VIIDESTOISTA LUKU.
— Aiotko mennä ulos, Mark? kysyi Joju. Mark oli tullut huoneeseen, rullaluistimet riippuivat käsivarrella, soma samettilakki oli hiukan keikailevasti tummilla kiharoilla, silmät sädehtivät.
— Etkö voisi jäädä kotiin minua hauskuttamaan? On niin ikävää aina istua sisällä. Pelattaisiin tammea tai kuustoistapeliä.
Mark epäröi. Hän katseli Jojun kuihtuneita kasvoja ja käpristynyttä vartaloa. Katseli ulos kirkasta päivänpaistetta ja teki päätöksensä.
— On niin kaunis ilma, tahtoisin koetella uusia luistimiani. Kun olen tullut takaisin, pelaan kanssasi. Auf Wiedersehen!
Hän heilutti hattuaan ja astui reippain askelin ovelle.
Joju katseli vihamielisesti hänen jälkeensä. Häntä ärsytti nähdä toista niin terveenä, voimakkaana.
Sellainen itsekäs poika!
— Sinä et saa mennä, Mark, huusi hän kiivaasti. Mark käännähti nopeasti.
— Enkö saa? Sinäkö minua komennat? Molemmat pojat mittelivät toisiaan vihan vimmoissaan. Mark oli punainen, Joju kalpea.
— Noin koppava et ollut Harjulassa, huusi Joju, syödessäsi minun tätini armoleipää. Silloin sait kiltisti totella.
Mark heitti päätään ylimielisesti.
— Ajat ovat muuttuneet. Silloin olit sinä rikas ja minä köyhä, nyt — — —.
Hän ei lopettanut lausettaan, kiivaalla käden liikkeellä hän avasi oven ja syöksyi ulos.
Samassa astui Noora nopein askelin sisään viereisestä huoneesta. Joju kääntyi sisareensa.
— Kuulitko, Noora? huusi hän, kuulitko? Hän aikoi sanoa, "nyt sinä olet köyhä ja minä rikas." Minä olen niin suuttunut häneen että — —
Jojun kiukku puhkesi voimattomiin kyyneliin. Nooran suun ympärillä oli ankara piirre ja silmissä synkkä palo. Hän silitti Jojun päätä.
— Elä huoli itkeä, ystäväni. Mark on ajattelematon poikanulikka.
— Hän on ilkeä, nyyhki Joju, aina hän minua kiusaa. Voi Noora, kuinka hauskaa me pitäisimme, ellei häntä olisi. Sinä ja minä ja pikku Gretel kolmisin vain.
— Entä Fred? sanoi Noora nuhtelevasti.
— Niin tietysti Fred myöskin. Mutta ei Markia. Et sinäkään hänestä pidä, sen olen kyllä huomannut.
— Erehdyt, Joju, Mark on Fredin poika, et saa noin puhua.
Joju venytti huuliaan kuin pieni pahankurinen lapsi.
— En usko, että hän on Fredin poika. Se on vain satua. Fred on typerä, kun uskoo sitä.
— Sinä puhut minun miehestäni, Joju, sanoi Noora.
Hänen äänensä koetti olla ankara, mutta poika ymmärsi hyvin, että sisar ei tarkoittanut totta.
— Sinun pitää rangaista Markia, jatkoi Joju itsepintaisesti. On väärin, että hän saa loukata minua. Olen sairas ja minua pitäisi säästää, mutta Mark vain kiusaa minua lakkaamatta. Oi, tahdon kotiin äidin luo. Olen niin sairas ja onneton. Ja hän purskahti uudelleen katkeraan itkuun.
— Rakas Jojuseni, huudahti Noora säikähtyneenä. Elä itke. Mark saa pyytää sinulta anteeksi. Sano, tahtoisitko lähteä ajelemaan. Lähdemme Tiergarteniin.
Jojun kasvot kirkastuivat.
— Sinä ja minä kahden.
Noora nyökkäsi.
— Me kaksi vain. Mutta tule nyt katsomaan Greteliä.
Eteisestä kuului askelia. Talon isäntä palasi tehtaasta. Joju pyyhki nopeasti kyyneleet silmistään. Siitä huolimatta Fred Hassel heti huomasi, että poika oli itkenyt.
— Mikä hätänä? kysyi hän hyväntuulisesti.
Noora vastasi veljensä puolesta. — Pientä kinaa poikien välillä.
— Taasko? Tapelkaa, kukonpojat, mutta elkää itkekö, yritti Fred kääntää leikiksi.
Joju poistui huoneesta, mutta Noora lausui jäykästi:
— Joju on liian herkkätunteinen, hänen ei pitäisi kiinnittää huomiota siihen, mitä Mark sanoo.
Fred Hassel teki kädellään väsyneen liikkeen päätään kohti.
— Antakaamme poikien kinailla, Norchen. Sellainen on heidän tapansa.
— Mutta hän puhuu halveksivasti veljeni riippuvaisesta asemasta perheessämme. Ja sitä on ikävä kuulla.
Fred Hasselin kasvot synkistyivät.
— Se on pahasti. Mark on ajattelematon pojanviikari ja ylimielinen myös. Anna hänelle anteeksi, Noora. Ja minä puolestani tulen häntä siitä ankarasti rankaisemaan.
Mark myöhästyi päivälliseltä. Hän tuli sisään punaposkisena, kihara tukka hiestyneenä, ja silmät sädehtien. Fred Hassel loi häneen ankaran silmäyksen, mutta säpsähti. Miten olikaan poika Maria-vainajan näköinen!
Mark astui Jojun luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi matalalla äänellä:
— Tuohon käteen, Joju, olin aasi ja idiootti. Annathan anteeksi.
Joju katseli häntä nyrpeänä, mutta ei antanut kättään.
— Oletko taas käyttäytynyt pahoin Jojua kohtaan? Olen hyvin ihmeissäni siitä, ettet opi ihmisiksi.
— Voi, isä, niin minäkin olen, sanoi Mark katsellen samalla isäänsä hellyttävästi. Häpeän kauheasti.
Fred Hasselin katsanto oli jo koko lailla lempeämpi. Mutta Noora jäykistyi. Hänelle oli Markin kevytmielinen tapa käsitellä vakavia asioita vastenmielinen. Isän olisi pitänyt rangaista häntä lujalla kädellä, mutta sensijaan hän heti taipui, kun Mark tekeytyi nöyräksi ja veikeäksi.
Joju istui edelleen ynseänä.
— No Joju, sanoi Fred Hassel vakavasti, etkö näe, että Mark ojentaa kätensä sinulle. Tehkää sovinto ja olkaa hyvät ystävät.
Joju loi kysyvän katseen sisareensa. Tämä istui silmät alas luotuina,
Joju tarttui Markin käteen ja mutisi jotain.
Tyytyväisenä Mark istuutui paikalleen ja alkoi vilkkaasti kuvata hauskaa luistinretkeään.
— Kun sinä, Joju, tulet terveeksi, sanoi hän, menemme yhdessä luistelemaan.
Noora tunsi piston sydämessään. Hän tiesi, että Joju rukka ei enää koskaan voisi toisten poikain lailla urheilla. Lääkäri ei antanut suuriakaan toiveita siitä, että hänen selkänsä paranisi. Korkeintaan senverran, että hän suurinta varovaisuutta noudattaen saattoi pysyä siinä kunnossa, missä nyt oli. Hän loi vihamielisen katseen poikapuoleensa. Siinä hän istui niin terveenä, notkeana ja itsetietoisena vinoselkäisen, kalpean Jojun vieressä. Ja Fredin silmät loistivat isällistä ylpeyttä ja rakkautta.
Päivällisen jälkeen sanoi Hassel Markille:
— Tule huoneeseeni, minulla on sinulle puhuttavaa.
Hän sulki oven, istuutui ja viittasi Markia luokseen.
— Sinä kai ymmärrät, poikani, että sinun on oltava erityisen hienotunteinen Jojua kohtaan. Monestakin syystä. Hän on vieraamme, senlisäksi minun vaimoni, siis sinun äitisi, veli ja lopuksi sairas ja kivulloinen, joten hän jo sellaisenaan on erikoisasemassa. Toivon, että minun poikani ei koskaan unohda itseään siihen määrin, että loukkaisi kotinsa vierasta tai solvaisi sairasta. En vaadi sinusta malli-ihmistä, monen mielestä saat ehkä kehittyä liiankin vapaasti, mutta tahtoisin teroittaa mieleesi tämän elämänohjeen: ole aina gentlemanni, herrasmies. Gentlemanni jokaisessa elämän tilanteessa.
Mark seisoi ääneti, taistellen mielenliikutustaan vastaan.
— Minä koetan muistaa, mitä olet sanonut, isä, sai hän viimein sanotuksi.
— Hyvä on. Mene nyt Jojun luo hauskuttamaan häntä.
