KUUDES LUKU.
Juhlahumu oli ohitse. Pikkupappilassa palauduttiin vähitellen arkielämän askareihin ja mielialaan. Jonkinlainen harmaa, haikea tyhjyys oli kodissa vallalla. Minnan suloinen, hilpeä olento tuntui vielä väikkyvän suojissa. Pastorin hiljaisessa, tupakalle tuoksuvassa työhuoneessa häntä ehkä eniten kaivattiin. Minnan oli tapana usein istua isän kirjoittaessa hänen pöytänsä ääressä käsitöineen. Hän ei puhunut paljon, hänen pelkkä läsnäolonsa tuotti isälle iloa. Minnan lähdettyä tuntui koti nyt niin oudon tyhjältä ja autiolta. Muut lapset olivat tietysti hekin kodissa. Martta puuhasi ja askaroi kuin ennen, toiset olivat hyvät kukin omalla tavallaan ja isälle rakkaat, mutta oi — Minnan suloa ei ollut heissä kenessäkään. Kukaan toisista ei osannut täyttää isän piippua niin herttaisen veitikkamaisesti äidiltä hiukan niinkuin salaa, ei kukaan ollut niin näppärä juoksuttamaan isälle työtakkia ja tohveleita, kun hän väsyneenä palasi pitäjältä. Eikä kukaan kuunnellut niin hartaalla mielenkiinnolla isän pitkiä saarnoja, kun hän niitä lauantai-illoin luki ääneen.
Äidillä oli nykyään niin paljon puuhaa lasten vuoksi, hänen aikansa ei enää tahtonut riittää. Ja sitäpaitsi — äiti oli koko ankara arvostelussaan.
— Nyt olet taas kirjoittanut liian pitkän saarnan, saattoi hän yhtäkkiä sanoa. Taikka: — Tuo oli liian korkeastioppinutta.
Mutta Minna, hän ymmärsi, että papilla saattoi olla paljon sydämellään sellaista, joka hänen välttämättä täytyi saada sanotuksi seurakunnalle. Minna ei koskaan moittinut hänen saarnojaan monisanaisiksi tai vaikeatajuisiksi.
Ja pyhäaamuna hän ei milloinkaan laiminlyönyt seurata isää kirkkoon. Äidillä saattoi olla esteitä, Martalla niinikään, mutta Minna oli uskollinen. Pastori tiesi, että oli sää hyvä tai paha, aina istui papinpenkissä hoikka, tummasilmäinen olento, väsymättä kuunnellen samaa saarnaa, jonka isä jo edellisenä iltana oli hänelle lukenut.
Mahtoiko Minna ensi pyhänä tulla jumalanpalvelukseen? Kaunialasta oli pitkä matka kirkolle. — — —
Äiti ja Martta järjestelivät kaappeihin parempia porsliineja ja hopeita. Martta oli pahalla tuulella. Palvelijat olivat kiireessä tehneet vaurioita, kalleissa porsliinivadeissa oli säröjä, joku hopealusikka oli kateissa, täytyi panna Riikka kovalle, ennenkuin se löydettiin — likavesisaavista.
Vähemmästäkin saattoi menettää mielenmalttinsa.
Mutta iltapuolella saatiin aina ylimääräiset kahvit tätien vuoksi, ja se tasoitti kaikki ikävyydet. Silloin paloi tuli suuressa kaakeliuunissa, isä töpsötti huoneestaan tohvelijalassa, pitkä piippu hampaissa, tukka pörröllään päivällisunen jäljiltä, pirteänä, seurusteluhaluisena, ja äiti otti esille perheen rikkinäiset sukat, joiden parsimisessa tädit jalomielisesti avustivat.
Tällaisena kodikkaana kahvihetkenä Sofia täti kerran lausui sillä täsmällisellä, hiukan juhlallisella tavalla, jolla hän aina esiintyi, kun jotain tärkeätä oli kysymyksessä.
— Me sisaret olemme tässä tuumineet, että Ullan olisi jo aika päästä nauttimaan järjestettyä kouluopetusta. Arvelimme siis, että hän voisi tulla asumaan meidän luoksemme ja käydä meidän, toisin sanoen Sandin neitien, koulua. Mitä sanotte tästä, veljeni Jonatan ja kälyni Anna?
Pastorin rouva kiitti ja katseli neuvotonna mieheensä.
Tuntui vaikealta luopua Ullastakin nyt, kun Minna oli poissa. Ja Liisi.
Koti kävisi liian tyhjäksi.
— Onhan teillä vielä neljä jäljellä, huomautti tähän Sofia. Ullan sopii asua yhdessä Rakel Pihlin kanssa. Muistathan sinä, Jonatan, tietysti Wendlan, kasvattisisaremme. Rakel on hänen tyttärensä. Wendla meni naimisiin kanttori Pihlin kanssa, hänellä on kahdeksan lasta ja he elävät hyvin ahtaissa oloissa. Me otimme Rakelin kasvatiksemme. Erinomaisen siivo ja hyväntapainen tyttö.
— Oikea mallityttö, säesti Agata täti. Ulla voi oppia häneltä paljon hyvää. Niin nöyrää ja taipuvaista luonnetta harvoin tapaa.
— Uskallan väittää, että koulumme on hyvässä maineessa, jatkoi Sofia täti, joten voitte turvallisesti uskoa Ullan kasvatuksen sen huostaan.
— Niin, koulumme on kaikin puolin säädyllinen. Se on tarkoitettu kunnollisten, jumalatapelkäävien ihmisten tyttäriä varten. Senvuoksi ei siellä sokeasti seurata kaikkia uuden ajan joutavia virtauksia. Siellä ei opeteta fysiikkaa eikä muuta matematiikkaa, josta tytöillä ei ole hyötyä peukalon vertaa, vakuutti Agata täti.
— Emmekä me myöskään opeta tyttöjämme tietämään, montako kylkiluuta heillä on ruumiissaan tai muita säädyttömyyksiä, joita nykyään sanotaan anatomiaksi. Mitä Liisi kikattaa? Et kai naura vanhalle tädillesi, tyttö? Ja, Jonatan, luulenpa, että sinäkin hymyilet. Sepä merkillistä. Sinun pappina pitäisi osata antaa arvoa siveälle mielelle ja kainoudelle.
Pastori kävi vakavaksi.
— Niin, niin, sisar kulta, kasvattakaa te vain tyttäret hyvään, vanhanaikaiseen tapaan. Nykyään näkee paljon surkeata villitystä nuorison keskuudessa. Eikä se ole kummakaan. Tyttäremme ja poikamme lukevat kirjoja, jota meille tuotetaan Skandinaviasta, ylimielisiä, mullistavia aatteita he niistä imevät. Tutkitaan Ibseniä, Björnsonia ja mitä kaikkea he lienevätkään nimiltään.
Martta tyrkkäsi Liisiä kylkeen.
— Sinä siinä, se kirja, jota eilen luit. Eikö siinä ollut Ibsenin nimi kannella?
Liisi kohautti olkapäitään. — Kristiina tätikin lukee Ibseniä, kuiskasi hän vastaan kiihkeästi Emme me nuoret voi aina pysyä samalla asteella kuin vanhat.
Martta päätti neuvotella äidin kanssa. Liisi oli Helsingissä omaksunut kaikenlaista vierasta oppia.
— Niin, sisaret, jatkoi pastori puhetta, me olemme teille hyvin kiitolliset tarjouksestanne ja lähetämme mielellämme Ullan luoksenne. Nyt kun Minna on poissa, tulee lasten opetus koko lailla laiminlyödyksi. Helmikuussa alkavat minun kinkerimatkani, joita kestää monta viikkoa. Ja Ulla on jo siinä iässä, että hänen täytyy saada säännöllistä kouluopetusta. Eikö niin, äiti?
Pastorin rouva nyökäytti päätään. Hän oli jo nähdessään minne päin asiat kallistuivat, ennättänyt suunnitella uuden talvipuvun Ullalle. Vanha ei käynyt kaupungissa. Täytyi teettää siitä uudesta kamelilankaisesta kankaasta, jonka hän oli kutonut itselleen arkipuvuksi. Entinen kelpasi kyllä täällä maalla hänelle.
Ullan talvipalttoo sai vielä kelvata. Napinreiät saattoi korjata ja syrjät reunustaa nahalla.
Ulla kutsuttiin huoneeseen, kuuli suuren uutisen, kiitti hämillään ja onnellisena. Vai oliko hän onnellinen? Sitä oli vaikea ratkaista. Mutta ihmeellistä se oli.
Mitä sanoisi Mark? Ja Emma? Tyyrakin varmaan hämmästyy, kun saa kuulla.
Hän loi nopean katseen ulos ikkunasta. Oli pimeätä nyt enää lähteä
Harjulaan uutista kertomaan.
Seuraavana päivänä hiihteli Ulla peltojen poikki Harjulaa kohti. Tuuli viskeli lunta kasvoille ja kietoi hameet pitkin sääriä. Mutta Ulla ei siitä piitannut. Puhalsi vain eteenpäin niin nopeasti kuin huonoilla suksillaan pääsi pyryilmassa.
Harjulan hämärässä arkihuoneessa istuivat Tyyra ja Emma kumpikin ikävystyneinä. Tyyra luki ja Emma ompeli, Joju loikoi sohvalla haukotellen.
Ulla tupsahti sisään säteilevänä, hengästyneenä. Hän oli tullut keittiön kautta ja oli vielä päällysvaatteissaan, märät kintaat käsissään.
— Päivää!
— Sulje ovi, tulee vetoa, marisi Joju. Ja riisu kylmät vaatteet yltäsi.
