VII
Eveliina ja Serukka heräsivät, kun pihamaalla kanoineen kävellä teikkaroiva kukko vetäisi aamuvirren.
Pukeuduttuaan ja peseydyttyään, Serukan siivotessa pirttiä, Eveliina esitteli taas kotiinlähtöään. Serukka sai kuitenkin houkutelluksi hänet jäämään vielä aamukahville.
Kahvia yhdessä lieden luona laitellessaan emännät juttelivat vielä eilen kummaltakin kertomatta unohtuneet asiat. Mutta kun kahvi alkoi poukahtelevassa pannussa kuohahdella pitkin kiilteleviä kylkiä, kantoivat he pannun pirtin pöydälle ja kyyditsivät sinne kupit, kerman ja sokerin.
Istuutuen toinen toiselle puolelle pöytää ryhtyivät he hörppimään kolmella sormella kannattamastaan vadista höyryävää kahvia.
»No, ihme ja kumma, ettei jo Topikin ala tulla tallustella saunasta aamukuppiaan saamaan», sanoi Serukka. »Näihin aikoihinhan se jo muina arkina on ollut askareihinsa menossa.»
»Olisikohan yksin nukkuessaan unohtunut uinahtamaan yli aikansa?» epäili Eveliina.
»Eipä se tavallisesti erehdy nousuissaan, jos ei maatamenoissaankaan», selitti Serukka ja nousi silmäämään ikkunasta saunapolulle.
Hän ehti tuskin katsahtaakaan, kun jo löi kämmenensä kummastuksesta vastakkain ja huudahti yllättyneenä:
»No, sitä se on Topukka! Nyt minä jo tiedänkin, mikä sitä tänä aamuna niin nukuttaa. Tulehan katsomaan, Eveliina. Topi on kitkenyt meidän muina miehinä maatessamme koko pitkän palturipenkin putipuhtaaksi, vieläpä kääntänytkin sen. No, sitä se on Topukka!»
Serukan äänessä oli onnekkaan ylpeähkö värähdys, ja naurahtaen hän huomautti katsomaan kiiruhtaneelle Eveliinalle:
»Jo minä eilen ehtoona aloin arvellakin, jotta jokos se nyt Topi paneutui niin pahaksi, ettei edes pientä penkkiä anna. Olinpa jo hieman nyreissänikin, kun se ei heti luvannut.»
»Noo», lohdutti Eveliina, »eihän se nyt niin siinä silmänräpäyksessä ollut valmis suostumustaan sanoa sipaisemaan. Aikaa ja ajattelemista Topi tarvitsee. Eihän se muutoin olisikaan sellainen ikuinen jörötys, hi, hi.»
»Niin, semmoinen Törökki-Topukka!» naureskeli Serukkakin. »Ensin vänkäsi vastaan, mutta kun kerkesi asiaa ajatella, niin myöten antoi ja yöllä tuollaisen yllätyksessä tekaisi.»
»Niinhän ne ovat miehet miltei aina. Aluksi meille naisilleen vastaan jyrräävät ja jurraavat, mutta lopuksi kuitenkin mieliksemme tekevät. Sellainen se on minunkin ukkoni, hi, hi! On se tämä naisväki semmoista, mitähän lieneekin, noille miehille, mieluista, hi, hi!»
»O-oon se, hi, hi! Ei ole Topukallakaan muuta niin mieluista kuin perkkiönsä, Perhonsa ja —»
»Serukkansa!» sanoi Eveliina. »Mutta mieluinenpa se taitaa olla
Serukallekin Topukkansa», lisäsi hän hymyillen ja silmää iskien.
Serukka lehahti poskiltaan punaiseksi kuin nuori neitonen ja kiirehti kääntämään puheen toisille poluille.
»No, nythän siinä ei ole sitten muuta kuin kylvät vain vikkelästi kasvamaan. Arveli näet Sohvi, että jos viskaa siemenet viivyttelemättä oikein hyvään ja höystöiseen paikkaan, niin ehkä vielä näin kesäkuun lopullakin kylvettyinä kerkiävät kohota syksyksi kukalle.»
Hän riensi uunin luo ja alkoi kopeloida sen päällykseltä siemenpussia.
»Ka, no, mihinkä minä sen pussin eilen sukellutin, kun sitä ei näy eikä kuulu? Tänne olin nokkauksissani nakkaavinani uunin laidalle, ja nyt se on tipotiessään.»
Eveliinakin tuli etsimään. Kun ei pussia löytynyt, vihelsi Eveliina äkkiä kuin käsittäen ja huudahti:
»Mutta jospa se onkin Topi tekaissut kahdet kummat kerrallaan ja hakenut meidän täällä henkihieverinä maata höllötellessämme pussin uunilta ja kylvänyt sen muokkaamaansa maahan? Näyttää tuo penkki niin ruopotellulta.»
»Niinhän se, veitikka, on toki tehnytkin», sanoi Serukka. »On se semmoinen Topukka, kun se vain tulee tyyten asiat tuumailleeksi ja touhuun tarttuneeksi.»
Serukka ja Eveliina kävivät vielä silmäämässä ikkunasta tupakkamaata.
»Mutta onkohan se muistanut kastella noita kylvöksiään?» epäili Eveliina. »Niiden pitäisi kai minun ymmärrykseni mukaan tuollaisten siemennyksien saada heti vettä niskaansa, että alkavat samassa tehdä itua.»
»Käydäänpäs koettelemassa», sanoi Serukka. »Mullastahan sen tuntee, onko kasteltu vai eikö. Vettähän niiden toki tulee tuollaisten toukojen saada.»
Ja niinhän se olikin: multa tuntui tosin käteen kouhotellulta, mutta kuivahkolta. Kastelemattahan sen oli Topi jättänyt. Eikä ihme, jos jättikin, sillä mistäpä ne vain peltojaan ja niittyjään pöyhivät ja taivaan kasteeseen tottuneet, kukkamaiden käsittelyyn kokemattomat mieseläjät ryytimaista ja rekooleista mitä tietävät.
Kun tuvassa oli sangollinen eilen kaivolta kannettua vettä, kastelivat
Eveliina ja Serukka penkin perinpohjin.
Tupaan tultua sanoi Eveliina:
»Ei, kyllä minä nyt lopultakin lähden luppasemaan kohti Eskelilää, etten jää koko kesäkaudeksi teidän tiellenne ja elätiksenne. Kotihan ja ukko ja lapset ne on minullakin — ja edessä omat penkkipirinäni, hi, hi! Niin että Herran huomaan ja haltuun nyt vain ja piipahtakaahan tekin jonakin sapattina vuorostanne meidän mökillä. Kauankos tästä selvää vettä meidän rantaan soutaa sipaisee.»
Mutta ennenkuin Eveliina pääsi lopultakin lähtemään, sukellutti Serukka hänelle kissakoriin kotiin viemisiksi kaksi rehevää ja ruskeaposkista rieskaa, puolisen naulaa vasta kirnuttua Muhosenmäen kylän kuulua voita ja kymmenisen kookasta Topin eilistä ahventa. Sitten hän saatteli Eveliinan veräjälle asti, kun oli itselläänkin aamulypsylle sinne käsin matka.
Veräjällä vielä viimeistä kertaa hyvästellessä sanoi Eveliina äkkiä ihaillen ja Serukkaa kirkkaasti silmiin katsoen:
»Hyvä — hyvin hyvä sinulla on mies, Serukka.»
Serukka sai taas heleät kukat poskillensa, ja hänen silmäkulmaansa kiehtoutui ilon kimmeltävä kyynelhelmi.
»On se —», äännähti hän hiljaa. »Vaikka onkin vain semmoinen
Törökki-Topi», lisäsi hän hymyillen.
Eveliina läksi kiireesti astua humppaisemaan, painautui vikkelästi päin rantaryteikköä ja häipyi tuossa tuokiossa poluttomalle oijustaipaleelle kilometrien takaista kotiaan kohti.
Serukka viivytteli veräjällä, kunnes Eveliina oli kadonnut korpeen. Sitten hän hyrskähti hyvästä mielestä rajuun itkuun ja vetisteli kerran oikein sydämensä kyllyydestä ilonsa isoutta. Kuivuttuaan kyyneleensä hän naurahti hämillään kuin tavannutta heikkouttaan itsekin häveten ja kainostellen. Kiivetessään yli veräjäpuiden hän katsahti kotimökkiään ja kuiskasi:
»On se — Topukka!»
Hän peittyi pian lepikkoon hoidokkejaan haeskelemaan. Hänen vielä heleä ja kantava äänensä kajahteli korvessa kuin riemuiten:
»Ptrui piikoja kotiin, ptruiiiiii…!»
Kun kaiku oli kotvan kiiritellyt hänen huhuiluaan sinne tänne, kuului kutsuun vastauksena ensin kauempaa ja sitten hitaasti läheten Kullankukan kumeampi kello ja Perhon kimeämmin kilkatteleva tiuku.
* * * * *
Kun Topi tulla väännätteli viimeinkin saunasta tupaan, ei siellä ollut enää ketään ihmistä. Kissanpennut vain uunilla nälissään nau'uskelivat ja kurkkivat laidalta lattialle, mutta eivät uskaltaneet sinne hypätä.
Topi auttoi pennut permannolle ja joi sitten vielä varina pysyneestä pannusta kolme kupillista kahvia, puraisten pienimmästä sokeripalasesta kullekin kupille murenen ja heittäen loput sokeriastiaan. Viimeistä kupillista kallistaessaan hän sattui silmäämään pitkin kaapin kuvetta ikkunasta pihalle ja palturimaalle.
Hänen yöllä puhdistamansa penkki paistoi sieltä silmiin kouhoteltuna ja kostutettuna. Serukka oli kai penkin huomattuaan, kylvänyt sen ja kastellutkin jo kylvöksensä.
Niinkuin oli tehnytkin. Ei ollut enää Topin keplotellessa uunilla siemenpussia, ja ovensuussa oli vesisankokin typötyhjä.
