ANNI. Mitä kummia? Mutta ristiäisiinhän teidät kaikki tänne kutsuttiin.
KAISA. Niinpä niin. Mutta kuulehan sitten vielä! Se on Asarias tullut ihan pähkähulluksi.
ANNI (kovin kummissaan). Mitä sinä sanot?
KAISA. Hassuttelee semmoisia asioita, ettei ole kuuna päivänä kuultu.
ANNI. Ja millä lailla, hyvä ihme?!
KAISA. Siitä, näet, minulle on jo kauan kiukutellut, ettei meillä lapsia ole, ja nyt eroa riitelee. Rovastiin asti taas aikoo mennä.
ANNI (lyöden kätensä yhteen ja iloisesti nauraen). Kaikkea minä kuulen. No, jos ei muuta, niin antaa sen mennä. Kyllä maar hän rovastilta taaskin opetuksen saa.
KAISA. Kuulehan vielä! Villelle siitä puhui eilen, ja arvaas, mihin se
Ville kehoitti Asariasta ryhtymään?
ANNI. Varmaan sillä taas oli joku koirankuri mielessä?
KAISA. Vaihtokauppaan kehoitti kanssaan, niin että Asarias saisi sinut ja minä Villen.
ANNI. No, arvasinhan, arvasinhan minä. Hah-hah-hah-hah. (Nauraa katketakseen.) On se koko vekkuli.
KAISA (nauraa myöskin). Eikös olekin oikein kekseliäs se Ville? Ja Asarias hölmö otti asian ihan tosissaan: nielaisi kuin ahven koukun mahaansa.
ANNI. Ja nyt hän, tietysti, on kohta niissä tuumissa täällä?
KAISA. Arvaathan sen. Vanha suola yhä janottaa, niinkuin sanotaan.
ANNI. Mitä joutavia!
KAISA. Näkeehän sen. Ja kun nyt näin sinut hänelle suoraan tyrkytetään, niin miks'ei mies parka olisi valmis ottamaan, kun minustakin on kyllikseen saanut.
ANNI. Ole vait'! Kuulehan nyt, Kaisa! Me, tietysti, suostumme tuohon vaihtokauppaan, eikö niin?
KAISA. Sitähän minäkin. Suostumme, suostumme.
ANNI. Ja annamme Asariaksen todenperään mennä rovastiin asti, ammoin kuin rovasti iltapuoleen tulee tänne ristimään, niin se sopii mainiosti.
KAISA. Ihan niin. Ja sinun on nyt vain avosylin otettava Asarias vastaan ja annettava lupaus, kun hän tulee sinua omakseen vaatimaan. Se oli sillä lailla sovittu jo Villen kanssa.
ANNI. Kyllä, kyllä! Minä suostun kaikkeen. Ole ihan huoleti. Kyllä me
Villen kanssa asian selvitämme.
KAISA. Ja sillä aikaa minä olen sisällä piilossa, minä ja anoppi. Eikö niin?
ANNI. Niin, niin. — No, tuleepas tästä hauskaa! (Nauraa sydämensä pohjasta.)
KAISA. No, jo sen arvaa, mikä lysti siitä tulee. (Nauraa myöskin.)
ANNI. Tämmöisiä ristiäisiä en ollut unissanikaan aavistanut. (Nauraa yhä.) Mutta nyt on se kahvi juotava.
KAISA. No, nythän sen voi…
ANNI (vilkaisten perälle). Herra siunatkoon! Tuollahan ne jo tulevat,
Asarias ja Ville.
KAISA. Taivaan isä! Joko ne tulevat?
ANNI. Pellon pientaretta jo tänne astuvat. Joudu sisään — kamariin, pian, pian!
KAISA. Mitenkä ihmeesti tämä nyt käynee! (Juoksee aika vauhtia sisään.)
ANNI (alkaa keräillä lastenvaatteita ja hyräilee itsekseen jotakin laulua. Kun ASARIAS ja VILLE ilmestyvät perälle, vetää hän huivin silmilleen niin, että hänen kasvojaan näkyy vain puoleksi. Hän ei ole huomaavinaan tulevia, vaan menee puuhiinsa aitan puolelle pihaa.)
VILLE (tullen, nyyttejä kantaen, edellä). Tässä sitä nyt ollaan.
ASARIAS (tullen jäljessä ja pysähtyen perälle). Hoh-hoh! Kylläpäs tänne olikin nousua. (Katselee rakennuksia ja ympärilleen.)
VILLE. Onnen tie käy aina ylöspäin.
ASARIAS. Hä-hä! — Tämä se on sitten se Vehmasmäki?
VILLE. Tämä, tämä!
ASARIAS (pysähtyy tuijottamaan Anniin, joka yhä on selin häneen, ja kysyy Villeltä). Kuka se on tuo?
VILLE. Tuoko? Se on meidän lasten piika, Liisa. (Annille.) Liisa, hoi!
Sano edes päivää vieraalle!
ANNI (niiaa syrjittiin). Päivää!
VILLE. Se on puolikuuro ja muutenkin vähän hassahtava, tuo tyttö.
ASARIAS. Vai on teillä lastenkin piika?
VILLE. Mitenkäs sitä muuten toimeen tultaisiin? Tuokin laiha kuippana saa tehdä työtä yöt päivät.
ASARIAS. Laiha on todellakin ja romuluinen, tyttö-raukka.
VILLE. Toista se on sinun Kaisasi, eikö ole?
ASARIAS. Onhan siinä molempaa: luuta ja lihaa. Mutta mitä häntä muistelee.
VILLE. Vertauksen vuoksihan minä muuten vain sanoin.
ASARIAS. No, kah! — Mutta missäs se on Anni?
VILLE. Sisällä varmaan lasten kanssa.
ASARIAS. Minä lähden tervehtimään. (Yrittää nopeasti mennä portaikolle.)
VILLE (tarttuen häntä käsivarresta). Elä hiidessä vielä!
ASARIAS (pysähtyen). Miks'ei? Pitäähän sitä emäntää saada tervehtiä.
VILLE. Saattaa olla makuulla, jos on koko yön lasten kanssa valvonut.
ASARIAS (kynsien korvallistaan). Niin vainkin. Saattaahan tuo olla sitäkin.
VILLE. Minä lähetän Liisan katsomaan. (Annille.) Kuule, Liisa! Menehän katsomaan, mitä emäntä tekee! Ja sano, että täällä on vieras, joka tahtoisi tervehtiä! (Kuiskaa samalla vielä Annille jotakin korvaan.)
ANNI (ääntään muuttaen). Kyllä, kyllä! (Juoksee portaikon kautta sisään.)
ASARIAS (katselee epäilevästi Annin jälkeen, mutta sanoo sitten itsekseen.) Ei se oo. (Villelle.) Missä ne sitten nukkuvat, ne lapset?
VILLE (osoittaen ikkunaa). Tuossa kamarissa. Näetsen, siinähän on ikkunavarjostinkin alaruutujen edessä. Toissa päivänä sattui vielä yksi lasikin särkymään, niin että on vain pyyhkeellä tukittu, kun ei ollut lasiakaan kotona.
ASARIAS (hartaasti katsoen ikkunaan). Vai siinä ne ovat, vai siinä! Ja Annikin? (Samassa vedetään verhon takaa pyyhe pois ikkunasta ja sisältä kuuluu):
ANNIN ÄÄNI. Hyvää päivää, Asarias!
ASARIAS. Kah, siellähän se on Anni. Päivää! Päivää, Anni! (Lähenee ikkunaa.)
ANNI (pistää kätensä ja kyynäspäätä myöten paljastetun käsivartensa ulos särkyneestä lasista, muuten ollenkaan näyttämättä itseään). Terve tuloa, Asarias!
ASARIAS (nousee polvilleen kiikkulaudalle ja tarttuu Annin käteen). Kiitoksia vain paljon! Ja terveisiä paljon. Voi, voi! Näinkö sitä vain pitääkin tervehtiä?