Ulla totteli ja puhui innostuneena:
— Voi, voi, kuulkaa, minulla on kauhean tärkeitä ja jännittäviä uutisia.
— Pyyhi ensin jalkasi, huomautti Tyyra. Elviira täti ei pidä siitä, että tuodaan lunta sisään.
— Puh! Ulla juoksi keittiöön kuin tuuli, sieppasi luudan porstuan oven luota ja kopisti lumen jaloistaan. Sitten hän taas oli arkihuoneessa niin nopeasti, että iski nenänsä Emmaan, joka oli rientänyt hänen jälkeensä. Loukkaantunutta nenäänsä pidellen istui hän Jojun viereen sohvalle.
— Kuulkaapas kummia, minä pääsen kouluun.
— Äläs, hämmästeli Emma.
— Tädit vievät minut mukanansa, ja minulle tulee tietysti kauhean ikävä isää ja äitiä ja Lottia ja Marttaa ja pikku poikia ja koko Pikkupappilaa. Mutta oppiminen on tärkeätä, ja kun Minna nyt on naimisissa, ja isä rupeaa käymään kinkereillä, ei kukaan minua opeta. Ja minä saan ajaa monta penikulmaa hevosella.
Emma näytti alakuloiselta.
— Sittenhän minä jään tänne vallan yksin. Ja meidänhän piti ruveta lukemaan yhdessä Roosa Tannenpuria ja Jessikan ensimmäistä rukousta ja muita hauskoja kertomuksia. Ja pitää ompeluseuraa Lotin ja Lean nukkeja varten.
— Niin, mutta katsos, minulla on suunnitelma, ja sitä ei kukaan muu saa kuulla kuin sinä.
— Pitääkö meidän sulkea korvamme? kysyi Tyyra, vai marssia pois?
— Me menemme vain hetkeksi jonnekin muualle. Minne?
— Vaikka ruokasäiliöön. Tänään on minun viikkoni, ja avain on tässä.
Emma helisteli avainta taskussaan. Tytöt katosivat arkihuoneen vieressä sijaitsevaan ruokasäiliöön Tyyran ivallisesti nauraessa.
Joju läksi varpaisillaan kulkemaan heidän jäljestään.
— Aiotko kuunnella? kysyi Tyyra. Elä viitsi, ei kannata. Minä voin sanoa sinulle, mistä he puhuvat. Ulla pyytää Emmaa kouluun mukaansa.
— Mokomakin salaisuus, nauroi Joju ja palasi mukavaan sohvannurkkaansa. — Lähteekö Emma kouluun? kysyi hän virnistellen, kun tytöt punaisina ja salaperäisinä palasivat.
— Kuinka sinä sen arvasit?
Tytöt olivat hämmästyneen näköisiä.
Samassa aukeni ovi ja Harjulan rouva astui sisään, läjä sukkia käsivarrellaan.
— Tässä on teille työtä, tytöt. Tyyra, pane sinäkin pois romaanisi ja tee jotain hyödyllistä.
— Minä en osaa parsia sukkia, sanoi Tyyra kohteliaasti, olisin kyllä mielelläni auttanut tätiä.
— Sepä omituista, eikö äitisi ole opettanut sinua parsimaan? Silloin on jo aika oppia. Et kai aio käyttää rikkinäisiä sukkia? Nyt kun isäsi on kuollut, ei teillä ole enää varoja tuhlata ja aina ostaa uutta. Saatte oppia säästäväisiksi, paikata ja parsia kuten muutkin ihmiset.
Tyyra punastui. Nopea välähdys silmissä ja huulien yhteenpuserrus osoitti sanojen sattuneen. Mutta hän vastasi kohteliaasti:
— Luulen äidin parhaiten ymmärtävän, mihin meillä on varoja. Jos hän tahtoo, että käytän paikatulta hameita ja parsittuja sukkia, niin teen sen mielelläni.
— Arvatenkin, neiti Mallikelpoinen, sanoi Elviira täti nolattuna. — Vai on Ullakin täällä? Mitä asiaa sinulla on? Vai muutoinko vain tulit kyläilemään tällaisessa pyryssä?
— Minä tulin kertomaan, että pääsen kouluun.
— Vai niin, kylläpä Pikkupappilassa nyt ruvetaan suuresti elämään — kaksi tytärtä yhtaikaa kouluun.
— Äiti, sanoi Emma, minäkin tahtoisin päästä kouluun.
— Loruja, sinä pysyt kotona kuten Miili ja Naimi. Meillä ei ole varoja kouluttaa tyttäriämme, — Minä tahtoisin samaan kouluun kuin Ulla, jatkoi Emma itsepintaisesti, Ullan tätien kouluun.
— Se on hyvin hyvä koulu, alkoi Ulla selittää auttaakseen ystäväänsä — — —
— En pidä sinua pätevänä arvostelemaan sitä, katkaisi Elviira täti hänen puheensa. — Ja sinä, Emma, saat tyytyä siihen oppiin, minkä sisaresikin ovat saaneet. Opi kehräämään, kutomaan kangasta, leipomaan ja keittämään ruokaa. Enempää ei kelpo tyttö kaipaa. Kaikki muu on turhuutta.
Ulla loi toivottoman katseen ystäväänsä. Tämä oli ottanut sukkaparin äidin tuomasta läjästä ja tarkasti sen reikiä, äänetönnä, murjottaen.
Ulla tunsi olonsa tukalaksi. Hän mutisi jotain kiireestä ja likistettyään osaaottavasti Emman kättä hän poistui tuntien vielä selässään Harjulan tädin paheksuvat katseet.
— Minä tulen mukaasi, sanoi Tyyra nopeasti. Ei, Joju, jää sinä tänne. Et jaksa hiihtää pappilaan asti tällaisessa tuulessa. Elä nyt marise, ole kiltti, äiti ei sallisi sinun tulevan, sen tiedät. — Äiti ja Noora ovat Kaunialassa, selitti hän Ullalle. Setä Hassel oli heitä noutamassa hevosella.
— Minä asuisin paljon mieluummin teillä kuin Harjulassa, uskoi hän Ullalle heidän hiihtäessään rinnan lumista kenttää. En ymmärrä, miksi äiti viivyttelee lähtöämme. Ehkäpä — — — hän ei jatkanut. Oli turhaa uskoutua pikku Ullalle. Hän oli vielä liian lapsellinen.
SEITSEMÄS LUKU.
Rakel, Sandin neitin kasvatti, oli yksin kotona. Ja nautti yksinäisyydestään. Saattoi kuvitella olevansa oikein omassa kodissaan. Sai tehdä mitä halutti, ei ollut toisen käskettävä. Joululoman hän oli viettänyt köyhässä kanttorintalossa kaukana sydänmaalla. Siellä oli alituinen puute ja tyytymättömyys, kova isä ja väsynyt äiti. Mielelläänhän oli sieltä lähtenyt takaisin kaupunkiin. Ja nyt hän oli saanut olla aivan vapaasti kaksi pitkää päivää. Hän oli nukkunut kauan aamusella, oli vielä herättyäänkin loikonut ja venytellyt jäseniään — ei omassa kapeassa sängyssään, jonka olkipatja oli kova ja ohut ja pielus matala, vaan Sofia tädin leveässä vuoteessa, kolmen höyhenpatjan syvyydessä. Kyllä oli siinä uni maittanut. Lamppu oli palanut yöpöydällä, ja hän oli lukenut jännittävää kirjaa iltamyöhäiseen.
Mutta tänään päättyivät makean leivän päivät. Tänään oli tätien määrä tulla kotiin. Rakel tahtoi kuitenkin nauttia vapaudestaan viimeiseen asti. Hän oli nostanut Sofia tädin mukavan kiikkutuolin uunin eteen, jossa iloinen tuli räiskyi valaisten rääsymattojen taidokkaasti sommiteltuja juovia. Piparkakkua pureskellen hän istui kyyryssä, vanha kulunut romaani polvillaan. Lukiessaan hän kuitenkin tuon tuostakin jännitti kuuloaan ja juoksi ikkunaan katselemaan näkyisikö hevosta.
Talvihämärä peitti huoneen, ja tuli uunissa oli palanut punaiselle hiillokselle. Rakel alkoi jo hiljakseen toivoa, että tädit yöpyisivätkin lähimpään kievariin, jolloin hänellä olisi vielä yksi ihana, vapaa yö.
Silloin. Kil kil, kuului kulkusten kilinä. Se läheni, tuli aivan talon kohdalle, taukosi.
— Tulevat!
Tuokiossa oli kiikkutuoli nostettu tavalliselle paikalleen ikkunan ääreen. Hätäinen silmäily yli huoneen. Oliko kaikki järjestyksessä? Romaani juoksutettiin pieneen keittiön viereiseen huoneeseen ja kätkettiin sängynpatjan alle ja piparkakku nielaistiin odottamattoman nopeasti. Sukanneule käteen, ja Rakel oli valmis vastaanottamaan kasvatusäitejään.
Aliovella kolkutettiin.
— Rakel, Rakel, missä viivyt? Hyväinen aika, eikö tyttö olekaan tullut? Etkö kirjoittanut hänelle, Agata? kuului Sofia tädin hätäinen ääni.
— Kyllä kirjoitin, vastasi Agata täti.
— Ulla, elä kompastu portaisiin. Johanna, kolkuta uudestaan.
Rakel ryntäsi avaamaan aliovea.
— Kas, siinä sinä kuitenkin olet. Miksi et heti tullut avaamaan? Täällä olemme seisseet kylmässä jo kymmenen minuuttia, murisi Sofia neiti.