Topia harmitti hieman havaintonsa. Ei siksi, ettei niitä siemeniä olisi saanut ja pitänytkin sirotella sinne, jonne ne oli siroteltavakin, vaan siksi, ettei Serukka ollut malttanut odottaa Topia toverikseen. Hauskaahan tuo olisi ollut toisestakin nähdä ja kuulla, miten oli mielissään, kun sen penkkinsä sai ja sen sitten siementeli. Mutta milloinkapas ne naisiset eläjät malttavat odottaa missään ja mitään — eivät milloinkaan! Samassa se pitää kiire ja kuhina alkaa, kuten Serukallakin nyt niitä heiniään ja ruohojansa rustaamaan, ettei ehtinyt edes odottaa niin pikkiriikkistä hetkeä, jotta olisi jäänyt vaikkapa kiittämään tai jollakin sanalla hyvää mieltänsä ilmaisemaan. Eipähän siltä, että kiitos miehiselle miehelle mitä merkitsi, naisten kiitos varsinkaan, vaan kuitenkin… Mutta eipäs, kun sai mitä oli mielinytkin, niin sillä vain oli kaikki selvää ja valmista.
Ja tokkopa tuo oikein todella lienee koko penkkiänsä mielinytkään? Eikö liekin vain Eveliinan tähden ja nähden tahtonut osoittaa, että näin sitä meillä Muhosenmäellä akat asiansa mielikseen muokkaavat, kunhan vain vähän vatkuttavat ja itkeä tihauttavat, hä, hä! Jos se todella tihauttikaan? Oli ehkä vain jostakin silmästään huivinsa nurkkaan kuivaavinaan ja muka suurtakin surua kasvoillaan kantavinaan, hä, hä, hä! Ei, totta vie, sen suru sen syvempää ollut eikä huoli haikeampaa kuin että yöllä nukkui kuin hako, hä, hä, hä, hä!
Eikö liekin vain penkin nähtyään nauranut Eveliinalle, että näin sitä meillä mies perään antaa. Ja Eveliina lähtenyt heti hyppyyttämään siitä sanaa kotiinsa ja tietenkin pitkin kylääkin talosta taloon, niin että helmat pilvenä heiskahtelivat — toitottamaan, jotta semmoinen narrattava se onkin se Muhosenmäen totinen Topi, hä, hä.
Topia ei vain harmittanut, vaan hävettikin koko penkkipuuha. Paneutuakin nyt aikaisen miehen akkojen pikku itkuista ja mielimyreistä naisten narrattavaksi ja naurettavaksi ja kitkeä keskellä yötä parhain palturipenkkinsä joitakin joutavia hajuheiniä ja kukkariistoja varten. Nauroihan hänelle sen kuultuaan koko kylä vasten näkimiä, nauroi ja nolaili…
Topi tempasi hatun päähänsä ja Perhon päitset tuvan naulasta kouriinsa ja läksi niin äkeissään ulos, ettei kehdannut edes pirtin oveakaan, ei kiusallaankaan, perässään kiinni paiskata.
Pihalle tultuaan hän pysähtyi hetkeksi ja kuulosti ja odotti. Mitä hän oikeastaan kuulosti ja odotti, siitä hän ei ollut oikein selvillä, mutta odottihan vain. Mutta kun ei pihalta eikä läävästäkään kuulunut edes hiiren hiiskahdusta, läksi hän vielä enemmän vihoissaan harppaisemaan veräjälle.
Veräjälle päästessään hän kuuli kauempaa lepikosta Serukan sulin äänin hatarasarvilleen haastelevan ja iloittelevan, ilon itkijän, hä, hää! Silloin Topi laskeutui jo puoliksi kiipeämältään veräjältä alas ja läksikin pitkin aidan vierusta viillättelemään. Naureskelkoon ja huudelkoon ja haikailkoon narrattavilleen siellä Serukka — hän, Topi, ei mene sinne kiusallaankaan ja tapansa mukaan Serukan luota Perhoa ottamaan, ei vaikka —! Kaukaa kiertää vain huomaamatta ja takaapäin Perhon päähän päitset pistää ja sitten koko päiväksi perkkiölle painautuu, heikkouttaan ja harmiaan häpeämään ja hassuuttaan hautaamaan. Eikä tule sieltä kotiin, ei vaikka Serukka kuinka kutsuisi ja kiekuisi ja maanittelisi — ei ennenkuin yöllä.
Topi oli niin tuikeissaan ja tuohuksissaan, että aivan tasajalkaa alla rusahtelevan pisteaidankin yli hypätä roiskahti. Ja sitten sakeimpaan lepikkoon sukelsi ja sieltä Perhon kellon klikatusta kuulosti ja kun kuuli, niin kupeilleen katsomatta kohti meni ja päitset päähän paiskasi ja pitkin saloa perkkiölle läksi.
Tuntui Hellantetan, tai Kullankukkako lie ollut, alle kuukistunut Serukka hänelle lypsäessään jotakin sanovan, mutta eipä jäänyt Topi, ei jäänyt enää hameväen hupsuteltavaksi, hä, hä! Ei — kun ei kerran Serukan ollut sopinut jäädä oikealla ajalla odottelemaan ja kiittämään tai jotakin sanomaan.
Iloitkoon Serukka nyt niine siemennyksineen, joilla oli niin tuhannen tuska.
Topi astui Perhoa taluttaen vinhaa vauhtia ja poikki rapsahtelevien risujen korkealle kimpoillessa perkkiölleen. Eikö liene aivan Perhokin oudostellut semmoista menoa? Ainakin otti tavallista pitemmän askeleen eikä kerinnyt, kuten ennen, matkalla kelloaankaan kilkatella.
Perkkiölle päästyään Topi valjasti Perhon suoauran eteen ja kun Perho pakkautui leikillä pureskelemaan hihasta tai hamuilemaan hatusta, niin ärjäisi, että »Kah, mitä se siinä surveileiksi», ja alkoi kyntää.
Mutta ei sujunut sinä aamuna Topilta suon kyntö. Aura upposi milloin liian syvään, milloin liian matalalta maata otti. Vako tuli väärä ja epätasainen. Paikoin pakkautui auran eteen mutaan peittyneitä räkäpetäjien juuria ja oli särkeä pelit ja valjaat, paikoin iskeytyi auran kärki johonkin ikivanhaan kantoon ja seisahtui koko kyntö. Perhokin — mikä pakana sitäkin lie tänä päivänä haitannut, muutoin tasaista ja hyvää kyntöhevosta. Ei osannut kymmentä askelta oikein astua, vaan aina syrjään vei ja vaon pilasi. Topi tulistui ja katseli vitsaa, mutta ei löytänyt.
Saran päähän päästyään hän antoi Perhon puhaltaa ja istuutui itse mullokselle. Ja ties kuinka kauan olisi siinä istunutkin ja jöröttänyt, ellei lentänyt siihen tuoreille auran jäljille jostakin kyntölintu ja vaosta toukat noukittuaan juosta piipertänyt vaon pohjaa Topin luo ja kallella päin katsellut ja äkkiä äännähtänyt:
»Paa piippuun! Paa piippuun! Tilt, talt, tilt, talt! Elä mökötä!»
Topi kahmasi multakokkareen ja lennätti sen lintua kohti. Lintu lennähti sylen pari syrjään ja pilkkasi:
»Mies mokoma! Mies mokoma! Paa piippuun, paa piippuun, tilt, talt, tilt, taa!»
Ja Topi pani piippuunsa. Poltteli kopallisen, kopisteli ja latasi toisen piipullisen, liiat karekset kouraansa kooten ja kukkaroonsa keräten ja sytyttäen räsähdellen röyheilevät palturit palamaan.
Paltureista palasivat hänen ajatuksensa perkattuun penkkiin, siemeniin,
Serukkaan ja äskeiseen suuttumukseensa.
Suuttuuhan se suunnankin mies sellaisesta, kun ei saa työstään sanaakaan kiitokseksi ja kun ei malteta odottaa sen vertaa, että edes osoittaisi, jotta tuossa se nyt on se penkki, johon saa ja on kylvettävä. Taikka jos sen siemennyksen olisi tahtonut vielä yökasteen maassa ollessa tehdäkin, niin olisi edes sitten tullut hyvän sanan sanomaan, ja osoittamaan, että oli nyt sen itkemänsä ilon saanut ja tullut tyydytetyksi.
Vaikka — mitenkäs se oikeastaan olisi osannut tullakaan mitään sanomaan, kun hän, Topi, oli siellä saunassa kaiken aamua unta vetänyt? Ei kai se hennonut sinne lauteille toisen unessa ollessa herättelemään ja kiitostaan kantamaan tulla eikäpä oikeastaan jäädä rupeamakaudeksi kädet ristissä parhaana lypsyaikanaan pirttiinkään istumaan ja toisen tuloa vartavasten vahtimaan. Oli sillä sitä kiirettä suotta seisoskelemattakin tai pirtin ikkunasta pälyilemättä. Eikähän se oikeastaan ehkä ilennytkään jäädä koko iäkseen sinne sitä kiitostaan kuin tarjottimella kantaen ojentelemaan. Hulluhan se olisi ollutkin, jos olisi jäänyt, he, he!
Ja ehkäpä se alkoikin juuri siitä penkistä puhua, kun lehdossa äsken lepertelemään rupesi. Niinhän sitä oli usein ennenkin siellä Serukan lehmiään lypsäessä ja Topin Perhoaan valjastaessa minkä mistäkin puheltu ja pajateltu, taikka Serukka se oli oikeastaan vain haastellut ja Topi kuunnellut valmista, kunnes oli sitten lopuksi aina ollut Serukka kahmaisevinaan maasta puunkarahkan ja muka vakavissaan sillä hätistelevinään ja hoputtelevinaan: »Ja ala nyt jo työntyä siitä työhösi, Topukka! Kun jää koko rupeamaksi siihen jouten rupattelemaan!» Jolloinka Topi oli aina ollut uhkaavinaan muka kaataa kiulun, mutta lähtenytkin Perhon kanssa perkkiölle ja Serukka jäänyt siihen nauraa hihittelemään.
Niin kai se olisi nytkin tehnyt. Jotakinhan se jo huhuilikin, vaikkei siitä tullut olluksi milläänkään, vaan oli liian äkin lähdetty. Olisi kai kiitellytkin ja iloinnut siitä saamastaan penkistä — kun olisi tullut maltetuksi mieltä ja kuunnelluksi.