ANNI. Näin nyt. Ei sovi vielä, Asarias hyvä.
ASARIAS (silitellen molemmin käsin Annin käsivartta). Enkö minä saa,
Anni kulta, edes silmiäsikään nähdä?
VILLE. Maltahan nyt vähän vielä odottaa!
ANNI (koettaa vetää kättään takaisin). Asarias päästää nyt! Kyllä minä tulen sitten milloin sopii.
ASARIAS (painaen poskeaan Annin käsivartta vastaan). Voi, voi! Näinkö vähän? Näinkö vähän? (Hellittää vihdoin Annin käden.)
VILLE. Eihän makeata mahan täydeltä. Kerkiäthän sinä vielä.
(Sisältäpäin tukitaan särkynyt lasi jälleen pyyhkeellä.)
ASARIAS (hyppää ylös kiikkulaudalle). Elkää vielä! Näyttäkää edes se säilikkö, se piironki!
ANNIN ÄÄNI (sisältä varjostimen takaa). Ei nyt! Ei nyt!
VILLE (tarttuen takaa Asariaksen takinliepeeseen). Hulluko sinä olet, kun tuolla lailla kurkistelet! (Vetää Asariaksen alas maahan.) Herätät vielä lapsetkin.
ASARIAS. Enhän minä muuta kuin sen säilikön tahdoin nähdä.
VILLE. Saat, saat, kaikki saat, jahka maltat odottaa.
KUSTAAVA (tulee portaikolle). Johan minä kuulin, että Asariaskin on tullut. (Laskeutuu alas pihaan.) No tervetuloa! (Kättelyä.)
ASARIAS. Päivää! Ja terveisiä paljon niiltä muilta.
KUSTAAVA. Niiltäkö muilta? Niin, niin. Kiitoksia, kiitoksia!
VILLE. Sainhan minä tämän väkisin tulemaan. Ei tahtonut millään lailla ensin.
KUSTAAVA. Vai ei tahtonut?
ASARIAS. Tahdoinhan minä. Mitä sinä, Ville, höpiset? Heti paikallahan minä läksin.
KUSTAAVA. No, tietystikin. Asarias on hyvä ja istuu. Minä tuon kahvin tänne. (Menee portaikolle.)
VILLE. Tuokaa tänne! Eihän sitä siellä.
KUSTAAVA. Eihän sitä sisällä kuumassa tuvassa ja lasten hajussa. (Menee sisään.)
VILLE. Ja kahvin juotuasi kai käyt vähän makuulle, vai?
ASARIAS (joka on istuutunut kiikkulaudalle, oikoo käsivarsiaan). Eihän tuo pahaa tekisi, kun näin raukaisee.
VILLE. Ei, kun ei oikein yötäkään nukuttu. Tuossa on vaateaitta ja siinä vuode.
ASARIAS. Siellähän sitä onkin viileä nukkua.
VILLE. On oikein. Käy sinne pitkällesi vain milloin haluttaa!
ASARIAS. Jahka minä nyt ensin sen kahvin kulautan alas.
VILLE. Tuossapa se jo tuodaankin.
KUSTAAVA (on tullut portaikolle). Tässä, — tässä minä tuon. (Laskeutuu alas pihaan.)
ASARIAS (Kustaavalle). Pianpa se joutuikin. Istukaahan tekin tähän laudalle!
KUSTAAVA. Istun, istun. (Tarjoo kahvia Asariakselle.) Ja vielä itsekin juon puolisen kuppia tarinan voiteeksi. (Istuutuu.)
VILLE. No, se on oikein. Minä juon sen tuvassa ja siellä höllitän nämä ostoksenikin Annille. (Juoksee tavaroineen portaikolle.)
ASARIAS (heristäen hänen jälkeensä). Elä vain kovin kauan Annia siellä pidätä, kuule!
VILLE. Kuulen, kuulen. (Menee sisään.)
KUSTAAVA. Niin. Voi, voi, tokisen! Oli tämä nyt oikein lystiä, että
Asarias tuli.
ASARIAS (iloisesti). No, kah! Lystiähän tämä oli minulle varsinkin, (hörppäisee kahvia) että sieltä pääsin.
KUSTAAVA. Niin, on se käry jo tännekin levinnyt, ettei siellä teillä ole asiat niinkuin olla pitäisi.
ASARIAS (vakavasti). Eivät ole — niinkuin ovat täällä.
KUSTAAVA. Niin, lapsettomiksihan te, näemmä, olette jääneet.
ASARIAS (synkästi). Niinhän tuota ollaan. (Vihaisesti.) Mutta se on sen Kaisan vika. Ja sen tautta minä siitä lähden eroon.
KUSTAAVA. Niin, niin. Mikäs siinä muu auttaa? Erota pitää, kun se kerran sen vika on.
ASARIAS (edelleen äkäisesti). Ja otan toisen — toisen eukon.
KUSTAAVA. Tietenkin. Eihän sitä ilman jää.
ASARIAS. Ja sen tautta nyt olen tänne tullutkin.
KUSTAAVA. Sehän passaa hyvin, kun rovastikin tänään tulee tänne.
ASARIAS. Muiden tietämättä tänne läksinkin, että sen asian paremmin selvitetyksi saisin.
KUSTAAVA. Parasta onkin, ettei hiisku kellekään mitään, ei sanaakaan, ennenkuin asia on selvä.
ASARIAS. Ville vain sen toistaiseksi tietää, ja hänen neuvostaan tänne oikeastaan tulinkin.
KUSTAAVA. No, ei se minunkaan suustani pitemmälle pääse, siitä Asarias saa olla huoleti.
ASARIAS (joka on lopettanut kahvinsa, panee kupin kiikkulaudalle). Kiitoksia! (Nyökäyttää päätään Kustaavalle ja pyyhkäisee samalla oikean korvansa ylitse.)
KUSTAAVA. Vielä kahvia lisää?
ASARIAS. Ei enää, kiitoksia! En häntä huoli.
KUSTAAVA. Eikö maita?
ASARIAS (katkerasti). Ei maita. Niin on äitelää koko elämä jo, ettei häntä välitä enää mistään.
KUSTAAVA. Ei nyt Asarias tuolla lailla saa surra. Kyllä se siitä muuttuu vielä.
ASARIAS. Olettepa te yhtä hyvä kuin ennenkin. Ymmärrätte ja säälitte minua.
KUSTAAVA (esiliinan kolkkaan silmiään pyyhkien). Mitenkäs? Ymmärränhän minä ja säälin.
ASARIAS (kääntyy poispäin ja pyyhkii silmiään hihan suulla). Toisen onnettomuutta. (Kääntyy sitten äkkiä ja polkaisee jalkaansa.) Mutta nyt siitä tulee loppu.
KUSTAAVA (hätkähtää). Niin, loppu tulee, tietysti! (Korjaa kahvivehkeet.) Minä sen näen selvästi. Asariaksen täytyy erota. Muutenhan sitä tulee ihan hulluksi.
ASARIAS. Ja minä otan toisen, otan.
KUSTAAVA. Tietysti, Asarias hyvä, tietysti. (Lähtee pelästyneenä viedä kyyhöttämään kahvivehkeitä pois.) Istuu nyt siinä ja rauhoittuu vähän! (Menee sisään.)
ASARIAS. Saattaahan tuon. (Istuutuu laudalle, miettii hetken ja katsahtaa sitten ylös ikkunaan. Ojentaa kätensä ja yrittää nykiä ikkunaan kipattua pyyhettä, mutta jättää sen paikalleen. Vihdoin hän kuiskaa hiljalleen ikkunaan päin.) Anni! Anni, hoi! (Istuutuu hajareisin kiikkulaudalle selin portaikkoon päin.)
ANNI (hiipii samalla portaikolle ja istuutuu, selin Asariakseen päin, portaikon penkille kuuntelemaan, silloin tällöin kumartuen kaidepuiden taakse piiloon).