Markin poistuttua istui Hassel tuokion kasvot käsiin kätkettyinä. Pari syvää huokausta Kohosi hänen rinnastaan. Sitten hän hitaasti nousi ja astui kirjoituspöytänsä luo. Sen oikeanpuolisesta laatikosta hän otti esille lippaan. Pontta painamalla aukeni lipas. Se sisälsi kellastuneita kirjeitä ja valokuvan. Kuva oli nuoren naisen, jolla oli tummat unelmoivat silmät ja ohimoilla kähertyvä tukka. Hassel katseli kauan kuvaa. Hän muisti ensimmäisen kotinsa, jossa nuori nainen oli emännöinyt. Köyhä ja vaatimaton oli koti ollut, ahertaa yli voimiensakin oli nuori vaimo saanut ja sitten — kun elämä viimein valkeni, oli hän saanut surmansa.
Hasselin huulet liikkuivat:
— Maria, nuoruuteni rakastettu.
Noora oli astunut hiljaa huoneeseen.
— Häiritsenkö? kysyi hän.
Hassel sulki lippaan ja sysäsi sen laatikkoon.
— Et lainkaan.
— Kai muistat, että meidän on mentävä teatteriin tänä iltana? sanoi
Noora.
— Teatteriinko? Emmekö olisi kotona tänä iltana, Norchen? Olen hiukan väsynyt.
Noora näytti ikävystyneeltä. — Sepä sattui sopimattomasti. Olin luvannut Hagemanneille, että tulisimme. Tänä iltana näytellään Egmont.
— Lähde sinä yksin. Minä tulen myöhemmin, kun olen hiukan levännyt.
Noora poistui ääneti ja palasi kantaen pientä hopeatarjotinta, jolla oli lasi ja kirkkaasti tahkottu pullo. Hän laski sen pöydälle.
— Tässä on madeiraa. Ehkä se sinua virkistää. Minä menen nyt pukeutumaan. Olisin mielelläni jäänyt kotiin, mutta lupasin Hagemanneille. Tulethan varmasti myöhemmin?
— Kyllä, ystäväni.
Hassel sulki silmänsä ja nojausi väsyneenä tuolinselkämykseen. Hän oli kohottanut toisen käden sydämelleen.
— Tämä ei käy, kuiskasi hän, huomenna menen lääkärille. Mutta ennen kaikkea on minun pidettävä huoli Markin tulevaisuudesta.
Hän otti paperiarkin, tarttui kynään ja alkoi nopeasti kirjoittaa. Tuon tuostakin kohosi käsi sydämelle ja kasvot vääntyivät tuskasta. Mutta hän kirjoitti paperin valmiiksi.
Ovelle koputettiin.
Hassel painoi sinettinsä paperiin.
— Sisään, huusi hän päätään kääntämättä.
Joju nilkutti huoneeseen.
— Noora pyysi lähtiessään, että tulisin muistuttamaan lankoa, jos lanko unohtaisi mennä häntä noutamaan teatterista.
Hassel silmäili kelloansa.
— Onkin jo aika. Kello on kymmenen.
Hän valmistui kiireesti lähtemään.
— Mutta miksi sinä, pikkumies, et ole vielä vuoteessa?
Joju punastui loukatusta ylpeydestä. Hänkö pikkumies? Hän tiesi ja ymmärsi enemmän kuin Mark, joka ei välittänyt muusta kuin viulustaan ja urheilusta. Mutta ihmiset luulivat voivansa sanoa mitä tahansa sellaiselle, joka oli raihnas.
— Lupasin Nooralle pitää huolta siitä, että lanko ei unohtaisi. Istuin tuolla salissa odottamassa.
Hassel ei huomannut pojan nyreätä äänen sävyä. Hän laski ystävällisesti kätensä hänen päälaelleen.
— Taidat pitää paljon sisarestasi?
— Kyllä, vastasi Joju yksikantaan.
Luuliko lanko, että hän rupeaisi kertomaan toisille, kuinka paljon hän
Nooraa rakasti?
Hassel taputti häntä.
— Se on oikein, Joju. Ja nyt minä lähden. Hyvää yötä. Mene nukkumaan, olet jo valvonut liiankin kauan.
Joju aikoi poistua toisesta ovesta. Mutta sivuuttaessaan kirjoituspöydän osui hänen katseensa Hasselin sinettiin, joka oli jäänyt pöydälle. Se oli vanha, kallisarvoinen esine, jonka Hassel oli saanut Amerikassa eräältä vanhalta kanadalaiselta. Varsi kuvasi intiaania, joka tomahawki pystyssä hyökkää eteenpäin notkein liikkein. Joju läheni uteliaana pöytää ja tarkasteli sinettiä joka puolelta, laskiessaan sen paikoilleen hänen katseensa sattui paperiin, ja huomasi siinä Markin nimen.
— Mitä hän Markista kirjoittaa? Joju kumartui paperin yli ja alkoi lukea.
KUUDESTOISTA LUKU.
Pieni kalpea auringonsäde leikitteli matolla Kaunialan arkihuoneessa. Kristiina täti ja Minna istuivat ahkerassa työssä. Liinavaatevarasto oli tarkastettava pesun jäljiltä, paikat parsittava, repeämät korjattava. Minna kätki haukotuksen kapeaan kouraansa.
Kristiina täti oli väsymättömän tarmokas. Olisi ollut paljon ihanampaa houkutella Ulrik mukaan pienelle ajoretkelle, kun kerran pitkästä ajasta oli tällainen kirkas talvipäivä. Mutta koska Kristiina täti ei hievahtanut työnsä äärestä, oli hänenkin kärsivällisesti pistettävä neulaa.
Ulrik Schöring istui mukavasti korkeaselkäisessä nahkatuolissa, iso bernhardilaiskoiransa jalkain juuressa. Postinkuljettaja toi postilaukun ja ojensi sen isännälle.
Ulrik avasi laukun.
— Sanomalehti, pari kirjettä ja — sähkösanoma. Keneltä?
Hän repäisi auki sähkösanoman. Minna huudahti heikosti nähdessään miehensä kasvojen äkkiä vaalenevan.
— Mitä on tapahtunut?
— Fred Hassel on kuollut.
— Fred Hassel!
Molemmat naiset pudottivat työn käsistään. Minna riensi miehensä luo ja laski lohduttavasti kätensä hänen olalleen.
— Ulrik rakkaani, olen niin pahoillani.
— Mihin tautiin hän kuoli? kysyi Kristiina täti.
— Tuohon vanhaan sydänvikaansa. Hän kärsi siitä jo Amerikassa, ja se paheni luonnollisesti vaimon ja lapsen katoamisen jälkeen.
Hän peitti kasvot käsiinsä.
— Hassel poissa — old fellow — mutisi hän. Sitten hän hillitsi itsensä. Minna, sinä ja minä lähdemme Berliiniin tukemaan hänen leskeään.
— Ja Markia, sanoi Minna pyyhkien kyyneleen silmästään.
— Luulenpa, että poika on enemmän lohdutuksen tarpeessa kuin Noora, mutisi Kristina täti.
Minna loi moittivan katseen vanhaan tätiin. Hän ei käsittänyt tämän vastenmielisyyttä Nooraa kohtaan.
Jo seuraavana päivänä Ulrik ja Minna matkustivat Helsinkiin jatkaakseen sieltä matkaa Berliiniin. He tapasivat Nooran rauhallisena ja arvokkaana. Surupuvussa hän näytti Minnaa paljon vanhemmalta, vaikka he olivatkin yhdenikäiset.
Minna itki haikeasti sulkiessaan ystävättären syliinsä.
— Oi, Noora, nyyhkytti hän, olen niin suruissani tähtesi, lemmikkini, niin sanomattoman suruissani.
— Kiitos, Minna rakas, lausui Noora. Hän suuteli viileästi Minnaa poskelle ja irtaantui sitten rauhallisesti hänen syleilystään.
— Olen kiitollinen, että tulitte, hän ojensi kätensä Ulrikille. Fred kuoli niin, äkkiä, pelkään, että hänen asioissaan on koko lailla järjestämistä. — Olen pahoillani, ettei täällä ole kaikki niin mukavasti kuin soisin. Fred suunnitteli kyllä huoneistomme laajentamista, mutta se jäi kesken, kuten niin moni muukin seikka, lisäsi hän vieden vieraansa heille varattuun huoneeseen.
— Tässä, Minna, on kampauspöytäsi, pelkään, että siitä puuttuu yhtä ja toista tärkeätä, johon sinä olet tottunut. Ja tässä on kylpykomeronne. Sen Fred teetti vähän ennen kuolemaansa. Se on amerikkalaista tyyliä. Ja nyt eroamme hetkeksi. Kello yksi syömme toisen aamiaisen. Sitä ennen on minun vielä vastaanottaminen surukäyntejä.
Hän nyökkäsi levollisesti tummatukkaista päätään ja poistui.
Minna vaipui uupuneena mukavaan nojatuoliin ja katseli Nooran jälkeen, kunnes ovi sulkeutui. Miten Noora oli muuttunut! Niin vieraaksi. Ja miten ihmeellisen hyvin hän hillitsi surunsa. Se johtui tietysti hyvästä kasvatuksesta.
— Eikö sinusta Noora ole kehittynyt ja kasvanut sielullisesti? kysyi hän mieheltänsä.
Ulrik Schöring ei vastannut. Hän istui alakuloisissa mietteissä.
Fred Hassel oli niin usein pyytänyt häntä tulemaan Berliiniin vierailulle hänen kotiinsa. Nyt hän oli täällä, mutta ystävä oli poissa. Uskollinen, kelpo sydän oli laannut sykkimästä.
Ovea raoitettiin, kalpeat pojankasvot kurkistivat huoneeseen.
— Mark!
He olivat unohtaneet hänet! Poika pysähtyi kynnykselle. Hän oli kasvanut ja laihtunut. Suurissa, tummissa silmissä oli pohjattoman surullinen katse.
Tällä hetkellä Minna muisti Kristiina tädin sanat: "Pelkäänpä, että
Mark on enemmän lohdutuksen tarpeessa kuin Noora."
Minna veti pojan luokseen. Mark epäröi hetken. Sitten painoi hän päänsä
Minnan olkapäälle ja puhkesi hiljaiseen, kiihkeään itkuun.
Minna siveli hänen kiharoitaan.
— Rakas pikku Mark. Oma ystäväni, elä itke niin kovin katkerasti. Isän on nyt hyvä.
— Ei ole enää isää, ei mitään isää, nyyhkytti Mark.
— Mutta Mark, onhan sinulla äiti —? Minna tunsi pojan kiinteän otteen höltyvän — ja olemmehan me sinulla, Ulrik setä ja minä ja Pikkupappilan pastorin rouva ja kaikki muut ystäväsi Suomessa.
Päivällispöydässä saivat Noora ja Ulrik Schöring pitää huolen keskustelusta. Minna istui ääneti mieli ankeana. Hän tutkisteli Markin kalpeita kasvoja ja ihmetteli itsekseen. Mikä poikaa vaivasi? Hän suri syvästi isän kuolemaa, se oli selvä, mutta noissa kapeissa, laihtuneissa kasvoissa luki jotain muutakin kuin pelkkää surua. Niissä oli sama vieras, itseensäsulkeutunut ilme, joka Minnalle oli tuttu niiltä ajoilta, jolloin Mark oli kasvattina Harjulassa. Juuri tuonnäköinen hän oli silloin, kun Minna hänet yllätti vanhassa ladossa, minne hän oli kätkeytynyt Harjulasta karattuaan.
Noora kutsui palvelijan luokseen ja sanoi puoliääneen: — Viekää veljelleni tarjottimella ruokaa. Hän ei jaksa tulla syömään.
Ja Minnan puoleen kääntyen hän virkkoi:
— Tahdotko tulla katsomaan vauvaani?
Valoisassa, somasti kalustetussa huoneessa kohosi keski-ikäinen, valkoiseen esiliinaan ja päähineeseen puettu hoitajatar kunnioittavasti seisomaan, kun naiset astuivat sisään.
Kehdossa jokelteli parin kuukauden vanha kirkassilmäinen lapsi.
— Onko baby ollut rauhallinen, Miller? kysyi Noora saksankielellä.
— Kyllä, armollinen rouva. Hän on syönyt ja nukkunut hyvin.
— Entä miten jaksaa veljeni?
— Hän valittaa väsymystä ja tahtoo pysyä vuoteessa vielä tänään.
— Joju on sairas, selitti Noora Minnalle. Fredin kuolema koski häneen syvästi. Joju on aina ollut erikoisen herkkätunteinen. Aivan toista lajia kuin Mark.
Hän nosti lapsen syliinsä.
— Eikö hän ole soma, Minna? Pikku Margareetani, hän tulee meidän sukuun. Tyyran näköinen, eikö totta?
Noora suuteli lasta, ja ensimmäisen kerran päivän kuluessa Minna huomasi nuoren lesken mielen järkkyvän. Hän laskeutui polvilleen kehdon ääreen, painoi päänsä lapsen pielukselle ja puhkesi itkuun.
— Pieni isätön tyttöni!
Mutta hän tointui pian ja oli jälleen sama rauhallinen, arvokas Noora kuin aina ennenkin.
Mark oli hiipinyt toisten mukana huoneeseen. Murjottava ilme oli hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän astui kehdon luo ja taputti hellästi pienokaisen poskia.
Noora työnsi pojan käden kiivaasti syrjään.
— Et saa, sanoi hän kovasti. Olenhan kieltänyt sinua koskettamasta lasta. Ja kääntyen Minnan puoleen hän lisäsi: — Mark laiminlyö usein pestä käsiään. Hän voisi tartuttaa vauvaan jonkun taudin.
Mark oli nopeasti vetäytynyt syrjään.
— Ei minussa ole mitään tautia, puuskahti hän heittäen päätään uhkamielisesti taaksepäin. Miksi en saa hyväillä pikku siskoa?
— Vauva ei ole sinun lelusi. Ja mene nyt ulos. Räätäli tulee heti koettamaan pukuasi.
Mark poistui ynseänä, Noora kääntyi kiivaasti ystävänsä puoleen.
— Et voi uskoa, Minna, miten uppiniskainen ja taipumaton hän on. En ymmärrä, miksi Jumala on pannut sellaisen taakan hartioilleni antaessaan tuon pojan kasvatuksen huolekseni. Niin kauan kuin Fred eli, saatoin sen kestää, vaikka Fred rukka olikin kovin heikko hänen suhteensa. Mutta nyt on poika käynyt entistään vaikeammaksi käsitellä.
— Oletko koettanut kohdella häntä lempeästi, sanoi Minna vakavasti.
Markilla on uhmaileva luonne, se on kyllä totta, mutta me
Pikkupappilassa huomasimme, että häntä voi helposti ohjata hyvällä.
Noora pudisti päätään.
— Rakas Minna, te olette kaikki herttaisia ihmisiä Anna tädistä alkaen, mutta salli minun sanoa, lastenkasvatuksesta ette ymmärrä paljon. Mark on laiska, niskoitteleva ja huolimaton. Hän tarvitsee vakavan ja johdonmukaisen kasvatuksen, muutoin hänestä tulee hutilus. Minä aion kasvattaa hänestä miehen enkä hempeämielistä kaunosielua. Jumala antaa kyllä minulle voimia siihen. Me Örnfeltit olemme tottuneet seuraamaan omantuntomme ääntä.
Minna katseli miettivästi ystäväänsä. Oliko Noora ehkä oikeassa? Nyt niinkuin niin monta kertaa ennen jo naisopistossa hänestä tuntui Noora häntä itseään kypsyneemmältä ja lujemmalta. Hän oli aina ihaillut ystävän vankkoja periaatteita. Mutta jotain Nooralta puuttui. Mitä?
— "Ja jos sinulta puuttui rakkautta, et sinä mitään olisi."
Minna säpsähti. Paraillaanko hän tässä arvosteli ystäväparkaansa?
Lohduttaa hänen tuli häntä, ei kylmästi arvostella.
— Tule, Minna, sanoi Noora. Gretel nukkuu. Ja sinun on myös levättävä.
— Entä sinä! Sinä kai tarvitset lepoa enemmän kuin minä.
— Minä aion valvoa Fredin luona tämän viimeisen yön.
— Salli minun ja Ulrikin valvoa kanssasi, pyysi Minna ujosti.
Tekisimme sen niin mielellämme.
Paksut kynttilät Fred Hasselin paarien ympärillä olivat sammuneet, kun Ulrik Schöring, joka Minnan ja Nooran kanssa oli valvonut, nousi ja veti syrjään uutimet. Kalvas aamuvalo tunkihe sisään ikkunasta.
— Nyt teidän molempien täytyy mennä levähtämään, sanoi hän. Ennätätte vielä nukkua pari tuntia, ennenkuin lähdemme haudalle.
Minna ja Noora tottelivat vastustelematta. He olivat kumpikin äärimmäisen väsyneet.
Ulrik katseli liikutuksen vallassa vainajan kasvoja. Hän muisteli heidän yhteistä taisteluaan kaukana onnen kilpakentällä, jossa mies sortui tai voitti. Muisteli ystävän pelastavaa kättä, joka ohjasi häntä lujasti ja vakavasti. Muisteli myös synkkiä hetkiä, joita vastaan hän, Ulrik Schöring oli taistellut, kun surulliset muistot valtasivat Fred Hasselin mielen.
Pidätetty nyyhkytys herätti hänen huomionsa. Sopesta, raskaiden uudinten takaa se kuului.
Ulrik astui sinne ja kohottaessaan uutimia hän näki Markin kyyristyneenä nurkassa suuren kirjakaapin suojassa. Hän näytti kurjalta, kasvot olivat surusta vääntyneet ja kyyneleet olivat piirtäneet likaisia juovia poskille, joita hän ehkä unissaan oli hieronut.
