Nopeasti hän syöksyi keittiöön portaita myöten ylös, etsi avaimen maton alta oven edestä, jossa sitä säilytettiin, kun kaikki olivat poissa kotoa, avasi oven ja juoksi huoneeseensa. Pienessä vanhanaikaisessa piirongissa oli hänen säästölippaansa. Nopeasti hän irroitti kaulastaan avaimen, joka riippui punaisista langoista punotussa kantimessa. Sormet vapisivat hänen avatessaan säästölipasta. Siinä olivat hänen pienet säästönsä enimmäkseen suuria raskaita kymmenen ja viiden pennin rahoja, joku hopealantti joukossa. Ulla oli aikonut ostaa niillä tuliaisia kotiväelle, kun hän koulun päätyttyä lähtisi kotiin. Mutta nyt hän ei sitä ajatellut. Kiireesti hän laski. Kymmenen penniä, kaksi kymmentä — viisikymmentä — markka — kaksi markkaa.
— Riitti!
Hän yritti sulkea laatikon, mutta se teki tenän kuten niin usein ennen.
Kun yksi nurkka meni sisään, teki toinen uppiniskaista vastarintaa,
Ulla työnsi ja kiskoi. Turhaan! Laatikko oli kuin noiduttu.
— Senkin kiusankappale, torui Ulla vedet silmissä. — Ole sitten avoinna!
Hän kiiti ulos, paukahutti keittiön oven kiinni järjestään, väänsi avaimen suulta ja heitti sen maton alle.
Portilla hän törmäsi yhteen Rakelin kanssa.
— Minne sinä? Me jo tulimme pois, Helena ja minä.
Ulla torjui kärsimättömästi kädellään ja lähti juoksemaan raatihuoneelle.
Rakel juoksi lähimpään kadunkulmaan hänen jälkeensä.
— No totta tosiaan, mutisi hän hämmästyneenä, eikö vain hän menekin takaisin! Olisipa Ullan tapaista uskaltaa ihan konserttisaliin.
Ulla pysähtyi hengästyneenä vasta vahtimestarin eteisessä, laski rahansa pöydälle ja sai pääsylipun. Varovasti hän avasi oven ja koetti kuulumattomin askelin pujahtaa sisään. Mutta lukko narahti pahasti, ja puolet yleisöstä kääntyi katsomaan rauhanhäiritsijää, joka tunkeutui sisälle kesken soittokappaletta.
Huh, noita paheksuvia silmäyksiä! Siinä oli pormestarin sinipunerva, käyränenäinen naama, siinä tohtorinnan kalpeat kasvot, apteekkarin kiukustunut silmänisku ja Vaava Lundin ivallinen hymy. Ja tuolla — Jumalan kiitos — tuolla oli Tikan kumara selkä ja haalistunut takki. — Ulla hiipi hänen viereensä, vajosi kiitollisena istumaan ja suuntasi katseensa lavalle. —
Lajos Mihàilyi soitti yhä! Ullan henkeä salpasi.
Se oli — oi — se oli sittenkin Mark. Luonnollisesti. Kun Ulla tarkemmin ajatteli, oli hän oikeastaan tiennyt sen koko ajan senjälkeen kun hän oli nähnyt ilmoituksen lyhdynpylväässä. Hän ei vain ollut uskaltanut itselleen myöntää sellaista ihmettä.
— Mark, kuiskasi hän. Hänen täytyi sanoa jotain ollakseen varma siitä, että se oli totta. Mark, sanoi hän vielä kerran ja nipisti Tikkaa hihasta. Se on Mark.
Soitto taukosi. Vielä lyhyt loppuakordi, sitten yleisön ihastus puhkesi kättentaputuksina ilmoille. Ullan silmät loistivat ilosta ja ylpeydestä.
Markille taputettiin käsiä. Markia ihailtiin.
Ja nyt! Mark kumarsi ja hänen katseensa osui Ullaan. Hän kohotti sormen huulilleen ja heitti lentosuukon suoraan Ullalle.
Voi tuota hupsua, vallatonta poikaa! Ihmiset taputtivat käsiään yhä hurjemmin. Mark kumarsi uudelleen, yhä uudelleen.
Sitten hän alkoi taas soittaa, Ulla tunsi kappaleen. Se oli sama, jonka hän oli soittanut Pikkupappilan ladossa, lempeänä kesäaamuna, kun Minna tuli häntä noutamaan.
— Erinomaista, sanoi Tikka ja paukutti käsiään yhteen, kun soittaja lopetti. — Erinomaista. Hänestä tulee vielä jotain suurta.
Ullan täytyi saada se hänelle sanotuksi.
— Voi, Tikka, voi maisteri, se on Mark, supisi hän.
— Häh! sanoi maisteri, ja katseli hämmentyneenä Ullaan. Mitä sinä puhut?
Oli lyhyt väliaika ja äänekäs puheensurina täytti salin. Ulla puhui matalalla äänellä.
— Ettekö muista? Minä kerroin teille hänestä. Markista. Hänestä, joka rakasti viuluaan enemmän kuin mitään muuta. Hän karkasi ja nyt hän on täällä. Ei ole mitään Lajosta, Mark vain.
Maisteri hivutti sormellaan nenäänsä.
— Ihmeellinen juttu! Oletko varma asiastasi?
— Olen, olen. Hän katseli minua. En tiedä, kuinka he ovat saaneet hänen tukkansa vaaleaksi, mutta silmät ja suu ovat Markin. Ja kädet. Me toiset maalla ihailimme aina hänen siroja, kapeita käsiään. Ne olivat niin erilaiset kuin toisten poikain kädet.
Hyss! varoitti joku. Lavalle oli taaskin astunut lihava, tumma nainen.
— Hän laulaa kurjasti, nurkui maisteri. Koko joukko on viheliäistä, poika yksin osaa jotakin.
Seuraava numero oli ihmelapsen ja seurueen johtajan Antal Miháilyin.
Hän oli pieni paksu, mies, harmaahiuksinen, eloisa. Hän soitti selloa,
Mark viulua, ja nuorukainen säesti.
Se oli kaunista.
Ulla nautti, mutta odotti siitä huolimatta malttamattomasti konsertin loppua. Kun vihdoin viimeiset säveleet olivat häipyneet, ja taiteilijat vielä kumarsivat lavalla, pujottautui hän yleisön lomitse ulos. Kadulle, portin viereen jäi hän monen muun uteliaan joukkoon odottamaan taiteilijain poistumista raatihuoneelta. Hehkuvin poskin hän kuvitteli, mitä Mark sanoisi hänet tavatessaan.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Sofia tädin keinutuoli heilui kiivaassa vauhdissa.
— Se on ennenkuulumatonta, puhkui hän. Ja nyt häntä on kerrankin rangaistava perinpohjin. Minä olisin jo kauan sitten masentanut hänen taipumattoman luonteensa, mutta te toiset, varsinkin sinä, Agata, pidätte aina hänen puoltaan.
Agata tädin poskilla paloivat punaiset läikät.
— Mutta ehkä hänellä nytkin on joku syy käyttäytymiseensä.
— Syy ja syy. Hän on mennyt konserttiin vastoin meidän nimenomaista kieltoamme. Muuta en halua tietää.
— Ehkä Rakel erehtyy, uskalsi Agata arasti huomauttaa.
Sofia sisar kohautti halveksivasti olkapäitään. Portaista kuului nopeita askeleita.
— Ole tyyni, Sofia, varoitti Johanna, muista, että hän on vain lapsi.
— Rauhoitu. Vanhana kasvattajana tiedän, miten on kohdeltava lapsia.
Ovi aukeni. Kolme silmäparia suuntautui jännittyneinä sisään astuvaan tyttöön.
Huoneessa vallitsi paljon puhuva hiljaisuus.
Mutta Ulla ei sitä huomannut. Kyynelten sokaisemana hän aikoi mennä huoneeseensa.
— Ulla!
Sofia tädin ääni oli jäätävän juhlallinen.
Ulla näki ankarat, jäykistyneet kasvot. Mutta hän oli niin mielialansa vallassa, ettei nytkään tullut ajatelleeksi rikostaan.
Taas kuului Sofia tädin ääni, tällä kertaa värisevänä!
— Ulla. Missä olet ollut?
Ulla koetti vastata. Mutta ääni petti, mielenliikutus valtasi hänet.
Hän vaipui istumaan ja peitti kasvot käsiinsä.
— Oih, kuului nyyhkytysten välistä, hän ei tuntenut minua. Mark ei tuntenut minua.
Tätien hämmästys oli rajaton. He loivat toisiinsa kummastuneita katseita.
Oliko tyttö tullut höperöksi? Vai teeskentelikö hän vain päästäkseen rangaistuksesta?
Mutta Ulla yhä vain nyyhki, ja hänen surunsa oli niin välitön, että
Agata sisaren sormet alkoivat kopeloida nenäliinaa.
Johanna läheni tyttöä, laski kätensä hänen olkapäälleen, ja sanoi lujasti. — Lakkaa nyt jo itkemästä, Ulla. Hillitse itsesi. Etkö näe, että me vanhat tätisi istumme tässä.