ASARIAS. Sielläkö Anni on? (Ikkunasta vedetään pyyhe sisään, mutta ikkunavarjostin jätetään lasin eteen, niin ettei Asarias tiedä, että sisällä vastaa hänelle puolikovaa KAISA, koettaen matkia Annin ääntä.)
KAISAN ÄÄNI. Täällä.
ASARIAS (ihastuen). Onko? No, enkö vieläkään pääse sisään?
KAISA. Ei, ei.
ASARIAS. Eikä nähdäkään saa?
KAISA: Ei.
ASARIAS. Milloinkas?
KAISA. Jälkeen puol'sen.
ASARIAS. Jälkeenkö puolisen vasta?
KAISA. Niin.
ASARIAS (väräjävällä äänellä). Anni hyvä! Minä olen niin kovin onneton.
KAISA. Niin minäkin.
ASARIAS. Niinkö?
KAISA. Niin.
ASARIAS. No, sittenhän se passaa?
KAISA. Passaa.
ASARIAS. Minä otan eron Kaisasta,
KAISA. Ottaa pitää.
ASARIAS. Eroattekos tekin?
KAISA. Eroamme.
ASARIAS. No, sittenhän se passaa?
KAISA. Passaa.
ASARIAS. Lähdetäänkös rovastin puheille?
KAISA. Lähdetään.
ASARIAS. Vielä tänäpäivänä? Eikö niin?
KAISA. Niin.
ASARIAS. No, sittenhän se passaa?
KAISA. Passaa.
ASARIAS. Niin että nyt minä sittenkin sinut saan, oma kulta…?
KAISA. Saadaanhan nähdä.
ASARIAS. Miksi niin: saadaanhan nähdä?
KAISA. Lupaatkos rakastaa minua?
ASARIAS. Lupaanko rakastaa?
KAISA. Niin.
ASARIAS (pannen kätensä ristiin). Myötä- ja vastoinkäymisessä.
KAISA. Niinhän Kaisallekin lupasit.
ASARIAS. Ettäkö niin Kaisallekin lupasin?
KAISA. Niin.
ASARIAS. Se tuli vahingossa luvatuksi.
KAISA. Jos tulee nytkin?
ASARIAS. Ettäkö tulee nytkin? Ei tule enää.
KAISA. Ja vielä purat?
ASARIAS. En pura.
KAISA. Vannotkos?
ASARIAS. Vannon, niin totta kuin tässä hajareisin istun.
KAISA. Teetkös kaikki, mitä käsken.
ASARIAS. Kaikki teen, mitä käsket. Käske vaikka kaivoon menemään.
KAISA. Vuota sitten.
ASARIAS. Vuotan, vuotan, vaikka vuoden. (Kaisa tukkii jälleen pyyhkeellä lasin.) Anni, Anni, hoi! Elähän vielä! Jokos se nyt sen tukki?! (Nousee ja astuu pari askelta pihaan, kääntyy ja huomaa Annin portaikolla.) Kah! Lisa, kuulehan! (ANNI nousee, mutta ei ole kuulevinaan. Asarias huutaa.) Liisa! Tulehan tänne, Liisa! (ANNI ei ota kuullakseen, vaan pujahtaa sisään.) Mokomakin kuuro! Kaikenlaisia lastenpiikoja ne ottavatkin.
VILLE (tulee samassa portaikolle, kantaen vasua, jossa on likaisia lastenvaatteita). Asarias, hoi!
ASARIAS. Hoi?! Hoi?!
VILLE (laskeutuu alas pihaan). Anni lähetti sinulle paljon terveisiä ja käski menemään rantaan näitä lastenriepuja pesemään.
(Työntää vasua Asariaksen käsiin.)
ASARIAS (kummastellen). Häh?
VILLE. Sanoi sinun mielelläsi tekevän vaikka mitä hänelle.
ASARIAS. Teenhän minä, mitä osaan.
(Ottaa vastahakoisesti käsiinsä vasun.)
VILLE. Osaathan sinä toki tuon!
ASARIAS. Mutta onhan teillä täällä lastenpiika.
VILLE. Eihän se mitä kerkiä näitä töitä tekemään.
ASARIAS. Kukas ne sitten?
VILLE. Tavallisesti minä.
ASARIAS. Sinä?
VILLE. Minä, minä, tietysti. Mutta sentauttahan se nyt tahtoi ensin nähdä, pystytkö sinäkin tähän.
ASARIAS (uljaasti). Pystynkö? (Nostaa vasun olkapäälleen.) Kai minä pystyn siihen, mihin toinenkin mies.
VILLE. No, ala laputtaa rantaan sitten.
ASARIAS. Milloinkas näiden käskettiin olla valmiit?
VILLE. Niin pian kuin vain ehdit. (ASARIAS aivastaa, jolloin vasu putoaa maahan hänen olkapäältään ja rievut maahan.) Noh? Mikäs sinulle nyt tuli?
ASARIAS (aivastaa toisen kerran). Kylläpäs niissä hynttyissä onkin lemu!
VILLE. Ihan kuin parhaissa apilaheinissä! (Kerää Asariaksen kanssa rievut uudelleen vasuun, jonka nostaa Asariaksen olkapäälle.) Noin!
ASARIAS. En minä tämäntapaista apilaheinän hajua ole vielä koskaan nenässäni tuntenut.
VILLE. No, nyt sen tunnet. Mutta elä nyt pudota enää!
ASARIAS. Ehkäpä sitten tähänkin tottuu. (Lähtee perällepäin.)
VILLE. Tottuu. Kaikkeen sitä tässä maailmassa on totuttava.
ASARIAS (kääntyy). Kuulehan! Onko siellä suopaakin, millä pestä?
VILLE. Kaikki sieltä löytyy. Mene vain!
ASARIAS. No. Hyvästi sitten ja — terveisiä! (Menee kiireesti perälle.)
VILLE. Hyvästi! Hyvästi! (Viittaa kädellään portaikolle päin.) Saatte tulla jo! ('ANNI ja KAISA tulevat portaikolle.)
KAISA. Joko hän meni?
ANNI. Ihanko todenperään meni?
VILLE. Meni. Ja sen se teki rakkaus, joka on "suurin näistä kaikista", kun uskoo ja toivoo.
KAISA (tulee pihaan). No, enpäs olisi uskonut.
ANNI (tulee myös). Ihan minun jo on sääli Asariasta.
KAISA. Minun ei vähääkään.
VILLE. Ja niin oli sokea ja kuuro, ettei huomannut Kaisan hänelle koko ajan ikkunasta puhuvan.
ANNI. Eikä minuakaan näy tuntevan ollenkaan.
VILLE. Vielä häntä! Tuommoista laihaa ja romuluista! (Naurua.)
KAISA. Antaa hänen nyt sitten tehdä urakkansa loppuun.
ANNI. Eihän hän siitä iltaankaan valmistu.
VILLE. Ammoin siksi kun rovasti tulee. Minä käyn hänet hakemassa pois, jahka on vähän aikaa siellä molskutellut.
KAISA. Ei, Ville. Nyt ei auta muu kuin pysyä tosissaan loppuun asti, kun tämän olen kuullut ja nähnyt.
VILLE. Ihanko todenperään eroon asti?
ANNI. Eihän nyt toki, Kaisa?
KAISA. Rovastiin asti. Tulkoon mikä ryöppy tahansa!
VILLE. Niinkö tahdot?
KAISA. Niin tahdon. Ja sitä puhun äidillekin.
ANNI. Anna olla, Kaisa!
KAISA. Enkä anna.
VILLE. No kuinka vain sitten. Ehkä tuo ei haittaa tulevaisuuden varalle.
(HETA ja KUSTAAVA tulevat portaikolle.)
KUSTAAVA. Täälläkö te olette kaikki? (Tulee alas pihalle.)
KAISA. Täällä. Tulkaa tekin!
HETA (tulee myös). Entäs Asarias? Missäs hän on?
VILLE (iskien silmää Kaisalle). Meni vähän rantaan. Mikä lie unhottunut veneeseen.
