Ulla Fersen: Historiallinen novelli

ULLA FERSEN

Historiallinen novelli

Kertonut

G. H. MELLIN

Suomentanut Arvo L:nd [Arvo Lempiranta].

Werner Söderström, Porvoo, 1880.

I.

Hiidenmaan läntinen niemi muodostaa, juuri Suomenlahden suulla, kookkaan niemekkeen. Tämä niemeke luotojensa ja kariensa ympäröimänä, joihin moni laiva tuntematta lähempänä rantaa olevia, kierteleviä kulkuväyliä, on hävinnyt, kurottaa uskaliaasti vihertävät, rehevillä metsiköillä ja ihanilla vainioilla kaunistetut rantansa aaltoihin ja kuohuun. Niemekkeen ulommainen kärki on kallio, minkä luonto näkyy asettaneen sinne vankoilla ja jyrkillä sivuillansa murtamaan aaltoja, jotka murtaessaan paatta vasten hajoavatkin turhan raivon kuohuun. Tälle kalliolle on rakennettu valotorni, jonka korkeat, harvinaisen rakennus-tavan mukaan tehdyt muurit näyttävät ainoastansa vuoresta ylös kohoavalta kasvannaiselta. Kun kuohuva meri uupumatta ajelee aaltojansa tornin läntistä seinämää vasten, näemme itäisellä puolella heti tornin portista ruveten leppeän vihannuuden, pensasaitoja, kukkanurmia ja ihastuttavan somia teitä, jotka etenkin pitkin molempia rantoja vievät hyvin hoidettujen metsikköjen lävitse viljavan saaren keskustaan, avariin kyliin ja rikkaisin aateliskartanoihin.

Valotornin nimittävät merenkulkijat, niemen mukaan Dagerort'iksi, ja sen ylläpito on määrätty ja uskottu isolle Marienhagin aateliskartanolle, jonka sievä linna, puutarhansa ja puistonsa ympäröimänä, on keskellä niemeä, lähellä tuota kummallista valotornia ja jonka tilukset ulottuvat kummallekin puolelle niemeä. Jo niistä ajoista, jolloin Vironmaa kuului Ruotsin vallan alle, on Marienhagia omistanut Ruotsista syntyperäinen perhe ja vielä nytkin elää Hiidenmaan saarella moni ruotsalainen suku, joiden kieleen ja tapoihin, mielenlaatuun, sivistykseen ja nimeen juurtunutta ruotsalaisuutta ei Venäjän valtikka ole hävittänyt.

Viime kuluneen vuosisadan viimeisellä kolmanneksella oli Marienhagin omistajana muuan parooni Akatius von Gyldenstubbe. Nuoremmalla ijällänsä oli hän jonkun ajan oleskellut Pietarin hovissa, jossa hänen sisarpuolensa oli Katarina keisarittaren hovineitenä; mutta hän kyllästyi pian komean pääkaupungin oloihin ja vetäyi maaelämän hiljaisuuteen. Rakastetun puolisonsa ja kahden lapsensa kanssa, jotka viimeksi mainitut olivat saaneet erinomaisen hyvän kasvatuksen, nautti hän naapuriensa kunnioitusta, ja hallituskin piti arvossa hänen nimeänsä ja kunnollisuuttansa.

Hänen nyt eläessään Marienhagissa, oli valotornin hoito huolenpitonsa tärkeimpänä esineenä. Muinaisina aikoina, kertoo taru, oli muuan tilanomistaja pimeinä syysöinä sammuttanut tulen valotornista, jota hänen piti hoitaman, ja sytyttänyt valevalkeita. Laivoja oli sentähden joutunut haaksirikkoon, ja näiden jäännökset sekä se tavara, jonka tuuli toi rantaan, joutui ilkiön saaliiksi. Hänen rikoksensa tuli kuitenkin ilmi ja rangaistiin. Vilpitön parooni Akatius oli liian rehellinen laskeaksensa vähintäkään varjoa ihmishengen hukuttamisesta tai heidän tavaransa hävittämisestä puhtaalle omalletunnollensa. Hän vartijoitsi hänelle uskottua valotornia tunnokkaalla uutteruudella ja innolla, ja kävi usein ihan yksin, myrskyisinä ja pimeinä öinä korkeassa tornissa ja sen valppaan vartijan luona. Avaran puutarhansa ja sen kallion välille, jossa valotornin muurit kohosivat, oli hän puiston lävitse tehnyt kaidan, suoran käytävän, molemmin puolin ympäröittynä pensas-aidalla. Itse valotornissa, joka oli rakennettu moneen kerrokseen — isoja salia toinen toisensa päällä — asui tornin vartija alimmaisessa, ja ylimmäinen oli avonainen, sillä siellä tuli hoidettiin. Välihuoneet oli parooni sisustuttanut niin, että hän siellä käydessään voi kutsua ystävänsä sinne kaikessa mukavuudessa nauttimaan laajaa näköalaa. Sanottiin, että synkät perhemuistelmat paroonille itselle tekivät useat huoneet merkilliseksi.

Hänen paroonittarensa ei milloinkaan astunut kirkontapaiseen rakennukseen, ettei huolentapainen sumu levinnyt hänen kasvoillensa. Paroonin kunnioitus velvollisuudellensa hoitaa valotornia oli saattanut hänen molemmille lapsillensakin erittäin hartaan tunteen sitä kohtaan. He lähestyivät aina tornia kuni jotakin pyhää paikkaa.

Tornin vartija, harmaapäinen merimies, joka oli kokenut monta kohtaloa merellä ja joka haaksirikkoisena vieraana oli tullut siihen paikkaan, jossa hän nyt oli, näytti paremmin hengeltä, kuin ihmiseltä. Hän olikin todella kummallinen olento, joka ei elänyt muun, kuin yöllisen tulen hoidon tähden. Ei kukaan muistanut nähneensä hymyä hänen ahavoittuneilla kasvoillansa, ja luultiinpa, ett'ei uni koskaan laskenut hänen silmiinsä, hänen yöt, päivät valvoessaan kalliin ja tärkeän toimensa tähden.

Oli kaunis heinäkuun päivä v. 1788. Parooni von Gyldenstubbe oli kutsunut useat naapurinsa päivälliselle, ja esitteli vieraillensa eivätkö suostuisi ehtoopäivällä käymään valotornissa. Parooni, paroonitar ja pari vanhempaa herraa ja naista kävivät edellä, kreivi Telepnoff'in, kohteliaana "kavaljeerina" tarjotessa käsivarttansa neiti Natalian tu'eksi. Kahden kymmenen vuotias, vaaleaverinen neiti laski huolettomasti kaunismuotoisen kätensä tarjotulle käsivarrelle; mutta siniset silmät, jotka haaveksivalla sulolla lensivät muihin esineisin, ja hajamieliset vastaukset, joita hän väliin antoi kreivin oivallisille kohtelijaisuuksille, osoittivat, ettei hän — kreivi — ainakaan ollut hänen mielensä esineenä, ehkä hän, vanhan tutun etuoikeudella, näytti pitävän yksinomaisena oikeutenansa seurata häntä ja nauttia hänen kanssapuhettansa.

Seura astui kalliolle. Vanha vartija avasi kunnioituksella tornin oven, ja nyt noustiin ylöspäin mukavia kiertoportaita myöden. Ympyriäiseen saliin, jonka monet pienet akkunat olivat merelle päin, pysähtyi seura. Jokaiseen tunki lähes synkkä tahi ainakin vakainen mieli. Suurimmalle osalle heistä oli tosin meren ja aaltojen näkö tuttu, mutta valotorni, vahvoine muurineen ja rohkeine kärkineen, herätti kuitenkin sattumalta kävijässä kaihoisen tunteen, kuni tunto eli tieto olla ulkopuolella tiettyä ja määrättyä olopiiriänsä. Sitä paitsi lisäsivät himmeät tarut, jotka kävivät Dagerort'in valotornista, hetken salaperäistä henkeä. Jotka eivät tarkemmin tunteneet syytä paroonin taajoihin käyntiin tornissa, luulettelivat, että hän siellä harjoitteli salaopillisia töitä, etenkin kun hän luultiin jäseneksi siihen aikaan sangen arvossa pidetyssä ja kaikkialle levinneessä satakuntalaisten eli vapaamuurarien salaisessa seurassa.

"Arvoisat vieraani," alkoi parooni, joka halusi seuran mieliä johtaa iloisemmalle tolalle, "miten rauhalliselta nyt näyttää tuo sininen tasanko edessämme! nuo purjeet, jotka nyt kiitävät ohitsemme, vievät ainoasti rikkautta ja tarpeita toisista toisiin, ja jos joskus sotalaivat näyttävätkin itseänsä, ovat ne liikkeessä ainoasti harjoitusta tai huvia varten."

"Unohdattepa, herra parooni," sanoi muuan vieraista, "että muutama päivä sitten purjehti Amiraali von Dessen'in laivasto tästä ohitse. Kulkipa se sangen vakaissa asioissa Välimereen."

"Turkin sodan," vastasi parooni, "voimme pian sanoa olevan suotuisan ja välttämättömän meille, sillä se pysyttää rauhan täällä pohjoisessa. Niin kauvan kuin meidän sotavoimamme ovat toimessa etelässä, meidän valtioviisas keisarittaremme kyllä koettaa säilyttää rauhan meidän seuduillamme."

"Välimeri on hyvä koulu meriväellemme," virkkoi virastaan eronnut meriupseeri, joka oli seurassa. "Pietari suuren luoma laivastomme, on tähän asti vähän itseänsä kunnostanut, ja voinut hankkia itsellensä muiden merivaltojen huomion, sentähden että meiltä on puuttunut harjoitusta. Kuinka kunniata himoova ja levoton Ruotsin kuningas onkin, niin hän kuitenkin, luulen, pitää paraana jättää meidät rauhaan, syystä että meidän laivastomme on hänen Karlskronalaisia, puoleksi mädänneitä laiva-rohjujansa etevämpi."

"Viimeinen lauseenne lienee kuitenkin erehdystä," lausui kreivi Telepnoff. "Tietäkäät, herrani, että Ruotsin kuningas on itsensä tykkönään hävittänyt rakentaessaan joukon uusia, ihan eriskummallisia haaksia ja laivoja. Yksikään ei ole toisensa kaltainen. Kuulinpa juuri Pietarissa kerrottavan, kuinka he vähentävät kanuunain lu'un linjalaivoista, ainoasti sentähden että voisivat omistaa ison joukon haaksia. Ruotsalaisten suurimmissa linjalaivoissa ei ole enempää kuin 60 tai 70 kanuunaa."

"Minusta ei ole niinkään väärin," väitti meriupseeri, "tehdä laivat tilaviksi. Muutama kanuuna enempi tai vähempi, ei todella merkitse niin paljoa kuin laivan muut hyvät omaisuudet ja puolet."

"Nuo niin kummallisesti tehdyt alukset," arveli toinen, "on ehkä laskettu voivan päästä ihan meidän rannoillemme. Ruotsalaiset, luulen, toivovat tilaisuutta saada kostaa hävitykset, jotka tsaari Pietarin laivasto teki heidän rannoillensa seitsemänkymmentä vuotta sitten."

"Toivokaamme," keskeytti parooni, "ettei hyvää rauhaamme mikään riko, niin pääsemme sekä pelosta että vaarasta. Muistakaamme että itse olemme ruotsalaista sukuperää, ja että sekin aika on ollut, jolloin esi-isämme vannoivat uskollisuuden valan Ruotsin kruunulle. Vielähän on ruotsinkieli äitimme kieltäkin, vaikka me sattuman kautta olemme joutuneet Venäjän valtikan alle. Suvaittaneehan meidän, jotka olemme armollisen keisarittaremme uskollisia alammaisia, toivoa että rauha ja yksimielisyys pysyisi naapuriemme ja heidän kuninkaansa välillä."

"Tuskin meidän sotaa tarvinnee pelätä," virkkoi kreivi Telepnoff, "kosk'ei ruotsin kuningas tiedä miten hän kyllin osoittaisi kohteliaisuuttansa keisarittarellemme. Matkustipa hän vartavasten pari vuotta sitten Haminaan kunniatervehdykselle, kun keisarittaremme majaili siellä. Kyllä kuitenkin on luultava että kateus ja kunnianhimo kiehuu hänessä, sillä hän on Euroopan levottomin mutta samalla myös rohkein hallitsija."

"Sallikaat minun, arvoisat vieraani," keskeytti parooni, "ilmoittaa teille syy, miksi olen kutsunut teidät tänne torniin. Toivonpa täältä saavani nähdä Jarislavits rekatin, jonka mukana poikani on harjoitusretkellä ja jonka pitäisi risteillä juuri Dagerort'in ja Hankoniemen välillä. Hän on luutnanttina laivalla, ja voisipa olla mahdollista, että se tulee näkyville."

"Ah, tunnenhan minäkin rekatin," ratkesi meriupseeri puhumaan. "Sillä on 32 kanuunaa, ja kapteeni Spiridoff'in, joka on sen päällikkö, tunnen myöskin; hän on paraita ystäviäni; erittäin taitava upseeri. Toissa päivänä piti hänen lähtemän Kronstadt'ista. Kyllä hän olisi voinut, etenkin kuin tuuli on ollut itäinen, ehtiä Dagerort'iin.

"Vanha tornin vartijamme varmaankin voi meille antaa tietoja," virkkoi paroonitar. "Hän kyllä on nähnyt, onko rekatti risteillyt täällä eilen tahi tänään, sillä hänpä tunteekin laivat, hän!"

Vartija käskettiin sisälle. Ijäkäs mies tulikin, synkkänä kuni haamu.
Lumivalkeat hapsensa ja partansa antoivat hänelle kunniaa vaativan
näön. Hän kumartui syvään, kun herransa sanoi: "Oletko nähnyt rekattia,
Stolpe, josta sinulle eilen puhuin?"

"Koillisessa, tuolla Hankoniemessä päin voitte juuri sangen hyvin nähdä mastojen latvat," vastasi ukko, osoittaessaan akkunasta ulos.

Kaikkien silmät kääntyivät sinnepäin, jonne vartija näytti. Siellä näkyikin kyllin selvään rekatin ylimmäisten purjeitten miellyttävä kuva. Valkeat vaatteet keijuivat etäällä näkörajalla, aaltojen hiljaa tuuvitellessa, kaukaisuutensa taakse kätkeissä laivan ja sen alimmaiset purjeet.

Muutamia kauppalaivoja, enimmäkseen täysin purjein, nähtiin myöskin siellä täällä merenpinnalla, useimmat idässä. Kukin teki jonkun muistutuksen niistä, ja parooni käski vartijan antamaan niitä tietoja haaksista, mitä tiesi. Hänen tottunut silmänsä tunsikin täällä englantilaisen, tuolla hollantilaisen, täällä suomalaisen ja tuolla saksalaisen. Hänpä osasi arvata heidän päämaalinsa ja kotopaikkansa, ja kullekin hän tiesi jotain ominaista, joka eroitti sen muista sekä kodin että käytännön suhteen. Hänen selityksensä olivat harvapuheiset mutta tarkat, niin että ne tuon tuostakin miellyttivät, etenkin meriupseeria.

Kaikkien muiden katsellessa pohjoisista ja itäisistä akkunoista, asettui Natalia neiti läntiselle. Sieltä hän havaitsi purjehtijan, joka pisti virkeästi itäistä tuulta vastaan. Haaksi oli jo kohoittanut mastotuksensa näkörajan ylitse ja pistihe nyt Kurensaaren niemien sivuitse lähetessään Dagerort'ia. Nuori neiti, joka jo lapsuutensa ajoista mielisuosiolla oli katsellut keijuvia purjeita merellä ja oli tottunut eroittamaan niiden muotoja, kiinnitti nytkin katseensa mielihyvällä lähenevän haaksen purjeitten sopusuuntaiseen muodostukseen. Se oli sotalaiva, sen hän päätti siitä, että sen kohous näytti niin uljaan uskaliaalta; somatekoisempaa alusta ei hän ollut milloinkaan nähnyt. Hetkisen hän yksin nautti kaunista näköä, ennenkuin hän sen seuralle ilmoitti.

Mutta kun kaikki kääntyivät sinne ja tarkkuudella katselivat sota-alusta, ei vanha valotornin vartija voinut hillitä huudahdusta pelkästä ihmeestä.

"Haa! Sepä on kaunis!" huudahti hän, kuitenkaan muuttamatta näkönsä synkkyyttä. "Kauniimpaa taklausta ei laiva milloinkaan kantanut. Puolen tunnin perästä saamme nähdä vastaako alus muhkeata purjetusta."

Seura hymyili vanhan merimiehen ihastukselle. Mutta kaikki myönsivät, että purjeitten ja touvien sopusuhtaisessa järjestämisessä oli jotain somaa ja jaloa, joka pisti vähemmänkin merioloihin tottunutta silmään.

Parooni oli tuottanut virvokkeita tornisaliin ja niiden nautinnolla lyhennettiin aika, kunnes purjehtija lännestä ehtisi näyttää koko vartalonsa, ja samalla rekatti koillisestakin lähenisi. Molemmat purjehtijat piankin ehkä äkkäisivät toisensa. Rauhalliset kauppalaivat, jotka vitkaan pyrkivät sivuitse, olivat nyt kadottaneet seuran kaiken huomion; ne nyt vaan seurasivat molempain sotalaivojen liikenneitä. Onpa merellä kuin maallakin: rauhan miehet kulkevat yleisön huomaamatta, toki hyödyttäen ihmiskuntaa, ja sodan miehet vetävät kaiken huomion ja ihastuksen puoleensa.

Vihdoin oli läntinen purjehtija näkörajan ylitse kohoittanut yhtä soman sivun, kuin sen purjepaljouskin. Sen kanuunarei'istä voitiin se arvata keveäksi rekatiksi. Ja niinpä se olikin nerokkaan Chapman'in uusia luomia, jotka tuulenpuuskana kiitivät aaltojen ylitse. Laineiden tasangolla purjehtijoiden seassa oli tämä verrattava katselliin, joka on santa-aavojen ketterin juoksija.

Juuri kun rekatti kiersi valotornin niemekkeen, tuli muuan hollantilainen sitä vastaan. Äkkiä salamoitsi rekatin keulalaidasta, ja hetken perästä kuului kanuunan ampuman räjähdys. Heti laski hollantilainen huippupurjeensa ja ohjasi rekatin sivulle. Rekattikin laski muutamia purjeita, viipyäkseen pari minuuttia hollantilaisen puheilla. Ainoastaan ensimmäinen sana molempien laivojen puheesta, nimittäin kanuunan laukaus, kuului ja ymmärrettiin valotornissa. Jahka purjeet taasen olivat ilmaa täynnä ja molemmat riensivät eri haaroille, kääntyivät taasen seuran katseet pohjoiseen päin. Nytpä nähtiin toisenkin rekatin koko rakennus. Se oli toista vertaa suurempi kuin edellinen.

"Minä tunnen sen," huudahti entinen meriupseeri. "Se on todellakin kapteeni Spiridoft'in Jarislavits. Mutta näettekö, hyvä herrasväki, siellä seuraa häntä kumppali."