— Minä olen murheellinen, niin sanomattoman murheellinen, nyyhki Ulla yhä.
— Toivottavasti murehdit tottelemattomuuttasi, huomautti Sofia täti hiukan epävarmalla äänellä.
Agata täti oli juossut noutamaan rauhoittavia tippoja.
— Kas niin, lapseni. Kas niin, juo tästä. Ja kerro sitten meille, mikä sinua vaivaa.
— Ja miksi menit vasten kieltoamme konserttiin, lisäsi Sofia.
Ulla loi kyyneleisistä silmistään tätiin moittivan katseen.
— Minunhan täytyi mennä. Jokin ääni sydämessäni ajoi minut sinne. Eikö
Sofia täti koskaan ole tuntenut aavistuksia?
Sofia täti rykäisi hämillään ja katseli tyttöön neuvotonna.
— Minua aavistuttaa, että sinä tänä iltana saat löylytyksen, sanoi hän koettaen karaista mieltään.
— Voi Sofia täti, se ei tee mitään. Minun sydämeni on joka tapauksessa särkynyt. En koskaan enää voi olla iloinen.
Agata täti loi epätoivoisen katseen sisariinsa. Mutta Johanna täti sanoi ankarasti.
— Elä puhu tyhmyyksiä, vaan kerro mitä on tapahtunut.
Ullan nyyhkytykset harvenivat. Hän alkoi toipua. Ja viimein saivat tädit kuulla surun syyn. Hän oli nähnyt Markin. Hän oli juuri Lajos Mihàilyi, se unkarilainen poika. Ja Ullan oli täytynyt päästä näkemään häntä. Ja sitten hän oli jäänyt odottamaan Markia konsertin päätyttyä.
Mutta Mark oli astunut hänen ohitseen. Hän ei ollut katsahtanutkaan Ullaan. Niinkuin vieras hän oli kulkenut. Ulla oli huutanut "Mark", mutta hän ei kääntänyt päätänsäkään. Ulla huomasi kyllä hänen kuulleen, mutta Mark ei tahtonut enää tuntea häntä.
— Siinä hän teki viisaasti, sanoi Sofia täti armottomasti. Tuollainen kodistaan karannut kiertävä musikantti ei ole sopivaa seuraa meidän veljentyttärellemme.
— Mutta, täti, sehän on Mark. Oi, minun täytyy saada tavata häntä.
— Se ei ole lainkaan tarpeellista. Kuten jo äsken sanoin, hän ei ole sopivaa seuraa sinulle.
Ullan katse oli täynnä äänetöntä moitetta. Hän nousi hiljaa paikaltaan ja astui huonettaan kohti.
— Vai niin, sanoi Sofia täti kipakasti, noinko aiot sivuuttaa tottelemattomuutesi? Etkö pyydä edes anteeksi?
— Tädit ovat hyvät ja antavat minulle anteeksi. Hyvää yötä.
Ääni oli soinnuton, kasvot ilmeettömät. Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä.
Hetkisen istuivat kaikki kolme tätiä mykkinä. Sitten Sofia täti puuskahti mielenliikutuksesta läähättäen:
— Tämähän on mainiota! Aivan kuin minä olisin loukannut häntä. Ja siinä te kaksi istutte ja tuijotatte minuun sen näköisinä, kuin minä olisin syyllinen eikä tyttö.
— Elä kiivastu, Sofia sisar. Näithän, että Ulla oli suunniltaan, sanoi
Johanna täti.
— Sääli Mark rukkaa, päivitteli Agata täti surkean näköisenä. Hän oli herttainen poika ja niin kohtelias silloin Minnan häiden aikana meille tädeille.
— Meidän pitää tästä ilmoittaa pojan sukulaisille, tuumi Johanna.
Tuollainen kuljeksijan elämä turmelee hänen sielunsa.
— Meidän täytyy neuvotella maisteri Mennanderin kanssa. Hänellä on järkeä päässä ja sydän paikallaan.
Vielä kauan senjälkeen kuin tätien yömyssyn peittämät päät olivat painuneet pielukselle, valvoi Ulla kapeassa vuoteessaan, raskain sydämin. Ja kun hän viimein vaipui uneen, oli se levoton ja täynnä rauhattomia kuvia.
Mutta kun hän aamulla aukaisi oven kouluun mennäkseen oli ulko-oven ja kynnyksen väliin pistetty paperilippunen. Ulla kirkaisi, paperissa oli Markin tuttu käsiala.
"Ulla, tule tänään aamupuolella kello yhdeksän minua tapaamaan.
Seurahuoneen ajopelivaja on sopiva paikka. M."
Ulla rutisti paperipalaa lujasti kouraansa.
Oi Mark! Mark! Tämä oli niin hänen tapaistaan! Kuinka salaperäistä!
Kuinka jännittävää!
Kello yhdeksän! Mutta silloinhan hänen täytyi olla koulussa. Oli laskentoa yhdeksästä kymmeneen. Ja se oli Tikan tunti.
Koko ensimmäisen tunnin oli Ulla sanomattoman hajamielinen. Neiti v.
Pfefferin täytyi tuon tuostakin huomauttaa häntä tarkkaamattomuudesta.
— Mein Gott, Ulla, minä kysyn sinulta, mitä suutari on ranskaksi, ja sinä vastaat: mon ami. Se on säädytöntä.
Tytöt painoivat päänsä pulpettiin ja nauraa hihittivät. Mutta Ulla tuijotti tylsästi neiti Pfefferiin. — Kello läheni yhdeksää.
Laskentotunnilla oli Ullan paikka tyhjänä. Mutta Tikka löysi päiväkirjan välistä pienen paperilipun, johon hätäisesti oli kyhätty seuraavat sanat:
Rakas, arvoisa Opettaja! Tärkeiden asianhaarain tähden en tänään voi olla laskentotunnilla. Se on salaisuus, minä kerron sen sitten jälkeenpäin. Elkää pahastuko elkääkä kertoko kenellekään.
Kunnioituksella.
Ulla.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Seurahuoneen ajopelivaja oli täynnä mitä erilaisimpia ajoneuvoja. Koska kaupungilla ei ollut rautatietä, välitti Seurahuone — kaupungin ainoa majatalo ja ravintola — matkustajaliikennettä, joka joskus saattoi olla hyvinkin vilkasta.
Puolipimeässä vajassa istui Mark mukavasti painautuneena vanhojen vaunujen selkämykseen. Odotuksen jännitys oli kohottanut punan hänen poskilleen, korva tarkkasi, silmät tähtäsivät ovelle.
Raatihuoneen kello löi yhdeksän. Mark kävi kärsimättömäksi.
Mitä, jos hän ei tulekaan!
Kului kotvanen. Nyt hänen täytyi tulla. Mark kohottautui levottomana seisomaan ja teroitti kuuloaan.
Kop, kop. Pihakivityksen mukulakivillä kuljettiin. Askeleet lähenivät vajaa. Ovea raoitettiin, tytön pää kurkisti sisään. Mark kyyristyi nopeasti vaunujen nurkkaan. Ruskea silmäpari pälyi etsien ympäri vajaa.
Ei ketään näkynyt. Ulla seisoi epäröiden, jäädäkö vai lähteä takaisin.
Äkkiä kuului hiljaista hyräilyä:
Su reena, fa riida so lei lei lei.
Ja sitten iloinen naurunpurskahdus.
— Mark!
— Ulla, tule tänne. Mutta ole hiljaa.
Ulla pujottautui kiesien ja trillojen lomitse vaunuja kohti.
— Istu tähän viereeni
Mutta Ulla istui vastapäiseen istuimeen. Häntä ujostutti. Vaunujen yläpuolella seinässä oli pieni ikkuna ja sen valossa tarkastivat lapset toisiaan. Ullan sydän sykki levottomasti. Vaaleakutrinen poika tuossa vastapäätä tuntui äkkiä niin vieraalta. Se oli Mark eikä kuitenkaan Mark. Ja kasvoilla oli uusi ilme, hiukan huolimaton, hiukan teeskentelevä.
Mark istui selkä kenossa ja katseli Ullaa siristetyin silmin.
— Totta tosiaan, Ulla, oletpa kasvanut siitä kuin viimeksi nähtiin.
Hänen äänensä oli suojeleva, vähän yliolkainen.
Ulla tunsi veren kohoavan poskilleen. Hän istui jäykkänä kuin tikku kädet helmassa. Markia huvitti nähtävästi hänen arkuutensa.
— Olit kovin ystävällinen, kun vaivaannuit tulemaan. Minä tuskin uskalsin odottaa sitä.
Ääni oli äärimmäisen kohtelias.
Ulla laski käden vaununoven kahvalle ja nousi lähteäkseen. Jos Mark oli kutsunut hänet tänne saadakseen kiusata häntä ja osoittaa ylemmyyttään, niin oli paras lähteä saman tien.
— Anteeksi, sanoi hän, minun täytyy nyt lähteä. Oli hyvin hauska nähdä sinua.
Hänkin koetti olla kohtelias, mutta ääni vapisi. Mark oli kohonnut rennosta asennostaan.
— Et kai aio mennä?
— Kyllä, minun täytyy mennä kouluun.
— Mutta, Ulla, mehän emme ole vielä puhelleet sanaakaan.
Mark tarttui Ullan käteen ja irroitti sen oven kahvasta.
Ulla hypisteli sormikastaan ja nieli itkua.
— Sinä, sinä olet niin erilainen kuin ennen.
Mark tarttui vaaleaan tekotukkaansa ja paiskasi sen istuimelle viereensä.
— Tätäkö tarkoitat?
Ulla loi häneen syrjäsilmäyksen.
— Niin — ja muutenkin. Sinä olet niin kohtelias — hän kääntyi äkkiä vasten Markin kasvoja ja tokaisi — ja ollaksesi.
Mark painoi päänsä alas ja nauroi iloisesti.
— Kas niin, nyt alkaa oikea Ulla kääriytyä kotelosta. Hyvä neiti, ettekö te sitten ole ollaksenne?
Ulla oli päässyt vauhtiin.
— Sinä katsot minuun niin ylimielisesti, ja miksi et tervehtinyt minua eilen illalla, vaikka selvästi näit minut. Vai aiotko kieltää, ettet nähnyt minua?
Mark tarttui tytön molempiin käsiin. Hän oli äkkiä käynyt vakavaksi.
— Istu nyt tähän minun viereeni, niin puhelemme. Minä näin sinut kyllä eilen illalla, mutta minä en uskaltanut tervehtiä sinua.
— Et uskaltanut!
— Niin, Ulla, Mark hiljensi ääntään ja loi tutkivan katseen ovelle.
— Katso, Ulla, jos professori Mihàilyi olisi huomannut, että tunsimme toisemme, ei hän olisi sallinut meidän tavata toisiamme lainkaan.
— Mutta — mutta — — —
Ullan silmät olivat täynnä kysymyksiä.
— He pelkäävät, että minun jäljilleni päästään. Pelkäävät menettävänsä ihmelapsensa. Minäkö en olisi halunnut tavata sinua? Oh, minähän juuri ehdotin, että he ottaisivat tämän kaupungin matkaohjelmaansa senvuoksi, että tiesin sinun olevan täällä. Heti samana iltana kuin olimme tulleet tänne, hiivin ulos sinut nähdäkseni. Kyselin ihmisiltä Sandin koulua ja pujahdin teidän pihallenne. Näin sinun istuvan ikkunalla, mutta en uskaltanut enää niin myöhään tulla sisälle. Odottelin portilla ja arvelin, että sinä mahdollisesti olisit tuntenut minut ja tullut ulos. Mutta silloin tuli kolme tuikean näköistä rouvasihmistä — — —.
— Voi Mark! Sinäkö siellä olitkin? huusi Ulla ja alkoi nauraa.
— Me — me luulimme sinua rosvoksi.
— Ja pelkäsitte tietysti hirveästi?
— Pelkäsimme, oi, kuinka pelkäsimme.
Pihalla liikuttiin, karkea, vihainen ääni huusi:
— Lajos, Lajos!
Mark tarttui lujasti Ullaa käsiin ja nosti sormen huulilleen. Askeleet loittonivat.
— Se oli Julius. — Pojan ääni oli pelästynyt. Jos hän olisi nähnyt meidät?
— Mitä sitten?
— Hän olisi lyönyt minua, sanoi Mark synkästi.
— Lyönyt! Oi Mark. Miksi kuljet heidän kanssaan? Miksi karkasit kotoa?
— Minä en karannut kotoa. Minulla ei ole mitään kotia. Tiedäthän, että isä jätti minut perinnöttömäksi.
Mark tuijotti eteensä.
— Minä rakastin isää, ja isä rakasti minua. Mutta miksi — miksi hän ei maininnut minusta sanaakaan? Hän oli tajuissaan vähän ennen kuolemaansa. He eivät päästäneet minua hänen luokseen, eivät päästäneet minua oman isäni luo. Hän kuoli, enkä minä saanut jäähyväissanaa häneltä.
Hän kätki kasvot käsiinsä, kyyneleet tippuivat pitkien kapeiden sormien lomitse.
— Minä en sure sitä, että nyt olen köyhä, ettei isä jättänyt minulle perintöä. Mutta he sanoivat, että isä ei senvuoksi jättänyt minulle mitään, koska hän ei pitänyt minua poikanaan. Se minua eniten surettaa — minä rakastin häntä isänäni ja luulin hänen rakastavan minua. Mutta he ovat turmelleet kaikki, he sanoivat, että isä ei tahtonut tunnustaa minua pojakseen.
Ulla silitti hellävaroen pojan kättä. Hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä.
— Noora ei koskaan sietänyt minua, jatkoi Mark ja lisäsi uhmaavasti — enkä minä häntä. Hän ei tahtonut nähdä minua enää isän kuoleman jälkeen. Hän suuttui, kun minä hyväilin Greteliä ja sanoin häntä pikkusiskoksi. Ja senvuoksi hän lähetti minut pois tohtori Hirschin luo. Mutta minä en viihtynyt siellä. Koko talossa ei ollut ainoatakaan soittokonetta. He halveksivat kumpikin musiikkia, rouva Hirsch torui yhtämittaa. Meitä oli neljä poikaa; meidän täytyi oppia, oppia lakkaamatta.
— Sinähän tiedät, Ulla, kuinka ikävää minusta latina ja matematiikka aina on ollut.
Ulla nyökäytti päätään.
— Sinun olisi kuitenkin pitänyt lukea, sanoi hän hiljaa.
— Minä olisin lukenut, jos isä olisi elänyt. Hänen mielikseen. Mutta nyt ei kukaan piitannut siitä, edistyinkö vai en.
— Me olisimme piitanneet, me Pikkupappilassa, ja Ulrik ja Minna.
— Te olitte niin kaukana, lausui Mark valittaen. Ja kuinka saatoin lukea, kun pääni oli täynnä säveliä. He kätkivät viuluni, koska se muka esti lukujani. Elleivät he olisi sitä tehneet, en olisi koskaan kuunnellut papa Müllerin houkutteluja.
— Kuka on papa Müller? Mark naurahti.
— Professori Antal Mihàilyi on papa Müllerin taiteilijanimi. Papa Müller on köyhä soittoniekka eikä lainkaan mikään professori. Hän soitti kyläkapakassa lähellä tohtori Hirschin kotia. Minun oli tapana hiipiä hämärässä sinne silloin, kun he luulivat minun lukevan läksyjä.
— Hyi, Mark!
Mark iski kämmenensä vaununsyrjään.
— Tiedätkö sinä, miltä tuntuu istua kuivan kieliopin ääressä, silloin kuin sielu huutaa musiikkia? Minä en sitä kestänyt. Kapakasta kuului papa Müllerin viulu avonaisen ikkunani kautta. Minä kapusin ulos ikkunasta ja juoksin sinne. Seisoin pimeimmässä sopessa ja kuuntelin. Mutta papa Müller huomasi minut, kun olin seisonut siinä neljä iltaa. Hän puhutteli minua ja sitten hän antoi minun soittaa.
— Oli ihanata pidellä viulua taas käsissään. Minä vetäisin jousella ja soitin niin, että ukkelit olutseideliensä ääressä heristivät korviaan. Ja papa Müller taputti minua olalle ja sitten hän alkoi houkutella minua mukaansa. Ensin kieltäydyin, mutta hän oli itsepintainen. Hän lupasi tehdä minusta suuren taiteilijan, maailmanmestarin.
Eräänä iltana minä sitten karkasin. Tiesin, missä tohtori Hirsch säilytti viuluni. Otin avaimen hänen kirjoituspöydästään — hän oli silloin matkoilla — avasin kaapin ja otin viuluni. Oli myöhäinen ilta. Minä kätkin viulun päällysvaatteeni alle ja hiivin ulos, kun kaikki jo olivat makuulla. Ulkona odottivat suljetut vaunut. Julius oli ohjaksissa, papa Müller ja madame Lola istuivat vaunuissa. Minä puikahdin vaunuihin, Julius sivalsi piiskalla.
Ja sitten, hyvästi, tohtori Hirsch, latinankielioppeinesi! Hyvästi, Frau Doktorin vihannesliemi ja tympeä makkarakeitto! Mark lähti maailmalle kohti kunniaa.
Me kiersimme ensin Saksan kylissä ja kaupungeissa. Sitten tulimme
Itämerenmaakuntiin ja nyt olemme Suomessa.
— Mutta miksi he sanovat sinua kymmenvuotiaaksi? kysyi Ulla viattomasti.
Mark teki kädellään kärsimättömän liikkeen.
— Se on vain sellainen temppu. Tylsää! Minä olen kyllästynyt olemaan enkelimäinen kultakiharainen poju, mutta vaikka kuinka taistelen vastaan, pukevat he minut tähän innoittavaan samettipukuun ja punaavat poskeni, jotta näyttäisin oikein herttaiselta pikku pojalta. Huh, se on ilkeätä!