— Juoksin heti, rakas täti, kun kuulin koputuksen. Olen kovin pahoillani, että saitte odottaa. Voi, kuinka hauskaa, että tädit tulivat. Saanko auttaa?
Rakelin ääni oli nöyrä ja avulias.
— Mene noutamaan tavarat reestä, komensi Sofia täti. Tai ei, auta ensin minun päältäni. Johanna täti ja Ulla tuovat tavarat. Agata, mene sinäkin auttamaan. Uh huh, kuinka tämä turkki on raskas. Kas niin, nyt vielä villaröijy ja huivi ja päällyskengät. Ja taluta minut nyt kiikkutuoliin istumaan. — Puh, on ihanata olla kotona taas.
Sofia täti vajosi tuoliinsa läähättäen.
— Onko olutjuusto kuumaa? Tuo minulle kupillinen. Tarvitsen jotain lämmintä. Olen varmaan vilustunut.
— Ehkä täti tahtoo ruusutippoja?
— Kyllä ja ryypyn koivunlehtiviinaa. Se lämmittää.
Rakel avasi kotiapteekin, kaatoi molemmista pulloista kuppiin ja ojensi tädille.
Irvistellen tyhjensi täti kumpaisenkin kupin sisällyksen.
— Kas niin, se lämmitti. Ja nyt olutjuustoa.
Toiset tädit ja Ulla olivat nyt myös astuneet sisään ja riisuutuneet.
Rakel tuijotti Ullaan uteliaana.
— Tämä on Ulla, veljemme tytär, selitti Agata täti. Ole hänelle ystävällinen, hän jää luoksemme asumaan.
Rakel ojensi kätensä Ullalle ja niiasi.
— Missä olutjuusto viipyy? kysyi Sofia täti.
— Minä — minä en ole keittänytkään olutjuustoa, sopersi Rakel.
— Et ole keittänytkään! Luulitko, että keittäisimme olutjuuston valmiiksi kuomireessä? Sinä olet sanomattoman ajattelematon tyttö, Rakel. Olen aivan ymmällä. Tässä nyt istun viluisena ja nälkäisenä ajettuani toistakymmentä penikulmaa — ja kun tulen kotiin, ei kasvattityttäreni ole suvainnut keittää edes tavallista iltajuomaani. Niin — sellainen on maailma. Mitä teistä nykyajan nuorista tuleekaan!
Rakel kierteli ja väänteli ruumistaan onnettoman näköisenä.
— Raasu, säälitteli Ulla itsekseen. Sofia täti on hirveän ankara häntä kohtaan.
— Minulla ei ollut maitoa, sanoi Rakel viimein hiljaisella äänellä. Ja neiti von Pfeffer sanoi kutsuvansa tädit teelle heille. Nyt hän koputtaakin.
Rakel riensi avaamaan ovea. Tulija, vanhaan kashmirshaaliin kääritty, laiha, terävänenäinen neiti tervehti iloisesti murtaen saksaksi:
— Rakkaat ystävät, tervetuloa. Mama ja minä rohkenemme pyytää teitä meille teelle. Olen leiponut piirakoita. Bitte, bitte!
— Rakas neiti Pfeffer, kun ihminen on matkustanut toistakymmentä penikulmaa kolmenkymmenen asteen pakkasessa, pysyy hän kotonansa sinne kerran päästyään eikä heti lennä vierailemaan. Kiitoksia vain kutsustanne.
— Voi, Sofia neiti, Mama olisi niin utelias kuulemaan häistä ja matkastanne ja kaikesta, Arme Mutter, hän on oikein maltiton. Ja samovaari kiehui minun tänne tullessani.
— Mennään, Sofia, koska neiti Pfeffer kerran niin ystävällisesti kutsuu, sanoi Agata neiti.
Agata neiti oli aina valmis noudattamaan vieraskutsuja.
Sofia täti kohosi tuolistaan puhkien. Rakel auttoi turkin ja villahuivin hänen ylleen ja päällyskengät jalkaan. Muut heittivät vain shaalin hartioilleen, sillä Fransiska neiti ja hänen äitinsä, leskieverstinna von Pfeffer asuivat pienessä piharakennuksessa.
Pfefferit olivat Pietarin saksalaisia. Everstin kuoltua he olivat joutuneet köyhyyteen ja muuttaneet Suomeen, missä heillä oli sukulaisia. Tytär opetti soittoa ja kieliä. Pari vuotta sitten hänet oli otettu saksan- ja ranskankielenopettajaksi "Sandin" kouluun. Siihen asti oli Sofia neiti opettanut sekä saksaa että ranskaa. Hänen opetustapansa oli ollut varsin yksinkertainen. Oppilaat lukivat sanakirjasta sanat aakkosjärjestyksessä ulkoa, opettaja kuulusteli tunnilla sanat perätysten. Ääntäminen oli sivuasia, mutta hyvin tarkasti vaadittiin sanojen ulkoluku. Jostain — Sofia neidille käsittämättömästä syystä — alkoivat lasten vanhemmat antaa selviä vihjauksia siihen suuntaan, että kieltenopetus olisi saatava uudenaikaisemmalle kannalle. Ja vaikka Sofia täti vilpittömästi halveksi kaikkea uudenaikaista, piti hän viisaampana ottaa vihjauksista vaarin. Koska Pfefferit vähää ennen olivat muuttaneet kaupunkiin, pitivät tädit sitä Jumalan järjestämänä erikoisena suosionosoituksena heidän kouluaan kohtaan. He pyysivät Fransiska neidin kieltenopettajaksi kouluunsa, ja pieni pietarilainen suostui ilomielin.
Vanha everstinna istui punaisessa plyyshinojatuolissa savuke sormissa ja pani pasianssia, kun vieraat tulivat. Pöydällä höyrysi kirkas messinkinen teekeittiö, ja lattialla everstinnan jalkain juuressa loikoili lihava villakoira. Everstinna von Pfeffer sairasti pahanlaista leiniä, josta syystä hän harvoin pääsi ulos liikkumaan. Suurimman osan päivästä hän vietti nojatuolissaan, joi teetä mahdottomat määrät, poltti ja luki Gartenlaubea.
Hän oli lihava hyvänsävyinen eukko, iloinen ja tyytyväinen, kuin vain sai kyllikseen makeisia ja savukkeita, teetä ja piirakoita.
Fransiska neiti sipsutteli kevyesti kuin pieni hamppuvarpunen äitinsä ja vieraitten kesken. Hän oli pieni ja siro, uumaltaan hoikka, mustat tekopalmikot peittivät takaraivon, korvissa riippui pitkät korvarenkaat, jotka heiluivat ja helisivät vähimmästäkin pään liikkeestä.
— Istukaa, istukaa, rakkaat vieraat. Bitte, bitte.
Tarjoilu oli mahdollisimman mutkatonta, kupit olivat eri paria, joku korvatonkin oli joukossa, ja pöytä oli vailla liinaa. Mutta vanha everstinna ja hänen tyttärensä olivat ylenmäärin ystävällisiä ja puheliaita. Tädit joivat kupin toisensa jälkeen voimakasta mustaa teetä ja söivät satumaiset määrät vastaleivotuita piirakoita. Johanna oli ääneti, mutta Sofia täti kuvaili perinpohjaisesti heidän matkansa aina siitä hetkestä alkaen, jolloin he vanhaan kuomirekeen sullottuina lähtivät matkaan kotipihalta. Ja Agata täti pisti vilkkaalla hiukan hätäisellä tavallaan aina jonkun sanan väliin.
— Ei, Sofia, anna minun kertoa. Tämän seikan minä muistan paremmin. Se oli näin — — —
Ja sitten hän jutteli, kunnes Sofia sisar taas vuorostaan otti sanan hänen suustaan.
Fransiska neiti tahtoi välttämättä tietää; miten morsian oli puettu, ja oliko sulhanen miehekäs ja miltä morsiusneidot näyttivät. Ja everstinna uteli mitä ruokia hääpäivällisillä tarjottiin ja minkälainen sulhasen koti oli.
Ja Sofia ja Agata kertoivat, joivat teetä ja kertoivat taas.
Äiti ja tytär von Pfeffer vastaanottivat jokaisen sanan heidän huuliltaan kuvaamattomalla mielenkiinnolla ja pienillä ihastuksen huudahduksilla: Mein Gott! Wie hübsch! Sehr nett!
Ja sitten Fransiska neiti taas laski käden teekeittiön hanalle ja sanoi:
— Vielä yksi kupillinen teetä. Bitte.
Se oli eriskummainen ilta. Ulla istui suorana silkillä päällystetyllä tuolilla ja koetti olla kaatumatta, sillä tuoli ontui pahasti ja oli tuon tuostakin mennä nurin. Mutta Ulla ei ihmetellyt istuimensa raihnautta, se pikemmin melkein kuului asiaan hänen mielestään ja sopeutui ympäristöön, kuluneeseen, vanhaan sohvaan, jonka kulmista törrötti jouhta ja jonka vieterit hauskasti kitisivät. Matot olivat kuluneet ja ikkunaverhot hajalliset. Mutta seinältä katselivat teeseuruetta kaikki Venäjän keisarit Katariina keisarinnasta alkaen, ja vanha haalistunut kuva esittäen eversti von Pfefferin tuimat kasvonpiirteet riippui vinosti sohvan yläpuolella. Lihava koira asettui haukotellen nukkumaan uunin eteen, se ei ehkä pitänyt savusta, joka sinisenä leijaili huoneessa everstinnan savukkeesta.
