Illemmalla leikittiin panttileikkejä, ja tanssittiin Sarvimäen suuressa salissa. Vanhat piirilaulut vaihtelivat polkan ja valssin sävelten kanssa, parooni kulki myhäillen lyhyt piippu hampaissaan huoneesta toiseen, puheli sanan siellä, toisen täällä, naljaili tyttöjen kanssa ja nauraa hekotti leppeästi heidän hämmentymiselleen. Paroonitar oli armollinen.
Mutta ylhäällä toisessa kerroksessa loikoi Joju leposohvalla, kuunteli humua juhlasalista ja vuodatti haikeita kyyneleitä.
Hetken kuluttua ovi avautui, ja Lotin sinisilmät pilkistivät sisään.
Hän näytti kummastuneelta.
— Täälläkö sinä olet, Joju? Minä aioin mennä meidän huoneeseen, mutta eksyinkin tänne. Miksi olet täällä yksin?
— Päätäni pakottaa, mutisi Joju.
Lotti astui hänen luokseen.
— Oletko saanut mitään suuhusi? Siellä on niin kauhean paljon makeisia.
— Sain pasteijan ja lihalientä. En muuta mitään.
Lotti kaiveli taskuaan.
— Kas tässä, olen säästänyt vähän Kaarloa ja Lauria varten, mutta sinä voit saada ne.
Hän aukaisi nenäliinansa ja asetti pienelle pöydälle Jojun eteen pari poltettua mantelia, hietaleivoksen murenia ja piparkakun. — Ne olisivat kuitenkin kelvottomia, ennenkuin olen kotona.
Joju pureskeli tyytyväisenä karamellejä.
— Miksi et ole toisten mukana tanssimassa? kysyi hän hetken kuluttua.
Kaipaavat sinua.
— Ei kukaan minua kaipaa.
Lotin ääni oli syvästi surullinen. Joju tunsi jonkinlaista tyydytystä. Oli siis muitakin onnettomia kuin hän. Vieläpä pieni suloinen Lotti, kaikkien lemmikki.
— Onko joku ollut sinulle paha? kysyi hän osanottavasti.
Lotin huulet alkoivat vavista.
— He ovat kaikki niin suuria ja hienoja. Ja osaavat tanssia ja puhua niin taitavasti. Siellä on Henrikin ja Heddan serkkuja Helsingistä ja Henrik — — —
Hän vaikeni äkkiä. Ei, hän ei saattanut sitä kertoa. Sitä mikä kalvoi ja pakotti sydäntä. Hän oli istunut siellä, pieni typerä maalaistyttö, isompien ja ymmärtäväisten joukossa. Heillä oli oma erikoinen seurustelutapansa, sukkeluudet sinkoilivat ja räiskyivät, he nauroivat asioille, jotka hänestä olivat outoja, hän jäi kaikista syrjään, yksikseen.
Hän näki itsensä suuressa seinäkuvastimessa. Keltaisen kotikutoisen kankeat laskokset muuttivat hänen vartalonsa kömpelöksi ja tönkkämäiseksi. Kengät olivat maasuutarin käsialaa, sukat paksut. Hän oli mielestään oikea maalaistollo.
Ja varmaan Henrik oli samaa mieltä. Hän tuskin vilkaisikaan Lottiin, huvitti vain toisia tyttöjä — niitä helsinkiläisiä ja Tyyraa. Hän piti tietysti Lottia vain pikkuvauvana, jonka kanssa saattoi leikitellä arkipäivin. Ja ehkä hän oli suutuksissaan, kun Lotti oli niin arkisessa puvussa Heddan juhlapäivänä.
Joju voihkaisi. Lotti kääntyi säälien hänen puoleensa.
— Pakottaako päätäsi vielä? Maltas, minä panen kääreen otsallesi. Se tekee hyvää.
Lotti sipsutti pesupöydän luo, kastoi pyyhinliinan veteen ja laski sen
Jojun otsalle.
Joju katseli häntä, kun hän siinä liikkui hiljaa ja pehmeästi kuin pieni täysikasvuinen nainen.
Jos uskaltaisi hänelle kertoa kaikki. Sanoa, ettei kääre, eivät lääkkeet häntä voineet auttaa. Ettei hän koskaan voinut parantua, ellei — — —
— Lotti, kuiskasi hän.