— Mark, sinun täytyy luopua heistä, sanoi Ulla ankarasti.
— Ja palata tohtori Hirschin ummehtuneiden kirjojen ääreen? Bitte schön! Ei, mieluummin käytän tekotukkaa ja polvihousuja vaikka koko ikäni. Saan nyt ainakin soittaa.
— Mutta sinähän sanoit, että Julius lyö sinua.
Mark rypisti otsaansa. — Julius on koko ilkiö. Mutta en aio sitä kauemmin sietää. Voin antaa takaisinkin, jos tarvitaan.
Ulla alkaa taas pyytää Markia. — Sinun täytyy luopua heistä. Sinähän olet kuin mustalainen, oikea kulkuri.
Silloin Mark suuttuu.
— Minä olen taiteilija, sanoo hän, vapaa taiteilija.
Mutta nyt kuuluu pihalta naisen ääni.
— Lajos, Lajos!
— Se on madame, kuiskaa Mark. Ja nyt minun täytyy lähteä.
Kun Mark on lähtenyt, istuu Ulla vielä hetkisen yksin puolihämärässä vaunuvajassa. Sitten hänkin lähtee, hiljaa, alakuloisena. — —
* * * * *
Maisteri Mennander seisoi hellan ääressä ja odotti kello kädessä munan kypsymistä. Keittiö oli pieni ja siisti, kuparit hyllyllä kiilsivät ja lattialla oli somat riepumatot.
Ovelle naputettiin. Ulla astui sisään. Hänellä oli kädessään pieni ruskea käärö.
— Tämä riippui avaimessa oven ulkopuolella, sanoi hän.
Maisteri nyökäytti päätään.
— Laske se pöydälle, sanoi hän, se on minun ranskanleipäni. Leipurin Mimmi ripustaa sen siihen mennessään tästä ohi maitokauppaan. Sillä tavoin saan joka päivä tuoretta ranskanleipää.
Maisteri nosti munan kattilasta. Pöydällä oli maitoa, voita, juustoa ja ranskanleipä. Ulla seisoi ovensuussa ja katseli maisterin valmistuksia.
— No, Ulla, sanoi maisteri. Mikä sinut tänne toi?
Ulla nieli ja nieli. — Minä läksin ilman lupaa koulusta, pois, sanoi hän.
Maisteri istui ja söi.
— Minkävuoksi niin teit? kysyi hän. Mutta elä puhu sieltä ovensuusta. Tule lähemmäksi. Istu tuohon. Ja tuossa on sinulle voileipä. Juustoa myös.
Ulla pureksii voileipää. Pala ei tahdo solua kurkusta alas.
— Minun täytyi mennä, sanoo hän.
— Etkö tiennyt, että se oli väärin? kysyi maisteri ja leikkaa viipaleen juustoa leivälleen.
— Tiesin, mutta joskus ei voi olla tekemättä sellaista, mitä muut ihmiset pitävät vääränä.
Ja sitten Ulla alkaa kertoa. Hän kertoo kaiken, minkä tietää Markista. Hän alkaa hiljaisella äänellä epäröiden, mutta mitä kauemmas hän ehtii, sen kaunopuheisemmaksi hän tulee.
Ja maisteri kuuntelee. Hän on nyt lopettanut syöntinsä ja istuu toinen poski kämmenen nojassa.
— Vai sellainen on Mark, sanoo hän, kun Ulla on lopettanut puhetulvansa. Ja mitä nyt on tehtävä tämän nuoren Paganinin hyväksi? Se on selvää, että monsijö Mjháilyin käsiin emme voi häntä jättää.
Ulla katselee apua odottavana maisteriin. Varmaankin hän voi auttaa.
Kunpa vain Mark sallisi itseään autettavan.
Maisteri nousi pöydästä.
— Nyt me menemme tätien luo, sanoi hän. Sinulla on kai asiata heillekin.
Ullan jalat tuntuivat lyijynraskailta.
— Pitääkö minun tunnustaa heille, että puikahdin koulusta? kysyi hän rukoilevasti.
— Sen saat itse päättää, sanoi Tikka rauhallisesti, mutta Ulla näki kyllä, mitä hän ajatteli. Ulla olisi suonut maisterin ymmärtävän, miten vaikeata tädeille oli selvittää muutamanlaisia asioita. He eivät käsittäneet, että kukaan saattaa unohtaa kaiken tavoittaessaan jotain. Heidän mielestään on olemassa vain yksi: velvollisuus, ja he näkevät sen selvästi. Mutta Ullalta velvollisuus joskus peittyy hämärään, sen sijalle astuu toisia, tärkeämpiä näkökohtia.
Ja tuo, että velvollisuus ikäänkuin tekee kiusaa hänelle ja kätkeytyy, on juuri syypää siihen, että hän niin usein erehtyy ja tekee tyhmyyksiä.
Nytkin. Tätien mielestä hänen olisi pitänyt istua koulussa ja tehdä velvollisuutensa. Mutta Ulla arveli, että Mark oli ensi sijassa, Mark rukka, yksinäinen poikaparka.
Ulla kuvitteli velvollisuuden kookkaaksi, ankaraksi naiseksi, jonka suuri valkoinen käsi käski häntä seuraamaan valmiiksi viitoitettua tietä. Mutta oli olemassa pahankurinen, vallaton pikku menninkäinen. Se pujottautui esille velvollisuuden takaa ja houkutteli Ullan viehättäville oikopoluille, jotka eivät tuntuneet lainkaan vaarallisilta, mutta myöhemmin näyttivät, ainakin vanhempien ihmisten silmissä, pahennusta herättäviltä.
Ja nyt velvollisuus vaati häntä katsomaan vääräksi sellaista, mikä ei hänen mielestään ollut väärää. Se oli pulmallista.
Mutta Sofia tädistä se ei ollut lainkaan pulmallista. Hän määräsi
Ullalle tunnin jälki-istuntoa luvattomasta poistumisesta koulusta. Ja
Ullan mielestä se oli selvää peliä. Hän kärsi rangaistuksen nurkumatta.
Tunti tunnista.
Tunnustettuaan syntinsä Ulla sai poistua. Tädit ja maisteri neuvottelivat, miten Markin suhteen oli meneteltävä. Maisteri ehdotti, että oli sähkötettävä Ulrik Schöringille pojasta. Tädit olivat samaa mieltä. Mutta kesti ainakin pari päivää, ennenkuin hän ennätti saapua kaupunkiin, joka ei ollut rautatieyhteydessä muun maailman kanssa.
Maisteri Mennander tuumaili ja aprikoi. Ja sitten hän meni professori Miháilyin luo ja kysyi, eikö hän suostuisi antamaan vielä yhden konsertin kaupungissa. Yleisö oli innostunut ja halusi kuulla lisää. Professori hieroi käsiään, hymyili ja kumarteli. Miksikä ei? Jos arvoisa herra vain hankki pääsylipuille menekin, oli hän ja hänen seurueensa valmis palvelemaan kaupungin arvossapidettyä yleisöä.
Sen päivää nähtiin maisteri Mennanderin liehuvat takinliepeet yhtämittaisessa liikkeessä. Hän juoksi pormestarin portaissa, mairitteli itaraa kauppias Kolkkasta, puhkui kuin veturi apteekkarin luona ja puhui Chopinista makkaramestari Paistiselle. Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta ei hän saanut kokoon kuin kourallisen väkeä. Kaupunki oli pieni, sen musikaalinen yleisö oli ollut jo edellisessä konsertissa. Eikä madame Lola Ramonin laulu ollut omiaan houkuttelemaan toiseen käyntiin. Mutta ne harvat, jotka noudattivat maisterin houkutuksia, näkivät ihmeen. Kolme Sandin neitiä istui jäykkänä juhlavaatteissaan ensimmäisellä tuolirivillä. Ja heidän seurassaan neiti von Pfeffer, jolle Sofia täti oli ostanut lipun. Pieni kieltenopettajatar oli haltioissaan. Hän oli pukeutunut paraimpiinsa, sulalla koristettuun hattuun, vaaleaan silkkihameeseen ja tanssikenkiin. Hartioilla oli untuvapuuhka ja kädessä pieni viuhka. Joka ohjelmanumeron jälkeen hän taputti käsiään ja kuiskasi puoliääneen arvostelujaan esiintyjistä.
Mutta tädit istuivat kankeina ja tyytymättöminä. Heitä hävetti madame Lolan avokaulaisuus, maalatut posket ja vapaa esiintyminen. Ja Markin keikaileva samettipuku ja keltaiset kiharat herättivät ankaraa paheksumista.
— Sellainen komeljantti, sanoi Sofia täti.
Johanna täti oli loukkaantunut. Hän ei illan kuluessa kertaakaan erehtynyt luomaan toistamiseen katsetta "tuohon jumalattomaan, puolialastomaan naiseen."
— Jos olisin tämän tiennyt, en ikinä olisi taipunut maisteri Mennanderin houkutuksiin ja tullut tänne, mutisi hän. Ja sydämessään hän päätti antaa aimo läksytyksen maisterille.
KAHDESKOLMATTA UUKU.
Ulrik Schöring ajoi pitkin kuoppaista maantietä epämukavissa kievarinrattaissa ja harmitteli huonoa onneaan.
Saatuaan Sofia tädin kirjeen, jossa vanha neiti juhlallisin sanoin ilmoitti Markin ilmestyneen kaupunkiin "pahennusta herättävän kiertolaisjoukon seurassa", lähti Schöring heti matkaan. Mutta Miháilyn seuruetta hän ei enää tavannut kaupungissa. Majatalon omistaja selitti, että professori oli lähtenyt, mutta luvannut pian palata. Hän oli jättänyt matkalaukkunsa isännän huostaan. Se oli tosin hyvin huono, mutta raskas. Ja madame Ramoni oli varoittanut isäntää siitä tarkoin huolehtimaan.
Ulrik Schöring pyysi nähdäkseen matkalaukkua. Hän nosteli sitä, se oli kulunut ja viheliäisessä kunnossa. Painava se kyllä oli, mutta Ulrik Schöringillä oli sittenkin epäilyksensä. Hän kyseli, olivatko taiteilijat maininneet mitään matkasuunnitelmastaan.
Ei, he eivät olleet siitä isännälle mitään ilmoittaneet. Ei kai herra epäillyt heidän kokonaan poistuneen? He olivat velkaa isännälle asunnon ja elantonsa koko siltä ajalta, minkä he olivat kaupungissa majailleet.
Ulrik Schöring kohotti olkapäitään ja lähti jättäen isännän synkkien aavistusten valtaan.
Ulla ei myöskään tuntenut Miháilyin taiteilijakiertueen matkanmäärää.
He olivat lähteneet varhain aamulla heti toisen konsertin jälkeen.
Markia ei Ulla ollut tavannut kuin kerran hätäpikaa kaupunginpuistossa.
Ulrik Schöring tilasi hevosen majatalosta. Ja maksettuaan runsaat juomarahat kyytipojalle hän sai tietää, että tämä oli aamulla ajanut "niitä ulkolaisia komeljantteja" lähimpään kievariin, josta he olivat heti jatkaneet matkaansa edelleen.
Nyt oli hän ollut maantiellä koko päivän. Ilma oli kolea, satelikin vähän. Ei ollut hauska ajella tällaisella säällä huonoissa, tärskyvissä kieseissä hidasta hölkkää.
Ja kukaties oli matka turha: Miháilyit olivat ehkä toisella taholla. Tosin tiedettiin edellisessä kievarissa oudonnäköisien ihmisten ajaneen ohi, mutta he eivät olleet poikenneet majataloon, olivat vain juottaneet hevosta.
Kyytipoika kääntyi matkustajan puoleen ja viittasi piiskallaan punamullalla siveltyyn rakennukseen tien mutkassa.
— Siinä on kievari, sanoi hän. Hevosen pitäisi saada levätä ja syödä ja minuakin hiukasee.
Ulrik Schöring nyökäytti päätään.
— Eihän tässä sateessa mielikseen matkusta. Aja pihaan vain.
Pihalla on toinenkin hevonen. Kumaraselkäinen, pitkätukkainen mies seisoo maksamassa palkkaa kyyditsijälleen. Hän laskee rahoja tämän kouraan, mutta poika inttää vastaan ja tahtoo enemmän rahaa. — He eivät ymmärrä toisiaan. Mies puhuu saksaa solkaten jonkun suomalaisen sanan joukkoon, poika kuuntelee epäluuloisesti ja hokee:
— Herra maksoi liian vähän.
Ulrik Schöring ajattelee. — Taisinpa saavuttaa Miháilyit, ja astuu kiistelevien luo. Silloin pitkätukkainen nopeasti maksaa mitä poika vaatii, pälyy epäluuloisesti tulijaan ja poistuu majataloon.
Sisällä majatalossa istuu professori Mihàilyi vanhassa natisevassa kiikkutuolissa ja soutaa poltellen pitkää piippuaan. Hän on matkustanut koko päivän ja on uuvuksissa. Madame Ramoni loikoo sängyssä, polttaa ja toruskelee. Mark kuuntelee hänen sanatulvaansa ja katselee ulos ikkunasta, joka viettää takapihalle. Siellä kulkevat karjatytöt, hameet ylös käärittyinä. He kantavat vettä lehmille, jotka yhä ovat navetassa, koska laitumella ei näin keväällä vielä ole kyllin syömistä.
Mark katselee heidän puuhaansa, kuinka he kulkevat navetasta höyryävä maitokiulu kädessä punakkoina ja terveinä. Hänen ajatuksensa etsivät tietä tuttuihin paikkoihin. Hän näkee Harjulan ja Pikkupappilan. Ja Kaunialan. Hän näkee Martan toimeliaana maitokamarissa ja Lotin kissankuppi kädessä odottamassa lämmintämaitoa Mosselle, joka naukuu ja kihnuttaa kylkeään Lotin sääriä vasten.
Ulla häärii pienen vasikan ympärillä, joka on päässyt karkaamaan navetasta ja riehakkana kirmaisee pitkin karjapihaa. Ja pikku pojat huutavat ja nauravat ja pelästyttävät vasikan, joka alkaa loikkia kuin mieletön, kunnes Riikka saa sen takaisin navettaan.
Ja sitten tulee pastorin rouva huivi pään yli käärittynä. Hän astuu varovasti, ettei likaisi jalkojaan karjapihassa, ja kutsuu sisään lapset ja palvelijat.
— Isä odottaa iltahartauteen, kun askareet on tehty.
Sellaista on Pikkupappilassa. Sellainen on koti. Mutta Markilla ei ole kotia. Hänellä on vain viulunsa.
Ja huoneessa nalkuttaa madame Lola. Ja papa Müller imee piippuaan ja heittää vastaan silloin tällöin sanasen. Julius on tullut sisään ja selittää, että nyt hän ei enää maksa penniäkään yhteiseen matkakassaan. Papa Müller saa pitää huolen lopusta. Ja sitten alkavat kaikki kolme riidellä. Julius Berk puhuu matalalla äänellä, joka kähisee esiin yhteenpusertuneiden huulten välitse, mutta madame Lola huutaa ja papa Müller koettaa karjaista sekaan.
Silloin naputetaan, ovi aukenee, ja Ulrik Schöring astuu sisään.
Kaikki vaikenevat äkkiä. Madame Ramoni korjailee irtivalahtaneita hiuksiaan, papa Müller seisoo ällistyneenä ja Julius kiroilee hiljaa.
Mutta Ulrik Schöring katselee heidän ohitseen ikkunan luo, jonka ääressä Mark istuu.
— Mark, sanoo hän, olen tullut noutamaan sinua kotiin.
Markin sydämessä ailahtaa ilo. Mutta sitten hänen kasvonsa synkistyvät ja hän vetäytyy loitommaksi.
Nyt rohkaisee Julius Berk mielensä ja kysyy röyhkeällä äänellä.
— Millä oikeudella te, herra, tunkeudutte meidän huoneeseemme?
Ulrik Schöring vastaa levollisesti. — Sen sanon heti. Mark, mene tuonne viereiseen huoneeseen. Minä selvitän asiat näiden herrojen kanssa.
Selvittelyä ei kestänyt kauan. Papa Müller sai seteleitä, ja säestäjä, joka itsepintaisesti väitti, että Mark kuului heille eikä kenellekään muulle, sulki suunsa kuultuaan, että Suomessa saattoivat seikkailijat, jotka lähtivät hotellista laskujaan maksamatta helposti joutua poliisin kouriin.
— Me jätimme sinne matkalaukkumme pantiksi, yritti madame Ramoni ylväästi puolustautua. Sen sisällys korvaa runsaasti, mitä olemme velkaa viheliäisestä ruoasta ja asunnosta.
Ulrik Schöring kumarsi hänelle kohteliaasti hymyillen.
— Pelkään, arvoisa rouva, ettei hotellinomistaja ole samaa mieltä kanssanne. Häpeän sanoa, että hän avautti matkalaukkunne poliisiviranomaisten läsnäollessa.
Madame Lola puraisi huultaan ja mutisi jotain säädyttömistä suomalaisista.
Papa Müller luki setelit ja nyökäytti päätään. Näillä hän pääsi takaisin Saksaan. Hän olikin jo väsynyt kiertelevään elämäänsä. Paras oli palata takaisin Mainin varrelle soittamaan viulua pieneen, kotoisaan kyläkapakkaan.
Berk haroi synkkänä taiteilijatukkaansa. Lola Ramoni oli ynseänä kääntänyt selkänsä ja naputti kiihkeästi ikkunaruutuja sormillaan.
Ulrik Schöring loi ivallisen katseen kolmikkoon, kumarsi ja poistui viereiseen huoneeseen.
— Kas niin, Mark poika, virkkoi hän suljettuaan oven. Nyt me kaksi lähdemme kotiin.
— Minulla ei ole kotia.
— Loruja, mies, et kai täydellä todella ajattele jatkaa tätä mustalaiselämääsi.
Markin kasvot ilmaisivat uhmaa. — Minä en milloinkaan enää palaa takaisin Nooran luo. — Ei kukaan voi minua siihen pakottaa. Olen jo viisitoista-vuotias.
— Miellyttääkö sinua nykyinen seurasi niin suuresti, ettet henno heistä luopua? kysyi Ulrik terävästi.
Mark punastui.
— He ovat taiteilijoita, köyhiä ja halveksittuja kuten minä. Mutta he ovat vapaita, ja minä tahdon myös olla vapaa.
— Vapaita he kyllä ovat, niinkin vapaita, että lähtevät lentoon maksamatta hotellilaskujaan.
Mark puraisi huultaan.
— Sitä en tiennyt.
Ulrik Schöring löi häntä olalle.
— Ei, Mark, tämä ei kelpaa. Isäsi vanhana ystävänä vaadin sinua luopumaan heistä.
Poika tuijotti synkkänä lattiaan. — Hän sanoi, että isä ei itsekään enää uskonut minua pojakseen. Olen löytölapsi vain, ilman laillisia oikeuksia. Sinä kuulit itse, setä, kun hän sen sanoi. Mutta minä en tahdo enää syödä kenenkään armoleipää. Ennemmin kärsin kurjuutta Miháilyin kaltaisten kanssa.
Ulrik Schöring mietti hetkisen.
Poika oli siis paha kyllä kuullut Nooran armottomat sanat. Onnettomuus oli tapahtunut, oli vain yksi keino sen korjaamiseksi.
Hän teki nopeasti päätöksensä.
— Elkäämme kiistelkö, Mark. Sinä et enää halua palata Nooran luo. Hyvä, silloin ehdotan, että minä rupean holhoojaksesi — Nooran suostumuksella luonnollisesti.
Mark pudisti päätään.
— Kiitos, setä, mutta en tahdo enää olla kenellekään kiitollisuuden velassa. Oi — hän koroitti ääntään — niin kauas kuin muistan, olen ollut riippuvainen vieraista ihmisistä. Ensin Albert setä ja Bertta täti, — sitten Kemellit ja sitten — —.
— Sitten isäsi, Mark, puuttui Ulrik vakavasti puheeseen. Elä unohda,
Mark, että olet isäsi poika.
Mark astui askeleen lähemmäksi.
— Uskotko, sinä, setä, uskotko todellakin, että minä, että minä olen
Hassel? kysyi hän kiihkeästi.
— Uskon, vastasi Ulrik levollisesti.
— Sinä sanot sen vain saadaksesi minut suostumaan.
Mutta nyt Schöring kiivastui. Hän löi kämmenensä pöytään ja sanoi kovasti.
— Mene hiiteen, poika. Olet samanlainen itsepintainen jässikkä kuin isäsikin. Nyt minä palaan Kaunialaan ja sanon Minnalle: Fred Hasselin poika kiertää maita mantereita epäilyttävien olioiden kanssa, koska hänessä ei ole kyllin tarmoa ja elämäntahtoa tullakseen suureksi taiteilijaksi.
— Setä!
— Niin juuri! Mitä luulisit isäsi tästä sanovan? Opinnot heitetään kesken ja alennutaan viheliäisten kyläsoittajien tasalle.
— Setä!
— Sinä olet tullut niin isäsi näköiseksi, että hänen vanhan ystävänsä on sekä iloista että surullista nähdä sinua. Ja jos ylpeytesi kieltää sinua vastaanottamasta apua Ulrik Schöringiltä, niin voithan maksaa takaisin kaiken, silloin kun sinusta on tullut mies. Ja nyt — tuossa on käteni.
Mark tarttui ojennettuun käteen. Hänen silmänsä säteilivät.
— Kiitos, setä. Minä tulen kanssasi Kaunialaan. Ja minä lupaan, etten saata häpeään luottamustasi.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Havupuita kasvavalla niemellä, noin puolen virstan päässä valtamaantiestä, kohosi Noora Hasselin kesäkoti, Onnela. Fred Hassel oli sen rakennuttanut nuorelle vaimolleen häälahjaksi. Hän itse ei siinä koskaan ennättänyt asua, ennenkuin kuolema tuli, mutta Noora ja Örnfeltit viettivät siellä kesänsä.
Onnela oli rakennettu uusimpaan tyyliin, se oli ensimmäinen huvila paikkakunnalla, sitä ennen olivat ihmiset asuneet vain taloissa tai kartanoissa. Rahan voimalla, uskomattoman lyhyessä ajassa oli kesytön luonto taivutettu ihmisen mielen mukaan. Suorat, hiekoitetut käytävät olivat karkoittaneet mutkittelevat metsäpolut, ulkolaiset koristekasvit ja puut, vihannat ruohokentät ilmestyivät kuin loihtimalla keskelle metsäistä maisemaa. Siinä, missä seudun nuoret elokuun kuutamoöinä olivat asettaneet ravunsyöttejä ja nuotion ääressä istuskellen viettäneet riemukkaita hetkiä, kohosi nyt valkea uimahuone ja pitkä laituri. Ja vienojen vanamoiden sijalla kukkivat tummat puutarhaorvokit, kaunisväriset leukoijat ja upeat keisarinkruunut.
Alma Örnfelt ja Noora istuivat huvilan avonaisella verannalla. Vaunuissa makasi pikku Gretel jokeltaen ja koettaen pistää pientä paljasta varvastaan suuhunsa. Sukka hänen oli onnistunut riisua jalastaan. Kummulla, kahden petäjän väliin viritetyssä riippuverkossa lojui Joju toimetonna.
— Eikö Joju teidän mielestänne ole käynyt hyvin heikoksi, äiti? virkkoi Noora.
— Sinä kuvittelet. Hän ei ole sen huonompi kuin ennenkään.
Noora ei jatkanut keskustelua. Hän tiesi sen turhaksi. Äiti ei tahtonut nähdä, että Joju päivä päivältä huononi. Äiti ei ylimalkaan koskaan nähnyt sellaista, mitä ei halunnut tai mikä oli epämukavaa. Siksipä hän pysyikin niin nuorena ja komeana. Äidille ei kannattanut uskoa huoliaan. Hän tahtoi säilyttää mielen tasapainon, hän kammosi suruja. Ne oli eversti saanut kantaa, mikäli niitä oli heidän perhe-elämäänsä ilmaantunut. Ja tyttäret olivat varhain tottuneet siihen, että äiti oli pidettävä syrjässä kaikesta ikävästä. Äiti kyllä huolehti tunnontarkasti heidän ulkomuodostaan, puvustaan ja käytöksestään. Hän valvoi visusti heidän ulkonaista esiintymistään ja vaati, että heidän tuli herättää huomiota, olla viehättäviä ja hienoja, mutta sielunsa he saivat itse hoitaa.
Ja sen olivat tyttäret nurkumatta tehneetkin. Se oli terästänyt heidän luonnettaan, hempeämielisyys ei Alma Örnfeltin tyttäriä vaivannut.
Mutta Joju ei ollut samaa ainesta kuin sisaret. Pienestä pitäen hän oli ollut hento ja sairaalloinen. Hän mankui paljon ja vaati paljon hoitoa. Hän oli ollut ainoa virhe Örnfeltien muuten niin ehyessä ja mallikelpoisessa rakennuksessa. Äiti koetti sitä peittää, mutta Noora oli huomannut, että Joju ei ollut hänelle yhtä rakas kuin terveet, kauniit tyttäret. Hän tuotti paljon vaivaa ja häiritsi äidin mukavuutta sekä ruumiillisesti että henkisesti.
Ja nyt oli Jojun tila todella huolestuttava, mutta sitä äiti ei huomannut tai ei halunnut huomata.
— Tulee vieraita! huusi Joju tähystyspaikaltaan. Elviira täti ja
Niemelän rouva.
Noora rypisti hienosti kulmiaan. Mutta Alma rouva ilostui. Noora oli niin harvapuheinen. Ja jäykkä. Vähältä ettei hän — oma äiti — tuntenut jonkinlaista arkuutta hänen seurassaan. Oli vapauttavaa saada puheliaampaa seuraa kahvipöytään.
Molemmat rouvat olivat punakat ja läähättivät. Helle oli ankara.
— Läksimme vähän liikkeelle, selitti Elviira Kemell. Hilda käväisi meillä, ja kun minun käteni taas ovat työhön kykenemättömät — työlästyttävä luuvalo — läksin häntä saattamaan. Halusin nähdä sen uuden mankelin, josta Miili kertoi. Kuuluu muka olevan paljon kevyempi kuin entisenmalliset. Onko siinä perää, Noora?
— On kyllä, näytän sen heti tädille. Mutta ensin kahvia.
— Nuoret menivät asemalle, selitti Hilda Hanén. He tapasivat Henrik Gyllenheimin maantiellä ja lähtivät yhtä matkaa postia kantamaan. Henrik oli käynyt Pikkupappilassa. Ulla ja Lotti istuivat Sarvimäen paroonin sukuvaunuissa yhtä huolettomasti kuin konsanaan omissa nappularattaissaan.
— Olen aina sanonut, että Anna Schöring ei osaa kasvattaa lapsiaan, huomautti Elviira rouva.
— Kaikille ei ole annettu kasvattamisen suurta lahjaa, huomautti Alma
Örnfelt arvokkaasti. Tyyra armaani, oletko ollut uimassa?
Tyyra oli astunut verannalle. Hän oli kaunis katsella. Hoikka ja notkea hän oli kasvultaan, valkoinen kaula kannatti sirosti muodostunutta päätä, mustat hiukset levisivät valtoinaan ja kylvyn kostuttamina pyöreille olkapäille. Iho oli maidon valkea, suu pieni ja täyteläinen.
Hilda rouva katseli häntä peittelemättömällä ihastuksella, Elviira rouva tuhautti nenäänsä. Alma pöyhisteli aivan liiaksi kauneilla tyttärillään. Hänet valtasi vanha, voittamaton halu masentaa tämä onnellinen, alati tyytyväinen sisar.
— Kyllä teillä on täällä kaunista, alkoi hän. Kukapa olisi uskonut, että roskaisesta Mäntyniemestä tulisi tällainen paratiisi. Niin — niin, kaikkea saa rahalla. Ja sinulla on rahaa, Noora. Olipa onni sinulle, ettei Fred Hassel ennättänyt tehdä testamenttiaan. Olisit saanut koko joukon vähemmän, jos Mark olisi julistettu hänen lailliseksi pojakseen.
Alma Örnfeltin poskille kohosi tumma puna. Elviira oli kerrassaan sietämätön. Hyvä Jumala, miksi ei ihmisen sallittu valita oman mielensä mukaan sukulaisiansa! Ikinä hän ei silloin olisi tunnustanut Elviiraa sisarekseen.
Mutta Noora oli järkähtämättömän levollinen.
— Fred tiesi kyllä, mitä teki, hän sanoi. Jos hän todella olisi tahtonut tunnustaa Markin pojakseen, olisi hän tehnyt sen ajoissa. Mikään laiminlyönti ei siinä suhteessa tullut kysymykseen. — Kas siinähän tulevat Pikkupappilan tytöt ja Henrik Gyllenheim. Istukaa, tytöt. Henrik on kasvanut isoksi pojaksi.
— Ihmiset puhuvat niin paljon, jatkoi Elviira rouva itsepintaisesti. Väitetään sellaistakin, että Hassel olisi tunnustanut Markin pojakseen, mutta, että paperi on hävinnyt.
— Fredin paperit olivat kaikki hyvässä järjestyksessä hänen teräslippaassaan. Hän oli tarkka ja täsmällinen asioissaan. Jos sellainen paperi olisi ollut olemassa, minä kyllä olisin sen nähnyt.
Elviira rouva ei kestänyt Nooran kylmäverisyyttä. Hän näki paraimmaksi peräytyä.
— Niin, luonnollisesti. Ihmiset ovat aina niin kerkeitä puhumaan.
Henrik Gyllenheim oli istunut juttelemassa Tyyran kanssa. Sattumalta hänen katseensa osui Jojuun. — Mikä pojalle tuli? Hän oli huomattavan peljästynyt, ja käsi, joka piteli kahvikuppia, vapisi tuntuvasti, Tyyra seurasi Henrikin katsetta.
— Joju, oletko sairas? kysyi hän ihmetellen.
Joju kohotti käden otsalleen kärsivän näköisenä.
— Päätäni kivistää.
— Sinä istuit liian kauan päivänpaisteessa äsken. Mene lepäämään, sanoi Noora huolestuneena.
Joju nousi paikaltaan ja lähti nilkuttaen astumaan ovelle. Ohi mennessään hän kohtasi Ullan säälivän katseen.
— Mitä sinä töllötät? kivahti hän ärtyisesti.
Ulla hämmentyi.
— Olit niin kalpea.
— Eikö ihminen saa enää olla rauhassa, sairaskaan. Sinä pistät nenäsi joka paikkaan. — Hän poistui kiukkuisena.
Ullan posket punoittivat. Ihme ja kumma, kuinka ärtyiseksi Joju oli käynyt.
Ulla itse oli aina hyvillään, jos joku sanoi häntä kalpeaksi.
Henrik Gyllenheim oli noussut hyvästelemään. Hän oli tullut kutsumaan Tyyraa ja Jojua Sarvimäkeen viikon päästä. Silloin oli Heddan syntymäpäivä, sitä oli juhlittava oikein komeasti, isä tahtoi niin. Toivottiin vieraiden saapuvan jo edellisenä iltana. Hedda oli herätettävä laululla — Ulla ja Henrik olivat suunnitelleet, että kaikki pukeutuisivat mustalaisiksi.
Rouva Örnfelt kiitti mielissään. Tyyra ja Joju ihailivat kumpikin suloista pikku Heddaa. He tulivat luonnollisesti mielellään, niin kovin mielellään Sarvimäkeen.
Ulla ja Lotti lähtivät Henrikin mukaan. Henrik oli luvannut saattaa heidät kotiin vaunuissaan.
— Tyyra, lausui rouva Örnfelt vieraiden lähdettyä. Sinä olit miltei epäkohtelias, kun Henrik esitti kutsunsa, kiitit armollisesti kuin prinsessa.
— Minun mielestäni ei tarvitse näyttää niin varsin innostuneelta, vaikka saakin kutsun Sarvimäen paroonin luo, virkkoi Tyyra huolimattomasti. En halua tekeytyä naurettavaksi.
Alma Örnfelt hymyili. Ah, noita tyttäriä! Sellaisia he olivat, ylpeitä ja ylhäisiä sormenpäihin asti. Kyllä hän hyvin tiesi, että Tyyra oli onnellinen sydämensä sisimmässä. Tyyra rakasti ylhäisiä tuttavuuksia, hän oli nyt kerta kaikkiaan ylimysluonne.
Ja vertaistensa seurassa jokainen paraiten viihtyi. Mutta hän kätki mielihyvänsä ja tekeytyi välinpitämättömäksi.
Rouva Örnfelt kosketti kahvipannua ja kysyi ystävällisesti sisareltaan.
— Pieni pisara lisää, Elviira kulta? Ja sitten menemme katselemaan uutta mankelia.
Hän oli äkkiä tullut hyvälle tuulelle taas.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
— Voi, Liisi, oletko koskaan nähnyt mitään näin hienoa? Katsopas tätä kampauspöytää. Kaikki pikkuesineet hopeata. Entä nämä vauvamaljakot neuloja varten. Ja hajuvesipullo! En ole voinut uneksiakaan tällaisesta!
Ulla seisoi siron peilipöydän ääressä yhdessä Sarvimäen kartanon monista vierashuoneista. Heddan syntymäpäivävieraat olivat saapuneet edellisenä iltana, ja nyt pukeuduttiin juhlapäivällistä varten.
— Hienoa on, myönteli Liisi. Mutta huomasitko kirjastoa alakerrassa? Se on suurenmoinen. Henrik kertoi, että muuan hänen sedistään oli suuri kirjaintuntija. Heillä kuuluu olevan kirjastossaan hyviä harvinaisuuksia, joita ovat perineet tältä kokoilijalta.
— Minusta tämä on ihastuttava paikka, sanoi Helena West. — Hän oli pari viikkoa sitten saapunut Pikkupappilaan viettääkseen siellä osan kesälomastaan.
— Minun mielestäni me olisimme voineet koko päivän esiintyä mustalaispuvuissa, se olisi ollut niin mojoa. Silloin ei olisi tarvinnut pukeutua uudelleen.
Ovelle naputettiin. Tyyra kurkisti huoneeseen.
— Saako tulla?
— Oi tule, rakas Tyyra! Hiukseni eivät mitenkään ota taipuakseen niinkuin niiden pitäisi.
— Sinun olisi pitänyt kiertää ne papiljotteihin yöksi. Liisi, suo anteeksi huomautukseni, mutta sinun sijastasi en panisi tuota nauhaa kaulaan. Se ei ole chic. Jossain talonpoikaishäissä se kävisi, mutta ei täällä Sarvimäessä.
— Tyyra, olenko minä hyvä näin?
Lotti asettui seisomaan Tyyran eteen, silmät täynnä rukoilevaa: Sano — että — olen — soma.
Tyyra loi häneen arvostelevan katseen ja nyökäytti sitten hyväksyvästi päätään.
Lotti oli soma, oikein soma. Keltaiset kiharat ympäröivät kapeita, rusottavia kasvoja, siniset silmät loistivat kilpaa safiirikoristeen kanssa, jonka hän — pieni mielistelijä — oli kerjännyt itselleen kaulakoristeeksi Kristiina tädin korulippaasta. Valkoinen puku oli ilmava ja soveltui hyvin lapsekkaisiin kasvoihin.
— Voisit palmikoida tukkasi siivosti ja säädyllisesti, moitiskeli
Liisi. Papintyttären ei sovi esiintyä vallattomasti kuin näyttelijätär.
Lotti ravisti kiharoitaan.
— Sitä en tee. Mutta minne ihmeeseen olet pannut nappikoukun, Ulla?
Minä en saa kenkiäni kiinni ilman sitä.
— Tuossa on, Ulla nakkasi kenkäkoukun Lotille. — Mutta hirveätä,
Lotti, mikä kauhea läiskä sinulla on selässäsi?
Lotti kiersi kaulaansa nähdäkseen.
— En minä näe.
— Voi, kauhistus! Sehän on jotain rasvaa, päivitteli Helena.
— Näytäpäs, Tyyra tutki hametta. Hirveä läiskä! Ja ellen varsin suuresti erehdy, on se koneöljyä.
— Voi, kirkaisi Ulla, se on tullut Laurin koneesta. Hän kysyi minulta, saisiko hän lähettää Henrikille uuden junansa. Minä lupasin, ja hän pisti sen varmaan matkalaukkuun. Katsotaanpa.
Helena oli kiiruhtanut tarkastamaan matkalaukkua, jonka sisältö oli heitetty lattialle huiskin haiskin.
— Tässä on pahantekijä, hän huudahti kohottaen varovasti kahden sormen päässä kömpelöä ruskeata paperikääröä, joka oli ylt'yleensä rasvan peitossa. Kääröstä paljastui tyhjistä tulitikkulaatikoista ja lankarullista tehty juna, jonka pyörät tihkuivat koneöljyä.
— Kauhistus! huusivat tytöt yhteen ääneen.
— Mitä minä nyt teen? kysyi Lotti avuttomana; kyyneleet kiilsivät hänen pitkissä silmäripsissään.
— Koetetaan pestä, lohdutti Liisi.
— Ei siitä mitään tule, virkkoi Helena. Ei koneöljy niinkään pian lähde. Sinun täytyy vaihtaa pukua.
Lotti purskahti itkuun.
— Minulla ei ole muuta mukanani kuin keltainen kotikutoinen hameeni, ja se on niin ruma. Tämä on aivan uusi ja niin soma.
— Voi, voi Lotti rukkaa, päivitteli Ulla. Eikö hän voisi peittää tahraa jollakin? Esimerkiksi silkkiruusukkeella. Tai voisihan hän istua koko illan, niin että selkä peittyy?
Mutta Lotti oli lohduton. Hän riisui hameen yltään ja koetti yhdessä Helenan kanssa hangata tahraa pois. Mutta kuten Helena oli ennustanut, koneöljy pysyi hameessa. Ja nyt oli koko hameen selkä märkä ja kurttuinen.
— Ei tässä muu auta, pue keltainen hame yllesi ja nopeasti, komensi
Liisi.
Nyyhkyttäen pukeutui Lotti vihaamaansa keltaiseen. Sen väri ei todellakaan sopeutunut hänen kasvoihinsa eikä hiuksiinsa rahtuakaan.
Äskeinen viehättävä keiju oli kadonnut, sijalla oli itkevä Tuhkimus.
Ulla kärsi kovia omantunnon tuskia. Hänen luvallaan oli Lauri pannut onnettoman, öljyä tihkuvan koneensa matkalaukkuun. Hän aukaisi nopealla liikkeellä pitsikauluksensa ja ojensi sen Lotille.
— Ota tämä, Uotti. Se sopii sinulle paremmin kuin minulle.
Lotti itki yhä.
Ulla sovitti kaulusta hänen hartioilleen. — Eikö olekin sievä, Helena? Sain sen lahjaksi Agata tädiltä kun läksin kotiin kesälomalle. Hän on sen itse solmustanut.
Lotti katseli pitsikaulusta ja rauhoittui. Se oli todella harvinaisen sievä ja hieno. Ja hän oli jo kauan halunnut sellaista.
— Mutta, Ulla, nyt olet itse ilman kaulusta, huomautti Helena.
— Se on aivan yhdentekevä, kuului Ullan taholta. — Hän istui ikkunan luona kampa toisessa ja hiusnauha toisessa kädessä. Lotti on perheen kaunotar, minä en missään tapauksessa tule kauniiksi. Täytyy uhrautua perheen kunnian hyväksi.
Hän vaikeni ja jäi tuijottamaan ulos puistoon, minkä vanhat, kookkaat tammet olivat herättäneet hänessä ajatuksia ja mielikuvia, niin viehättäviä, että kaikki muu unohtui.
— Joutukaa, kello on kohta viisi, kiirehti Tyyra omasta huoneestaan. Hän oli poistunut toisten luota, heti murhenäytelmän alkaessa. Tyyra karttoi ikäviä kohtauksia.
— Kuulkaa, tytöt! Minun hameeni on niin konstikas, etten parhaimmalla tahdollakaan saa sitä napitetuksi. Auta sinä, Helena, niin olet kiltti.
Se oli Emma. Punakkana ja kiihtyneenä hän ilmestyi huoneesta, joka oli annettu hänelle ja Tyyralle yhteisesti asuttavaksi.
— Olen ponnistellut puolisen tuntia ja nyt minusta tuntui, että jotakin repesi, kun kiskoin tätä ylleni.
— Emma rukka. Puoli selkää on ratkennut. Nouda lankaa ja neula, niin ompelen sen kokoon. Minun ompelulippaassani on.
Emma näytti surkealta, tukka oli pörröllään, hame rypistynyt, selässä pitkä repeämä. Helena korjasi näppärin neulanpistoin vahingon ja auttoi puvun läähättävän tytön ylle.
Alhaalta ensimmäisestä kerroksesta kuului puheen sorinaa. Vieraat alkoivat kokoontua.
Eteisessä Tyyra tunsi jonkun koskettavan häntä olkapäähän. Se oli Joju, kalpea, tuskastunut Joju.
— Tyyra, minä tahdon lähteä kotiin.
— Oletko sairas?
— En juuri sairas, mutta melkein.
— Sitten saat mennä yläkertaan lepäämään. Emmehän nyt voi lähteä kotiin, kun juhla juuri alkaa.
— Jos olisin tiennyt, että Mark tulee tänne, olisin jäänyt kotiin.
Tyyra näytti tyytymättömältä.
— Että viitsitkin. Annan sinulle hyvän neuvon, Joju. Elä käyttäydy kuin hupsu Markin suhteen, se antaa vain juorun aihetta.
— Mitä tarkoitat? Millaisen juorun?
— Tiedäthän, että moititaan Nooraa siitä, että hän muka on ollut tyly
Markille. Oh, tuota Markia, mitä harmia meillä onkaan hänestä ollut.
Tuossa hän onkin.
Mark astui Henrik Gyllenheimin seurassa eteiseen. Jojun nähdessään hän säpsähti. Hetkisen synkisti katkera muisto hänen mieltään. Berliini johtui mieleen, iso kaupunki iloineen ja huolineen, Noora, Gretel, isä — jota hän ei saanut isäksi omaksua. Kaikki oli nyt ohi. — Kaunialassa, Minnan hellässä hoidossa, Kristiina tädin ja Ulrikin ystävällisessä seurassa oli katkeruus lientynyt. — Mutta sittenkin, kun hän nyt ensi kertaa kohtasi Jojun senjälkeen, kuin he Berliinissä olivat toisistaan eronneet — nousi kaikki entinen eloon. Tuokion mittelivät molemmat pojat toisiaan — sitten Joju loi katseensa lattiaan, kohotti sen jälleen, punastui ja kalpeni ja käänsi päänsä pois. Mark huomasi hämmästyneenä, miten kalpeaksi ja raihnaan näköiseksi toinen oli käynyt. Selkä oli entistään vinompi, iho kellertävä.
Poloinen! Saattoiko olla vihoissaan sairaalle olennolle, kun itse oli terve ja reipas?
Hän ojensi kätensä Jojulle rennon huolimattomasti aivan kuin he vasta eilispäivänä olisivat toisistaan eronneet kaikessa sovinnossa.
— Servus, Joju.
Joju vastasi toisen kädenlyöntiin vastenmielisesti. Sitten hän pahoinvointia syyttäen nilkutti portaita ylös yläkertaan.
Mark naurahti lyhyesti.
— Hän on vielä vihoissaan. Joju parka!
Mutta Henrik Gyllenheim katseli pitkään poistuvan jälkeen ja pudisti päätään mietteissään.
Heddan syntymäpäiväkutsut elivät vielä monta vuotta valoisena muistona seudun nuorten mielessä. Se oli kuin elämys Tuhannen yhden yön tarinoista vaatimattomissa oloissa kasvaneille Pikkupappilan lapsille, Harjulan Emmalle, jonka koti oli harmaa ja ikävä, ja Helenalle, hiljaisen kodin yksinäiselle kasvatille.
Päivällinen syötiin suuressa seppelten ja kukkien koristamassa ruokasalissa. Vanha parooni piti leikillisen puheen vieraille, Heddan serkku, hilpeä kadetti, puhui juhlan sankarittarelle, ja lopuksi kantoivat pojat Heddan riemuhuutojen kaikuessa ulos pihalle lehtimajaan, jonne oli katettu seppelöity kahvipöytä makeisineen.