Ikkunan edessä riippui katettu häkki. Siinä oli vihertävä papukaija. Se nukkui, mutta kirkaisi väliin vihaisesti, kun sen unta häirittiin. Uuninreunus, pikkupöydät ja piironki olivat täyteen ahdetut kiinalaisia ja japanilaisia koristeita, pieniä porsliinieläimiä ja sokerisia pääsiäismunia.
Teekeittiö porisi ja lauloi.
Tädit juttelivat.
Ulla näki Rakelin silmät pöydän toiselta puolen itseensä tähdättyinä. Ne olivat vaaleansiniset, merkilliset silmät, välttivät toisen katsetta, häipyivät jonnekin, kun niitä etsi. Vähitellen kaikki huoneessa olijat pienenivät ja loittonivat, peittyivät sumuun ja usmaan. Ulla eli uudestaan eron kodista. Hän heitti hyvästi isälle, riippui itkien äidin kaulassa, suuteli Marttaa ja Lottia ja pikkupoikia. Ja sitten hänet työnnettiin kuomirekeen tätien keskelle kuin käärö. Hevoset juoksivat, hän ei voinut katsella eteensä, sillä kuomi laskettiin alas. Sisäpuolella oli tukahuttavaa, vähitellen hän vaipui uneen ja heräsi vasta, kun hevonen seisahtui kievarin pihalla. Tädit kömpivät sisään puhkuen ja läähättäen, sisällä viileässä kievarikamarissa juotiin kuumaa kahvia ja lämmitettiin jalkoja ja käsiä takkavalkean ääressä. Ja sitten jatkettiin taas matkaa halki lumisten seutujen.
Yksi yö nukuttiin kievarissa, huonoissa vuoteissa. Tädit pelkäsivät varkaita ja valvoivat aina yksi vuoroonsa, mutta Ulla nukkui sikeästi. Ja aamulla aikaisin taas taipaleelle pimeässä, se oli uuvuttavaa.
Ullan silmät painuivat umpeen, pää retkahti eteenpäin. Sitten hän hätkähti ja katseli unisin silmin hämillään ympärilleen. Joku oli maininnut hänen nimensä.
— Ulla nukkuu. Katsokaa.
Se oli Rakel.
— Die arme Kleine.
Fransiska neiti katseli häntä ystävällisesti.
Ja sitten sysättiin tuolit syrjään ja tädit päivittelivät, kun olivat viipyneet niin kauan. He tunsivat äkkiä väsymyksen painavan jäseniään lyijynraskaana, kiittelivät ja hyvästelivät. Ja kun vielä hetken aikaa oli molemmin puolin kiitetty toisiaan ja kursailtu, lähtivät vieraat. Ensin tädit, kaikki kolme, sitten Ulla ja viimein Rakel, yksitellen he astuivat pihan yli, jolle lumi sillä aikaa oli kohonnut kinoksiksi, katurakennukseen.
Ja viimein kaikki laskeutuivat levolle unisina ja uupuneina. Mutta Ulla ei ennättänyt lukea iltarukoustaan kuin puoliväliin, ennenkuin uni hänet voitti. Hän nukkui ja muuttihe unen siivillä takaisin Pikkupappilaan omaan vuoteeseensa lastenhuoneeseen, missä Lotti makasi somasti hymyillen keltaiset kiharat pieluksella ja kaikki seitsemän nukkea rivissä vierellään.
KAHDEKSAS LUKU.
Sandin neitien koulu oli kaupungin ainoa tyttökoulu. Se oli viisiluokkainen, kaksi alimmaista luokkaa valmisti oppilaita myöskin kaupungin lyseoon, joten niissä oli poikiakin.
Kaksikymmentä vuotta sitten, eräänä huurteisena talviaamuna, ajoi rovasti Sandin vanha ja tukeva kuomireki pitkin pienen kaupungin lumisia katuja. Se herätti kummastelua ja utelua kaupunkilaisissa, sellaista rekeä ei ennen oltu siellä nähty. Ei edes pormestarin kuuluisa kuomi ollut noin mahtava.
Reki pysähtyi raatimies Karellin pihalle, ja ne kaupungin asukkaista, joita uteliaisuus oli kannustanut seuraamaan reen matkaa, saattoivat nähdä kolmen naisen nousevan reestä ja astuvan sisään raatimiehen portaita.
Pieni pyöreä Ottilia Karell, raatimiehen iloluontoinen rouva, oli ikkunasta nähnyt tulijat ja riensi eteiseen heitä vastaanottamaan. Hän oli Sandin neitien nuoruudenystävä ja hänen kanssaan olivat sisarukset neuvotelleet, ennenkuin ryhtyivät toteuttamaan suunnitelmaansa.
Muutto rauhaisesta maalaispappilasta kaupunkiin oli sisarille järkyttävä tapaus. Mutta isän kuolema oli heiltä kuten niin monelta muulta pappilan tyttäreltä riistänyt kodin, ja silloin oli Ottilia Karell neuvonut heitä muuttamaan pikkukaupunkiin ja perustamaan sinne koulun.
Kaksi ensimmäistä vuorokautta asuivat sisarukset Karellin kodissa, mutta sitten he muuttivat torin varrella sijaitsevaan, valkeaksi rapattuun taloon, jossa yhä vieläkin asuivat.
Raatimies Karellilla oli viisi tytärtä ja heistä tuli Sandin koulun ensimmäiset oppilaat. Aikaa myöten kasvoi koulun oppilasmäärä, ja tätien täytyi ottaa lisää opettajavoimia. Mutta viime vuosina olivat muutamat varakkaammat ja hienommat perheet alkaneet lähettää tyttäriään joko Helsinkiin tai Haminan tyttöopistoon.
Sandin neitien opetus oli liian vanhanaikaista, sanottiin.
Siitä huolimatta vanhat neidit jatkoivat opetustaan oman opetussuunnitelmansa mukaan. Tytöille opetettiin uskontoa, kieliä, laskentoa, kirjoitusta, maantietoa, historiaa, käsitöitä sekä kukkien maalausta kuvakorttien mukaan.
Koulu sijaitsi samassa valkoisessa talossa, jonka Sandin neidit ensin vuokrasivat ja sittemmin ostivat. Sofia ja Agata olivat sydämestään kiintyneet kouluunsa ja oppilaisiinsa, joiden kohtaloita he yhä vuosien kuluttua seurasivat.
Oli kirpeä helmikuinen aamu, hyvänpuolisesti pakkasta ja vähän pyryä. Luokkahuoneissa paloi tuli uunissa, Marttiska, koulun siivoojatar, kävi kohentamassa tulennosta uunilta uunille. Sandin neidit tahtoivat lämmintä, koulussa ei ketään saanut palella.
Vaava Lund istui lattialla tulen edessä ja imi rintakaramelliä. Kaksi pitkää palmikkoa riippui pitkin selkää. Niissä oli kummassakin uhkeat silkkinauharuusukkeet. Vaavan hiusnauhat olivat koko luokan kateutena — hänen kannattikin sellaisia pitää, isä oli varakas.
— Annapas minullekin sirpale, Vaava, pyysi Sissi.
Vaava pudisti päätään.
— Sinä et eilen antanut minulle piparkakkujasi
— Ethän pyytänytkään.
— Hienotunteinen toveri antaa pyytämättä. Mutta sinä vain syödä nutustat omat makeisesi etkä tarjoa muille. Siksipä oletkin niin lihava, mammaseni.
— Sille en mitään mahda, vastasi Sissi rauhallisesti. Se kuuluu sukuun.
— Kello löi kahdeksan. Tulkaa rukoussaliin, tytöt, kehoitti Rakel.
— Eikö Ulla tulekaan kouluun tänään? kysyi Vaava.
— Hän jäi etsimään kirjojaan. Ulla ei koskaan löydä tavaroitaan. Ja alkaa etsiä niitä vasta viime hetkessä.
Samassa Ulla syöksyi sisään hengästyneenä.
— Miksi et sanonut, että ranskankirjani oli arkihuoneen pöydällä, Rakel? Sinä näit sen kyllä, koska se oli aivan sinun vellikuppisi vieressä. Olin ihan myöhästyä sen takia.
— On parempi, että itse totut pitämään huolta kirjoistasi, Rakelin ääni oli ynseä.
— Nyt en varmastikaan osaa ranskanläksyäni, päivitteli Ulla.
— Mitäs sinusta, ainahan sinä jotenkuten suoriudut. Toista on minun laitani. Pääkoppani on taaskin tänäaamuna ontto kuin tyhjä tynnöri, vaikka koko eilisillan pänttäsin päähäni Korppia ja juustopalaa. Sissi huokasi. Hän oli luokan vanhin oppilas, säyseä ja hidasluontoinen, rikkaan tilanomistajan ainoa tytär, hyvin lihava ja hyvin huonopäinen.
Rukouksista palattua luotiin vielä viimeinen hukkuva silmäys läksyihin.
Ainoastaan tohtorin Elsa istui rauhallisena. Hän osasi aina läksynsä.
Neiti von Pfeffer astui luokkaan pienin, sipsuttavin askelin. Hän käytti aina arkioloissakin korkeakantaisia, ranskalaisia kenkiä, ja ne antoivat hänen käynnilleen erikoisen kankean leiman. Hänen kouluhameensa, musta silkkipuku, oli vanha ja kulunut. Hän oli käyttänyt sitä joka päivä kolmen vuoden ajan koulussa, paikkaillut sieltä, parsinut täältä. Vaava Lund väitti, että hänen aina täytyi pukeutua äärimmäisen varovaisesti, jotta ei hame hajoaisi ylle vedettäessä.
