VII.
TYTTÖ JOKA PETTYI.
Tämä on eräs juttu Alfredista. Niitä kiertelee vieläkin monta Lännessä, sillä Alfred oli aikanaan varsin kuuluisa mies. Hän oli pieni ja hän oli ujo. Se onkin pahinta mitä hänestä saattaa sanoa, mutta hän oli sangen pieni ja sangen ujo. Hevosen selässä istuessaan ulottuivat hänen jalkansa tuskin sen vatsan alemman viivan kohdalle, ja vain suunnattomalla ketteryydellään pysytteli hän mukana. Kun hän kulki jalan, erehtyivät vieraat usein sanomaan häntä »pojuksi». Seurassa hän ei koskaan tuonut esille mielipidettään. Elleivät asiat menneet hänen suunnitelmiensa mukaan, teki hän tarpeellisia korjauksia niihin ja toimi niiden mukaan niin hyvin kuin se kävi päinsä. Mutta hän osasikin käyttää hyväkseen kurjimpiakin mahdollisuuksia paremmalla menestyksellä kuin kukaan muu preerioilla. Hänen asenteensa ihmisiin nähden oli ikäänkuin alituista anteeksipyyntöä siitä, että hän yleensä oli olemassa. On sanottu, että kun Alfred otti hengen mieheltä, teki hän sen vastenmielisesti, ilman erikoista innostusta, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut ottaa edesvastuuta niskoilleen ja tällainen puhe preeriaelämän alkuaikoina oli joko turhamaista teeskentelyä tai sitten se oli — Alfredia. Naisväen kanssa hän oli aivan mahdoton. Kuka hyvänsä olisi lyönyt vetoa vaikka viimeisen hyppysellisen kultahietaansa sitä vastaan, ettei Alfred eläessään ollut sanonut mitään lopullisesti varmaa toiseen sukupuoleen kuuluvalle olennolle. Kun kävi aivan välttämättömäksi kääntää jonkun naisen ennakolta suunnittelema aikomus toiseksi, kuten esimerkiksi kieltää häntä ratsastamasta upottavaan hiekkaan, kehoitti hän aina jotakin toista toimittamaan tuon neuvon. Ja silloinkin piileskeli hän taampana, punastellen hullunkurisesti tavatonta rohkeuttaan. Lisätkäämme tähän luisut, kapeat hartiat, lempeä ääni ja pienen pienet valkoisen punaiset kasvot.
Mutta Alfred osasi lukea preerioita kuin kirjaa. Hän osasi ratsastaa missä tahansa, ampua erinomaisesti, ei peljännyt mitään ja osasi tapella kuin villikissa, kun asia todella vaati. Ne, jotka tiesivät jotakin asioista pitivät Alfredia preerian parhaana miehenä. Sen vuoksi ottikin mr Coldwell, suurrikas, hänet palvelukseensa, kun hän aikoi viedä tyttärensä Deadwoodiin.
Miss Coldwell oli päättänyt lähteä Deadwoodiin. Perin rajoitettu kokemus, jonka hänen tapaisensa neitonen oli saanut huvimatkoillaan, joilla maattiin puupermantoisissa teltoissa ja joilla riippui pyyheliinoja telttapylväissä ja erikoiskokit keittelivät leiriläisten iloksi, oli saanut hänet vakuutetuksi siitä, että juuri tuollainen preeria-matka oli hänen mielivirkistyksiään. Luonnollisesti isä Coldwellin oli ennemmin tai myöhemmin otettava hänet mukaansa vuotuiselle käynnilleen Deadwoodissa. Se oli siihen aikaan kun vaunukaravaanit kulkivat Pierren kautta pohjoiseen ja South Forkin kautta etelään. Jotkut yksityiset intiaanit, joilla oli taipumusta murhiin ja joilla oli hieman kehittymättömät käsitykset siitä mitä he saivat ja eivät saaneet tehdä, saattoivat tehdä tuollaiset matkat mielenkiintoisiksi joskus, mutta ei juuri usein. Suurelle karavaanille ei niitten puolelta juuri vaaraa ollut tarjona.
Tyttärellä oli sulhasen tapainen, nimeltä Allen, joka myöskin mielellään teki huvimatkoja ja niin lähti hän mukaan. Hän ja miss Coldwell sonnustivat itsensä oikein perinpohjin ja odottivat matkasta paljon iloa.
Pierressä järjestäytyi sitten kahdeksan vaunua käsittävä karavaani ja siihen liittyivät Alfred ja Billy Knapp.
Molemmat miehet olivat mielenkiintoisia, mutta yhdessä ja toisessa asiassa tyrannimaisia — kuten esimerkiksi siinä etteivät sallineet kenenkään poistua karavaanin näkyvistä. He eivät myöskään selittäneet tyrannimaisuutensa syitä tarpeeksi. Molemmat nuoret kiusoittelivat heitä, mutta huomattuaan Billy Knappin joko järkkymättömäksi tai liian paksunahkaiseksi, käänsivät he kaiken huomionsa Alfrediin. Allen kiusasi Alfredia ja miss Coldwell yhtyi ajattelemattomasti häneen. Yhdessä he usein onnistuivat loukkaamaan Alfredin arimpia tunteita. Jos olisi ollut kysymys vain Allenista, niin harmi olisi piankin loppunut. Alfred olisi yksinkertaisesti tappanut hänet ujosti, mutta koska hän oli niin synnynnäisen kohteliaisuuden kyllästyttämä, että se kokonaan antoi leimansa hänen elämänviisaudelleen, oli hän vaiti eikä tehnyt mitään.
»Alussa on preeriamatkalla paljonkin hauskaa. Myöhemmin siinä ei ole kerrassaan mitään. Siinä on sama yksitoikkoisuuden leima kuin merimatkallakin, mutta siinä on vähemmän alaa liikkua ja sen sijaan, että laiva kantaa sinut merillä ollessasi, täytyy sinun sangen suuressa määrässä liikkua oman tahtosi voimalla preerialla. Ruoka on myöskin karkeanlaista, vesi huonoa ja niukalti ja sinä et voi kylpeäkään. Tasankolaiselle tai sille, jolla on järkeä, nämä asiat eivät merkitse mitään verrattuna siihen ihanuuteen, minkä elämä vapaassa ulkoilmassa tarjoaa, puhumattakaan sykähdyttävästä seikkailun odotuksesta. Mutta naiset kaipaavat mukavuutta. Naisilla on myös omituinen vaistomainen halu olla aivan yksinään silloin tällöin, arvatenkin sen vuoksi, että heidän kokemuksensa, vaikka eivät olekaan vähemmän lukuisat kuin miesten, ovat pääasiallisesti sielullista laatua ja he tarvitsevat senvuoksi silloin tällöin aikaa päästäkseen niin sanoakseni »päiväjärjestykseen». Niinpä miss Coldwell alkoi tulla sangen kärsimättömäksi.
Kuudennen päivän iltapäivällä ratsastivat Alfred, miss Coldwell ja
Allen rinnakkain. Alfred kertoi omaa kokemaansa seikkailua ja miss
Coldwell kuunteli hajamielisenä, kun ei hänellä ollut muutakaan
tekemistä. Allen kiusoitteli laiskasti milloin mieleen johtui.
»Minulla sattui silloin olemaan jäsen poikki», huomautti Alfred kertomuksensa välissä pehmeällä äänellään, »niin että — — —»
»Mikä jäsen?» kysyi nuori Idän mies, karkean suoraan. Hän vilkaisi veitikkamaisesti tyttöön, jolle pikku mies pääasiallisesti oli kertonut juttuaan.
Alfred epäröi, punastui, menetti juttunsa juonen ja peräytti vihdoin aivan ymmällä hevosensa. Hän jäi aivan viimeiseksi vankkurien taakse ja painoi päänsä alas, vuoroon hikoillen ja vuoroon tuntien kylmänväristyksiä ajatellessaan sellaista epähienoutta naisen läsnäollessa.
Nuori Allen kannusti hevosensa tytön oikealle puolelle. »Omituisin pikku mies, mitä ikänäni olen nähnyt», sanoi hän nauraen. »Ikävä kun pilasin hänen juttunsa. Oliko se hauska?»
»Siitä olisi voinut tulla hyvä ellet olisi pilannut sitä», vastasi tyttö lyöden leikillään hevosen korvia. Eläin alkoi hyppiä. »Miksi teit sen?»
»Oh, saadakseni vain nähdä miten hän vääntelee tuskissaan. Hän miettii sitä varmasti koko illan ja uskaltaa tuskin katsoa sinua silmiin ensi kerran kohdatessaan sinut.»
»Tiedän sen. Eikö se ole hullunkurista. Eilen sattui hän tulemaan vankkurien taakse ja yllätti minut tukka hajalla. Toivonpa että olisit nähnyt hänet silloin.» Hän nauroi iloisesti muistellessaan tapausta.
»Lähtekäämme tomupilven edelle», ehdotti hän sitten.
He väistyivät syrjemmälle aron vanhalle nurmipeitteelle ja hoputtivat hevosia hiljaiseen juoksuun. Päästyään purjekangas-kuomuisten kuunarien edelle ajoivat he taas käyden.
»Alfred sanoo, että me saamme nähdä ne huomenna», sanoi tyttö.
»Mitkä niin?»
»Vuoret tietysti! Ne kuuluvat näyttävän tummalta viivalta tuon kukkulan takana tuolla — mikä sen nimi olikaan?»
»Siilin hauta.»
»Aivan niin. Ja sitten ei ole enää kuin kolme päivää jäljellä. Oletko iloinen?»
»Oletkos sinä?»
»Kyllä, luulenpa vain. Tämä elämä on hauskaa alussa, mutta tulee hieman yksitoikkoiseksi pukeutua niin ahtaassa paikassa, että täytyy taivuttaa päätään alaspäin kun ei voi ojentaa käsiään ylöspäin ja vesi käy tynnöreissä niin pahan makuiseksi. Onpa oikein hauskaa nähdä oikea talo taas. Ihmiset pitävät leirielämästä juuri niin kauan — — —»
»Minua se ei vielä tympäise.»