KUSTAAVA (Annille). Siellä jo Maiju kuului vähän pirisevän.
ANNI. Minä menen. (Menee sisälle.)
KUSTAAVA. Olisi vähän puitakin tuvassa tarvittu, Ville.
VILLE. Ai, todenperään. Minä kannan heti. (Menee perälle ja rakennuksen taitse vasemmalle.)
KAISA. Minäkin sitten menen Annia auttamaan. (Yrittää poistua.)
KUSTAAVA (pidättäen). Elähän mene vielä!
HETA. Niin. Sinun kanssasi justiinsa, Kaisa, meidän pitikin saada puhua.
KAISA. No?
HETA. Kun nyt Kustaavakin on nähnyt, että se Asarias-raukka sinun tähtesi on ihan hulluksi tulemaisillaan…
KUSTAAVA. Eikä vain ole tulemaisillaan, onkin jo ihan hullu.
KAISA. Jopa te nyt minulle uutisen kerroitte. Olenhan sen jo itsekin kauan tietänyt.
HETA. Niin, eihän siinä sitten auta muu kuin suostua, Kaisa hyvä, ihan kaikkeen, mitä se tahtoo.
KUSTAAVA. Niin, ja ellet suostu, niin…
KAISA (Hetalle). Mitä te nyt turhaan intätte! Suostunhan minä, suostun. Vieläpä vaadinkin eroa. Sillä kuka sitä semmoisen hullun kanssa yhdessä elämään rupeaa. Olenhan nyt itsekin nähnyt ja kuullut, kuinka hullu hän on. Niinpä sitten pitäkääkin poikanne kokonaan ja päästäkää minut hänestä irti ja eroon, niin ettei koskaan tässä maailmassa yhdyttäisi emmekä toistemme silmien eteenkään sattuisi.
KUSTAAVA. Ähäs! Siinä sen kuulit.
HETA. Vai sinä nyt sitten itsekin vaadit eroa Asariaksesta?
KAISA. Vaadin ja vaatimalla vaadin, jopa vaatimasta päästyänikin vaadin.
KUSTAAVA. Sittenhän asia on selvä.
HETA. Tietenkin, Eikä rovastillakaan voi olla mitään sitä vastaan.
Selvähän se on asia.
KAISA. Selvä hyvinkin, kun minä samalla saan irti naimaosuutenikin.
KUSTAAVA. Kuulitko, Heta, mitä se sanoi?…
HETA. Oho-ho! Vai on sulla vielä semmoinenkin vaatimus?
KAISA. Onpa hyvinkin.
HETA. JO minä nyt jotakin kuulin!
KUSTAAVA. Jo minä todella jotakin kuulin!
KAISA. Kuulitte, minkä kuulitte. Ei suinkaan minua niin vain pellolle ajeta maata kiertämään?
HETA (salavihjauksella). Eihän tuo syyttä tapahdu — omienkaan sanojesi mukaan.
KUSTAAVA (samoin). Niin, niin. Onhan siihen syytä kaikenlaista.
KAISA. On kun on. Mutta mikä syy siinä lopulta toden sanoo, Asariaksenko vai minun, se saadaan vielä nähdä. Ja tänään vielä, jahka rovastin puheille päästään. Niin, vielä tänä päivänä.
(Menee topakasti, niin että piha tömisee, sisään.)
HETA (katsoen hänen jälkeensä). Keh-keh, sitä!
KUSTAAVA. Keh-keh, todenperään! On sillä sisua!
HETA. Tuon on sille Ville opettanut.
KUSTAAVA. Niinkö luulet?
HETA. Mistäs se sen olisi saanut?
KUSTAAVA. No, jos se siihen luottaa, niin kuka sen tietää kuinka sitten käykään.
HETA. Pitäisi asiaa tiedustella siltä Villeltä, niinkö se oikein meinaa. (VILLE tulee perältä kantaen puutaakkaa tupaan.) Ras, tuossahan se onkin.
KUSTAAVA. Anna olla! Älä koske siihen asiaan nyt!
HETA. Olkoon! Ehkä on parasta.
KUSTAAVA (Villelle). Kiitoksia, Ville!
VILLE. Rah, mitä nyt joutavia! (Menee taakkoineen sisään.)
KUSTAAVA. Mutta olisi se hyvä ollut sinulle saada se Kaisa pois ja toinen miniä sijaan.
HETA. Kuka sitäkään tietää!
KUSTAAVA. Tiedän minä sen kuitenkin, ettei se Raisa sinulle alunpitäen ollut mieluinen, eihän?
HETA. Jumalan tahto. Mutta eihän se nyt huonokaan ole.
KUSTAAVA. Väkisinhän se tuli kuitenkin, kun ei Asarias silloin Annia saanut.
HETA. Siksipä se Asarias Annia nyt vielä onnettomuudessaan muistelee ja omakseen toivoo.
KUSTAAVA. No, kukapa sen tietää, ehkä se toivo vielä toteutuukin, kuka sen tietää.
VILLE (palaa kiireesti sisältä). Käykää pois sieltä sisään pian!
Asarias näkyy jo tulevan rannasta takaisin.
KUSTAAVA. Tulkoon! Ja parhaaksi tuleekin.
HETA. Niin, Ville, minun täytyy saada puhutella häntä nyt.
VILLE. Hullujako te olette! Hänhän suuttuisi minuun silmittömästi.
HETA. Rauhoittaahan minun pitää poikaparkaani.
KUSTAAVA. Niin, niin, anna meidän jo!
VILLE. Rauhoittaa? Vielä hän hurjemmaksi vain siitä kävisi. Minähän
häntä olen koettanut rauhoittaa. (Ajaa Hetan ja Rustaavan sisään.)
Menkää, menkää pian! Muuten meidät tässä vielä riitelemässä yllättää.
So!
HETA. No, jos niin luulet, niin… Mennään sitten!
KUSTAAVA. Kun ei enää ihmisten näkyvissä saa olla!
(Hän ja Heta rientävät toisiaan tuuppien sisään.)
VILLE (heidän jälkeensä). Minä kyllä kutsun kaikki sitten, jahka olen hänelle asian selvittänyt. Pysykääkin alallanne siellä siksi! (Itsekseen.) No, jo tästä koko soppa tuleekin, kun nuokin pääsivät kauhaa kiertämään! Ei tässä auta muu kuin toimittaa mies makuulle. (ASARIAS ilmestyy perälle, astuen hyvin väsyneesti.) Rah! Siinäkö sinä jo olet?
ASARIAS. Eivätkös silmäsi enää erota?
VILLE. Erottaahan sinut, mutta missäs ne sotkut ovat?
ASARIAS. Kuule, Ville! Akkojen töihin minä en rupee.
VILLE. No! Enhän minä siihen pakota. Mutta mitäs se Anni siihen sanoo?
ASARIAS. Häh! Anniko?
VILLE. Niin, niin. Hänellehän sinä lupasit tehdä kaikki, mitä käskee.
ASARIAS. Sano, että olen tällä kertaa niin väsynyt, etten jaksa.
(Heittäytyy rentonaan laudalle.)
VILLE. Keskenkö se pesu sitten sulta jäikin?
ASARIAS. Kesken. Raukaisee niin, että nukun siihen paikkaan.
VILLE. Elä toki siihen! Onhan aitassa vuode, niinkuin sinulle sanoin.
ASARIAS (nousten). No, minä lähden sinne.
VILLE. Tule! Tule! (Menee aitan puolelle.)
ASARIAS (ikkunaan). Hyvää yötä nyt! Minä menen makaamaan. Kuuletteko?
VILLE. Kyllä ne kuulivat. Joudu nyt vain!
ASARIAS (lönkyttää pihan poikki). Mikä helkkarin kiire sinulla nyt on?
VILLE (avaa aitan oven). Kah, että kerkiät nousta siksi kun rovasti saapuu ja pääset avioeroasi hänelle selittelemään.
ASARIAS. Avioko…?
VILLE. No, niin! Eroasi Kaisasta.