Olisi pitänyt kuunnella, että mitä se aikoi sanoa. Oliko hyvinkin hyvillään ja kehaisiko ehkä Eveliinallekin, että sellainen se on se meidän Topukka, kun se touhuun tarttuu, he, he. Aivan yöllä kuin mikäkin sulhasmies seinän taakse hiipien tulee ja mielen ilahduttamiseksi semmoisia tekaisee, he, he, he!
Kyntölintu oli Topin tupakoidessa taas tulla piipertänyt likemmäksi odottamaan uutta vakoa ja uusia suomujusta nousevia makeita matoja. Topin ääneensä naurahtaessa se säikähti, hypähti kolme askelta kauemmaksi ja kirkaisi:
»Mies typerä! Tyhjästä suuttuu, tilt, talt, tilt, talt! Lepy pois, lepy pois!»
Topi ei enää heittänyt lintua kokkareella. Häntä huvitti kyntölinnun kujeilu. Typerä mies todellakin. Ihan ilman linnutkin semmoista ivailevat, he, he. Suuttuu vallan suotta eikä ota asiasta selkoa, vaan viskelee vihojaan aivan aiheetta, he, he. Aivan pakkasi jo harmittamaan semmoinen kiire kiivastumaan.
Olisi pitänyt, olisi pitänyt jäädä kuulemaan, mitä Serukka aikoi sanoa. Ja katsomaan, oliko hyvillään. Eikä tiedä, että kun ei jäänyt, niin mitenkä vielä sen ikäväkseen otti ja rupesi semmoista tylyyttä taas vesittelemään, raukka.
Topi kopisti piippunsa tavallista kipakammin kenkänsä kärkeen ja nousi.
Tarttuen ohjaksiin ja auran kurkeen hän ärjäisi Perholle:
»Soh! Mitä se siinä lorvailee! Nukkuuko se vai —? Ala astella vaolle!»
Perho painautui valjaitaan vasten, ja aura läksi liikkeelle. Topi kieppui kurjessa kuin pomppaileva pallo, ja kyntölintu piipersi pitkin verestä vakoa ja poimi toukkia. Niin aukeni suohon viilua viisi, suoraa, syvää ja hyvää. Mutta kuudennella alkoi taas tulla jälki huonompaa, liian kamarasta kynnettyä ja mutkikasta.
Sitä ei kuitenkaan Topi huomannut eikä sitäkään, että Perho pysähtyi seitsemännellä vaolla saran päässä ja alkoi hamuilla sivultaan saraheiniä.
Topi puristi auran kurjesta suonikkain sormin ja oli yhäkin kyntävinään, mutta olikin vajonnut ankaraan ajatteluun.
Kun olisi ollut jokin syy, jonka nojalla palaisi pihaan katsomaan, ottiko Serukka äskeisen tylyyden ihan todeksi, vaikkei se toki mitä totta ollut, muuta vain joutavanpäiväistä äkillistä mielenjohdetta, joka häipyy vallan samassa. Silloin kuulisi senkin, mitä se siitä penkistä pitäisi, oliko sattunut mieleiseksi muokattu ja kyllin kuohkea vai eikö.
Kohtapuoleen se kai kutsuu, aitan perälle seisomaan asettuen, huhuilemalla ja huivillaan huiskuttamalla tapansa mukaan pihaan ja pirttiin aamiaiselle — jos kutsuukaan, kun on tämmöisiä sattunut? Pahoittuuhan se naisen herkkä mieli pienemmästäkin kuin äskeisestä äykkäpäisyydestä. Joko lie palannut lypsyltään pihaan? Ei, ei näy vielä pirtin ja aitan väliä astelevan ja aamiaista kantelevan.
Ei huiska vielä helma eikä heloita huivi — jos huiskaa koko päivänä ollenkaan?
Kun ei liene jäänyt metsään yksikseen istumaan ja syytöntä suruaan sulattelemaan?
Kun olisi jokin syy, niin palaisi pirttiin paikalla. Mutta syyttä ei aikainen mies ilkeä kesken rupeaman sinne ilmestyä.
Topi havahti taas ja alkoi kyntää kaarratella. Mutta joka kerta, kun hän nosti liian syvälle suohon uponneen aatransa ylös, sujahti suo kuin kiusalla: syy—yh!
Ei tullut sinä päivänä kyntämisestä kunnon jälkeä. Vaot vetäytyivät yhä vääremmiksi ja epätasaisemmiksi, aura ei juossut samalla syvyydellä, Perho viskautui tuon tuostakin vauhkoutuen syrjään — paarmatko lienevät peloitelleet — ja koko sarka oli kuin haukkiloitu. Parasta oli lopettaa täksi kerraksi koko kyntäminen, viedä Perho laitumelle toisten elukoiden luo ja palata sitten vaikka pahimpia perkkiön pinnanalusjuurikoita kuokalla kääntelemään.
Topi riisui Perhonsa ja läksi taluttamaan sitä laitumelle. Mutta kun hän vetäisi vitsaksista veräjäpuun, suhahti se syy—yh, ja kun hän työnsi sen takaisin, sanoi se taas vitsaksia vasten saman syhäyksensä. Ja kun hän liukasti polun savilietteessä, kuului kengänkin alta sama syy—yh—syyyh suhahdus.
Kun olisi syy, mutta — syyttä ei miehinen mies ennen aikaansa työstään pirtilleen palaa!
Topi oli tullut jo puoli matkaa perkkiöltä pihaveräjälle päin, kun hän äkkiä säpsähti ja seisahti ja jäi hölmistyneenä tuijottamaan tielle. Perhokin pysähtyi ja luimisti korviaan.
Keskellä tietä istua kyyrötti harmaa elukka, joka oli kuin kesäinen orava, mutta ei ollut orava, ja jänikseksi se oli liian pieni ja mykräksi liian iso — ja katsoa muljotti pyöreillä vihreillä silmillään Topia ja Perhoa. Sitten se aukaisi avaran suunsa ja päästi pitkän ja surkean:
»Kurrrnauuu!»
Silloin Topi käsitti, mikä se oli. Hän naurahti säikähdykselleen ja taputti Perhoa rauhoittavasti turpaan. Sitten hän päästeli Perholta päitset, otti kellosta heinätukun ja hotaisten hevosta päitsillä takalmuksille kehoitti:
»Soh, ala astella luhnia siitä laiduntovereittesi luo!»
Ja Perho läksi kelloaan kilkattaen astella jumppaisemaan metsään ja hirnahti kuuluvasti kerran pari. Läheisyydessä kalahti Kullankukan kello, ammahti Hellantetta, määki lammas ja vinkaisi possu.
Mutta Topi kuukistui kyyrylleen ja alkoi raaputella kädellään maata.
Maanitellen mahdollisen lempeällä äänellä hän leperteli:
»Kisskiss, kissinpoika, kasi, kasi, Kattipoika —»
Ja kun Katti kyyristyi ja hiipi matalana Topin kättä kohti ja sitten loikkasi sitä käpäliinsä tavoittamaan, nosti Topi äkkiä Katin syliinsä, silitteli sen silkinpehmoista selkää ja puheli:
»Kiss, kiss, kissimirri, ikävä isäntääsikö tuli ja hakemaanko hankkiusit, he, he? Ja olit eksyä metsään, marringainen? Noo, kyllä minä — kyllä minä Katin toki kotiin kyyditsen, ihan pirtin permannolle kuletan, kissanpojan —»
Hän läksi kiireesti kohti kotiaan, eksynyttä kissanpentua pihamaan piiriin palauttamaan.
VIII
Topi oli ollut oikeassa. Mutta vain puolittain. Hänen pikainen Perhon päitsemisensä ja kiireinen lähtönsä lepikosta oli oudostuttanut lehmiään parhaillaan lypsää lirittelevää Serukkaa. Mutta suuttunut tai surulliseksi tullut ei Serukka ollut.
Herutellessaan Hellantettaa oli Serukka muistanut, mitä Eveliina oli ennen lähtöään lieden luona kahvia keiteltäessä vielä kertonut. Sen, että kirkonkylässä kuului olevan tekeillä ja tulossa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Vaaleiksi se oli Eveliina muistellut niitä mainittavan ja sitten jutellut juurtajaksain, mitä oli itse niistä kuullut Epron, miehensä, kertovan. Että näet oli heinäkuussa tulossa semmoiset uudenlaiset viivan vetäjäiset, joissa oli tältäkin kulmakunnalta valittava joillekin valta- ja herrainpäiville jotkin edustajat. Ja että se viivoitteleminen tapahtui siten, että punaisella kynällä oli piirrettävä viiva johonkin paperilistaan. Kynäilijänä sai olla niin miehensä kuin naisensakin, kunhan oli vain ripillä käypä ja puhdasmaineinen, olipa sitten oloissaan rikas tai köyhä, itsellinen tai mökkiläinen, herra tai talonpoika, jos vain oli veronsa ja muut ulostekonsa maksanut. Kuului siihen liittyvän monia muitakin menoja ja mutkia, joita ei Eveliina osannut vielä varmemmin selittää. Mutta niin oli rovastikin siitä viivan vedosta vihjaillut, että siitä saattoi riippua hyvinkin paljon ja että kaikkien täysi-ikäisten pitäisi osaltaan olla tässäkin pitäjässä niissä toimituksissa mukana.
Eveliina oli sanonut, että Eprohan se ne touhut tarkemmin tunsi ja tiesi ja kyllä ne toisillekin kernaasti selittäisi, jos siltä kysyisi. Ja niin olivat Eveliina ja Serukka päättäneet käydä vetäisemässä sen viivan, kun kerran rovastikin oli sen niin tärkeäksi tuuminut ja tuominnut. Olipa Serukka sanonut tuovansa Topinkin niin viivoittelemisiin, oli miten oli ja pani vastaan ja vänkään, minkä panikin.