Köyhästä ulkoasustaan huolimatta neiti Pfefferiä ympäröi jonkinlainen kiehtova hohde. — Tiedettiin, että hän oli aatelissukua, oli saanut kasvatuksensa opistossa, johon vain aatelisperheiden tyttärillä oli pääsy, hän oli asunut Pietarissa ja oli yhä vieläkin kirjeenvaihdossa erään hovineidin kanssa.
Tytöt osasivat huonosti ranskanläksynsä. Fransiska neiti ravisti yrmeänä päätään, punaiset läikät kohosivat hänen kalpeille poskipäilleen. Hän hermostui ja kiihtyi nopeasti.
— Vaava luulee, ettei hänen tarvitse lukea, koska isä on pormestari. Sissi, sinä olet tänään tyhmempi kuin koskaan ennen. Ja Ulla on muutoinkin muista jäljessä. Miksi et lue läksyjäsi?
Ulla viittasi kiihkeästi.
— Opettaja, minä aioin kyllä nousta aikaisin lukemaan ranskanläksyäni. Mutta minä nukuin liian kauan. Näin niin kamalan kaunista unta. Me olimme koko luokka olevinamme hovineitejä ja opettaja oli kamarirouva ja opettajalla oli yllä vaaleanpunainen silkkipuku ja ruusuja hiuksissa.
Mutta neiti von Pfeffer oli tänään pahalla tuulella. Luokka osasi tosiaan läksynsä sietämättömän huonosti.
Hän koputti kynällä pöydän laitaan ja sanoi ankaralla äänellä.
— Sellaista lorua ei puhuta tunnilla. Ulla on ollut huolimaton ja laiska. Minun täytyy kai neuvotella Sofia tädin kanssa.
Luokka vaihtoi levottomia silmäyksiä. Tämä: "minun täytyy neuvotella Sofia tädin kanssa", oli tavallisesti merkkinä siitä, että suopeus oli kovin vähissä. Ja heidän omatuntonsa soimasi. Eilen oli ollut tulisoihtuja ja kirjavia lyhtyjä luistinradalla. Suurin osa luokkaa oli ollut luistelemassa. Ja lyseolaiset myöskin. Oli ollut hirveän hauska. Mutta Sofia täti ei suvainnut sellaisia huveja.
— Ja nyt otamme sen keskustelun Ranskan kaupungeista, joka jäi kesken viime tunnilla, sanoi neiti Pfeffer.
Syvä epätoivo valtasi tytöt. He eivät olleet uhranneet ajatustakaan
Ranskan kaupungeille.
— Ou est située Marseille? Ulla.
Ulla ryki ja nielaisi.
— Marseille est — est située sur — sur la Saône.
Neiti Pfeffer teki torjuvan liikkeen.
— Horrible, kauheata! Istu.
— Ou est située Marseille? Vaava Lund?
Vaava Lund vitkasteli jonkun aikaa, ennenkuin nousi.
— Marseille — Marseille — — —
Silloin Helena West viittasi kiihkeästi.
— Opettaja lupasi kertoa meille tänään niistä tanssiaisista, joissa opettaja oli neiti Sobolenskyn kanssa. Oi, olkaa niin hyvä.
Helenan ääni oli vieno ja lempeä, joku häijykielinen olisi voinut väittää hänen sammaltavan, mutta luokkatoverien mielestä oli hänen puhetapansa viehättävä ja naisellinen kuten koko muukin olento: ruskea, ohimoilla kähertyvä tukka, hiukan alaspainunut pää, pienet kädet ja jalat, verhottu katse.
Neiti von Pfeffer ei voinut vastustaa tuota: "Oi, olkaa niin hyvä." Hänen kasvonsa lauhtuivat, katse kävi kaihoisaksi, huulten tiukka nipistys lientyi, Helena oli osunut arkaan kohtaan. Neiti von Pfefferin muistot Pietarin-ajoilta olivat hänen kallein aarteensa.
— Lupasinko todella kertoa? Mutta te olette osanneet niin huonosti läksynne tänään. Minun pitäisi rangaista teitä.
Anteeksipyytävä mutina lainehti yli luokan.
— Me luemme huomiseksi. Opettaja on hyvä ja antaa anteeksi.
Fransiska neidin suuttumus suli. Lapsiraukat, he olivat olleet laiskoja ja huolimattomia — oo, se ei ollut anteeksiantamaton rikos. Heidän iällään. Ah niin, oli aika, jolloin hänkin joskus oli laiminlyönyt tehtävänsä. Kaksikymmentä vuotta sitten. Smolnassa, naisopistossa. Ja Varvara Mihailovna, hän ei koskaan lukenut läksyjään. Hän oli kaunotar, viehättävä mutta auttamattoman laiska!
Neiti von Pfeffer hymyili surumielisesti.
— Ulla saa anteeksi tällä kertaa. Ja koska kaikki muutkin osasivat huonosti, saatte saman läksyn ensi kerraksi. Mutta huomatkaa. Se on osattava silloin.
Hän loi nopean katseen kelloon.
— Ja koska meillä on vähän aikaa jäljellä, niin kerron teille tanssiaisista kenraali Millerin luona.
Luokka asettui mukavasti rauhalliseen lepoasentoon. Neiti von Pfeffer pani kätensä ristiin pöydälle ja kertoi:
Kenraali Miller oli Varvara Mihailovnan eno, hänen rouvansa oli syntyään ruhtinaan tytär. Me saimme kutsun, Varvara Mihailovna ja viisi hänen parasta ystäväänsä. Me iloitsimme — ah, kuinka me iloitsimme. Kokonaisen kuukauden me suunnittelimme pukujamme ja haaveilimme. Kun tanssiaisilta tuli, kokoonnuimme kaikki viisi Varvara Mihailovnan huoneeseen. Hänellä oli vaaleansininen silkkipuku ja kaulassa safiirinauha — Hän oli hurmaava, charmante — Neiti von Pfeffer heitti sormisuukkosen luokalle. — Minä vakuutan teille — me kaksi rakastimme toisiamme. Olimme vierustoverit Smolnassa, ja nyt hän on hovineiti, ajatelkaa, hän astuu hovin portaita, näkee keisarin ja keisarinnan. Mutta hän ei silti ole ylpeä. Hän muistaa vielä Fransiskaansa, pikku ystävätär parkaansa. — Neiti von Pfeffer pyyhki silmiään.
— Entä tanssiaiset? uskalsi joku huomauttaa.
— Niin tanssiaiset! Varvaralla oli sininen silkkipuku, minulla keltainen ja teeruusuja hiuksissa. Me olimme kuin sisarukset. Me olimme nuoria, onnellisia. Varvaran serkku oli siellä, hän oli siro luutnantti, kohtelias ja huomaavainen. Me tanssimme yhdessä kotiljongin — —
Neiti von Pfefferin silmät hohtivat, puna kohosi harmahtaville poskille, suu hymyili onnellisten muistojen kalpeata hymyä. Hän unohti olevansa köyhä, vanheneva opettajatar ahtaassa pikkukaupungissa. Entisyys loisti kullan ja ruusujen värisenä, vähäpätöiset pikkuseikat muuttuivat kohtalokkaiksi tapauksiksi, viattomat sydänsurut jännittäviksi murhenäytelmiksi.
Fransiska neiti sulki silmänsä ja kuiskasi:
"Auch ich bin in Arkadien gewesen."
Tytöt imivät ahnaasti joka sanan hänen huuliltaan. Vieras, ihana maailma avaantui heidän mielikuvitukselleen. Nuoria, kuvankauniita neitoja, solakoita, uljaita kaartinluutnantteja, kiliseviä kannuksia, tuhansien kynttiläin loistetta, ruusuja, jalokiviä. Ja kaiken tämän yllä välkkyi rusoittava aavistus salaperäisestä jostakin, jostakin ihanasta, peloittavasta, josta arasteli puhua, joka kuului siihen aikaan, jolloin hameet pitenivät ja tukka kammattiin päälaelle.
Vähän arvasi Varvara Mihailovna istuessaan kuvastimen edessä kiinnittämässä irtokiharoita vahvasti puuteroidulle otsalleen, että kaukana Suomessa parvi pikkukaupungin koulutyttöjä haaveili hänestä.
Kenties olisi hänen hovijuonien ja vehkeilyjen katkeroittama sydämensä ailahtanut ilosta, jos hän olisi aavistanut, mikä romantiikan hohde hänen vanhenevaa olentoaan ympäröi näiden punaposkisten pikku naisten mielikuvituksessa.
Tunti oli kenenkään huomaamatta kulunut loppuun. Sofia neiti pisti päänsä sisään ovesta. Neiti von Pfeffer punastui kuin lunttaamisesta tavattu koulutyttö. Arka, miltei rukoileva katse vetosi oppilaisiin. Häntä vaivasi alituinen pelko. Mitä jos ankara Sofia neiti saisi vihiä siitä, että ranskan- ja saksankielen tunneilla opetettiin yhtä paljon Pietarin muistoja kuin verbien ja substantiivien taivutusta!
Mutta tyttöihin saattoi luottaa. Kielevimmätkin, ne, jotka kotona juttelivat kaikesta, mitä koulun seinien sisäpuolella tapahtui, pitivät suunsa kiinni Fransiska von Pfefferin nuoruudenmuistoihin nähden, ja kun Sofia neiti pilkisti sisään, oli huolimaton ryhti hävinnyt, tytöt istuivat selkä suorana säädetyssä asennossa, ja jos jonkun suupielissä värähtikin petollisesti, ei sitä Sofia tädinkään tarkka silmä huomannut. Hän nyökäytti tyytyväisenä päätään ja poistui.
Mutta neiti von Pfefferiä oli tämä välikohtaus peljästyttänyt. Kului kauan, ennenkuin tytöt taas saivat kuulla Varvara Mihailovnasta.
