Hulluina raivosta potkivat, löivät ja repivät he Fitz Patrickin kasaan lysähtynyttä ruumista vielä senkin jälkeen kun hän oli menettänyt tajunsa. Silloin huusi huuhkaja korven kätköistä vai lieneekö ollut kettu, joka haukahti. Tuuli ehkä huokaisi tai jotakin mitätöntä tapahtui. Joka tapauksessa pakenivat miehet järjettömässä pakokauhussa paikalta. Yksin jäi siihen makaamaan tumma hahmo veren punaamalla lumella.
Fitz Patrick tuli tuskaa tuntien tajuihinsa ja käsitti silloin, että hän eli. Joka liike maksoi hänelle haikean valituksen ja jokin ulkopuolelta häntä itseään tuleva voima lisäsi tuskaa kaksinverroin. Vasta pitkän ajan kuluttua huomasi hän, että se oli kokki, joka hellästi hieroi hänen jäseniään ja päätään. Mies näytti olevan kummissaan potilaansa sitkeästä elämänhalusta.
»Pidin teitä silmällä» mutisi hän lohduttavasti. »En uskaltanut käydä väliin, mutta tulin luoksenne niin pian kuin saatoin. Katsokaahan, olen tehnyt valkean teitä varten ja keittänyt hieman teetä. Juokaahan vähän sitä. Eikä yhtään luuta poikki! Kyllä olette rohkea mies ja väkevä. Noin vahvoilla lihaksilla kykenisitte koska tahansa kaksintaisteluun Karkean Sasun kanssa. Koettakaahan käyttää jalkojanne, rakkaani, niin vien teidät kämpälle, sillä he ovat kaikki tukkihumalassa. Enkös sanonut, että he aikoivat tappaa teidät.»
»Mutta he eivät tehneet sitä», vastusti Fitz Patrick huumorin pilkahdus äänessä.
»Se ei ollut heidän vikansa, mutta ei teidänkään.»
Monta tuntia myöhemmin, ainakin siltä tuntui, matelivat he kämppää kohti. Pakkanen oli jäykistänyt Fitz Patrickin haavat ja ruhjoutumat ja joka askel toi tuskan laineen hänen valtimoitaan myöten päähän. He tulivat jo kämpän näkyville. Siellä vallitsi hiljaisuus. Molemmat tiesivät, että miehet olivat juoneet itsensä nukuksiin.
»Tahtoisin tappaa koko joukon heidän nukkuessaan», sähähti kokki puiden nyrkkiään.
»Niin minäkin», vastasi Fitz Patrick.
Silloin tulvahti avonaisesta kämpän ovesta savupilvi ja levisi hitaasti pakkasilmassa. Toinen seurasi toistaan ja pian oli kämppä täydessä liekissä.
»He ovat potkaisseet kaminan kumoon taas», sanoi Fitz Patrick istuutuen kannon päähän. Hänen silmänsä leimahtivat vihaa ja katkeruutta.
»Mitä te aiotte tehdä», kysyi kokki.
»Istua tässä», vastasi Fitz Patrick irvistellen.
Kokki lähti paloa kohden.
»Seis!» huusi mittaaja vihaisesti, »jos liikut askeleenkin, niin väännän niskasi nurin.»
Kokki katsoi häneen suurin, kysyvin silmin.
»Mutta hehän palavat elävältä!» koetti hän vastustella.
»Niin heidän pitääkin», murahti mittaaja. »Se ei ole heidän ansiotaan, että olen tässä auttaakseni heitä. Se on heidän omaa tekoaan, että makaan tuolla metsässä kykenemättä edes auttamaan itseäni. Ymmärrätkö? Minä makaan yhä tuolla metsässä.»
»Voi, voi», valitteli kokki, väännellen käsiään. »Poika parat». Hän alkoi itkeä.
Fitz Patrick tuijotti hetkisen suoraan eteensä. Sitten hän pyyhkäisi otsaansa ja huomioonottaen juuri äsken kokemansa pahoinpitelyn, pyyhälsi hän ihmeteltävällä vikkelyydellä mäkeä alas palavalle kämpälle. Kokki Seurasi häntä ilomielin. Kahden he sammuttivat palon, Miehet kuorsasivat kuin metsän pedot, häiriintymättä vähääkään koko rytäkästä.
»Teillä on sentään hellä sydän, Fitz», virkkoi kokki iloisena kun he sitten pesivät käsiään puolipäivällistä syödäkseen.
»Te ette voinut nähdä poikien palavan.»
Fitz Patrick katsoi häneen pitkään neliömäisten kulmainsa alta.
»Minun puolestani olisivat he kyllä saaneet palaa», sanoi hän vihdoin, »mutta minun isäntieni täytyy saada puut tänä talvena vedetyiksi ja täällä ei ole muita jotka siihen pystyisivät.»
IV.
UITTOPÄÄLLIKKÖ.
»Noudata määräyksiä vaikka talo menisi nurin», on hyvä ohje, mutta todella aikaansaapa uittopomo tuntee paremman. Se kuuluu: »hommaa tukit määräpaikkaansa. Tuo ne asetuksia rikkomatta, jos voit, mutta tuo ne joka tapauksessa.» Hän ei tarvitse kenttäpuhelimia päämajaan, saadakseen sieltä neuvoja tämän ohjeen hengessä toimiakseen. Se saattaisi tuottaa ikävyyksiä päämajalle.
Jimmy oli tuollainen uittopomo. Sen vuoksi kutsuikin Mr Dale, Morrison & Dalen liikkeestä hänet luokseen, kun Mr Dale aivan arvaamatta tuli sitoutuneeksi uittamaan viisi miljoonaa jalkaa tukkeja määräpäivään mennessä ja päälle päätteeksi mahdottoman mailimäärän päässä joen yläjuoksun varrella olevia tukkeja.
Jimmy oli pieni mies, ilmettä vaihtamaton kuin egyptiläinen sfinksi. Monias vuosi sitten julkaisi eräs ranskalainen pilalehti sarjan kuvia, joitten piti esittää Persian shahia eri mielentiloissa. Kunkin kuvan alla oli selittävä teksti kuten Yllätys, Suru, Viha ja Hämmästys. Kuvat olivat kaikki tarkalleen samanlaiset ja yhtä tunteettomat.
No niin, sellainen oli Jimmy. Hän oli aina samanlainen. Hänen tukkansa riippui tuuheana ja mustana otsalla, hänen partansa ulottui tuuheana ja mustana yli poskiluitten ja hänen kulmakarvansa soluivat yhtä tuuheana ja mustana yhtenäisenä viivana ohimosta toiseen. Olipa hänen pieni, kiinteä ja lihaksikas ruumiinsa missä työssä hyvänsä, niin pysyi hänen mustanvalkea järkkymättömyytensä aina samana. Tavallisesti istui hän polvet ristissä tuijottaen suoraan eteensä ja imien »merenvaha»-nysäänsä, jonka hän oli ansainnut kokoamalla Spearhead-tupakan kiinnikenauhoja. Sanoitpa hänelle mitä hyvänsä, niin katosi se loiskahtamatta hänen ihmeelliseen tyyneyteensä, tulematta sieltä enää koskaan ihmisten ilmoille. Hän toimi mahdollisesti joskus sen johdosta, mutta aina selittämättä mitään, tyynesti, ylhäisen järkähtämättömästi kuin kohtalo.
Todellakin, hän ei koskaan selvitellyt aikeitaan, ei edes työnantajilleen.
Daly kiikutteli ruumistaan edes takaisin toimistotuolissaan. Jimmy istui pystyssäpäin, musta lakkinsa riippuen polvien välissä. »Haluan että otat johtoosi uittomiehet, Jimmy», sanoi tuo mahtava mies. »Tahdon, että sinä uitat nuo tukit meidän puomiemme sisään niin pian kuin vain voit. Annan sinulle aikaa noin kaksikymmentä päivää. Sen pitäisi mennä siinä. Sandersin saat merkitsijäksi ja Merrilen keittämään. Voit saada hyvän miehistön itäiseltä jokihaaralta, jossa uitto juuri on päättynyt.»
Kun Daly oli lopettanut, nousi Jimmy ylös ja meni sanaakaan virkkamatta ulos. Kaksi päivää jälkeenpäin oli hän kuudenkymmenen miehen kera neljäkymmentä viisi mailia ylempänä joenvartta.
Jimmy tiesi yhtä hyvin kuin Dalykin, että viimemainittu oli antanut hänelle vaikean tehtävän. Kaksikymmentä päivää oli liian lyhyt aika. Mutta sehän ei ollut hänen asiansa.
Tukit olivat talven kuluessa vedetyt kasaan joen uomaan. Niitä oli kolmen mailin pituudelta rullateiden varsilla. Jimmy ja hänen miehensä alkoivat alapäästä purkaa kasoja jokeen. Välistä solui siihen vain kaksi tai kolme tukkia kerrallaan, toisinaan saattoi kokonainen kerros lähteä liikkeelle, aprikoida hetkisen ja sitten purkautua jokeen kuin jyvät elevaattorista. Pian alkoi kapeissa paikoissa rullateiden alapuolella syntyä ruuhkia. Kaksitoista miestä määrättiin erikoisesti ruuhkan purkajiksi. Heidän tehtävänään oli pitää joki selvänä, jottei alituisesti kasvava tukkitulva sulkisi jokea. Se ei ollut mikään helppo tehtävä. Kun ruuhkaantumista jatkui pitkin jokea, täytyi rullateiltä siirtyä miehiä varsinaisten ruuhkamiesten avuksi. Siten ui muutama tukki onnellisesti patolammikkoon Grand Rapidin luona muutamassa päivässä, mutta pääjoukko ruuhkaantui ja purkautui ja ruuhkaantui uudelleen eräässä kohdassa muutama maili rullateiden alapuolella, samalla kuin suuri joukko tukkeja ajautui rannoille takertuen siihen paikkaan ja kasaantuipa itse rullateillekin.
Jimmy oli määrännyt kaksi päivää rullateiden tyhjentämiseen. Se tapahtui myös kahdessa päivässä. Sitten lähti takaosa liikkeelle. Takajoukon miesten tuli huolehtia siitä, että viimeinenkin tukki tuli jokeen. Kun ruuhka hajosi, syöksyi sen keskiosa uljaasti virtaan, mutta sen siivet hajaantuivat rannoille harmillisella tavalla. Välistä pakkautui suuria tukkeja aivan kuivalle saakka. Takajoukko vieritti ne taas jokeen. Kun itsepäinen tukki ajautui karille, hyppäsivät miehet iloisesti sen kimppuun jääsohjun pyöriessä heidän ympärillään ja irroittivat sen karilta. Aika ajoin he seisoivat pystyssä päin yhdellä ainoalla, epävarmalla tukilla työntäen voimakkaasti kekseillään, hyhmäisen veden solistessa heidän naulapohjaisten uittokenkiensä läpi.
Jonkinlaisena korvauksena vallitsi luonnollisesti ankara kilpailu vasemman ja oikean rannan miesten välillä siitä mikä »siipi» nopeammin kulkisi eteenpäin. Ja ihminenhän tuntee jonkinlaista fyysillistä hyväntunnetta uskaltautuessaan kolmenkymmenen jalan korkuisen ruuhkan alle siinä tiedossa, että mahdollisesti saa koko ruuhkan niskaansa tai laskiessaan yhden tukin varassa raivoavaa koskea alas. Luulen sitäpaitsi, että kuulumista jälkijoukkoon pidetään korkeimpana kunniana. Ja kuitenkin ovat tunnit pitkiä, vesi kylmää ja lisäksi on nukuttava teltoissa.
Helposti huomaa, että takajoukon saavutukset määräävät koko uiton edistymisen. Muutamat etimmäiset tukit saattavat uida viisikinkymmentä mailia päivässä, mutta jos selvittely takana on käynyt hitaasti, niin ei uitto ole edistynyt tuhatta jalkaa enempää. Sen vuoksi Jimmy pysytteli jälkijoukossa.
Jimmy oli erinomainen tukinuittaja. Luonnollisesti hänellä oli tarmoa. Hän saattoi keksillään saada aikaan vaikka mitä, ja hän oli valmis sorvaamaan lakin päästä miltä kerskurilta tahansa, mutta hänellä oli myöskin arvostelukykyä. Hän tiesi, miten vettä oli käytettävä, miten saada selvä lukkotukista ruuhkassa ja mihin sijoittaa miehensä, sanalla sanoen hän sai tukit määräpaikkaan. Jimmy tunsi sitäpaitsi jokensa päästä päähän, jotenka hän oli päässään tehnyt pienen suunnitelman noiksi kahdeksikymmeneksi päiväksi. Kahdeksan neljättä tuntia rullateitä varten, puolitoista päivää yläkoskia varten, kolme päivää patolammikkoon uittamista varten, yhden päivän Grand Rapidin sulun läpäistäkseen, kolme päivää jokihaaraa varten ja niin edespäin. Jos kaikki meni hyvin, niin hän onnistuisi, mutta silloin siihen ei myöskään saanut tulla mitään esteitä väliin.
Kokematon saattaisi ehkä tästä epätäydellisestä suunnitelman tapaisesta kuvitella, että Jimmy oli laskenut aikansa liiankin runsaaksi suoriutuakseen mailin matkan koskilta patolammikolle. Kuinka olikaan, huomasi Jimmy kuitenkin, että hän oli suunnitellut matkaa varten liian vähän aikaa, sillä tämä väli joessa oli erikoisen vaikea ja vaivalloinen.
Patolammikon vesi ulottui noin puoli mailia virtaa ylöspäin, sitten tuli neljä jalkaa putoava koski, jossa vesi kohisi ja levisi viuhkamaisesti hajautuneille sorakareille. Nämä ne juuri aikaansaivat kepposen. Päästyään kosken kourista näyttivät tukit itsepäisesti tahtovan levähtää kareilla kuin väsähtänyt karjalauma. Jälkijoukon oli kahlattava niihin käsiksi. He nostivat ja työnsivät, vetivät ja puskivat ja oli heillä vihdoin ilo nähdä yhden ainoan tukin vierähtävän väylään. Välistä koko tusina miehiä iski keksinsä tukin kylkeen ja nosti sen pelkällä raa’alla voimalla syvälle vedelle. Kun ottaa huomioon, että uitettavana oli noin kaksikymmentä tuhatta tukkia ja että hyvinkin puolet niistä tarrautuivat kareille, voi arvata, että jälkijoukon työ tuli ylivoimaiseksi. Jimmyn kolmesta päivästä oli jo kolme neljännestä mennyt ja kolmasosa työstä oli vasta tehty. M’Gaun, luikun pomo, teki pieniä laskelmia.
»Siinä menee vain kaksikymmentä päivää», uskoi hän Jimmylle. »Varmasti!»
Jimmy ei vastannut sanaakaan, vaan puhalteli piipustaan valtavia savupilviä. M'Gaun kohautteli epätoivoissaan olkapäitään.
Mutta tuo pikku mies oli myöskin tehnyt laskelmia ja hänen tuumansa kypsyivät ja täyttyivät pikemmin kuin M’Gaun saattoi aavistaakaan. Samana aamuna kuljeskeli Jimmy verkalleen kädet taskussa tukkikasojen joukossa. Silloin tällöin pysähtyi hän sanoakseen puoliääneen pari sanaa yhdelle ja toiselle miehelle. Puhuteltu katsahti ensin äärimmäisen hämmästyneenä häneen, nosti sitten keksinsä olalleen ja lähti kämppää kohti, jättäen pienentyneen jälkijoukon jännittyneen uteliaaksi. Pian lensi sanoma. »Yö- ja päivävuoroja», kuiskivat he keskenään, vaikka heistä oli sangen vaikea huomata mitään eroa siinä jos koko joukko työskenteli puoli aikaa tai puoli joukkoa teki työtä koko ajan.
Nyt alkoi Dalykin tulla levottomaksi. Hän tuli junalla Grand Rapidille huolestuneen näköisenä. Nähdessään suhteettoman pienen joukon turhaan ponnistelevan rannalle levinneitten tukkien kimpussa, kirosi hän hartaasti ja etsi Jimmyn käsiinsä.
Jimmy näytti rauhalliselta.
»Kyllä me ne uitamme aikanaan Mr Dale», sanoi hän.
»Aikanaan», murisi Dale. »Kyllä kai! Emme me siihen voi käyttää koko kesää. Tukkien täytyy olla meidän puomiemme sisäpuolella neljäntoista päivän kuluessa, muuten meidät paha perii.»
»Kyllä ne tulevat ajoissa», vakuutti Jimmy.
Sellainen puhe oli Dalysta tolkutonta ja sen hän sanoikin julki. »Siinähän menee neljätoista päivää ennenkuin saatte tukit edes noitten kirottujen karien yli», päätteli hän viimein. »Sinun täytyy hankkia lisää miehiä, Jimmy.»
»Olen koettanut», vastasi päällysmies. »Ei saa mistään lisä väkeä.»
»Kärsivä Mooses», huokaili omistaja. »Se merkitsee viidenkymmenen tuhannen dollarin häviötä minulle. Älä puhukaan mitään minulle! Olen ollut näissä asioissa koko elämän aikani. Minä tiedän ettet viikossa voi saada niitä tästä minnekään.»
»Minä vien ne tästä huomisaamuna, mutta se saattaa maksaa hieman.»
Daly katsahti tukkijoukkoja ja viittätoista miestä, jotka ahersivat niitten kimpussa ja palasi pahoilla mielin kaupunkiin, alkaen valmistautua häviötään vastaanottamaan.
Auringon laskun aikaan lakkasi jälkijoukko työstään ja hajaantui joenrannalla oleviin valkoisiin telttoihinsa. Siellä he ripustivat märät vaatteensa kuivausristikoille, joita oli kyhätty suuren valkean ympärille, söivät tusinan munia muun illallisen palanpaineeksi, polttivat piipullisen väkevää »Peerles» tupakkaa ja ryhtyivät kertomaan juttuja, laulamaan ja tekemään uteliaita kysymyksiä, joihin he kuitenkin jäivät vastausta vaille. Työstä poistettu joukko ei tiennyt mitään. Näytti siltä kuin heidän olisi pitänyt lähteä työhön illallisen jälkeen, mutta silloin tuli Jimmy ja kehoitti heitä menemään nukkumaan. He noudattivat käskyä ja olivat pian unohtaneet koko homman.
Mutta puolen yön aikaan astui Jimmy lyhtyineen rauhallisesti suureen telttaan ja kosketti kepeästi kutakin levännyttä miestä olkapäähän. He nousivat vastaansanomatta ja seurasivat Jimmyä ulkopuolelle. Siellä heille jaettiin aseet käteen. Sitten pieni joukko lähti äänettömästi liikkeelle alaspäin tähtien taivaalla kimmeltäessä.
Jimmy johti heitä, astuen kädet syvällä taskuissa ja puhaltaen säännöllisin väliajoin savupilven »merenvahanysästään». Kahdenkymmenen minuutin kuluttua sivuuttivat he voima-aseman, sitten tulivat he Kanavakadulle. Sana kulki miehestä mieheen olemaan ääneti. Kultarastaan sahan luona heidän johtajansa äkkiä sukelsi piiloon lautatapulien väliin ja kehoitti seuralaisiaan kiiruhtamaan. Hetkistä myöhemmin meni siitä ohi lihava ja arvokas poliisi, heilutellen pamppuaan. Poliisin mentyä lähti Jimmy taas liikkeelle viidentoista miehen kanssa, jotka nyt oivalsivat, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tekeillä. Pian kuului heikkoa kohinaa yön hiljaisuudessa. He astuivat erään tien poikki ja olivat hetkistä myöhemmin valtapadon luona.
Vesi virtasi pitkänä sileänä vyörynä kuin sula teräs äänettömästi padon yli, välähytellen siihen kuvastuvia tähtiä kuin pieniä salamoita. Alempana muuttui se valkeaksi vaahdoksi, mylvien kuin vihoissaan yläpuolellaan olevalle sametille. Kymmenen sekuntia myöhemmin tuo kaunis pinta särkyi. Korkojaan painaen padon harjaa vasten polviaan myöten vedessä seisoi siinä mies nojaten vahvasti taaksepäin pysyäkseen virran painoa vasaan tasapainossa. Kaksi muuta miestä ojensi hänelle lyhyen, raskaan puun. Kolmas, painaen käsivartensa ja hartiansa veteen naulasi sen pystyyn äänettömin vasaran iskuin. Aivan kuin taikavoimalla nousi toinen puu tukemaan ensimmäistä, sovittautuen jo valmiiksi sahattuun loveen. Miehet siirtyivät kahdeksan jalkaa eteenpäin, sitten taasen kahdeksan jalkaa ja niin edelleen. Lisää miehiä astui veteen. Rivi raskaita kaltevia tukkeja nousi padon kupeesta, jakaen virran pitkiin nuolenmuotoisiin vakoihin. Puoli yhden aikaan putosi Tom Clute patolammikkoon. Hän ui rantaan ja hänen paikalleen astui Purdy.
Kun tuet ulottuivat puolitiehen jokea ja miesten kauniisti kaartuvia selkiä näkyi kaikkialla, antoi Jimmy käskyn ruveta asettamaan poikkilankkuja. Raskaita lankkuja liukui toisensa perästä äskeisten tukien poikki ja nouseva vesi painoi ne lujasti näitä vastaan. Ylimmän lankun kiinnitti pari lujaa naulaa, niin ettei se voinut vääntyä paikoiltaan. Tasainen joki murisi ja jurisi ja alkoi nousta estettä vasten ja syöksyi kiihtyvällä voimalla sen sivu.
Poliisi, joka käveli edes takaisin Kanavakatua, ei kuullut työn kulusta mitään. Jos hän olisi ollut tarkkahuomioinen, niin olisi hän pannut merkille joen alati muuttuvan äänen. Hetken kuluttua hän jonkun ilmeisen muutoksen johdosta huomauttikin:
»No, sepä merkillistä.»
Hän kuunteli hetken, mutta jatkoi sitten matkaansa. Kosken oikut eivät häntä yhtäkaikki liikuttaneet. Hänelle kuului Kanavakadun itäinen puoli ja itäinen puoli näytti rauhalliselta.
Joki oli hiljentynyt aivan äänettömäksi. Jimmyn viimeinen poikkilankku oli paikoillaan. Taempana nukkuvassa kaupungissa löi tornin kello kaksi.
Saatuaan tällä tavalla veden pinnan nousemaan patolammikossa kolmisen jalkaa, lähti Jimmy miehineen iloisella miellä joskin läpimärkänä puikkimaan ylöspäin kylmässä aamuvarhaisessa lähtöpaikkaansa, jossa heidän toverinsa nukkuivat viattoman unta. Kun he tulivat karien kohdalle pysähtyivät he. Sieltä kuului kumeaa murinaa aivan kuin vastahakoinen karja olisi ajettu makuusijoiltaan, kun nouseva vesi kohautteli kareille takertuneita tukkeja. Vesi oli jo noussut niin pitkälle korotetusta patolammikosta.
Tukinuittajan kannalta katsoen oli asia nyt varsin yksinkertainen. Nukkuneet viisitoista miestä herätettiin heti ihmettelemään ja kummastelemaan. Kolmen aikaan, juuri kun auringon nousu rupesi erottamaan itää lännestä, ilmoitti keksien kolina, että korkean veden tarjoamaa apua ei suinkaan laiminlyöty. Siitä kello kuuteen oli vielä kolmen tunnin aika ja kolmessa tunnissa saattaa saada paljon aikaan tulvavedessä. Viimeinen kuivalle ajautunut tukki lähti liikkeelle juuri silloin kun ensimmäinen kaupunkilainen läntisellä puolella havaitsi, että hänen kellarinsa oli täynnä vettä. Kun tuo hämmästynyt kansalainen avasi ulko-ovensa nähdäkseen mitä oli tekeillä, pääsi häneltä kamala ääni ja sitten hän häätyi tekemään itselleen lauttaa.
No niin. Sanomalehdet julkaisivat lisälehtiä, joissa oli otsakkeita sellaisia kuin »Väkivaltaa», »Omavaltaista lainrikkomista» y.m. Tehtaan omistajat kanavan varrella valittivat katkerassa äänilajissa sitä, että heidän pannuhuoneissaan oli vedenpaisumus ja varastojen omistajat, joilla oli helposti turmeltuvaa tavaraa, kiljuivat vahingonkorvausta. Tavalliset kansalaiset alkoivat tyynesti tyhjentää alavia paikkoja asuntomaillaan. Yhdeksän tienoissa, sitten kun pahin kiihtymys oli ohi ja sulkutelineet oli paiskittu koskeen laittomilta paikoiltaan, lähti osasto ratsupoliiseja etsimään tihutyön tekijää. Viimemainitun tapasivat he seisomassa eräällä puomitukilla johtamassa tukin laskua. Hän kieltäytyi liikahtamasta paikaltaan. Eräs lihava poliisimies uskaltautui pari askelta uivalle puomille, nosti tasapainonsa menetettyään kätensä ilmaan ja selvisi vihdoin suurin ponnistuksin kuivalle, johon hän jäi läähättäen istumaan. Poliisien kehoituksia tulemaan esille ja antamaan vangita itsensä ei Jimmy ottanut kuuleviin korviinsa. Säännöllisin väliajoin puhalsi hän aimo tukevan savupilven »merenvahastaan» ja johti rauhallisesti uittotyötä. Kahdenkymmenen jalan levyisestä sulusta meni tunnin kuluessa noin miljoona jalkaa puuta. Niinpä Jimmy sitten hieman jälkeen puolen päivän tuli omasta ehdostaan maalle ja antautui poliisien käsiin.
»Alempana sinulla ei enää ole mitään vaikeuksia», huomautti hän apulaiselleen, M’Gaunille, katsellessaan miettiväisenä kun viimeinen tukki livahti sulkuportista. »Pidä vain silmä kovana ja tukit liikkeessä.»
Sitten hän täytti piippunsa, sytytti sen ja astui odottavien poliisien luo.
Poliisiasemalla joutui hän uutishankkijain haastateltavaksi. Se on, he tekivät kysymyksiä. Yhteen ainoaan saivat he vastauksen.
»Ettekö tiennyt, että rikoitte lakia edesottamisillanne?» kysyi Eaglen mies. »Ettekö tiennyt, että teidät vangittaisiin?»
»Luonnollisesti!», vastasi Jimmy, ilmeisellä halveksunnalla
Seuraavana aamuna oli oikeussali täynnä kuuntelijoita. Jimmy tunnusti syyllisyytensä ja tuomittiin maksamaan viisisataa dollaria sakkoa tai yhdeksänkymmentä päivää vankeutta. Kaikkien ihmeeksi kaivoi hän taskustaan pitkän rullan ja maksoi sakon. Läsnäolijat pitivät sitä vallan merkillisenä asiana, että tavallinen uittopomo kantoi taskussaan sellaisia summia. He eivät olleet läsnä siinä kohtauksessa, joka Jimmyllä ja hänen isännällään edellisenä iltana oli ollut. Viimeksimainittu seisoi oven suussa kun pieni mies astui oikeussalista.
»Jimmy», sanoi Mr Daly niin selvästi, että jokainen sen kuuli, »olen äärimmäisen pahoillani nähdessäni sinut tässä pälkähässä, mutta toivon, että se on koituva sinulle hyväksi opetukseksi. Ensi kerralla täytyy sinun ymmärtää, että sinä et saa poiketa määräyksistä.»
Siten pudisti ovela Daly kaiken vastuun hartioiltaan.
»Kyllä, sir», sanoi Jimmy nöyrästi. »Tulivatko tukit aikanaan alas, Mr
Daly?»
He katsoivat toisiinsa vakavina. Sitten, ensi ja ainoan kerran suli Jimmyn mustanvalkoinen, tutkimaton naamari. Hänen vasemmassa silmässään välähti heikosti veitikka. Sitten painui silmäluomi ennalleen.
V.
VIIDES TIE.
Profeetta myönsi ennen muinoin neljän asian menevän yli hänen ymmärryksensä, nimittäin kotkan tien ilmassa, madon tien kalliolla, aluksen tien meren pinnalla ja nuoren miehen tien neitosen sydämeen, mutta meidän nykyaikaisten ihmisten täytyy lisätä siihen vielä viides tie, nimittäin oikeuden tien. Sillä useinkin pääsee itse teosta tavattu tökerö pahantekijä pienellä rangaistuksella, kun taasen ovela rikollinen, vaikka onnistuukin salaamaan tekonsa kekseliäästi, aikansa harhailtuaan maksaa rikkomuksensa hengellään. Siihen tapaan sattui Regis Brugieren kuolema.
Tapahtui näet, että vuoden lopulla kaksi muukalaista saapui St. Jeauneen aikomuksella ruveta ampumaan metsäkanoja ja Regis Brugiere palkkautui heidän oppaakseen. Hänen tehtävänsä eivät olleet moninaiset. Hänen tuli vain opastaa heitä mäntymetsävyöhykkeestä toiseen. Mutta joutilaisuudessaan seurasi hän heidän mukanaan usein ja niin hän ihastui Jimiin.