Siitä viivan vedosta olisi Serukka Hellantettaansa lypsäessään ja Topin nähtyään tahtonut siellä lepikossa tarinoida ja jo huudahtanutkin, että: »Kuulehan, Topi, kun se Eveliina kertoi…» mutta silloin Topi oli jo kääntänyt selkänsä ja lähtenyt perkkiölleen niin pikaisesti, että housuntakalmukset vain vinkkeliä veppasivat.
Mikä sitä nyt liekin niin sinne perkkiölleen polttanut? Olisiko ehkä mielestään nukahtanut liian pitkään ja arvellut päivän lyhyeksi käyvän ja sen vuoksi erikoisemmin ehättänyt? Tai — ja Serukkaa pakkasi aivan ääneensä naurattamaan — jos se olisi häpeillyt sitä yöllistä puuhanpitoaan siellä palturimaallaan? Vaikka mitäpä häpeilemistä siinä oli, oikeassa asiassa ja myöten antamisessa? Mutta semmoinen se on aina ja taitavat olla muutkin miehet. Että jos naistensa tahdosta ja mieliksi jotakin tekevät, niin sitten jo samassa sitä kainostelevat ja häpeilevät eivätkä salli siitä enää puhuttavankaan, hi, hi!
Niinhän se oli Topi tehnyt silloinkin, kun Serukka oli keväällä pyytänyt, kun itsellään oli kiire laskemaan lehmiä laitumelle, pyöräyttämään jonkin puolaimen parhaillaan kuteilla olevaan kankaaseen. Oli vain muka äkäisenä murahtanut, että hän ei naisten näpräyksiin rupeisi, mutta sitten Serukan poissa ollessa kuitenkin puolannut pikku vakallisen, vaikkei niillä paljon virkaa ollut. Ja sitten kun kuuli Serukan tupaan tulevan, niin tuvasta tuiskuna pihalle pyrähti ja oli saavinaan jotakin hyvinkin muka tärkeää tehtävää, aatran korjausta tai muuta, eikä sitten kärsinyt enää koko puolainten teosta hiiskahtaakaan.
Se sama kainoutensa ja suotta häpeilemisensä sen oli nytkin sieltä lepikosta niin kiireesti perkkiölleen pakottanut.
Parasta kun ei olisi sille aamiaiselle tultua mistään mitään tietävinäänkään eikä sanoisi koko penkistä pienintä pykähdystäkään, ellei se itse siitä asiaa aloittaisi. Puhuisi vain vallan muista asioista, vaaleista ja viivoittelemisista. Ja koettaisi saada senkin innostumaan ja lähtemään — hyvällä taikka pahalla.
Serukkaa kutkutti niin niistä vaaleista Topille kertominen, ettei ollut tulla lehmien lypsämisestäkään enää täyttä totta. Ja kun lypsetyksi sai, niin jo puolijuoksussa kiuluineen pihaan piukasi ja alkoi laittaa touhuta aamiaista. Eikähän siinä suuria laittelemisia ollutkaan. Eilisen kalakeiton vain pöydälle pisti, juoksi aitasta leipää, voita ja piimää ja tekaisi lieteen tulen ja pani pannun kiehumaan.
Sitten ei puuttunut muuta kuin lähtisi totutun tavan mukaan aitan luo ja kiipeisi kivelle ja alkaisi huiskuttaa huivillaan ja huhuilla: »Topiii, hohoi, syömään jo!» niin sieltä se sitten pian jo tulla jumppaisisikin.
Serukka hamuili jo pirtin naulasta huiviaan, kun pihamaalta kantautuivatkin Topin tanakat askeleet. Ovi aukeni ja esiin pisti ensin piippu, sitten päivettynyt naama ja lopuksi koko mies.
Topi seisahtui ovelle ja katsoa luimautti arasti kulmiensa alta Serukkaan. Huomatessaan tämän hymyilevän sai Topikin kasvoilleen naurun vääristyksen ja silmiinsä kujeellisen katseen. Ne karehtivat kuitenkin vain kuin välähdykseltä, ja taas jöröytyen hän astui keskilattialle ja laski Katin sylistään permannolle. Viitattuaan maitokupilleen mennä piipertelevään pentuun hän jurautti:
»Kattia tuomaan —! Miten lienee metsään — eksymään —.»
Serukka lyödä läiskäytti kätensä kummastuksesta vastakkain:
»Metsään, tuommoinen tettara! Johan minä sitä lypsyltä tultuani täältä tähyilinkin, kun en keksinyt kuin Matin lattialla mammassa. Arvelin sitten, että jos lie avoimesta ovesta pihalle piipertänyt leikkimään, enkä ollut koko elävästä millänikään. Ja tämäkös karkaakin korpeen. Liekö ollut jo etäälläkin? On kai se ollut, eikö liene jo Tetrisuolla asti tepsutellut? Olipa onni, että älysit, ettei eksynyt aivan takaisin tulemattomiin tai joutunut ketun tai haukan paistiksi, poloinen.»
Serukka kumartui ja kaappasi maitoaan likittävän Katin syliinsä. Hän alkoi sitä silitellä ja hyssytellä ja puhua leperteli:
»No, voi sinua, viipukkata! Lähdepäs vaapertamaan väkäisestä kodistasi korpeen, jonka etäisiä ääriä kuka tarkoin tietäneekään. Hyvä, että vielä kotiisi, kumppanisi luo, kannettiin, raukka — kissinpentu — lankakerä — vuupertaja…»
Silitellessään Kattia tuntui Serukasta vallan kuin hän olisi samalla hyväillyt Topiakin ja haastellut hänellekin. Olikin se tuo Topukka — niin eläinrakaskin. Kesken mielityötään läksi jalansyten kissanpoikaakin kotiin kuljettamaan.
Topi oli katsellut hetken Serukkaa ja Kattia. Sitten hän painautui ikkunanaluspenkille istumaan ja alkoi polttaa luputtaa.
Hänenkin mielensä oli muikean mukava. Ei ollut Serukka suutuksissaan eikä suruissaankaan, vaan vallan kuin ennenkin. Ja jos oli ehkä ollutkin, niin tuota kissaa sääliessään ja silitellessään oli sen unohtanut.
Ei kaivannut enää kiitosta Topi eikä kantanut kaunaa siitä, että Serukka oli ehättänyt penkkiään kylvämään ja kastelemaan häntä toverikseen odottamatta. Mitäs niistä semmoisista joutavista mielenjohteista, hä, hä —!
Rauha ja rattoisuus, ystävyys ja ymmärtämys olivat taas kietoneet hyvään ja hellään helmaansa Muhosenmäen matalan majan.
* * * * *
Serukan kieltä kutkutteli aamiaista syötäessä siitä vaalista ja viivoittamisesta Topille virkkaminen niin, että vallan vaivaksi kävi. Hän oli jo tuon tuostakin avaamaisillaan suunsa ja sanomaisillaan, jotta kuulehan, Topi, kun se Eveliina jutteli, että… — mutta sanomatta se aina vain jäi. Topi söi kalakeittoa niin ahkerasti ja ahmien, ettei Serukka hennonut häntä häiritä. Mutta kunhan se tuon palasensa puree ja alkaa ammentaa pahimman nälkänsä tyydytettyään lusikallaan lientä verkempään, niin —! Mutta sanomatta se silloinkin jäi. Topi kahmaisi näet vielä kannikan ja leikkasi siitä uuden palasen ja alkoi taas purra jurrata ja aina väliin lapioida lientä niin ateriaansa antautuneena, että Serukka heitti koko haastelunsa siksi, kunnes Topi alkaisi tapansa mukaan hitaasti ja hartaasti juoda palanpainokseen piimää. Mutta sanomatta se silloinkin jäi. Topi laski näet lopuksikin nuollun lusikkansa pöydälle ja tarttui tuoppiin, mutta upotti päänsä sen piiloon niin syvälle, että Serukasta tuntui, jotta ei se sinne tuoppiinsa mitä tajua, jos puhuisikin — ja jätti juttelun siksi, kunnes Topi oli siirtynyt penkille ja alkoi puuhailla piippuineen.
Lähes tuntikauden syötyään ja Serukan jo aikoja sitten lopetettua, Topi pyyhkäisi viimein kokkelin muhelot huuliltaan ja leualtaan, nousi ja iski puukkonsa ikkunanpieleen, löi kämmenellään vielä päähän lujikkeeksi, röyhtäisi kuuluvasti, kömpi pöydän luota penkilleen ja alkoi huolellisesti ja hartaasti ladata koppaansa.
Serukka siivosi pöydän ja kantoi aamiaisen tähteet tuvan hyllylle, otti sitten permannolle nukkua tuuskahtaneen Katin syliinsä ja istuutui karsinan puolelle. Sieltä hän silmäsi, joko Topi oli rauhoittunut.
Jo oli. Piippunsa oli täyttänyt ja parhaillaan sytytti ja sammutti sitten tikun sormissaan hieraisemalla ja heitti varovasti lattialle. Ja nyt jo istui ja eteensä tuijotellen törötteli.
Kun pehmoinen palturin sauhu alkoi leijailla nousten ja laskien haaleana harsona pirtissä ja kun Topi oli saanut ensi haluansa riittävät ja muheat henkisauhut, alkoi Serukka kehräävää Kattia silitellen puhella:
»Vai metsään se tämä tettara! — Olisikohan karannut jo silloin, kun minä kyyditsin lypsylle mennessäni Eveliinaa tuonne veräjälle ja siellä vielä jonkin aikaa juttelin? Sillä olikin Eveliinalla vielä minkä mitäkin mainitsematta jäänyttä kerrottavana. Niistä vaaleistakin ja viivoittelemisista —»
Serukka pysähtyi ja katsahti Topiin, minkä vaikutuksen vaaleista mainitseminen häneen tekisi. Mutta mitäpä asiasta aivan tietämätön Topi — istua törötti vain ja oli kuin ei olisi toisen sanoja kuullutkaan. Serukka jatkoikin kuuluvammin ja painavammin:
»Ne kun kuuluvat olevan muka heinäkuussa kirkonkylässä semmoiset uudet viivoittajaiset, vaalit ja äänestämiset, joihin pitäisi mennä pännäilemään jokaisen kylästänsä ja kohdastansa. Lienetkö jo kuullut kerrottavan, että mitkä ja minkälaiset ovat?»