ASARIAS. Kah, kun ihan oli unohtunut koko juttu.
VILLE. Astu sisään nyt vain! (Koettaa tuupata Asariasta aittaan.)
ASARIAS. Maltahan, maitahan!
VILLE. No, mitä nyt vielä?
ASARIAS. Kuulehan! Eikö siitä Kaisasta ole kuulunut mitään?
VILLE. Mitäs siitä olisi kuulunut?
ASARIAS. Eipäs, näät, lähtenyt perässäkään tulemaan, kun karkuun läksin.
VILLE. Vähät hän sinusta välittää.
ASARIAS. Niinkö luulet?
VILLE. Siltähän tuo näyttää.
ASARIAS. On se sitten koko juupeli.
VILLE. Iloissaan kai on vielä, että läksit.
ASARIAS. Kah! Enhän minä sille ole mitään pahaa tehnyt.
VILLE. Kaipa kuitenkin, koska noin omatuntosi nuhtelee.
ASARIAS. Eikä nuhtele.
VILLE. Näkeehän sen. On maar sinun häntä jo vähän ikäväkin.
ASARIAS. Ikävä mikä ikävä! Nukuttaa vain vähäsen.
VILLE. Ja näin maata pannessa muistui sitten Kaisakin mieleen, vai?
ASARIAS (naurahtaen). No, olihan Kaisa välistä rattoisakin. Oikein naurattaakin, kun sen kanssa olleet kaikki lystit muistaa.
VILLE. Näetsen! Johan sinä rupeat peräytymään koko jutusta.
ASARIAS. Eikös hänestä sitten enää saa haastellakaan?
VILLE. Haastele, haastele, mutta haastele sitten rovastin kanssa! Ja unissakin saat haastella, jos tahdot! (Tuuppaa Asariaksen aittaan.) Mene jo! So!
ASARIAS (aitasta). Elä vain pane lukkoon, Ville! Elä pane lukkoon!
VILLE (sulkien oven). Lähdet vielä karkuun.
ASARIAS (aitasta). Enkä lähde karkuun.
VILLE (lukitsee oven). Kuka sinut tietää, kun tässä jo Kaisasta puhuit, niin peräytymään vielä lähdet.
ASARIAS (aitasta). Enkä peräydy, en.
VILLE. Lupaatko varmasti, ettet peräydy?
ASARIAS (aitasta). Lupaan, lupaan varmasti.
VILLE (aukaisee oven ja katsoo sisään). Kah, johan sinä olet pitkälläsi.
ASARIAS (aitasta). Jo, jo.
VILLE. No, nuku sitten rauhassa! Kyllä minä sinut ajoissa herätän. Unta saat vielä nähdä Kaisastasi, mutta et muuta. (Sulkee jälleen oven lukkoon.) "Levätköön hän nyt vahvass' rauhass', mutt' me kuin olemm' tuonen kauhass'…" Meidän pitää olla ihan hiljaa. (On hetken vaiti, painaa sitten korvansa lukon kohdalle ja kuuntelee kotvan.) Jopa, todenperään, mies parka nukahti; alkaa jo kuorsata. (Juoksee pihan poikki portaikolle päin.) Tulkaa nyt! Nyt saatte tulla. (Viittaa kädellään.)
HETA (kapalolapsi sylissä ilmestyy portaikolle). Tullaan Ja tullaan uhallammekin. (Laskeutuu pihaan, lasta sylissään sylkytellen.) Missä se poikaparka on?
KUSTAAVA (tulee perässä portaikolle, toinen kapalolapsi sylissään). Tullaan. Ei tätä piilosilla oloa enää jaksa. (Laskeutuu myöskin pihaan, lasta sylissään sylkytellen.) Mutta missäs Asarias on?
(Portaikolle ilmestyvät myös ANNI ja KAISA, kummallakin sylissään yksi ensimmäisistä kaksosista.)
VILLE (huitoen heitä takaisin). Joko te nyt tulette — koko roikka!
ANNI (laskeutuu pihaan). Täytyyhän sitä jo.
KAISA (laskeutuu samoin pihaan). Nähköön nyt meidät kaikki samalla ja kuulkoon…!
HETA, KUSTAAVA, ANNI ja KAISA (yhtaikaa). Mutta missäs Asarias on?
VILLE (kuiskaten). Tuolla makaa aitassa, — juuri nukkui. Mutta jos te nyt hänet herätätte, niin piru teidät kaikki perii, sillä hän tulee ihan raivohulluksi teidät tässä nähdessään.
(HETA, KUSTAAVA, ANNI ja KAISA hyssyttelevät ja tuudittelevat lapsia koko ajan.)
HETA (kuiskaten). Poikaparka!
KUSTAAVA (samoin). Levätköön sitten!
ANNI (samoin). Räikistä vaivoistaan!
KAISA (samoin). Kunnes rovastin luo mennään.
VILLE (samoin). Parasta on. Sillä nyt hän tuolla näkee unta, että piha on täynnä taivaan enkeleitä ja heillä kullakin lapsi sylissään, ja niiden enkelien joukossa on hänen oma Kaisansa. Niin että menkää sisään nyt!
HETA, KUSTAAVA, ANNI ja KAISA (astuvat, pihaa kiertäen, peräkkäin sisään, hyssytellen lapsia ja laulavat kuiskaten). Mennään, mennään, mennään! Mennään, mennään sisään!
VILLE (käy vielä tunnustelemassa aitan ovea, kuunnellen.) Nukkuu kuin porsas autuaitten unta. (Aikoo sitten mennä muiden jäljessä sisään, mutta pysähtyy äkkiä ja katsoo perälle.) Jopas tuolla rovastikin saapuu! No, nyt sitä saadaan juhla! (Juoksee ylös portaikolle.)
KOLMAS NÄYTÖS
Vehmasmäen talon tupakamari. Peräseinässä, keskellä, ovi. Oikealla ikkuna, jonka alaruutujen edessä ikkunavarjostin (joka myös voi olla ikkunan alapuolta peittämään naulattu vaate) ja toisessa rikkinäisessä lasissa tukkeena pyyhe. Ikkunan edessä pieni pöytä. Etualalla säilikkö eli piironki ja sen päällä peili, virsikirja y.m. Säilikön edessä kiikkutuoli ja pöydän kummallakin puolen sekä peränurkassa tuoleja. Vasemmassa seinässä ovi pieneen sivuhuoneeseen; peränurkassa rapattu uuni ja uunin ja sivuhuoneen oven välissä pesukaappi. Etualalla samalla puolella vierekkäin kaksi sänkyä, jotka ovat kokoon lykätyt ja joiden vaatteet ovat peitetyt molempien yli ulottuvalla valkoisella verholla tahi lakanalla.
VILLE (avaten ulkoa peräoven). Rovasti on hyvä ja käy tänne tupakamariin.
ROVASTI (tulee palttoo päällä, pieni laukku kädessä). Jaaha, jaaha. Vai nyt sitä sitten on ristittävä taas?
(VILLE ja ANNI seuraavat. Ville auttaa palttoota
rovastin päältä Anni seisoskelee ujona ovensuussa.)
VILLE. Niinhän sitä on…
(Ripustaa palttoon oven lähellä olevaan naulaan.)
ROVASTI. Sehän on niinkuin olla pitääkin. Luonnon laki ja Jumalan suoma.
VILLE. Sitähän se lienee.
ROVASTI (istuutuen kiikkutuoliin; Annille.) No! Ja nuori emäntä voi hyvin?
ANNI. Kiitoksia kysymästä! Hyvinhän minä.
ROVASTI. No, se on hyvä se. Ei sitten hätää mitään.
ANNI. Mutta kuinkas ruustinna jaksaa?… Ei ole mukana tällä kertaa.
ROVASTI. Kiitoksia, emäntä! Hiljalleen. Siinähän se menee. Terveisiä käski kaikille sanomaan, mutta ei päässyt tällä kertaa tulemaan. Joukkoahan sitä on siellä meilläkin ja puuhaa paljon.
