YHDESTOISTA LUKU.
Vaava Lundin isä oli kaupungin mahtavin mies. Vaava oli täysin tietoinen perheensä vallitsevasta asemasta. Kun hän liikkui kadulla, lepäsi hänen pikkusievillä kasvoillaan vakava varmuus siitä, ettei kaupungissa ollut toista hänen vertaistaan tyttöä. Hän tiesi, että jokainen pesumummokin pienessä kaupungissa, tunsi "pormestarin Vaavan" ja tämä tietoisuus antoi hänen astunnalleen erikoisen poljennon.
Koulutoverit ihailivat häntä. Pikkuporvarien ja käsityöläisten tyttäret olivat onnelliset, jos pormestarin Vaava joskus suvaitsi pistää kätensä heidän kainaloonsa. He ihailivat hänen somia pukujaan, hänen hienoja hattujaan ja ennen kaikkea hänen kotiaan, valkoista pormestarintaloa puutarhoineen, huvihuoneineen. Tyttöjen rohkeimpia unelmia oli päästä Vaavan luo vieraisille. Pormestarinna oli ylpeä ja arvostaan pitävä nainen, joka ei avannut kotiaan kenelle tahansa. Mutta ne tytöt, joita Vaava kulloinkin erityisesti suosi, sekä kaupungin arvohenkilöitten tyttäret kutsuttiin säännöllisesti Vaavan nimi- ja syntymäpäiville, ja kerran vuodessa, joulun pyhinä, tanssittiin pormestarin suuressa salissa. Silloin tuli vieraita aina lähikaupungista, ja näistä tanssiaisista uneksittiin monta viikkoa aikaisemmin, ja jälkeenpäin mistä riitti keskustelua yhtä kauan.
Pientä, arkaa Rakelia Vaava kohteli ylimielisen suojelevasti. Rakel oli tuollainen nöyrä, palveleva olento, jota saattoi juoksuttaa milloin tahansa ostamaan karamelleja tai leivoksia, kun koulussa tuli makeisnälkä. Sitäpaitsi oli viisainta pysyä hänen kanssaan hyvissä väleissä, saattaisihan tapahtua, että hän kielisi Sandin neideille. Ja Vaavan omallatunnolla oli monta pikkuseikkaa, joista hän ei olisi suonut tiedon kulkeutuvan opettajien tai vanhempien korviin. Rakelille saattoi silloin tällöin lahjoittaa kauniin kiiltokuvan, värillisen silkkinauhan tai pienen hajuvesipullon. Hän oli niistä kiitollinen ja Vaavalle uskollinen.
Mutta Ulla Sandiin ei Vaava oikein tiennyt miten suhtautua. Ensi näkemältä hän oli tehnyt aivan mitättömän vaikutuksen. Tuollainen ujo, vaatimattomasti puettu maalaistyttö — hänet kai saattoi kuitata jollakin suosiollisella päännyökkäyksellä. Tosin hän oli Sandin neitien veljentytär ja siis tavallaan tärkeä henkilö, mutta järkevintä oli alusta alkaen sijoittaa hänet oikeaan paikkaan — Keskinkertaisten luokkaan.
Vaava Lund oli näet jakanut koulun oppilaat kolmeen eri luokkaan: Huomattaviin, Keskinkertaisiin ja Mitättömiin. Huomattavia olivat tohtorin pitkä, hoikka Elsa, Helena West, postimestarin Ninni, jolla oli kaksi komeata veljeä, sekä muutamat muut arvohenkilöiden tyttäret. Heihin luettiin myös Hilma Raatikainen. Hän oli vain maakauppiaan tytär lähiseudulta, etevä ja lahjakas. Hänen puoleensa Vaava kääntyi, kun vaikea aine oli kirjoitettava tai maisteri Mennander oli antanut laskennossa erikoisen visaisia tehtäviä.
Keskinkertaisten luokkaan luettiin Sissi Järvinen, Manja Telegin, kelloseppä Hartosen Tehilla sekä Rakel. Ja näiden joukkoon arveli Vaava voivansa sijoittaa Ullankin. Sillä Mitättömiin ei häntä kuitenkaan opettajien sukulaisena voinut lukea.
Mitättömät olivat kilttejä, vaatimattomia tyttöjä, enimmäkseen pikkuporvarien ja työläisten lapsia. He ihailivat ja palvoivat Huomattavia ja tunsivat tarkoin asemansa koskaan pyrkimättä rajojen yli. Sitävastoin käytiin Huomattavien ja Keskinkertaisten välillä hiljaista taistelua. Joskus saattoi joku Keskinkertainen keikahuttaa itsensä Huomattavien luokkaan, jonne hänet hyväksyttiin jonkun erikoisen onnenpotkauksen johdosta.
Keskinkertaiset vastaanottivat Ullan mielihyvällä piiriinsä. Heidän johtajansa, Tehilla Hartonen, älykäs, pirteä tyttö, huomasi heti, että tulokas oli arvokas lisä heidän joukkoonsa.
Kun Ullan aine ensi kerran luettiin ääneen luokalla, ja opettaja siitä kiitellen huomautti, että Ulla Sandin aine oli paras, mitä koulussa pitkään aikaan oli kirjoitettu, pöyhistelivät Keskinkertaiset aivan kuin jokainen heistä itse olisi sen aineen kirjoittaja. Mutta Huomattavien leirissä syntyi levottomuutta. Ja Vaava Lund alkoi aprikoida, oliko hän mahdollisesti erehtynyt uuden oppilaan suhteen.
Tämän jälkeen Keskinkertaiset ylvästelivät uudella jäsenellään, ja Huomattavat vihjailivat Ullalle, että hän oikeastaan saattoi kohota heidän piiriinsä. Tohtorin Elsan äiti oli aikoinaan tuntenut Anna Schöringin, ja kun Agata täti pormestarinnan syntymäpäivillä oli laveasti selvitellyt veljensä perhesuhteet ja sukulaisuudet, huomautti pormestarinna tyttärelleen, että hän saattoi kutsua pikku Ulla Sandin joskus luokseen. Tyttö oli kiltin ja herttaisen näköinen.
Mutta Ullaa ei tämä kunnianosoitus musertanut, kuten olisi luullut. Vaava Lund ei hänestä ollut erikoisen mielenkiintoinen. Hänen hattunsa ja somat pukunsa olivat Ullalle ilmaa. Vaava itse oli hänen mielestään sievä nukke vain.
Rakel ihmetteli Ullan suhtautumista Vaavaan.
— Miksi sinä et pidä Vaavasta? uteli hän miltei kateellisesti.
— Hän on ikävä.
— Vaavako ikävä!
Sitä ei Rakel koskaan ollut tullut ajatelleeksi.
— Hänhän juttelee melkein aina ja osaa kertoa niin paljon huvittavia asioita.
— Minua ne eivät huvita, selitti Ulla. Hänellä ei ole rahtuakaan mielikuvitusta. Ja sitä paitsi hän on ilkeä. Hän nauraa maisterille ja pilkkaa neiti Pfefferin kuluneita vaatteita. Sellainen on minusta plebeijimäistä.
Rakel tuijotti sanatonna Ullaan. He olivat juuri lukeneet Rooman historiaa ja opettaja oli selittänyt patriiseja ja plebeijejä erottavaa syvää kuilua.
Sanoa Vaava Lundia plebeijimäiseksi? Häntä — pormestarin tytärtä, joka tavallisen ihmisen käsityksen mukaan oli patriisi jos kukaan!
Ulla oli tosiaan sanomattoman koppava ja ollakseen.
Joku Keskinkertaisista oli kuullut Rakelin ja Ullan sananvaihdon, ja pian kulkeutui ihmeellinen juttu aina Huomattavien korviin. He olivat vimmoissaan ja vaativat Ullaa tilille.
— Eikö teistä sitten ole plebeijimäistä, toisin sanoen alhaista, pilkata köyhiä ja vanhoja? kysyi Ulla rauhallisesti. Meillä kotona ainakin opetettiin niin.
Tytöt olivat hämillään. Tohtorin Elsa väänsi helmisormustaan ja katseli neuvotonna Vaavaa, joka hehkuvin poskin istui ikkunalla takoen seinää pienillä, somilla jaloillaan.
— Etkö sitten koskaan itse naura toisille? kysyi Ninni terhakasti.
Ulla mietti.
— Köyhille ja vanhoille en koskaan ole nauranut, mutta typerille kyllä, virkkoi hän hitaasti. Ja oikeastaan se ei ole sen parempaa, lisäsi hän vilkkaammin.
Hän mietti vielä hetkisen, sitten hän astui Vaavan tuo.
— Suo minulle anteeksi, Vaava.
Vaava keikahutti sievää ruskaansa, eikä ollut näkevinään Ullan ojennettua kättä.
— Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin, tokaisi Tehilla
Hartonen.
Tytöt purskahtivat nauruun. Vaavakin naurahti.
Hän hypähti alas ikkunalaudalta, pisti käsivartensa Elsan kainaloon ja lausui olan takaa huolimattomasti Ullalle.