Mistäpä Topi, kuukauteen kolmeen kotoaan hievahtamaton mies, olisi mitä kuullut. Mutta nyt kun kuuli, niin näytti niinkuin olisi törötyksestään vironnut, koskapahan kohautti katseensa permantopalkeista Serukkaan ja lakkasi hetkeksi luputtamasta.
Silloin vasta Serukka sai laukaista kielensä jänteet ja tuoda tietonsa julki. Hän jutteli juurtajaksain kaikki, mitä Eveliina oli hänelle haastellut, ja taisipa pistää väliin vähän omiaankin. Huomaamattaan hän innostui innostumistaan ja lopetti vallan hengästyneenä:
»Nihiin, että kyhyllä kai sihinne pitäisi meidän Muhosenmäeltäkin mennä, kun kerran on rovastikin sen viivoittelemisen niin tärkeäksi tuuminut ja tuhuominnut. Vai mitä sinä arvelet asiasta, Topi?»
Topi tupakoi tuokion vastaamatta. Sitten hän sanoa jurautti toisesta suupielestään yksikantaan:
»Enpä minä — heistä — vielä — viivoittamisista —»
Eikä siitä puhuttu enää sen enempää. Topi läksi piippunsa pohjilleen polteltuaan ja kahvin juotuaan taas tallustaa jurppailemaan työhönsä perkkiölleen, ja Serukka siirtyi tuvasta askareilleen aittaan ja saunaan.
Pahoillaan ei Serukka Topin jolseasta vastauksesta kuitenkaan ollut, pikemminkin hyvillään. Olipahan tullut Topille puhutuksi puuhasta. Ja kun oli tullut, oli se samalla johonkin tulokseen hiljalleen hautumassakin. Lähteneekö sitten vai eikö lähtene? Se riippuu siitä, miksi se sen ajatuksissaan aprikoi. Mutta jos se ei aikoisi lopuksikaan lähteä, niin tottapa hänet nyt sitten asian aikana jollakin keinolla liikkeelle saisi. Olihan tässä vielä keinojen valintaan aikaa. Sillä Serukan mielestä sinne viivoitteluun oli heidänkin mentävä, kun kerran muutkin menisivät.
Kun he, Topi ja Serukka, istuivat päivän illaksi painuttua ja kylpivät pimenevässä saunassaan, keskeytti Topi äkkiä vastanläiskeensä, kääntyi Serukkaan päin ja töräytti hänen suureksi ihmeekseen ja samalla salaiseksi ilokseen:
»Siitä minä — viivoittelemisesta — jotta pyhänä Eskelilään — Eprolta —»
Serukkaa hykäytti. Niinpähän oli käynyt, kuten hän oli aamulla ajatellutkin: se oli saanut sen hampaansa kolon kaivajaksi ja käännellyt ja väännellyt sitä kaiken päivää ja päättänyt ottaa asiasta selon.
Serukka oli saavutuksestaan niin mielissään, että tarjoutui tavallisuudesta poiketen pesemään Topin selän. Mutta Topi murahti, kuten oli kerran ennenkin, heidän avioliittonsa alkuaikoina, Serukan samanlaiseen tarjoukseen murahtanut:
»— itsekin — omani —»
Mutta sitten, kun Serukka oli jo lauteilta laskeutumaisillaan, hän käänsi kolmekortteliset hartiansa ja sanoi:
»— taikka — jos pesaisisit hänet — hankalan —»
Ja Serukka pesi, niin hankasi ja hieroi perinpohjin ja puhtaaksi, että eikö lie aivan nahkakin mukaan lähtenyt, ja sitten huuhtoi ja holvasi kolmella vedellä ja löi lopuksi pehmeällä ja pullealla kämmenellään kujeillen lapoihin ja lausahti:
»No, nyt kelpaat puhtauden puolesta vaikka vihille —!»
Topi ähkäisi ilmi mielensä mukavuuden ja olotilansa äärettömän onnen.
IX
Topi ja Serukka olivat seuraavana sunnuntaina jo aamun valjetessa jalkeilla.
Topi laskeutui pyhäpuvussaan ja sileäksi ajeltuna jämerin askelin saunapolkua rantaan. Läähättävä Serukka lyllersi miltei puolijuoksussa kahisevassa vihtoriinihameessaan hänen kintereillään ja riiputti viilekkeistä raskasta konttia.
Valkamassa Topi keikotti onkiveneen perälleen ja laski häränsilminä juosta lorahtelevan veden tapinreiästä ja pyöräytti sitten rantaheinistä tukon, kiersi reikään, takoi melan varren päällä tiiviiksi ja sysäsi vasemmuksellaan veneen vesille. Serukka sovitti sillä välin kontin veneen keulaan, solautti huivinsa hiuksilta kaulalleen, riisui kenkänsä ja sukkansa ja pisti ne kontin vierelle.
Kun Topi oli noussut veneeseen ja istuutunut perään, kipusi Serukkakin keulatuhdolle ja tuhdolta pohjalaudalle. Siinä seisoen hän kohotti päällyshameensa laskokselle uumien kohdalle ja istuutui puna- ja valkorantuisine alushameineen soutamaan.
Topi puulasi veneen rannasta ja alkoi meloskella tiheän, laitoihin kahiskelevan kaislikon lävitse syvemmälle ja selvemmälle vedelle.
Kun vene oli jo ruohikon laidassa, nosti Serukka katseensa kotimökkiään kohti. Hänen kohollaan olevat aironsa painautuivat jo veteen, mutta pysähtyivätkin siihen.
»Katsopas Topi, tuonne saunapolulle, keitä siellä tulla tuupertaa, hi, hi!»
Topi käänsi melan liikkeellä veneen keulan kohti rantaa ja tarkasteli polulle. Piippuaan suustaan ottamatta hän murahti:
»Katti —!»
»Niin, ja Matti. Johan minä arvelin, että panitkohan sinä sen navetan oven kiinni, kun ne sinne suljit. Taisi jäädäkin raolleen?»
Topi aukaisi toista suupieltään ja vastasi verkalleen:
»— luukusta — pakkautuneet — penikat —»
»No, aukiko sinä sitten luukun jätit? Oven suljit ja luukun levälleen heitit? No, on sinuakin, hi, hi! Jaksavathan ne jo tuon kokoiset matalan luukun aukolle hypätä. Ja nyt jäävät, raukat, pihalle tai menevät ikävissään metsään taikka minnekäpähän marrivatkin — eksymään, kuten Kattikin kerran.»
Topi ei muuttanut värettäkään. Kotvaa aikaa vain johonkin rantamättääseen kiinteästi katseli ja alkoi sitten äkkiä meloa lupsia takaisin valkamaan. Siellä hän pyöräytti veneen perän äyrästä vasten ja nosti sinne kilpaa juosta kuppelehtivat kissanpojat, ensin Katin ja sitten Matin, veneeseen.
»Veneeseenkö sinä —?» ehätti Serukka.
Topi tyrkkäsi veneen rannasta, meloskeli ruohikon laitaan, koputti piippunsa melan varteen tyhjäksi, pisti piipun taskuunsa ja sanoi:
»… kotonaan käväisemään — kissat —»
Sitten he läksivät kissoineen soutelemaan kohti Eskelilää.
Aamu oli ihana.
Kaislalahti, joka laajeni kauempana kookkaaksi, saaririkkaaksi seläksi, lojuili, kuten oli lojuillut jo kymmeninä muinakin sen kesän aikaisina aamuina, kimaltelevan kirkkaana ja rasvatyynenä. Saaret näyttivät kuin uivan sen sylissä, ja tuonpuolinen ranta niemineen ja salmineen oli kuin kohonnut vedenpinnasta tuuman, pari ilmaan riippumaan. Sillä rannalla, jota Topi ja Serukka seurailivat, kuvastelivat milloin korkeat, tummat kuusikkokunnaikot, milloin kauniit koivikkonotkelmat tai laajat lepikkolaaksonteet veden kalvoon. Niin että pian taas peilisileäksi palautuvaan pintaan viriviivansa uurtava vene kulki väliin kuin synkän salon sydämessä, kuusien oksien ja latvojen komeiden kaarien alla, väliin taas kuin pitkässä lehdikkäässä puistossa.
Ilma oli lämmin, vaikkei vielä ollutkaan kuumaksi kerinnyt, ja aurinkokin vasta vähän varistelemassa. Kalat molskahtelivat veneen kahta puolta, maalta kantautui kymmenien lintujen liritys, ja kerran lentää lekutteli veneen ylitse pikkuinen perho.
Kissanpojat, jotka olivat ensin kiiviskelleet veneessä kaikkialla, uinahtivat lopuksi Serukan selän taa keulaan, eikä niitä enää tarvinnut pitää silmällä eikä varjella veneen laidalta veteen tipahtamasta.
Topi ja Serukka olivat kierrätelleet jo kymmenet niemet ja sivuuttaneet monen monta saarta, Serukka soutaa nyökkäisten ja tuon tuostakin silmille valahtelevia suortuviaan syrjään hipaisten, Topi meloa luppaisten ja välillä piippuunsa pannen.
Paljon he eivät olleet matkallaan puhelleet, silloin tällöin vain sanan vaihtaneet. Serukalla, lihavalla ihmisellä, oli kyllin työtä soutaessaankin, eikäpähän Topista, jurottajasta, ollut itsestään jutun alkajaksi taikka juuri jatkajaksikaan. Jos näet milloin Serukka alkoikin, niin Topi katkaisi puhelun miltei heti kuin keritsimillä.
Yritti Serukka kerran matkaa lyhentääkseen laulaakin, mutta heitti heti, kun pakkasi hengästyttämään, eikäpä oikein yksin kehdannutkaan.
Kuuden kilometrin vesitaival katkesi kuitenkin lopuksi, ja he laskivat pitkän Petäysniemen suvenpuoliselle rannalle Eskelilän vene- ja pyykkivalkamaan.