VILLE. Arvaahan sen.
ANNI. Niin, — suuressa pappilassa.
ROVASTI. Siellä ovatkin kaikki yhdeksän lasta nyt koolla, suuret ja pienet, niin että onhan siinä ahertelemista ja huolta.
VILLE. Ja rovasti jaksaa itse saatavillaan käydä?
ROVASTI. Eihän se hiiri makaavan kissan suuhun juokse.
VILLE (naurahtaen). Eipä ei.
ANNI. Kahvia kai saan tuoda nyt?
ROVASTI. Kiitoksia vain, emäntä hyvä, mutta ei nyt. Syötyä sitten juon.
Kun on poltetta sydänalassa, niin täytyy jättää vähemmälle.
ANNI. Vai niin? No, kuinka vain sitten. Saadaanhan se vielä ruokakin.
(Kääntyy ja puikahtaa seuraavan keskustelun alussa huomaamatta ulos.)
VILLE. Mutta ehkäpä rovasti tahtoisi heittäytyä vähän pitkäkseen, kun on rattailla tänne rytyytellyt?
ROVASTI (nousten). Vaatisihan se vanhan ruumis vähän sitäkin.
(Ojentelee raajojaan.)
VILLE. On tässä pienessä sivukamarissa sänkysohva valmiina, jos että niinkuin haluttaisi… (Aukaisee vasemmalle vievää ovea.)
ROVASTI. Kiitoksia, kiitoksia! Siellä kai on sitten vähän vettäkin, kun on maantien pölyssä hiestynyt?
VILLE. Pitäisi sitä tässä pesulaitteessa olla. (Aukoo pesukaapin kantta ja ovea.) On. Anni on jo siihen veden ja pyyhkeenkin toimittanut kastetta varten.
ROVASTI. Kiitos, kiitos! Ketkäs niille kaksosille sitten kummeiksi tulevat?
VILLE. Oisivathan ne täältäpäin Heikki Rutanen eukkoineen ja
Torsalosta vaimoineen Asarias Pöllänen, entinen isäntäni.
ROVASTI. Vai Asarias Pöllänen ja hänen Kaisansa?
VILLE. Rovasti näkyy muistavan?
ROVASTI (naurahtaen). Kuinka en häntä muistaisi, Asariasta? Monta kertaa olen sen naimajutulle perästäpäinkin nauranut.
VILLE. Onhan sillä omat metkunsa toisinaan, Asariaksella.
ROVASTI. No, onko hän nyt tyytyväinen ja onnellinen?
VILLE (hiukan veitikkamaisesti). Ehkäpä se sen itsekin rovastille sanoo.
ROVASTI (nauraen). Vai niin, vai niin! No, onkos hänen äitinsä täällä kanssa?
VILLE (kuin edellä). Kyllä. Ja täällä meillä asuu Anninkin äitipuoli,
Kustaava Mansikka, jonka rovasti ehkä myöskin siltä reissulta muistanee?
ROVASTI. No, kyllä. Hauskoja tuttavuuksia! Hauskoja tuttavuuksia! Hah-hah-hah-hah! (Vatsaansa pidellen.) Sitten taitaa olla parasta, että todellakin heittäydyn hiukan levolle ennenkuin puheisiin ruvetaan, vai mitä arvelee Ville?
VILLE (kuin edellä). Taitaa olla parasta, arvoisa herra rovasti.
ROVASTI (yhä nauraen). No, minä menen, minä menen.
(Menee vasemmalle ja sulkee oven. VILLE seisoo hetkisen oven kohdalla, kuin miettien, kääntyy sitten ja katsoo varjostimen takaa ikkunasta pihalle.)
HETA (aukaisee hiljakseen peräoven, josta kurkistaa sisään, niin että pää vain näkyy, ja kuiskaa). Ville!
VILLE (kääntyen). Häh?
HETA. Yksinkö olet?
VILLE. Yksin.
HETA (tullen sisään). Missäs rovasti on?
VILLE. Pani juuri vähäksi aikaa maata tuonne sivuhuoneeseen.
HETA. Kuulehan! Kaisaa ei saa laskea rovastin puheille.
VILLE. Miks'ei?
HETA. Kun minä sanon "ei", niin se on "ei".
VILLE. Mitenkäs minä sen estää voin?
HETA. Estää pitää. Muuten se tuo tuhon koko meidän talollemme.
VILLE. Kuinka niin?
HETA. Kuulehan! Sano sinä, joka kaikki tiedät, onko vaimolla naimaosuus miehensä omaisuuteen?
VILLE. Senhän nyt pässikin tietää, että on.
HETA. Ja kuinka suuri sitten?
VILLE. Puolet ainakin.
HETA. Herra hyvästi siunaa ja varjele! Sittenhän se vie kumoon koko talomme sen Asariaksen eron kautta.
VILLE. Eihän se Kaisa vie, — Asariashan se Kaisasta eron tahtoo.
Syynhän tiedätte.
HETA (hätääntyen). Mikä ihme tästä tuleekaan!
VILLE. Ei muu kuin mikä tuleman piti.
HETA (kuin edellä). Ei saa tulla, ei saa tulla! Se on meidän estettävä mahdilla millä tahansa.
VILLE. Kun ei vain olisi myöhäistä jo.
KAISA (tulee). Ville hoi!
VILLE. Mikä nyt vielä?
KAISA. Menehän katsomaan! Kuulin, kuin Asarias olisi jo aitan ovea ryskyttänyt, kun panit lukkoon.
VILLE (kuin hätääntyen). Tuliko se pannuksi? No, se oli vahingossa.
Täytyyhän se sieltä päästää. Nyt on aikakin jo. (Rientää ulos.)
KAISA. Täälläkös tekin?
HETA. Puhu hiljaa, rovasti nukkuu! Yrität sitten, todenperään, sinäkin hänen puheilleen?
KAISA (puhelu käy koko ajan puoleksi kuiskaten, vaikka kiivaasti).
Kah! Kun on pakotettu.
HETA. Etkä malta vuottaa?
KAISA. Mitäpä tuo tuosta paranisi?
HETA. Eipä häntä tiedä.
KAISA. Vielä ehkä pahenee, kun siihen syrjäisetkin sotkeutuvat.
HETA. Minuako tarkoitat?
KAISA. Kahdenhan tämän pitäisi olla kauppa.
HETA. Niinpä, kah! Jätäkin sitten sinä asia rovastiin asti viemättä.
KAISA. Vaikka asia on minunkin. Ja sitä sinne juuri Asarias on viemässä.
HETA. Ehkäpä se sekin sen vielä jättää.
KAISA. Olen minä jo siksi vanha ja viisas, etten niin vain loukkuun mene. Eteeni katson minäkin.
HETA. Saattaa ehkä käydä pahemmin kuin luuletkaan ja toivot.
KAISA. Huonostipa, näemmä, jo on muutenkin minun käynyt, ettei enää pahemmasta pelkoa.
HETA. No, en sitten enää varoitakaan, kun et vähemmällä kuule.
KAISA. Olisipa ollut parempi ajoissa toista varoittaa, niin ei olisi hänenkään tähtensä nyt tarvinnut olla huolissaan.
HETA. Kas, kas! Kovinpa jo olet asiastasi varma.
KAISA. Oikean asian vuoksi ei tarvitse pelätä.
HETA. Et siis hellitä?
KAISA. En.
HETA. No, syytäkin sitten itseäsi! En puhu enää sanaakaan.
(Pyörähtää ympäri ja aikoo mennä perälle.)
KUSTAAVA (tulee samassa häntä vastaan ovessa). Joko sait hänet järkiinsä?
HETA. Hss! (Varoittaa kädellään merkiksi, että puhuisi hiljaa.) Vielä ja mitä! On kuin äksy tamma.
KUSTAAVA (koko ajan myös puolikovaa). Kuulehan nyt, Kaisa! Annahan kun minäkin sinulle haastan!