Nyt äkättiin vielä yhden rekatin taklaus, ihan lähellä Jarislavits'ia. Upseeri, joka oli tuntenut ison rekatin, sanoi tämän olevan Hektorin, joka oli sotaoppilaita harjoittelemassa.

Kauvan ei läntinen rekatti pitkittänyt suuntaansa. Luultavasti sekin oli huomannut Jarislavits'in toverin. Se teki äkkinäisen käännöksen ja ohjasi kulkuansa etelään päin, vielä lähemmäksi Yösalon niemeä, ikäänkun olisi oikein tarkoin tahtonut tutkia maata. Ihmeteltävällä tarkkuudella väisti se luotoja ja karia, ja tiesi seurata sille tarpeeksi syvää väylää, niin että se puolen kanuunan ampuman matkan päästä kulki valotornin ohitse. Kun se oli ehtinyt niemen eteläpuolelle, niin että ainoasti sen latvat olivat näkyvällä niille, jotka olivat Hiidenmaan pohjoispuolisella kulentavedellä, laski se ilmaan raketin.

Kun raketti ylhäällä hattaroiden äärillä laukesi, katseli valotornissa kokoontunut seura toisiansa vähän hämmästyksellä. Rekatin koko ilmaantuminen oli niin äkkinäistä, että kaikki näytti unelmalta. Vanhemmat herrat olivat vähän huolissaan siitä että sotalaiva, jonka luulivat ruotsalaiseksi, niin tarkoin tunsi purjehdusveden, ja voi tulla niin lähelle.

"Jos nyt olisi ollut sota," virkkoi meriupseeri, "niin tuo ketterä keijukainen olisi voinut meitä kestittää sangen kovilla pavuilla purtaviksemme. Enpä, totta vieköön, olisi uskonut, että niin suuri sotalaiva, kuin rekatti, olisi luodeillaan, jos niin olisi tahtonut, ulottunut aina Marienhag'iin."

"Niin," sanoi parooni huolestuneena, "me emme voi kyllin iloita rauhastamme. Tunkeepa minuun kummallinen tunne, kun muistan mitä äsken näimme. Aseilla varustettu vieras, joka olisi voinut hävittää itseni ja omaiseni, sekä omaisuuteni, kantaa kauhistavat turmioaseensa ihan ohitsemme. Rauha on siis todella siunattu taivaan lahja."

"Teillä on kumminkin suojelijanne juuri täällä," vastasi meriupseeri näyttäen ympärillensä.

Seura katseli häntä utelevin silmäyksin.

Kreivi Telepnoff lähetti vanhalle paroonille aran silmänluonnin. "Kyllä tiedän," sanoi hän puoli ääneen, "että paroonilla on salaisuutensa, joita en ainakaan minä tunne. Mutta että joku meistä, sodan sattuessa, voisi suojella paroonia, tuntuu minusta vähän kummalliselta. Täten en kuitenkaan millään muotoa," lisäsi hän puoleksi ivallisella hymyllä, "epäile arvoisan kapteeni Adinosoff'in urhollisuutta, taitoa ja kykyä."

Vanha merisoturi silmänräpäyksen vaan rypisti silmäkulmiansa. Sitten sanoi hän: "Tarkoitinpa valotornia, hyvä herrasväki! Sepä on temppeli jota ystävä ja vihollinen pitää kunniassa. Eipä kukaan uskalla sitä hävittää, tai edes käydä käsiksi, sillä siinä poltetaan pyhää tulta, joka suo hoitajalleen ja naapurilleen hyvän turvan."

Paroonin katse kirkastui. "Tämä rakennus onkin sentähden jo lapsuudestani ollut minulle rakas ja kallis. Sitä paitsi tiedätte kaikki, hyvät vieraani, naapureina ja ystävinä, että onneton sisareni valitsi tämän tornin asumapaikaksensa viimeisinä päivinänsä. Täällä hän kuolikin. Hänellä oli, kuin minullakin, voittamaton halu vaipua tämän rajattoman ja merkillisen meren mahtavan näköalan katselemiseen."

"Ymmärrättekö, neiti Natalia," kuiskasi kreivi, "mistä salaopista parooni puhuu? Mutta niinpä niinkin, naisillehan ei milloinkaan uskotakaan näitä salaisuuksia. Heillä on itsellänsä oma salaoppinsa, oma noitimis salaisuutensa, mutta sen salaisuuden olopaikan tiedämmekin; se piilee heidän suloisessa hempeydessänsä."

Neiden kauniita kasvoja varjosti nyt tyytymättömyyden pilvi. "Kreivi Telepnoff!" sanoi hän vakavalla katseella, joka erittäin suloisesti kuvastihe vaalavoihin silmiin. "Tiedän hyvin, että aina olette luullut isäni olevan salaoppilaisen, tahi miksi vapaamuurariksi hänen nimitättekin. Mutta minulla on kunnia ilmoittaa teille, että sangen hyvin käsitin mitä hän äsken sanoi. Minusta ei ensinkään ole käsittämätöntä että täältä katsella merta ja purjeita on suuri ja erittäin miellyttävä nautinto. Jos sentähden luulette minun salaoppilaiseksi," — jatkoi hän hymyillen — "niin käyttäkää vapauttanne, sillä aatos on jokaisella vapaa. Ja ainakin yhdessä kohden olen minäkin vapaamuurari, jota kohtaa omasta puolestani suosinkin innokkaasti. Se on päätös pysyttää vapauteni isäni muurien sisäpuolella."

"Teillä on liian ylelliset vaatimukset, neitiseni!" virkkoi kreivi. "Se jolla on vähin oikeus olla ja saada olla vapaana meidän maassamme on juuri kaunotar. Kaunottarien sydämmet, senkin te tiedätte, ovat luodut kahleita varten. Ne vangitsevat ensin meidät, ja sitte — auttavat he meitä kantamaan kahleitamme."

Neiti kääntyi huolettomasti hänestä ja katseli muutamasta akkunasta ulos.

"Mutta älkäämme unhottako omaa rekattiammekaan tuolla," puuttui puheesen parooni, joka oli kuullut kreivin lauseet ja niistä tunsi tyytymättömyyden, jonka kuitenkin kohtelijaisuus pakotti hänen tukehuttamaan. "Tuo ruotsalainen rekatti pitkittää matkaansa eteläänpäin meistä, ja on ehkä piankin joutunut näköpiiristämme, mutta Jarislavits lähenee lähenemistään. Siellä juuri on Reinholdinikin. Varmaankin hän tänäkin hetkenä tähystelee hänellekin lapsuudesta kallista valotornia ja kotoansa."

Natalia neiti avasi akkunan, ja kurotti leikillisellä, mutta samalla mieltä liikuttavallakin hymyllä, kätensä ja heilutti valkoista nenäliinaansa tervehdykseksi veljellensä rekatille.

Kreivi Telepnoff hymyili. "Onpa vahinko ettei parooni Reinhold tämmöisen matkan päästä voi edes kuvaillakaan, että sisarensa häntä noin tervehtii," sanoi hän. "Muuten hän varmaan vastaisi kunnialaukauksella."

"Hyvät naiset ja herrat!" keskeytti vanha parooni; "pistääpä jotain mieleeni. Kylläpä voisimme Reinholdille ilmoittaa tervehdyksemme. Ilma on mitä suotuisampaa purjehtimiselle. Jos se pitkittyy, mikä tällä vuoden ajalla olisikin luultavaa, niin voisimmehan minun huvipurrellani tehdä matkan merelle ja vieläpä käydä Jarislavits'issakin. Panetanpa aluksen kuntoon huomiseksi, ja nyt pyydän, että ne teistä, joita se miellyttää, huvittaisitte minua suostumuksellanne tehdä minulle ja muille seuralaisilleni seuraa."

Neiti Natalia ei salannut iloansa isänsä tekemästä esityksestä, joka äidistäkin tuntui miellyttävältä.

"Mainiota!" huudahti Adinosoff. "Ja jahka vaan ehdimme aavalle selälle, istun minä peräkeulalle. Me kyllä pian kiinnitämme purtemme rekatin sivuun. Se varmaankin risteillee niin läheltä Hiidenmaata, kuin mahdollista."

II.

Paroonin huvipursi oli hyväkulkuinen. Se oli avara ja siihen oli laadittu koju naisille ja niille herroista, jotka eivät olleet tottuneita meritoimiin. Kuusi taitavaa merimiestä, Marienhag'in alustalaisia, olivat laivueena. Pursi kiiti hyvällä vauhdilla Hiidenmaan pohjoisen niemen ohitse ja johti kulkuansa Suomenlahteen, jossa Jarislavits ja Hektor nähtiin risteilevän. Kapteeni Spiridoff oli päättänyt tehdä risteilyn salmeen, joka eroittaa Hiidenmaan mannermaasta ja Jarislavits läheni siinä aikomuksessa pientä Worms'in saarta, Hektorin kaartaessa pohjoiseen Hankoniemeen päin.

Mutta purren itseasettaunut päällikkö, ukko Adinosoff, joka näki rekatin liikkeen, rupesi epäilemään, etteivät saavuttaisikkaan Jarislavitsia ennenkuin se jo oli ehtinyt salmeen. Hän päätti sentähden oikaista, ehkä merimiehet, jotka tunsivat kulentaveden, varoittivat häntä menemästä sille tolalle, jota ukko aikeensa mukaan seurasi. Ja, eipä aikaakaan, niin pursi syöksi salakarille, ihan salmen suussa.