»Sinä oletkin mies ja voit tehdä jotakin.»
»Etkös sinä sitten voi tehdä jotakin?»
»Kyllähän sinä sen tiedät. Mitä luulet, että he sanoisivat, jos minä esimerkiksi ratsastaisin yksin kaksi mailia eteenpäin. He saisivat varmaankin raivokohtauksen.»
»Kuka saisi raivokohtauksen? Ei kukaan muu kuin Alfred, enkä minä arvannut, että sinä olisit ruvennut pelkäämään häntä siinä määrin. Mutta lähdetäänpäs! Lähdetään kilpaa ja tullaan sitten takaisin samaa tietä.» Nuorimies näytti poikamaisen innokkaalta.
»Se olisi hauskaa», haaveili tyttö. He katsoivat toisiaan silmiin kuin kaksi lasta ja nauroivat.
»Miksi emme lähtisi?» pyyteli nuori mies. »Minua oikein ällöttää pysytellä aina noiden kirottujen vankkureiden läheisyydessä. Mitä järkeä siinäkin on.»
»Tietysti intiaanit, arvelen», sanoi tyttö hieman epäillen.
»Intiaanit!» vastasi mies, halveksien. »Intiaanit! Me emme ole nähneet merkkiäkään heistä sitten kun lähdimme Pierrestä. En usko, että täällä on ainoatakaan koko kurjalla seutukunnalla. Sitäpaitsi, muistathan mitä Alfred sanoi viime yöleirillä?»
»Mitä hän sanoi.»
»Alfred sanoi, ettei hän ole nähnyt ainoitakaan purilaitten jälkiä, joten heidän täytynee kaikkien olla erämaissa puhvelin ajossa. Sitä paitsi, luuletko, että isäsi ottaisi sinut mukaansa näin pitkälle matkalle, jos siinä olisi hitusenkin vaaraa?»
»En tiedä. Minä pakotin hänet siihen». Hän katseli valtavan pitkää alannetta, jonne he olivat menossa ja mahtavaa nousua, joka sen takana kohosi. Aurinko ja tuulen henki leikittelivät preerian heinikossa, jälkimmäinen levitellen sen vihreyttä auringon hopeoitavaksi. Omituinen rauha vallitsi aavikolla ja odotti aivan kuulevansa mehiläisten surinan kuten Uus-englantilaisessa puutarhassa. Elämä oli ikäänkuin pysähdyksissä.
»Me eksyisimme», sanoi tyttö vihdoin.
»Eihän toki!» vakuutti nuori mies aloittelevan arolaisen koko innostuksella. »Minulla on jo valmis suunnitelma. Katsos, vankkuri-karavaanimme on menossa tuota kukkulaa kohti meidän takanamme. Jos kuljemme eteenpäin pitäen varjomme kukkulaa kohti, niin pysymme samassa suunnassa kuin sekin.»
Hän katsoi tyttöön odottaen, että tämä lausuisi julki ihastuksensa hänen erinomaisen viisautensa johdosta. Tyttö näytti uskovan häntä. Hän myöntyi ja lähetti hänet jollakin tekosyyllä asialle omalle vankkurilleen. Hänen poissa ollessaan laskeutui tyttö hiljaa pienen kukkulan rinnettä oikealle, nelisti ripeästi parin muun samanlaisen yli ja pysäytti vihdoin hevosensa huoahtaen hyvästä mielestä. Hänen mielestään yksi pystyi pitämään silmällä varjoa yhtä hyvin kuin kaksikin. Nyt hän oli yksin ja vapaa. Sitä hän oli kaivannut viimeiset kuusi päivää matkallaan preerialla ja hän nautti siitä nyt täysin siemauksin. Ei kukaan ollut nähnyt hänen lähtevän. Ajajat nuokkuivat tylsinä, kuten heidän tapansa oli, vankkurien asukkaat nukkuivat, kuten he enimmäkseen tekivät ja pikku Alfred sulatteli häpeäänsä vankkurien takana nousevassa tomupilvessä, joka taas ei ensinkään kuulunut hänen tapoihinsa. Hän oli saanut ankaran kolahduksen ja olisi varmasti hautonut sitä koko iltapäivän, ellei eräs huomio olisi herättänyt hänet toimintaan.
Eräässä ruokottomassa paikassa havaitsi hän kavion jäljen. Se ei ollut kulkueeseen kuuluvan hevosen.
Alfred tiesi sen siitä, että sen toisessa laidassa, niin somasti ruohon peitossa, ettei sitä olisi kenenkään muun silmä huomannut, oli pieni painuma. Alfred ratsasti oikealle ja vasemmalle preerialla ja löysi noin kolmenkymmenen hevosen jäljet. Hän työnsi lakkinsa takaraivolleen ja rypisti kulmakarvojaan kun ei voinut löytää sitä mitä haki, nimittäin kahta kapeaa vakoa, jotka syntyivät hevosen kummallakin puolen laahaavista purilaista. Niitten puuttuminen osoitti, että intiaanijoukko oli yksinomaan ratsain ja se taas tiesi kahnausta.
Hän ratsasti koko seurueen etupäähän, silmät vakavina maahan luotuina. Kukkulan laella tapasi hän nuoren Idän miehen. Jälkimmäinen näytti hämmästyneeltä, vaikkakin koetti olla leikkisä.
»Jätin miss Coldweilin tähän puolisen minuuttia sitten», huomautti hän Alfredille, »ja luulen että hän on tehnyt minulle pienen kepposen. Torukaa häntä minunkin puolestani kun hän tulee takaisin — teettehän sen», nauroi hän hieman häijynilkisesti kuvitellessaan Alfredin toruvan jotakin.
Silloin Alfred hämmästytti hänet. Pikku mies ojentautui äkkiä suoraksi satulassa ja päästi mehevän kirouksen. Kierrettyään pienen kaarroksen preerialla, palasi hän takaisin nuoren miehen luo.
»Te menette heti vankkurien luo ja herätätte Billy Knappin ja sanokaa hänelle, että minä olen lähtenyt pienelle tiedustelulle ja että minä tahdon, että hän valvoo, Ymmärrättekö? Valvoo!
»Mitä?», alkoi Idän mies levottomana.
»Lähden hakemaan miss Coldwellia», sanoi pieni mies päättäväisesti.
»Ettehän luule, että jokin vaara uhkaa häntä, ettehän», kysyi Idän mies, hätääntynyt sävy äänessään. »Ehkä voin auttaa teitä?»
»Te teette kuten käskin», vastasi pikku mies lyhyesti ja ratsasti pois.
Hän seurasi miss Coldwellin jälkiä nopeasti, sillä ne olivat aivan tuoreet. Jos katsoi tarkastikin etsien hevosen jälkiä niin ei huomannut mitään, mutta jos katsoi kolme- neljäkymmentä jalkaa eteenpäin, niin näkyi ruohikossa selvä polku.
Alfred tapasi miss Coldwellin istumassa rauhallisena satulassaan keskellä preeriakoira-yhteiskuntaa ja niin ollen varsin yksinäisessä seudussa. Hän huvitteli katselemalla preeriakoirien touhua kun ne haukkuivat, katselivat ja piiloittelivat häntä, aina sen mukaan kuinka kaukana ne olivat. Alfredin näkeminen ei häntä miellyttänyt, sillä hän peloitti preeriakoirat piiloon.
Nähdessään miss Coldwellin valtasi Alfredin taas ujous. Hän ratsasti hänen viereensä ja punastui:
»Näytän teille tietä takaisin, miss», sanoi hän arasti.
»Kiitoksia vain», vastasi miss Coldwell hieman kylmästi, »mutta löydän takaisin itsekin.»
»Luonnollisesti te löydätte», kiiruhti Alfred vastaamaan hädissään. »Mutta ettekö luule, että meidän pitäisi lähteä takaisin nyt. Tahtoisin tulla kanssanne, miss, jos sallitte sen. Iltapäivä on jo aika pitkälle kulunut.»
Miss Coldwell vilkaisi veitikkamaisesti aurinkoa.
»Mitä, vielähän on monta tuntia pimeän tuloon!» sanoi hän huvitettuna.
Silloin Alfred hämmästytti miss Coldwellin.
Hänen arkaileva käytöksensä hävisi kerrassaan. Salamana hyppäsi hän hevosensa selästä ja heitti ohjakset sen pään yli, niin että se pysähtyi ja katsoi sitten miss Coldwellia suoraan silmiin.
»Hypätkää heti alas», komensi hän.
Pehmeä etelän murre, jota hän tavallisesti puhui, sai raikkaan täsmällisyyden. Miss Coldwell katsoi häneen. Hämmästyen. Nähdessään ettei tyttö heti totellut hänen käskyään, alkoi Alfred aivan todenteolla nopeasti irroittaa niitä hihnoja, jotka pitivät miss Coldweilin ratsastushametta kiinni. Se oli niin tavaton teko ujon Alfredin puolelta, että miss Coldwell vihdoin huomasi, että jotakin oli tekeillä ja hyppäsi satulasta.
»Mitä nyt», kysyi hän.
Vastaamatta sanaakaan, veti Alfred miss Coldwellin hevosen pään ohjaksilla aivan liki sen kavioita ja sitoi nilkat lujasti yhteen. Sitten hän teki saman tempun omalle hevoselleen. Täten ei kumpikaan eläin voinut edes poukkien päästä minnekään. Ne olivat varmasti kytketyt.
Alfred astui muutaman askeleen itäänpäin. Miss Coldwell teki samoin.
»Istukaa tuohon», käski Alfred. Miss Coldwell totteli hieman hermostuneena. Hän ei käsittänyt mitään koko jutusta ja se pani hänet pelkäämään. Hän alkoi hämärästi peljätä, että Alfred oli tullut hulluksi. Alfredin seuraava teko vahvisti vain hänen epäluuloaan. Hän astui nimittäin kymmenen askelta eteenpäin ja nosti sitten oikean kätensä pään yli. Miss Coldwell tarkkasi häntä niin kiinteästi, että hän ei huomannut sillä hetkellä mitään muuta. Sitten katsoi hän siihen suuntaan kuin Alfredkin ja hän huudahti puoleksi nyyhkyttäen.