KAISA. Turha on enää haastaa teidänkään, jos samaa haastatte kuin anoppi äsken.
KUSTAAVA. Vai on turha kieltää sinua hulluutta tekemästä?
HETA. Sitähän minäkin.
KAISA. On se sitten omansorttista hulluutta, kun äsken tuossa pihalla — ei siitä ole kuin puoli tuntia aikaa — minua siihen kehoititte ja nyt jo siitä kiellätte.
(HETA ja KUSTAAVA katselevat ällistyneinä toisiaan.)
KAISA. Eikö ole totta?
HETA (Kustaavalle). Kukas se kehoitti?
KUSTAAVA (Hetalle). Niin, kukas se kehoitti?
(Puhelu alkaa vähitellen käydä yhä äänekkäämmäksi, ja kohtaus päättyy kovaan huutoon.)
HETA. Vielä häntä kysyt!
KUSTAAVA. En suinkaan minä. Sinähän siitä asiasta minulle puhua aloit?
HETA. Sinähän siihen puutuit neuvoinesi.
KUSTAAVA. Se on helkkarin vale!
HETA. Eikä ole. Sanoihan sen Kaisakin.
KAISA (kuiskaten, varoittaen). Elkää hiidessä huutako!
KUSTAAVA (hiukan hiljempaa). Vai minä?!… Mitäs minulla sen asian kanssa on tekemistä?
HETA (samoin). Näkyipä olevan. Olisit ennemmin varoittanut kuin yllyttänyt, kun kerran siihen sekaannuit.
KUSTAAVA (kovempaa). Tuki jo suus'! Syrjäinen olen ja syrjässä olen pysynyt koko ajan.
HETA. Tuki oma suus', ettei sieltä yhtä mittaa valeita valuisi.
KAISA (kuin edellä). Olkaa, Herran nimessä, hiljemmällä! (Osoittaa vasemmalle ovelle.)
KUSTAAVA. Kuulkoon ja tulkoon, minulla ei ole mitään pelättävää.
HETA. Näetsen, juonittelemaanpa sitten vain rupesitkin, senkin juoruakka.
KUSTAAVA. No, ei tuo nyt kovinkaan minua enää kummastuta, että Kaisa eroon pyrkii. Ja parasta on, että pyrkii heti!
HETA. Kas sitä! Etkös taaskin yllyttänyt?
KUSTAAVA. Niin teinkin, niinkuin kuulit.
HETA. Ja miksi on parasta? Häh?
KUSTAAVA (toisella jalallaan ruumistaan keikutellen; hiukan viivytellen vastaustaan). Eipä tuon raukan mahda kovinkaan lysti olla Heta Pölläsen miniänä.
HETA. Lystimpi ainakin kuin Annin pitää talossaan tuommoista vaivaishoitolaista kuin Kustaava Mansikka on.
KUSTAAVA (itku kurkussa). Minäkö vaivaishoitolainen?
HETA (samoin). Mikäs muu sitten?
KUSTAAVA. Kyllä minä sinulle näytän, mikä minä olen.
(Yrittää käydä Hetan tukkaan käsiksi.)
KAISA (juosten väliin ja erottaen heitä). Taivaan isä! Mitä te nyt!
(HETA ja KUSTAAVA päästävät kovan itkunmöläkän.)
ROVASTI (paitahihasillaan ja pannen liperiä kaulaansa, aukaisee oven vasemmalta). Minä tulen, minä tulen heti. (Vetäytyy takaisin.)
(HETA ja KUSTAAVA vaikenevat äkkiä ja töytäävät perälle. Samalla aukeaa peräovi, ja heitä vastaan tulevat VILLE ja ASARIAS huoneeseen. KUSTAAVA pujahtaa tungoksessa ulos, mutta HETA tulee takaisin sisälle.)
VILLE (tuuppien Asariasta eteenpäin). Tässä minä sen nyt toin.
ASARIAS (unenpöpperössä, hieroen silmiään ja katsellen ympärilleen).
Mi… mi… mitä tämä on? Mi… mi… missä minä olen?
VILLE. Nukkui kuin pölkky. En tahtonut mitenkään saada hereille.
ASARIAS (hoksaten äkkiä Hetan ja Kaisan). Mitä hiivattia te täällä teette?
KAISA. Kummeiksi tultiin Villen kutsusta.
VILLE. Niin juuri.
HETA (arasti). Niin, ristiäisiin tultiin — hevosella perässä.
ASARIAS (vihaisesti polkien jalkaansa). Ettekö pääse samaa tietä kotiin?!
HETA (kuin edellä). Mitä sinä, Asarias nyt? Selviähän toki unestasi!
VILLE. Ole toki vähemmällä!
ASARIAS (Hetalle). Menkää hiiteen, sanon minä.
HETA (peräytyen pelästyksissään). Kah! Menenhän minä, menen! Herra siunaa ja varjele! (Pujahtaa ulos peräovesta, josta samalla näkyy KUSTAAVA eteisessä odottelemassa.)
ASARIAS (Kaisalle). Entäs sinä!! Laita sinäkin luus' pellolle!
KAISA. Ole komentamatta! En ole sinun talossasi nyt.
ASARIAS. Vai et?
KAISA. En.
ASARIAS. Mitäs sinä sitten vieraassa talossa teet?
KAISA. Samaa kuin sinäkin.
ASARIAS. Vai samaa?
KAISA. Samaa.
ASARIAS (katseltuaan kotvan Kaisaa). No, joudat olemaan sitten!
KAISA. Ja olenkin.
ASARIAS (hoksaa äkkiä säilikön, tuijottaa ensin siihen ja sitten
Villeen). Tuoko se on?
VILLE. Se.
ASARIAS (purskahtaa äkkiä nauruun). Hä-hä-hä-hä-hä. Saako aukaista?
VILLE. Ei — Annin luvatta.
ASARIAS. Käy kysymässä!
VILLE. Kyllä — paikalla.
(Loikkaa peräovesta ulos. KAISA ja ASARIAS jäävät samalla katsomaan toisiinsa )
KAISA. Todenperään on mies jo ihan sekaisin!
ASARIAS. Ja tuommoisesta vonkaleesta pitää vielä untakin nähdä!
ROVASTI (ilmestyy kauhtana päällä sivuhuoneen oven kynnykselle).
Jassoo!?
ASARIAS (ällistyy, ja silmät käyvät pyöreiksi). Ro… ro…
ROVASTI. Mitä minä kuulenkaan? Hyvää päivää!
ASARIAS (kummastellen). Jokos… jokos rovasti on täällä?
ROVASTI (katellen ensin Kaisaa). Hyvää päivää! (Ja sitten Asariasta.)
Hyvää päivää! Asarias Pöllänenkö täällä semmoista ääntä pitää?
ASARIAS. Enhän minä tiennyt. (Kumartaa syvään.) Anteeksi, että…
KAISA. Hyvähän se oli, että rovasti näin sattui kuulemaan.
ASARIAS (puolikovaa kiukkuisesti Kaisalle). Ootko vait'!
ROVASTI. No, no! No, no!
ASARIAS. Kun se tuppautuu eikä anna minun ensin haastaa.
ROVASTI. Tämmöistäkö riitaa teidän, aviopuolisojen, välillä minun surukseni pitää nähdäkin? (Istuutuu kiikkutuoliin.)
KAISA. Semmoiseksihan se on käynyt, hyvä herra rovasti, meidän välimme.
ROVASTI (valitellen). Vai niin! Vai niin!
ASARIAS. Ja siitä minun juuri piti saada valittaakin arvoisalle herra rovastille.
ROVASTI. No, sehän sitten sopiikin hyvin, että olette molemmat täällä samalla kertaa.
ASARIAS. Mutta minä pyytäisin saada puhutella arvoisaa herra rovastia yksin ilman tuota Kaisaa.
KAISA. Kyllä se olisi parempi, että rovasti antaisi minun ensin puhua yksin ilman tuota Asariasta.
ASARIAS (jälleen kiukkuisesti kähisten Kaisalle). Näetsen, kun taaskin siihen väliin tuppautuu!
ROVASTI (sormellaan heristäen). So, so! Eikös Asarias nyt malta hetkeäkään sisuaan pitää aisoissa?
ASARIAS. Kun se riivaajainen on siihen tuon Kaisan tähden mennyt!
KAISA. Sen oman hullun mielijohteen tähden se on siihen mennyt.
ROVASTI. Ja mikä se sitten on?
KAISA. Ei siitä oikein ilkiäisi haastaakaan.
ASARIAS. Eipä ilkiäisi. Totta sanoitkin.
ROVASTI. Enpä nyt ymmärrä teitä, lapsukaiseni. Minähän teidät siunasin onnelliseen avioliittoon. Rakkaudesta toisenne otitte ja lupasitte rakastaa toisianne myötä- ja vastoinkäymisessä. Mutta nyt jo, parin kolmen vuoden perästä, tämmöistä epäsopua välillänne näen.
ASARIAS. Semmoistahan siitä tulee, kun ei saa sitä, mitä alunpitäen tahtoo.
KAISA. Se yhä tätä tämän talon Annia meinaa.
ASARIAS. Niin meinaankin. Jonka sijaan rovasti minulle tämän kyntömiehen aviovaimoksi toimitti.
ROVASTI. Minäkö toimitin?
ASARIAS. Niinpäinhän se sen lukutaidon puutteen tähden lopulta kääntyi.
ROVASTI. Jo minä nyt jotakin kuulen. Mitäs Asarias sillä "kyntömiehellä" tarkoittaa?
ASARIAS (kuin hämillään, väistellen). Tuota kun… (Rykäisee monta kertaa.)
ROVASTI. No, mitä se on? (Kaisan puoleen.) Mitä se tarkoittaa?
KAISA (samoin väistellen). Sanokoon nyt sitten itse.
ROVASTI (Asariaksen puoleen). No?
ASARIAS. Sanokoon nyt sen sitten Kaisa!
ROVASTI (hermostuen). Mikä salaisuus se nyt sitten on semmoinen? Asarias menee nyt sitte tuonne sivuhuoneeseen, niin puhuttelen Kaisaa ensin.
ASARIAS (päättävästi). Enkä mene. Kaisan on sinne mentävä.
KAISA. Kah, kah, kun ei rovastiakaan tottele!
ASARIAS. Se valehtelee, jos se ensin pääsee puhumaan.
ROVASTI (nousten). Nyt minä käsken Pölläsen menemään tuonne toiseen huoneeseen.
ASARIAS (menee ovelle, mutta kääntyy). E… e… enkös minä?
ROVASTI (käskevästi). Ei, sanon minä. No! Pois!
KAISA (tuupaten Asariasta ovesta sivuhuoneeseen). Etkö siitä jo pääse? (ASARIAS, joka on kompastua kynnykseen, lentää huoneesta ulos ja mörähtelee sivuhuoneessa jotakin itsekseen Kaisasta, joka vetää oven kiinni.) Pysykin siellä!
ROVASTI. Sillä lailla! Kaisahan on koko mies.
KAISA. Tätä minun miehyyttänihän se Asarias juuri pahoitteleekin.
ROVASTI (istuutuu jälleen). Vai niin! No, mistäs sitten ette iljenneet minulle taannoin yhdessä puhua?
KAISA (naurahtaen). Kah, ilkiäähän tuosta hyvinkin, vaikka muuten vain
Asariasta tahdoin saada häpeämään sen takia.
ROVASTI. Jassoo? Ja se on?
KAISA. Ei sen pahempi kuin että hän alati minulle siitä äittelee, ettei meillä ole perillisiä, jopa sentähden minut pellolle tahtoo ajaa ja avioerolla uhkaa.
ROVASTI (purskahtaa pitkään ja kovaan nauruun, vatsaansa pidellen). Vai ei muuta! Vai ei muuta?
(HETA ja KUSTAAVA kurkistelevat silloin tällöin
peräovesta mutta sulkevat sen taas.)
ASARIAS (kurkistaa myöskin sivuhuoneen ovesta). Se panee omiaan. Elkää uskoko sitä, rovasti! (Vetäytyy takaisin.)
ROVASTI (Asariakselle huutaen). Malta, malta! Kohta pääset. (Kaisalle.) No, jo minä nyt jotakin kuulen. Siis sama parantumaton pöpöröpää kuin ennenkin, tuo Asarias.
KAISA, Eikähän sitä rovastikaan miksikään syyksi voine katsoa semmoista jonkin joutavaa juonittelua?
ROVASTI. Sanohan minulle ensin, Kaisa, onko sinulla mitään syytä miestäsi vastaan päästäksesi hänestä eroon?
KAISA. Alkaahan tuota alituisesta riidasta, johon syrjäisetkin tulta lietsovat, jo kylliksensä saada.
ROVASTI. Eikö muuta? Etkö ole huomannut hänen kenenkään toisen vaimoihmisen kanssa yhteyttä pitävän?
KAISA. Tästä Annistahan se vain hourii, — muuta en tiedä.
ROVASTI. Jassoo? Vai ei muuta mitään?
ASARIAS (avaa oven jälleen). Enkös minä jo saa tulla?
ROVASTI. Tule, tule! Nyt on sinun vuorosi.
ASARIAS (tulee sisään; Kaisaan vilkaisten). Mitähän kaikkea tuo suupaltti jo ehti rovastille haastaa?
KAISA. Onhan se suunvuoro nyt sinullakin, että saat puolustaa itseäsi.
ROVASTI. Niin, nyt saa Asarias puolestaan puhua suunsa puhtaaksi.
ASARIAS (kumartaen). Kiitoksia! Nyt sen kerrankin puhtaaksi puhun. Mutta eikös sen tuonkin (Kaisaan katsahtaen) nyt pidä tuonne sivuhuoneeseen mennä?
ROVASTI. No, Kaisa on nyt niin hyvä ja poistuu vähäksi aikaa.
ASARIAS (vihjaten). Näetsen, kuinka kohteliaasti mokomaa pyydettiinkin.
KAISA. Ei mulla mitään pelättävää ole. Menenhän minä. (Menee sivuhuoneeseen.)
ASARIAS. Ja pysy siivolla siellä eläkä kuuntele! (Vetää oven kiinni.)
ROVASTI. No? Mitäs Asariaksella sitten on sanottavaa? Tiedän nyt jo, mikä on syy epäsopuunne ja että sen takia…
ASARIAS. Tokkohan se Kaisa oikeinpäin sen asian selitti?
ROVASTI. Eikös se teidän lapsettomuutenne se syy ole?
ASARIAS. Hänen saamattomuutensa ja hedelmättömyytensä, niin…
ROVASTI. Joka nyt sitten on pakottanut hänen aviomiehensä, joka on luvannut vaimoaan rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, tahtomaan hänestä eroa, niinkö?
ASARIAS (kumartaen). Joo, arvoisa herra rovasti.
ROVASTI. Koska hän silmänsä on toiseen vaimo-ihmiseen luonut ja hänen sydämensä häntä himoitsee ja omaksensa tahtoo.
ASARIAS (kuin edellä). Joo, joo!
ROVASTI (alkaen suuttua). Jassoo! Sinä siis myönnät tehneesi aviorikoksen?
ASARIAS (kuin edellä). Myönnän vaikka mitä hänestä eroon päästäkseni, arvoisa herra rovasti.
ROVASTI. Ja sinä tiedät, mitä Sanassa sanotaan semmoisesta teosta?
ASARIAS. Sitä eroparakrahviahan minä sieltä olen etsinyt, mutta en ole löytänyt.
ROVASTI (kiivaasti). Ja sinut minä olen rippikoulusta päästänyt!
Laiskankouluun sinun jälleen pitäisi joutua.
ASARIAS (naurahtaen). Myöhähän tuota on nyt katua, kun se jo on tullut tehdyksi.
ROVASTI. