä. Sitten hän heittäytyi vatsalleen ja alkoi veitsellään piirrellä kovaa savea, sillä Tomilla oli samanlainen piirtelemisen halu kuin monella nuorella pojalla. Alfred veti varovaisesti saappaansa varresta lyhyen piippunsa, painoi lyhyellä peukalollaan tupakkapanoksen, joka siinä oli valmiina, syvemmälle, ja raapaisi valkean. Hän piti tikkua vähän aikaa piipun pesän yläpuolella.
»Mistä oikeastaan on kysymys», tiedusteli hän varsin anteeksiannettavalla uteliaisuudella.
»Tästä on nyt viisitoista mailia solan toiseen päähän», sanoi Tom, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan Alfredin kysymystä. »Ja tietysti he lähettävät osan kiertämään sen kautta. Tässä valaistuksessa menee heiltä siihen kolme tuntia. Sitten he ampuvat meidät helposti ylhäältä käsin.»
Alfred puhalsi kolme savupilveä taivasta kohti. Näytti siltä kuin asia hänen mielestään olisi ollut niin selvä, ettei siihen sen enempää sanoja tarvinnut tuhlata.
»Meidän täytyy päästä tästä pois», sanoi Tom vakavana.
Alfred murahti.
»Ja mitenkähän se käy päinsä.»
Alfred veti välillä pari haikua.
»Sillä, jos me lähdemme tästä liikkeelle, niin nuo likanaamat luonnollisesti ampuvat meidät takaapäin samassa silmänräpäyksessä kun me alamme kiivetä.
Alfred suvaitsi nyökätä päätään. Tom keskeytti piirtelemisensä vastaukseksi.
»Niin», sanoi Alfred, ottaen piipun suustaan — Tom aloitti taas tyytyväisenä piirustelunsa — »yksi keino siihen on ja se on se, että me pidämme heitä niin kuumina edestäpäin, etteivät he voi ampua meitä.»
Tom näytti hämmästyneeltä.
»Meidän täytyy koettaa kiivetä. Luonnollisesti voi tapahtua tapaturma. Mutta kun minä annan merkin, niin sinä lähdet ja jos joku heistä ampuu sinut, niin se tapahtuu siitä syystä, että minun kuusipiippuiseni on tyhjä.»
»Mutta ethän voi kiivetä ja ampua yht'aikaa», vastusteli Tom.
»En luonnollisestikaan», vastasi Alfred tyynesti. »Työnjako, sinä kiipeät ja minä ammun.»
Tomin silmissä välähti.
»Ei käy», sanoi hän rauhallisesti.
»Sinulla on pitemmät jalat», väitti Alfred ystävällinen sävy äänessään, »joten sinä joudut Petersoniin pikemmin.» Sitten katsoi hän Tomia silmiin ja muutti äänensä kylmän asialliseksi. »No hyvä! Minä heitän arpaa.»
Vastaukseksi veti Tom vanhan korttipakan taskustaan.
»Kuulehan», ehdotti hän riemuisasti. »Minä vedän ja se, joka ensin saa sotamiehen, se jää tähän.»
Hän alkoi käsitellä kortteja ja kumartuen hieman, pudotti muutaman kortin. Alfred kääntyi nostamaan niitä. Tom pisti silloin kätevästi ruutusotamiehen alimmaksi pakkaan. Alfredin nostamat kortit pisti hän keskelle pakkaa ja alkoi heti jakaa.
»Tässä on sinun», sanoi hän vetäen pakasta ristinelosen, »ja tämä on minun», jatkoi hän vetäen esiin ruutusotamiehen. »Onni näkyy olevan minulle vastainen», huomautti hän iloisesti.
Alfred oli hetken ääneti, hänen silmissään näkyi ilmeinen vastalause. Sitten voitti hänessä rehellisen pelin vaisto. Hän paiskasi liiat varustuksensa pois niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, irroitti kuusipiippuisensa ja antoi sen Tomille sekä asetti lakkinsa piiskan varren päähän ja kohotti sen sitten hevosen kylkeä vasten niin korkealle, että se veti vihollisen huomion puoleensa. Hän toimitti työnsä nopeasti ja ilman mitään sankariotteita, sillä hän oli preeria-asukas. Tuskin olivat kolmen winchesterin kuulat läiskähtäneet savikkoa vasten, kun hän jo oli kiipeämässä kaikin voimin.
Meksikolaiset ryntäsivät aukkoa kohti molemmilta puolin varmoina siitä, että he sivulta saisivat ampua vihollisensa tai sitten ennättäisivät sulkea tien Alfredilta. Tässä he jättivät käyttämättä tehokkaimman tulensa, nimittäin kolmen winchesteri-miehen — ja sen sijaan, että he olisivat ampuneet, saivatkin he itse innokkaan vastaanoton Tomin kuusipiippuisesta noin kuuden jalan etäisyydeltä. Keltanokkakaan ei sellaiselta matkalta voi ampua harhaan.
Se osa, mikä meksikolaisista jäi henkiin, vetäytyi nopeammin takaisin kuin he olivat tulleet ja winchesteri-miehet loikkivat takaisin pensaansa taakse kuin viiriäispoikue.