Aivan taivaan rantaa vasten näkyi idänpuoleisella mäellä hevosen selässä istuva olento. Se oli liikkumaton kuin kuvapatsas.
»Meidän täytyy tapella», sanoi Alfred tultuaan hetken kuluttua takaisin. »Hän ei vastaa rauhanmerkkiini ja hän on Sioux-intiaani. Emme pääse karkuun tämän preeriakoirakaupungin läpi. Meidän täytyy pitää ne loitolla.»
Hän aukaisi ja sulki rakkaan 44 numeron Winchesterinsä ja veti hiljaa hanan vireeseen. Sitten hän istahti miss Coldwellin viereen. Monelta suunnalta ilmestyi äänettömästi ratsastavia intiaanisotilaita, jotka liikehtivät arvokkaasti ensinnä näkynyttä kohti, käsittäen lopulta noin kolmekymmentä miestä. He keskustelivat hetken keskenään ja lähtivät sitten yksitellen määrätyin välimatkoin täyttä laukkaa kiertämään vasemmalle, piiloutuen hevostensa taakse ja kiljuen kimakkaäänisesti, mutta eivät ampuneet ainoatakaan laukausta.
»He aikovat hyökätä kimppuumme», arveli Alfred. »Meitä on liian vähän jotta se maksaisi vaivan. Se on vain petosta.»
Piiri heidän ympärillään oli nyt täydellinen. Katsellessa heidän ratsastamistaan hurjaa vauhtia liikkumatonta maisemaa vastaan pyrki näkö häiriytymään.
»Ei siitä mikään huvimatka heille tule», sanoi Alfred myhäillen. »Preeriakoirain kolot ovat heille yhtä hankalat kuin meillekin. He eivät oikein tiedä miten he parhaiten meitä ahdistaisivat. Jos he tulisivat joka puolelta yhtaikaa niin en voisi heille mitään, mutta he ryntäävät aina yhdessä mytyssä kaikki kuin mitkäkin saakelin hullut!» Ja silloin punastui taas Alfred korviaan myöten ja alkoi nöyrästi ja monisanaisesti pyydellä anteeksi miss Coldwellilta, joka ei ollut kuullut enempää hänen sanojaan kuin hänen anteeksipyyntöjäänkään. Villit ja lähestyvä taistelu olivat ainoat, mitä hän saattoi ajatella.
Äkkiä yksi intiaaneista nojautui eteenpäin hevosen selässä ja ampui sen pään takaa. Kuula lensi ohi, luonnollisesti, mutta se vinkui ilkeästi kuin sireeni ja kuulosti tulevan lähemmä. Miss Coldwell kiljasi ja peitti kasvonsa käsillään.
Villit ulvoivat kuorossa.
Ensimmäinen laukaus näytti olevan merkki yleiseen ammuntaan pitkin ympyrää. Intiaanit eivät koskaan puhdista pyssyjään, saavat harvoin hyviä ammuksia eivätkä oikein tajua takimmaisen tähystimen filosofiaa. Sitäpaitsi ei ole ensinkään helppoa ampua pitkältä matkalta jännittyneessä asennossa laukkaavan hevosen selästä. Alfred katseli heitä halveksien, puhumatta sanaakaan.
»Jos he jatkavat tätä kauemman aikaa, voi se kuulua vankkureillemme saakka», sanoi hän vihdoin. »Toivoisinpa ettemme olisi niin kaukana ja pohjoisessa päin. Kas niin, nyt se alkaa», sanoi hän sitten hieman kiihtyneenä.
Päällikkö oli pysähtynyt, ja kun sotilaat saapuivat hänen luokseen, vetivät he hevoset miltei istumaan takajaloilleen ja jäivät siihen liikkumattomiksi. Hevosten päät olivat käännetyt kahden istuvia kohti.
Alfred nousi varovasti nähdäkseen paremmin.
»Aivan oikein», puhisi hän itsekseen, »se on vanha Yksinäinen Susi, varmasti. Saammekin tästä oikein navakan tappelun.»
Tyttö oli vaipunut maahan ja vapisi päästä varpaisiin saakka. Ei ole hauskaa joutua maalitauluksi parhaissakaan olosuhteissa, mutta vielä vähemmän hauskaa on joutua maalitauluksi kun on vain yksi kolmeakymmentä vastaan ja nuo kolmekymmentä vielä lisäksi ovat hirvittävän ja oudon näköisiä villejä. Miss Coldwell oli aivan lamassa ja Alfred näytti vakavalta. Hän veti miettiväisenä kotelostaan kauniin, norsunluupäisen Coltinsa ja pani sen viereensä heinikkoon. Sitten hän punasteli, vuoroon hikoillen ja väristen, ja katsoi tyttöön epäröiden. Villijoukon äkillinen liikehtiminen päällikön ratsastaessa sen etunenään sai hänet päättävästi toimimaan.
»Miss Coldwell», sanoi hän.
Tyttö värisi ja huokaili.
Alfred kävi polvilleen ja pudisteli häntä kovakouraisesti.
»Kuulkaa nyt», komensi hän, »meillä ei enää ole kuin minuutti aikaa.»
Tyyntyneenä hieman hänen äänensävystään katsoi tyttö ylös. Hänen kasvonsa olivat liidunvalkeat ja hänen tukkansa oli osaksi pudonnut hänen otsalleen.
»Pankaa mieleenne nyt joka sana», puhui Alfred nopeasti. »Intiaanit aikovat hyökätä minuutin kuluessa. Ehkä voin lannistaa heidät, mutta en ole varma siitä. Tuossa pistoolissa minä aina säästän kaksi viimeistä kutia — ymmärrättekö — se on aina ladattu. Jos huomaan, että kaikki on menetetty niin ammun teidät toisella ja sitten itseni toisella.»
»Oh» itki tyttö, aukaisten silmänsä hurjana. Hän kuunteli hyvinkin tarkkaavasti.
»Ja jos he tappavat minut ensin — hän tarttui lujasti tytön ranteeseen — »jos he tappavat minut ensin, niin täytyy teidän ottaa tämä pistooli ja ampua itsenne. Ymmärrättekö. Ampua itsenne — päähän — tuohon!»
Hän näytti otsaansa etusormen nypykällään.
Tyttö vetäytyi kauhuissaan taaksepäin. Alfred puri hampaansa yhteen ja jatkoi säälimättä.
»Jos he saavat teidät käsiinsä», sanoi hän, »niin he riisuvat teiltä viimeisenkin riekaleen, ja kun te olette ilkisen alasti, niin sitovat he teidät pitkin pituuttanne raakahihnalla, maahan käsistä ja jaloista. Ja sitten he seivästävät teidät keskiruumiista maahan kiinni, — ja jättävät teidät siihen — hitaasti kuolemaan!»
Ja tyttö uskoi häntä, epäjohdonmukaisesti kylläkin, sen vuoksi, että huolimatta hirvittävästä pelostaan, hän oli huomannut, että Alfred lausuessaan ehkä ruokottomimmat sanat elämässään, ei ensinkään ollut punastunut. Hän katseli ruohikossa makaavaa pistoolia kauhunsekaisella ihastuksella.
Intiaanijoukko, joka tähän saakka oli pysytellyt noin tuhannen jalan päässä, karjasi nyt äkkiä ja lähti nelistäen preeriakoirayhteiskuntaa kohti.
Villien rynnäkössä on sanoin selittämätöntä hurjuutta. Pienet hevoset liikuttavat jalkojaan niin nopeasti, sotilaitten sulkaharjat ja varusteet hulmuavat perässä niin raivoisasti ja miesten ja hevosten koko asento on niin intoa ilmaiseva, että näkijä saa sen käsityksen menosta, että tuo peloittava joukko on voittamaton sekä vauhtiin että voimaan nähden. Koko taivaanranta näyttää olevan täynnä intiaaneja.
Ja ikäänkuin se ei vielä olisi tarpeeksi peloittavaa, vapisee ilma karjuntaa. Kukin intiaani painaltaa yhteistä päämäärää kohti ja hän huutaa kimakasti näyttääkseen mikä suurenmoinen soturi hän on, samalla kun säestyksenä kuuluva kavion kapse kuuluu yhä lähempänä aivankuin kasvava myrskysade katolla. Näyttää siltä kuin ei mikään pystyisi sitä pysähdyttämään.
Ja kuitenkin on yksi seikka, joka taitavasti hyväkseen käytettynä saa heidät pysähtymään, se on heidän kurin puutteensa. Intiaani taistelee tulisesti kun häntä ahdistetaan tai kun hän pääsee innostumaan tulisesta vastarinnasta, mutta hän ei mielellään antaudu taisteluun kylmiltään. Kun hän lähestyy vihollisen pyssyn suuta, käy hän miettiväiseksi. Usein yksi ainoa mies, jolla on tarpeellinen määrä kylmäverisyyttä pidättyäkseen ampumasta, saattaa tehdä tyhjäksi hyökkäyksen, jos hän vain odottaa kunnes he ovat tulleet noin viidenkymmenen jalan päähän ja sitten äkkiä kohottaa pyssyn piipun. Jos hän heti olisi ampunut, olisi taistelu loppunut lyhyeen ja intiaanit olisivat ratsastaneet hänen ylitseen. Mutta nyt on kullakin ollut aikaa ajatella. Kun valkoinen mies on valmis ampumaan, on odotusaika jo tehnyt tehtävänsä. Kukin villi tietää, että vain yksi mies heistä kaatuu, mutta kukaan ei mielellään tahdo olla juuri tuo yksi ja koska kurittomien sotilasten tapana on tapella vain omasta puolestaan, sukeltaa kukin hevosensa taakse ja pyörtää pois, vasempaan tai oikeaan. Koko joukko liitää ohi ja hajoo, kuten nopeasiipinen tiiraparvi tuulisena päivänä.