Lotti loi häneen viattomat sinisilmänsä. Joju puraisi huuliaan. Pöllö, mikä hän olikin! Lottihan oli lapsi, pieni ymmärtämätön tyttö vain. Hän sulki silmänsä ja haukotteli.
— Sinua nukuttaa, Joju, minä lähden pois. Hyvää yötä!
Lotti pujotti pienen kätensä Jojun laihtuneeseen kouraan.
— Hyvää yötä!
Hän ei huomannut pojan tuskaista ilmettä. Varovasti hän sulki oven, ja joutui silmätysten Henrik Gyllenheimin kanssa.
— Mitä sinä Jojun luona teit? kysyi Henrik jyrkästi.
— Panin kääreen hänen otsalleen. Hän on sairas.
Lotti yritti sivuuttaa Henrikin, mutta tämä tarttui hänen käsiinsä ja koetti katsella häntä silmiin. Hän oli huomannut epävarman väreen tytön äänessä.
Lotti väisti hänen katsettaan. Henrik ei saanut huomata kyyneleitä, jotka nyt typerästi kohosivat hänen silmiinsä.
— Lotti, katso minua silmiin.
Mutta Lotti katseli itsepintaisesti syrjään. Ja hänen pitkistä silmäripsistään tipahti pari kyyneltä poskelle.
Henrikin kasvoille levisi hellä ilme, mutta hän ei ollut huomaavinaan toisen mielenliikutusta.
— Olen etsinyt sinua joka paikasta. Tule katsomaan Bellaa. Se on saanut pentuja. Neljä vallatonta vekkulia. Ja sinä saat niistä yhden. Tai ehkä Kaarlo pitäisi siitä enemmän.
Vaunuvajan perimmäisessä sopessa majaili Henrikin kiiltäväkarvainen ajokoira pentuineen suuressa laatikossa. Se heilutti iloisesti häntäänsä nähdessään isäntänsä ja salli murisematta Henrikin nostaa pennun toisensa jälkeen Lotin syliin.
Lotti nauroi kyyneleet silmissä.
— Miten herttaisia ne ovat! Voi, saammeko me, saako Kaarlo todellakin yhden?
Hän siveli niiden pehmyttä karvaa, kostea kuono kosketti hänen kättään.
— Pikku raukat.
Mutta hän ei vieläkään katsonut Henrikiin.
Henrik antoi hänelle aikaa rauhoittua. Sitten hän kysyi leikillisesti.
— Miksi prinsessa suvaitsee osoittaa alamaiselle tallirengilleen epäsuosiotaan?
Lotti ravisti päätään, mutta ei vastannut.
Silloin Henrik kävi suoraan asiaan.
— Miksi itkit äsken?
— Enpähän itkenyt, intti Lotti ja lisäsi johdonmukaisesti: Tahtoisinpa nähdä sellaisen tytön, joka ei itke, kun hänen nuorempi veljensä panee matkalaukkuun öljyisiä kääröjä, jotka rasvaavat hänen valkoisen hameensa. Ja sinä et ollenkaan huoli minusta, kun minä olen sellainen typerä hanhi, — ja minulla on niin ruma hame ja kömpelöt kengät — — —
Henrik silitti Bellan selkää. — Bella, oletko koskaan nähnyt sellaista pientä turhamaista oliota? Jumala on luonut hänet prinsessaksi, ja hän itkee ruman hameen tähden. Hyi, hyi, pikku prinsessa!
Hän sipaisi etusormellaan Lotin nenänpäätä.
— Nuhteita sietäisit, mutta eihän tallirengin sovi nuhdella prinsessaa.
— He ovat kaikki niin viisaita ja hienoja nuo toiset.
— Kutka?
— Tyyra ja sinun serkkusi. Ja sinä tanssit vain heidän kanssaan.
— Sinähän et tullut tanssimaan, kun minä pyysin.
— Minä en osaa tanssia. Ja Emma sanoi, että sinä olet liian suuri tanssiaksesi minun kanssani.
Henrik kohotti tytön kasvot ylöspäin ja katseli häntä vakavasti silmiin.