Tom sytytti sitten Alfredin piipun ja jatkoi mainiota kuvanveistoaan savimaassa. Hän tiesi, ettei mitään tapahtuisi ennenkuin kiertäjät tulisivat. Peli oli hänen puoleltaan pelattu. Siitä oli tullut kilpajuoksu lyhytjalkaisen miehen, joka kulki jalan ja hyvillä hevosilla varustetun, rivakan ratsujoukon välillä. Harkiten intohimottomasti asiaa, ei Tomilla ollut halua minkäänlaisiin arvaamisiin kumpiko voittaisi.
Kuten sanottu oli Alfred pieni mies ja hänen jalkansa olivat lyhyet. Eivätkä ne olleet ainoastaan lyhyet, vaan ne olivat aivan harjaantumattomat, sillä Alfred vietti kaiket päivänsä hevosen selässä. Mainituissa jaloissa oli lisäksi tiukat, ranskalaisilla korkeilla koroilla varustetut saappaat, joita Idän miehet olisivat pitäneet keikarimaisuutena, mutta joitten Lännen miehet tiesivät olevan äärimmäisen käytännölliset — nehän estivät jalan luisumasta jalustimen läpi eteenpäin. Muutenkin oli Alfred huonommalla puolella. Hänen hartiansa olivat kapeat ja luisut ja hänen rintansa litteä. Huoneessa ja Idässä olisi häntä arvatenkin pidetty keuhkotautisena. Täällä oli hän ainoastaan ahdashenkinen.
Ja niin kävi, että Alfred hävisi kilpajuoksussa.
Ihme ei ollut siinä, että hän hävisi, vaan siinä, että hän ensinkään pääsi perille Petersoniin. Jotenkin hän sinne kuitenkin tuli, yrittipä vielä lähteä apujoukon mukanakin takaisin, mutta kaatui kuin pölkky pitkäkseen, kun hän yritti nostaa pudottamaansa lakkia. Joku riisui häneltä sitten saappaat ja pani hänet vuoteeseen.
Mitä apujoukkoon tulee, niin se hajaantui tuntia myöhemmin. Heti sen jälkeen siitä muodostui metsästysjoukkue ja sen metsästettävänä oli ihminen. Metsästyksestä tuli pitkällinen ja riista lopetettiin viimeiseen olioon saakka, mutta siitä ei sen enempää.
Tom rukka tavattiin ilkosen alastomana ja palasiksi revittynä. Meksikolaiset ovat tulista väkeä, varsinkin jos heistä muutamia on tapettu. Tomin varustukset oli varastettu. Alaston hevonen ja alaston mies aamun valjussa valaistuksessa oli kaikki mitä oli jäljellä, paitsi sinne tänne lentäneitä paperipalasia, jotka ennen olivat olleet pakka vanhoja kortteja. Varustuksen takainen savi oli täyteen piirusteltu — ihminen saattaa saada aikaan paljonkin sellaista kun hänellä on kaksi tuntia täysin joutilasta aikaa. Suurin osa koristeellisia kuvioita oli nuolia, sydämen kuvia ja karjanmerkkejä, mutta eräässä kulmauksessa olivat sanat: »vailla vaimon rakkautta.» Se oli hieman liikuttavaa yhtäkaikki, vaikka ei Tom sitä ollut tarkoittanutkaan, sillä kuten jo sanoin oli Tom vain tavallinen, parkittu arizonalainen lehmäpaimen, vailla kaikkia hienompia tunteita.
Kuinkako tiedän, että Tom tahallaan veti ruutusotamiehen? Minähän tunsin Tomin ja se on kylliksi.
XI.
PELASTAVA ARMO.
Olipa kerran kirjankustantaja, jolla oli omat ajatuksensa lyhyistä kertomuksista. Se ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä kustantajilla on sellaisia ja kun he saavat käsiinsä lyhyen jutun, joka vastaa heidän makuaan, niin he ottavat sen ilolla vastaan ja maksavatkin siitä hyvin. Mainittu kustantaja oli sitä mieltä, että lyhyen kertomuksen tuli olla realistisen. »Esittäkäämme asiat sellaisina kuin ne ovat! oli hänellä tapana huudahtaa parhaalle ystävälleen, painopirulle tai konttorikissalle, tai kuka kulloinkin sattui olemaan lähettyvillä. »Elämä on kyllin suurenmoinen, jotta se voi itse puhua puolestaan, ilman että sitä tarvitsee autella tympäisevällä, idioottimaisella tunteellisuudella. Antakaa heidän nähdä todellisia ihmisiä, jotka elävät todellista elämää todellisissa taloissa ja minä luulen, että meillä on kyllin järkeä itsekin vetää johtopäätöksemme!»
Näitä sekavia huudahduksia sateli tavallisesti silloin, kun hän oli lukenut muutamia sivuja varsin sievistä käsikirjoituksista, joissa lauseet olivat pitkiä ja monimutkaisia ja joissa oli käytetty monitavuisia laatusanoja ja runollista sanontaa. Tämä kustantaja piti lyhyistä, nasevista lauseista. Hän halveksi runollista sanontatapaa. Koska hän oli vain kustantaja, oli hänen nimensä Brown. Jos hän olisi ollut kirjailija olisi hänellä ollut ainakin kolme nimeä, jotka olisivat alkaneet kirjaimiston peräkkäisillä kirjaimilla.