Tähän luotti Alfred lähestyvässä ratkaisussa.
Tyttö seurasi sotilasten hurjaa menoa jännittyneenä. Hänen täytyi puristaa kovasti rannettaan estyäkseen pyörtymästä ja hän näytti kykenemättömältä ajattelemaan. Alfred istui liikkumattomana eräällä preeriakoirapesällä pitäen pyssyään polvillaan. Häntä ei näyttänyt mikään häiritsevän.
»Hauska tapella taas», mutisi hän itsekseen, hellästi sivellen pyssynsä tukkia. »Tulkaahan tänne, senkin pirut! Ahaa!», huudahti hän kun erään intiaanin hevonen putosi preeriakoiran koloon. »Sitähän minä ajattelin tässä.»
Hänen silmänsä alkoivat palaa. Hevoset tulivat hypähdellen sinne ja tänne, vältellen taitavasti koloja. Niitten ratsastajat ampuivat ja karjuivat hurjasti, mutta ei yksikään luoti osunut kymmentä jalkaa alemmaksi. Heidän lähestyvä piirinsä muistutti rannalle saapuvaa suurta aaltoa ja yhdenkaltaisuutta korosti vielä kotkan sulkien heiluminen heidän tukassaan.
Ratsastaminen mehiläispesää muistuttavassa maastossa oli vaarallista — yksinpä intiaaneillekin — ja kolme hevosta pyörähti ympäri peräkkäin, jääden potkimaan ilmaa jaloillaan. Kaksi ratsastajaa jäi viereen pyörtyneinä. Kolmas pääsi istualleen ja alkoi hieroa polveaan. Miss Coldwellin hevonen peljästyi ja heittäytyi kyljelleen ja rupesi hurjasti potkimaan takajaloillaan.
Sopivan hetken tultua veti Alfred pyssynsä vireeseen ja nousi äkkiä polvilleen. Hänen sitä tehdessään painui pesä, jolla hän oli istunut, sisään, ja hän lensi nenälleen. Raivokkaasti kiroten nousi hän pystyyn ja tähtäsi tiheimpään joukkoon. Se vaikutti. Silmänräpäyksessä katosi joka villi hevosensa suojaan, eikä heistä näkynyt muuta kuin käsi ja jalka. Joukko hajaantui kummallekin puolelle niin nopeasti kuin olisi ammuttu merkki sellaista liikettä varten ja molemmat osat kaartivat kahdessa kauniissa kaaressa, kunnes ne vihdoin pysähtyivät jotenkin samaan paikkaan, josta olivat uljaan hyökkäyksensä alkaneetkin.
Alfred ei ollut ampunut ainoatakaan laukausta.
Hän kääntyi tytön puoleen naurahtaen.
Tyttö makasi maassa kasvot ylöspäin, silmät avoinna ja kauhun ilmeisinä. Hänen otsassaan oli pieni mustunut reikä ja hänen päänsä alla, joka oli oudosti painautunut maata vasten, oli nurmi muuttunut punaiseksi. Lähellä hänen kättään oli raskas Colt N:o 44.
Alfred katseli häntä kokonaisen minuutin liikahtamatta. Sitten nyökäytti hän päätään.
»Se oli sen vuoksi, että minä kaaduin tuohon koloon — hän luuli, että he olivat ampuneet minut!» puhui hän ääneen itsekseen. »Pikku tyttö parka. Eihän hänen olisi pitänyt sitä tehdä!»
Hän punastui kovasti ja kääntäen päätään toisaalle, veti hän tytön hameen niin alas, että se peitti hänen nilkkansa. Sitten hän otti winchesterinsä ja ampui kolme laukausta. Ensimmäinen sattui pyörtynyttä intiaania korvan taakse. Toinen lävisti toisen pyörtyneen intiaanin rinnan, kolmas kävi sen intiaanin hartiain läpi, joka oli katkaissut jalkansa ja joka juuri yritti päästä potkiskelevan hevosen taakse suojaan.
Vähän sen jälkeen saapui Billy Knapp vankkurikaravaaneineen.
VIII.
BILLYN KELTANOKKA.
Eräänä keväänä seitsenkymmenluvun alkupuolella piti Billy Knapp jonkinlaista kievaria ja hotellia Deadwoodin ja Big Hornin teiden risteyksessä Custer laaksossa. Matkustajat, jotka siinä kääntyivät tieltä toiselle, pysähtyivät usein yöksi siihen. Hän möi tarvikkeita sekä miestä että hevosta varten. Edellinen käsitti pääasiallisesti whiskyä, jälkimmäinen taasen heiniä. Se olikin parasta mitä siitä saattoi sanoa. Hotelli oli hirsistä, kaksikerroksinen ja se oli jaettu osastoihin palttinaverhoilla, tarjotakseen edes kuvan jonkinlaisista yksityishuoneista silmiin nähden vaikkei suinkaan korviin. Siinä oli kolme sänkyä ja joukko lavitsoita ja se ylvästeli oikein naiskeittäjällä — ensimmäinen laatuaan vuoriseudulla. Billy ei pitänyt sitä kauan. Hän oli liian levoton luonne. Mutta kertomuksen aikaan oli hän vielä sekä huvitettu että tyytyväinen siitä.
Henkilökunnan muodosti laitoksessa Billy, äskenmainittu nainen sekä eräs vanha Pistol, nimeltä Charley. Viimeksi mainittu kantoi aina vyöllään monta tuliasetta ja oli hänellä sangen paljon sanomista, mutta kuten Billy sanoi, ei koskaan ollut saanut mitään kokoon. Tämä ei suinkaan Lännessä saattanut riippua tilaisuuksien puutteesta. Hänen tehtävänään oli olla »kaikki kaikessa».
Eräänä iltana istui Bill nojatuolissaan hotellinsa seinävierellä odotellen postivaunua. Aikaa myöten se tuli. Charley kompuroi ulos, kantaen vesiämpäriä hevosille. Ajaja heitti ohjakset hänelle ammattinsa erikoisoikeudet tuntevan ylhäisellä oikeudella, laskeutui hitaasti istuimeltaan ja astui sitten komeasti tarjoiluhuoneeseen saamaan ryypyn. Billy seurasi perässä tarjoilemaan.
»Olipa onni», sanoi ajaja ja nojasi kyynärpäihinsä.
»Kuuluuko mitään uutta?» kysyi Bill.
»No eipä ihmeitä.»
»Kävivätkö kimppuusi.»
»Ei, mutta Black Hank oleksii lähellä.» Se selvitti asian. Molemmat miehet puhaltelivat savupilviä hetken äänettöminä. Sitten nousi ajaja lähteäkseen.
»Toin sinulle oikean keltanokan tullessani», huomautti hän kuin sattumalta. »Arvatenkin on hän muilta seuduilta.»
»Luulenpa, että lähden katsomaan minkälainen keltanokka se on», vastasi
Billy, kiiruhtaen tiskin takaa.
Keltanokka istui pienellä pölkyllä aivan oven edessä. Hän piti lakkiaan kädessä, joten Billy saattoi nähdä hänen tapulimaisen, paljaan kallonsa. Sen alapuolella oli valkoisen punaiset kasvot ja vielä alempana kapeat, kaltevat hartiat, litteä rinta ja väärät sääret. Hän oli puettu vaaleaan, ruudulliseen pukuun ja flanellipaitaan, jonka kaulus oli aivan liian laaja. Billy huomasi kaiken tämän vain ohikulkiessaan. Kun ajaja kiipesi istuimelleen, sanoi hotellin omistaja:
»Sanohan, Hen, pitäisikö tuollainen panna pumpuliin vaiko lasikuvun alle?»
»Minä antaisin sille selkään», vastasi ajaja lyhyesti ja läimäytti kaksisiimaisella piiskallaan neljää hevostaan selkään, niin että ne hätkähtäen lähtivät liikkeelle.
Billy lähti uudelleen katsomaan vierastaan ja sai tältä anteeksipyytävän hymyn.
»Voinko saada huoneen täällä täksi yöksi?» kysyi vieras kimeällä, piipittävällä äänellä.
»Voitte», vastasi Billy lyhyesti ja alkoi huutaa Charleyta.
Patriarkka ilmestyi nurkan takaa ja samoin teki keittäjätärkin, mustasilmäinen, punaposkinen olento jonka Billy sittemmin laski kahdeksanneksi uhkarohkeaksi yrityksekseen avioasioissaan.
»Ota vieraan sotapussi talteen», komensi Billy, »ja Nell, luonnollisesti hommaat kokoon hieman syötävää.»
Vieras otti käteensä pienen käsilaukkunsa ja seurasi Charleytä asuntoon. Kun hän sitten hieman myöhemmin ilmestyi illalliselle, kantoi hän käsilaukkua mukanaan ja asetti sen penkin alle, joka oli pöydän vieressä. Syötyään asetti hän sen aivan kätensä ulottuville polttaessaan piipullisen tupakkaa ulkona. Luonnollisesti ei tällainen jäänyt Billyltä huomaamatta.
»Vieras», sanoi hän, »näytätte olevan erinomaisen kiintynyt tuohon laukkuunne.»
»Niin olen, sir», piipitti vieras. Billy sylkäisi arvonimelle. »Minulla on siinä eräitä esineitä jotka ovat minulle suuriarvoisia.» Hän avasi pussin ja otti esille aivan tavallisen näköistä naista esittävän tavallisen valokuvan. »Se on äitivainajani», sanoi hän. Billy sylkäisi taas ja meni sisään.. Hän halveksi hentomielisyyttä, olipa se laatuaan mitä hyvänsä.
Molemmat miehet istuivat illallista syödessään vastatusten ja punaposkinen tyttö tarjoili. Vieras katsoi lautaseen koko ajan kun tämä oli huoneessa. Hän istui kuin orrella penkin päässä jalat allaan ja varpaisin nojaten. Kun Kun tyttö lähestyi, jäykkenivät hänen hartia- ja käsivarsilihaksensa hämmennyksestä ja aiheuttivat vallan eriskummallisia käden liikkeitä. Hän vastaili vain yksitavuisesti.
Billy söi runsaasti ja totisena. Loppupuolella ateriaa istahti Charley hänen viereensä. Charley oli huonolla tuulella ja ruoka oli hänen mielestään jäähtynyttä.
»Nell», huusi hän, tällainen ei kelpaa sioillekaan syötäväksi.»
Tyttö ei ollut millänsäkään. Eikä liioin Billy. Puheentapa oli sillä paikkakunnalla sellainen. Vieras pudotti veitsensä.
»Enpä sitten ihmettele, että ette välitä siitä», sanoi hän, naurettavan pieni annos närkästystä äänessään.
»Mitä te tarkoitatte?» huusi Charley uhkaavasti.
»Tietenkin sitä, ettei naisihmiselle saa sellaista kieltä käyttää», vastasi vieras lujasti piipittävällä äänellään.
Billy ymmärsi heti yskän ja räjähti hillittömään nauruun.
»Aika poika!» huudahti hän, lyöden käsiään polviin. »Löitpä nyt kirveesi kiveen, Charley.»
Tyttökin nauroi, mutta hillitysti. Hän oli kuitenkin hieman liikutettu, vaikka olikin vasta edellisenä talvena lähtenyt Bismarkista, koska hänen kaltaistaan siellä ei enää kaivattu.
Koska Billy hyväksyi selityksen, niin patriarkka vaikeni.
Puolen yön aikaan heräsivät talon neljä asukasta hirvittävään meteliin ulkopuolella. Vieras nousi, täysissä pukimissa, lavitsaltaan ja kurkisti kapeasta avonaisesta akkunasta. Tusina hevosia oli yhdessä rykelmässä yhden miehen hoitoon jätettyinä, mutta pimeys esti näkemästä tarkemmin. Avonaisesta salongin ovesta virtasi leveä valojuova ja sieltä kuului melua ja saappaitten töminää.
»Se on Black Hank», sanoi Billy hänen kupeella. »Black Hank ja hänen joukkonsa. Hän etsii nokkansa sivu mennyttä postivaunua.»
Black Hank vuoristossa on samassa maineessa kuin Jesse James etelämpänä.
Vieras kävi äkkiä tarmokkaaksi.
»Ettekö aio tapella sitten?» kysyi hän.
»Tapella?» sanoi Billy ihmetellen. »Tapella! Ei tietenkään. Hank ei ryöstä minulta mitään. Hän vain nuuskii joka paikan ja ottaa mitä tarvitsee, mutta antaa maksun joka kerta. Minä olen vain hiljaa ja annan hänen toimia. Minä en koskaan riitele hänen kanssaan, ymmärrättekö. Hän tanssii vain tänne sisään ja tarttuu kynsillään siihen mitä tarvitsee. Minä en tiedä siitä mitään. Minä nukun kuin tukki.»
Hän viittasi merkitsevästi vieraalle.
Alhaalla liikuskelivat rosvot sinne tänne.
»Billy», karjui komentava ääni, »Billy Knapp!»
Hotellin pitäjä näytti hämmästyneeltä.
»Mitä hittoja hän minua huutaa?» kysyi hän viereiseltään vieraalta.
»Billy», huusi ääni taas: »Tule alas heti, senkin siwashi. Minä tahdon puhua kanssasi.
»Hyvä, Hank», vastasi Billy.
Hän meni »huoneeseensa» ja pani vyölleen raskaanpuoleisen vyönsä. Sitten hän laskeutui rappuja alas. Salonki oli valaistu ja täynnä miehiä. Muutamat joivat ja söivät, toiset taas sulloivat eväitä kuljetettavaan kuntoon. Tiskin kulmaan nojaten seisoi pitkä mies poltellen piippuaan. Hän oli notkea, vilkas ja voimakaslihaksinen, tummakasvoinen ja hänen kulmakarvansa yhtyivät omituisesti nenän yläpuolella. Billy astui astui äänettömänä miehen luo.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän lyhyesti. »Tällainen ei kuulu sopimukseen.»
»Tiedän sen», vastasi vieras.
»Anna tänne sitte kultahietasi ja häviä täältä.»
»Tuossa on hietani», vastasi Black Hank, pannen kätensä vieressään olevalle kauriinnahkaiselle pussille, ja siinä on sinulle tavaroistasi. Haluan kysyä sinulta erästä asiaa. Standing Rock on lähettänyt viisikymmentä tuhatta dollaria seteleissä Spotted Tailiin. Lähetti meni tästä tänään. Oletko nähnyt häntä?
»En ole nähnyt mitään lähettiä», vastasi Billy helpotuksesta huoahtaen.
»Postivaunu meni tyhjänä ohi.»
Charley oli tullut rappuja alas huoneeseen.
»Mitä sinä siellä teet, senkin rupisammakko», kysyi Billy häneltä raa’asti.
»Postivaunu ei ollut kuten sanoit, tyhjä», huomautti Charley hämmästymättä.
Billyn aivoissa valkeni. Hän muisti laukun, jota vieras niin tarkkaan oli vartioinut, Ja vaikka hänen järkensä sanoikin hänelle, että niin vaaratonta olentoa, kuin hänen vieraansa oli, tuskin saattoi valita pikalähetiksi, jäi siihen kuitenkin pieni mahdollisuus jäljelle.
»Olet oikeassa», myönsi hän huolettomasti, »siellä on eräs keltanokka, joka ymmärtää yhtä paljon lähettinä ratsastamisesta kuin sika rypistyneestä paidasta.»
»Minä huomasin, että hän oli ylenpalttisen huolissaan matkalaukustaan», intti Charley.
Tiskiin nojaavalta mieheltä ei ollut jäänyt huomaamatta mitään tästä keskustelusta. Billyn kieltäminen, hänen epäröintinsä ja puolitotuutensa näyttivät hänestä kaikki epäilyttäviltä. Nopealla käden heitolla ojensi hän aseensa Billyä kohti. Billyn kädet lensivät komentamatta ylös.
Miehet lopettivat askareensa ja kokoontuivat heidän ympärilleen. Tämän tapaiset näyt olivat liian tavallisia vaatiakseen selitystä tai herättääkseen erikoista uteliaisuutta. He tunsivat johtajansa ja Billyn välisen hiljaisen sopimuksen.
»Nyt», sanoi Black Hank vihaisesti, »tahdon tietää miksi sinä koetit tuollaista peliä kanssani.»
Billy, varovainen ja pelkäämätön mies, vastasi ettei hän ollut yrittänyt minkäänlaista peliä, olihan vain Hetkeksi unhoittanut koko keltanokan eikä uskonut, että viimeksimainittu osoittautuisi Hankin etsimäksi pikalähetiksi.
Eräs miehistä kevensi johtajan merkin saatuaan Billyn vyötä tuntuvasti. Sitten sai hän istuutua rahille. Kaksi muuta miestä nousi yläkertaan. Hetken perästä he palasivat ja ilmoittivat, ettei ylhäällä ollut ainoatakaan elävää sielua, vierasta tai tuttua, paitsi tyttöä, mutta että sinne oli jäänyt pienempi matka-arkku. Uuden määräyksen saatuaan toivat he arkun ravintolahuoneeseen. Se murrettiin auki ja havaittiin, ettei se sisältänyt muuta kuin vaatteita, preeria-asukkaan mallia, lujaa ja kulunutta. Sitäpaitsi oli siinä vielä sievästi kokoon kääritty meksikolainen satula ja raakanahkainen piiska.
Roistot olivat jo hajaantuneet ulkoa etsimään jälkiä. Tässä hommassa he epäonnistuivat ja ilmoittivat, ettei pienintäkään jälkeä näkynyt missään päin.
Billy tunsi miehensä. Black Hankin yhä tuimemmiksi rypistyvät kulmat tiesivät vain yhtä ainoata. Lännessä ei kukaan pysty pidättämään itsellään päällikkyyttä minkäänlaatuista, ellei hän sitä tue teoilla, jotka osoittavat häikäilemätöntä päättäväisyyttä. Billy hyökkäsi nopeasti kuin puuma Hankin päälle ja kävi häneen lujalla otteella vyötäröstä, pyöräytti hänet kilvekseen ja alkoi vakavan taistelun saadakseen käsiinsä roiston paljastetun aseen. Se oli loistava yritys, mutta se epäonnistui. Muutamassa silmänräpäyksessä makasi hän sidottuna lattialla ja Black Hank piteli hieraantunutta käsivarttaan. Sen perästä ei voinut enää tulla muu kysymykseen kuin joko nuora tai kuula.
Kun Billy oli mennyt alas, ei vieras enää tuhlannut sekuntiakaan toimettomuuteen. Hänellä oli hallussaan viisikymmentätuhatta dollaria seteleissä, jotka hänen oli määrä niin pian kuin suinkin jättää Spotted Tailin asioimistoon Wyomingissa. Välttämätön vaunun vaihto oli pakottanut hänet yöpymään Billy Knappin hotelliin.
Lähetti sieppasi laukkunsa ja juoksi äänettömästi Billyn makuuhuoneen läpi erään kapean akkunan luo, jonka hän jo aikaisemmin oli huomannut aukeavan aivan metsään päin. Akkuna oli öljyttyä paperia, mutta hän pettyi sen hyödystä. Hän tiesi, että se liukui syrjään, mutta hän ei saanut sitä liikkumaan. Hän ei uskaltanut särkeä paperia, sillä se olisi kuulunut. Ääni hänen takanaan melkein säikäytti häntä.
»Minä näytän teille» kuiskasi punaposkinen tyttö.
Hän oli käärinyt lakanan höllästi ympärilleen, hänen tukkansa riippui hartioilla ja hänen paljaat jalkansa näkyivät vaipan alta. Pieni mies punastui hämmästyksen tuskasta ja hän unohti tykkänään tehtävänsä. Tytön ääni herätti hänet vihdoin.
»Kas niin, tästä vain», kuiskasi tyttö osoittaen avonaista akkunaa.
»Kiitän teitä», sammalsi vieras tuskallisesti. »Vakuutan teille — — minä toivon — — —»
Tyttö nauroi hiljaa.
»Hyvä on», sanoi hän. »Olen tämän teille velkaa siitä, että veditte patriarkkaa parrasta», ja hän suuteli pikku miestä.
Lähetti, vavisten ujoudesta, kiipesi vikkelästi akkunalle, pujotti käsivartensa laukkunsa hihnaan ja sen sijaan, että olisi hypännyt maahan, kuten tyttö odotti heilautti itsensä kepeästi lähimmälle suurelle tammen oksalle. Tyttö kuunteli lehtien rapinaa hetken, kunnes lähetti pääsi lähemmä runkoa ja lähti sitten, pystymättä hillitsemään haluaan nähdä mitä alhaalla tapahtui, rappuja alas.
Alas tullessaan tuli häntä vastaan kaksi miestä. He tutkivat yläkerran kolme huonetta nopeasti, mutta tarkkaan, eivät välittäneet tytöstä paljoakaan ja palasivat sitten kiroillen takaisin. Hetken perästä tulivat he hakemaan vieraan arkkua. Nell seurasi heitä sitten alas aina ovelle saakka. Siinä hän näki ja kuuli sellaista, että se sai hänet katkerassa kauhussa pakenemaan talon perälle asti, kun Billy paiskattiin lattiaan.
Akkunan ääressä hän polvistui ja pannen kätensä ristiin painoi päänsä käsivarsien väliin. Lännen naiset, varsinkin Nellin kaltaiset eivät itke. Mutta Nell oli vähällä tehdä sen. Äkkiä nosti hän päätään. Ääni hänen lähellään oli puhutellut häntä.
Hän katseli joka puoleen, mutta ei nähnyt mitään.
»Täällä, ulkopuolella», kuului matala varovainen ääni, »puussa».
Silloin näki tyttö vieraan istuvan samassa paikassa, johon hän oli äsken asettunut.
»Pyydän anteeksi, ma’am, jos säikäytin teitä tai puhuttelen teitä ensinkään. Eihän minun pitäisi sitä — mutta — — —»
»Oh, älkää olko millännekään», sanoi tyttö kärsimättömästi, pudistaen tukkaansa taaksepäin. Niin nöyrä ja pelokas oli ääni, että tyttö saattoi vähääkään pinnistämättä mielikuvitustaan nähdä pikku miehen punastumisen ja välttelevän käytöksen. Tuona jännityksen hetkenä hänen vähäpätöisyytensä ja itseluottamuksen puutteensa kiusasi tytön mieltä.
»Mitä te siellä teette», kysyi tyttö. »Luulin että te olitte hävinnyt näiltä tienoilta!»
»Täällä oli turvallisempaa», selitti vieras. »En jättänyt mitään jälkiä.» Tyttö nyökkäsi päätään ikäänkuin myöntäen toimenpiteen järkevyyden.
»Mutta, ma’am, rohkenin puhutella teitä sen vuoksi, että näin teidän olevan hädässä. Luonnollisestihan minulla ei ollut mitään oikeutta kysyä ja jos ette halua sanoa minulle — — —»
»He aikovat tappaa Billyn», keskeytti Nell, nyyhkyttäen.
»Miksi?»
»En oikein käsitä sitä. He etsivät jotakin ja luulevat, että Billy on piiloittanut hänet. Arvelen, että se olette te. Billy ei piiloittele mitään, mutta he vain luulevat niin.»
»Aivan oikein. Minua he etsivät. Kun nyt tiedätte missä olen, miksi ette kerro sitä heille ja pelasta Billyä?»
Tyttö hätkähti, mutta hänen terävä Lännen älynsä näki heti vaikeuden siinä.
»He ajattelevat, että Billy sittenkin auttaa teitä.»
»Rakastatteko häntä?» kysyi vieras.
»Jumala tietää, että olen aika luja, mutta niin on asia.» tunnusti tyttö ja painoi päänsä alas.
Näkymätön vieras vaikeni ja mietti.
»Olen aika liisterissä itsekin», puhui hän itsekseen »ja minulla on tehtävä, joka minun täytyy suorittaa kohdistamatta huomiotani mihinkään muuhun. Tavallisestihan ihmiset eivät välitä minusta, enkä minäkään heistä. Varsinkaan naisväki. He aivan näännyttävät minut. Luulenpa etten kohoa kovinkaan korkealle heidän silmissään, jos joudun heidän kanssaan kiistasille. Tavallisestihan he panevat minuun yhtä paljon huomiota kuin metsälutikkaan. Minähän en potki siltä, senhän ymmärrätte. Mutta kerran koiran iässä ikäänkuin kaipaan ystävällistä silmäystä heidän puoleltaan. Omaa naispuolta minulla ei koskaan ole ollut, ei koskaan. Joskus ajattelen, että saattaisi olla somaa, jos tietäisin jonkun tytön typykän odottavan minua jossakin. Mutta ei ole, eikä koskaan tule olemaankaan. Minä olen sillä tavalla luotu. Te kohtelitte minua kauniisti tänä iltana. Te olette ensimmäinen nainen, joka koskaan on suudellut minua omasta ehdostaan…»
Tyttö kuuli heikkoa rapinaa ja sitten hiljaisen maahantulon.
Kurkistaessaan akkunasta, erotti hän varjomaisen olennon hiipivän hotellin nurkan taa. Hän pani kätensä sydämelleen ja kuunteli. Hänen käsityksensä vieraan liikehtimisestä oli korkeintaan hämärä, mutta hän oli kuullut hänen tunnustavan, että hänen suudelmansa oli merkinnyt hänelle paljon ja hädässäänkin tunsi hän voimakasta halua nauraa. Hän oli suonut hyväilynsä pikku miehelle jotenkin samoin tuntein kuin hän olisi suudellut koiran kylmää kuonoa.
Alakerrassa olivat miehet hieman mietittyään päättäneet käyttää kuulaa. Se oli siihenkin nähden paikallaan, että Billy oli uranaukaisijoita preerialla. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään hevosvaras. Jotta ei turhaan viivyteltäisi, oli toimitus päätetty tapahtuvaksi heti ja samassa paikassa. Billy seisoi selkä omia hotellin hirsiään vasten kädet ja jalat sidottuina, mutta silmät peittämättä. Hän ei koskaan menettänyt rohkeuttaan. Lyhyen armonaikansa kuluksi, jonka valmistukset hänelle tarjosivat, selitti hän vastustajilleen mitä hän heistä ajatteli.
»Ylpeä»! lopetteli hän pitkää yksinpuheluaan, aivankuin hän olisi puhunut lampun heijastajalle. »Ylpeä!» kertasi hän vieläkin. »Tuo teidän Hankinne on niin ylpeäksi käynyt, että hän on paisunut kuin myrkytetty koiranpenikka. Ei sitä silti kuka tahansa pysty nukkuvaa miestä kaappaamaan ja saamaan viittäkymmentä tuhatta dollaria noin vain, ilman muuta.»
Black Hank määräsi kolme miestä toimittamaan työn. Billyn teloitus oli hänelle välttämätön, ei sen vuoksi, että lähetin menettäminen olisi häntä suurestikaan suututtanut — hän toivoi saavansa hänet käsiinsä aikanaan — vaan sen vuoksi, että hänen miehistössään pysyisi tarpeellinen kunnioitus päällikköään kohtaan. Hän oli juuri peräytymäisillään antaakseen tilaa teloituksen toimeenpanijoille kun hän kuuli oven takanaan aukeavan ja sulkeutuvan. Hän kääntyi. Oven edessä seisoi pieni keuhkotautisen näköinen mies, vaaleassa ruudullisessa puvussa. Keltanokalla oli kaksi lyhytpiippuista Colt-revolveria, joista hän toisen ojensi suoraan Black Hankia kohti.
»Kädet ylös», komensi hän terävästi.
Koska ase oli tähdätty Hankia kohti, noudatti hän käskyä heti. Tulokkaan silmissä oli merkillinen eloisuus. Kahdestatoista muusta miehestä oli yksitoista täydelleen vakuutettuja siitä että toinen ase, joka ei ollut kohdistettu johtajaan, koski heitä henkilökohtaisesti kutakin. Kahdestoista mies luulotteli olevansa paremmassa asemassa. Läsnäolevien suureksi kummastukseksi kuului pamaus ja leimaus silmänräpäyksessä. Sitten olivat taas asiat ennallaan. Toinen vieraan aseista oli yhä Black Hankiin kohdistettu, toinen taas muihin miehiin. Kahdestoista mies, se joka oli luullut voivansa yrittää vastarintaa, oli suistunut kasvoilleen lattialle. Ei kukaan olisi voinut vakuuttaa varmasti nähneensä, että vieras hituistakaan olisi liikahtanut.
»Kas niin», sanoi vieras terävästi, »yksi kerrallaan. Pudottakaa aseenne lattiaan, gentlemannit.» Ja Black Rankille: »suu alaspäin. Pudota! Koirailematta!»
Yksi miehistä huoneen takaosassa liikahti hieman korollaan.
»Liikahtamatta siellä», varoitti vieras. Mies jäykistyi.
»Seuraava herra», jatkoi pikku mies taitavasti viitaten toiselle. Hän totteli empimättä. »Seuraava! Nyt sinä! Ja sinä! Nyt sinä siellä nurkassa.»
Toinen pistooli toisensa perästä kolahti lattiaan. Ei ainoakaan mies huoneessa olipa aseistettu tai aseeton, voinut kehua, ettei hänen pienintäkin liikettään olisi huomattu. He olivat kuin tiikerit valmiit hyökkäämään heti kun vain pistoolin suu olisi väistynyt hiemankin. Se ei väistynyt. Lattialle lyhistynyt ruumis muistutti heitä jokaista siitä mitä saattoi tapahtua. He tottelivat.
»Astukaa taaksepäin», komensi vieras nyt. Silmänräpäyksessä sai hän miehet riviin seinää vasten jäykkinä, kädet ylhäällä.
Sitten vieras ensi kerran liikahti paikaltaan oven edessä.
»Kutsu tyttö tänne», sanoi hän Billylle.
Billy korotti äänensä ja huusi »Nell! Ah, Nell.»
Silmänräpäyksessä ilmestyi tyttö ovensuuhun pelkäämättä ja arvelematta. Kun hän näki miten asiat olivat kehittyneet; tuli hän miltei pahanilkisen iloiseksi.
»Suvaitsetteko, ma’am, heti, ellen vaivaa teitä liiaksi, ikäänkuin hieman irroittaa Billyn siteitä?» kysyi vieras.
Tyttö teki työtä käskettyä. Hotellin omistaja oikoi käsivarsiaan.
»Olkaa hyvä ja kootkaa nuo aseet.»
Molemmat ryhtyivät touhuun.
»Missä se kirottu patriarkka on?» kysyi Billy tuikeasti, hakien silmillään Charleytä.
Tämä oli hiljaa livistänyt.
»Voitte laskea kätenne alas», neuvoi vieras, laskien aseensa. Johtaja aikoi sanoa jotakin.
»Suu kiinni»! sanoi Billy, ottaen oman aseensa kasasta.
Vieras otti äkkiä joukosta yhden Coltin ja pitäen liipasinta varasinta vasten, laukaisi kuusi laukausta peräkkäin lyömällä kämmenellään hanaan. Vaikka hän näytti vain heittelevän asetta sinne tänne, oli hänellä ilmeisesti varma maali, sillä kuusi viinilasia Billyn tarjoilupöydällä meni säpäleiksi. Se oli ihmeellinen teko ja se kävi nopeammin kuin koneellisella pistoolilla. Hän otti toisen aseen. Hyllyltä otti hän sitten tomaattirasian ja heitti sen ilmaan. Ennenkuin se ehti pudota maahan oli hän ampunut siihen kaksi reikää ja kun se tuli maahan, auttoi hän sen pyörimistä vielä neljällä kuulalla, joista jokainen jätti tomaattiliemivirran jälkeensä. Huone oli täynnä savua. Joukko katseli menoa lumottuna.
Sitten jäykistyivät seinän vierellä olevat miehet. Savun seasta leimahteli pitkiä salamoita heitä kohti, milloin vasemmalle, milloin oikealle, yhtämittaisena rätinänä. Kahteentoista pysähtyi ampuminen. Miesten päitten välissä oli kussakin pyöreä reikä. Yhteenkään mieheen ei ollut sattunut. Syntyi hiljaisuus. Savu kohosi ylös ja poistui vähitellen avonaisesta ovesta. Hevoset, jotka pitkäksi aikaa olivat jääneet vartiatta, hirnahtelivat. Vieras heitti rauhallisesti savuavat Coltit lattialle ja otti omansa esille sivutaskusta, johon hän ne oli pannut. Billy keskeytti vihdoin äänettömyyden.
»Se on ampumista se», huomautti hän huoahtaen.
»Ne viisikymmentä tuhatta ovat tuolla ulkopuolella», säväytti vieras.
»Haluatteko niitä?»
Vastausta ei kuulunut.
»Aion ottaa yhden hevosistanne», sanoi hän sitten. »Billy on täysin syytön. Hän ei tiedä minusta mitään.»
Hän kokosi aseet lattialta.
»Nämät aion myös huvikseni ottaa mukaani», jatkoi hän. »Te löydätte ne — jos oikein tarkkaan haette — tuolta tiepuolesta — ja hevosenne samoin. Hän peräytyi ovelle.
»Ammun sen heti, joka pistää päänsä ovesta», varoitti hän.
»Vieras», sanoi Black Hank, kun hän oli menemäisillään ulos.
Pieni mies pysähtyi.
»Saanko kysyä nimeänne?»
»Nimeni on Alfred.»
Black Hank näytti harmistuneelta.
»Olen kuullut teistä», myönsi hän.
Vieraan katse kiersi huonetta ja huomasi tytön. Hän säikähti ja punastui.
»Hyvää yötä», sanoi hän sitten nopeasti ja katosi samalla. Hetken perästä kuului kavioitten kapsetta kun hän talutti hevosia pois.
Hyvän aikaa vallitsi äänettömyys. Sitten Billy puhui.
»Hank, olemme niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta jos kosket tuohon vasikkaan, niin minä nylen sinut.»
»Vasikka! Oho», naurahti Hank. »Alfred vasikka! Minä olen kuullut puhuttavan hänestä.»
»Mitä olette kuullut», kysyi tyttö.
»Hän on etelän paras etsivä», vastasi Hank.
Seuraavana vuonna veivät Billy Knapp, Alfred ja eräs kolmas mies, jonka nimi oli Jim Buckley poikki maitten vuoristoon ainoan vankkurikaravaanin, joka sinä kesänä uskaltautui matkaan.
KAKSI PANOSTA.
Tämä tapahtui siihen aikaan kun Billy Knapp kuljetti postivaunua Pierren ja Deadwoodin välillä. Luulenpa, että voitte vieläkin nähdä saman vaunun Buffalo Billin näyttelyssä. Jotta ei syntyisi sekaannusta eikä lukija panisi Billyn hartioille enemmän vuosia kuin hänelle tulee, niin mainittakoon tässä, että kyseessä oleva tapaus sattui hieman sen kuuluisan ja uhkarohkean matkan jälkeen, jonka hän Alfredin ja Jim Buckleyn kanssa teki vuoristoon sinä kesänä kun ei kukaan muu sitä rohjennut ja hieman ennenkuin hän ryhtyi kullankaivuun. Jim oli jo lähtenyt Montanaan.
Matka Pierrestä Deadwoodiin oli jotakin. Päivät päästään kulki tie ylös ja alas heinäisiä mäkimaita ja laajoja tasankoja. Noustessaan mäkeä ylös ei koskaan osannut käyttää edellistä kokemustaan hyväkseen, vaan luulotteli mäelle päästyään näkevänsä koko seutukunnan peninkulmamitalla edessään. Sitähän ei koskaan tapahtunut. Ei koskaan nähnyt pitemmälle kuin seuraavaan preeria-aaltoon. Mäkiä alas hurahtaessa näki välillä olevan tasangon aina yhtä rajattoman laajana, tyynenä ja kuumana tai aina yhtä rajattoman laajana, jäätävänä ja pohjolan tuulien täyttämänä, riippuen vuodenajasta, jona siellä liikkui. Kerran koiran iässä tapasi siellä pajukon, joka tiesi sitä, että siinä oli joen uoma. Se oli joko aivan kuiva tai sitten ryöppyävänä virtana. Aivan mäen alla oli kaksi matalaa rakennusta, puoleksi hirsistä, puoleksi savesta. Siinä vaihtoivat hevosia terässilmäiset miehet, jollaisia näkee pohjolan hinaajalaivojen ruorissa. Matkustajat olivat täällä tilaisuudessa syömään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan valmistettuja pannukakkuja, jotka pystyivät vastustamaan ruuansulatus-nesteitten tuimimpiakin hyökkäyksiä ja juomaan vihreätä teetä, joka maistui väkevästi parkkihapolle ja vaati todella oikein porsliinilla silatun suolen seinämän hyvin viihtyäkseen. Se ei ollut mikään innostava huvimatka.
Luonnollisestikaan ei Billy kuljettanut vaunua koko matkaa. Ainoastaan viimeiset sata mailia. Mutta matkustajat sensijaan tekivät sen ja olivat Billyn tavatessaan jo peräti kyllästyneitä matkaansa. Kerran eräs keltanokka tuli mukaan loppupuolella vuotta, vain huvin vuoksi. Ja hän sai sitä.
»Ajaja», sanoi hän Billylle, kun jarrut taas ilmoittivat, että oltiin lähdössä alamäkeä, »onko teidän kimppuunne koskaan hyökätty?»
Billylle oli satamalla satanut samanlaisia kysymyksiä parin viimeisen tunnin ajan. Tavallisesti istui hän katsoen suoraan eteensä, sylkäisi tarkalleen vaunuhevosen ja aisan väliin ja vastaili yksitavuisesti. Keltanokka ei tiennyt, että kyseleminen oli huonoin keino saada Billy puhumaan.
»Kimppuun?» vastasi Billy halveksivasti. »Nuori mies, minun kimppuuni hyökättiin viime vuonna kolmekymmentä seitsemän kertaa.»
»Siunatkoon!» huudahti keltanokka. »Mitä te silloin teette. Onko teidän vaikea päästä heistä eroon? Täytyykö teidän taistella lujastikin?»
»Ei mitään taistelua. Minua ei ole palkattu tappelemaan. Minä olen palkattu ajamaan.»
»Ja te annatte ryöstää itsenne», huudahti keltanokka.
Billyä harmitti vieraan halveksiva äänensävy.
»Ei tule kysymykseenkään», selitti hän. »Koettakaahan otaksua, että olisin kyllin tyhmä lennättääkseni lyijyä ympärilleni ja pääsisin pakoon. Mikä olisi seurauksena? Seuraavalla kerralla ajaessani vaunua ampuisi joku noista kirotuista maantierosvoista minut jonkun pensaan takaa. Mitä siitä olisi hyötyä? Ei kerrassaan mitään.»
Keltanokka vaikeni, syvästi tuntien sellaisen järkeilyn loogillisuuden. Hetken perästä aurinko katosi kellahtavaan autereeseen. Sitten seurasi ruskotus ja vihdoin korostivat tähdet preerian todellista äärettömyyttä.
»Tuo mies on palkattu tappelemaan», huomautti Billy totisena, viitaten peukalollaan taakseen.