YHDEKSÄS LUKU.
Lotin "memoraalit." [Lotti tarkoittaa memoaareja eli muistelmia.
Latojan huomautus.]
Mark ja Ulla tahtovat, että me kirjoittaisimme memoraaleja. Memoraali on sellainen kirja, johon kirjoitetaan omat ja muitten elämänvaiheet kapalovauvasta asti. Vaikka en minä ymmärrä, kuinka kapalovauva osaa kirjoittaa. Mark sanoo, että kaikki kuuluisat ihmiset kirjoittavat memoraaleja, ja ehkä he ovat niin viisaita kapalovauvoinakin, että osaavat kirjoittaa. Mark aikoo tulla kuuluisaksi ja Ulla myös, mutta minä aion tulla mammaksi ja saada kaksitoista lasta ja koska minä en ole nero, aloitan memoraalini siitä, kun Mark ja Ulla lähtivät pois.
Memoraalien kirjoittaminen on kauhean vaikeata. Mark sanoi, että kirja lakataan kiinni ja avataan vasta sitten, kun olemme kuolleet. Se on minusta tyhmää, sillä mitä huvia meillä siitä sitten enää on. Mutta Ullakin sanoi, että niin tehdään aina, ja että meidän lapsemme ja lastenlapsemme saavat sitten lukea, millaisia me olimme. Se on kauhean hankalata ja vastuullista. Ajatelkaas nyt esimerkiksi: jos minulla on kaksitoista lasta ja ne saavat jokainen kaksitoista lasta itselleen, tulee siitä yhteensä sataneljäkymmentäneljä henkeä. Ja kaikki ne sataneljäkymmentäneljä henkeä lukevat minun memoraalejani. Ja minä olen kovin huono oikeinkirjoituksessa. Kyllä tästä on paljon vaivaa, täytyy tietysti kirjoittaa niin hyvin, etteivät nuo sataneljäkymmentäneljä lastenlasta naura mummollensa.
Tähän asti ovat minun elämänvaiheeni olleet sellaiset kuin yksitoistavuotiaan tytön elämänvaiheet tavallisesti ovat. Minulla on kuusi nukkea sekä sitäpaitsi Ullan Berengaria, josta hän ei enää välitä. Minulla on myös kissa, jonka nimi on Mosse. Se oli kulkurikissa, jota pojat rääkkäsivät, mutta Henrik pelasti sen minulle. Henrik on Henrik Gyllenheim Sarvimäeltä. Hän on hyvin kiltti poika — ei semmoinen kuin Mikko ja Joju, jotka tekevät kiusaa tytöille ja kissoille ja nauravat heidän nukeilleen ja hirttävät ne. Minä menen Henrikin rouvaksi, kun hän tulee hakemaan minua vaunuilla ja kuudella maidonvalkoisella hevosella. Sellaista tapahtuu vain saduissa, mutta jos uskoo, niin se voi tapahtua itsellekin.
Kaarlo ja Lauri ovat minun veljiäni. Kaarlo istuu aina nenä kirjassa niinkuin Liisikin, joka on tyttökoulussa ja repii usein housunsa, kun kiipee puihin ja tutkii linnunmunia, nimittäin Kaarlo, ei Liisi. Lauri on seitsemänvuotias ja oikea lellikki. He ovat pikkupoikia kumpikin, minä halveksin heitä, sillä kaikki tytöt halveksivat poikia, koska he tahraavat vaatteensa ja kiskovat nukkien jalat ruumiista ja tulevat syömään pesemättömin käsin. Mutta en minä tahtoisi, että he kuolisivat, sillä minä pidän heistä paljon. Lauri on hyvin herttainen, kun hän tanssii paitasillaan iltaisin lastenhuoneessa.
Isä on pappi ja on usein hyvin ankara. Hän nuhtelee meitä, kun olemme tottelemattomia ja vie meidät huoneensa nurkkaan. Mutta sitten hän hyväilee meitä ja antaa meille lyijykynän ja paperia. Ja se on kauhean hauskaa. Mutta ei hän minua enää pane nurkkaan. Sillä minä olen jo pikku nainen ja pikku naisia ei panna nurkkaan.
Liisi ja Ulla sanovat, että minä olen kauhean lapsellinen, mutta he eivät näe, mitä minun sydämessäni piilee. Enkä minä osaa sitä kertoa tässä memoraalissanikaan, sillä minä en osaa niin hyvin kirjoittaa kuin tahtoisin. Sanat juoksevat pakoon, kun niitä tahtoisi panna paperille aivan kuin pienet kananpojat, joista minä niin paljon pidän.
Äiti on äiti enkä minä voi hänestä mitään kirjoittaa, sillä hän on niin rakas, ettei kukaan ole niin rakas.
Martta on hyvin kiltti ja hemmottelee minua. Mutta hän ei ole niin kaunis kuin Minna, joka on Ulrik Schöringin rouva ja asuu nyt Kaunialassa.
Liisi on Helsingissä ja on minun mielestäni vähän olevinaan. Saa nähdä tuleeko Ullastakin samanlainen nyt, kun hän on koulussa. Isot tytöt ovat usein ollakseen ja se on ikävää, sillä se loukkaa heidän nuorempia sisariaan.
Meillä ja Harjulan lapsilla on nykyään koulu. Se ylioppilas, joka oli apulaisena isossa pappilassa, kun rovasti-setä oli sairas, opettaa meitä. Emma ja minä luemme yhdessä ja Kaarlo ja Mikko ja Niemelän Lea. Minusta ei ole hauska lukea, mutta minä en tahdo jäädä laiskanläksylle, ja siksi minä luen ahkerasti. Mutta Mikko on hirveän laiska ja ylioppilas repii tukkaansa, kun hän laskee kaikki laskut päin mäntyä ja väittää, että Jakobilla oli kolmekymmentä poikaa. Pelkään, että hän lopulta tulee kaljupäiseksi, ja se olisi ikävä, sillä hänellä on kaunis vaalea tukka.
Ylioppilaan nimi on Elias.
Koulua pidetään meidän lastenkamarissa ja Martta on aina niin iloinen, kun ylioppilas tulee. Hän luulee, etten minä huomaa sitä, sillä isot ihmiset luulevat aina, että heidän nuoremmat sisarensa ovat vailla silmiä ja korvia. Mutta me näemme paremmin kuin he luulevat, vaikka olemme niin hienotunteisia, ettemme puhu siitä kenellekään, ei edes äidille eikä Minnalle.
Eilen äiti ja minä olimme Kaunialassa. Kristiina täti oli siellä myös. Hän muutti Taavan luo asumaan, mutta Ulrik ja Minna kävivät hakemassa hänet takaisin Kaunialaan, ja nyt on Kristiina tädillä tietysti paljon parempi ja hauskempi. Minulla on aina niin hauska Kaunialassa. Siellä on niin paljon kauniita, vanhoja huonekaluja ja muistoesineitä. Ja minusta tuntuu aina siellä, että nimeni on Lotti Schöring eikä Lotti Sand.
Äiti ja Kristiina täti ja Minna istuivat juomassa kahvia ja minä katselin kukkapöydän takana kuvia. Ja Ulrik tuli nopeasti sisään ja sanoi: — Arvatkaapa uutista?
— Onko Bismarck kuollut? kysyi Kristiina täti. Kristiina täti ei siedä Bismarckia, mutta Ulrik pitää hänestä, ja he kiistelevät usein. — Ei, sanoi Ulrik, ei tämä kuulu politiikkaan. — Fred Hassel aikoo mennä naimisiin. Tässä on kutsukortti häihin.
— Oh, huusivat kaikki, ja Minna kysyi: — Nooranko kanssa?
— Oikein arvattu, sanoi Ulrik. — Sehän on hauska, sanoi Minna. Fred Hassel on sinun ystäväsi, ja Noora on minun ystäväni. Olen iloinen, että Mark saa äidin.
Mutta Ulrik ei näyttänyt iloiselta.
— Noora on liian nuori äitipuoleksi, sanoi hän.
— Hassel rukka, Mark rukka, sanoi Kristiina täti.
Äiti ei sanonut mitään, mutta minusta näytti, että hän mielellään olisi sanonut samaa.
— Rakas täti, Noorahan on niin suloinen, sanoi Minna.
— Noora on Alma Örnfeltin tytär ja Elviira Kemellin sisarentytär. Ja siinä suvussa hallitsee vain oma itse.
Mutta silloin äiti huomasi minut ja sanoi:
— Lotti kulta, mene katsomaan unohtuiko äidin käsityöpussi Kristiina tädin kamariin.
Käsityöpussi ei tietenkään ollut siellä. Mutta minä en edes mennyt siitä ilmoittamaan, vaan istuin Kristiina tädin keinutuoliin ja odotin, kunnes tulisivat minua hakemaan. Tiesinhän minä, että käsityöpussi oli veruke. Minä itkin vähän ajatellessani Markia. Olisi kauheata saada äitipuoli. Henrikillä on myös äitipuoli ja senvuoksi hän ei viihdy kotonansa. Tästä lähtien en enää koskaan pahastu, kun Mark kiusaa minua ja väittää, että Mosse katsoo kieroon ja ontuu.
Markista en olekaan vielä kertonut. Hänellä ei ensin ollut mitään isää, mutta sitten setä Hassel ilmestyi ja sanoi, että Mark on hänen poikansa. Setä Hassel on hyvä ja paksu ja rikas ja aikoo perustaa tehtaan. Hän oli Saksassa syksyllä, ja silloin Mark kävi Ullan ja minun kanssani Minnan koulua. Mutta pian Mark lähtee Berliiniin setä Hasselin kanssa.
Mosse naukuu oven takana. Se tahtoo sisään. Ja nuket ovat unisia, kun kello on seitsemän. Minä en jouda enää kirjoittamaan memoraalejani.
KYMMENES LUKU.
Ulla on asunut tätien luona jo pari kuukautta. Hän saattaa jo nukkua illoin itkemättä pielustaan märäksi koti-ikävästä. Hän ei enää kätkeydy hämärissä johonkin soppeen, josta voi nähdä tähtitaivaan ja kuun, saman kuun, joka luo kelmeätä valoaan Keinumäen harjalle ja lystikkäihin kelohonkiin notkoissa. Hän on kirjoittanut kotiin katkeria, epätoivon purkauksia, joita ei ole koskaan lähetetty, ja tyhjiä, arkipäiväisiä kirjeitä, jotka ovat saapuneet perille ja joista äiti on lukenut rivien välistä pikku tyttönsä kaipauksen ja ikävän.
Mutta vähitellen on kalvava kaipaus ja turvattomuuden tunne kadonnut niin, että Ulla itse tuskin huomaakaan, milloin hän on ruvennut pitämään tätilää kotinaan. Kouluelämä alkaa viehättää, luvut herättävät harrastusta, toverit miellyttävät. Tietysti ei koko maailmassa ole toista Pikkupappilan veroista paikkaa, ja varsinkin illoin voi koti-ikävä vallata mielen yhtä voimakkaasti kuin alkuaikoina. Mutta hän ei enää ole kalpea ja hiljainen, hän nauraa ja puhelee entiseen tapaansa, kuvittelee ihmeellisiä elämyksiä ja rakastaa ihmisiä.
Rakel ja Ulla nukkuvat samassa huoneessa. Ullasta se tuntui ikävältä, hän ei olisi suonut Rakelin kuulevan, kun hän itkee öisin. Hän painaa kasvot pielukseen ja puree lakanaa, ettei kuuluisi nyyhkytyksiä. Rakel ei ole sellainen, jolle näyttää kyyneleitään.
Rakel on Ullaa vuotta vanhempi. Hänen tukkansa on hyvin vaalea ja päättyy pieneen, kapeaan saparoon niskassa. Hänen ihonsa on kalpea ja silmänsä haalean siniset. Hän on laiha ja soukka niinkuin lapsi, joka ei ole saanut riittävästi ravintoa. Ullan mielestä hän muistuttaa silakkaa, suolaista, hiukan käpertynyttä silakkaa. Silmissäkin on jotain kalamaista, toinen silmä katselee hiukan syrjään. Rakelin hame on ruskeanharmaata kangasta, se on aivan suora kauluksesta liepeeseen ja napitettu edestä.
Ullalle sanoo Rakel jonkinlaisella ylpeydellä, että hänen äitinsä ei koskaan vaatettaisi häntä samalla lailla kuin maailman lapset ovat vaatetetut. Ja hän ihmettelee kovin sitä, että Ullan hameessa on koristuksia, vaikka hän on papin tytär.
Mutta Ulla hienostaan epäilee Rakelin vilpittömyyttä tässä asiassa. Hän on huomannut Rakelin ihailevan kauniita pukuja, koruja ja hepeniä.
Senvuoksi, kun Rakel keittiössä astioita pestessään kysyy Ullalta, onko hänen äitinsä suruton, koska Ullalla on kaksi rimpsua hameessaan, vastasi Ulla kiivaasti:
— Äidillä on kyllä suruja niinkuin muillakin ihmisillä, mutta hän on sanonut meille, että tulee heittää surunsa Herran haltuun. Ja senvuoksi äiti on aina iloinen ja ystävällinen kaikille.
Johanna täti katsahti lieden luota pitkään Ullaan.
— Sinä tiedät kyllä, mitä minä tarkoitan, sanoi Rakel koroittaen hiukan ääntään, joka tavallisesti oli matala ja nöyrä.
Mutta silloin Johanna täti sanoi kipakasti:
— Mene noutamaan maitoa ruokasäiliöstä eläkä lörpöttele asioita, joita et ymmärrä.
Ulla istuutui puulaatikolle ja pyyhki salaa kyyneleen silmästään. Hänen mieltään karvasteli se, että Rakel arvosteli äitiä, hänen omaa rakasta äitiään. Eihän Jumala ole missään sanonut, että ihmisten tulee pukeutua rumasti.
Kun Rakel toi maidon sisään, ojensi hän Ullalle kätensä.
— Toivon, etten ole loukannut sinua, Ulla. Suo anteeksi, jos puhuin sopimattomasti.
Sellainen oli Rakel. Nöyrä ja alistuvainen, ei hänelle voinut olla suutuksissaan. Mutta sittenkään ei Ulla hänestä pitänyt. Ja Johanna täti, jolla oli niin tarkka silmä, oli sen huomannut.
— Sinulla on kova ja taipumaton sydän, Ulla, sanoi hän.
Ulla huokasi. Täti oli kai oikeassa. Ihmeellistä, miten paljon pahoja ominaisuuksia häneen oli tullut, senjälkeen kuin hän läksi Pikkupappilasta. Johanna täti sanoi usein, että kaikilla ihmisillä on paha tahto ja että maailma on synninlaakso. Kotona Pikkupappilassa oli taivas niin lähellä, tuntui siltä, ettei ollut lainkaan vaikeata olla hyvä.
Sunnuntaiaamulla meni koko talo kirkkoon. Ulla ja Rakel istuivat tätien keskellä. Ullan varpaita paleli, hän kopisti niitä salaa kirkonpenkkiä vasten, mutta sai moittivia katseita Rakelilta, joka itse istui suorana päätään kääntämättä. Ullaa väsytti usein. Kirkkoherra ja kappalainen saarnasivat kumpikin niin pitkästi ja viisaasti, että hänen oli vaikea pitää ajatuksensa koossa ja seurata saarnaa.
Oi, kotona, vanhassa rapatussa kivikirkossa oli aivan toisenlaista. Valkohapsinen rovasti puhui niin yksinkertaisesti, isä oli kylläkin monesti vaikeatajuinen, mutta häntä kuunteli silti mielellään, koska hän oli isä. Tuntui vieraalta istua siinä tätien keskellä, vanhat tutut virret kaikuivat kylminä, näiden sanat olivat kuolleita kirjaimia. Ja koko ajan Rakel vartioi häntä. Rakel ei koskaan haukotellut kirkossa — jaksoipa vielä iltapuolella mennä iltajumalanpalvelukseen Johanna tädin kanssa.
Oli hiljainen sunnuntaiaamu. Sofia täti nukkui vielä, hän lepäsi mielellään lupapäivinä kauan. Johanna täti puuhaili keittiössä Rakelin avustamana, ja Agata täti kasteli kaktuksiaan. Ilma oli puhdas ja talvikirkas. Ulla ikävöi ulos raittiiseen luontoon. Kenenkään huomaamatta hän pukeutui ja livahti ulos.
Aamu oli aikainen, siellä täällä kurkistivat uutimien takaa uneliaat kasvot, piikatytöt astuivat kannu käsivarrella maitokauppaan — muutoin olivat kadut tyhjät. Ullan askeleet veivät harjulle kaupungin taakse. Sinne hän oli jo kauan ikävöinyt. Sofia täti tahtoi, että jompikumpi tytöistä tuli mukaan, kun hän lähti tavanmukaiselle kävelykierrokselleen kaupungin ympäri. Harjulle hän ei halunnut, hän tahtoi tavata tuttavia, vaihtaa sanasen siellä, toisen täällä. Hänhän oli koko kaupungin tuttu.
Oli ihanata kerrankin kulkea vain omien ajatusten kävelytoverina. Kaupunki jäi taakse — tuolla, oi tuolla kutsui tumma metsä. Pappilan torppien kohdalla erkani kapea poljettu tie valtamaantiestä. Ulla läksi sitä seuraamaan. Syvälle, hiljaiseen, tuuheaan metsään. Hänen kurkkuaan kuristi, — ilo, ikävä — kostutti silmät. Hän kietoi käsivartensa hoikan männyn ympäri, painoi otsansa runkoon.
Ja metsän helmasta kulkeutui suhina, se puhui samaa kieltä kuin rakas tuttu kotimetsä Pikkupappilassa.
Tien ylitse loikki nopsa, valkoinen jänis. Ulla nauroi sille, ja sitten hän lauloi aivan kuin kotona, omassa metsässään:
Sa riida ma reena, su lang lang lang. —
Se oli sanaton laulu, vailla määrättyä säveltä. Riemukkaan mielen ilmaus — ei muuta. Ullalle se merkitsi kaiken olevaisen unhotusta — hän oli yhtä puitten ja taivaan kanssa, yhtä valkoisen lumen ja tirskuvien pikkulintujen kanssa. Osa luonnosta — pieni, onnellinen olio.
Mutta nyt kajahti kaupungista kirkonkellojen kutsu. Niiden kumea ääni vaikutti mahtavasti tumman, juhlallisen metsän keskellä. Ulla muisti äidin opettaman laulun.
Kellot kaikuu, kellot temppelin. Nyt on Herran pyhäpäivä, päivä parahin.
Ja silloin hänen mieleensä syttyi harras halu päästä korkeiden holvien suojaan, urkujen pauhinaan ja virrenveisuuseen.
Maaliskuun aurinko oli jo kohonnut pilvettömälle taivaalle. Ullan askeleet olivat kevyet, hän hyräili hiljaa metsätietä astuessaan.
Kas, tuossa kohosi kirkko korkeana, sunnuntaisena, se tuntui nyt niin läheiseltä.
Jumalanpalvelus oli alkanut. Ulla astui varpaisillaan ylös lehterille.
Tuttu virsi kajahti vastaan:
"Kuin lentää lintunen, pesäänsä pääskynen."
Ulla pani kätensä ristiin ja lauloi mukana. Virsikirjaa hän ei tarvinnut, hän osasi sanat ulkoa, sitä oli niin usein laulettu kotona hartaushetkinä.
Vieras kirkko ei enää ollut luotaan työntävä, se oli pesä pienelle, ikävöivälle sielulle, lämmin, siunattu pesä, Herran esikartano.
Ja kaikki ihmiset olivat jälleen hyviä. Maailma ei ollutkaan synninlaakso, Johanna täti oli väärässä — yrttitarha se oli, Jumalan ihana yrttitarha, jossa Hän itse vaali taimiaan hellin käsin.
Kun Ulla palasi kirkosta, olivat tädit jo kotona. He istuivat kahvipöydän ääressä niin ankaran ja vakavan näköisinä kuin ihminen ylipäänsä saattaa olla höyryävä kahvikuppi kädessään.
Sofia täti asetti kuppinsa pöydälle ja kysyi tuimasti:
— Mistä sinä tulet?
Agata tädin ääni oli lempeämpi.
— Miksi et tullut aamiaiselle?
Mutta Johanna täti oli ankarin.
— Miksi et tullut kirkkoon?
— Tulen juuri kirkosta, vastasi Ulla.
— Nyt et puhu totta, kivahti Sofia täti, Rakel näki sinun aamulla kävelevän harjulle päin.
Ulla heitti katseen Rakeliin. Tämä ei ensi kertaa kielinyt huonetoveristaan tädeille. Joskus tuntui melkein siltä, kuin hän vakoilisi Ullaa.
Rakel punastui.
— Satuin katsomaan ulos ikkunasta, kun menit ulos ja käännyit harjulle päin, sanoi hän jurosti.
— Olen pahoillani, että olet epärehellinen, Ulla, sanoi Agata täti.
Hän näytti tosiaan oikein surulliselta.
Ulla katseli miettiväisenä tätejään. He olivat todella suutuksissa. Saattoiko heille kertoa? Saattoiko sanoa, että hän halusi joskus olla yksin, että hän tahtoi olla vapaa voidakseen elää omassa ajatusmaailmassaan?
Ei, he eivät häntä ymmärtäisi. He eivät ylimalkaan ymmärtäneet nuorta mieltä.
— Olin kyllä harjulla, sanoi hän vapisevin huulin. Kuulustelu loukkasi hänen sieluaan, joka vielä vastikään oli liidellyt korkeuksissa. — Sitten menin kirkkoon.
— Miksi et tullut meidän penkkiimme? jatkoi Sofia täti tutkintoa. Tiedäthän, että me joka sunnuntai istumme samassa paikassa, saarnatuolista vasemmalla, kolmannessa penkkirivissä.
Ulla päätti puhua.
— Istun mieluummin yksin kirkossa. Olin lehterillä.
Tädit katsoivat toisiinsa sanattomina. Rakel seisoi silmät selällään hämmästyksestä.
Viimein Sofia täti puuskahti:
— En ole mokomaa kuullut!
Mutta Johanna täti sanoi päättävästi:
— Antakaa lapsen olla. Me emme voi panna hänelle siteitä Herran huoneessa. Tästä lähtien saat mennä yksin kirkkoon, milloin haluat, Ulla.
Ullan päähän juolahti rohkea ajatus kiertää käsivartensa Johanna tädin kaulaan ja syleillä häntä kiitokseksi. Mutta se olisi tietysti ollut tädin mielestä hassahduksen oireita.
Mutta hänen silmänsä hohtivat kiitollisuutta, kun hän niiaten lausui:
— Kiitos, rakas täti.
Johanna täti nyökkäsi nyreästi.
— Mene nyt keittiöön syömään, panin aamiaisesi uuniin lämpiämään.
Ullan syödessä oli tädeillä vuoron perään asiata keittiöön. Sofia täti tuli kysymään, eikö hän halunnut kuivia sukkia. Jalat olivat ehkä kastuneet hänen harjulla käydessään. Johanna täti pani hänen lautaselleen ylimääräistä herkkua, kanelissa ja inkiväärissä keitettyjä omenia. Agata täti taputteli häntä hartioille ja pisti hänen kouraansa tötterön Tanskan kuninkaan rintakaramellejä, joita hän aina säilytti piironginlaatikossaan.
Rakel seisoi Ullan vieressä hänen syödessään ja katseli häntä taukoamatta. Kun tädit olivat kadonneet keittiöstä, kysyi hän matalalla äänellä:
— Kuinka uskalsit sanoa tädeille tuota?
— Mitä tarkoitat?
— Kuinka uskalsit sanoa, että tahdot olla yksin kirkossa?
Rakelin kasvot ilmaisivat epäluuloa ja ihmettelyä.
Ulla katseli häntä, ja samalla hänelle selvisi se erikoisuus, mikä Rakelin olennossa aina oli häntä oudostuttanut. — Rakel oli pelkuri, hän pelkäsi puhua totta.
— Etkö sinä sitten olisi kertonut sitä? kysyi Ulla.
— En koskaan, en olisi uskaltanut. Olisin keksinyt jonkun verukkeen, minkä tahansa.
— Minä pelkään tätejä, jatkoi hän. Pelkään heitä kauheasti. Olen sitäpaitsi aina pelännyt. Isäni on kova mies, äiti ja me lapset, elämme alituisessa pelossa hänen vuokseen. Olen pienestä pitäen oppinut salaamaan ja teeskentelemään.
— Mutta silloinhan olet epärehellinen, sanoi Ulla vilpittömästi.
Rakel hätkähti ja katsoi hätäisesti Ullaan. Sitten hän punastui korvia myöten.
— Sinä olet typerä, tiuskasi hän. Minähän vain laskin leikkiä. Ja nyt menet tietysti kielimään tädeille.
— Sen asian hoidat sinä paremmin, arveli Ulla kylmästi.
Mutta sitten hänet valtasi sääli. Rakel parka, mahtoi olla hirveätä aina pelätä ja teeskennellä.
— Me puhumme aina totta kotona, sanoi hän enemmän itselleen kuin
Rakelille.
Toinen naurahti katkerasti. — Miksi ette puhuisi? Eihän teidän tarvitse mitään pelätä. Mutta minä olen täällä tätien kasvattina. Jos he ovat tyytymättömiä minuun, lähettävät he minut kotiin. Ja tiedätkö, minkälaista minun kodissani on? Köyhyyttä ja puutetta, kahdeksan lasta ja isä, joka — — —
Hän sulki äkkiä suunsa ja katsoi Ullaa arasti.
— Joskus vihaan koko maailmaa, puhui hän edelleen kiihkeästi. Vihaan tätejä, vihaan kotiani, sinuakin vihaan, koska tädit pitävät sinusta enemmän kuin minusta. Täällä olen elänyt heidän kasvattinaan, heidän palvelijanaan. Olen lukenut heidän tahtonsa silmistä kuin koira, olen palvellut heitä kuin orja, ollut nöyrä ja matelevainen. Olen vain viisitoistavuotias, mutta elän vanhan ihmisen elämää. Minulta vaaditaan nöyryyttä ja kiitollisuutta joka hetki, ja minä olen kiitollinen, kiitollinen ja nöyrä. Sitten yhtäkkiä tulet sinä tänne, sinä Ulla, sinä et mielistele, sinä puhut suusi puhtaaksi, naurat ja lasket leikkiä, täti Johannallekin. Sinä et pyri heidän suosioonsa, ja kuitenkin he rakastavat sinua. Miksi? Sitä olen usein pohtinut.
Ulla oli kuunnellut toisen puheryöppyä hämillään ja neuvotonna.
— Minähän olen heidän sukulaisensa, sopersi hän avutonna.
Rakel pudisti päätään.
— Ei se ole yksin syynä. Minä en käsitä sitä, jatkoi hän väsyneesti.
Lopulta kai käy niin, että pitävät sinut ja hylkäävät minut.
Ullan mieli kävi apeaksi. Aamun valkeat, kirkkaat ajatukset tuntuivat loittonevan. Oliko maailma sittenkin vain synninlaakso?
— Mitä tuijotat? kysyi Rakel kärsimättömästi.
Ulla nousi lähteäkseen. Rakel asettui hänen tielleen.
— Minne menet? Kielimäänkö?
— Ole huoleti, en aio kertoa kenellekään.
Rakelin ilme oli äkkiä muuttunut. Hän oli taas entinen nöyrä, mallikelpoinen Rakel.
— Lupaa, ettet kerro koskaan, et ainoallekaan ihmiselle, mitä nyt olen puhunut, pyysi hän. Olin hullu. Tulen välistä sellaiseksi. Oi päätäni, pääparkaani!
Hän heittäytyi tuolille, laski päänsä pöydälle ja purskahti kyyneliin.
Hänen itkunsakin oli rakelimaista, hiljaista, katkeraa, salattua itkua.
Ulla seisoi tyrmistyneenä vieressä, noin hän ei ollut kuullut kenenkään itkevän. Hän kosketti arasti Rakelin olkapäätä.
— Älä, älä, Rakel, älä itke.
Rakel torjui hänen kätensä, nousi nyyhkyttäen ja poistui keittiöstä nenäliina silmillä.
Ulla katseli tummunein silmin hänen jälkeensä.
Tämä oli surua. Todellista, syvää surua.
Rakel rukka. Hänelle täytyi olla hyvä.