Jim oli mustan ja valkoisen kirjava setteri. Regis Brugiere katseli sitä, kun se huolekkaana juoksenteli metsässä, sen jalkojen noustessa kuin teräsjouset, pää korkealla ja sen viisaat, lempeät silmät piiloutunutta otusta tähyillen. Kun sen nenään sitten sattui saaliin haju, pysähtyi se äkkiä ja katseli ympärilleen häntäänsä heilutellen. Se ei ottanut askeltakaan tullakseen parempaan varmuuteen saaliin olinpaikasta ennenkuin sen isäntä oli tunkeutunut tiheikön läpi sen viereen. Siten sai tämä monta kertaa tilaisuuden ampua koiran edestä lentoon pyrähtävää lintua, jota hän ei muuten useinkaan olisi tavannut.
Mutta jos lintu pysyi hiljaa, astui Jim varovaisesti kuin munilla kävellen, kunnes sen nenän täytti lämmin linnunhaju. Silloin se pysähtyi, jäykistyen äkkiä eläväksi, kauniiksi kuvapatsaaksi. Seurasi hetken jännittävä odotus. Rymisten lähti silloin lintu lentoon. Sitä seurasi nopea laukaus lintupyssystä, höyhenpilvi ilmassa ja pitkänloiva putoaminen. Jim katsahti ylös, innokkaana, mutta hilliten itsensä.
»Ota kiinni, Jim», sanoi mies.
Heti ryntäsi Jim pois, tullakseen hetken perästä takaisin voitonriemuisena kantaen metsäkanaa varovaisesti hampaissaan.
Tai sattui laukaus menemään harhaan. Jim odotti kunnes kuuli pyssyn lukon räsähtävän kiinni uuden panoksen saatuaan, sitten se liikkui hillitysti kuin ainakin hyvän kasvatuksen saanut ja haisteli tutkivasti ja kauan paikkaa, jossa lintu oli ollut.
Näitä kaikkia näki Regis Brugiere seuratessaan metsästystä salojen tiheiköissä sillä seurauksella, että hän rikkoi kymmenettä käskyä vastaan ja himoitsi Jimiä suuresti. Hän jumaloi koiran ylhäistä arvokkuutta, sen gentlemannimaista hätäilemättömyyttä metsässä, sen hyvin kasvatettua suloa kun se istui takajaloillaan katse etäisyyteen kohdistettuna.
Ja niin Regis Brugiere sitten varasti Jimin ja kätki sen visusti. Teko ei hänelle merkinnyt juuri mitään. Hän ei tuntenut Jimin arvoa, sillä Pohjolassa on koira vain koira. Kun muukalaiset olivat lähteneet valittaen koiransa menetystä, kuormasi Regis Brugiere rekeensä muonavaroja ja pyyntivehkeensä ja lähti painumaan luoteeseen vuotuiselle pyyntiretkelleen. Hän otti mukaansa Jimin, joka nyt oli täydelleen tottunut uuteen isäntäänsä.
Yhdessä he kulkivat kauaksi metsien kautta, yli monen joen ja nevan, läpi monen viidakon ja vuoriseudun. Regis Brugiere veti rekeä perässään. Tehtävä olisi oikeastaan kuulunut Jimille, mutta Regis Brugierestä se olisi tuntunut siltä kuin hän olisi valjastanut Pyhän Cloudin Ignatiuksen St. Jeaunen herran omenakärryjen eteen. Niin sai Jim juosta ristiin rastiin matkan varrella iloiten vapaudestaan Regis Brugieren iloitessa koiran näkemisestä. Aikanaan saapuivat he eräälle metsäaukeamalle, jonka läpi virtasi pieni lähteen silmästä pulppuava kirkasvetinen puro. Tässä Regis Brugiere nakkasi lopullisesti lumikengät jaloistaan ja tähän hän kyhäsi pienen kämpän ja asettui siihen Jimin kanssa talosille.
Neljänkymmenen mailin säteen laajuudelle asetteli hän sitten ansojaan ja loukkujaan majaville, kärpille, ketuille, saukoille ja muille Pohjolan turkkiniekoille. Säännöllisin väliajoin kierteli hän kullakin ansallaan, nopeasti liukuen lumikengissään. Jim seurasi häntä aina. Kun lumi oli syvä vaelsi koira vaivaloisesti Regis Brugieren jäljessä. Kun sitä taasen oli vähemmän etsi Jim metsäkanoja tai muita lintuja, tutustui moneen outoon seikkaan tai juoksenteli jäätyneitten metsälampien tasaisia pintoja.
Ansapaikoilla täytyi Jimin jäädä loitommaksi. Mies jätti sille takkinsa ja lumikenkänsä ja Jim kuvitteli vartioivansa niitä uskollisesti. Paluumatkalla molemmat iloitsivat parhaansa mukaan. Regis Brugiere nosti Jimin korkealle ja heitti sen syvimpään nietokseen. Jim piti siitä kovasti ja sukelsi lumeen mielihyvästä haukahtaen. Hetken perästä se taas tuli esille kinoksesta ja tanssi varpaillaan miehen ympärillä leikillään murahdellen ja pyytäen häntä uudistamaan hauskan tempun. Ne olivatkin ainoat tilaisuudet, jolloin Jim vapautui juhlallisuudestaan. Muina aikoina olivat sen ruskeat silmät täynnä surumielistä, hillittyä uskollisuutta.
Metsissä oppi Jim pahoille tavoille. Se muuttui taas tavalliseksi koiraksi. Havaitessaan, ettei Regis Brugiere välittänyt mitään metsäkanoista, joita se niin huolellisesti näytti, päätti Jim metsästellä omin neuvoin. Ensin sen omatunto soimasi sitä siinä määrin, että se tunsi tekevänsä suorastaan syntiä. Mutta jälkeenpäin rauhoitti sitä isäntänsä iloinen hyväksyminen. Se hiipi ja seurasi jälkiä, syöksyi ja ajoi takaa ja rikkoi kaikkia niitä siveyssääntöjä, jotka oikeata seisovaa setteriä sitovat. Se tiesi siveyskäsitteiden höltymistä, mutta tiesi myöskin etua. Sillä Jimistä sukeusi oikein asiantuntija otuksen yllättämistaidossa lumessa. Sen parhaaksi tempuksi tuli nyt sama, joka jo alkukoirallakin oli ollut, nimittäin pieni tauko ennen hyökkäystä. Jim oli suloisen riippumaton. Se elätti itsensä täydelleen, paitsi muutamiin herkkupaloihin nähden.
Mutta yhtä seikkaa se ei käsittänyt ja se oli hirvi. Sen mielestä hirvi oli sama kuin hevonen tai lehmä. Se ei voinut ymmärtää, eikä siitä suuresti välittänytkään, miksi ne niin äkkiä pakenivat kun se ilmestyi paikalle. Regis Brugiere koetti opettaa sitä, mutta turhaan. Sen vuoksi tapahtuikin, että Jim usein täytyi jättää kotiin, sillä yksinäiselle pyyntimiehelle on hirvi arvaamattoman kallis saalis. Se tietää sekä ravintoa, että vaatetusta.
Sellaisessa tapauksessa oli Regis Brugieren tapana pinoa runsaasti puita takkaan, jotta hänen ystävänsä oli hyvä olla hänen poissa ollessaan. Sittenkin jätti hän koiran lohduttomana kämppään. Ensi kerralla pääsi Jim ulos kämpästä ja tuli isäntänsä perässä osoittaen suunnatonta iloaan jo matkan päässä. Regis Brugiere palasi takaisin harmistuneena ja tapasi kämpän oven selkosen selällään. Jim oli osannut vetää oven auki hampaillaan. Turkismetsästäjän täytyi silloin tehdä oveen salvan, jotta koira ei voisi aukaista sitä. On ehkä paikallaan selittää, että tuollaisissa kämpissä ovi tavallisesti liittyy vain tiukasti pieliä vasten.
Huomatkaa nyt, että ellei Regis Brugiere olisi varastanut ja piiloittanut Jim koiraa, ei hänen olisi tarvinnut asettaa äskenmainittua salpaa. Ilman salpaa olisi hän varsin helposti voinut avata oven ainoastaan nojautumalla siihen. Jos hän olisi voinut työntää oven auki, niin olisi sekä hänen, että Jimin ollut hyvä olla. Ja tämä juuri pakottaa meitä ihmettelemään tuota viidettä tietä, oikeuden tietä, jonka nojalla ihminen joutuu korvaamaan rikkomuksensa elämällään.
Eräänä aamuna keskitalvella, kun oli hyvin kylmä, noin seitsemänkymmentä astetta pakkasta, päätti Regis Brugiere lähteä hirven ajoon. Kuten tavallista teki hän suuren roihun takkaan, levitti vaatteen Jimin mukavuudeksi, pujotti salvan hihnan vartavasten tekemänsä reiän läpi ja lähti metsään. Saavuttuaan suon laitaan, irroitti hän lumikenkänsä ja alkoi huolellisesti astua pitkin kaatuneita puunrunkoja. Astuessaan eräälle mädänneelle oksalle, joutui hänen oikea jalkansa arvaamatta syvään koloon. Hän kompastui ja kaatui kasvoilleen.
Selvittyään ensi tuskasta niin paljon, että hän saattoi tajuta mitä oli tapahtunut, huomasi hän taittaneensa molemmat sääriluunsa polven alapuolelta.
Ensi osa matkaa kämpälle oli paljasta kiroilemista, toinen kului rukouksessa ja kolmas osa oli kammottavaa hiljaisuutta. Ensi osalla menetti hän pyssynsä, toisella rohkeutensa ja kolmannella tietoisuutensa siitä mitä hänen ympärillään oli. Kuten raajarikkoutunut kaniini laahasi hän itseään lumessa; ainoa tumma pilkku valkoisessa äärettömyydessä. Metsän tummat puut tuntuivat hänen puolitajuisessa mielessään kokoontuvan uteliaina hänen ympärilleen katsellen häntä ylhäisen säälivinä. Ja hänen yllään, näkymättömänä, saavuttamattomana leijaili Pohjolan peloittava pakkanen, odottaen hänen lopullista tupertumistaan.
Metsänkävijän sitkeyden ja villieläimen vaiston avulla pääsi Regis Brugiere vihdoin aukeamalle, jossa hänen kämppänsä oli. Hänen taakseen jäi syvä, kiemurteleva lumivako, hänen kärsimystensä säälittävänä todistajana. Hänen voimansa olivat loppuneet, mutta hän oli kotona. Pitkän ajan kuluttua pääsi hän ovelle ja siinä hän lepäsi. Tapaus oli kauhea, mutta se oli ainoastaan yksi monesta elämän julmassa todellisuudessa.
Hämärä laskeusi erämaahan tuoden tullessaan salaperäiset äänensä. Niitten joukossa kuiskasi pakkanen äänekkäimmin. Regis Brugiere tunsi sen henkäyksen sydämessään ja heräsi peljästyneenä välinpitämättömyydestään. Oli jo aika koota voimansa ja pyrkiä sinne missä oli ruokavaroja ja lämmintä. Tuskaisesti kääntyi hän oikealle kyljelleen ja varustautui kurottautumaan salvan hihnaa kohti. Hänen ensimmäinen liikkeensä aiheutti sellaisen tuskan, että sen saattoi kestää ainoastaan hammasta purren ja silmät kiinni ja niin vähäpätöinen kuin tehtävä olikin, vaati se hänen koko voimansa viimeisetkin rippeet. Se saikin eränkävijän kesyttömän luonnon heti vastaamaan haasteeseen. Regis Brugiere keskitti kaiken tahtonsa äärimmilleen. Kuten kilpajuoksija kiinnitti hän huomionsa maaliin, joka, jos se jäi saavuttamatta, tiesi turmiota.
Tuuma tuumalta hiipi käsi sokeasti hihnaa kohti. Se saavutti sen, mutta luiskahti ohi.
Silloin, kuten tuli ennen sammumistaan, leimahti Regis Brugieren luonto. Kummallisesti väännellen ruumistaan ja kasvojaan kohosi hänen ruumiinsa pystyyn, käden yhä hapuillessa karkeatekoista ovea. Sitten se horjahteli hetkisen ja lysähti kokoon. Miehen tahdonvoima solui hänestä viimeisessä äärimmäisessä yrityksessä. Kahdesti koetti hän vielä umpimähkään, mutta ne olivat heikkoja yrityksiä. Vihdoin, huoahtaen, antautui hän pakkaselle, joka häntä oli odottanut. Pakkanen oli armelias. Regis Brugiere nukahti.
Viisi päivää myöhemmin lopetti Jim, mustan ja valkoisen kirjava setteri levottoman edestakaisin-kulkunsa, lopetti yrityksensä hypätä öljytylle akkunalle, jonka takana oli metsä ja ruokaa yllin kyllin, lopetti kiipeämisensä ruoan täyteistä hyllyä kohti ja kiertyi kokoon oven eteen mahdollisimman lähelle isäntäänsä, joka makasi sen ulkopuolella. Siinä se kuoli nälkään, uneksien armeliaassa turtuneisuudessa metsäkanoista lumisessa erämaassa. Siten täyttyi oikeus Regis Brugieren ja Jim koiran asiassa.
VI.
TAIVAAN TUULIEN TUUDITELTAVANA.
1.
Barbara oli kauan kahdenvaiheella ottaako reikäompeleiset vaiko silkkisukat, mutta päätti vihdoin ottaa ensinmainitut. Sitten hän suvaitsi tarjota pienen tyytyväisen hymyn miellyttäville pikku kasvoilleen peilissä ja astui ovesta tätinsä luo. Täti hämmästyi asianmukaisesti. Barbara levitti nyt ensi kerran sievät harsosiipensä Pohjolan suurilla metsämailla. Omituisen heiveröisen sopeutumattomalta näytti hän nyt tuvan karkeiden seinien muodostamaa taustaa ja ovesta näkyvää tummaa metsänreunamaa vastaan.
Barbara oli pienen pieni olento, jolla oli pikku lapsen päähänpistot. Hän tiesi erinomaisen hyvin, että hänen suurin vetovoimansa oli siinä, että hän painoi päänsä hieman taaksepäin niin että hänen terävähkö, ihastuttava leukansa sai hullaannuttavan sulonsa parhaiten näkyville. Hän tiesi myös erinomaisen hyvin, että hänellä oli täyteläät kirsikanpunaiset huulet, joitten silkinhieno reunus vaaleni persikan väriseksi. Eikä hän myöskään voinut jäädä tietämättömäksi siitä tosiasiasta, että hänen vaalea tukkansa ja mustat samettisilmänsä olivat mitä ihastuttavimmassa ja harvinaisimmassa ristiriidassa keskenään. Kaiken tämän ja vielä enemmänkin Barbara tiesi, koska hänen peilinsä sen hänelle ainakin tusinan kertaa päivässä vannoi todeksi. Että hän oli tieten, kiusoittelevasti, harkiten ja tyynesti mielenrauhan häiritsijä, tiesi hän vallan hyvin, koska miehet, niin pitkälle kuin hänen muistinsa ulottui, olivat sitä hänelle kertoneet, kukin omalla mitallaan katkeraa huumoria. Hän tyytyi asiain - tilaan ja käyttäytyi sen mukaan kaikissa tilanteissa kuin kuningatar, jolla oli määrätön luku erikoisoikeuksia hyväkseen käytettävänä.
Sitten kun hänen vanha, yksinkertainen salolaistätinsä oli ihaillut ja huudahdellut äkkiä täydeksi perhoseksi muuttunutta kotikutoista kultakoteloa, päätti Barbara lähteä kävelylle. Hän tiesi, että tuolla puolen viileätä, ihastuttavaa metsämaata, vain puolen mailin päässä asuivat Adamsit. Adamsitkin olivat salolaisia, mutta he olivat inhimillisiä ja harsokangas on harsokangasta yhtähyvin salolla kuin kaupungissakin. Barbara ilmoitti tädilleen aikeestaan ja astui auringonpaisteeseen.
Päivänvarjo täydensi hänen onnentunteensa. Hän aukaisi sen, asetti sen vinoon olalleen ja käänsi yhden pyöreistä kulmista kasvojensa eteen, leikkien itsekseen pientä huvinäytelmää astellessaan varovaisesti aukeamalla olevien kantojen ja sotkuisten mustikanvarsien välissä. Hän työnsi leukansa eteenpäin ja katseli ujosti hattunsa reunuksen alta juhlallisesti törröttäviä kantoja ja näyttäytyi mahdollisimman suloisena rohkeille, elämöiville peipposille. Vaaleassa kesäpuvussaan ja kirjohatussaan, reikäompeleisissa sukissaan ja hullunkurisen korkeakorkoisissa, hopeasolkisissa kengissään oli hän jollakin tavalla saanut takaisin naisellisen itseluottamuksensa, jonka paksuanturaiset kengät ja salolaisen ankaran yksinkertainen puku oli häneltä vienyt. Ensi kerran tunsi hän itsensä täydellisesti onnelliseksi uudessa ympäristössä, jonne hän lapsellisessa oikukkaisuudessaan oli tullut vierailemaan. Pikku Barbara kulta, hänhän oli vasta kahdeksantoistavuotias.
Vallan pian alkoi polku polveilla viileään, vihreään, suureen metsään. Barbara pani päivänvarjostimensa kokoon ja kantoi sitä kainalossaan, kannatellen samalla kädellä hamettaan, etteivät helmat maata viistäisi. Hän oli nyt olevinaan ylhäinen markiisitar Fontainebleaun metsissä. Pienistä pensaikoissa olevista aukoista saattoi hän puitten välistä nähdä auringonpaisteisia läikkiä ja vihreitä varjoja. Barbara käyttäytyi koko ajan siten, kuin puitten lomitse koska tahansa ilmestyisi ritari, joka uljaasti töyhtöhattuaan heilauttaen osoittaisi hänelle alamaista ihastustaan. Hän suoritti vastaukseksi sorjan niiauksen, taivuttaen sievän päänsä alaspäin ja luoden kauniit silmänsä ylös.
»Niin, se unelma on, suloinen unelma lemmen» hyräili hän hameenhelmansa maata viistäessä.
»Möööö», kuului äkkiä kauhistuttavana läheisestä tiheiköstä.
Barbara pudotti päivänvarjonsa, tapasi molemmin käsin sydänalaansa ja huusi. Pensaikosta törrötti häntä kohti kaksi kaltaista, uteliasta korvaa, kaksi suurta, ruskeaa silmää katsoi häneen peljästyneinä ja värisevät sieraimet laajenivat kauhusta. »Möööö», mörähti hirvi taas ja katosi pitkin joustavin hypyin näkymättömiin.
»Oh!» huudahti Barbara, »sinä hirvittävä olio. Miten sinä peloititkaan minua.»
Hän nosti päivänvarjonsa maasta ja jatkoi matkaansa mieli hieman järkytettynä ja mietti hirven äärimmäisen tahditonta käyttäytymistä. Tie tuntui vähitellen käyvän vaikeakulkuisemmaksi. Jonkun ajan perästä katkaisi sen kaatuneen lehmuksen latva. Barbara katseli ympärilleen. Hänhän ei ollut tiellä ensinkään.
Se oli jo selvästi harmillista. Barbara tunsi oikein suuttuvansa. Hän kokosi hameensa tiukkaan nilkkojen ympäri ja koetti raivata tietä pensaikon läpi oikealle. Pensastoa oli paha kulkea ja vielä pahempi oli orjantappuraa kasvava läikkä. Vihdoin eräs häijy kanto repäisi reiän hänen harsohameeseensa. Se oli sietämätöntä.
Barbara polki oikein jalkaansa suutuksissaan. Hän olisi tahtonut itkeä, ja hän päätti tyydyttääkin halunsa heti kun vain pääsisi tielle taas. Vähän ajan perästä loppui sitten pyökkimetsä, jota hän oli kulkenut tähän saakka ja vastaan tuli kapea suo. Silloin Barbara teki tyhmän teon — hän koetti mennä suon poikki.
Alussa kulki hän varovasti, pitäen silmällä hamettaan. Siihen tuli ainakin tusina reikiä. Sitten astui hän pienen kultaisen kenkänsä sammaleen läpi mustaan veteen. Kolmasti löi jäykkä lehtikuusen oksa häntä aivan vasten kasvoja. Kun hän vihdoin astui toiselle puolelle sadan jalan levyistä suota oli hän luopunut hameen kannosta ja oli kauhean näköinen.
»Minun mielestäni sinä olet oikein häijy», huudahti hän metsälle hemmoitellun lapsen tavoin. Sitten hän pidätti henkeään säikähtäessään hiljaisuutta ympärillään.
Metsä oli äkkiä muuttunut epäystävälliseksi. Sen hyväntahtoisuus oli jollakin tavalla häipynyt. Jokasuunnalla näytti se samanlaiselta — suoria korkeita runkoja, pajukkoa ja varvikkoa. Se oli sulkenut hänet joka puolelta viheriän muurin sisään, kääntyipä hän minne päin hyvänsä oli hän näköjään aina vain saman pienen lehtimajan sisällä.
Säikähtäneenä, mutta päättäväisenä lähti hän nopeasti astumaan siihen suuntaan, jonka hän uskoi johtavan ulos siitä. Pensaat takertuivat häneen nyt estelemättä. Hän tunkeutui orjantappura-, paju- ja orapihlajapensaitten läpi yhtä uljaasti. Harsohame oli surullisen näköinen, kirjohattu oli tahrainen ja nurin päässä ja rohkeat pikku puolikengät korkeine korkoineen olivat likomärät. Ja äkkiä, kun auringon varjot alkoivat käydä hyvin pitkiksi loppui häneltä päättäväinen urhoollisuutensa kokonaan. Hän pysähtyi. Kaikkialla hänen ympärillään oli vain samoja korkeita, suoria runkoja, samoja pensaikkoja ja samoja varvikkoja. Ne eivät vaihtuneet ensinkään. Turha toivoakaan.
Hän istahti maahan, antautui kokonaan pelkonsa valtaan ja itki, peljästyneen lapsen tavoin nieleskellen nyyhkytyksiään. Mutta sittenkin muisti hän aika ajoin pyyhkiä vetisiä silmiään naurettavan pienellä batistinenäliinallaan.
Pikku Barbara rukka, hän oli eksynyt.
2.
Hetken perästä tunsi hän vaistomaisesti, että joku seisoi hänen lähellään. Hän katsahti ylös.
Se joku oli mies. Nuori mies. Barbara näki heti kolme seikkaa, nimittäin, että nuorella miehellä oli ystävälliset, harmaat silmät, jotka katselivat häntä huvitettuina, että nenäliina, jonka nuori mies oli sitonut kaulaansa, oli puhdas ja että hänen leukansa piirteet olivat tavallista hienommat ja selvemmät. Tarkkaava näkijä olisi huomannut vielä lisää, nimittäin että hänellä oli pyssy kädessä ja raskas kantamus selässä, että hänellä oli vyötäisillään raskassisältöinen vyö ja mokkasiinit jalassa, että hänen sininen takkinsa, vaikka se olikin kulunut, oli puhdas ja että hänen hipiänsä oli ruskea kuin petäjänkylki. Barbaralle ei ollut mitään hyötyä sellaisista yksityiskohdista. Silmät olivat ystävälliset, leuka voimakas ja sen jalopiirteisyys ilmaisi gentlemannin. Ja Barbara oli juuri ystävällisen gentlemannin tarpeessa. Tietämättään työnsi hän terävää leukaansa eteenpäin ja hymyili ihastuttavasti.
»No, nyt on kaikki hyvin, eikö niin?» sanoi hän.
»Se ilahduttaa minua», vastasi mies, yhä enemmän huvitettuna. »Ja hetki sitten oli kaikki hullusti. Mitä on tapahtunut.»
»Olen eksynyt», vastasi Barbara niin tyytyväisenä kuin hän olisi sanonut: »Minun kenkäni ovat hieman tomuiset.»
»Sepä paha», sanoi mies osaaottavasti. »Mistä olette joutunut harhaan?»
»Joko Adamseista tai Maxwelleista, en tiedä itsekään kummastako. Läksin toisesta niistä toiseen. Sitten tuli hirvi ja minä eksyin.»
»Aivan niin», myönteli mies hyvin vakuutettuna. »Ja mitä nyt aiotte tehdä?»
»Minä en aio tehdä mitään. Teidän on vietävä minut kotiin.»
»Adamseille vaiko Maxwelleille?»
»Mikä vain on lähinnä.»
Nuorimies näytti olevan kahden vaiheilla.
Barbara katseli hänen miettivän näköisiä, voimakkaita kasvojaan hattunsa reunuksen alta, jonka hän ujosti oli asettanut oikein päin. Barbara piti hänen kasvoistaan. Ne olivat niin hyväntahtoiset.
»Aurinko on miltei laskenut», vastasi nuori mies vihdoin. »Tehän näette, kuinka pitkiksi varjot jo ovat käyneet. Luuletteko voivanne tunkeutua metsän läpi pimeässä? Siellä on villieläimiä — susia!» lisäsi hän häijysti.
Barbara katsahti häneen pelokkaana.
»Mutta mitä me sitten teemme?» huudahti hän, tyyneytensä menettäneenä.
»Teidän täytyy viedä minut kotiin!»
»Voinhan koettaa», sanoi mies alistuen kuin kuolemaan tuomittu.
Hänen äänensävynsä vaikutti.
»Mitä te sitten ehdotatte?» kysyi Barbara.
»Että leiriydymme tähän», ehdotti mies tyynesti, aivan kuin se olisi ollut ainoa mahdollisuus.
»Oh», huudahti Barbara säikähtyneenä. »Ei ikänä! Minä pelkään metsää.
Se on märkä ja kylmä. Minulla on nälkä ja minun kenkäni ovat läpimärät!»
»Minä vartioin teitä koko yön pyssy kädessä», sanoi toinen. Laitan teille teltan ja keitän teille illallisen ja teidän jalkojenne ei tarvitse olla kylmät eikä märät hetkeäkään kauemmin kuin itse tahdotte.»
»Eikö teidän kotinne ole lähempänä?» kysyi Barbara.
»Minun kotini on siinä, missä yö minut kulloinkin yllättää», vastasi nuori mies.
Barbara mietti. Tämähän alkoi käydä vallan pelottavaksi. Hän tiesi, että hän kylmässä yössä saisi kuoleman taudin. Mutta minkäpä hän nyt sille mahtoi!
»Näyttäkää nyt sitten sukan kuivaustaitoanne», suostui Barbara vihdoin.
»Hyvä», sanoi nuori mies. Hän heitti nopeasti taakkansa selästään ja otti pienen kirveen hihnasta.
»En ole poissa kuin hetkisen», vakuutti hän, »ja sillä aikaa täytyy teidän ottaa kenkänne ja sukkanne jalasta ja panna sijaan nämä.» Hän oli puhuessaan aukaissut kantamuksensa ja otti sieltä esille parin paksuja metsänhakkaajan villasukkia.
Barbara piteli niitä kätensä ulottuvilla ja katseli niitä. Sitten katsahti hän nuoreen mieheen ja sitten he molemmat nauroivat.
Sillä aikaa kun hänen uusi suojelijansa oli poissa, ei Barbara ainoastaan vaihtanut sukkia, vaan hän teki vallan ihmeitä harsohameelleen. Todellakin, sehän ei ollut niinkään hullun näköinen.
Kun nuori mies palasi syli täynnä kuusen kuoria ja tervaksia, tapasi hän Barbaran istumassa pystyssä päin kaatuneella tukilla jalat huolellisesti sullottuina alleen. Tulen eteen ripusti hän pian kaksi hämähäkin verkkoa ja kaksi kultaisen pientä, aivan naurettavan pientä hopeasolkista kenkää. Sitten hän näppärästi pani pienen teltan pystyyn. Yhtä kätevästi teki hän toisen valkean kahden tukin väliin, otti esille paistinpannun ja rupesi illallisen teko-puuhiin.
Oli jo hämärä. Jollakin kummallisella tavalla oli metsästä hävinnyt sen äskeinen epäystävällisyyden tuntu. Linnut lauloivat aivan samalla tavalla kuin niitten oli tapana laulaa huvimatkoilla, joita tehtiin pikku metsikköihin kotona. Oli vaikeaa uskoa olevansa erämaassa. Nuori mies hääräili siellä täällä tottuneen kepeästi hoidellen pannujaan ja lisäten valkeata. Barbara katseli häntä jännittyneenä. Vähitellen tuli hän vakuutetuksi siitä, että nuori mies ansaitsi huomiota ja hän huomasi, että nuori mies ei ollut katsonut häneen kertaakaan sen jälkeen kuin hän oli alkanut varustelunsa yötä varten. Nyt hän oli parhaillaan kääntelemässä jotakin pihisevää pannussaan.
»Oletteko hyvä», sanoi Barbara, käskevä tuntu äänessään. »Minulla on niin jano.»
»Teidän täytyy odottaa, kunnes käyn lähteellä», vastasi mies liikahtamatta.
Barbara nosti pientä nenäänsä tuntien olevansa oikeutettu harmistumaan.
Pitkän ajan perästä hän vasta suvaitsi katsoa mieheen päin. Mies nauroi itsekseen. Barbara nosti taas nopeasti nokkaansa. Yhtäkaikki tuntui metsässä ikävältä.
»Illallinen on valmis», ilmoitti mies hetken perästä.
»En luule, että välitän mistään», vastasi Barbara arvokkaasti. Hän oli kovin väsynyt ja nälkäinen, huonolla tuulella ja hänen silmänsä alkoivat tulla kuumiksi.
»Oh, varmastihan te syötte», intti toinen huolettomasti. »Tulkaa nyt, ennenkuin se jähtyy.»
»Minähän sanoin, jo teille, etten välitä mistään», vastasi Barbara ylpeästi.
Vastaukseksi otti nuori mies hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet kymmenkunta askelta tulen ääreen ja istutti hänet vieressä olevalle tukille. Hänen vieressään oli puhtaalle puunkuorelle pantu pala paistettua hirvenlihaa, paahdettua leipää ja kupillinen teetä. Barbara vastusteli vihaisesti.
»Älkää olko hupakko», sanoi nuori mies ankarasti, »tehän tarvitsette ravintoa. Syökää nyt.»
Barbara katsoi häntä suurin silmin. Sitten alkoi hän syödä paistia. Jonkun ajan perästä huomautti hän: »Te olette oikein kiltti», ja kun hän oli juonut viimeisen pisaran teetä hymyili hän hieman nöyrästi ja sanoi: »kiitos».
Nyt oli jo pimeä ja yö oli hiipinyt puuvartion läpi aivan nuotion ääreen saakka. Mies asetti kumisen vaatteen sen viereen. Barbara istuutui sille ja nojasi tukkiin. Mies seisoi hänen yläpuolellaan ja otti esille piipun.
»Saanko polttaa?» kysyi hän.
Puhallettuaan sitten muutaman sauhun rauhallisen tyytyväisenä kysyi hän: »Miten te oikeastaan eksyitte?» Barbara kertoi.
»Sehän oli vallan mieletöntä», torui mies ankarasti. »Ettekö saata keksiä parempaa kuin lähteä varustuksitta metsään? Sehän oli idioottimaista!»
»Kiitos», vastasi Barbara nöyrästi.
»No niin se oli!» intti mies, kuparinruskeitten poskien punehtuessa hieman.
Barbara tutki häntä vähän aikaa miehen kohennellessa nuotiosta. Hän näki mielellään kuinka nuotion valo leikki hänen puhtaaksi ajellulla, kaunismuotoisella leuallaan — ja hän koetti arvailla, mitä hänen sinisten silmiensä väike tiesi. Mies ei katsonut häneen kertaakaan. Nöyrästi myönsi hän itselleen, että se oli oikeudenmukaista. Hän uneksi varmaankin suuremmista asioista, nähden hiilloksessa kuvia siitä sadunomaisesta, salaperäisestä ja työteliäästä elämästä, johon hän kuului. Hänellä ei ollut mitään sijaa tarmontäyteisessä elämässään sellaiselle kuin hän oli — pieni Barbara hupakko, jonka ainoa viehätys oli siinä, että hän hullaannuttavalla tavalla osasi työntää pienen, ihastuttavan leukansa eteenpäin. Barbara kyseli häneltä hänen elämäänsä taivaan tuulien alla.
»Oletteko aina metsissä?» tiedusteli hän.
»En aina», sanoi mies.
»Mutta te oleskelette niissä paljon?»
»Niin oleskelen.»
»Teille sattuu varmaankin monta jännittävää seikkailua?»
»Ei juuri usein.»
»Mistäpäin olette tulossa nyt.»
»Etelästä.»
»Minne olette menossa?»
»Luoteeseen.»
»Mitä te siellä teette?»
Syntyi hetken äänettömyys, ennenkuin muukalainen vastasi. »Kuljen metsien kautta.»
»Toisin sanoen, asia ei kuulu minulle», tokaisi Barbara hieman katkerasti.
»Niin, mutta se ei ole kokonaan minunkaan», selitti mies.
Siinä avautui uusi mahdollisuus.
»Te olette siis toisten asioilla?»
»Niin.»
»Onko se tärkeäkin?»
»On.»
»Kuinka pitkän ajan se vaatii?»
»Monta vuotta.»
»Mikä teidän nimenne on?»
»Garrett Stanton.»
»Tehän olette gentlemanni, eikö niin.»
Miehen silmäkulmassa välähti iloisesti. »Otaksun, että tarkoitatte, että olen saanut hyvän kasvatuksen, yliopistokasvatuksen. Luuletteko, että se merkitsee kovinkaan paljoa?»
Barbara tutki häntä istuen käsi poskella miettiväisenä. Hän katseli aaltoilevaa tukkaa, hänen lempeitä, leikkisiä silmiään, hänen suoraa, hienopiirteistä nenäänsä, hänen voimakasta suutaan, joitten pielet nousivat niin omituisesti ylöspäin ja vihdoin hänen kaunismuotoista leukaansa.
»E-ei», myönteli hän, »enpä luule todellakaan. Minä vain tiedän, että te olette gentlemanni», lisäsi hän ihastuttavan epäjohdonmukaisesti. Stanton kumarsi vakavana nuotiota kohti pilkallisen myöntävästi.
»Miksi ette koskaan katso minuun?» ratkesi Barbara, suuttuneena. »Miksi katsotte vain tuohon hirvittävään nuotioon?»
Mies kääntyi ja katsoi häntä suoraan silmiin. Heti loi Barbara silmänsä alas hänen rehellisen, tutkivan katseensa edessä. Hän tunsi punan nousevan kasvoilleen. Kun hän taas katsoi ylös, tuijotti mies tuleen yhtä rauhallisena kuin ennenkin, nojaten piippua pitelevää kättään toiseen.
»Nyt», sanoi mies, »tahdon minä kysyä teiltä pari kysymystä. Eikö teidän vanhempanne kaipaa teitä, kun olette koko yön poissa?»
»Eihän toki. Olen usein yötä Adamsien luona. He luulevat että olen siellä.»
»Vanhemmat ovat usein levottomia lapsistaan.»
»Mutta minun vanhempani eivät ole ensinkään täällä.»
»Mikä teidän nimenne on?»
»Barbara Lowe.»
Mies vaikeni. Barbara oli ilmeisesti loukkaantunut. Olisihan mies voinut osoittaa olevansa hieman enemmän imartelevan utelias.
»Siinäkö kaikki mitä te haluatte tietää minusta», huudahti hän loukkaantuneen äänellä.
»Minähän tiedän teistä kaikki. Kuulkaahan nyt. Teidän nimenne on Barbara Lowe. Te olette kotoisin Detroitista, jossa te ette vielä ole lopettanut lukujanne. Te olette perheen ainoa lapsi ja olette noin kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotias.»
»Mitä, kuka teille on kertonut minusta?» huudahti Barbara hämmästyneenä.
Stanton hymyili. »Ei kukaan», vastasi hän. »Ettekö tiedä, että me metsien samoilijat elämme huomioistamme? Näettekö mitään erikoista tuossa puussa?»
Barbara tutki kyseessäolevaa puuta tarkkaavasti. »En», myönsi hän vihdoin.
»Siinä on jokin eläin. Katsokaahan uudestaan.»
»En voi nähdä mitään», sanoi Barbara toisen kerran tutkittuaan puuta.
Stanton nousi. Otettuaan kekäleen nuotiosta heitti hän sen puuta vasten. Se mikä puun rungossa oli näyttänyt osalta koloa, alkoi hitaasti selvitä eläväksi eläimeksi ja hetken kuluttua kiiruhti uninen siili siitä varmempaan piilopaikkaan.
»Tällä tavalla minä teistäkin tiedän», selitti salojen kulkija kääntyen nuotioon. »Teidän puheistanne yöksi jäämisestä metsään päätin minä, että te olette pikemminkin käymässä Maxwelleilla kuin Adamseilla. Tiesin että viimeksimainittujen täytyy olla omaisianne, sillä aarniometsiin ei kukaan tyttö sievissä kesävaatteissa lähtisi käymään vain tuttaviensa luona.
Te ikävystytte luonnollisesti täkäläiseen elämään parissa viikossa, ettekä aio jäädä tänne pitemmäksi aikaa. Te käytätte vielä kouluesiliinaanne ja siitä minä päätin, että ette vielä ollut lopettanut koulunkäyntiänne ja sitten sai tehtaan merkki päivänvarjossanne minut päättämään, että te olette Detroitista kotoisin.»
»Entä mistä päätätte, että olen vanhempaini ainoa lapsi?»
»No», vastasi Stanton, »teillä on hieman samanlaisia tapoja, kuin — — —»
»Hemmoitellulla lapsella», lopetti Barbara lauseen pahanilkisesti korostaen sanojaan.
Stanton vain nauroi.
»Se ei ole kiltisti ajateltu», moitti Barbara erinomaisen arvokkaana.
Sanomattoman surumielinen, väräjävä ääni kuului metsästä aivan lähellä.
»Hui, mikä se on?» huudahti Barbara säikähtäen pahanpäiväisesti.
»Ystävämme, pikku siili. Älkää peljätkö.»
Metsän korkeissa puissa humisi heikko tuulen henki.
Huu, Huu, huusi huuhkaja yksitoikkoisesti. Nuotiosta nousi säkeniä taivasta kohti' sammuakseen hetken kuluttua. Ilma kylmeni. Barbaran silmäluomet alkoivat tuntua raskailta. Hän siirsi jalkansa paremmin alleen ja oikaisi itsensä nuotion ääreen kuin kissa liedelle. Jos Barbara silloin olisi arvannut katsoa, niin olisi hän nähnyt kuinka mies omituisen hellä katse sinisissä silmissään tarkkasi häntä.
Pikku, viaton Barbara kulta, hän oli luottavasti kokonaan uskonut itsensä nuoren miehen hyväntahtoiseen huomaan!
»Tule, pikku tyttö», sanoi hän vihdoin hiljaa.
Hän nousi samalla ja ojensi kätensä Barbaralle. Heräten mietteistään, jotka koskivat nuorta miestä, katsoi Barbara häneen heikosti hymyillen ja hänen silmistään katosi kaikki keimailu jättäen niihin vain puhtaan lapsen.
»Tulkaa», uudisti hän pyyntönsä, »nyt on jo aika käydä sisään.»
Barbara totteli. Pikku teltta näytti oikein viihtyisältä. Palsamilehväinen vuode tuntui aivan ylelliseltä, se oli pehmyt kuin höyhenpatja.
»Kun olette valmis», sanoi mies hänelle, »niin sanokaa minulle. Avaan sitten teltan aukon, jotta lämpö pääsee sisälle.»
Pehmeä villapeitto oli erinomaisen miellyttävä. Kun teltan aukko avattiin, huomasi Barbara, että toinen nuotio oli tehty siten, että sen takana oleva vihreä lehdesseinämä heijasti lämmön suoraan aukosta teltan sisään.
Hän oli hyvin uninen, mutta makasi siitä huolimatta kauan valveilla. Metsän äänet lähestyivät salaperäisinä ja liikehtivät pienen leirin ympärillä. Muutamat niistä olivat erittäin peloittavia, mutta Barbara ei välittänyt niistä, sillä mies istui nuotion ääressä, voimakkaat, kauniit piirteet kuvastuen nuotion valoa vasten hänen polttaessaan miettivän näköisenä piippuaan. Barbara katseli häntä pitkän aikaa, kunnes vihdoin nuotion valkea alkoi käydä epäselväksi, juhlalliset varjot lopettivat tanssinsa metsän taustassa ja hän vaipui uneen.
Monen tunnin perästä, niin hänestä ainakin tuntui, herätti hänet jokin mitätön ääni. Lämmin valui yhä miellyttävänä pieneen suojaan, juhlalliset varjot tanssivat yhä metsää vasten, miettivä olento tuijotti yhä hiillokseen, kuvastuen voimakkaasti loimua vasten. Hellä omantunnon tuska hiipi hiljalleen Barbaran hellään sydämeen.
»Poika rukka», puhui hän itsekseen, »hänellä ei ole mitään makuusijaa. Hän vartioi minua metsän vaaroilta.» Joka muuten oli vallan naurettavaa kuten mikä eränkulkija tahansa tiesi.
Hänen uniset silmänsä katselivat häntä tarkkaavasti — hänen salaisuuttaan, hänen sankariaan. Taasen kävi valkea epäselväksi, taas lopettivat varjot tanssinsa. Viimeinen tietoinen ajatus Barbaran mielessä oli seuraava. »Mutta hänen täytyy olla hyvin vanhan. Hänen täytyy jo olla kaksikymmentä kuusi.»
Sitten hän nukkui.
3.
Barbara heräsi auringonnousuun ja raikkaaseen aamuilmaan, tuntien iloa siitä, että oli nukkunut hyvin ja mukavasti. Teltan aukko oli hienotunteisesti suljettu. Kun hän oli valmis, kurkisti hän teltan raosta ja näki Stantonin hääräilevän nuotion kimpussa.
Hän ojentautui äkkiä ja lähestyi telttaa. Kämmeniensä väliin puhaltaen soitti hän pitkän, kauniin eränkävijän aamuhuudon.
»Yy-löös»! huusi hän ja metsä vastasi siihen monin vivahduksin.
Vastaukseksi väisti Barbara teltan aukon syrjään ja astui auringonpaisteeseen.
»Hyvää huomenta», sanoi hän.
»Kunnia» vastasi Stanton. »Tulkaa, niin näytän teille kevään.»
Olen pahoillani etten voi tarjota teille mitään vaihtelua aamiaiseksi. Se on vain samaa illallista, selitti hän Barbaran palattua ja istahdettua kuin paratiisilintu tukille. Hänen poskilleen oli kylmä vesi antanut raikkaan punan, hänen silmänsä olivat hyvin kauniit unesta selvittyään ja hänen tukkansa loisti aamuauringon suuteloista.
Ja ihmeellistä sanoa, mutta hän unehutti kokonaan työntää ihastuttavaa leukaansa eteenpäin.
Hän söi hyvällä ruokahalulla, sillä metsä oli antanut hänelle nälän lahjan. Stanton ei puhunut mitään. Hetki oli sellainen, että puhumatta oli paras. Kaikki ihastuttavat ainekset heidän somassa kohtauksessaan näyttivät kiteytyvän selviksi heille ja Barbara tunsi, että hän muutaman hetken perästä oli pakotettu näkemään mitä ne tiesivät.
Vihdoin sanoi mies, kuitenkaan liikahtamatta:
»No niin, lienee parasta lähteä.»
»Niin», virkkoi tyttö.
He istuivat vielä vähän aikaa katsellen hajamielisinä ystävällistä metsän vihreyttä. Sitten Stanton nousi äkkiä ja alkoi koota tavaroitaan. Tyttö ei liikahtanut.
»Tulkaa», sanoi mies vihdoin.
Tyttö nousi tottelevasti.
»Seuratkaa aivan minun perässäni», neuvoi Stanton.
»Kyllä», vastasi tyttö.
He tunkeutuivat pensaikon läpi. Se aukeni hiljaa heidän edessään. Barbara katsoi taakseen. Se oli jo hiljaa sulkeutunut heidän takanaan, vieden mennessään heidän kohtauksensa ainaiseksi. Heidän pieni leirinsä oli hävinnyt olemattomaksi. Metsä, suuri, säälimätön, rauhallinen metsä oli ottanut omansa takaisin. Ei mitään ollut enää jäljellä.
Ei mitään muuta ollut jäljellä kuin muisto ja unelma — niin, ja alku. Barbara tiesi, että sen täytyi olla alku. Nuori mies tulisi vielä takaisin hänen luokseen. Hän pukeutuisi silloin harsopukuun, toisenlaiseen harsopukuun, oikein loistavaan. Hän istuisi vanhan lehmuksen korkeimmalla juurella ja mies makaisi hänen jaloissaan. Sitten mies kertoisi hänelle lumotusta maasta, elosta taivaan tuulien alla. Hän olisi hänen ritarinsa, joka lähtisi erämaahan etsimään, mutta palaisi aina hänen luokseen takaisin. Mielikuva tuli Barbaralle äkkiä sanomattoman rakkaaksi.
Sitten hän huomasi, että mies oli pysähtynyt ja katsoen häneen rukoilevasti, anteeksi pyytävästi piti syrjässä heidän edessään olevia pensaan oksia. Aukosta saattoi Barbara nähdä tutun aukeaman ja haiun nousevan Maxwellien tuvan piipusta.
Hän oli nukkunut yönsä melkein oman ovensa edustalla.
»Antakaa minulle anteeksi», sanoi Stanton. »Tarkoitin sitä vain pieneksi, hauskaksi seikkailuksi. Sehän ei ole tuottanut mitään harmia — ainakaan ei teille.»
Hänen silmänsä olivat nälkäiset. Barbara ei löytänyt sanoja vastaukseksi.
»Hyvästi», jatkoi mies. »Jääkää hyvästi. Aikanaan annatte minulle anteeksi — unhoitatte, mikä onkin samaa. Uskokaa minua, jos olen loukannut teitä, niin on myös rangaistukseni oleva ankara. Jääkää hyvästi.»
»Hyvästi», sanoi Barbara, tuskin kuuluvasti. Hän oli jo unohtanut koko juonen. Hän ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin sitä, että metsä, säälimätön, epäystävällinen metsä oli vaatimaisillaan poikansa takaisin.
»Hyvästi», sanoi nuori mies uudelleen. Hänen olisi pitänyt lähteä, mutta ei lähtenytkään. Tilanne alkoi käydä jännittyneeksi.
»Milloin tulette käymään luonani?» kysyi Barbara vihdoin. »Viivyn täällä vielä kaksi viikkoa.»
»En koskaan», vastasi nuori mies.
»Mitä te tarkoitatte?» kysyi tyttö hetken kuluttua.
»Painted Rockin tuolla puolen on erämaa», selitti hän miltei katkerasti, »erämaa ja yksinäisyys moneksi vuodeksi — ainaiseksi!»
»Älkää menkö ennenkuin huomenna», pyysi tyttö.
»Minun täytyy.»
»Miksi?»
»Senvuoksi, että minun täytyy olla perjantaina Painted Rockissa ja päästäkseni sinne ajoissa, täytyy minun kulkea nopeasti ja kauan.
»Ja ellette tee sitä?»
»Tehtäväni menee myttyyn.»
He seisoivat äänettöminä. Barbara kaivoi pieniä reikiä päivänvarjonsa kärjellä. »Ja se tietää perikatoa?» kysyi hän hiljaa, katsahtamatta ylös.
»Olen raatanut raskaasti monta vuotta ja nyt on työni tulos kysymyksessä.»
»Minä ymmärrän», vastasi tyttö painaen päätään vielä alemmaksi. »Se kait olisi hyvin tyhmää, jos nyt keskeyttäisitte matkanne, eikö niin?»
Mies ei vastannut.
»Lähdettekö todella», jatkoi tyttö, miltei kuulumattomalla äänellä. »Te ette saa lähteä noin. Minä pyydän teitä jäämään.»
»En voi», vastasi nuori mies.
Barbara katsahti ylös. Mies seisoi suorana ja uljaana, päättävä tarmo ahavoituneilla kasvoillaan ja siniset silmät katsoivat vakavina ja suoraan Barbaran ohi. Heti leimahti tytössä.
»Luulen nyt, että on parasta että lähdette», sanoi hän 'vihaisesti.
He katsoivat hetken toisiaan silmiin. Sitten Barbara painoi päänsä taas alas ja ojensi kätensä.
»Ette tiedä sitä», kuiskasi hän, »mutta minulla on teille paljonkin anteeksi annettavaa.»
Nuori mies epäröi hetken ja kosketti sitten huulillaan hänen sormiaan. Tyttö ei katsonut ylös. Eleellä, jota Barbara ei huomannut, kumartui nuori mies ottamaan kantamuksensa ja painui metsään.
Barbara seisoi liikkumattomana. Ei lihaskaan hänen ruumiissaan värähtänyt. Ainoastaan päivänvarjo solui äkkiä maahan.