Samassa hetkessä, kuin kiitävän aluksen keulalaita koski kallioon, ja kaikki luulivat että ratisevien plankkujen piti murtuman, tulikin iso laine ja nosti aluksen keskelle karia, jonneka se jäi laidallensa, aaltojen levottomina tyrskyessä, ikäänkuin olisivat ne tahtoneet hyökätä laivan partaan ylitse, joka toisella puolen olikin veden pinnan alla. Pelästynyt parooni huusi hätäillen apua omaisilleen. Vitkalleen vierivät aallot, räiskivät vettä kojuun, mutta paroonin uskollinen väki, merelle tottuneet virolaiset, jotka nyt osoittivat sekä taitoa että tointa, pyysivät hartaasti isäntäänsä jäämään sille laivan partaalle, joka oli veden pinnan yläpuolella, itse he varovasti avasivat kojun oven ja kantoivat sieltä sylissänsä, ei ainoastaan paroonittaren ja neiden, vaan myöskin kreivi Telepnoff'in ja pari muutakin herraa laivan kuivalle puolelle. Vanha Adinosoff oli pian tointunut ensimmäisestä hämmästyksestään, ja pitäen yhä päällikkyyttänsä, osoitti hän kullekin sijansa.

"Älkäätte niin kovin pelästykö, hyvä herrasväki!" puhui hän. "Ettehän ole edes kastuneetkaan; mutta leikittäkin: onnettomuutemme ei ole niin suuri, jolta se näyttää. Luulempa aluksen olevan ihan ehjän ja vikautumattoman, vaikka se on kallellansa. Täällä ei käy isoja laineita, ja jos saamme veneen rekatista, joka auttaa meidät karilta, on meillä puolen tunnin päästä taas allamme selvä vesi. Voin vakuuttaa naisille, ettei henkemme ole ensinkään vaarassa, ehkä tarvitsemme vähän kärsimystä hankalassa tilassamme."

Vanha meriupseeri puhuikin totta. Se, joka oli tottunut meritoimeen, huomasi heti, että vaara oli vähäpätöinen. Tosin istuivat haaksirikkoiset kaatuneen laivan toisella partaalla, mutta tuuli ei ollut kova, ja pian oli apukin tuleva. Nähtiin nimittäin rekatin, joka oli huomannut huvipurren vahingon, kääntyvän sinne päin ja laskevan veneensä.

Kreivi Telepnoff oli levottomin koko seurasta. Vaikka hänen täytyi sitoa sanansa, lähetti hän kuitenkin tuimia silmäyksiä Adinosoff'ille, ja kirosi itsekseen paroonin esitystä tehdä huvimatka, jonka seurauksena oli niin kauhistava vaara. Häntä kiukutti vielä sekin, ettei neiti Natalia osoittanut hänelle vähintäkään sääliä, eikä edes näkynyt huolivan omastakaan hengestänsä. Kaunis nainen istui vanhempainsa välillä, ja katseli, paremmin verhoten itseänsä kaavullansa ja huivillansa, kuten hekin, odotettuja auttajia. Nepä lähenivätkin joutuisasti rekatin veneissä. Kun kreivi, saadakseen jonkunlaista lohdutusta huolessan, koki ruveta kanssapuhetta pitämään, ei neiti vastannut mitään ja paroonitarkin harvapuheisesti. Hänen pakinansa muuttui siis yksinpuheeksi.

Kun ensimmäinen vene, joka, sujuvasti luikerti karin ylitse, kiinnitettiin purteen, kurottivat parooni, hänen puolisonsa ja tyttärensä kätensä lähenevälle auttajalle. He tunsivat nimittäin upseerin, joka seisoi, käskyjä antaen, keskellä soutavaa miehistöä. "Olkaat huoleti isäni, äitini, Natalia siskoni ja kaikki!" huusi hän jo etäältä. "Minä tunsin aluksen! Älkäätte hätäilkö, niin on vaara pian poistettu. — Paremmin ylihangan puolelle! — Ah, evesti Adinosoff! Kuinka jaksatte? Palvelijanne, kreivi Telepnoff! — Vielä paremmin ylihangan puolelle! — Kaunis törmäys! — Airot pois! Vastatörmä tuonne peräpeiliä vastaan! Kas niin! — No, että huvipurtemme juuri tähän piti kaatuman! ja minun piti joutuman sitä näkemään päästäkseni vanhempiani auttamaan!"

"Jahka sen vaan saamme pystöön, niin ei ole hätää!" huudahti Adinosoff.
"Sen laita on tuskin hiestaantunutkaan."

Kun vene varovasti oli kiinnitetty alukseen, riensi parooni Reinhold merimiehen ketteryydellä, kallistuneelle rungolle, omaisiensa luo, jotka ilokyynelein sulkivat hänen syliinsä. Sepä oli kohtaus, vanhempain ja sisaren sydämmessä palavalle pyhälle liekille, kallis.

Reinhold ensiksi tointui tulvailevista tunteista, jotka hänenkin sydämmensä hurmottivat: "Käykäätte kaikki veneesen, niin sitten ryhtykäämme katsomaan mitä täällä on tekeminen!" sanoi hän. "Kurottakaa kätenne tänne, äitini! Ei siinä vaaraa ole! Kas niin, istukaa nyt! Paremmin tännepäin, Natalia! Tule syliini, niin pääset paremmin! Hyvä! Olkaat hyvät, herrani! Täällä on tilaa perässä."

Nyt tarkastettiin laiva ja sen tila. Ravakka luutnantti teki heti päätöksensä. Hän lähetti toisen veneen, niin pian kun se saapui, rekatille ilmoittamaan asian laitaa. Sen mukana hän pyysi vanhempiensa ja sisarensa menemään rekatille, siellä vartoomaan häntä kunnes pursi saataisiin karilta. "Me tulemme myös Jarislavits'in laidalle, jahka vaan joudumme ja jos rekatti menee Itämereen päin, niin saatamme purren Dagerort'iin, jossa ei ole vaikea nousta maalle. Jos naiset eivät uskalla käyttää huvialusta, niin saatamme heidät rantaan omilla veneillämme."

Kreivi Telepnoff pyysi saada jäädä naisten seuraan; mutta kaikki muut herrat ja etenkin Adinosoff ukko, halusivat jäädä jälelle, ottamaan osaa laivan pelastamistyöhön. Hellästi syleili Reinhold omaisiansa, kun he muuttivat toiseen veneesen. Jäähyväisiksi kuiskasi hän Natalian korvaan. "No, näempä että kreiviparka vielä yhtä turhaan, kuin ennenkin, on jalkojesi juuressa! Ethän ole vielä häntä ottanut armoosi? Hyvästi siksi! Saamme olla enemmän yhdessä, jahka minäkin ehdin rekatille. Tervehdi kapteeni Spiridoff'ia. Tunniksi hyvästi!"

Luutnantti käski viedä ulos luoma- eli varppiankkurin, ja muihinkin keinoihin ryhdyttiin, joita pidettiin tarpeellisina. Työ onnistuikin hyvin, rekatin risteillessä länteen päin melkoisen matkan päähän.

Kun vene parooni Gyldenstubbe'n perheen kanssa saapui rekatille, otti kapteeni vieraat kaikella kohtelijaisuudella ja hyväntahtoisuudella vastaan. Hän kutsui heidät kajuttaansa ja sanoi kuultuansa raportin, että parooni Reinhold taas tässäkin tilaisuudessa kunnostaisi itsensä. "Tehkäämme polvi pohjoiseen päin, parooni Reinhold kyllä hyväkulkuisella laivallansa meidät pian saavuttaa," liitti hän.

Jarislavits oli noin peninkulman päässä paroonin huvilaivasta, kun kapteeni Spiridoff'ille ilmoitettiin, että suuri laivasto näkyi lännessä.

"Jos se ei ole amiraali von Dessen'in laivasto," sanoi hän
vieraillensa, "niin se on ruotsalainen, joka on harjoittelemassa.
Menkäämme sitä vastaan ja ampukaamme sille tervehdykseksi. Luutnantti
Gyldenstubbe ei kadota meitä näkyvistään."

Juuri Suomenlahden suussa levisi vähitellen sotalaivaston majesteetillinen rivi. Määrätyillä välillä toisistansa liikkuivat viisitoista linjalaivaa ja viisi suurta rekattia. Mahtavien merenvartijoiden edellä ja perässä risteili keveitä rekattia, kutteria ja jahtia. Koko laivasto kulki meren lahteen päin. Kaikkien edellä keijuili pieni rekatti, mitä sievintä muotoa. Sepä olikin sama, joka edellisenä päivänä näkyi Dagerort'in edustalla. Parooni tunsi sen ja huomautti siitä Spiridoff'ia.

Niin pian kuin Jarislavits joutui kanuunan kannon matkalle, nostatti Spiridoff venäjän lipun. Uhkea linjalaivasto näytti ruotsin lipun. Samalla hetkellä kuin sinikeltainen liina, amiraalilippu, tuulen lennättämänä liehui viirin alta ruotsalaisessa päällikkölaivassa, alkoi venäläinen rekatti kunnia-ampumistansa. Siihen vastattiin kahdella laukauksella päällikkölaivasta, mutta nepä olivatkin täydet ja suhisevat luodit pirskoittivat veden korkealle, kun sattuivat laineiden harjoille rekatin keulalaidan edessä. Hämmästynyt rekatin päällikkö näki heti senjälkeen veneen, jossa upseerikin oli, lähtevän ruotsalaisesta päällikkölaivasta.

Vähäinen rekatti, joka leikiten oli häilynyt edestakaisin laivaston edellä, läheni nyt Jarislavits'ia ja oli ainoasti muutaman sylen päässä siitä, kun päällikkölaivasta lähetetty vene saapui perille.