— Mutta Mark, mitä sinä täällä teet?
— Minä — minä tahdoin myös valvoa isän luona, vastasi poika. Hän oli niin väsynyt, että horjui.
— Mene nyt heti paikalla nukkumaan, sanoi Ulrik.
— Ulrik setä, ethän sano mitään hänelle. Lupaathan, ettet kerro, rukoili Mark. — Hän olisi siitä vihoissaan, mutta minun täytyi, minun täytyi saada olla täällä isän luona.
Ulrik nyökkäsi.
— Mutta mene nyt lepäämään. Muuten et jaksa tulla haudalle.
Mark loi vielä viimeisen pitkän katseen isän rauhallisiin kasvoihin.
Sitten hän hiipi huoneesta pää painuksissa.
* * * * *
Fred Hassel lepäsi kummun alla. Hautajaiset ja niihin liittyneet huolet olivat ohi. Raskas rauha lepäsi painostavana kodin yllä.
Minna ja Ulrik valmistautuivat kotimatkalle. Minna ikävöi takaisin Kaunialaan, Noora ei häntä kaivannut, hän kantoi surunsa tyynesti ja rauhallisesti. Hasselin lakimies hoiti asiat, ja Noora avusti häntä muitten kanssa neuvottelematta. Ulrik Schöring oli myös tarjonnut apuaan, Noora kiitti, mutta ei turvautunut häneen.
Schöring oli levoton Markin puolesta. Olikohan Hassel muistanut laillistuttaa pojan oikeudet?
Kauan epäröityään hän iski suoraan asiaan, Noora kohotti silmäkulmiaan kuin kummastuneena, ja Ulrik tunsi käyttäytyneensä epähienosti hänen silmissään.
— Fred ei ole jättänyt mitään määräyksiä kasvattipoikansa suhteen.
Minulla ei ole muuta osviittaa kuin oma järkeni ja omatuntoni.
— Kasvattipoika, Noora, onko Mark mielestäsi vain Fredin kasvattipoika?
— On.
Nooran vastaus oli lyhyt ja jyrkkä.
— Mutta Fred oli vakuutettu siitä, että Mark oli hänen oma poikansa.
— Minä en koskaan siinä asiassa ymmärtänyt Frediä. Ja luulen, että Fred itsekin viime aikoina epäili erehtyneensä. On ymmärrettävää, että hänen rakkauttakaipaava yksinäinen sydämensä kiintyi poikaan omituisen yhdennäköisyyden nojalla. Mutta se, että pojalla sattui olemaan Fredin vaimo vainajan silmät tai nenä, ei vielä riitä vakuuttamaan minua. Ja kuten sanottu, Fred tuskin enää tultuaan pikku Gretelimme isäksi itsekään uskoi romanttista haavettaan. Muutoin hän kai olisi tehnyt jotain määräyksiä pojan suhteen.
— Fred kirjotti kuitenkin viimeisessä kirjeessään minulle selvin sanoin, että hän oli päättänyt antaa Markille täydet lapsen oikeudet — perintöönkin nähden, lausui Ulrik vastenmielisesti.
Noora suoristi vartaloaan.
— Sitä minun on vaikea uskoa. Missään tapauksessa hän ei sitä ole tehnyt. Minulla ei siinä suhteessa ole minkäänlaisia velvollisuuksia, Fredin tähden kasvatan Markin, kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi. Mutta en aio suostua siihen, että hän pyrkii minun — meidän tyttäremme vertaiseksi. Minulle on hän aina oleva vain löytölapsi, joka Fredin herkkäuskoisuuden nojalla on kohonnut väärään asemaan. Lapsen oikeuksia en koskaan aio myöntää hänelle.
Ulrik ei enää jatkanut keskustelua, Noora näytti taipumattomalta. Hänen kantaansa ei voinut järkyttää. Ja hän oli oikeassa. Todistuksia puuttui. Kukaan ei voinut pakottaa häntä tunnustamaan Markia, kun ei pojan isä ollut sitä tehnyt. Olihan jo paljon sekin, että Noora lupasi edelleen pitää huolta pojan kasvatuksesta.
Siitä huolimatta hän tunsi mielensä apeaksi poistuessaan Hasselin entisestä työhuoneesta, jossa keskustelu oli tapahtunut.
Noora jatkoi hänen lähdettyään keskeytynyttä työtään Fredin papereita järjestellen. Mutta hänen otsansa oli rypyssä ja huulensa lujasti yhteenpuserretut.
Ei kumpikaan huomannut, että ovi viereiseen huoneeseen oli raollaan, että nurkassa suuren palmun suojassa istui kalpea poika. Poika, jonka aivoissa takoi säälimättömät sanat:
"Fred tuskin itsekään enää tultuaan pikku Gretelin isäksi uskoi romanttista haavettaan. Muutoin hän kai olisi tehnyt jotain määräyksiä pojan suhteen."
Ja vielä:
— "Minulle on hän aina oleva vain löytölapsi, joka Fredin herkkäuskoisuuden nojalla on kohonnut väärään asemaan."
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Harjulan rouva rypisti toisen silmänsä umpeen ja katseli arvostelevasti kangasta, jota Martta hänelle näytti.
— Niin, eipä ole hullumpaa. Kyllähän se noin ensikertalaisen työksi. Miili tosin kutoo paljon parempaa, mutta hänellä onkin kankaankutomistaito niin sanoakseni veressä.
— En minä kudo lainkaan paremmin, uskalsi Miili punastuen ilmoittaa.
— Elä oikaise äitisi puhetta, tyttö. Ihmeellistä, miten nenäkkäitä nykyajan nuoret ovat. Minun mieleeni ei olisi juolahtanutkaan väitellä vastaan, kun äitini jotain sanoi. Mutta Mooses on niin leväperäinen lasten suhteen. Onneksi minussa on vielä pontta sen verran, että jaksan pitää lapset kurissa.
Miili ja Naimi painoivat hämillään päänsä käsitöihinsä.
— Arvaan, Martta, jatkoi Harjulan rouva, että tuo pöytäliinakangas on kapioitasi. Taidat kuvitella pääseväsi papin rouvaksi. Mutta minä kuulin eilen rovastilassa, että apulaisemme muuttaa toiseen pitäjään vapunpäivästä.
Nyt oli Martan vuoro joutua hämilleen. Hän kävi hehkuvan punaiseksi. Pastorin rouva, tietäen, miten vaikea Martan oli peitellä tunteitaan, sanoi rauhallisesti:
— Martta kulta, juoksepa kellariin noutamaan pullollinen rusinakaljaa. Tahtoisinpa tietää, mitä Elviira täti siitä pitää. Minna lähetti minulle muutaman pullollisen eilen, jatkoi hän kääntyen Harjulan rouvan puoleen.
Martta riensi ulos.
Oi tuota ilkeätä Elviira tätiä! Hän kävi vuosi vuodelta vain pisteliäämmäksi. Ja Miilikin oli käynyt niin omituiseksi, hän ei ollut enää yhtä avomielinen ja ystävällinen kuin ennen. — Mahtoiko tuo juttu apulaisesta olla totta?
Martta painoi kättä sydäntään vasten. Se sykki niin kiivaasti.
Apulainen oli aina ollut hänelle niin herttainen, joskus miltei hellä.
Silloinkin viimeksi, rovastilassa.
Martta huokasi, pisti avaimen kellarin oveen ja astui pimeyteen.
Tuossa oli pullo.
Hän sieppasi sen ja palasi hitain askelin sisään. Tuokioksi hän pysähtyi portaiden eteen. Oli kirkas maaliskuun iltapäivä. Harjujen rinteillä kiilsi lumi auringonpaisteessa häikäisevän valkoisena. Mutta Martta ei sitä huomannut. Hänen katseensa pysähtyi hankeen, jolla hohti kangaspuista äsken päästetty pellavakangas kiiltävänä, silmiä hivelevänä.
Olipa se valjennut! Siitä tuli hyviä lakanoita.
Martan poskia poltti. Hän muisti päivän, jolloin kangas, joka tuossa nyt valmiina kiilsi, luotiin. Hän oli ollut väentuvassa luomapuita pyörittämässä. Apulainen oli ollut isän luona. Lotti ja pojat olivat tuoneet hänet tupaan katsomaan Martan hommia. Apulainen oli ihmetellyt, miten nopeasti Martta oli lankaa kehinyt. Ja hänen vilpittömät sinisilmänsä olivat katsoneet niin ystävällisesti.
— Teistä tulee hyvä emäntä, Martta neiti, oli hän sanonut.
Martan kurkusta kohosi nyyhkytys. Mitä kaikkea hän olikaan ajatellut, tuota kangasta kuteessaan. Mielettömiä, rohkeita unelmia oli ollut loimina ja iloisia toiveita kuteina. Hän pysähtyi silittämään kiiltävää pellavakudosta.
Hän oli ollut onnellinen sitä kutoessaan.
Pastorin rouva loi huolestuneen katseen Martan punoittaviin silmiin, kun hän astui sisään kantaen tarjottimella kaljapulloa ja laseja. Onneksi Elviiran huomio kääntyi kaljapulloon.
— Vai niin, tämä on nyt niitä uudenaikaisia juomia, virkkoi hän maistellen hitaasti ja arvostelevasti lasistaan. Ei, sanottakoon mitä tahansa, kalja on pantava tynnyriin eikä pulloihin.
Lauri ja Kaarlo syöksyivät huoneeseen.
— Minna ja Kristiina täti tulevat, ja Ulrik setä ajaa. Ja heillä on
Harmo valjaissa.
Anna äidin kasvot kirkastuivat. Hän tukahutti helpotuksen huokauksen. Elviira oli tietenkin kunnon ihminen, mutta — hänen seuransa oli niin ärsyttävää. Täytyi ponnistaa kaikki voimansa, jotta voisi säilyttää mielenmalttinsa, kun hän linkosi pahansuopia huomautuksiaan. Tänään hän oli erikoisen pisteliäs. Lieneekö siihen ollut syynä huhu apulaisen poismuutosta? Anna hymähti surumielisesti. Martta ei yksin ollut polttanut siipiään. Pikku Miilikin oli silminnähtävästi ihastunut nuoren papin koreaan ulkomuotoon.
Kristiina tädin iloinen nauru raikui eteisestä.
— Täällä me nyt taas olemme kaikki kolme, Anna, huusi hän ovelta. Ja aiomme jäädä koko päiväksi. Kuumaa kahvia sinulla kai on ja vähän vehnästä myös? Martta kultaseni, anna vanhalle tädille suukko. No, pastori, oletko lukenut, mitä eilisessä lehdessä sanotaan uudesta virsikirjaehdotuksesta?
Kristiina täti astui sisään kookkaana ja pirteänä. Ei edes Harjulan rouvan läsnäolo kyennyt masentamaan hänen hyvää tuultaan. Ja pian pyöri koko perhe hänen ympärillään.
Lotti kantoi Mossensa nähtäväksi. Hänen täytyi kysyä, luuliko Kristiina täti Mossen käpälän paranevan. Se oli satuttanut sen hiiren loukkuun. Lotti oli voidellut sitä linjamentilla, mutta se oli siitä huolimatta yhä kipeä.
Martan kasvoilta katosi alakuloinen ilme, pastori unohti kiireensä ja istuutui tädin viereen selittääkseen kantaansa uuden virsikirjan suhteen.
— Semmoista on aina, kun tulee Kristiina tädin kanssa tänne, toruskeli
Minna leikillään. Ulrik ja minä jäämme kokonaan varjoon.
Harjulan rouva oli hetken aikaa istunut ääneti happamen näköisenä. Nyt hän koroitti äänensä.
— Olet kai kuullut, Minna, mitä suojattisi Markus on saanut aikaan?
Kaikki käännähtivät nopeasti puhujan puoleen.
— Mitä sitten? kysyi Minna nopeasti.
— Hän on karannut sieltä, minne Noora oli hänet sijoittanut.
Elviira rouva nautti silminnähtävästi hämmästyksestä, mikä kuvastui kaikkien kasvoilta.
— Karannut, toisti Minna soinnuttomasti.
— Niin juuri — karannut. Eikä se ole ensi kertaa. Muistatte kyllä vielä, miten hän karkasi meiltä, ja teidän Ullanne kätki hänet heinälatoon. Vieläkin minua harmittaa, että Mooses silloin oli sellainen vätys, ettei opettanut pojalle huutia.
— Kenenkä luota Mark on karannut, kysyi pastori.
— Noora ei tahtonut pitää poikaa luonaan, vaan lähetti hänet maalle erään opettajan luo, — tunnettehan Nooran — hän on suloinen ja hyvin kasvatettu ja mallikelpoinen, aivan kuin Tyyrakin, mutta itsekäs ja omahyväinen.
— Siinä olen kerrankin samaa mieltä kanssasi, Elviira Kemell, lausui
Kristiina täti.
Harjulan rouva ei ollut kuulevinaan huomautusta.
— No niin, jatkoi hän, Mark oli pari kolme viikkoa tämän oppineen ja ankaran herran valvonnan alaisena. Ja sitten eräänä kauniina päivänä ilmoitetaan Nooralle: "Poika on kadonnut. Onko hän Berliinissä?" Noora pelästyi luonnollisesti, niin paljon kuin hän ylimalkaan katsoo hyväksi pelästyä, ja pani poliisin liikkeelle. Mutta poika oli poissa ja pysyi poissa. Häntä ei löydetty mistään.
— Mark raukka, äänsi pastorin rouva hiljaa. Kaikki olivat vakavia.
Ulrikin poskille oli kohonnut tumma puna.
— Onko tämä totta? kysyi hän terävästi.
— Jaakko kirjoitti siitä meille. Hän oli käynyt Örnfeltillä, ja Alma sisar oli kertonut hänelle koko jutun. Erikoisen pahoillaan en luule Alman enempää kuin Noorankaan olevan. Poika on aina ollut koko kiusankappale. Hän on kai liittynyt johonkin sirkusseurueeseen. Se olisi hänen tapaistaan.
"Katsokaa, ettette katso ylön yhtäkään näistä pienimmistä; sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä taivaassa näkevät aina minun isäni kasvot, joka on taivaissa."
Pastori näin puhui. Hän kohosi seisomaan, työnsi tuolin lujasti paikoilleen ja lähti huoneesta. Anna rouva tiesi, että hän pakeni yksinäisyyteen, ennenkuin hänen kiivas luontonsa sai hänet loukkaamaan vierasta.
Kiusallinen äänettömyys seurasi pastorin sanoja. Viimein Elviira rouva katkaisi sen lausuen yhä vielä taistelunhaluisena.
— Tämän jälkeen ei kai kannata kertoa, että Mark oli ennen lähtöään murtautunut tohtori Hirschin kaappiin.
— Minun on vaikea uskoa sellaista Markista, huomautti Minna arasti.
— Tämä on siis tulos Nooran kasvatusopillisista periaatteista, sanoi
Kristiina täti kuivasti.
— Tai pikemminkin Hasselin hemmottelusta, iski Elviira rouva takaisin.
Hän tahtoi peräytyä kaikella kunnialla.
— Kas niin, tytöt, käärikää työnne kokoon, on aika lähteä. Hyvästi, Anna, vie terveisiä Jonatanille ja sano hänelle minun puolestani, että minä osaan Raamattuni yhtä hyvin kuin joku muukin. Ja toisena pääsiäispäivänä meillä on tavanmukaiset kutsut. Tervetuloa silloin Harjulaan. Tulkaa ajoissa ja ottakaa kaikki lapset mukaan. Tule sinäkin, Kristiina. Ja Minna ja Ulrik. Niiatkaa, Naimi ja Miili. Minna, rintasolkesi putoaa kohta. Ja kuule, Anna, minun mielestäni tynnyrikalja on parempaa kuin pullokalja. Martta, tule pian katsomaan Miilin drälliä. On turha tulla saattamaan eteiseen.
Kristiina täti oli asettunut seisomaan uunia vasten kädet selän taa.
Hänen hyvä tuulensa oli tyystin kadonnut.
— Kemellit, puuskahti hän, Kemellit ja Örnfeltit. Minä sanon teille — — —
Hän ei jatkanut.
Ulrik Schöring mitteli kiivaasti lattiata.
— Minun täytyy ottaa asiasta selko, sanoi hän. Se on velvollisuuteni
Frediä kohtaan.
— Käsittämätöntä, että niin järkevä mies kuin Hassel laiminlöi antaa määräystä Markin suhteen, sanoi pastorin rouva —
— Oletko varma siitä, ettei sellaista ollut, Anna? kuului Kristiina tädin ääni.
— Mitä tarkoitat?
— Ehkä se oli kirjoitettu, mutta sitä ei löytynyt.
— Täti kulta, nyt menet liian pitkälle, sanoi Minna nuhtelevasti.
Ulrik ja minähän olimme Berliinissä juuri siihen aikaan. Myönnän, että
Noora saattaa olla kylmä ja itsekäs, mutta milloinkaan hän ei alentuisi
epärehellisyyteen ja vilpillisyyteen.
— Siinä olet oikeassa, sanoi hänen miehensä.
— Ja muutenkin arvelen, että pikku padoilla on korvat, virkkoi Martta vihjaisten päällään Lottiin, joka sopessa istui sitomassa Mossensa käpälää.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Tädit olivat syntymäpäivillä raatimies Karellin luona. Ulla ja Rakel istuivat kotona läksyihin syventyneinä. Tai oikeammin vain Rakel, sillä Ullan ajatukset harhailivat pian loitolle Mamren tammistosta ja Lotin vaimosta. Hänen katseensa oli kiinnittynyt punaisiin puolanmarjoihin ja sammaleihin, joilla Agata täti oli koristanut sisä- ja ulkoikkunain välit, ja ne herättivät muistoja, haikeita ja iloisia. Miltähän nyt näytti Keinumäenharju? Olikohan se vielä lumen peitossa? Etelärinteellä saattoivat sinivuokot pian puhjeta esiin? Siellä ne aina ensimmäiseksi kukkivat. Lukoissa oli vielä lunta koko lailla, mutta lehtimetsä eli jo kevään merkeissä.
Ah, ollapa nyt siellä tällaisena valoisana kevätiltana!
Sitten hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän ajatteli Markia.
Missä oli Mark?
Emma Kemell oli kirjoittanut hänelle varsin väritetyn kirjeen, jossa Mark esiintyi oikeana teatterikonnana. Mutta Ullalla oli omat ajatuksensa asiasta. Hän tunsi jo Kemellien käsityskannan Markista ja tiesi Emman liioittelevan. Äiti oli vain muutamin sanoin kosketellut Markin katoamista. Ulla arvasi, että Mark oli toteuttanut aikaisemman uhkauksensa. Hän oli karannut, koska hänen vapauttaan sorrettiin.
Sellainen oli Mark.
Äkkiä hän säpsähti.
Tuolla ulkona oli joku häneen tuijottanut. Aivan varmaan. Hän oli sen tuntenut. Siellä oli joku. Ja nyt näkyi tumma varjo pihalla puitten pimennossa.
Ulla juoksi keittiönportaille.
— Kuka siellä?
Ei vastausta. Mutta vanhan pihapihlajan oksien rasahdus, ja nopeat poistuvat askeleet ilmoittivat, ettei hän ollut erehtynyt. — Rakel, voi Rakel! Pihalla oli joku. Se katseli minuun, ja sitten se yht'äkkiä juoksi pois.
— Kissa tai joku koira, arveli Rakel.
— Ei, ei, se oli ihminen. Rosvo tai varas ehkä. Tiedätkö mitä? Maitopuodin Eedla kertoi tänä aamuna, että vankilasta oli eilen illalla päässyt karkaamaan muuan vanki. Ajattele, ehkä se oli hän!
Rakelin silmiin tuli peljästynyt katse. Hän sulki keittiön oven, niin että pamahti.
— Käy katsomassa, onko alaovi lukossa.
— Voi, voi, en minä uskalla. Tädit eivät ehkä ole lukinneet ovea, ja silloin rosvo voi väijyä siellä ja hyökätä kimppuuni.
— Mennään molemmat.
Tykyttävin sydämin tytöt tirkistivät eteisen lasiovesta portaille. Ei — siellä ei näkynyt ketään.
— Mene sinä rohkeampi ensin, minä tulen jäljestä, ehdotti Rakel.
Ulla palautti mieleensä Orleansin neitsyen uljaan kuvan ja astui alas kuistin portaita pitäen pientä savuavaa öljylamppua korkealla päänsä päällä kuin olisi se ollut Ranskan liljalippu. Rakel kulki pari kolme askelta taaempana.
Äkkiä Ulla pysähtyi. — Kuulitko? Joku kopeloi lukkoa? kuiskasi hän.
Rakel vapisi.
— Mennään sisään.
Ulla kohotti kuolemaa uhmaavasti päätään.
— Jottako rosvot pääsisivät ryöstämään talon puti puhtaaksi tätien poissa ollessa. Ei, menköön henkeni, mutta kunniani minä pelastan.
Ulla tunsi tällä hetkellä seisovansa ihailemansa Jeannen tasalla.
— Minä hiivin keittiön kautta noutamaan apua, supisi Rakel.
— Silloin ehkä syöksyt toisen rosvon syliin. He tulevat aina molemmista ovista. Olen varma siitä, että toinen paraillaan vartioi keittiön ovea.
Nyt Rakelin rohkeus petti. Hän alkoi hiljaa itkeä.
— Voi, Ulla, elä, elä, sopersi hän, kun Ulla päättävästi laski käden oven kahvalle. Etkö kuule, että oven takana on joku. Voi meitä onnettomia!
Samassa ovi tempaistiin auki, ja kookas musta olento sukelsi esiin hämärästä.
Kahden peljästyneen tyttöäänen raju kirkaisu, ja kaksi paria jalkoja tömisti ylös portaita.
— Apua! Varkaita! Rosvoja! huusivat molemmat täyttä kurkkua.
Ylimmällä portaalla Ulla seisahtui, käännähti käsi oven kahvalla ja huusi käheällä äänellä:
— On paras, että pötkitte tiehenne. Ja paikalla. Minun veljelläni on pistooli ja hän ampuu teidät armotta joka sorkan.
— Herra siunatkoon lasta, onko hän tullut mielipuoleksi? kuului hämärässä kuistissa Agata tädin kimeä ääni. Johanna, juokse noutamaan apua. Talo on täynnä rosvoja ja ryöväreitä.
Hetkisen hiljaisuutta. Sitten kuului Ullan ääni ylhäältä:
— Voi, Agata täti, etkö sinä ollutkaan rosvo?
— Mitä sinä höpsit? huusi Sofia täti ja kapusi portaita ylös nopeammin, kuin hänen lihava ruhonsa olisi myöntänyt. — Mitä näytelmää täällä esitetään? Ja miksi ette ole jo nukkumassa?
— Puh, ähki hän päästyään sisään. Hengästyin ihan. Rakel, koska vielä olet valveilla, voit keittää minulle kamomillateetä. Karellien lohi oli hirveän suolaista. Ja eivätkö sinustakin, Johanna, Ottilian pasteijat olleet liian rasvaisia? Pelkään saavani yöllä vatsanpuruja.
Rakelin ja Ullan oli vaikea palata arkipäiväisyyteen äskeisestä jännittyneestä mielialastaan.
— Me luulimme, että oven takana oli se rosvo, minkä minä näin puutarhassa, puolustelihe Ulla. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt mitään niin mielenkiintoista kuin karannut vanki. Hänen täytyi taistella tämän harvinaisen elämyksen puolesta. Varjo pihalla kasvoi ja suureni hänen mielikuvituksessaan sikäli kuin hän tädeille kuvaili, miten hän oli istunut ikkunan ääressä ja yhtäkkiä huomannut kaksi säkenöivää, niin juuri säkenöivää silmää pihalla. Ja sitten oli olento lähtenyt liikkeelle kuin musta, tuhoa ennustava turmanlintu ja hävinnyt.
— Pysy asiassa, sanoi Johanna täti kuivasti, pihalla on siis ollut joku ihminen, väität sinä. Turmanlinnuista en huoli kuulla puhuttavan.
— Minä puhun tietysti kuvannollisesti, selitti Ulla loukkaantuneena. Ja eikö täti ole kuullut puhuttavan siitä vangista, joka eilen illalla karkasi vankilasta?
Tädit olivat riisuneet päällysvaatteet yltään ja astuneet arkihuoneeseen. Kuullessaan Ullan mainitsevan karanneesta vankista he hätkähtivät ja loivat toisiinsa hätääntyneitä katseita.
— Kyllä Karellilla jotain semmoista puhuttiin, muisteli Sofia täti.
— Viskaalihan siitä kertoi, virkkoi Johanna täti.
Mutta Agata täti löi kätensä yhteen ja huudahti kimakasti.
— Voi, voi, sisaret, ettekö huomanneet sitä viittaan puettua miestä, joka seisoi tuolla aivan porttimme kohdalla? Se oli tietysti hän.
— Tottakin, minä huomasin hänet myös, myönteli Johanna täti.
— Niin, ja hän vilkuili arasti ympärilleen, muistan sen nyt, huomautti
Sofia täti kalveten.
Johanna täti pyörähti nopeasti takaisin eteiseen ja väänsi oven toiseen lukkoon.
— Tule auttamaan, Agata, pyysi hän. Sysätään tämä arkku oven eteen.
Eteisessä oli vanhanaikainen raskas vaatearkku, vanhan pappilakodin perintöjä. Se työnnettiin nyt yhteisvoimin eteisen oven eteen, arkun päälle nostettiin vielä keinutuoli ja kukkapöytä.
— Kyllä me nyt heräämme ryminään, jos hän tulee, vakuutti Sofia täti.
Keittiön ovi teljettiin myös tarkoin ja sen eteen nostettiin astiakaappi. Ikkunain eteen vedettiin uutimet hyvin tiiviisti.
Kun kaikki varovaisuustoimenpiteet täten oli tarkoin suoritettu, kääntyi Sofia täti toisten puoleen juhlallisena.
— Niin, lapset, nyt menemme levolle ja uskomme sielumme ja ruumiimme
Herran haltuun.
Hän pani kätensä ristiin ja muut tekivät samoin. Ullasta oli kaikki niin jännittävää ja juhlallista, kyyneleet oikein kihosivat silmiin. Tytöt lausuivat tavallista vakavammin ja hellemmin hyvänyöntoivotuksensa ja poistuivat huoneeseensa. He puhelivat vähän ja senkin matalalla äänellä, ikäänkuin joku olisi voinut kuulla.
Tuskin he olivat päässeet vuoteeseen, kun ovi aukeni, ja Agata täti hiipi huoneeseen alushameisillaan, hiukset yömyssyn peitossa, kainalossa raskas nahkasiteinen Raamattu ja kädessä puntari.
— Tytöt, sipisi hän, minä tulen teidän huoneeseenne nukkumaan. En uskalla nukkua yksin. Pelkään hänen tulevan sisään ikkunasta ja minä nukun aina niin sikeästi.
— Tule vain minun vuoteeseeni, täti, sanoi Ulla, mutta miksi olet ottanut puntarin?
Agata täti näytti hieman nololta.
— Katsos, minä ajattelin, että jokin ase minullakin pitää olla. Ja
Raamattu on henkinen aseeni.
Ullaa alkoi naurattaa. Agata täti oli niin hassun näköinen seistessään siinä pitkänä ja laihana puntari kädessä ja Raamattu kainalossa.
— Aiotko käyttää sekä lakia että evankeliumia, täti kulta, taistellessasi rosvoa vastaan, sanoi hän.
— Elä ole noin nenäkäs, Ulla, sinun käy vielä huonosti maailmassa, sanoi Agata täti arvokkaasti.
Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painautui Ullan sänkyyn ja luki hitaasti ja harvakseen iltarukouksensa.
YHDEKSÄSTOISTA UUKU.
Ulla heräsi hirvittävään jymyyn. Pelästyneenä hän ryntäsi vuoteesta lattialle.
— Joko ne nyt tulivat?
Melu kuului keittiön ovelta. Tytöt vetivät ylleen mitä ensi kiireessä käteensä saivat ja avasivat ovensa raolleen.
Johanna täti seisoi kädet puuskassa oven edessä ja huusi ääntään selvittäen tuimasti:
— Kuka siellä?
— Mikäs nyt, kun ei tänään sisälle päästetäkään? kuului vihainen ääni oven takaa. En minä jouda koko aamua jokaisen ovea jyskyttämään.
— Maitokuski, sanoi Rakel puoliääneen Ullalle. Ja sitten molemmat räjähtivät nauramaan. Jännitys oli lauennut, nauru pulppusi hillittömänä heidän huuliltaan.
Johanna täti loi heihin ärtyisen katseen.
— Älkää hirnuko siellä, tytöt, vaan tulkaa siirtämään kaappia. —
Malttakaa, pääsette heti kohta sisälle.
Yhteisillä ponnistuksilla saatiinkin astiakaappi työnnetyksi entiselle paikalleen. Pari kovaa kilahdusta ja porsliinin räminä ilmaisi, ettei siirto tapahtunut vaurioitta.
Liemimalja ja pari lautasta oli sirpaleina.
— Nyt on enää kahdeksan jäljellä äitivainajan pöytäkalustosta, päivitteli Johanna täti.
Pihalla Ulla tapasi neiti von Pfefferin. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan alkoi heti voimakkain piirtein esittää eilistä iltaa kaikkine järkyttävine kohtauksineen. Fransiska neiti värisi ja voihkaili ajatellessaan, minkä kohtalon alaisiksi hänkin ja die liebe Mutter olisivat joutuneet, jos rosvo olisi pyrkinyt heille yöllä.
Välitunnit olivat ehdottomasti Ullan. Hän seisoi keskellä koulunpihaa jännittynyt tyttöparvi ympärillään, olivatpa valmistavan koulun pojatkin keräytyneet toisten joukkoon.
Mutta juuri kun Ulla ainakin seitsemännen kerran alkoi kuvailla: — — — Minä katselin ulos ikkunasta ja näin pihalla tumman haamun, joka — — — kuuli hän Vaava Lundin puhuvan Elsalle ja Sissille:
— Tulkaa pois, tytöt, johan te nyt tuon osaatte. Minä tiedän jotain paljon mielenkiintoisempaa. Ajatelkaa, tänä iltana pääsen konserttiin. Siellä soittaa pieni poika viulua. Hän on vain kymmenvuotias ja oikea ihmelapsi.
— Minä näin hänet eilen, puuttui Ninni puheeseen. Hän on unkarilainen ja hirveän soma. Mustat silmät ja vaalea, kihara tukka.
Ulla kuunteli. Ihmelapsi. Unkarilainen. Sehän kuulosti kauhean jännittävältä. Hän alkoi antaa hajamielisiä vastauksia pikkupoikien uteliaihin kysymyksiin. Viimein hän karkoitti heidät kärsimättömästi ja siirtyi Vaavaa ympäröivään tyttöparveen. Mutta samassa ilmestyi Agata täti portaille.
— Sisään! huusi hän kilahuttaen pientä kelloaan.
Ja kuin lintuparvi pyrähti tyttölauma sisään.
Lyhtypylväässä on konsertti-ilmoitus, tiesi Elsa kertoa seuraavalla välitunnilla.
Siinä samassa tavaili innostunut tyttölauma ilmoitusta, joka oli naulittu lähimpään lyhdynpylvääseen.
Professori Antal Miháilyi Unkarista antaa konsertin t.k. 17 päivänä kello seitsemän Raatihuoneen juhlasalissa. Avustajina toimivat kuuluisa sopraanolaulajatar Lola di Ramoni, pianotaiteilija Julius Berk ja ihmelapsi, kymmenvuotias Lajos.
Pääsymaksu naisilta 2 mk, herroilta 3 mk. Seisomapaikat 1 mk.
— Ulla, minä aion kerjätä itselleni Anton sedältä rahaa, virkkoi
Helena. Pyydä sinäkin tädeiltäsi. Mennään yhdessä.
Ulla nyökäytti päätään. Hän oli äkkiä käynyt hiljaiseksi. Pirteys ja eloisuus oli kadonnut kasvoista, jotka verhoutuivat jonkinlaiseen: tahdon-olla-yksin ilmeeseen.
Hän oli tullut ajatelleeksi Markia, hilpeätä, huimapäistä, levotonta Markia, jonka silmät saattoivat käydä niin sanomattoman surullisiksi tai räiskyä tulta, sen mukaan kuin hänen mielialansa vaihtuivat.
Missä hän harhaili? Ehkäpä lepäsi jonkun virran pohjassa kaukana Saksanmaalla tai kuljeskeli nälkäisenä kylästä toiseen soitellen viuluaan.
Ullan käsi puristui nyrkkiin.
Oi, tuota kovasydämistä Nooraa! — — —
Sofia täti löi hämmästyneenä kätensä yhteen, kun Ulla sopertaen ja hämillään pyysi päästä konserttiin.
— Kaikkea sitä kuuleekin! Mitä sinä siellä? Niin — niin, nykyajan nuoriso. Hypitään huveissa jo, vaikka vielä ollaan koululaisia. Hoh hoo, mihinkähän päin tässä maailma lopultakin kääntyy? Minä olen viidenkymmenenkuuden vuoden vanha, enkä vielä koskaan ole istunut konserttisalissa.
— Minä olisin niin mielelläni kuullut sen unkarilaisen pojan soittavan. Hän on vain kymmenvuotias ja soittaa kuin enkeli, niin sanoi Vaava Lund.
— Lorua, ensiksikään Vaava Lund ei de koskaan kuullut enkelien soittavan, ja toiseksi on syntistä verrata komeljanttipoikaa enkeliin. Pysy sinä kotona ja parsi sukkiasi. Niistä törröttävät sekä varpaat että kantapäät kohta ulkona, ellet ajoissa korjaa niitä. Rakel, tuo sukkakori tänne.
Rakel toi nopeasti vastapestyt sukat tädin eteen pöydälle.
— Kas niin, valitse siitä omasi. Löydät ne helposti, ne ovat rikkinäisimmät koko joukosta.
Ulla totteli nyrpeänä. Merkillistä, miten vanhat ihmiset ovat kekseliäitä masentaessaan nuoria. Eikös vain Sofia tätikin tiennyt, ettei mikään ollut hänestä ilkeämpää kuin sukkien parsiminen.
Tädit lähtivät kaikki kolme ompeluseuraan pappilaan. Ulla istui happamena vetämässä kokoon ammottavaa reikää kantapäässä.
— Kun minä tulen suureksi ja saan rahaa, lahjoitan kaikki rikkinäiset sukkani köyhille, sanoi hän Rakelille, ja ostan sijalle uusia.
Rakel riippui ikkunassa. — Kas tuossa menee Vaava Lund äitinsä ja isänsä kanssa konserttiin. Voi sentään, hänellä on taas ihka uusi hattu päässään. Vaavan äiti on kovin turhamielinen. Pelkäänpä, että Vaavan turhamaisuus estää häntä näkemästä taivasta.
Ulla nyrpisti nenäänsä halveksivasti. Hän tiesi, että Rakel kaikessa hiljaisuudessa rakasti sieviä pukuja ja hattuja yhtä paljon kuin muutkin tytöt.
— Ja tuossa kulkee tohtorin väki. Ja Tikka! Hyvänen aika, hänen sopisi säästää rahansa eikä tuhlata niitä maallisiin huveihin. Voi, voi, kuinka sinne tulvii väkeä.
Ulla vetäisi vihaisesti parsinneulaa. Kamalan jäykkää tuo lankakin.
— Kuule, Ulla, sanoi Rakel ikkunan luota. — Minä tiedän kyllä keinon, miten saisit nähdä sen unkarilaisen pojan.
Ulla oli saanut valmiiksi sukkaparinsa. Hän kääri sen kokoon ja huokasi.
— Vielä kolme paria, sanoi hän kolealla äänellä.
— Elä niistä välitä. Rakel hiljensi ääntään. Tiedätkö, raatihuoneen pihalta näkyy vallan mainiosti ja kuuleekin, jos ne avaavat ikkunan kuten joskus tehdään, kun sisässä on kuuma ja paljon yleisöä.
Ulla kohotti päätään sukkakorista innostuen.
— Ihanko totta?
— Totta. Mennäänkö?
Ulla ei kauan harkinnut. Sukanparsinta oli liian ikävää, ja Rakelin ehdotus viehätti.
Tuossa tuokiossa tytöt olivat kadulla. Kun he juoksivat apteekin ohitse, naputti Helena ikkunaan ja vihjasi heitä tulemaan portille.
— Minne menette? kysyi hän.
Tytöt naurahtivat hämillään.
— Ajattelimme mennä raatihuoneen pihalle vähän kuokkimaan. Minä en päässytkään konserttiin, sanoi Ulla.
— En minäkään. Anton setä kyllä meni itse, mutta minä en uskaltanut pyytääkään. Setä on välistä tyly.
Rakel kiirehti Ullaa. — Sinne tulee niin paljon väkeä pihalle, ettemme mahdukaan.
— Malttakaa, sanoi Helena. Näette paljon paremmin, jos menemme meidän takapihalle ja kapuamme aidalle, joka erottaa meidän ja raatihuoneen pihan.
— Mainiota!
Helena juoksi sisälle ja palasi hetken kuluttua suureen villahuiviin kääriytyneenä. He juoksivat apteekkitalon takapihalle, ja harppasivat lukemattomien pullokorien ja pakkalaatikkojen yli raja-aidan luo.
— Mutta kuinka pääsemme harjalle? Se on korkea ja pysty.
— Nero keinon keksii!
Ulla oli kiivennyt vesikärryihin ja keinotteli itsensä tynnyrin päältä aidalle.
— Hei, tulkaa perästä vain.
Aidalta näkyi tosiaankin mainiosti sisään raatihuoneen ikkunoista. Tytöt pureksivat Helenan tuomaa rintasokeria ja piparminttupastilleja ja seurasivat katseillaan yleisöä, joka riensi konserttiin.
Raatihuone oli vanha, mustalla tornikellolla varustettu kunnianarvoisa rakennus. Se oli kaupungin sydän. Siinä istuttiin oikeutta, siinä valtuusto sääsi kaupungille viisaita määräyksiä, sen sivulla sijaitsevassa pienessä, komerontapaisessa huoneessa säilytettiin arvokkaimmat vangit, jos kerran kahdessakymmenessä vuodessa sattui semmoinen harvinainen lintu kaupunkiin eksymään. Raatihuoneen isossa salissa vietti jokainen hiukankin arvostaan huolehtiva kansalainen tyttärensä häät, siellä pidettiin konsertit, siellä esiintyivät tilapäiset näytelmäkiertueet, siellä vietettiin iltamat ja uudenvuodentanssiaiset.
Joka kerran, kun raatihuoneen iso sali oli kirkkaasti valaistu, tiesivät kaupunkilaiset, että jotakin hauskaa oli tulossa. Silloin riensivät tytöt ja pojat, eukot ja ukot katsomaan hauskuutta. Tuntikausia he seisoivat pihalla tuijottamassa niiden onnellisten ilonpitoa, jotka tuonne sisälle olivat päässeet. Jotkut rohkeammat tunkeutuivat portaille ja kurkistivat suoraan sisään ikkunasta uteliaisuuttaan lainkaan salaamatta.
Huhu ihmelapsesta oli koonnut pihan täyteen yleisöä. Muuan yritteliäs muurarineukko seisoi portailla nenä litistettynä ikkunaa vasten ja teki selkoa näkemästään muulle kansalle.
— On siellä joutilasta väkeä! Voi, voi! On pormestari ja viskaali ja postimestarikin. Ja kahtokaas, minkälainen hienous pormestarinnalla on päällään. Ei uskois. Ja Koljaskakin on siellä! Hahhaa, pitää ihan nauramani. Sekin on herrasväkeä olevinaan. Entinen piika!
Tähän tapaan kävi muurarin eukon suu, kunnes muuan lihava pesumummo töyttäsi häntä kyynäspäällään tokaisten.
— Oo vaiti, että tässä muutkin saa äänensä esille.
Tyttöset aidalla nauttivat näytelmästä. Mutta pian Ulla teki sen ikävän huomion, että heidän paikaltaan näki kyllä yleisöä, mutta ei esiintyjiä. Hän alkoi hiljakseen liukua alas aidalta.
— Ulla, sinä putoat, varoitti Helena.
— Minä tahdon nähdä hänet.
Ulla heitti kätensä irti ja putosi raatihuoneen pihalle. Toinen polvi sattui kiveen, mutta siitä ei ollut muuta haittaa, kuin että nahka hankautui polvesta ja sukkaan tuli reikä. Ketterästi hän puikkelehti ihmisjoukon keskitse ja pääsi onnellisesti portaille. Käyttäen hyväkseen tilaisuutta, jolloin muurarin eukon huomio ja puhetulva oli keskittynyt takana seisovaan palvelustyttöön, hän ovelasti pujottautui etumaiseksi ja kurkisti saliin.
Pianon ääressä istui laiha, pitkäkaulainen nuorukainen. Hän takoi soittokonetta tarmonsa takaa, pitkä, punertava tukka heilahteli kasvoille, suu oli vihaisen näköinen. Hänen tuolinsa takana seisoi lihava, tummaverinen nainen. Hänen kasvonsa olivat nuoren näköiset, posket punaiset ja silmäkulmat mustat, kaula ja olkapäät olivat paljaat, kirkkaankeltainen silkkipuku verhosi rehevän vartalon. Hän lauloi varmaan jotain kaunista. Ulla ei kuullut sanoja.
Yleisö taputti laimeasti käsiään. Laulajatar hymyili, kumarsi ja hymyili taas. Pitkäkaulainen nuorukainen loi häneen vimmastuneen katseen. Sitten molemmat poistuivat.
Ikkuna avattiin, salissa oli nähtävästi kuuma. Joku haukotteli, naiset supisivat keskenään, pormestari niisti kuuluvasti isoa nenäänsä.
Sitten tuli hiljaisuus.
Lavalle astui joustavin askelin hoikka, tummasilmäinen poika viulu kädessä. Hänellä oli yllään musta samettipuku, pitkät kellertävät kiharat valuivat olkapäille, kengissä oli kiiltävät soljet, kaulassa pitsikaulus.
— Kato räähkää, miten on korea, huudahti muurarin eukko Ullan takana.
— Jo on, myönteli pesumummokin. Ullan sydän oli seisahtunut. Sitten se alkoi kiivaasti sykkiä. Nuo silmät! Kenen olivat nuo silmät? Surulliset ja uhmailevat.
Ei, ei, se ei ollut mahdollista. Se johtui vain siitä, että hän koko päivän oli ajatellut Markia niin voimakkaasti. Tuohan on Lajos Miháilyi, unkarilainen ihmelapsi. Ja hänellä oli vaaleat hiukset ja oli vain kymmenvuotias. Mutta pitkä hän oli ikäisekseen.
Nyt poika kumarsi yleisölle ja alkoi soittaa. Ulla koetti tunkeutua lähemmäksi ikkunaa paremmin kuullakseen, mutta sai aimo töytäyksen pesumummolta.
— Se on rohkea tuo tyttö. Tuppaa toisten eteen. Pysy syrjemmällä.
Toinen töytäys muurarin eukon vahvasta kyynärpäästä heitti Ullan toisten taakse. Turhaan hän kurottautui varpailleen nähdäkseen. Hänen eteensä kohosi vankka muuri tukevia selkiä.
Silloin Ulla kääntyi ja lähti juoksemaan kotiin päin.
— Minun täytyy nähdä hänet, hoki hän juostessaan. Tietysti se ei ollut
Mark. Sehän on mahdotonta. Markin näköinen vain.