— Tahtooko pikku prinsessa kuulla ja painaa mieleensä, mitä hänelle nyt sanon? Kuluu vielä pitkä aika, ennenkuin tallirenki on surmannut lohikäärmeen ja ratsastanut lasivuoren harjalle lumottuun linnaan. Mutta prinsessan tulee uskoa ja luottaa häneen. Ja odottaa, kunnes hän tulee noutamaan prinsessaansa kullatuilla vaunuilla ja kuudella maidonvalkealla hevosella.
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Joju heittelehti levottomana vuoteellaan. Laihat sormet rypistivät lakanaa, pää painui tuskaisena puolelta toiselle.
— Noora, kuolenko minä?
Kysymys kuului hiljaisena, ja hetkeksi sairaan levoton liikehtiminen pysähtyi.
Noora silitti hänen otsaansa.
— Ei, ei Joju, et sinä saa kuolla. Ethän tahdo lähteä pois Noora siskon luota?
Rouva Örnfelt kiirehti vuoteen luo.
— Rakas Jojuseni. Elä puhu noin hirveitä asioita. Oi, äiti ei jaksa sellaista kuulla. Sydänkäpyseni. Näetkö, kuinka äiti itkee?
— Mutta äiti, sinä olit aina niin pahoillasi siitä, että minä olin vinoselkäinen. Ja ajatteles, ehkä minusta tulee kyttyräselkäinen. Silloin sinä et kehtaa käydä kanssani kadulla.
Rouva Örnfelt teki torjuvan liikkeen käsillään. Hänen kasvonsa vääristyivät pidätetystä itkusta.
Mutta Joju jatkoi säälimättä. — On parempi että kuolen. Minä tulen kateelliseksi ja häijyksi, kun näen terveitä, voimakkaita poikia. Minä olen ollut niin kateellinen. Henrikille ja — Mikolle ja — ja Markille.
Viimeinen tuli hiljaa. Pojan kasvot värähtelivät. Kova sisäinen taistelu kohotti punan poskille. Hetken hän oli hiljaa, rinta huohotti, kädet puristivat peitettä.
Sitten Noora kuuli hänen kuiskaavan nimeään, arasti, väkinäisesti.
— Noora. Istu tähän viereeni. Sinä yksin, ei kukaan muu saa kuulla.
Äiti, et sinäkään. Noora kertoo sitten sinulle.
Rouva Örnfelt poistui nenäliina silmillä. Hän ei ollut loukkaantunut, Noora oli aina ollut Jojun uskottu. Ja mitä salaisuuksia saattoi poikaparalla olla?
Ovella hän kohtasi Tyyran.
— Miten Joju jaksaa? kysyi tämä levottomana.
Rouva Örnfelt pyyhki silmiään.
— Nooran mielestä huonosti, mutta minä uskon Nooran liioittelevan.
Tämä on vain ohimenevä heikkouden puuska.
Tyyra oli kääntynyt selin äitiinsä ja katseli ulos ikkunasta.
— Hän sairastui oikeastaan Sarvimäellä. On omituista, miten hän tuntuu kaihtavan Markia.
— Joju on aina ollut hienotunteinen poika ja Mark — tiedäthän, miten hän on käyttäytynyt Nooraa kohtaan.
Tyyra naputti ikkunanruutua.
— Tuntuu siltä kuin jokin kalvaisi Jojun mieltä. Se on herättänyt muidenkin huomiota. Hän oli niin omituinen Sarvimäellä. Henrik Gyllenheim ihmetteli sitä.
— Tyyra, käänny tännepäin, kun puhuttelet äitiäsi. Elä lörpötä turhuuksia. Nouda mieluummin hajusuola makuukamarin pöydältä, olen niin kiihoittunut.
Rouva Örnfelt vaipui voihkien sohvan nurkkaan.
— Pyydä Mimmiä keittämään kahvia. Se virkistää, huusi hän Tyyran jälkeen.
Sisällä Jojun makuuhuoneessa oli hiljaista.
Noora piteli Jojua kädestä ja odotti hänen puhuvan.
Kesti hetkinen, ennenkuin Joju sai sanotuksi asiansa. Viimein hän kuiskasi:
— Minä tahtoisin Pikkupappilaan.
— Mutta, Joju, ethän pyri meiltä pois? — Noora asetti kätensä pojan valtimolle. Hourailiko hän?
— Minä ikävöin sinne, puhui Joju hitaasti — olen jo kauan ikävöinyt.
— Eikö sinun ole hyvä täällä? Olemme koettaneet hoitaa sinua niin hyvin kuin olemme ymmärtäneet.
Joju jatkoi sairaan itsepintaisuudella ajatusjuoksuaan.
— Minulla oli siellä silloin kaksi vuotta sitten niin hauskaa. Tulin paljon terveemmäksi. Siellä on rauhallista. Minä tahdon kuulla Anna tädin soittavan iltavirttä. Ja Lotti voisi istua vuoteeni ääressä.
Noora mietti. Veljen ikävä oli hänelle käsittämätön, tuntui mahdottomalta noudattaa hänen haluaan.
Hän päätti toistaiseksi olla vastustamatta, Jojun silmät hohtivat kiihtymyksestä. Häntä täytyi rauhoittaa.
— Kysytään lääkäriltä, ehdotti hän. Nuku nyt vain rauhassa.
— Pääsenkö sitten, jos lääkäri lupaa?
— Pääset, pääset, rauhoitu ja nuku.
Rouva Örnfelt löi kätensä yhteen kuultuaan Jojun toivomuksen.
— Kuulumatonta! Sairaan pojan oikkuja! Et kai aio myöntyä, Noora?
Eihän Pikkupappilassa ole likikään niin mukavaa kuin täällä. Sellaisia
vuoteita kuin sinulla on, Noora, ei ole koko pitäjässä, tuskin
Sarvimäelläkään.
Noora ei kuullut äidin mielenpurkausta. Hän ihmetteli, miksi hänelle, joka tahtoi kulkea tietänsä häiriintymättä ja häiritsemättä, asetettiin niin monta pulmaa ratkaistavaksi — — —
Pikkupappilassa oli kaikki valmista Jojun saapumista varten. Pastori itse oli lähtenyt häntä noutamaan. Äiti ja Martta olivat järjestäneet vierashuoneen sairaan hoitoa silmälläpitäen. Ulla oli poiminut kukkia, ja Lotti luovutti pienen, mukavan keinutuolinsa lastenhuoneesta.
Kaarlo ja Lauri olivat suurella touhulla ja hälinällä kuljettaneet lelunsa läheiseen hiekkakuoppaan. Heille oli sanottu, ettei Jojua saanut häiritä ja silloin he mieluummin päättivät muuttaa pois "koko talosta", sillä mahdotontahan oli leikkiä meluamatta.
Joju lepäsi väsyneenä, mutta tyytyväisenä mukavassa vuoteessaan, joka Alma Örnfeltin vaatimuksesta oli tuotu Onnelasta. Hän uskoi varmasti paranevänsä päästyään Pikkupappilaan.
Noora oli neuvotellut lääkärin kanssa, ja tämä oli kehoittanut suostumaan pojan pyyntöön.
— Pastorinrouva ei suotta ole ollut vanhan Gustaava Schöringin opissa. Hänellä on hyvä käsi ja tarkka silmä. Pojan hermosto on äärimmilleen ärtynyt. Jotain on hullusti hänessä. Kunpa vain pääsisimme syyn perille.
Mutta näytti siltä kuin ei Joju sittenkään olisi jaksanut vaurastua. Ja eräänä päivänä hän toden teolla peljästytti pastorin rouvaa.
Nuoret olivat päättäneet lähteä yhdessä ravustamaan. Mark oli tullut Kaunialasta ja Henrik Gyllenheim Sarvimäeltä. Oli määrä lähteä yöksi läheisen joen rantaan ja palata vasta aamulla. Joju makasi vuoteessaan ja kuunteli iloista hälinää, ovien pauketta, raikasta naurua, kiireisiä askelia, kaikkea sitä puuhaa, joka syntyy, kun nuorten parvi lähtee liikkeelle.
Joju kuunteli ja ajatteli katkeria ajatuksia. Siinä hän makasi vuoteeseen kytkettynä ja muut pitivät hauskaa.
Ei kukaan edes tullut häntä tervehtimään. Markia hän ei tahtonutkaan tavata, mutta Henrik olisi voinut tulla.
Joku väänsi ovenkahvaa. — Sisään astuivat Henrik ja Mark.
— Hei, poika! huusi Henrik, terve mieheen.
Jojun kasvoille tuli hätääntynyt ilme. Hän käänsi päänsä seinään päin.
— Minun pitäisi nukkua.
— Ehkä me sitten lähdemme, sanoi Mark ystävällisesti. Hänestä tuntui tukalalta nähdä Joju niin raihnaana.
— Niin lähde sinä, minäkin tulen kohta, kehoitti Henrik.
Mutta hän ei lähtenytkään. Istui Lotin pieneen keinutuoliin, niin että se natisi ja kysyi:
— Miksi et pidä Markista, Joju?
Joju hätkähti.
— Olenko sanonut, etten pidä hänestä?
— Hoh, kyllä sen kissakin huomaa. Mark on sentään sinulle niinkuin pojan tulee toiselle olla.
— Hän oli ilkeä minulle Berliinissä.
— Se on ollutta ja mennyttä. Mark on kärsinyt paljon senjälkeen.
— Hänen on hyvä nyt. Kauniala on hänen kotinsa.
— Mutta hän on kadottanut isänsä.
— Fred ei ollut hänen isänsä, huusi Joju kiivaasti.
— Mark itse ainakin uskoi niin, eikä ole kovinkaan hauska yhtäkkiä kuulla, että onkin ollut erehdystä, kaikki mitä on uskonut. Minä luulen, että Hassel olisi tunnustanut hänet, jos olisi ennättänyt. Ja ehkä hän sen on tehnytkin.
Jojun huulet olivat tiukasti yhteenpuserretut.
Ulkoa huudettiin: — Henrik, joudu, Henrik!
Henrik nousi lähteäkseen.
— Pitää lähteä. Hyvästi, Joju. On hurjan ikävää nähdä sinua noin surkeassa tilassa. Jos minä olisin sinun sijassasi, antaisin palttua koko sairaudelle ja tulisin terveeksi. Ole mies, siihen tarvitaan vain rohkeutta.
Joju katseli häneen hätäinen kysymys silmissään.
— Mitä tarkoitat?
— Itsepähän tiedät. Näkemiin.
Jojun kasvot vääntyivät tuskasta Henrikin suljettua ovea.
— Tiesikö Henrik? Arvasiko? Ei, ei, hän vain kuvitteli.
Mutta hänen mielensä oli järkkynyt, ja kun pastorin rouva hetken kuluttua tuli sisään, oli Joju tajutonna ja tointui vasta Anna äidin ja Martan yhteisistä ponnistuksista.
— Mikä sinun tuli, Joju? kysyi pastorin rouva huolestuneena.
Joju ei vastannut. Hänen raukeat silmänsä katselivat tuskaisina pastorin rouvaan.
— Martta jää tänne luoksesi istumaan, paina nyt silmäsi umpeen ja nuku, virkkoi Anna sivellen pojan otsaa.
Martta nouti ompeluksensa ja istui vuoteen ääreen. Mutta sairas ei nukkunut, hän makasi silmät selällään kattoon tuijottaen.
Äkkiä hän kysyi:
— Martta, miksi et enää ole yhtä iloinen kuin ennen?
Martta lennähti punaiseksi.
— Olenhan minä.
— Et ole. Sinä lauloit ennen aina ja nauroit paljon. Sinä olet tullut paljon hiljaisemmaksi. Ja huokaatkin usein, kun olet yksin tai luulet, etten minä huomaa. Ja laulusi ovat aina surullisia.
Martta tunsi itsensä jollain lailla syylliseksi. Joju oli tarkkanäköinen, kuten sairaat usein. Hänen entinen iloisuutensa oli haihtunut ja hän tiesi kyllä syyn. Muutkin sen tiesivät, Martta ei koskaan ollut osannut kätkeä salaisuuksiaan. Äiti oli häntä lohduttanut ja sanonut, että sellaiset surut hälvenevät ajan kuluessa. Mutta Martta tiesi, että vaikkakin hän voittaisi surunsa, ei hän silti koskaan unohtaisi sydämensä ensi unelmaa.