Keltanokka ymmärsi nyt sen äänettömän ja tuimannäköisen miehen, joka luoksepääsemättömänä ja yksinäisenä istui vaunun katolla. Tarkemmin katsoessaan huomasi keltanokka tanakan pyssyn, joka tavattoman lyhyine piippuineen riippui kahdessa messinkikoukussa istuimen takana. Tavallisia revolvereita oli siinä myöskin, mutta ne eivät olleet kuten tavallisesti koteloissa, vaan riippuivat vyössä koukuissa, joten ne tarpeen tullen saattoi pienellä käden liikkeellä saada irti. Mies katsoi häneen jäykästi.
»Vuoristo ei ole enää kaukana», suvaitsi Billy lausua, kun lännestä tullut kylmä viima nosti hänen lakkinsa liertä ja pieni pilvenhattara oudon hiljaisena ja nopeasti kiiti tähtien ohi.
Keltanokka oli taas kääntynyt katsomaan katolla istujaa, joka kiinnitti tavattomasti hänen mieltään, kun vaunu pysähtyi niin äkkiä, että hän oli viskautua istuimeltaan. Hän pääsi vaivoin tasapainoon taas ja Billy, jalkajarrua vasten kierteli levollisesti ohjaksia sen ympäri.
»Kädet ylös, heti», kuului terävä komento edestäpäin pimeydestä.
»Tarkoittaa teitä», sanoi Billy keltanokalle, nostaen samalla kätensä päänsä yli ja istuutuen mukavasti istuimelleen. »Valmis», huusi hän leikillisesti pimeyteen.
Aivan kuin merkin annettua kajahteli pimeydessä laukausten ryske ja kolmasti kaikui vastaus kuusipiippuisista. Jarrun kiljahdus oli eksyttänyt vaununpuolustajan, jotenka hän ei tiennyt mistä päin äskeinen ääni oli tullut. Hän oli hypännyt väärältä puolelta alas ja joutui siten suojattomaksi, ja hänen vastustajansa oli ampunut hänet kuoliaaksi.
Maantie-rosvo astui turvallisena esiin ja virkkoi Billylle: »annahan
Billy minulle tuo laatikko.»
Billy kiipesi istuimensa yli ja pudotti raskaan, raudoilla kiskoitetun laatikon maahan. »Eipä taida kukaan huomata Buchia tuossa», sanoi hän ajatellen vaununpuolustajaa, joka makasi liikkumattomana.
»Aja eteenpäin», komensi rosvo.
Kolme tuntia myöhemmin tulivat Billy ja tointunut keltanokka Deadwoodiin ja kymmenisen minuuttia sen jälkeen tiesi koko leiri mitä oli tapahtunut.
Nyt oli, se täytyy mainita, Deadwood äskettäin valinnut itselleen poliisipäällikön. Hän ei juuri näyttänyt poliisilta ensinkään, sillä hän oli pieni, heikonnäköinen ja kaljupäinen ja muutenkin näytti kovin lapselliselta. Mutta kun sanon teille, että hänen nimensä oli Alfred, niin tiedätte, että asia oli oikealla tolalla. Häneltä yhteiskunta nyt odotti aloitetta. Se odotti, että hän pestäisi joukkueen, johon kuuluisi jokainen, jota ei välttämätön toimi pidättäisi ja että se heti lähtisi takaa-ajoon. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt.
»Montako heitä on?» kysyi hän Billyltä.
»Yksi ainoa», vastasi postinkuljettaja.
»Minä toimitan asian yksin», ilmoitti Alfred.
Nähkääs, Alfred tunsi hyvin omat heikkoutensa. Hän ei koskaan osannut tehdä suunnitelmaa toisten läsnäollessa, vaan alistui aina vaistomaisesti toisarvoiseksi tekijäksi. Mutta kun toisten suunnitelmat olivat menneet myttyyn, osasi hän toisten haaksirikkoumasta järjestää mitä tehokkaimman uuden toimintamenettelyn. Käsilläolevassa asiassa piti hän parempana järjestää oman mielensä mukaisen menettelytavan ja senvuoksi hän tahtoi toimia yksin.
Siihen aikaan tunsivat ihmiset jo Alfredin. He eivät panneet vastaan.
»Sataa lunta», huomautti eräs ainaisia vieraita kapakan ovella.
Lännessä niitä on aina pari kolme joka yhteiskunnassa.
»Satuloikoon joku pojista kimoni», sanoi Alfred äkkiä ja alkoi tutkia aseitaan salongin lampun valossa.
»Ethän aikone lähteä tänä iltana!» kysyivät läsnäolevat epäilevinä.
»Aion kyllä. Lumeen jää hyvät jäljet, mutta huomenna ne ovat jo peitossa.»
Ja niin lähti Alfred yksin, yöllä, lumimyrskyssä, ainoankaan tähden tietä näyttämättä, etsimään yksinäistä jälkeä äärettömällä preerialla.
Hän suoritti Billyn ja keltanokan kolmentunnin matkan hieman enemmässä kuin tunnissa, sen vuoksi, että se oli parhaasta päästä alamäkeä. Siten oli rosvolla ilmeisesti neljän tunnin etumatka, joka kuitenkin väheni sillä ajalla, joka häneltä meni laatikon murtamiseen, sitten kun Billy vaunuineen oli edennyt turvallisen matkan päähän. Tapahtumapaikalla oli varma merkki Buchissa, murhatussa viestinviejässä. Alfred otti selvän siitä että mies todella oli kuollut, mutta ei hukannut enempää aikaa hänen vuokseen. Miehet saivat seuraavana päivänä ottaa hänet haltuunsa. Alfred kävi taas satulaan ja lähti suoraan itään, vaikka Billyn puheen mukaan rosvo oli lähtenyt pohjoiseen.
»Hän on yksin», puheli Alfred itsekseen, »hän ei siis kuulu Black Hankin joukkueeseen. Hänellä ei ole mitään syytä lähteä pohjoista kohti ja jos hän menee etelään, täytyy hänen mennä South Porkin kautta ja se vie kaksi viikkoa aikaa. Rosvotut setelit ovat numeroidut ja vanhalla Wells-Fargolla on numerot tiedossaan. Hänen on vaihdettava setelit, jotta ei joutuisi kiinni. Siis menee hän Pierreen.»
Alfred pani kaiken tämän tuumailunsa varaan ja ratsasti silmät ummessa itäänpäin. Onneksi oli maaston aaltomaisuus kyllin selvä ja määrätty, joten hän saattoi noudattaa aikomaansa suuntaa jotenkin hyvin, aina kello kolmeen saakka aamulla. Silloin loppui lumimyrsky ja tähdet alkoivat yhdessä kelmeän kuun kanssa näkyä. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin oli hän joen varrella.
»Ylös vaiko alaspäin?» kysyi Alfred miettien itseltään. Yöllinen ilma sai päättää asian. Koko yön oli tuullut kovasti luoteesta. Vapaasti käyvä hevonen pyrkii enemmän tai vähemmän poikkeamaan tuulen suunnasta saadakseen päänsä myötätuuleen. Alfred oli koko yön tahallaan vastustanut tätä pyrkimystä, mutta hän arveli, ettei rosvo paon hälinässä ollut muistanut ottaa sitä seikkaa huomioon. Sen sijaan, että hän olisi ohjannut hevosensa suoraan itään Pierreä kohti oli hän arvatenkin väistynyt enemmän tai vähemmän etelään. »Alaspäin» päätti Alfred.
Hän laskeutui satulasta ja alkoi taluttaa hevostaan joen suunnassa, mutta parin sadan jalan etäisyydellä siitä, otettuaan ensin selvän siitä, että uomassa vielä virtasi hieman vettä. Huomionsa tehtyään nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään.
»Hänestä ei jää mitään jälkiä ennenkuin vasta lumen tulon aljettua», tuumi hän, »ja luonnollisesti ei hän arvaakaan, että minunlaiseni mutakuono on hänen kintereillään itäänpäin. Siis ruokailee hän heti kun sattuu veden ääreen. Tuossa on vesi.»
Tämä näytti tyydyttävän Alfredia täydelleen. Hän kävi jalkaisin, löytääkseen helpommin jäljet. Hän pysytteli kahden sadan jalan päässä joesta, jotta hänen hevosensa ei haistaisi toisen läsnäoloa ja hirnaisemalla ilmaisisi hänen tuloaan. Vähän ajan kuluttua tapasi hän jäljet. Hän jätti hevosensa siihen ja seurasi jälkiä jalkaisin joen uomalle. Uoman reunamalla kurkisti hän varovaisesti laaksoon.
»Onpa sinulla sisua!» huomautti Alfred itsekseen. »Jos minä olisin leikkimässä sinun leikkiäsi, niin kyllä minä olisin ollut varovaisempi.»
Pakolainen oli ilmeisesti otaksunut olevansa turvassa, sillä hän oli oikein leiriytynyt. Hänen molemmat hevosensa kaapivat ja kalvoivat heinää laakson pohjalla. Itse oli hän valmistanut itselleen lämpimän nurkkauksen ja nukkui siinä ainoastaan yhden huopapeiton alla, vaikka lämpömittari osoitti hyvän joukon alapuolelle nollan. Asia oli ollut varsin yksinkertainen. Hän oli tehnyt joen penkereeseen pitkän ja kuuman nuotion ja kun hän oli kypsä nukkumaan, oli hän siirtänyt valkean muutaman jalan kauemmaksi kulmauksesta ja paneutunut makuulle tulen lämmittämälle paikalle penkereen ja nuotion väliin. Hänen pyssynsä ja revolverinsa oli asetettu käden ulottuville.
Alfred osasi hiipimällä tappaa hirven, mutta hän ei yrittänytkään hiipiä Lännen tapoihin tottuneen miehen kimppuun. Sen sijaan hiipi hän hyvään turvapaikkaan ja lasketti huolellisesti yhden winchesteri-kuulan noin kuusi tuumaa miehen korvan juuresta. Mies heräsi äkkiä ja ojensi vaistomaisesti kätensä asetta kohti.