Niin, eräänä päivänä sattui, että tämän kustantajan eteen, Brownin eteen, ilmestyi nuori mies, jolla oli käsikirjoituskäärö kainalossaan. Miten hän oli päässyt konttoripojan ohi, ei Brown saattanut käsittää ja kääröllä olevat käsikirjoitukset olivat hänelle kauhistus. Mutta nuori mies seisoi hänen edessään yhtäkaikki ja esitti suosituskirjeen kustantajan parhaalta ystävältä. Hän sanoi, että hänellä olisi käsikirjoitus jätettävä arvosteltavaksi ja hän sanoi sanottavansa loppuosan niin heikolla äänellä, että Brown heti saattoi päättää, että kyseessä oli hänen ensimmäinen tekeleensä.
Brown teki hänelle kysymyksiä, pintapuolisia, ei sen vuoksi, että hän välitti tietää hänestä mitään, vaan sen vuoksi, että hän piti siitä miehestä, joka oli kirjoittanut suosituskirjeen. Nuoren miehen nimi osoittautui olevan Severne ja hän oli vakavamielisimpiä nuorukaisia, mitä ikänä on astunut koulusta suoraan kirjailija-uralle. Hän puhui aatteista. Brown päätteli, että hänen kirjoitelmansa mahdollisesti käsitteli kaldealaista tähtitiedettä edustavaa aikaa ja että se sisälsi syvää kuvaannollista viisautta sekä noudatti Bulwer Lyttonin ja Marie Corellin koulukunnan sanontaa. Niinpä hän nuorukaisen mentyä otti käärön käteensä käydäkseen sen läpi. Jos hän olisi luullut, että se oli ansiokas tekele, niin ei hän olisi kiirehtinyt sillä tavalla, mutta kun hänen paras ystävänsä oli suositellut sitä, niin ajatteli hän saavansa ikävän tehtävän käsistään heti.
Hän luki kertomuksen läpi. Sitten hän luki sen huolellisesti vielä kerran. Ja sitten hän paiskasi sen läiskähtäen pöydälleen — muutama sata muistilippua lensi siinä hajalleen, mutta se ei paljoakaan merkinnyt— ja lausui suuren, ruman sanan. Lauseet tekeleessä olivat lyhyitä ja joustavia. Laatusanat olivat sangen nasevia. Siinä ei ollut hituistakaan runollisuutta. Se kuvasi elämää sellaisena kuin se todellisuudessa on.
Brown, kustantaja, julkaisi kertomuksen ja maksoi siitä hyvän hinnan.
Severne, kirjailija — kirjoitti uusia kertomuksia ja möi ne Brownille.
Heistä tuli oikein hyvät ystävät ja Severne sai kuulla tarkalleen miten
Brown piti lyhyistä kertomuksista ja miksi ja miten hänen, Severnen
nimittäin, kertomukset olivat juuri sitä laatua.
Asiat olisivat olleet ihanteellisessa järjestyksessä ja se olisi ollut terveellinen läksytys pahalle maailmalle ja muille kustantajille, ellei Severne olisi ollut niin ylen vakavamielinen. Hänellä ei ollut hituistakaan huumorin tajua. Häneltä puuttui laajat näköalat eikä hän tuntenut suhteellisuutta. Hän otti elämän raskaasti. Hän katsoi olevansa yhtä tärkeä kuin nebulaari-systeemi tai kielellinen uudistus. Välitön seuraus siitä oli se, että hän, hankittuaan menestyksensä realismilla, korotti realismin kunniakorokkeelle ja palvoi sitä ainoana todellisena (kaunokirjallisena) jumalana. Severnestä tuli realististakin realistisempi. Sille hän perusti kaiken. Hän ei ottanut kuvatakseen ainoatakaan tapausta, jota hän ei alusta loppuun ollut omin silmin nähnyt. Hänellä ei ollut paljoakaan tekemistä varsinaisten tunteitten kanssa, mutta mikäli ne olivat välttämättömiä hänen kertomuksissaan, tahtoi hän ne itse kokea omassa persoonassaan. Muussa tapauksessa jäi kertomus kirjoittamatta. Sellaisia tunteita kuin viha tai uskonnollisuus tai pelko ei hän yrittänytkään eritellä, ellei hän ensin ollut itse niitä kokenut. Epäystävälliset ja kateelliset kilpailijat — he eivät olleet realisteja — väittivät, että Severne kerran ehdoin tahdoin oli juonut itsensä Bowery whiskystä humalaan, jotta hän saattaisi kuvailla erään vähäpätöisen henkilön tunteita siinä tilassa. Varmaa on ainakin, että hän ymmärtämättömien kesken sai hupsun nimen, joka hyvästä maksusta palkkasi ihmisiä suorittamaan kummallisia ja tarkoituksettomia tekoja hänelle. Hän kokeili aina itsellään ja muilla.
Se oli kyllä naurettavaa, eikä se olisi liikuttanut ketään muita kuin vanhoja, kuluneita oikkuniekkoja, joitten ainoana ilona oli puhua »nuorista hupsuista», ellei Severne olisi ollut rakastunut. Ja se viekin meidät asian ytimeen.
Luonnollisesti oli hän rakastunut äärettömän vakavasti. Ei hän siitä osannut löytää paljoakaan iloa. Hän mietti vain enimmäkseen rakastavain velvollisuuksia toisiaan ja kanssaihmisiään kohtaan. Hänellä oli myös liioiteltu käsitys itse rakkauden pyhitetystä, pyhästä ja korkeasta luonteesta. Se on kiitettävää, mutta se kiduttaa ihmistä arveluttavasti.
Tytöt eivät pidä sellaisesta rakkaudesta pitkän päälle. Olkoon se minusta kaukana, että rohkenisin uskotella, että nuo enkelimäiset olennot todella tahtoisivat, että heitä suudeltaisiin, mutta jos, suorastaan tapaturmaisesti, olosuhteet vievät siihen, että mies heidän suostumuksettaan tai aavistamattaan suutelisi heitä, niin hämmästyisivät he vallan pelottavasti — niin sanottu miehen raakimus ei kyllä hyödy paljoakaan, ellei hän uskalla koettaa tuota yllättämistä. Pylväspyhimyksenä olo on sangen miellyttävää — julkisuudessa. Teidän täytyy kuitenkin saada nähdä, että Severnen asema tavallisissa oloissa oli sangen epävakainen. Kuvitelkaa hänen hirvittävää epätoivoaan kun hän havaitsee sydämensä peruuttamattomasti kiintyneen nuoreen neitoon, joka on yhtä vakavamielinen kuin hän itsekin, yhtä suuressa määrin huumoria tajuamaton, mutta koko sielustaan ja mielestään kiintynyt romanttiseen ja aatteelliseen taidesuuntaan! He keskustelivat usein asiasta vakavasti ja tulisesti. Kukin koetti omantunnontarkasti käännyttää toistaan. Kuten tavallista, päättyi yritys kymmenkunnan pitennetyn haastattelun jälkeen siihen, että tyttö menetti malttinsa. Tytöt ovat niin mahdottomia!
»Mitä luulet minun välittävän siitä, miten sinun kuvittelemasi henkilöt harjaavat hampaitaan, napittavat housunkannattimiaan tai kiilloittavat kenkiään? Minä tiedän, miten vanha Smith vastapäätä toimittaa ne asiat ja siinä on minulle kylliksi!» huudahti tyttö.
»Ihmisluonteen tuntemus ilmoittaiksen sillä tavalla», väitteli Severne synkkänä.
»Roskaa», vastasi tyttö. »Ajattelehan että mies, jolle taivas on antanut lahjoja, tuhlaa niitä kuvailemalla pikkuasioita myöten niin tarkasti kuin voi kaiken maailman joutavat tapahtumat jokapäiväisessä elämässä! Se on halpamaista!»
»Kaunis loistaa ruman joukosta, kuten elävässä elämässä tapahtuu», vastasi mies itsepäisesti.
»Kaunis on mielikuvituksessa», huusi tyttö jotenkin tulisesti. »Ja mielikuvitus on Jumalasta. Se on ainoa suoranainen jumaluuden ilmaus maan päällä. Ilman mielikuvitusta ei missään kertomuksessa voi olla elämää.»
Koska se jo hipoi hempeämielisyyttä, joka on realismille kauhistus, mutisi Severne jotakin, joka kuulosti »hölynpölyltä». He väittelivät sitten mielikuvituksen suhteesta kirjallisuuteen tällä uudella pohjalla. Keskustelun päätyttyä saneli miss Melville, sillä se oli tytön nimi, seuraavan ultimaatumin:
»No niin, minä sanon nyt suoraan sinulle, Robert Severne, että en ikänäni mene naimisiin sellaisen miehen kanssa, jolla ei ole sielua. Olen sangen suuresti pettynyt sinun suhteesi. Luulin, että sinulla oli enemmän luonteen hienoutta!»
»Älä sano niin, Lucy», pyysi hän todellakin levottomana. Vakavamieliset nuoret miehet eivät koskaan tiedä kylliksi ollakseen uskomatta mitä tytöt sanovat.
»Minä sanon sen ja tarkoitan mitä sanon! En koskaan enää tahdo nähdä sinua!»
»Merkitseekö se sitä, että kihlauksemme on purettu?» sammalsi mies, tohtimatta uskoa korviaan.
»Luulisin, sir, että voimakkaampi viittaus on tarpeeton.»
Mies taivutti surkeana päänsä alas.
»Enkö voi tehdä mitään, Lucy», sanoi hän. »En tahdo, että lähetät minut tällä tavalla menemään. Minä rakastan sinua.»
Tyttö tuumi. »Voit», sanoi hän hetken perästä. »Voit kirjoittaa romanttisen kertomuksen ja julkaista sen jossakin aikakauslehdessä. Silloin, mutta en ennemmin, annan sinulle anteeksi.»
Hän kääntyi pois kylmästi ja alkoi tutkia uuninreunuksella olevaa valokuvaa. Kun ei hän näköjään määrättömän pitkään aikaan saanut vastausta, kääntyi hän terävästi ympäri ja sanoi: »Noh!»
Sillävälin oli Severne askarrellut nopean, mutta mieltäkiinnittävän sielullisen asenteen luomisessa. Hän palautti mieleensä lukuisia historiallisia ja mielikuvituksen aikaansaamia esimerkkejä, joissa nainen oli houkutellut miestä luopumaan taivaasta saamistaan mielipiteistä. Toisissa näistä esimerkeistä, joissa nainen oli onnistunut houkutuksessaan, oli mies sen koommin viettänyt elämänsä kurjuudessa ja kuollut tuskallisen kuoleman koko ihmiskunnan kiroomana. Toisissa taas, joissa mies oli jaksanut vastustaa seireenin ääntä, oli hän noussut loistoon ja onneen ja vihdoin kohonnut taivaallisiin korkeuksiin enkelikuorojen hyvähuutojen saattamana — joka ei ollut realismia ensinkään. Taide — sanoi Severne itsekseen — on ikuinen totuus. Inhimilliset intohimot ovat harhaanjohtavia. Itseuhraus on jaloa. Hän päätti heti tulla taiteensa marttyyriksi.
»Sitä en koskaan tee!» vastasi hän ja astui majesteetillisin askelin huoneesta.
Severne kantoi surunsa vakavamieliseen tapaansa. Vuosiksi aikoi hän painua synkkyyteen, synkkyyteen, jonka hämärästä saattoi erottaa hänen elämänsä suuren haaksirikon. Pitkän ajan perästä kirjoittaisi hän sitten suuren teoksen taiteesta, jota koko ihmiskunta lukisi pelonsekaisella kunnioituksella, mutta johon hän, sivullisena, suhtautuisi täydellä välinpitämättömyydellä, koska muisto menneistä olisi kuolettanut kaiken ilon hänessä. Mutta se koski tulevaisuutta. Nyt oli hänen elettävä synkkä kautensa. Ollen varakas nuori mies, päätti hän lähteä kauas, kauas. Se oli välttämätöntä, jotta hän voisi haudata surunsa johonkin. Hän ajatteli oikein taistelutantereita ja verileikkejä, mutta missään ei käyty sotaa. Vaikutus olisi ollut suurenmoinen, jos hän olisi voinut palata ruskettuneena ja arpisena takaisin, mutta koska se oli mahdotonta, päätti hän palata vain ruskettuneena. Hän osti siis lipun pieneen kaupunkiin Wyomingissä. Siellä hän ja hänen matka-arkkunsa sijoittuivat Thompsonin postivaunuun ja matkasivat Placer Creekiin, jossa he molemmat, hän ja hänen matkalaukkunsa, asettuivat asumaan pieneen lautaseinäiseen huoneeseen Preeriakoiran hotelliin.
Paikka oli ihastuttavan sopiva synkkämieliselle. Se oli kukistumaisillaan oleva laitos, joka käsitti neljä katua ja kuusitoista kapakkaa. Muutamat taloista ja kaikki kapakat olivat kerran olleet maalatut. Joka kapakan edustalla oli kiinnityskaide ja koko päivän seisoi kiinnityskaiteissa hevosia, jotka kärsivällisesti kääntelivät takapuoltaan Wyomingin tuulia kohti. Wyomingin tuulet kulkivat aina suunnilleen kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen mailiin tunnissa. Toisella puolen kaupunkia oli joitakin matalia vuoria, jotka olivat täynnä mustia syvänteitä, kapeita solia, kohisevia vesiputouksia, leikkiviä puroja ja äkkijyrkkiä seinämiä. Toisella puolen taas oli laaja aallokas tasanko, jolla karja ja lehmäpaimenet oleksivat jumalattomuuden ja tomun seassa. Severne astui kylmänlaiseen huoneeseen, pesi kasvonsa kovassa vedessä ja laskeutui alas aamiaiselle. Aamiainen ei voinut olla paremmin valmistettu sille, joka aikoi alkaa päivänsä synkkämielisyydessä.
Se alkoi sitkeällä kaurapuurolla ja loppui taikinaisilla leivoksilla ja näitten välillä oli paljon sellaista, joka kauhistuttaa. Aamiaisen jälkeen kuljeksi hän mustissa syvänteissä, kapeissa solissa ja niin edespäin ja mietti surumielisellä, mutta kiitettävällä harrastuksella jaloa itsensä uhraamista ja elämänsä suurta haaksirikkoa. Sitten hän palasi kaupunkiin.
Kaupungissa tekivät käsittämättömät oliot, joilla oli harhaanjohdettu huumorin taju, hänelle kaikenlaista, minkä syytä hän ei vähääkään saattanut käsittää parhaastaan sen vuoksi, ettei hänellä itsellään ollut huumorin tajua, ei harhaanjohdettua enempää kuin muutakaan. Se peloitti häntä ja sai hänet ymmälle. Mutta hän tutki heitä vakavasti likinäköisten silmälasiensa läpi, pannen huolellisesti merkille miten he tekonsa tekivät, minkä näköinen tekijä oli, miten hän toimi ja mitähän itse tunsi.
Muutaman päivän perästä heräsivät hänen kirjalliset vaistonsa. Huolimatta synkkämielisyydestään, tapasi hän itsensä erittelemästä, seulomasta ja sovittelemasta asioita, kunkin omaan arvoonsa. Lopuksi alkoi hän sepittää kertomusta Lännestä. Pian sen jälkeen puhdisti hän täytekynänsä, sovittamalla hienon korttipalan kullan ja kuttaperkan väliin ja istuutui kirjoittamaan. Kirjoittaessaan tuli hän yhä tyytyväisemmäksi tulokseen. Lauseet tulivat yhä joustavammiksi. Laatusanat miltei kiehuivat. Runollisuus hävisi kuin vuoristosumu. Ja hän muisti ja kuvasi tarkalleen kuinka Savi-Jaakko sylkäistä säväytti viiksiensä läpi — joka kyllä oli epämiellyttävää, mutta todellista. Se oli mestariote. Hän kirjoitti edelleen kiihoittuneena. Sellaista lyhyttä kertomusta ei vielä oltu nähty.
Mutta sitten tuli tauko. Hän oli menestyksellä saanut sankarinsa satulaan ja lähettänyt hänet täyttä karkua pakoon mustia syvänteitä ja jyrkkiä rotkoja kohti — en muista minkä nimisiä — kostonhaluisen joukon vainoomana. Tässä keskeytti hänet peloittava vaikeus. Hän ei tiennyt mitä ihminen tuntee ollessaan kostonhaluisen joukon takaa-ajamana. Häntä ei itseään ollut koskaan ahdistanut mikään kostonhimoinen joukko. Mitä hänen nyt tuli tehdä. Totta puhuen saattoi hän vallan siedettävällä selvyydellä kuvitella mielessään sellaisessa tilanteessa syntyvät tunteet. Hän olisi voinut panna ne paperille kaikin puolin realistisilta näyttävinä. Mutta häneltä puuttui se koetuskivi, jolla hän olisi voinut todeta niitten totuudenmukaisuuden. Hän saattaisi ehkä tietämättään pettää taiteensa, jolle hän oli niin suurella hinnalla vannoutunut. Se ei käynyt päinsä.
Hän teki siis luonnollisimman teon minkä vakavamielinen kirjailija, jolta huumorin taju puuttuu, tekee. Hän meni ulos ja haki käsiinsä erään tuttavan nimeltä Colorado Jim ja teki hänelle erään ehdotuksen. Colorado Jimin suostuttamiseen meni Severneltä tarkalleen kaksi tuntia aikaa ja kuusi lasia whiskyä. Sanotun ajan kuluttua meni Colorado Jim vuorostaan ulos pudistellen epäilevästi päätään ja päästäen aika ajoin sisuksistaan onttoja naurunrämähdyksiä, jotka suuresti muistuttivat hyvin tunnetun »Old Faithful» geysirin purkauksia.
Hän etsi käsiinsä kuusi omaa osakastaan, joille hän puhui kauan. Hänen kuusi osakastaan katselivat Colorado Jimiin hyvän aikaa. Sitten kaikki seitsemän muodostivat keskenään komitean. Komitean päätökseksi tuli, että keltanokka epäilemättä oli mielipuoli, vaaraton, mutta että oli ehkä oltava hänelle mieliksi maksua vastaan. Sitä paitsi saattoi mieliksi oleminen olla hauskaa. Joukon laseja tyhjennettyään komitea tuli siihen lopputulokseen, että leikistä tulisi hyvin hauskaa.
Aikaisin seuraavana aamuna ratsastivat he kaupungista vuoristoon päin.
Mustan solan suulla he tapasivat Severnen, joka myös oli ratsain.
Tervehdysten jälkeen jakoi viimeksimainittu miehille joitakin pieniä
esineitä.
»No», sanoi hän sitten mitä vakavimpana. »Minä ratsastan tuon ison kiven luo ja kun olen valmis lähtemään, niin heilautan kättäni. Teidän tulee ajaa minua takaa aivan samalla tavalla kun te ajatte todellista hevosvarasta takaa ja minä koetan pysyä teidän edellänne. Teidän täytyy ampua minua tyhjillä panoksilla niin nopeasti kuin vain osaatte. Ymmärrättekö?»
He sanoivat ymmärtävänsä. Sitähän he eivät tehneet. Mutta se oli hauskaa.
Severne ratsasti kiven luo mustan solan luona — olen varma siitä, että se oli musta sola — ja kääntyi. Miehet olivat asettuneet riviin ja olivat innoissaan lähtemään. He olivat lyöneet vetoa keskenään siitä kuka ensinnä ehtisi.
Severne heilautti kättään ja painoi kannukset hevosen kylkeen.
Takaa-ajo alkoi.
Hevonen, jolla Severne ratsasti, oli hyvä. Matka, jonka se kiipesi ylöspäin oli tottuneenkin tehtävä varovasti. Takana huusi riemukas seitsikko ja pistoolien rätinä oli ilo korville. Joukko syöksyi ylös jyrkännettä kuin vihuri.
Severne oli haltioissaan. Vinha vauhti oli mieltä ilahuttava. Hän pani sielussaan merkille ainakin satakymmenen mitä realistisinta pikku seikkaa. Hän tunsi, ettei hän ollut turhan päiten pannut rahojaan likoon. Ja sitten hän huomasi, että hän vähitellen jätti takaa-ajajiaan. Aina enemmän ja enemmän. Hän ei tahtonut kokea ainoastaan takaa-ajoa, vaan hän tahtoi oikein omakohtaisesti kokea todellisen pelastuksen, sillä hän tiesi, että miehet, huolimatta teennäisestä ampumisestaan, aikoivat kilpailla sekä keskenään että hänen kanssaan siitä, kuka ensinnä tulisi harjanteelle. Hän käytti piiskaa ja katsoi taakseen. Kokemattomanakin huomasi hän, että heidän hevosensa väsyivät.
Tällä paikalla kapea sola haarautui. Severne kääntyi vasemmalle, sillä se oli miltei tasainen. Oikean puolista haaraa tulivat Triangle X:n miehet.
Triangle X miehille ei jäänyt muuta kuin yksi neuvo. Tuolla olivat Colorado Jim ja hänen miehensä väsyneillä hevosilla takaa-ajamassa nopeata oliota, joka näytti pääsevän liian helposti karkuun.
Toveria ei sopinut koskaan jättää pulaan. Triangle X:n pojat nostivat valtavan karjunnan ja yhtyivät leikkiin täyttä neliä. Kun he eivät päässeet niin nopeasti eteenpäin kuin he toivoivat, ottivat he esille revolverinsa ja alkoivat ampua. Severne kuuli laukaukset ja onnitteli itseään pikku draamaansa saamasta realistisesta tunnusta. Silloin hänen lakkinsa äkkiä lensi päästä. Samalla hetkellä eräs kuula kynti satulan nupin nahan läpi. Tsip — tsip, vinkui muita kuulia hänen korviensa ympärillä. Triangle X:n karjakartanon pojat alkoivat ampua tarkemmin.
Hän katsoi taakseen. Kauhukseen huomasi hän, että Colorado Jim ja hänen miehensä olivat kadonneet ja että heidän tilalleen oli astunut joukko mielipuolia poukkivien hevosten selässä. Mielipuolet huusivat ja ampuivat häntä. Hän ei voinut käsittää sitä ensinkään, mutta kuulat olivat sangen vakuuttavia. Hän käytti ruoskaa ja kannuksia.
Jos Severne oli tahtonut todella kokea takaa-ajetun tunteita, niin sai hän nyt halunsa tyydytetyksi. Ei ole hauskaa olla maalitauluna. Severne koki monenlaatuisia tunteita, mutta ennenkaikkea jäi hänen mieleensä eloisuus, jolla olisi ollut mitä suurin kirjallinen arvo. Hän ei vain ollut siinä mielentilassa, että hän olisi osannut antaa arvoa kirjallisille arvoille. Hän koetti pysyä pääasiassa, joka oli se, että hän pakotti hevostaan lentämään niin nopeasti kuin mahdollista. Siinä hän onnistui kohtalaisesti. Uskaltaessaan katsoa taakseen hetken perästä, teki hän ilokseen sen havainnon, että välimatka hänen ja mielipuolten välillä tuntuvasti oli kasvanut.
Sitten eräs vinkuvista luodeista meni hänen ruumiinsa ja käsivartensa välistä, katkaisi kolme jouhta hevosen harjasta ja tunkeutui eläin paran takaraivosta sisään.
Severne tapasi itsensä äkkiä maasta. Mielipuolet saapuivat paikalle täyttä neliä, pysähtyen äkkiä kolmen jalan päähän hänestä, niin että hän sai valtavan rapasateen ylleen.
Severne nousi istumaan. Mielipuolet vetivät kiitosta ansaitsevalla ripeydellä Severnen jaloilleen. Toiset kumartuivat hänen hevosensa puoleen.
»Aivan kuten arvasin», huusi yksi heistä… Aivan kuten sanoin! Hän on varastanut tämän hevosen. Se on Hank Smithin valakka. Tuntisin sen missä hyvänsä.»
»Se on totta! Paljas O merkki!» huudahtivat useimmat.
Sitten miehet, jotka pitivät kiinni Severneä, kopauttivat häntä sinne ja tänne. »Tällä kertaa joudut hirteen! Vai hevosia sinä varastelet!», sanoivat he.
»En ole varastanut sitä!» huusi Severne parka. »Olen vuokrannut sen
Smithiltä.»
Naurun rämähdys vastasi hänen väitteeseensä.
»Taisit vuokrata Colorado Jimin ja hänen miehensä ajamaan sinua takaa myöskin, vai mitä?», sanoi yksi joukosta pilkallisesti.
»Niin tein», vastasi Severne rehellisesti.
Taas naurun hohotus. »Rohkea poika», sanoivat miehet.
Kaatuneen hevosen luona alkoivat miehet neuvotella.
»No pojat», huusi johtaja kärsimättömästi. »Lähtekäämme.»
Eräs mies tuli esiin ja pani silmukan Severnen kaulaan. Wyomingissä hirtetään hevosvarkaat. Severne tiesi sen ja alkoi puhua vilkkaasti. He kuuntelivat häntä ja nauroivat sydämen pohjasta. He eivät koskaan olleet hirttäneet niin lystikästä hevosvarasta. He käsittivät hänen yrityksensä ilahuttaa heitä ja vakuuttivat hänelle moneen kertaan, että hän oli oikea persikka. Kun hän vaikeni, kehoittivat he häntä sanomaan vielä jotakin. Jokaiselle uudelle lauseelle ne nauroivat, ihaillen sitä huimana, mutta loistavana valheena.
Severne sai enemmän realistisia kokemuksia kymmenessä minuutissa, kuin hän oli saanut niitä koko elämässään, mutta realistiset kokemukset eivät tee kenellekään hyvää kun on nuora kaulassa Wyomingin vuoristossa. Sitten he kätevästi heittivät nuoran vieressä olevan puun oksan yli, vetivät hänet ylös ja jättivät siihen. He eivät ampuneet hänen ruumistaan seulaksi, kuten tapa vaatii. Hän oli ollut lystikäs hevosvaras, joten he olivat lempeitä häntä kohtaan. Severne potki. »Tanssi tekee hyvää», huomauttivat he kääntyessään lähtemään.
Silloin he tapasivat kauhistuneen Jimin. He katkaisivat nuoran ja tekivät ankarasti työtä Severnen kanssa. Sitten he kantoivat hänet Placer Creekiin ja ponnistelivat vielä hänen kanssaan. Triangle X:n pojat olivat ilmeisesti pahoillaan. He olivat iloinneet Severnen suurenmoisista valheista ja nyt näyttäytyikin, etteivät ne olleet ensinkään valheita, vaan äärimmäisen tarkkoja totuuksia. He kevensivät tunteitaan juomalla itsensä huimaan humalaan ja ampuilemalla valoja sammuksiin.
Severneltä meni viikko tointumiseen. Kymmenen päivää sen jälkeen hän palasi Itään. Hän oli saanut loppuun mestarinäytteensä. Hänen pakonsa solassa oli kuvailtu niin elävästi, että saattoi melkein kuulla pistoolien laukaukset, ja sankarin tunteet olivat niin hyvin kuvatut, että sitä lukiessa oikein itsekin kiihtyi. Severne luki sen läpi kolme kertaa ja piti sitä kolmannella kerralla yhtä hyvänä kuin ensimmäiselläkin. Sitten hän kirjoitti sen puhtaaksi kirjoituskoneella. Se on kovin kiirastuli mihin kirjailija saattaa tekeleensä panna. Loistavimmatkin lauseet menettävät tuoreutensa kun ne kulkevat koneen läpi, varsinkin jos ei onneton tekijä saa sitä menemään nopeasti. Nyt se näytti yhtä hyvälle senkin läpikäytyään.
»Katso», sanoi hän, onnitellen itseään, »tämä on paras kertomus minkä ikänäni olen kirjoittanut! Sitten on kumma, jos olen edes lukenutkaan näin hyvää. Te romantikot väitätte, ettei realistisessa kuvauksessa ole mitään viehätystä, ei mitään kiihoittavaa eikä mitään fyysillistä hyväntunnetta. Tämäpä näyttää teille, että asia on päinvastainen!»
Hän kiiruhti viemään sen Brownille. Sitten hän koetti hartaasti ruveta synkkämieliseksi taas, mutta se oli vaikea tehtävä. Jollakin tavalla hän tunsi, ettei hänen asiansa ollut toivoton. Mestarinäyte tulisi leviämään laajalle ja todistaisi hänen tytölleen, että hän, tekijä, sittenkin on ollut oikeassa.
Kolme päivää myöhemmin sai hän kirjeen Brownilta, joka pyysi häntä tulemaan luokseen. Hän teki niin. Kustantaja antoi hänelle takaisin kertomuksen, enemmän murheellisena kuin vihaisena ja puhui moittien periaatteiden hylkäämisestä. Brown oli omantunnon mies. Hän oli sitä mieltä, ettei entisyys korjannut nykyisyyttä. Severne koetti selittää. Sitten sanoi Brown:
»Severne, olen käyttänyt paljon sinun teoksiasi ja olen pitänyt työstäsi. Lauseet ovat olleet joustavia, laatusanat ovat olleet nasevia. Sinä olet vapautunut runollisesta sanontatavasta ja ennen kaikkea, olet kuvannut elämää ihmisille sellaisena kuin se on. Olen pahoillani nähdessäni sinun luopuvan jaloista ihanteistasi.»
»Mutta», huudahti Severne, vakavasti huomauttaen, »eikö se kaikki ilmene kertomuksessani?»
»Alussa kyllä», vastasi Brown, »mutta sitten — —».
Hän huokaisi.
»Mitä tarkoitat?»
»Ratsastusta solassa», vastasi hän.
»Lauseet ovat joustavia ja laatusanat nasevia, mutta ah! Siinä on paljon runollista sanontaa ja se on niin kaukana todellisesta elämästä, että minusta se näyttää sotkuisen mielikuvituksen luonnottomalta kamaritekeleeltä.»
»Mitä, se osahan on realistisin koko jutussa», huudahti onneton tekijä pahoillaan.
»Ei», vastasi kustantaja lujasti. »Sitä se ei ole. Se ei ole mitään realismia ensinkään. Vaikkakaan itse tapausta vastaan ei olisi mitään muistuttamista, niin ovat miehen tunteet äärettömästi liioitellut. Niin surkeata raukkaa ei saata olla olemassakaan, kuin miksi sinä sankarisi teet! Olisin iloinen, jos saisin nähdä jotakin muuta sinulta — mutta tämä — ei!»