Upseeri, joka nousi rekatille, oli ruotsalainen luutnantti. Hän astui päällikön eteen. "Kapteeni!" puhui hän; "ruotsin suuramiraali, kuninkaan veli, on tuon laivaston päällikkö. Ettekö tiedä että Venäjän ja Ruotsin välillä on sota julistettu? Hän jättää teidän päättääksenne, tahdotteko laskea lipun ja antautua taikka puolustaa itseänne."

Päällikön ympärillä seisoi piirissä joukko yhtä hämmästyneitä henkilöitä, kuin hän itsekin. Parooni naisinensa vaaleni pelästyksestä. Vapisevalla äänellä käski kapteeni Spiridoff, lähetettyänsä tuskallisen katseen ympärillensä, laskemaan lipun.

Päällikkölaivasta annettiin nyt merkki lipulla, ja heti lähti upseereilla ja merisotamiehillä miehitetty vene pienestä rekatista ja laski venäläisen sivulle. Laskuportaita myöden nousi nuori Ruotsin upseeri paljastettu miekka kädessä. Hän tervehti ruotsalaista toveriansa ja kääntyi sitten kapteeni Spiridoff'in puoleen, joka paljain päin otti vastaan käskyjä samalla kannella, jossa hän joku hetki sitten oli ollut yksinomaisena käskijänä.

"Te olette antaunut, herra kapteeni," sanoi ensimmäiseksi tullut upseeri, "ja minulla on H.K.K:tensa käsky saattaa teidät hänen luoksensa. Oletteko hyvä ja astutte minun veneeseni? Luutnantti Sjöstjernalla on käsky ottaa vastaan teidän rekattinne, jos sen hyvällä annatte."

"Sehän on luonnollista," vastasi kapteeni Spiridoff; "enhän niin mieletön voi olla, että rupeisin taistelemaan koko laivastoa vastaan. Täytyneepä minun tyytyä kohtalooni. Toivon toki, ettei Ruotsin kuninkaan poika kohtele vankiansa muulla, kuin hänelle itselle arvoisalla tavalla. Etenkin pidän velvollisuutenani panna vastaan yksityisen perheen vangitsemista, joka ainoasti käymältä on laivalla, ja H.K.K:ltansa pyytää että hän näkisi hyväksi vapauttaa ainakin naiset."

"Olempa vakuutettu," vastasi upseeri kohtelijaasti, "että herttua kaikin puolin seuraa kohtelijaisuuden ja kohtuuden vaatimuksia. Mutta kun te itse, herra kapteeni, piankin hänen tapaatte, niin hän myös luultavasti teille ilmoittaa päätöksensä. Sallikaa kysyäni, keitä naiset ovat?"

Kapteeni Spiridoff esitteli parooni von Gyldenstubb'en paroonittarinensa ja tyttärinensä. Koko perheessä valtasi mitä suurin hämmästys. Mutta molemmat ruotsalaiset upseerit vakuuttivat, hyväntahtoisesti lohduttaen, ettei naisilla ollut mitään peljättävää, sillä sota ei voinut kestää kauvan.

"Minä pyydän teidän suosiollanne," liitti viimein luutnantti Sjöstjerna, "saada veneessäni saattaa arvoisat naiset meidän rekatillemme. Ulla Fersen epäilemättä mielistyy, kun saa kunnian tervehtiä viehättäviä vieraita, omaa sukupuoltansa."

"Ulla Fersen?" sanoi parooni vaaleten. "Onko sen niminen nainen teidän laivallanne, herrani! Sepä todellakin oli odottamatonta. Meidän ja hänen perheensä ovat sukua keskenänsä, ja hän varmaankin meitä kohtelee hyvänsuopuisesti."

"Ulla Fersen ei voi muuta, kuin osoittaa kohtelijaisuuttansa arvoisille vieraillensa, herra parooni!" virkkoi upseeri hymyillen. "Meidän rekattimme nimi on, näette, Ulla Fersen. Sitä pidetään kauniimpana haaksena, joka milloinkaan on Ruotsin lippua vesiä pitkin vienyt, ja kuningas on sentähden antanut sille hovin viehättävimmän ja jaloimman naisen nimen."

"Minä olen siis vangittu," huokasi parooni, "vangittu vaimoneni, lapsineni! Toivon kuitenkin että herttualle pian ilmoitetaan minun kohtaloni. Minä en ole sotilas ja luulen sentähden voivani taasen saada vapauteni. Minä tulin Jarislavits'ille ainoasti tervehtimään poikaani, joka nyt kuitenkaan ei olekaan täällä. Tämä sattumus, ehkä se pelasti hänen vankeudesta, huolettaa häntä kuitenkin, kun ei hän tunne meidän kohtaloamme."

Upseeri mietti hetkisen. "Ehkä herra paroonia miellyttää seurata kapteeni Spiridoff'ia," sanoi hän, "niin saatte itse puhutella herttuata? Minä en saata naisia täältä pois, ennenkuin herra parooni on palannut takaisin, tahi minä olen saanut toisen käskyn herttualta."

"Kiitän teitä, herraseni," sanoi parooni. "Te osoitatte minulle hyvyyttä ja kohteliaisuutta, josta joudun teille suureen kiitollisuuden velkaan. Sallitteko kysyäni sen miehen nimeä, joka vieraan onnetonta kohtaloa auttaa ja lohduttaa?"

"Nimeni on Otto Sjöstjerna," vastasi upseeri. "Nyt saan sanoa itseäni kapteeniksi ja Ulla Fersenin päälliköksi; siliä herttua on käskenyt että äsken valloitettu rekatti miehitetään meidän väellämme ja on määrännyt minun entisen kapteenini sen päälliköksi."

Parooni näytti olevan ihmeissään, mutta tervehti häntä kunnioituksella, syleili itkevää vaimoansa ja tytärtänsä, käski heidän rauhoittumaan, ja jätti heidät kapteeni Sjöstjernan huostaan. Sitten hän otti jäähyväiset ja lähti veneesen, jossa venäläinen kapteeni häntä jo odotti. Kreivi Telepnoff piti paraana jäädä naisien luo.

Pian ehti vene "Kustavi kolmannen," se oli Ruotsin amiraalilaivan nimi. Sen avaralla kannella käveli edestakaisin pari upseeria, ylhäisiä herroja, joka nähtiin siitä kunnioituksesta, jolla kaikki kumartaen vetäyivät takaisin, heidän ohi mennessänsä. Helposti voitiin keski-ikäinen tuntea Kaarloksi, Södermanlannin herttuaksi, syystä että vieressänsä asteleva vanha ukko käveli hänen vasemmalla puolellansa. Herttualla oli kädessänsä piippu, jota hän yleensä ei mielellänsä jättänyt, ja näytti virkeältä ja iloiselta. Vanhus, joka häntä seurasi, oli hänen ylhäisyytensä, amiraali Wrangel, joka oli laivaston varapäällikkö.

Kun kapteeni Spiridoff ja parooni astuivat laivan partaan ylitse, pysähtyivät molemmat herrat heitä katsomaan. Kapteeni Spiridoff astui heti herttuaan päin laskemaan miekkansa hänen jalkainsa juureen, mutta herttua käski hänen pitämään sen ja jäämään laivalle.

Parooni, joka kovin tarkkaan katseli herttuata, läheni nyt. Liike, jonka parooni teki oikealla kädellänsä, veti herttuan huomion puoleensa, ja hän vastasi paroonin tervehdykseen salaisella merkillä. Herttua viittasi hänen ylhäisyyttänsä Wrangelia ja kapteeni Spiridoff'ia vetäymään takaisin.

Nyt alkoi parooni hiljaisella äänellä puhua herttualle. Hän vastasi yhtä hiljaa. Puhetta kesti usean minuutin, ja etäämmälläkin seisovat läsnäolijat voivat selvästi huomata, että puhe miellytti herttuata.

Pian kääntyi herttua laivan perälle päin ja käski lippukapteenin, evesti Nordenskjöldin luoksensa. Tämä tuli todellisen merimiehen reippaalla ja huolettomalla käytöksellä. "Mitä käskette, teidän kuninkaallinen korkeutenne?" kysäsi hän silmään pistävällä suomalaiselle murteella.

"Emme ole lähteneet sotaan," sanoi herttua, "aseettomia ja naisia vastaan. Parooni Gyldenstubbe perheineen olkoon Ulla Fersenillä, kunnes saamme tilaisuuden, jonkun lähettilään kanssa saattaa heidät esimerkiksi Rääveliin."

Herttua kääntyi taas paroonin puoleen, ja heidän vaihdettuansa keskenänsä muutamia salaisia merkkiä, joita useimmat eivät huomanneet, palasi parooni veneesen.

Puolen tunnin kuluessa oli kapteeni Hökenflykt ruotsalaisella väestöllä miehittänyt Jarislavits'in ja sen suurmaston huippuun nostanut Ruotsin lipun, luutnantti Sjöstjernan viedessä vangitun perheen Ulla Fersenille, jossa hän nyt otti päällikkyyden vastaan. Toiset venäläiset vangit jaettiin laivastoon.

Vähän matkan päässä niistä laivoista, jossa viimmeksi kerrotut kohtaukset tapahtuivat, oli yhtäläinen toimi käsillä. Venäläinen rekatti Hektor joutui samalla tavalla ruotsalaisten käsiin, lähetessään suuren laivaston toista siipeä.

Vireällä ilon tunteella, astui nuori luutnantti Sjöstjerna sen laivan kannelle, jonka päälliköksi hän oli päässyt. Sisällisen tyytyväisyyden hymyllä vastasi hän upseerien ja miehistön tervehdystä, ja meni heti perälle heittämään katsetta mastoihin ja purjeisin. Sitten hän ilmoitti mitä suuntaa laivaa piti ohjattaman, ja käski pari upseerin kokelasta tarkasti pitämään silmällä amiraalilaivan liputusmerkkiä.

Nyt oli hänellä tilaisuus hankkia itsellensä tarkempia tietoja siitä perheestä, joka oli hänen luonansa. Hän antoi naisien varaksi toisen hytin kajutassa. Parooni sai toisen, mutta kreivi sai tyytyä riippumattoon laivan patterissa. Muuten osoitti Sjöstjerna niin yksinkertaista mutta todenperäistä hyväntahtoisuutta koko käytöksessänsä, että parooni hänelle siitä vakuutti hartaimman kiitollisuutensa.

"Tunnin perästä," virkkoi kapteeni Sjöstjerna, "pyydän saada nauttia naisienkin seuraa päivällisellä. Pöytä on katettu isoon kajuttaan."

Niin pian kuin naiset olivat menneet, hyttiinsä, jossa vihdoin kyyneleet tulivat heidän tuskansa tunteiden takkaa helpoittamaan, riensi Sjöstjerna taas laivan kannelle. Siellä hänelle ilmoitettiin että yks'mastoinen pursi, jossa tähystimellä huomattiin useita upseeria ja isolukuinen miehistö, risteili Hiidenmaan ja Worms-saaren välillä, hinaten perässänsä isonmoista laivavenettä.

Äkkiä vaihdettiin merkkiä amiraalilaivan kanssa ja rekatti sai käskyn ajaa takaa epäluulon alaista jahtia suurine veneineen. Heti levitettiin enemmän purjeita, ja Ulla Fersen kääntyi etelään päin. Enennetty purjepaljous lisäsi vauhtia, ja pian kiiti keveä rekatti aalloilla, kuni otusta himoova haukka, kyyhkyistä pyytäessään.

Kun vanha parooni nousi ylös kannelle ja tapasi kapteeni Sjöstjernan, kuuli hän mitä oli tekeillä. Hän vaaleni. Sjöstjerna huomasi hänen mielensä liikutuksen ja kysyi säälivällä myötätuntoisuudella sen syytä.

Vähän mietittyänsä, sanoi parooni: "Paras heti puhua totta. Näyttäisi siltä, kuni kova onni olisi vaikutuspiirinsä asettanut minun perheeseni; ei siinä kyllä että olette vanginneet minun, vaimoineni ja tyttärineni, luultavasti vielä otatte poikanikin. Häntä te ajatte takaa."

Sjöstjerna pyysi paroonin ilmoittamaan syyn, miksi luutnantti oli huvilaivalla.

Sittekuin parooni oli kertonut koko tapahtuman, sanoi Sjöstjerna: "Kiitän teitä, herra parooni, kertomuksestanne. Tuolla on siis kari! Sitä ei olekaan minun kartassani. Nyt ymmärrän mitä poikanne tarkoittaa. Hän otaksuu ettemme tunne karia, ja tahtoisi vietellä meitä niin likelle, että istuisimme kiinni. Sentähden hän siis noin kummallisesti risteilee."

"En tiedä, olenko tehnyt väärin," sanoi hämmästynyt parooni, "kun kerroin teille äskeisen tapauksen. Mutta minä en todella käsittänyt, että se teille oli niin suuresta arvosta."

"Jos," vastasi Sjöstjerna, "olisinkin antanut itseni vietellä liian likelle karia, niin on täällä tarpeeksi auttajia ja puolustajia, ettei minulle olisi mitään erinomaista vahinkoa tapahtunut. Mutta teillekin, parooni, oli parasta että ilmoititte minulle asian laidan. Vieraan on aina paha olla, kun onnettomuus hänen isäntäänsä kohtaa."

Parooni Reinhold, joka oli huomannut Ruotsin laivaston, ja sen jälkeen näki kuinka Ruotsin lippu nostettiin Jarislavitsin maston huippuun, arvasi heti että sota oli noussut. Hän päätti siis puolestansa tehdä viholliselle niin paljon vahinkoa, kuin suinkin. Hän oli pian saanut jahdin kuntoon, ja oli mielissänsä kun näki, että rekatti käskettiin häntä takaa ajamaan. Hän koetti aina pitää karia itsensä ja rekatin välillä.

Kun hän ihmeeksensä huomasi ettei rekatti tullut päin karia, vaan vältti sitä, oli jo aika rientää pakoon rantaan päin. Hän oli kuitenkin, kun iso vene esti hänen kulkuansa, päästänyt rekatin niin likelle, ettei hän enään ollut turvassa kanuunan kuulain suhteen.

Niin pian kuin jahti kääntyi etelään päin, levitettiin rekatissa vielä pari taakipurjetta. Kauvan ei Sjöstjerna kuitenkaan pitkittänyt ajoansa, ennenkuin hän ryhtyi tehokkaampiin kokeisiin, estääksensä pakenijan vauhtia. Hän meni laivan kokkaan päin ja käski ampua tuiman ladingin yhdellä keulakanuunalla.

Kun luoti jyskien, salamana, kiiti rekatin keulasta ja sen pamaus kuului kajuttaan, hyökkäsivät samalla aikaa molemmat naiset ja tuskainen parooni esille. Vanhus töytäsi ruudin savun lävitse laivan partaalle. "Poikani!" huudahti hän. "Säästäkää poikani!" Hän tarttui Sjöstjernan käteen.

Paroonitarkin rukoili rakastetun poikansa puolesta, ja Natalian kauniit silmät kiintyivät sydäntä liikuttavasti Sjöstjernaan. Hän hämmästyi ja oli olla ihan neuvotonna. Sydämmensä nousi velvollisuuttansa vastaan.

Pian hän tointui ja saattoi perheen kajuttaan takaisin. "Herra parooni!" sanoi hän, "kunnioitettavat naiset, minä pyydän, älkäät niin heittäykö epätoivoon! Minä täytän kovan ja kylmän velvollisuuteni, joka tällä hetkellä tuntuukin raskaalta, kun ammun pakenevaa jahtia. Mutta älkäät luulko, että kanuunan kuulan välttämättä pitää sattuman, ja sattuman vielä huolenne esineesen. En minä ihmishenkiä tahdo. Mutta se purjehtii niin nopeasti, että minun täytyy koettaa mastoon ja purjeisin, vähentääkseni sen kiirettä.

"Mutta luoti voisi sattua häneen!" huokasi neiti Natalia.

"Miksi juuri pahinta kuvailemme?" vastasi hän. "Sodan leikki on tosin vakaista, ankaraa ja veristä, mutta tavallisesti säästää vaara urhoollisen."

Taas ammuttiin rekatin keulasta. Onnettoman perheen kauhistus suureni. Paroonitar pyörtyi ja Natalian, vavisten kaksinkertaisesta tuskasta, täytyi kuitenkin auttaa äitiänsä.

"Kreivi Telepnoff!" huusi kapteeni Sjöstjerna pelosta vapisevalle kreiville, joka myös tuli kajuttaan. "Olkaa hyvä, auttakaa naisia! Velvollisuuteni kutsuu minun taasen ylös!'"

Luutnantti Reinhold tunsi hyvin kulentaveden syntymäsaarensa ympärillä. Kun hän näki vaaransa enenevän, katkaisi hän köyden ja jätti veneen onnensa nojaan, itse kiitäessään täyttä vauhtia rannalle päin. Hän pääsikin jo matalammalle vedelle, niin ettei rekatti enään voinut seurata häntä. Sjöstjernan täytyi siis kääntyä, mutta lähetti samassa muutamia laukauksia. Yksi niistä sattui toiseen partaasen, mutta kuitenkin ehti jahti laidommalle vedelle, jossa se pelastuikin. Rekatin ei ollut muuta tekemistä kuin ottaa vene ja palata laivastoon.

Kun Ulla Fersen oli lakannut ajostansa, meni sen päällikkö vieraidensa luo rauhoittamaan heitä. "Teidän tähtenne, herra parooni," sanoi hän leikillä, "surettaa minua, etten saanut esittää poikaanne teille. Kaikkien lähetyksieni uhaksi, en saanut häntä suostumaan käymään vanhempiansa tervehtimässä. Kaikki mitä minä voin tehdä oli pieni merkki, jonka piirsin jahtinne partaasen, herra parooni. Mutta leikittäkin, minä voin vakuuttaa ettei yksikään herroista ole vahingon vihiäkään saanut."

"Minä kiitän teitä ilmoituksestanne, herra kapteeni," sanoi parooni.
"Te kohtelette meitä jalosti, kun lohdutatte meitä onnettomuudessamme."

"Toivon että naiset nyt ovat rauhoittuneet, niin että vihdoinkin voimme ryhtyä pienneen päivälliseemme käsiksi. Nyt kun sen äskeinen keskeyttäminen päättyi naisien toivon mukaan, niin uskallan luulla, että se lisäsi heidän ruokahaluansa. Näin merellä on meillä erittäin yksinkertaisia ruokalajia tarjottavana."

III.

Eipä syyttäkään mietti Otto Sjöstjerna huolella kaikkia niitä hankaluuksia, joita rekatilla olo saattaisi molemmille naisille, jotka eivät olleet varonneet niin pitkälle matkalle kotoansa. Mutta hän koki kaikella herkkätuutoisuudella ja arkuudella, joita jalo ja sivistynyt mies osaa käyttää, voimiensa mukaan hankkia heille, mitä hän luuli heidän haluavan. He eivät olleetkaan hänen huomaavaisuudellensa välinpitämättömiä. Jalo paroonitar, kaiken naisellisen hyvyyden ja hentouden esikuva, virkkoikin, peittämättä, hänelle kiitollisuutensa. Neiti Natalia, joka jollakin luonnollisella arkuudella aina pysyi äitinsä sivulla, ei voinut estää muutamia kiitollisia silmäyksiä nuoren rekatin päällikön huolista. Mutta hieno naisellinen luontonsa neuvoi häntä kreivi Telepnoff'in seurassa olemaan tarkoin varoillansa. Kuitenkin syntyi, keskinäisen kohtelijaisuuden ja hyvyyden vaihtamalla, ominainen tuttavuus paroonin perheen ja Sjöstjernan välillä. Niin usein kuin virkansa sen myönsi, vietti hän aikansa sen seuran kanssa, joka paremmin sopi hänen herkkätuntoiselle mielellensä ja tavoillensa, kuin pauhaavien merimiesten seura.

Keskinäisissä kanssapuheissa osoitti neiti Natalia yhä enemmin lemmittäviä puolia, niinkuin esimerkiksi ajatuksien, arvelujen ja tunteiden tarkkuutta, mielenlaadun ja käytöksen jaloutta. Tämäpä Sjöstjernalle virkistävä hyvike, ettei hänen tarvinnut olla seuraelämän nautintoja paitsi, tarkan ja ponnistuttavan velvollisuutensa täyttämisessä. Hänen rekattinsa oli nimittäin tuon ison laivaston ajohaaksia, ja hänen täytyi siis lakkaamatta risteillä sen ja vihollisen välillä. Hän tutki jokaiselta kauppalaivalta, jonka tapasi, tietoja venäläisten asemasta ja toimista. Mutta hän käytti hyväksensä monia heistä niinkin, että hän heidän varoistansa hankki mitä parooni perheineen paraiten tarvitsi.

Ruotsin laivasto laski muutamaksi päiväksi ankkuriin Helsingin sataman suulle, Ulla Fersenin pitkittäessä kulkuansa itäänpäin. Yhä tiheämpään ja tarkempaan tuli tietoja, että Venäjän laivasto oli valmis lähtemään Kronstadt'ista. Vihdoin, kun ruotsalainen rekatti oli niin likellä, että sen mastojen huipuista voitiin nähdä linnoitukset ja venäläiset laivat, jotka olivat purjeille lähtemäisillänsä sataman suulla, palasi Ulla Fersen ilmoittamaan saatuja tietojansa.

Muutamana päivänä, kun rekatti hiljallensa keijueli heikon etelätuulen kuljettamana ja koko miehistö, paitsi perämies ja ne jotka märssyssä ja praamitangoissa olivat tähystämässä, oli levolla, olivat naiset istuneet peräkannen hyttiin. Parooni istuikse puolisonsa rinnalle, ja kreivi Telepnoff, tällöin äänetönnä kuulijana sille mitä seura haasteli, lähestyi myöskin. Sjöstjerna oli paroonin kanssa puheessa, jota naiset vaijeten kuultelivat. Oli kysymys kahden valtion asukkaiden eri suhtaisuudesta rauhan ja sodan aikana.

"Ainoasti sen sotilaan pidän ansiollisena ottamaan osaa jalokunniaiseen taisteluun," virkkoi Sjöstjerna, "joka siinä kohden tietää eroittaa velvollisuuden ja tunteen. Se onkin ehkä vaikeimpia koetuksia, mitä miehelle suodaan: vaaran ollessa, innoissaan olla tekemättä viholliselle enemmän pahaa kuin tarve vaatii. Minun mieleni mukaan ovat kuitenkin ampuma-aseet jalostuttaneet sodan. Kun nyt jo etäällä, taiteen ja tiedon monilla apukeinoilla, koetamme estää toisiamme täyttämästä tuumia, ei enään vihaamme ja vainoamme tarvitse panna liikkeelle meihin intoa herättämään. Sotaa käydään nyt järjellä, ei sydämmellä. Etenkin tapahtuu tämä merellä, jossa voiton ratkaisee taitavuuden ja ajatuksellisen arvion etevyys, ja jossa urhollisuus on, viisaasti ja uutterasti käyttää hyväksensä joukon taidokkaasti koottuja keinoja, eikä niinkuin se maalla paraastaan on raa'an murhanhimon kilpa."

"Mutta tapahtuuhan tuon tuostakin," väitti parooni, "että merelläkin ryhdytään käsiaseisin. Sepä vasta sanotaankin oikeaksi verisaunaksi ja minä olen kuullut monen upseerin väittävän laivan valtaamista kaiken taistelun esikoiseksi."

"Sepä on vedota sielun etevyydestä käsivoimaan," vastasi Sjöstjerna. "Tosin vaativat asian haarat sotilaan joskus niinkin pitkälle, eikä hän luonnollisesti semmoisessakaan tilaisuudessa velvollisuutensa vaatimuksia petä; mutta minä puolestani pidän siinä kohden jalon miehuuden ja todellisen urhouden sokaistuna."

"Niin," sanoi parooni, "kieltämättä koko ihmiskunnassa juuri meidän aikoinamme kiertelee salainen veljesliiton tunne, joka tekee että ihmiset pitävät itsensä liian jaloina panemaan alttiiksi toisensa henkeä sodissa, joidenka syyt eivät heidän sisällisimmille asioillensa ole mistäkään arvosta. Minä uskon tulevata ijankaikkista rauhaa, ja tahdon sen tähden puolustaa semmoisen rauhan oikeuksia."

"Kansakuntien ennakko-vihassa ja epäluulossa on suuri onnettomuus," virkkoi Sjöstjerna. "Ja kuitenkin on kuin jo äidin maito loisi ihmiselle enemmän taipumusta yhden, kuin toisen kansakunnan puoleen. Ehkä kyllä väärin, niin siltä näyttää kuitenkin, kuin jos ihmissydän, samalla kuin se oppii rakastamaan, oppii myös vihaamaan. Siihen vaaditaan kokemusta ja sivistystä, että ihminen pääsee syntyperäisestä halustansa vihata naapuria, joka sille on tehnyt vääryyttä ja vahinkoa."

"Herra kapteeni!" sanoi parooni liikutuksella jota hän turhaan koki estää, "kummallisia tunteita te nyt minussa herätitte. Sanonpa teille suoraan, että suhteenne ja käytöksenne meitä kohtaan on meissä herättänyt kunnioitusta ja luottamusta teihin. Tietäkää siis, että vaikka minä olen ruotsalaista sukuperää, niinkuin nimenikin sen jo osoittaa, niin olen saanut elämäni suurimmat onnettomuudet, katkerimmat mitä milloinkaan olen kärsinyt, Ruotsista, ruotsalaisilta."

"Hyvä!" vastasi Sjöstjerna; "voisinpa minäkin sanoa, että saan kiittää
Venäjää elämäni suurimmasta häviöstä, isäni ja äitini kadottamisesta."

Parooni lähetti häneen hämmästyneen silmäyksen. "Te olette kuitenkin jaloa sukua?" kysyi hän, "olettehan ruotsalainen aatelis-mies?"

"Niin olen," oli Sjöstjernan vastaus; "mutta vanhempani kohtaloa peittää synkkä sumu, jonka hartaasti toivoisin haihtuvan. Jos meidän kuninkaallamme on menestys ja minä pääsen Pietariin, on minulla paljon tutkittavaa ja urkittavaa."

Paroonin kasvoille levisi kiihkeä pelon tunne, kun hän tarkasti katseli Sjöstjernaa. Hän näkyi olevan synkeän aavistuksen valtaamana, ja vaipui tuskallisiin mietteisiin.

Seuraavana yönä oli Ulla Fersen tavannut Ruotsin laivaston, antanut kertomuksensa ja kiiti nyt mahtavan merivoiman etunenässä itää kohden.

Aamulla Heinäkuun 17 päivänä, olivat naiset taasen, kuten usein ennenkin istuneet peräkannen hyttiin. He katselivat nyt vennolla surumielisyydellä pilvistä taivasta ja sitä haamuista viivaa isänmaastansa, joka näkyi pitkin eteläistä taivaan rantaa. Vanha parooni seisoi päällikön rinnalla.

"Purjehduksemme on käynyt onnellisesti," sanoi vanhus, "siksi ett'ei mitään sotaisuuksia ole tapahtunut. Minä toivonkin, en tiedä mistä tämän luulon olen saanut, ettei tämä sota kestä kauvaa."

"Mitä minuun tulee," sanoi Sjöstjerna, "tunnustan, että minua surettaisi, jos koko tämä suuri kustannuksemme ei olisi tehty suurempaa tarkoitusta varten, kuin pöyhkeilemään merellä. Juuri ennenkuin ehdimme Dagerortiin, tapasimme me Amiraali von Dessenin laivaston. Me vaadimme häneltä kunnia-ampumaa, ja hän antoikin sen. Hän saikin sentähden estämättä jatkaa matkaansa seitsemine oivallisine laivoineen; sota ei ollut silloin vielä julistettu. Kuitenkin meitä suututti että hän, saamatta terveiseksensä ainoatakaan luotia, sai mennä matkoihinsa. Eipä ihminen mielellänsä hellitä, mitä hän juuri on saamassa. Toivon siis kauvan vielä saavani pitää teitä vierainani, herra parooni!"

"Minä sitävastoin toivon," sanoi parooni, "että te kuta pikemmin, sitä paremmin saatte herttuan luvan viedä meidät Rääveliin, tahi ehkäpä vielä laskea meidät maalle Hiidenmaalle. Silloin minä mielihyvällä muistelen tätä tapahtumaa ja sitä hyvyyttä ja ystävyyttä, jota teidän kauniilla rekatillanne olen nauttinut."

Puheen keskeytti jylisevä humina, joka kuului kaukaa idästä. Sjöstjerna säpsähti ja kuunteli tarkasti. Ne jotka tähystivät huipuissa ponnistivat näköänsä samaan suuntaan.

Uusi kumiseva pamaus kuului, ja hetken perästä vieläkin yksi.

"Ne ovat melkoisien kanuunain laukauksia," sanoi Sjöstjerna. "Ne ovat vahvaa tykistöä. Tott'ei Kronstadt'ista saakka voine laukauksia kuulua. Joku venäläinen sotalaiva, tahi ehkä koko laivastokin on lähellä. Se on nyt ehkä lähtenyt liikkeelle."

Hän kuiskasi käskyn eräälle upseerikokelaalle. Tämä riensi heti lippukirstulle, tarttui pariin tarkassa järjestyksessä olevaan moniväriseen lippuun ja riensi perämaston ohitse. Minuutin kuluessa lensivät ne, kuni siivillä, köysien ja purjeiden välitse suurmaston huippuun, jossa tuuli ne levitti.

"Pitäkää vaarilla mitä amiraalilaivasta vastataan!" sanoi hän oppilaalle.

"Te puhutte huvittavaa kieltä," alkoi parooni puhua. "Sillä kielellä voitte puhua pidempiä matkoja, kuin mikään sana kuuluu."

Sjöstjerna hymyili. "Äsken kuulimme pari sanaa niin pitkältä, ettei silmä sielläpäin mitään eroita." Hän näytti itään päin.

Nyt kuului monta isoa kanuunan laukausta peräkkäin.

"Jos nyt tapaisimme Venäjän laivaston," sanoi parooni, "mille tilalle te silloin asetutte pienen rekattinne kanssa, kapteeni Sjöstjerna?"

"Ulla Fersen ei ole tehty rivissä kulkemaan," vastasi hän. "Se on vastausrekatti, jonka toimena en ensin hankkia tietoja vihollisen tilasta ja asennosta, sekä taistelun aikana asettua rivin taakse kertomaan niitä lippumerkkiä, joita annetaan amiraalilaivasta. Tietäkää, herra parooni, ett'ei taistelun kestäessä merellä voi nähdä merkkiä yhdestä laivasta toiseen, niistä jotka ovat taistelurivissä. Mutta niillä merkeillä, joita näytämme etäällä kruudin savusta, johdamme kaiken liikkeen. Meidän rekatistamme voimme siis paraiten nauttia meritaistelun näytelmää, jos semmoista meille on tarjona."

"Tiedättekö, isä," puuttui neiti Natalia puheesen, "että olen mielissäni siitä, ettei Reinhold veljeni ole täällä meidän kanssamme, eikä tuoliakaan!"

Sjöstjerna tapasi salaa silmäyksen, joka neidon silmistä salaman nopeudella kiiti hänen ohitsensa.

"Olisipa kuitenkin mahdollista, neitiseni," sanoi hän, "että veljenne jo olisi ehtinyt Pietariin ja siellä vasta ruvennut palvelukseen. Te olette kuullut, ettemme me sotilaat vihaa toisiamme, vaikka taistelemme eri lippujen alla. Mutta te ette tiedä mikä eriskummainen tunne on, kunnioittaa vihollistansa."

Neiti katsoi vielä kerran häneen ja vaipui mietteisinsä. Sjöstjerna käänsi uudelleen huomionsa purjeisin ja lippuihin.

Ulla Fersen käänteli ketterästi ja sen päällikkö käski perämiehen laskea sitä paremmin tuuleen, että se vieläkin joutuisammin ehtisi laivaston etupäähän. Ei mikään koko laivaston aluksista voinutkaan sitä seurata, kun se, kuten nytkin, levitti niin paljon purjeita, kuin tuuli suinkin myönsi. Sjöstjerna itse kapusi märssyyn. jossa hän tähystin silmällä tarkasti koko näköpiirin ympärillänsä, mutta etenkin itäpuolen. Päivä oli jo ehtinyt lähes puoliväliin, kun aurinko yht'äkkiä hajoitti kokoontuneet pilvet ja ilma selkeni, Silloin voitiin eroittaa pitkä rivi purjeilla varustettuja mastojen huippuja näkö-piirin rajalla. Sjöstjerna riensi alas ja antoi uusia merkkiä.

Puolipäivän aikaan näkyi selvästi seitsemäntoista suurta linjalaivaa ja kahdeksan rekattia, jotka tulivat ruotsalaisia vastaan. Kun merkki annettiin päällyslaivasta, kääntyi Ulla Fersen.

"Nyt voin sanoa teille, herra parooni," virkkoi Sjöstjerna. "mitä tuo viimeinen merkki tiesi. Se oli käsky valmistua taisteluun. Minun pitää nyt mennä tilalleni. Tällä kerralla saan minä vaan katsella kumppanieni urheutta. Mutta minä toivon senkin päivän vielä tulevan, kun saan päällikkyyden, joka sallii minun olla taistelurivissä."

Nyt, kun Ulla Fersen oli kääntynyt, riensi se hyvällä itätuulella Ruotsin laivastoa päin, joka tarkkuudella sommitteli rivinsä. Sen viidentoista linjalaivan välille sovittui viisi suurta, hyvin varustettua rekattia, riviä pitkittämään. Jota lähemmäksi venäläiset tulivat, sitä enemmän kiiruhtivat ruotsalaiset pikku haakset, laivaston ajajat, sen taakse. Ulla Fersen, joka oli ollut lähinnä vihollista, oli nyt viimeinen joka kulki rivin lävitse. Se meni ihan päällyslaivan peräpeilin ohitse. Herttua seisoi taapinensa hytin kannella. Hän nyökäytti ystävällisesti päätänsä nuorelle Sjöstjernalle, joka kumartaen, hattu kädessään, tervehti häntä.

Niin pian kuin Ulla Fersen oli joutunut rivin taakse, valmistettiin kaksinkertainen kanuuna-rivi alkavaa taistelua varten, sillä yht'aikaa kääntyivät kaikki laivat etelään päin, niin että kanuunain suut olivat vihollista kohden, yhden laivan seuratessa toisen laivan vanavedessä.

Venäläiset tekivät saman liikkeen, ja laivastot, jotka nyt kahtena vähitellen yhtyvänä rivinä, purjehtivat samaa suuntaa, lähenivät siten toisiansa.

Levottomalla tarkkuudella odottivat katsojat sitä näytäntöä, joka nyt oli alkava.

Kello puoli neljä jälkeen puolen päivän ehtivät ensimmäiset laivat kanuunan kannon matkalle. Yht'aikaa rupesi heidän ukkosensa jyrisemään. Hirmuinen savu-paljous keijueli heidän päällänsä ja peitti väet ja laivat mastojen huippuun asti valkeisin pilviin. Lähinnä seuraavat laivat ulottuivat sitten luodillansa toisiinsa ja pukeuivat samaten sodan pilvikaapuun. Niin seurasi laiva laivaa. Ja sitä myöden kuin ne, kaikki purjeet huipuissa, liput ja viirit uljaissa mutkissa, peittyivät ukkospilviinsä, tulivat ne näkymättömiksi ja näyttivät katoavan syvyyteen, ei aaltojen syvyyteen, vaan valkean, salamoivan ja jyrisevän pilven syvyyteen, joka levittyi kuin liikkuva vuoristo pyöriviä höyryjä, merenpinnan ylitse.

Ulla Fersen, jonka kannesta, märssyistä ja huipuista uupumatta utelevia silmiä seurasi taistelun jokaista kohtaa, nosti yhden merkin toisensa perästä. Se ei ampunut laukaustakaan, mutta kuitenkin tuuli ajoi yhden ja toisen savupilven sen ylitse. Vaalean siniset hattarat tanssivat kuin keijuiset sen valkeiden purjeiden välillä, eksyneen luodin siellä täällä hyppiessä veden pintaa pitkin ja pirskoittaen valkeita vesityrskyjä, ehtimättä kuitenkaan rekatille.

Vaikka näytelmä olikin majesteetillista, tuli se pian naisille kärsimättömäksi, syystä että pauke ja jyske kävivät yhä huumaavaisemmiksi, savupilvet yhä tukalimmiksi, he menivät siis alas kajuttaan. Vanha parooni jäi laivan kannelle. Lisääntyvä kanuunain pauke kävi vihdoin niin kovaksi, että oli mahdoton kuulla puhetta. Neiti ja paroonitar istuivat muutamalle sohvalle kajutaan. Äiti likisti tyttären helmaansa, ja ainoasti katseilla ja liikenneillä osoittivat he toisillensa sääliänsä ja tuskaansa.

Taistelun kestäessä oli kuin jos tuuli, hämmästyneenä sen kauhuista, ei enään olisi uskaltanut hengittääkään. Se hiljeni vähitellen. Illaksi se tyveni tykkänään, niin että tulen täytyi molemmin puolin tau'ota, syystä etteivät laivat enään voineet temppuella.

Silloin alkoivat veneet liikkua, ja mahdottomat, veden päällä kulkevat linnoitukset liikkuivat vitkalleen soutolaivojen ponnistuksien avulla. Sitten miehitettiin valloitetut laivat ja molemmin puolin laitettiin sotajärjestys taasen kuntoon. Ruotsalaiset olivat vallottaneet yhden venäläisen linjalaivan ja venäläiset yhden ruotsalaisen. Kaikkia näitä järjestettäissä seuraavan päivän taisteluksi, siirtyivät vitkaan ja vähitellen savupilvet länteen päin. Silloin nähtiin Venäjän laivaston olevan täydessä työssä siirtymässä pois. Ruotsalaiset laivat jäivät samaan asentoon ja heillä oli siis, kun vaalea kesäyö levitti hiljaisuutensa vedenpinnan ylitse, kunnia omistaa sotatanner ja voitto, joka sai nimensä läheisen Suursaaren mukaan.