Outo ei olisi osannut arvatakaan, että siellä oli ihmisasuntoa. Koko Petäysniemi oli näet selälle päin vielä vallan kuin kirveen nykäisemätöntä neitseellistä saloa. Venevalkamakin oli piilossa paksun ja korkean kaislikon takana. Vasta sinne tultuaan huomasi, että olihan täällä tainnut ihminenkin liikuskella. Rantapajukosta pilkisteli näet harmaan veneen perä ja sen luona yksinäinen pyykkiä kartutessa käytetty penkki. Niiden luota läksi luikertelemaan kohti korkeampia maita jonkinlainen milloin peittyvä, milloin taas näkyvämpänä esiin pistäytyvä, harvoin käytetty, heinikkoon ja marjanvarsien sekä ylempänä kirpeätuoksuiseen kanervikkoon lahmautunut uoma.
Harvoin käytetty kylläkin, sillä vain jonkun kerran koko kesässä Eskelilän asukkaat läksivät puolen kilometrin takaisesta mökistä valkamaansa ja silloinkin vain vaimoiset eläjät pyykille tai pikku pojat venerottelolla ongelle.
Vedettyään veneensä maalle läksivät Topi ja Serukka astuskelemaan pihaan. Topi pujotteli hartioilleen kontin viilekkeet ja Serukka käsivarrelleen riippumaan sukkansa ja kenkänsä. Katin ja Matin hän pisti hameensa helmasta kietaisemaansa pussiin. Topi kulki edellä ja Serukka kuusi askelta jäljessä.
Kun oli tultu Eskelilän pihapellon aidan ääreen, pysähtyi Topi ja katsahti kuin odottaen Serukkaan. Serukka älysi, mitä toinen tarkoitti, ja laskien kissanpojat maahan sanoi:
»Heitä vain kontti minulle. Vilistäkööt pennut jäljessä.»
Sillä välin kun Topi päästeli konttia hurteillaan, kenki Serukka sukkelasti ja silitteli sekä hameensa että hiuksensa, sitaisi huivin päähänsä, otti kontin ja kehoitti:
»No, alahan kävellä kartanolle.»
Piha-aidan veräjältä avautui aivan heti tulijain eteen Eskelilän asumus: samanlainen, joskin hieman kookkaampi korpimökki kuin Muhosenmäki.
Veräjäpolun puolisesta tuvan ikkunasta pilkisteli tulijoita puoli tusinaa pellavapäitä, ja mökin nurkalta harppasi haukkua luskuttava käheä-ääninen Kyttä. Tunnettuaan tulijat se alkoi huiskutella häntäänsä ja tuli kiertäen, kaartaen ja väliin maahan kierittelemään heittäytyen lähemmäksi.
Tuvan ovi avautui ulvahtaen, ja Eskelisen Eveliina ehätti vieraita vastaan.
»Kas, Serukka ja Topihan täällä tulla väännätteleekin! Eivät olleet lapset lasista tunteakaan. Päivää, päivää kummallekin.»
»M-ehän tä-äältä», naurahti lihavuuttaan läähättävä Serukka.
»Pä-häivää…! No, nuo vunukathan nyt ihan jalkoihin sotkeutuvat.
Taitavat pelätä Kyttää. Soh, Kyttä, olehan peloittelematta! Oman talosi
tekeleitä ne ovat eivätkä sen oudompia.»
Eveliina kätteli kumpaakin, nosti sitten Katin ja Matin syliinsä ja läksi astelemaan Serukan rinnalla tupaan. Topi tulla törötti perässä.
»Olipa mukavaa, että otitte nämä marringaisetkin mukaanne, niin saavat leikkiä täällä omaistensa kanssa. Meillä on vielä muutkin pennut hävittämättä», ihasteli Eveliina.
»Enhän minä niitä alun alkaen aikonut ottaa mukaan ollenkaan. Navettaan käskin Topin teljetä, vaan telkesikös tämä. Oven kyllä kiinni pani, mutta tunkioluukun auki jätti. Jäljessä rantaan juosta ravasivat, ja sitten kävi Topin sääliksi ja vielä ruohikon reunasta hakemaan peräytyi», selitti Serukka.
»En minä — vaan etteivät pihasta — pitemmälle —»
»Täällähän ne ovat meidän tettaramme emänsä kimpussa porstuassa pelaamassa», sanoi Eveliina. »Pannaan yhteen, niin tottapahan siinä lystinsä löytävät.»
Hän laski Katin ja Matin porstuan permannolla kisailevien kissojen joukkoon, johdatti sitten vieraansa pirttiin ja kehoitti painamaan puuta. Topi istuu tuikin heti penkille, mutta Serukka kävi kättelemän karsinaan karanneita ja sieltä kurkistelevia lapsia.
»No, sinnekö ne jo kurahtivat», nauroi Eveliina. »Tulkaapas sieltä sanomaan vieraille päivää. Venla, tulepas sinä vanhimpana ensin, tule, tule! Tuttujahan ne ovat — ja sitten Ville, Veertti, Vihinä, Vulgentius ja Viola.»
Kiertäen, kaartaen uskalsivat lapset lähetä. Serukka pisti heille kullekin kättä ja lausui jokaiselle jotakin tai silitti päätä.
»Terve, terve! No, on niitä teillä näitä Herran siunaamia», sanoi hän.
»Onhan niitä. Taitaa olla jo tusinan puolikas täynnä. Kas, ja sitten päivää Muhosenmäen isännällekin.»
Lapsiparvi paapersi Topin luo ja seisahtui neuvottomana hänen eteensä.
Villeä ja Veerttiä pakkasi jo naurattamaankin, mutta vanhin ja rohkein
Venla kaappasi äkkiä Topin kouran käteensä ja sanoi:
»Terve!»
Eveliinaa ja Serukkaa nauratti.
»Tulkaapas nyt, tenavat, tänne, niin saatte tädin tuomisia», kehoitti Serukka ja aukaisi konttinsa, josta alkoi jaella joka lapselle leveitä ja litteitä, rasvaa tihkuvia muurilettuja.
Eveliina ryhtyi sillä välin laittamaan liedelle kahvipannua.
Lasten saatua osansa ja poistuttua pirtin toiselle puolelle penkille saalistaan syömään ja Serukan tyhjennettyä konttinsa muut antimet pirtin pöydälle ja istuuduttua äännähti Topi äkkiä:
»Epro — että — kotona —?»
»Kah, kotonahan se toki!» huudahti kesken hääräilynsä Eveliina. »En tässä touhakassa huomannutkaan. Kotonahan se toki, mihinkäpäs se olisi —? Tuolla taitaa olla aitassa uinahtamassa. Menepäs, Venla, ja herätä isäsi. Sano, että on tullut vieraita.»
Topi nousi.
»— minäkin — tästä —» yritti hän, mutta Venla pinkaisi jo pirtistä pihalle, niin että päivettyneet pohkeet vain ovessa vilahtivat. Hän leväytti aitan oven selkoselälleen ja huusi:
»Isääh! Äiti käski herätä. Vieraita on ja paljon lettuja. Muhosenmäen kissat, täti ja Topukka.»
Aitasta kuului äänekäs ähkäisy, harras haukotus, vuoteen vongahdus ja lopuksi myönteinen murahdus. Sitten ilmestyi kynnykselle paitahihasillaan ja hatuttomin päin silmiään siristelevä ja kylkeään kyhnyttelevä keski-ikäinen mies, Epro Eskelinen.
Venla vilisti takaisin tupaan ja oli paiskautua porstuassa päin vastaan tulla väännättelevää Topia.
Topi asteli aitan luo ja odotti, kunnes Epro ehti laskeutua rappusille.
Miehet kättelivät, istuutuivat rappukiville ja pistivät Epron kukkarosta piippuunsa.
Tuntien Topin tavat perinpohjin aloitti puheliaampi ja eloisempi Epro juttelun:
»No, on niitä nyt ollut noita seisovia säitä. Kohta kuusi viikkoa on pitänyt poutailmoja ja paahdetta. Eikä ole sanottavasti tuullutkaan. Tahtoo paikoin jo kuivuus kiusata, mutta multaperäisillä ja kosteilla mailla kasvaa vilja, jotta kuhisee vain. Potaattiakin tulee melkolailla. Ja heinä on hyötyvää. Nousevilla viikoilla saattaa jo niittää, kun jo alkaa apilaskin kukkia. Silloinhan se on heinä antavinta ja karjalle ruokaisinta. Eikä näytä olevan sateesta sotkijaksi. Puhdas on taivas nytkin. Ei näy ranteillakaan pilven riekaletta. Niin että hyvä on heinää heitellä kyljelleen. Mehunneet ne ovat Muhosenmäenkin niityt ja pellot pursuneet ruista. Eveliina kertoi niin kotiuduttuaan teiltä kyläilemästä. Läksi vartavasten niitä kissoja tuomaan. Kuuluvat hiiret syöneen siellä potaatit keväällä kuopassa. Kissathan ne semmoiset syöjät karkoittavat. Kopistahan perät kopastasi, niin panet uutta. Nämä ovat kotikasvuja, hyviä paltureita. Hyviä ovat Muhosenmäelläkin, lauhkeita ja mukavahajuisia. Siellä onkin oivallinen paikka paltureille, päivärinne ja pakkaselta suojassa. Kukkariistalle kuuluttiin pannun yksi penkki — Serukalle. On nyt muotina kasvattaa hajuheiniä ja muita, igerlummia ja juurakoita. Minäkin annoin meidän Eveliinalle tuolta tuvan seinustalta penkin. Pitäähän sitä sen verran naisillekin. Kuulut saaneen kalojakin, ahvenia. Eveliina toi tännekin, ja makeita ne olivat. Meillä saadaan harvoin tuoretta kalaa. On niin pitkä matka rantaan. Muhosenmäellä on kalavesi aivan saunan ikkunan alla ja hyvät veneet. Meillä vene pääsi ravistumaan, ja vanhakin se jo on. Et kuulu kuitenkaan vetäneen nuottaa. Oli mennyt peräin uppopuuhun poikki ja puhki, etkä kuulu ehtineen korjata. Korjaat talvella, kun ei ole muita kiireitä. Kesällä on kyllin työtä perkkiössäsi, kun se on parhaillaan käännettävänä. Siitä tulee hyvä pelto. Kauraksi kuuluu tulevan kokonaan. Kaura siinä kasvaakin. Mutamaa on mustaa ja mainiota ja Tetrisuolla alaa, kun vain jaksaa muokata. Ja jaksaahan sitä, kun on hevonenkin apuna. Perho on vielä voimissaan, vaikka onkin vanha, kohta viidenkolmatta ikäinen. Mutta siirrytäänpäs nyt täältä tupaan. Tuntuvat lapset huutavan meitä sinne kahville. Se on paras ryypätä kuumana ollessa, eikä se kylmänä maistukaan.»