— Minusta on yhdentekevää, mitä ajattelet, en kanna sinulle siitä kaunaa. Saat mielelläsi syntisi anteeksi.
Seuraavana päivänä sanoi Helena West Ullalle, kun he molemmat juoksivat alas koulunportaita:
— Ole hyvä ja tule meille tänään iltapuolella. Se olisi niin hauskaa.
Ulla kiitti mielissään ja hiukan ihmetellen. Helena West oli orpo ja asui setänsä, apteekkari Westin luona. Tämä oli pitkä, jäykkä herra, jonka tuuhea poskiparta ja iso, vino nenä aina olivat herättäneet Ullassa vilpitöntä kunnioitusta. West oli vanhapoika, taloutta hoiti hänen äitinsä, pieni, sileätukkainen, litteäkasvoinen mummo. Apteekkarinväki eli hiljaista, eristettyä elämää. Apteekkari itse otti kyllä osaa kaupungin herrojen whistiseuraan ja piti silloin tällöin kutsujakin, mutta vanhaa rouvaa ei näkynyt muualla kuin kirkossa ja lähetysompeluseurassa. Harvoin Helena kutsui luokkatovereitaan kotiinsa.
Ulla oli kuvitellut Helenan kotia kolkoksi, jonkinlaiseksi luostariksi, jossa ankara isoäiti istui mykkänä kutomassa sukkia pakanoille, ja apteekkari käyskenteli huoneesta toiseen toruskellen apteekkiapulaisiaan ja Helena rukkaa.
Hiljaista ja äänetöntä apteekkitalossa olikin. Kaikki Westit olivat harvapuheisia ja lausuivat sanottavansa matalalla äänellä. Mutta kolkkoa ei siellä ollut, vaikka vieras ehdottomasti hiljensikin ääntään ja astui varovasti, jottei askelten kopina häiritsisi hiljaisuutta. Vanha isoäiti istui pehmeässä, korkeaselkäisessä nojatuolissa kuten isoäidin tuleekin, ja vanha kurttuinen palvelija kepsutteli toimekkaana kahvipöydän ääressä.
Helenan huone oli ihastuttava. Ikkunan edessä oli pieni kukkapöytä kukkineen, nurkassa kaappi, jossa säilytettiin kaikki hänen lelunsa, varmaankin siitä asti kuin hän oli pieni kapalovauva. Siinä oli pieniä koiria ja porsliinikissoja, oli somia lippaita ja helmirasioita, pelejä ja värilaatikoita. Helena ei tietysti koskaan ollut särkenyt mitään lelua. Ja kyllä Lotti olisi ihastunut nähdessään Helenan nukkekaapin. Se oli varmasti yhtä hyvässä kunnossa kuin sinä jouluna, jolloin joulu-ukko oli sen hänelle lahjaksi tuonut. Nuket istuivat suorina pitkin seiniä, pöytäkalustot olivat ehjinä pienillä hyllyillään, huonekalut sirot ja moitteettomat.
Ulla hymyili.
— Ollapa Lotti täällä, sanoi hän, tällaista nukketaloutta hän ei ole voinut uneksiakaan.
— Kuka on Lotti?
Tietysti Ullan nyt täytyi kertoa Lotista ja Mossesta ja koko Pikkupappilan väestä, pikkupojista ja Martasta ja Liisistä, joka aina vain luki ja aikoi tulla hirveän oppineeksi, melkein kuin miehet.
Ja lopuksi hän jutteli Markista, joka rakasti viuluaan enemmän kuin mitään muuta, ja joka oli saanut äitipuolen.
Helena kuunteli, kuunteli ja pyysi lisää.
— Kerro vielä. Sinä juttelet niin hauskasti. Katso, minulla ei koskaan ole ollut veljiä eikä sisaria. Isäni ja äitini kuolivat, kun vielä olin aivan pieni. Olen elänyt täällä, tässä vanhassa talossa isoäidin ja sedän kanssa, niinkauan kuin muistan.
He istuivat talvi-illan hämärässä käsi kädessä. Takassa paloi hiljainen hiillos, he katselivat sen hehkua, ja molemmista tuntui, kuin he nyt vasta olisivat nähneet toisensa ensi kerran.
— Kirjoitatko sinä runoja? kysyi Helena kuiskaten.
Ulla hymyili hämillään.
— Miten sen arvasit?
— Minusta vain tuntui siltä. Minäkin kirjoitan joskus. Eilen sepitin laulun. Tahdotko kuulla sen?
Oi, kuin tuntuu katkeralta tää, kun ei ole ketään ystävää. Kaiho täyttää syömmen ainiaan, rauhaa, lepoa ei milloinkaan.
— Laulan sen samalla nuotilla kuin "Mustalaiseks olen syntynyt". Se käy aivan hyvin.
Hän hyrisi hiljaa laulunsa.
— Se on hyvin kaunis, kiitteli Ulla. Mutta eikö tohtorin Elsa ole ystäväsi? Minä luulin niin.
— Ei, hän on Vaavan ystävä. Minulla ei tähän asti ole ollut ainoatakaan ystävää.
Ullan sydän hypähti somasti rinnassa. Helena sanoi niin tarkoittavasti "tähän asti". Hän olisi mielellään kysynyt, pitikö Helena häntä ystävänä, mutta ujosteli.
— Oletko kirjoittanut paljon runoja? kysyi Helena.
— Onhan niitä pieni vihkonen.
— Tuo ne kouluun maanantaina, minun luettavakseni.
Ulla lupasi. — Mutta sinä et saa niille nauraa.
— Oletko hupsu. Minä rakastan runoutta.
— Niin minäkin. Tahtoisin kerran nähdä oikean runoilijan. Ajatteles, isä on nähnyt Runebergin.
— Minä osaan ulkoa pitkät pätkät kuningas Fjalarista, selitti Helena.
Ja tiedätkö — hän hiljensi ääntään — olen lukenut pari Heinen runoa.
Ne ovat ihania, suurenmoisia!
Ulla oli täynnä ihmetystä ja ihailua. Heine! Se oli suurta!
— Oletko nähnyt Manja Teleginin sisarta? kysyi hän äkkiä. Eikö hän sinusta ole ihastuttava? Niin kalpea ja romanttisen näköinen.
— Meidän proviisori sanoo hänen juovan etikkaa, siksi hän on niin kalpea.
Ulla nyökäytti päätään.
— Manja ja minä koetimme sitä keinoa. Minä tahtoisin niin hirveän mielelläni olla noin kalpea ja jännittävän näköinen. Se muistuttaa kuutamoa ja syksyn kellastuneita lehtiä. Mutta minulle kaikki epäonnistuu. Join eräänä iltana kokonaisen kupillisen etikkaa. Voi, voi, kuinka kipeäksi sitten yöllä tulin. En huoli sitä enää muistella, se oli kamalata. Tädit luulivat minun kuolevan ja itkivät kauheasti. Viimein Johanna täti keksi, että olin juonut etikkaa.
— Kerroitko, mistä syystä?
— Minä kerron aina kaikki. Vaikka kuinka lujasti päätän olla jotain kertomatta, sujahtaa se sittenkin suustani. Sille ei voi mitään.
Helena nauroi hiljaista, sointuvaa naurua. Isoäiti avasi oven ja katseli sisään.
— Luulenpa, että naurat, Helena, sanoi hän ja nyökäytti valkoista päätään. Ja Ullalle hän lausui.
— Tule usein tänne, lapsi. Täällä on liian hiljaista Helenalle.
Kun Ulla illalla lähti apteekkarin talosta, olivat hän ja Helena luvanneet toisilleen ikuista ystävyyttä.
— Niinkuin Jonatan ja David, sanoi Ulla juhlallisesti.
KAHDESTOISTA LUKU.
Rakas Ulla!
Nyt minä olen ollut täällä Berliinissä kolme kuukautta. Kun läksin Suomesta, oli täysi talvi. Kaunialassa kohosivat lumikinokset ikkunoihin asti, Kristiina täti istui uunin ääressä villahuiviin kääriytyneenä, ja Minna puhalsi hyppysiinsä maitokamarista tullessaan. Mutta Berliinissä on jo kevät. Unter den Lindenin suuret puut tuoksuvat keväälle, Tiergartenissa kukkivat tuhatkaunot ja siellä on hauska käyskennellä katsomassa leijonia, tiikereitä ja kaikenlaisia norsuja. Berliini on hirveän suuri kaupunki, kyllä nolostuisit, jos tulisit tänne. Ja kaikki puhuvat saksaa, torimuijat ja sen semmoiset. Olen nähnyt keisarinkin. Hän on hyvin vanha ja sotaisen näköinen. Mutta Bismarck vasta on muhkea, hänen rinnalleen ei kukaan piisaa. Ostin kurillani hänen kuvansa ja lähetin sen Kristiina tädille. Muistathan, että Kristiina täti ei siedä Bismarckia.
Minä soitan ahkerasti viuluani. Opettajani on hyvin taitava. Hän ärjyy ja pauhaa ja pui nyrkkiä, kun soitan huonosti. Joskus hän näpähyttää sormillekin, jos joku muu sen tekisi, raivostuisin silmittömäksi, mutta viuluni tähden kärsin mitä tahansa, sillä tahdon tulla kuuluisaksi viuluniekaksi. Mutta Noora ei pidä viulunsoitosta, se kiusaa häntä.
Sinähän tiedät, että Noora on nyt isän uusi rouva. He menivät naimisiin Helsingissä, mutta minä en ollut häissä, olin Kaunialassa silloin. Ja voi — minä itkin koko sen päivän. (Jos naurat tälle, Ulla, tulevat pienet, pahat menninkäiset yöllä luoksesi ja nipistävät sinua niin, ettet saa unta lainkaan.)
Isä tahtoo, että minä sanoisin Nooraa äidiksi, mutta siihen Noora ei suostu, hän arvelee olevansa liian nuori näin ison pojan äidiksi. Enkä minäkään tahdo häntä äidiksi sanoa. Nooralla ei ole äidin pehmeätä kättä eikä hellää katsetta niinkuin Pikkupappilan pastorinrouvalla. Ei hän myöskään ole niin iloinen ja hyvä kuin Minna. Hänen kasvonsa sanovat aina minulle: elä-tule-liian-lähelle, ja se peloittaa.
Meillä on hyvin kaunis ja komea koti, marmoriportaat ja punainen matto ja kaikki. Tietysti minun on hauska ja hyvä, kun olen isän luona, mutta soisin joskus, että Muutamat eivät olisi niin hirveän siistejä. On ikävää, kun isää alinomaa muistutetaan kaikenlaisista pikkuseikoista, milloin huone tuoksuu tupakalta, milloin hän on unohtanut vetää verhot ikkunain eteen, niin että aurinko pilaa hienoa lattiamattoa, milloin hänen takkinsa on harjaamaton. Usein isä nauraa ja sanoo iloisesti: — Noora kulta, minähän olen vain yksinkertainen työntekijä, koruton amerikkalainen yankee, et sinä minusta hienoa herraa saa.
Mutta silloin Nooran suu menee tiukkaan nipistykseen ja hän tulee hyvin totiseksi.
— Minä olen tottunut toiseen elämään, sanoo hän, minun isäni oli aatelismies.
Silloin isäkin käy totiseksi ja huokaa. Mutta sitten hän menee kaupungille ja ostaa Nooralle jonkun korun lepyttäjäisiksi, ja Noora tulee jälleen hyvälle päälle.
Mutta Mark raukka, hänellä ei ole rahaa ostaa kalliita koruja. Hänen laitansa on hullummin. Sinä tiedät, minkälainen hutilus Mark on. Hän ei koskaan muista, että esineet eivät suvaitse itsestään mennä paikoilleen. Hän jättää ne oman onnensa nojaan, ja sinne ne jäävät, kunnes Noora ne löytää ja antaa nuhteita. Mark unohtaa kaiken muun, kun hän soittaa, senvuoksi hän saakin alinomaa kuulla, että hän on huolimaton tyhjäntoimittaja ja kasvatusta vailla.
Isä on aina pahoillaan, kun Mark saa nuhteita. Hän kiivastuu silloin ja puhuu ankaroita sanoja Markille. Muutamat ihmiset tuntuvat olevan sitä mieltä, että Markia ei pidä kohdella liian hellästi, hän menee siitä pilalle, ja he uskottelevat isälle, että ankaruus on ainoa keino taltuttaa tällaista villivarsaa.
Ulla, sinä et saa tästä hiiskua kenellekään, mutta Mark on huomannut, että Muutamat eivät siedä Markia. He puhuvat Markille ystävällisesti ja huolehtivat Markin vaatteista ja ruoasta, mutta heidän mielensä on kylmä ja nurja Markia kohtaan. Mark ei pane niin suurta arvoa siihen, ovatko vaatteet aina ehyet ja kengät kiilloitetut ja paidankaulus moitteettoman puhdas. Mark haluaisi myöskin pienen pikkuruikkusen sirun rakkautta.
Isällä on paljon työtä. Hän on miltei koko päivän poissa tehtaassaan. Kun hän illalla tulee kotiin, on hän usein uuvuksissa ja tahtoisi levätä. Mutta Muutamat haluavat huvitella, ja isän täytyy mennä heidän kanssaan oopperaan tai teatteriin.
Joskus isä sanoo: — Tänä iltana olen oikein väsyksissä, Noora. Lähde sinä Hagemannien kanssa ulos — Hagemann on isän yhtiökumppani — minä jään Markin kanssa kotiin.
Mutta silloin Noora saa kärsivän marttyyrin ilmeen ja puhuu yksinäisyydestä vieraalla maalla.
Ja sitten Mark on taas yksin koko pitkän illan.
Muistatko, Ulla, Pikkupappilan vanhaa latoa, jossa opetit minua, miten surut unohdetaan. Olen koettanut sulkea silmäni ja kuiskata niinkuin silloin:
"Metsien kaukainen sini."
Mutta voi — Berliinissä ei metsä suhise. Tuuli ei kanna korviin puitten huminaa. Täällä kuulee vain ajopelien kolinaa, sotamiesten askelten töminää ja suuren kaupungin humua.
Ulla, Berliini on hirveän suuri ja Suomi kaukana.
Jää hyvästi!
Mark.
Mark pisti kynän musteastiaan ja luki kirjeen alusta loppuun lävitse. Sitten hän ravisti päätään. Ei, tällaista ei kehdannut lähettää. Se oli aivan liian hentomielistä. Hän tarttui kirjeeseen ja repi sen rikki.
Ei edes Ullalle hän voinut kertoa salaista suruaan. Viululle vain.
Hän nosti viulun sen laatikosta, kohotti sen poskelleen ja veti jousta.
Se lohdutti ja rauhoitti.
Mark eli omissa maailmoissaan. — — —
Mutta Noora, joka istui viereisessä huoneessa ompelupöytänsä ääressä, kohautti hermostuneena olkapäitään kuunnellessaan viulun säveliä. Hän kuten kaikki Ticklenin suvun naiset oli aivan vastaanottamaton kaikelle musiikille. Kiusaantuneena hän jatkoi kirjeen lukemista. Se oli Suomesta, hänen äidiltään ja sisälsi ikäviä uutisia. Jojun selkä oli entisestään huonontunut. Lääkäri oli neuvonut häntä matkustamaan pojan kanssa etevän erikoislääkärin luo Berliiniin. Mitä Noora siitä arveli?
Noora näytti huolestuneelta. Joju raiska! Syksystä alkaen hän oli sairastellut. Oli viisainta tuoda hänet Berliiniin. Saksalaiset lääkärit olivat taitavia. Ja Fredillä oli kyllä rahoja — onneksi. Äidin varat eivät luonnollisesti sellaista kallista matkaa myöntäneet.
Mutta Jojun täytyi tulla terveeksi. Maksoi mitä maksoi.
Soitto oli tauonnut. Mark seisoi kynnyksellä.
— Saanko mennä vähän kaupungille?
Noora kohotti silmänsä kirjeestä, varjo levisi hänen kasvoilleen. Se katosi heti, mutta Markin herkkä silmä sen huomasi. Niin oli aina, kun hän äkkiarvaamatta tuli huoneeseen eikä Noora ennättänyt hallita kasvojensa ilmettä.
— Minne menet? kysyi Noora. Hänen äänensä oli ystävällinen ja rauhallinen.
— Ostaisin pari kuvakorttia.
Mark oli revityn kirjeen sijasta päättänyt ostaa jonkun kauniin kuvakortin Ullalle. Noora katsahti kelloa, se oli viisi.
— Saat mennä puoleksi tunniksi. Kello kuusi tulee tohtori Ernst.
Silloin täytyy sinun olla kotona. Senhän tiedät.
— Olen varmasti kotona, lupasi Mark. Noora katsoi hänen jälkeensä ja rypisti kulmiaan oven sulkeutuessa.
Aina Markin äkillinen ilmestyminen tuotti hänelle saman tyytymättömyyden tunteen.
Hän nousi ja alkoi vaivaantuneen näköisenä kulkea edestakaisin pitkin upealla matolla katettua lattiaa.
Fred oli heidän hääpäivänään liikuttavin sanoin pyytänyt morsiantaan kohtelemaan Markia, kuin olisi poika hänen oma lapsensa. Noora ei ollut mitään luvannut — oli ominaista Nooralle, ettei hän koskaan edeltäkäsin sitoutunut lupauksin. Hänen suoraviivainen luonteensa ei olisi myöntänyt pienintäkään poikkeusta tehdystä lupauksesta.
Hän koetti parastaan Markin suhteen. Mutta se oli vaikeata, kovin vaikeata. Miten saattoi hän rakastaa ventovierasta lasta? Noora oli niitä ihmisiä, joille oma perhe merkitsi maailman sydäntä, kaikki perhepiirin ulkopuolella suljetut merkitsivät sikäli kuin heistä oli hyötyä perheelle. Fred oli varma siitä, että Mark oli hänen poikansa, mutta ei Noora. Herra tiesi, kenen kulkurinaisen lapsi poika oli. Nooraa värisytti. Hän saattoi yhtä hyvin polveutua jostain yhteiskunnan liejukerroksista kuin Fredin suvusta. Hänellä saattoi olla perintönä huonoja, ehkä rikollisiakin taipumuksia, jotka tilaisuuden tullen saattoivat puhjeta esiin.
Markin luonne oli raju ja taipumaton, sen kyllä huomasi. Fred ei sitä uskonut, koska poika oli hänelle aina nöyrä ja altis. Omituista, miten syvästi Fred oli häneen kiintynyt!
Ryppy Nooran silmien välissä syveni. Ellei Markia olisi, kiintyisi Fred ehkä Jojuun. Noora olisi mielellään pitänyt Jojun tykkänään luonaan. Äiti ei osannut olla johdonmukainen sairaan pojan suhteen.
Mutta Berliiniin Jojun piti päästä. Sopihan heidän kotiinsa kaksikin lasta.
Ja Markilta ei puuttunut mitään. Noora valvoi hänen kasvatustaan, hän sai soittaa, hän sai ratsastaa, etevä opettaja antoi hänelle yksityistunteja eri aineissa.
Mutta sydäntään ei kenkään voi pakottaa.
Ja sitäpaitsi pojalla oli kyllin, kun Fred häntä rakasti. Hän oli tyytyväinen kasvatusäidin huolenpitoon, tuollaisen kasvavan pojan sielunelämä ei tietenkään ollut niin herkkä, että hän olisi osannut enempää kaivata.
Ovikello soi. Palvelija tuli sisään.
— Tohtori Ernst, ilmoitti hän.
— Osoittakaa hänet nuoren herran huoneeseen.
— Nuori herra ei ole kotona. Tohtori Ernst kysyy, pitääkö hänen odottaa.
Suuttumuksen puna kohosi Nooran kasvoille. Hän meni eteiseen.
— Suokaa anteeksi, herra tohtori. Teidän oppilaanne on taaskin myöhästynyt. Hän on parantumaton.
Tohtori Ernst kohotti silmälasejaan ja hymyili välinpitämättömästi. Hänelle oli yhdentekevää myöhästyikö oppilas. Hän sai joka tapauksessa maksun koko tunnilta.
— Miten Mark muutoin edistyy? kysyi Noora.
Opettaja ravisti päätään.
— Ikäväkseni täytyy minun myöntää, että nuori oppilaani osoittaa varsin vähäistä harrastusta opintoihinsa. Hän on kieltämättä lahjakas — hm omalla tavallaan — mutta kuten sanottu, lukuja hän ei harrasta.
Hän kumarsi ja poistui Markin huoneeseen odottamaan.
Hetken kuluttua ovikello soi kiivaasti. Mark syöksyi sisään hengästyneenä. Huolimattomalla liikkeellä hän heitti hattunsa hyllylle, niin että se putosi lattialle.
— Anteeksi, sopersi hän huohottaen. Minä en tiennyt, että kello oli niin paljon. Joko tohtori Ernst on täällä?
— Tohtori Ernst on odottanut jo viisitoista minuuttia. Minä lupasin sinut ulos puoleksi tunniksi, sinä olet ollut yli tunnin.
Nooran ääni oli jäätävän kylmä.
Mark seisoi syyllisen näköisenä hänen ankaran katseensa edessä.
— Minä jäin katsomaan, kun sotilaat marssivat kotiin harjoituksista.
He olivat niin komeita, ja soittokunta puhalsi niin kauniisti jotain
Wagnerin kappaletta.
— Mene huoneeseesi, tohtori Ernst on jo kyllin odottanut.
Mark totteli. Mutta kynnyksellä hän käännähti ja loi aran, pyytävän katseen Nooran jäykkiin kasvoihin.
— Olen niin pahoillani, niin kovin pahoillani. En koskaan enää myöhästy tunnilta, Noora äiti.
Hän astui nopeasti Nooran luo ja painoi anteeksipyytävän suudelman hänen kädelleen.
— Hyvä on, sanoi Noora. Mene nyt.
Mark suoristi ryhtiään. Hän oli huomannut kärsimättömän ilmeen kasvatusäidin tummissa silmissä.
— Minä olen hänelle vastenmielinen, ajatteli hän. Mutta miksi?
KOLMASTOISTA LUKU.
Johanna täti seisoi piparkakkuvormu kädessä leivinpöydän ääressä.
— Rakel, Rakel! No missä se tyttö taas viipyy? Rakel!
Rakel tuli juoksujalkaa.
— Voitele pian pellit. Ja vedä hiilet uunista. Piparkakut ovat tuossa tuokiossa leivotut. Mitä kello on?
— Puoli viisi.
— Sitten hän voi olla täällä tunnin kuluttua.
Agata tädin suora nukkevartalo näyttäytyi ovessa. Hänellä oli kädet täynnä kukkia.
— Rakel, aseta nämä veteen Ullan pöydälle. Taikka malta, minä teen sen itse.
— Ovatko hänen vuodevaatteensa tuuletetut? kuului Sofia neidin ääni sisähuoneista.
— Ovat, sisar kulta, ne ovat jo vuoteessa valmiina. Mitä arvelet hänen sanovan uudesta peitteestä? Se on parasta kretonkia ja niin pehmyt ja lämmin.
Agata tädin soikeat kasvot hohtivat iloa ja suopeutta.
— Minä arvelen, sisar, sanoi Sofia painokkaasti, että tekisit viisaammin, jos menisit koulun puolelle katsomaan, onko siellä kaikki järjestyksessä. Sinä hääräilet aivan liiaksi Ullan tähden. Lapsia on kohdeltava tasaisesti ja hemmoittelematta, ei kaikenmoisilla kukkastervehdyksillä ja muilla hassutuksilla.
— Mutta, rakas Sofia, hän tulee tänään kesälomaltaan. Tottakai vastaanotamme hänet ilolla, niin että hän tuntee olevansa tervetullut kotiimme. Olen niin ikävöinyt häntä.
— Kas niin, älä nyt käy hentomieliseksi. Ja kuten sanottu: mene kouluun katsomaan, onko Marttiska pessyt lattiat. Ja ikkunat voit jo sulkea. Kadulta tulee pölyä sisään.
Agata täti totteli, kuten hän jo neljäkymmentäviisi vuotta oli totellut päättäväistä ja omatahtoista sisartaan.
Sofia taapusti katupeilin luo. Hän oli kesän kuluessa lihonut koko joukon, oli käynyt entistään mukavuuttarakastavammaksi ja kärttyisemmäksi.
— Hänen pitäisi kohta olla täällä, mutisi hän ja katseli kadulle. Äkkiä hänen silmänsä alkoivat loistaa, ja hymy pehmitti ankaroita kasvonpiirteitä.
— Siinä hän on. Riennänpä vastaanottamaan, ennenkuin Agata, se hupsu, ehättää edelle.
Odottamattoman ketterästi hän pyörähti eteiseen, sieppasi villahuivin harteilleen ja kiirehti portaita alas kadulle.
Mutta postikellon tuttu kilinä oli jo kutsunut portille Johanna tädin ja Rakelin, ja koulun puolelta ryntäsi Agata heiluvin hapsin.
Ulla heilutti istuimeltaan postinkuljettajan vierestä kättään tervehdykseksi. Hän oli ruskea ja pölyinen, hattu oli miltei niskassa ja hiukset oli tuuli pörröttänyt kasvoille.
— Päivää! Päivää! Ja terveisiä Pikkupappilasta. Ja tässä on Johanna tädille kakku, jonka Martta on leiponut. Ja Sofia tädille äiti lähetti uusia lääkkeitä reumatismia vastaan. Ja Minna lähetti Agata tädille oikein sievän sohvatyynyn, jonka hän itse on ommellut. Se on sellaista uudenaikaista ompelua. Ja, Rakel, sinäkin saat jotain, katsopas. Hatinen, antakaa minulle se kori.
— Täällä on kaikki korit ja laukut, mutisi postimies. Mutta vieläköhän se mahtaa elää?
Sillä aikaa kuin tädit ja Rakel noukkivat lukemattoman joukon matkakapineita postimiehen kärryistä, hääri Ulla salaperäisenä säkkivaatteella peitettyä vasua aukaisten.
— Se liikkuu! huusi hän. Kyllä se elää, Hatinen. Sanoinhan minä. Se nukkui vain. Hei, nyt se tulee. Voi, voi, voi!
Kuului vingahdus, pari kimakkaa haukahdusta, läpitunkeva kirkaisu — ja Sofia täti istui kadulla, musta pitsimyssy vinossa, käsivarret ja sääret levällään.
Mutta pieni koiranpentu hyöri kuin väkkärä kadulla. Milloin se oli Agata tädin hameissa, milloin hyöri se Johanna tädin jaloissa tai hyökkäsi Rakelin kimppuun. Sitten se hulluna ilosta päästyään pitkästä vankeudestaan lensi kuin nuoli pitkin katua ja katosi teille tietymättömille.
— Aah, ähki Sofia täti. Menkää noutamaan lääkäriä. Tai elkää menkö, minä kuolen kumminkin, on turha suorittaa kalliita lääkärinmaksuja. Oi, oi, ainakin kolme kylkiluuta on poikki ja oikea jalka sitäpaitsi. Ulla, onneton olento, näinkö palkitset vanhojen tätiesi rakkauden ja huolenpidon? Oi — oi! Agata, sinä houkka, juokse noutamaan hermotippoja vai aiotteko antaa minun kuolla keskellä katua katupoikien töllisteltävänä.
Sekavana rykelmänä häärivät peljästyneet sisaret ja kalpea Ulla voihkivan Sofian ympärillä. Rakel oli kadonnut ja palasi pian pieni pullo kädessä.
— Kas tässä, täti, ottakaa, siinä on kamferttitippoja. Ne tekevät hyvää tädin sydämelle.
Sofia täti kulahutti lasinsisällyksen suuhun ja loi hyväksyvän katseen
Rakeliin.
— Olen aina sanonut, että siinä tytössä on pontta. Te toiset olisitte antaneet minun kuolla sormeanne liikuttamatta. No, aiotteko nostaa minut ylös?
— Ehkä tarvitset paarit, rakas sisar? sanoi Agata nyyhkyttäen.
— Paarit! Kaikkea sinä hupsit. Kas siinä tulee Marttiska, parahiksi. Auttakaa minua kainaloista, Marttiska, pystyyn. Älkää vaikeroiko, ihminen. Tämmöistä voi tapahtua kenelle tahansa, kun hulluja koirarakkeja kuljetetaan penikulmain takaa peloittamaan vanhoja ihmisiä.
Katua pitkin astui tällä hetkellä onnettomuuden näyttämöä kohti pieni, omituisen näköinen mies. Hänen toinen olkapäänsä oli koko joukon toista ylempänä, silmät olivat suuret ja lapselliset, harmahtava parta suippo, hyvin hoidettu. Puku oli saumoista kulunut, mutta siisti ja huolellisesti harjattu, paikatut kengät kirkkaiksi kiilloitetut, vaaleanharmaa huopahattu oli virttynyt, ja lepäsi hiukan keikarimaisesti isäntänsä tuuheilla, harmahtavilla suortuvilla.
Tämä henkilö oli kunnianarvoisa maisteri Mennander, jolle joku pilkkakirves oli antanut nimen Tikka, koska hän alituisesti käytti harmaita liivejä ja puhuessaan nopealla liikkeellä taivutti päätään eteenpäin kuten tikka hakatessaan puuta. Maisteri Mennander opetti kaupungin poikakoulussa maantietoa. Hänet tunnettiin suopeaksi, hyväntahtoiseksi mieheksi, jonka oli mahdoton pitää kuria luokalla. Sandin koulussa hän koetti antaa tytöille jonkinlaista käsitystä historiasta ja laskuopista. Hän oli aina hiukan hämillään astuessaan opettajapöydän luo, tyttöjen heiluvat palmikot, pidätetty tirskunta ja veitikkamaiset silmät panivat hänen vanhanpojan kärsivällisyytensä kovalle koetukselle.
Nähdessään koulun arvoisan johtajattaren istuvan hajasäärin katukäytävällä toisten hämmentyneinä hyöriessä hänen ympärillään kiirehti hyväluontoinen maisteri askeleitaan.
— Voi, hyvä neiti Sand, mitä on tapahtunut? huusi hän hengästyneenä.
Joku onnettomuus, arvaan minä.
— No, en kai minä lystin vuoksi istu tässä, puuskahti Sofia täti.
Maisteri on hyvä vain ja jatkaa matkaansa. Minä nousen, jahka pääsen.
— Ei millään muotoa, sanoi maisteri. Jättäisinkö teidät pulaan? — Hän kohotti äkkiä käden povitaskulleen ja samassa levisi lohduttava hymy hänen huulilleen. — Ei hätää mitään. Minullahan on tässä homeopatiani mukanani. Rauhoittukaa, neiti Sand.
Hän otti taskustaan salaperäisen näköisen laatikon ja asetti sen katukäytävälle, sitten hän kopeloi esille pienen pikarin ja kaatoi siihen laatikossa olevasta pullosta muutamia pisaroita.
— Ja nyt, neiti Sand, juokaa, tämä parantaa ehdottomasti: "Similia similibus".
Sofia täti otti epäröiden vastaan pikarin ja katseli neuvotonna maisteriin.
— Mitä te sanoitte sen olevan? Homettako?
— Homeopatiaa, arvoisa neiti. Ihmiskunnan pelastus ja onnenlähde. Kuuluisan tohtori Hahnemannin nerokas keksintö ja kaikkien lääkitysmyrkkyjen surma.
Sofia täti maisteli varovaisesti. Hän oli eläessään käyttänyt lääkkeitä yksinään enemmän kuin kymmenen henkeä yhteensä. Tämä oli taas jotain uutta ja erikoista. Hän tunsi elinvoimansa palaavan. Ihmeellistä!
— Homeopatia, toisti hän puoliääneen. Jaa-a, maisteri Mennander.
Luulenpa, että se virkisti. Minusta siinä tuntui lievä kamfertin ja
Thilemanin tippojen maku? Ehkä siinä oli kumpaisiakin?
— Homeopatian olemus ja kokoonpano on salaisuus, jonka vain harvat tuntevat, sanoi maisteri Mennander juhlallisesti.
— Jokohan ruvettaisiin neitiä ylöskoettamaan? esitti Marttiska.
— Tietysti. Mitä siinä turhia aikailette? Tarttukaa käsiksi vain. Ei, ei, herra maisteri. Älkää te koskeko minuun. Oppilaani saattaisivat nähdä.
Suurella vaivalla ja voimainponnistuksella saantiin Sofia tädin raskas olemus vihdoin pystyyn Marttiskan ja Johannan avulla.
Ulla seisoi kuin kivettyneenä ääressä. Olikohan Sofia täti katkaissut jalkansa tai kätensä? Huh, sydän takoi ja hakkasi rinnassa kauheasti. Ajatteles, jos hän oli saattanut tädin raajarikoksi ajattelemattomalla teollaan! Ehkä kyttyräselkäiseksi tai rammaksi.
Jumalan kiitos, jalat eivät ainakaan olleet poikki — eivätkä käsivarretkaan, hän liikutti niitä.
Hiljakseen liikkui kulkue portaita ylös. Etumaisena Sofia täti, jota Marttiska ja Johanna täti tukivat kainaloista. Sitten Rakel lääkepullo kädessä ja viimein itkevä Ulla, jonka hartiain ympärille Agata täti lohduttaen oli kiertänyt käsivartensa.
Maisteri kohotti hattuaan ja jatkoi matkaansa.
Sofia täti kuljetettiin omasta määräyksestään istumaan keinutuoliinsa. Sinne päästyään hän perinpohjin tunnusteli pohkeitaan, nilkkojaan, käsivarsiaan ja kämmeniään.
— Näyttää siltä, lausui hän sitten päätettyään tutkimuksensa, että kaikki jäseneni ovat ehyet. Kiittäkäämme siitä Herraa. Ulla, tule tänne. Ulla läheni niiskuttaen, onnettoman näköisenä.
— Ulla, veljenitytär, mikä oli tarkoituksesi tuodessasi tuon hullun rakin tänne?
— Minä — minä tahdoin antaa sen Rakelille. Sain sen Henrik
Gyllenheimiltä. Se on oikea rotukoira. Ja hirveän viisas.
— Siltä näyttää, julisti Sofia täti katkerasti.
— Se oli niin villi, kun sen oli täytynyt olla vasussa niin kauan aikaa. Voi, tätikulta, olen hirveän onneton. Täti antaisi anteeksi.
— Ulla, annan sinulle anteeksi katsoen siihen, ettet ollut aikonut tahallisesti minua loukata. Mutta rakkia en tahdo tähän taloon. Pysyköön se poissa silmistäni.
Pieni pahantekijä löydettiin sittemmin postinkuljettaja Hatisen pihalta, jossa se herätti kokoontuneen lapsilauman riemua veikeillä kujeillaan. Postinkuljettajan poika toi sen Ullalle illalla ja Ulla juoksutti sen apteekkiin Helenan luo. Helenan kesy kaniini oli tapaturmaisesti kuollut pari päivää aikaisemmin, ja hän suostui ilomielin ottamaan pennun omakseen.
Mutta tätilässä saavutettiin mielentasapaino vasta sitten, kun Johanna täti kattoi kahvipöydän, jonka keskellä kirkas kuparipannu ja tuoksuvat piparkakut haihduttivat kaikki surut ja ikävät muistot. Rakel lähetettiin noutamaan everstinnaa ja Fransiska neitiä. Mieliala oli leppeä ja rauhallinen, kuten ainakin myrskyn jälkeen.
— Mutta minne se maisteri hävisi? ihmetteli Agata täti. Olisi hänenkin pitänyt saada kahvia.
— Te annoitte tietysti hänen lähteä niine hyvineen. Sellaista tässä talossa aina on. Ellen minä pidä huolta asioista, ei niistä tule mitään, torui Sofia täti.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Syksy oli käsissä ja sen tuomat pimeät illat. Nyt oli hauska tehdä käsitöitä kattolampun valossa pyöreän pöydän ympärillä. Tätien sormet liikkuivat sohvatyynyissä, pitsiliinoissa ja antimakasseissa. Agata täti kierteli kaikki kaupungin lanka- ja rihkamakaupat, valikoi lankoja ja kanavaa kirjo-ompelua varten, pohti malleja ja näki unta ruusukiehkuroista ja lehtiryhmistä.
Sofia täti kutoi mieluimmin sukkia, rannikkaita ja kintaita. Hän valitti leiniä ja kirjoitti joka päivä pieniä kiukkuisia kirjelippuja apteekkarille, jonka lääkkeet hänen mielestään olivat paljasta roskaa. Hän muisteli maisterin homeopatiaa ja teki lopuksi ratkaisevan päätöksen.
— Ulla, sanoi hän, sinä saat tänä iltana mennä maisteri Mennanderin luo. Pyydä häntä huomenna tänne iltapuolikahville. Tahdon neuvotella hänen kanssaan.
— Kouluasioistako, Sofia?
Agatan äänessä oli hitunen ihmetystä. Sofia ei koskaan ennen ollut neuvotellut maisteri Mennanderin kanssa. Hän piti kuten muutkin kaupunkilaiset maisteria naurettavana vanhanapoikana.
— Saat nähdä huomenna, vastasi Sofia täti salamyhkäisesti. —
Ulla lähti iloisena matkaan. Iltapäivät kävivät usein yksitoikkoisiksi tätien seurassa. Rakelista ei ollut paljonkaan iloa, hän oli harvapuheinen ja juro.
Maisteri asui kaupungin laitapuolella, suuren puiston takana. Oli kirkas iltapäivä, puitten lehvät loistivat kirjavina. Lehtien alla näki siellä täällä tammenterhon tai hevoskastanjan, maa oli kostea ja syksyntuoksua täynnä.
Täällä laitakaupungilla olivat rakennukset pienemmät ja vähäpätöisemmät kuin keskikaupungilla. Mutta kaikki talot olivat maalatut ja ikkunoissa oli kukkia, pelargooneja ja astereita.
Korean, siniseksi maalatun talon portailla istui tummatukkainen tyttö paljain päin. Hänellä oli pienet mustat silmät ja kiinteät, punaiset posket.
Hän oli Ullan luokkatoveri, Manja Telegin. Hänen vanhempansa olivat venäläisiä, Manja puhui suomea venäjäksi murtaen, oli iloluontoinen ja huonopäinen.
— Tule meille katsomaan minun uusia kuvakorttejani, pyysi Manja.
Ulla kieltäytyi. Hän oli matkalla Tikan luo tädin asialla. Tiesikö,
Manja, missä Tikka asui?
Tiesi kyllä. Mutta ensin Ullan täytyi tulla katsomaan heidän kauppaansa. Se ei kestänyt kauan.
Manja avasi kouransa, joka oli täynnä auringonkukansiemeniä.
— Tahdotko? Vai haluatko mieluummin karamelleja kaupasta?
Ulla kallistui karamellien puolelle. Manja heitti auringonkukansiemenet menemään ja sysäsi auki kaupan oven.
Teleginin kauppa oli kaupungin vanhimpia. Maalaiset tulivat sinne mielellään, kauppias oli tosin venäläinen, mutta se oli yhdentekevää, hän oli ystävällinen ja avulias kaikille, vanha, hurskas ukko, joka ei tehnyt kohtuuttomasti vääryyttä kaupoissa.
Likaisessa pimeässä puodissa sillitynnörien ja jauhosäkkien keskellä jutteli Manjan vanhin veli, lihava, muhoileva Ivan talonpoikien kanssa vuodentulosta. Lihavuutensa vuoksi hänet yleisesti tunnettiin Ihra-Ivanan nimellä, hän oli sävyisä ja herkkäuskoinen kuin lapsi, mutta silti ovela kauppamies. Leppeästi hymyillen hän kääntyi Ullan puoleen.
— Silliäkö saisi olla vaiko rusinoita?
Mutta Ulla ei kuullut kysymystä. Hänen huomionsa oli tykkänään kiintynyt suureen, suunnattomaan kissaan, joka oli myymäläpöydällä. Se lojui siinä arvokkaana ja majesteetillisena kuin Dalai Lama. Niin mahtavaa kissaa ei Ulla vielä eläissään ollut nähnyt. Se oli kuin joku lumotun linnan noitakissa suurine vihreine silmineen, jotka ummessakin tuntuivat seuraavan ostajan pienintäkin liikettä.
— Mistä se on tullut noin suureksi ja lihavaksi? kysyi Ulla Manjalta.
Hän hiljensi ääntään kunnioittavasti.
— Syö rottia jauhomakasiinissa. Se on viisas kissa, ei kukaan uskalla varastaa meiltä, ei rusinanpuolikastakaan, se huomaa kaikki, selitti Manja.
Vanha valkohapsinen kauppias, Manjan isä, joka tuon tuostakin risti silmiään nurkkaan asetetun jumalankuvan edessä, oli vähintään yhtä kunnianarvoisan näköinen kuin lihava kissa. Manja loi häneen aran katseen ja meni sitten Ihra-Iivanan luo pyytämään karamelleja.
Tytöt saivat tötteröllisen kumpikin ja poistuivat puodista. Ulla niiasi syvään, kissallekin, ja tunsi helpotusta ollessaan taas tummenevan syystaivaan alla.
Maisteri Mennander asui pienessä keltamullalla sivellyssä talossa.
Pihalla kasvoi punaterttuisia pihlajia ja tuuheita vanhoja haapoja.
Manja saattoi Ullan portaille. — Tuossa Tikka asuu, hän on vuokrannut
huoneen kuparisepältä. Mutta varo portaita, ne ovat lahot.
Ulla koputti arasti pari kertaa. Ovi aukeni ja Tikan ystävälliset kasvot kurkistivat puolipimeään eteiseen. — —
Kotona, valkoisessa talossa, olivat tädit jo tunnin ajan istuneet käsitöineen lampun valossa.
— Ulla viipyy, huomautti Sofia täti.
— Ehkä hän ei ole löytänyt maisterin asuntoa, puolusteli Agata täti.
Mutta nyt kuului nopeita askeleita portaissa, ja Ulla astui sisään säteilevän punaposkisena.
— Voi, voi sentään, siellä on kauhean hauskaa ja — — —
— Ulla, sanoi Sofia täti kärsimättömästi, joko taaskin hyökkäät sisään päällysvaatteinesi? Riisuudu ensin eteisessä ja sano sitten vasta sanottavasi.
Ulla livahti nolona takaisin eteiseen, riisui nopeasti päällystakin ja hatun yltään ja jatkoi sitten juttuaan.
— Tikka lähetti
— Tikka? — — —
— Niin Tikka tai oikeastaan maisteri Mennander lähetti terveisiä, ja voi-voi, kuinka siellä oli hauskaa! Seinät olivat täpötäynnä hyllyjä ja hyllyillä oli kirjoja, ja Tik-maisteri Mennander soitti pianoa. Hänellä on piano ja tauluja seinällä, sellaisia vanhoja, hienoja vaskipiirroksia, jollaisia Kaunialassakin on.
— Sellaiseen hän rahansa tuhlaa, virkkoi Johanna täti yrmeästi. Ja kärsii puutetta mitä tarpeellisimpaan tulee.
— Me keitimme yhdessä kahvia, kertoi Ulla ja joimme sitä korvattomasta kupista, ja sokeriastiassa oli vain neljä sokeripalaa, kaksi kumpaisellekin, sanoi Tik-maisteri Mennander, mutta minä en ottanut kuin yhden. Ja kahvikorput olivat vähän homeisia ja kerma sinistä — — —
— Miesparka, huokasi Agata täti.
— Toimititko asiasi? kysyi Sofia täti.
— Tietysti. Hän kiitti kutsusta ja lupasi tulla. Mutta sitten hän kävi hyvin huolestuneen näköiseksi ja kysyi, luulenko minä, että räätäli ennättää paikata huomiseen hänen takkinsa. Hän oli saanut reiän hihaansa, kun auttoi kuparisepän vaimoa ikkunaverhojen kiinnittämisessä.
— Mies parka, huokaili Agata täti taaskin. Hän auttaa kaikkia ja on itse kyllä avun tarpeessa.
— Sitten minä heitin hyvästi, ja hän saattoi minua ulos asti, sillä oli pimeä ja portaat ovat lahot. "Vie terveisiä herttaisille tädeillesi", sanoi hän.
— Sanoiko hän todellakin niin? "Herttaisille tädeillesi." Kukapa olisi sitä luullut tuosta vanhasta huuhkajasta, virkkoi Agata täti.
— Agata, varoitti Sofia, lapset ovat huoneessa.
— Ja hän lainasi minulle kirjan.
— Kirjan! puhkesi nyt Johannakin puhumaan. Näytäpäs minulle.
Ulla ojensi epäröiden kirjan tädille. Rakel loi häneen kiukkuisen katseen.
"Schönberg-Cotta perheen aikakirjat", luki Johanna täti. Hän selaili kirjaa. — Mutta tämähän on romaani. Vie heti kirja takaisin sinne, mistä sen olet tuonutkin. Meidän talossa ei lueta romaaneja.
— Maisteri sanoi, että se on hyvin hauska ja kaunis kirja, änkkäsi
Ulla.
— Lue Raamattua ja rukouskirjaa, siinä on sinulle kyllin lukemista.
— Ja läksyjäsi, säesti Agata täti.
— Minua kummastuttaa suuresti, että maisteri Mennander antaa oppilailleen romaaneja. Se on käsittämätöntä kevytmielisyyttä, toruskeli Sofia täti. Minä takavarikoin kirjan, hän vieköön sen huomenna itse takaisin.
Ullan silmät liekehtivät.
— Se on hyödyllinen kirja, sanoi maisteri, siinä kerrotaan Martti Lutherista ja uskonpuhdistuksesta ja luostareista ja kaikenlaisesta muusta. Eikä maisteri ole kevytmielinen. Tädit ovat vain niin kauhean ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia.
Sofia viittasi ovelle.
— Mene huoneeseesi ja pysy siellä tämä ilta.
Ulla totteli. Pää pystyssä, uhmaavana hän lähti huoneesta. Mutta kun ovi oli sulkeutunut, petti ylpeä ryhti. Hän heittäytyi vuoteelle ja puhkesi kyyneliin.
Sellainen häpeä! Mitä Tikka sanoo, kun hänen täytyy viedä kirja takaisin. Varmaankin loukkaantuu. Ulla ei mitenkään olisi tahtonut häntä loukata.
Hän muisteli vierailuaan maisterin luona. Oli ollut niin hauskaa ja sopusointuista. Pieni, vaatimaton huone — Tikankolo — siksi maisteri veitikkamaisesti silmää iskien sitä nimitti — oli viihtyisä Ullan mielestä. Lattia oli kulunut ja seinäpaperit haalistuneet, sohvassa oli päällys rikkinäinen ja joustimet notkahtivat pahasti istuttaissa, mutta kun tuli paloi takassa, ja Tikka istui keinutuolissa pitkä piippu hampaissa, vanhat tohvelirähjät jalassa, tuntui olo kotoiselta. Ulla ei muistanut ujostella, arastelematta hän kertoi Pikkupappilan juttuja myhäilevälle kuulijalleen. Mutta hauskempi oli kuitenkin kuulla Tikan kertovan koulukaskuja ja nuoruudenmuistelmiaan. Hän kertoi vilkkaasti ja eloisasti ja nauraa hekotti joka jutun jälkeen niin sydämellisesti, ettei toinen voinut olla siihen yhtymättä.
Ja Tikka oli pyytänyt häntä tulemaan toistamiseen, ja hän oli luvannut.
Mutta tämän jälkeen hän ei tietenkään kehdannut enää mennä sinne.
Oi, hän häpesi silmät päästään!
Rakel tuli huoneeseen. Hän toi tarjottimella Ullan illallisen: ruisvelliä, maitolasin ja pari voileipää.
Kiukkuisesti hän viskasi tarjottimen pöydälle tiuskaisten:
— Pöllö, tarvitsiko sinun mennä siitä kirjasta tädeille puhumaan? Olisit ollut vaiti, niin olisimme lukeneet sitä täällä, omassa huoneessamme.
Ulla näytti tyhmistyneeltä.
— Salaako tädeiltä?
— Salaa! Rakel pärskähti kiukkuisesti. On turha lörpötellä kaikkea tädeille, he eivät kuitenkaan ymmärrä meitä nuoria. Mutta sinä olet se vihoviimeinen lörppö, kaikki sinä lavertelet, hyvät ja pahat. Et osaa mistään olla vaiti.
Hän pyörähti äkäisenä kantapäilleen ja poistui.
Ulla niiskutti. Niin — Rakel oli oikeassa. Lörppösuu hän oli. Ei osannut mitään salata. Yhtämittaa tädit saivat nuhtelun aihetta. Mutta Rakelia ei koskaan tarvinnut nuhdella. Rakel oli viisas, viisas ja varovainen. Hän luki yöllä kirjoja, siitä eivät tädit tienneet mitään. Hän syödä mutusteli alinomaa makeisia, mutta tädit eivät sitä huomanneet, hän kävi kaupungilla koulutoveriensa luona tätien poissa ollessa.
Ulla ravisti päätään. Ei, parempi olla lörppösuu ja saada nuhteita kuin salata ja peitellä. Sehän oli tätien pettämistä — — —
Myöhemmin illalla tassutteli Agata täti Sofian huoneeseen.
— Näin, että lampussasi vielä oli tuli, ja arvelin, että mahdollisesti voisimme neuvotella tuosta maisteri Mennanderin romaanista, sanoi hän.
Sofia hätkähti toisen tullessa. Hänen pyöreille, yömyssyn kehystämille kasvoilleen levisi harmistunut ilme.
— Ennätämme siitä huomennakin puhua.
Ja käärien peitettä tiukemmin ympärilleen hän kärttyisesti lisäsi:
— Sulje ovi, siitä tulee vetoa.
Mutta äkkinäisestä liikkeestä suljahti peitteen alta lattialle paksu kirja.
Agata kumartui ottamaan sen.
"Schönberg-Cotta perheen aikakirjat", luki hän kannesta.
Tyhmistyneenä hän tuijotti Sofiaan.
— Luetko sinä romaaneja?
— No entäs sitten? Mitä siinä on töllistelemistä? Elä ole niin hermostuttavan näköinen aivan kuin eksynyt lammas. Täytyy kai minun ottaa selko siitä, minkälainen kirja on, ennenkuin nuhtelen maisteri Mennanderia.
— Luonnollisesti, mutta minun mielestäni me toiset sisaretkin olisimme oikeutetut ottamaan selkoa siitä, millainen kirja on.
— Voit turvallisesti luottaa minun arvostelukykyyni, julisti Sofia arvokkaasti.
Agata poistui. Sulkiessaan oven hän kääntyi sisaren puoleen ja lausui valittavalla äänellä:
— Sinä olet perinyt isän itsevaltiaan luonteen, Sofia.
— Loruja, mutisi Sofia, puhalsi lampun sammuksiin ja asettui mukavaan asentoon pieluksille. — Loruja, mutisi hän uudelleen pimeässä.
Seuraavana päivänä Sofia täti sanoi päivällispöydässä.
— Olen nyt puhunut maisteri Mennanderin kanssa kirjasta, jonka hän eilen antoi Ullalle. Hän on yhä edelleen sitä mieltä, että se on vakavahenkistä ja opettavaista lukemista. Sitäpaitsi — pieni syrjäkatsaus kohtasi Agataa — silmäilin sitä eilen ja huomasin sen siveäksi ja säädylliseksi kirjaksi. Ja koska Ulla on pyytänyt anteeksi sopimatonta käytöstään, unohdamme eilisen kiusallisen kohtauksen.
— Voi, täti, saanko minä lukea sen? Jo tänään, kun on lauantai.
— Eikö Ulla voisi lukea sitä meille ääneen? kysyi Agata täti.
Johanna täti rypisti silmäkulmiaan paheksuvasti.
— Miksikä ei, myönsi Sofia täti.
Kuin puhaltaen Ulla ja Rakel tyhjensivät pöydän päivällisen jälkeen, ja yhtä nopeasti he pesivät astiat. Sitten ottivat tädit käsityönsä, Rakel sytytti tulen uuniin ja Ulla sai noutaa kirjan Sofia tädin huoneesta. Hän avasi, sen juhlamielin ja alkoi lukea.
Johanna täti oli mielenosoituksellisesti vetäytynyt huoneen
perimmäiseen soppeen ja kehräsi huulet tiukasti yhteenpuserrettuina.
Hän ei hyväksynyt sitä, että lauantai-iltoina luettiin muuta kuin
Raamattua tai postillaa.
Mutta illan kuluessa rukin vauhti kävi yhä hitaammaksi, viimein sen surina ihan tyrehtyi. Johanna täti nouti sukankutimen, istui muitten piiriin ja kuunteli hartaana kuvausta Schönberg-Cotta perheen mielenkiintoisista elämänvaiheista.
Ulla ja Rakel lukivat vuoroin. Kumpikin olisi jatkanut lukua yösydämeen, mutta Agata tätiä alkoi haukotuttaa, ja silloin Sofia täti kääri kokoon työnsä sanoen:
— Nyt on maatamenon aika. Sitä ennen laulamme iltavirren.
Ulla sulki kirjan, nouti virsikirjat kirjahyllyltä ja ojensi kullekin omansa sekä Raamatun Johanna tädille.
Täti luki siitä lyhyen luvun ja aloitti sitten kauniilla, hieman vapisevalla alttoäänellään iltavirren, johon muut yhtyivät. Tuli uunissa oli jo kauan sitten sammunut. Ulkona loisti täysikuu, ja kadulta kuului yövahdin yksitoikkoinen huuto: — "Kello on kymmenen lyönyt." Schönberg-Cotta perheen aikakirjat luettiin loppuun neljässä viikossa. Kun Ulla lähti viemään kirjaa takaisin maisteri Mennanderille, kysyi hän tädeiltä, saisiko hän tuoda uuden kirjan. Hän oli nähnyt maisterin kirjahyllyllä erään tutun kirjan, jossa puhuttiin kristittyjen vainosta ja keisari Nerosta ja katakombeista. Liisi oli lukenut sen ja kehunut sitä kamalan kauniiksi ja opettavaksi. Sen nimi oli Helenan perhe.
Sofia täti epäröi, muta Johanna täti virkkoi nopeasti:
— Olen aina halunnut kuulla katakombeista ja kristittyjen vainoista.
Tuo sinä vain kirja tänne.
Mutta silloin sanoi Sofia täti:
— Minun mielestäni on epäkohteliasta, että me lainaamme maisteri Mennanderin kirjoja luettavaksemme, kun ukko itse istuu yksin kotona. Jos te, Agata ja Johanna, olette samaa mieltä, niin kutsumme maisterin tänne lauantaina. Keitämme teetä ja tarjoamme sitä vähää, mitä meillä on ruokasäiliössä. Kai sinulla on jotain vieraalle sopivaa, Johanna?
— Onhan meillä sylttyä ja kinkkua ja se palvattu lampaanreisi, jonka
Ulla toi kotoa. Ja senlisäksi yhtä ja toista muutakin.
— Mutta eikö ole sopimatonta kutsua yksinäinen mies kotiimme vierailulle? lausui Agata täti hämillään. Muistakaa, että olemme kaikki naimattomia. Ei kai maineemme voi hänen käynnistään kärsiä?
Johanna täti naurahti kuivasti.
— Sen puolesta ei ole vaaraa. Mehän olemme vanhoja ihmisiä kaikki tyyni.
— Olet epähieno, Johanna, huomautti Agata loukkaantuneena. Minähän olen vasta vähän yli neljänkymmenen.
— Neljänkymmenenkahdeksan-vuotias ensikuussa, mutisi Johanna täti.
Sofia istui kädet ristissä helmassaan.
— Arvelen, sanoi hän painokkaasti, että Agata ei tällä kertaa ole aivan väärässä. Nuorison kasvattajina emme saa antaa aihetta pienimpäänkään juorupuheeseen. Me kutsumme everstinnan ja Fransiskan tänne. Everstinna on vanha, naimisissa ollut ihminen ja soveltuu hyvin esiliinaksi.
Lauantai-iltana paloivat lamput kirkkaasti tätilän mataloissa suojissa. Everstinna saapui Fransiskan käsivarressa huohottaen, Caesar sylissään. Hän kävi aniharvoin vieraisilla, tällainen kävely pihan yli oli jo koko voimainponnistus. Maisteri oli pukeutunut parhaimpiinsa, takki oli entistään tarkemmin harjattu, saappaat kiilsivät ja musta kaularuusuke oli parsittu.
Tädit vastaanottivat vieraansa kaikella vanhanaikaisen käytöstavan vaatimalla kohteliaisuudella. Oli hupaista nähdä, miten sirosti molemminpuolin kumarrettiin, miten arvokkaasti vieraat purjehtivat saliin, jonka huonekaluista karttuunipäällykset oli illan kunniaksi poistetut, ja miten kankeasti keskustelu kävi.
Mutta everstinna Pfefferiä ei kauan voinut sitoa kankeihin muotoihin. Eikä maisteria liioin. Pian nämä kaksi olivat vilkkaassa keskustelussa, ja ensimmäisen kahvikupin tyhjennettyään säestivät toiset heitä.
Ja kun tytöt olivat pesseet kupit, tulivat he sisään, käsityöt otettiin esiin ja maisteri avasi kirjan. Hänellä oli ilmehikäs, taipuisa ääni, ja rakkaus, joka hänessä asui kaikkea kaunista kohtaan, ilmeni siinä hartaudessa ja lämmössä, jolla hän luki. Tosin oli lukeminen kärsivällisyyttä koettelevaa, sillä tuon tuostakin hänet keskeytettiin. Milloin ei everstinna kuullut oikein, milloin täytyi Sofia tädin tuoda esille inhonsa ja paheksumisensa Neron julmuuden ja Tigellinuksen kavaluuden johdosta, tai huokaili Agata tädin hellä sydän myötätunnosta kärsivää Helenaa kohtaan.
Johanna täti, joka kulki edestakaisin keittiön ja ruokailuhuoneen väliä, pysähtyi tuon tuostakin kuulemaan lukijan soinnukasta ääntä.
Ja maisteri luki edelleen. Hänen suuret viisaat silmänsä säteilivät hiljaista tyydytystä. Rakastaen taidetta hän iloitsi saadessaan opastaa sen taikapiiriin toisiakin. Kirja oli keskinkertainen, suuren taiteen siivet siltä puuttui, mutta saattoihan se hetkeksi ihmiset unohtamaan arkipäiväiset huolensa.
Ullan silmät säteilivät onnesta. Hän tunsi rakastavansa Tikkaa. Miksi? Sitä hän ei osannut itselleen selvittää. Kuka oli maisteri? Vanha, lapsellinen opettaja, jolle kaupungissa naurettiin hänen omituisuutensa ja liiallisen, useinkin harhaan osuvan avuliaisuutensa tähden. Epäkäytännöllinen ihmisparka, jonka purtta ohjasi vain kaksi korkealla vilkkuvaa johtotähteä: kauneudenkaipuu ja ihmisrakkaus.
Ullan siitä tietämättä saavutti maisteri Mennander tänä iltana kolme uskollista ystävää. Tädit tekivät itsekukin illan kuluessa oman johtopäätöksensä hänen suhteensa.
Sofia tädin sydämeen hän oli jo aikaisemmin päässyt homeopatiansa avulla, jonka parannuskeinot nyt olivat voittaneet tädin järkähtämättömän mielisuosion. Agata täti mieltyi hänen ilmehikkääseen ääneensä ja hyvään sydämeensä. Mutta Johanna tätiin hän vaikutti etupäässä sillä, että täti huomasi hänen olevan naisellisen avun tarpeessa. Tämä juro, ulkonaisesti niin jäykkä ja kalsea nainen omisti näet äidin lämpimän, uhrauksiin alttiin sydämen. Ja maisteri sai sittemmin useasti syytä ihmetellä salaperäistä kättä, joka korjaili ja lisäsi hänen vaillinaista vaatevarastoaan.
Lukuiltoja jatkettiin syksyn ja talven pitkään. Maisterin ilo oli suuri, kun hän Helenan perheen lopetettuaan sai tuoda naisille Dickensin David Copperfieldin. Johanna täti tosin vastusteli. Kunpa ei kirja vain olisi liian maailmallinen. Mutta hän jäi kuuntelemaan alkua nähdäkseen, minkä hengen lapsia se oli. Ja vaikka hänen mielestään kirjaa ei voinutkaan lukea hengelliseen kirjallisuuteen, hän kuitenkin istui muitten mukana saadakseen tietää, minkä rangaistuksen nuo "ihmishirviöt" veli ja sisar Murdstone saivat ja miten pikku Davy lopulta suoriutui elämässä.
Kuolematon Dickens! Sinun kynäsi piirto sai ankarat tiukat piirteet pehmenemään, se sai vapauttavan naurun raikumaan arkihuolten katkeroittamilta huulilta ja kutistuneet aivot näkemään elämän moninaisuuden. Miten sydämellisesti nauroikaan Agata täti Mr Micawberin mahtipontiselle olennolle, miten hartaasti seurasi Johanna täti Davyn ja lapsellisen Doran kohtaloita, miten katkerasti vihasi Sofia täti Uriah Heepia ja miten vuolaat olivatkaan Fransiska neidin kyyneleet Emilyn onnettomuuden johdosta, miten lämpimästi ihaili Rakel suloista Agnesta!
Mutta syvemmin kuin kukaan muu kärsi ja iloitsi Ulla. Hänelle oli David Copperfield elämys, ihmeellinen ja ihana. Eikä hän koskaan vanhemmalla iällään ottanut tätä kirjaa käsiinsä elämättä uudelleen samaa selittämätöntä tunnelmaa, joka valtasi hänen lapsenmielensä marraskuisena iltana, kun kattolamppu säästeliäästi valaisi tätien harmaita hiuksia ja vanhenevia piirteitä, maisterin lempeitä silmiä, Rakelin jännittyneitä kasvoja, everstinnan muhoilevaa olentoa ja Fransiska neidin kalpeata hymyä.