Joju oli koko päivän harvinaisen hiljainen ja ajatuksissaan. Illemmalla hän pyysi, että Anna täti soittaisi jotain. Pastorin rouvan soittaessa hän äkkiä vilkastui ja soiton tauottua hän pyysi, että lähetettäisiin noutamaan Nooraa. Ja kun pastorin rouva ehdotti, että Noora haettaisiin vasta seuraavana aamuna, kun oli jo myöhä, sanoi hän kärsimättömästi:
— Ei, ei, tänään vielä hänen on tultava, muutoin en saa ensi yönä unta. Mutta Jonatan sedän pitäisi ensin tulla luokseni.
Kun Noora levottomana siitä, että hän näin myöhäisellä hetkellä noudettiin, kiirein askelin astui Jojun huoneeseen, tapasi hän ovella pastorin.
Hänen kasvonsa olivat vakavat ja liikutetut.
KUUDESKOLMATTA LUKU.
— Joju, miksi sen teit?
— Minä olin suuttunut — oi niin suuttunut Markiin. Ja sitten muistin äidin kerran sanoneen: Ellei Hassel laillisesti tunnusta Markia pojakseen, saa Noora kaiken omaisuuden.
— Hävititkö sen?
— Minä revin sen kahtia ja heitin palat siihen aukkoon, joka oli seinälaudoituksessa ikkunasta vasemmalla. Muistathan, Fredin kirjoituspöydän ääressä. Elä ole niin totinen, Noora, minun on ollut niin vaikea olla. Juuri siksi olen sairastanut. Minä en ole ennen uskaltanut puhua, mutta eilen oli Henrik luonani ja hän sanoi, että miehen tulee olla rohkea. Minä aioin kyllä ensin heti kertoa siitä sinulle. Mutta sitten Fred kuoli, ja kaikki oli niin surullista ja juhlallista. Ja minä pelkäsin. Oi, kuinka pelkäsin!
Hänen poskensa hehkuivat. Noora antoi rauhoittavaa lääkettä hänelle.
— Nyt sinun tulee nukkua. Elä ajattele mitään. Kaikki selviää.
— Noora, pojan ääni painui kuiskaukseksi. Kerrotko tästä Markille?
Nooran kasvot jäykkenivät.
— Lähden huomenna Kaunialaan. Mark saa luonnollisesti myöskin tiedon asiasta. Ja nyt hyvää yötä.
Rouva Örnfelt oli suunniltaan saatuaan tiedon Jojun tunnustuksesta. Oli käsittämätöntä, että hänen ja Wilhelmin poika oli saattanut tehdä jotain sellaista. Hän ei voinut sitä uskoa.
— Kenties hän vain hourii? lohduttautui hän itsekään sanojaan uskomatta.
— Siitä saamme selon, kun Hagemannit ovat löytäneet paperin. Kirjoitin heille jo yöllä. He asuvat nyt silloisessa huoneistossamme.
Tyyra oli valahtanut kalpeaksi.
— Siitä syystä hän siis pelkäsi Markia. Mikä häpeä! Mikä häpeä!
— Ellei paperia löydy ja ellei sitä ole laillisesti todistettu, et ole velvoitettu ottamaan huomioon Jojun tunnustusta, Noora, lausui Alma Örnfelt epävarmasti.
Noora loi kylmän katseen äitiinsä. — Jos Fred todella on paperin kirjoittanut, velvoittaa se minua toimimaan hänen tahtonsa mukaan.
Parin viikon kuluttua ajoi Noora Kaunialaan. Hän ja Ulrik olivat päättäneet salata asian vielä toistaiseksi, kunnes paperi löytyisi. Se oli saapunut aamulla. Hagemannit olivat löytäneet sen Jojun nimittämästä paikasta ja nyt se oli kahtena palasena Nooran taskussa.
— Tahdotko itse ilmoittaa siitä Markille? kysyi Ulrik.
Hetkisen epäröi Noora. Pitikö hänen tyhjentää kalkki pohjaan? Pitikö nöyrtyä pojan edessä, jota kohtaan hän tunsi vastenmielisyyttä nyt kuten ennenkin.
Mutta velvollisuudentunne voitti.
— Kyllä, vastasi hän matalalla äänellä.
Mark kutsuttiin sisään. Hän kuuli Nooran selityksen, äänetönnä, hämmentyneenä. Vasta luettuaan paperin, jossa isä tunnusti "rakkaan poikani Markin laillisen oikeuden periä yhdessä vaimoni Eleonooran o.s. Örnfelt ja tyttäreni Margareetan kanssa kaiken omaisuuteni", hän elpyi.
— Isä siis uskoi minut pojakseen! hän huudahti. Minä en ole vain löytölapsi.
Hän vaikeni äkkiä. Oliko hän loukannut Nooraa?
— Joju halusi tavata sinua, sanoi Noora ja lisäsi hilliten mielenliikutuksensa. — Elä ole hänelle kova, Mark, hän on hyvin heikko.
Mark nauroi ääneen. — Oi, minä olen niin onnellinen! Kuinka voisin olla kenellekään paha? — — —
Mark oli käynyt Jojua tervehtimässä. Kohtaus oli vailla kaikkea hentomielisyyttä. Joju oli kysynyt:
— Oletko minulle suutuksissasi?
Ja Mark oli vastannut:
— Kaikkea vielä!
Sitten hän oli pelannut lautapeliä Jojun kanssa ja kertonut juttuja Ulrikin hevosista ja koirista. Ja Joju, joka kauheasti oli pelännyt Markin tapaamista, rauhoittui vähitellen. Mark oli sentään rehti poika, kun noin vähällä kuittasi asian. Miten tyhmä hän oli ollut! Kantanut salaisuuttaan niin kauan, kärsinyt ja kitunut vain siksi, ettei hänellä ollut rohkeutta tunnustaa pahaa tekoaan.
Ulla ja Lotti kurkistivat ovesta.
— Aiotko tulla terveeksi nyt, Joju? kysyi Lotti.
— Aion, sanoi Joju.
Ulla katseli häntä pää kallellaan ja ajatteli ääneen.
— Merkillistä, miten ihminen saattaa olla tyhmä.
— Niin, sanoi Joju, tyhmä ja paha.
— Henrik on täällä, sanoi Martta kynnyksellä. Saako hän tulla sisään?
Joju ojensi kätensä Henrikille.
— Tätäkö tarkoitit?
Henrik nyökäytti päätään äänetönnä. Hän näytti niin lujalta, niin voimakkaalta sairaan rinnalla.
Joju katseli häntä ihaillen. — Ei, hän ei tahtonut enää kadehtia ketään. Jonatan setä oli sanonut, että Jumalalla oli suunnitelma hänenkin suhteensa. Hänestäkin saattoi tulla mies, vaikka ei niin voimakasta kuin Henrikistä.
Ulla ja Mark kiipesivät jyrkkää rinnettä ylös Keinumäen harjalle. — Tällaisena onnellisena päivänä, kun sydän on niin täysi, että tahtoisi ääneen riemuita, täytyy nähdä vuoria ja notkoja ja taivasta oikein laajalle, selitti Ulla. Eikö sinustakin?
Mark oli samaa mieltä.
— Viulu olisi pitänyt olla matkassa.
He seisoivat harjalla. Metsän takana oli toisia harjuja, korkeita, vakavia, tummapukuisia. Mutta harjujen välissä kierteli sininen joki ja sen reunamat olivat vihannat ja iloiset.
Ja kaukana häämöitti vanha, valkoinen kivikirkko.
— Mark, sanoi Ulla, tämä on maailma.
Mark ojensi käsivartensa.
— Minä rakastan sitä. Ja kerran minä sen valloitan. Viulullani.
Mäen alla kiilsivät Pikkupappilan ikkunat ilta-auringon hohteessa. Siellä sisällä lepäsi Joju sairasvuoteellaan. Ullan sydäntä ahdisti suuressa onnessa.
Hän kumartui nopeasti ja alkoi poimia kukkia nurmelta.
— Tule, Mark. Viedään Jojullekin iloa.
He käyskelivät rinnakkain kukkien keskellä ja poimivat ääneti heleitä, punaisia ketoneilikoita, joita maa oli täynnä.