Epro nousi, ja nousi Topikin. Perättäin he astelivat pihamaata pirtille. Puolimatkassa Topi kuitenkin pysähtyi.
»Minä siitä — viivoittamisesta — vaalista —»
»Ahaa, sinä olet kuullut jo sinäkin siitä. Niin, nehän ovat heinäkuun ensimmäisenä ja kolmantena. Tottahan teki menette äänestämään?»
»Enpä minä — että mitkä ne — ja mitenkä — Serukka sanoi — jotta sinä —»
»Sinulleko selvittäisin? Mikäs, saatanhan minä selittää sen, mitä itse niistä kirkolla käydessäni kuulin kerrottavan. Mutta mennäänhän tupaan! Kahvia juodessahan se juttu juoksee juurilleen ja joutuisammin.»
Ja juoksihan se juttu kahta kookasta kahvipannullista yksillä istuimilla tarinoiden tyhjennettäessä.
Epro kuvaili laajasti ja seikkaperäisesti sekä uusien vaalien synnyt syvät että vaalitilaisuuden juoksun. Hän jutteli, kuinka muka oli saatu aikaan lait ja säädökset, joiden mukaan valtapäivät valitaan nyt koko kansan yhteistöin eikä enää vain valittujen harvojen varakkaampien toimenpitein. Nyt sai äänestää, kunhan oli kunnia tallella ja täysi-ikäinen ja veronsa ja ulostekonsa määrilleen maksanut, olipa sitten mies taikka nainen, ylhäinen tai alhainen, rikas taikka köyhä. Oli tehty oikein viralliset kirjat, joista näki nimensä, kuka oli puuhaan pätevä kuka ei. Määräajalla vain vaalipaikkaan kirkonkylän koululle meni ja siellä vaaliherroille nimensä, kylänsä ja asuinnumeronsa sanoi, niin sai semmoisen valmiiksi painetun lipun, johonka oli jonkun sermin tai varjon takana salaisesti punaisella pännällä mielimäänsä paikkaan viiva vetäistävä, ja sitten lippu laitettava laskoksilleen, vietävä taas niille vaaliherroille, jotka lyödä läiskäyttivät lippuun semmoisen sikellin, leiman, ja sitten oli omin käsin lippu laskettava kolosta semmoiseen kuurnaan tai uurnaan, laatikkoon. Ja sillä se sitten oli suoritettu, ääni viivoitettu ja velvollisuus vetäisty.
Ei Topi sitä kaikkea kerinnyt Epron sukkelaan selittäessä kunnolleen käsittää, niitä sermiä ja kuurnia ja sikelliä ja monia muita, mutta pääasian käsitti kuitenkin. Hän istui ja kuunteli niin toimessaan ja touhussaan, että unohti vähä väliä piippunsakin ja kolme kertaa kahvikuppinakin, niin että piti Epron aina kehoittaa täyttämään koppa ja Eveliinan oikein kädestä nykäisten käskeä kahvi juomaan ennenkuin kokonaan kerkiäisi kylmetä.
»— ja että — siihenkö — ne sitten — laatikkoon — lojumaan — liput —?»
»Jäävätkö? Ei, veikkonen. Ne otetaan koko kahinan loputtua sieltä ja laitetaan seitsemän sinetin lakkakirjeessä korkeampiin paikkoihin katseltaviksi ja laskettaviksi, jotta nähdään, ketä kukin on äänestänyt ja kenelle viivansa vetänyt. Ja jolla on enimmin niitä viivoja, se pääsee niille valtapäiville edustajaksi.»
Serukka ja Eveliina olivat miesten puhellessa keskustelleet hekin lehmistä, lampaista, Eveliinan lapsista, Muhosenmäen kissoista, kankaanpanosta, kauniista kesästä ja lämpimistä ilmoista ja mikäpähän aina mieleen juolahti. Mutta koko ajan oli Serukka kuitenkin toisella korvallaan kuunnellut Epron selityksiä, niin että hän oli niistä viivoittajaisista miltei yhtä selvillä kuin Topikin.
Sitten sattui Eveliina mainitsemaan, että hänkin oli saanut itselleen kukkapenkin, ja pyysi Serukkaa sitä katsomaan. He pujahtivat tuvasta, seisahtuivat katsomaan porstuassa kisailevia kissoja, pistäytyivät sitten perunapellolle, jossa Eveliinalla oli penkkinsä, käväisivät navetassa ja aitassa, juttelivat jonkin aikaa sen rappusilla ja palasivat sitten pirttiin.
Epro ja Topi istuivat vielä samoilla paikoillaan, mutta niin tiheän tupakansavun takana, että tuskin kumpaakaan kunnolleen ovelta erotti. Epron ääni kuului laulavana ja Topi tuntui tuolloin tällöin jurauttavan jonkun sanan väliin. Epro puhui joistakin puolueasioista ja porvaleista.
Kun Eveliina ahdisteli heitä tuvasta jonnekin ruoan laittamisajaksi, läksivät Epro ja Topi aittaan. Siellä oli vilpoisempaa ja rauhallisempaa jutella.
Epro heittäytyi vuoteelle makuulleen, ja Topi istuutui vaatearkun kannelle.
»— minä — vain, että — onko niitä — sosiaaneja — ratteja — semmoisia — täällä —»
»Meidänkinkö seuduillamme? Onhan niitä, montakin on. Pirskaisetkin, isät ja pojat, äidit ja tytöt, täällä meidän selkämme rantamilla, ja kirkonkylässä paljonko noita lieneekään, kymmeniä. Ja niin kuului rovastikin sanoneen, että jos ne semmoiset Pirskaiset, maattomat ja mökittömät, toisten suojissa asuvat, pääsevät joukolla viivoittamaan ja sitä tietä vallitsemaan ja hallitsemaan, niin kyllä silloin menisi maailma mullin mallin ja elämä edestakaisin. Maat ja mannut riistettäisiin ja jaettaisiin ja ties mitä myllerryksiä valmistettaisiinkaan.»
»— epäisi — viivoittelun — Pirskaisilta —» arveli Topi.
»Milläpä epäisi? Laki on semmoinen ja säädökset tämmöiset, että pääsevät pännäilemään nekin, kun vain lie mainetta murenekaan tallella ja verokuitit selvillä. Mutta kyllä niille pitäisi jokin keksiä, etteivät sinne sermin taa pääsisi punailemaan.»
Epro ja Topi tarinoivat vielä tuntikauden aitan siimeisessä hiljaisuudessa. Tai oikeammin haasteli vain Epro, ja Topi polttaa luputellessaan jonkin sanan sekaan urahti.
Kun Eveliina huuteli heitä sitten pirtin portailta syömään, nousi Epro vuoteesta, oikaisihe, löi kämmenellään aitan ovilautaan ja päätteli:
»Niin että kyllä sinne viivoittelemiseen mentävä on, vai mitä, Topukka?»
Kun he olivat jo pihamaalla pirttiin astelemassa, seisahtui Topi, otti äkkiä piipun suustaan ja sanoi:
»On.»
»Ja pidettävä yhtä puolta niitä pirskaislaisia vastaan», lisäsi Epro.
»Joo», sanoi Topi ja kömmittyään porstuaan seisahtui silmäämään sen permannolla painia lyöviä kissanpoikasia.
»— kuin — nuo — Katti ja Matti — vunukat —»
»— noita — toisia — pentuja — vastaan —», lopetti hän puheensa pirtinpöytään aterialle istuutuessaan.
* * * * *
Kylläisiksi syötettyinä, juotettuina ja lopuksi vielä saunoitettuinakin läksivät Topi ja Serukka Eskelilästä. Epro ja Eveliina saattoivat heitä valkamaan veneen luo, Eveliina kantaen Kattia ja Mattia ja Epro Serukan keventynyttä konttia.
Hyvästellessään huomautti Serukka vielä Eveliinalle:
»Niin että laita vain sitten Venla ja Ville sinne meidän mäellemme hakemaan niitä villoja.»
Kotirannan kaislikon kahahtaessa veneen laitaa vasten herkesi Topi äkkiä meloa luppaisemasta ja sanoi Serukalle:
»Sinäkin — kai — sinne — viivoittamaan — vai —?»
Serukka oli jo vastaamaisillaan, että tottahan nyt toki, mutta ei vastannutkaan. Pälkähti näet päähän, että jos sanoa hökäisee heti suostumuksensa, niin alkaa ehkä Topi vastaan jarruttaa ja saa sitten mieleensä ties mitä eikä lopuksi lähdekään. Sentähden hän vain vastasi veltosti:
»Noo, enpä minä heistä — akkainen ihminen miesten puuhista.»
X
Eskelilässä käynnin jälkeen jörötti Topi toista viikkoa niin sanaa virkkamatonna ja omiin ajatuksiinsa ahtautuneena, ettei Serukka saanut selvää, mitä se mahtoi mielessään hautoa. Jokin sillä vain oli, koska se, tavallisissa oloissaan heti nukkuva mies, heittelehti nyt yökaudet vuoteellaan sinne tänne ja mumisi ja murahteli yhtenään niin, että tahtoi sellainen telmiminen kylläksi käydä. Serukka koetti kyllä kuunnella sen uneksimista, mutta sekös niistä sekavista ja katkonaisista sanoista selvän otti.
Muuten menivät heiltä päivät pääksytysten niinkuin ne maalaiselämän hiljaisuudessa korpimökissä menevät. Kumpikin ahersi varhaisesta aamusta alkaen myöhäiseen iltaan omissa puuhissaan ja askareissaan, Serukka lehmineen, lampaineen ja sikapossuineen sekä pihatoimineen, Topi Perhoineen perkkiöllään. Vain saunailtoina he valvoivat vähän pitempään pirtin pehmeässä lämpimässä Serukan suoriessa karsinan puolella hiuksiaan ja Topin joko hienontaessa huomiseksi huhmaressa palturiaan tai ikkunanaluspenkillä joutilaana ja permantopalkkeihin tuijotellen istua töröttäessä ja piippuaan polttaa tuputtaessa.
Yritteli Serukka sellaisina iltoina tuolloin tällöin virittää käyntiin keskusteluakin, mutta eihän siitä yksin haastellessa mitä mehunut. Alkuunsa vain aina Topin jöröyden vuoksi tyrehtyi ja lyhyeen lopahti. Ainoat, jotka heitä arkisessa unteluudessa ja alakuloisten iltojen yksinäisyydessä huvittivat ja toivat vaihtelua, olivat Matti ja Katti. Ne milloin hiiviskelivät hiljaisin askelin lattialla ja kävivät puskemassa päillään vuoroin heitä kumpaakin, jolloin he niitä silittelivät, milloin taas heittivät permannolla pehmeiden pallojen lailla painia, niin että kiehtoutuipa väliin Topinkin totisille kasvoille hetkeksi hymyn irvistys.
Aamulla kesäkuun viimeisenä päivänä yllätti Topi Serukan avaamalla äkkiä pitkästä ajasta suunsa ja ilmoittamalla lähtevänsä käväisemään veneellä selän etelärannan mökkiasutuksissa.
Kun Serukka katsahti sen kuultuaan kummastellen ja kysyvästi Topiin, jurautti tämä pitkin piippunsa vartta:
»— heiniä — runsaasti — että sieltä — apua maanantaiksi —.»
Tosinhan Serukkaa ensin oudostutti tämä äkillinen avuntarve, kahden kun oli kaikkina edellisinäkin ja hyvinäkin heinäkesinä karjan talvirehu talteen saatu, mutta sitten hän muisti, että Topilla oli vielä kesken mielityönsä Tetrisuolla ja että oli viime syksynä raivattu rantamilla vesakoista uutta niittyäkin, niin että tottapa Topi oli miettinyt mielessään tällä kertaa avun tarpeelliseksi.
Sentähden hän ei tiedustellut Topilta sen enempää, vaan nyökkäsi vain päätään ja läksi lypsylle. Topikin painautui pian pirtistä rannalle ja näkyi lähtevän soutaa kyökkäisemään kohti etelän ilmoja. Vene pieneni pienenemistään, kuta kauemmaksi se soljui selälle, ja häipyi lopuksi saarien sokkeloihin.
Serukka seisoi kiulu kädessä veräjäpolulla ja katseli kädellään silmiään varjostaen Topin selälle soutelemista. Kun vene katosi katseen käsittämättömiin, läksi hän verkalleen veräjälle. Siinä astellessaan hän tuli silmänneeksi peltojen paksua heinää pursuaville pientarille ja pientarista kauempana kyyhöttävälle niittypälvekkeelle.
Niin, apilas teki parhaillaan kukkaa ja levitti lemuilevaa mesituoksuaan, kellervä angervo hajuili niin, että vallan nenää kutkutti, ja hiirenherne kasvaa ryöhäsi runsaana ja rehevänä. Karjanrehu oli hyötyisimmillään ja hempeimmillään kaadettavaksi ja korjattavaksi, ja maanantainahan Topi oli aikonut heinänteon aloittaakin.
Huomenna oli lauantai, heinäkuun ensimmäinen, pyhänä toinen ja maanantaina kolmas päivä.
Kolmas — jolloinka olivat ne odotetut ja paljon puhutut vaalit ja viivoittajaiset. Ja Topi aikoi silloin käydä ketoja kaatelemaan. Eiköhän se sitten aikonutkaan niihin vaaleihin mennä vai oliko se ne tyyten unohtanut?
Ei se ollut niitä unohtanut, kyllä se ne muisti, kun kerran oli ne saanut päähänsä. Se oli vain päättänyt olla lähtemättä. Ja sitä se olikin koko tämän puolitoista viikkoa mielessään miettinyt ja yölläkin siitä itsekseen käräjiä käynyt ja tullut lopuksi siihen, ettei lähtisikään.
Serukka oli harpannut huomaamattaan vinhempään vauhtiin ja paiskautunut kiuluineen kiukkuisena veräjän yli.
Häntä harmitti, harmitti miltei niin, että ihan oli itkuun pillahtaa.
Kun menevät tietenkin maanantaina kirkonkylään kaikki, jotka vain kynnelle kykenevät, koko kyläkunta läheltä ja kaukaa ja näkevät ja kuulevat uudet vaalit ja itsekin viivoittelevat. Mutta Muhosenmäeltä ei mennä! Heinää vain tehdään ja työssä leiskutaan — niinkuin niillä heinillä olisi päivän päälle niin hätä ja pakko.
Ja sitten kertoo Eveliina ensi kerran tavattaessa kuin outona ihmeenä, minkälaista oli ollut ja keitä oli ollut ja tiedustaa, minkä tähden eivät he, Topi ja Serukka, olleet tulleetkaan? Voipa vielä itse rovastikin tiedustaa ja kun kuulee, että heinänteon vuoksi, niin suuttuu ja ties miten loukkautuu, kun se kuuluu ne vaalit ja viivoittamassa olot niin tärkeiksi maininneen.
Tuli vielä luvatuksi Eveliinallekin, että varmasti tullaan ja vieläpä yhdessä mennäänkin, eikä sitten tullakaan ja mennä.
Kun hän hetken kuluttua huhuili lehmiään eikä kuullut heti Kullankukan kelloa, suuttui hän ja oikein jalkaa polki. Ja kun hän lopuksikin lehmänsä löysi ja alkoi herutella Hellantettaa ja Hellantetta pelmusi paarmojen puremana, kiljaisi hän ensi kerran elämässään punikilleen, niin että metsä raikui:
»Pysy pelailematta, kanttura!»
Mutta sitten tuli hänen mieleensä, etteihän se ollut Hellantetan syytä. Minkäpä luontokappale sille, jos Topi, törökki, oli jöröttänyt mielessään jos mitä.
Hän alkoi leperrellä taas lehmilleen tavalliseen lempeään tapaansa ja heristeli lepänlehvällä paarmoja piikojensa luota.
Hänen harminsa ei kuitenkaan haihtunut, vaan jatkui vielä tupaan tultuaankin. Pantuaan siellä maidon pyttyihin hän istuutui hetkeksi sydäntään sulattelemaan. Mutta punnittuaan siinä asiaa puolin ja toisin, hän tuli lopultakin samaan päätökseen, että mentävä sinne oli ja mentäisiinkin, olipa Topi murjottanut mitä tahansa.
Siinä hänelle selvisikin, miten oli meneteltävä sen menon kanssa. Pitäisi sanoa sunnuntaina Topille, että Epro oli lähettänyt sanan, jotta Topi käväisisi ehdottomasti Eskelilässä joistakin pappilan päivätöistä sopimassa, ja kun Topi lähtee, pyrkii hän soutajaksi. Mutta kun tullaan Petäysniemen nenään, niin siellä jo ovatkin Epro ja Eveliina odottamassa, kuten siitä oli Eveliinan kanssa sovittu. Pankoon sitten vielä vastaan, jos vieraiden kuullen viitsii ja ilkeää. Mutta edeltäpäin sille ei saa antaa aavistustakaan asiasta, ettei se saa päähänsä olla kotoaan päkähtämättäkään. Jos se sattuu niistä vaaleista jotakin kysäisemään, pitää vain vastata, että enpä minä niistä, miesten puuhista, naiseläjä, ole ollaksenikaan, menkööt miehet, jos mielensä tehnee.
Näistä mieltä edes vähän lauhduttavista mietteistä herätti Serukan pihamaalta kuuluva askelten kolina. Hän nousi ja meni ovelle katsomaan, Topiko se jo oli vai kuka.
Eskelilän lapset, Venla ja Ville, ne vain olivat ja tulivat äitinsä laittamina hakemaan, mistä äidin ja tädin kesken oli ollut puhetta.
Serukka kutsui lapset tupaan ja antoi heille liedellä vielä lämpimänä lekoittavasta pannusta kahvikupposet. Lasten juodessa hän haki aitasta kookkaan kontin, pani siihen kolme leipää, ison vakallisen vastakirnuttua voita, suolakalaa, palvattua lihaa, läskiä ja mitäpähän sai sopimaan. Venlalle hän antoi kannun piimää, johon kaatoi litran verran parhainta kermaa. Lasten vielä kotvan levättyä hän laittoi heidät kotimatkalle.
»Ja sanokaa äidille ja isälle terveisiä, että kyllä me pyhänä tulemme. Olkoot vain valmiina niemen nenässä odottamassa ja huiskuttakoon äitinne huivillaan, kun selällä veneen näkee.»
Yksin jäätyään oli hänellä hieman paha omatunto ryhdyttyään Topin selän takana touhuamaan. Hän lohduttelihe kuitenkin sillä, että Topi, kunhan sitten jälkeenpäin kaikki kuulee, muuttaa mieltään ja hyväksyy hänen hankkeensa.
Omantuntonsa hyvikkeeksi hän valmisti Topille parhaimman illallisen, minkä osasi. Pistipä vielä saunankin lämpiämään, niin perjantaipäivä kuin olikin.
* * * * *
Topi palasi toiselta rannalta asioiltaan mitä mainioimmalla tuulella, alkoipa ihan itse palaa puraistessaan jutellakin:
»— terveisiä — ja — tulevat — pyhäaamuna — heinämiehet.»
Serukka kiitteli terveisistä ja kysyi, kuuluiko sinne mökkiasutukseen kummempia.
»— eipä — kerrottavia — vaaleihin vain — maanantaina.»
Serukan teki mieli siihen sanoa, että niinhän ne oikeat ihmiset, mutta mitäs me! mutta ei sanonut kuitenkaan. Pelkäsi Topin vielä siitä jotakin epäilevän ja arvelevan. Vallan välinpitämättömästi hän vastasi siihenkin, kun Topi syöntinsä lomassa piimää ryypätessään kysäisi: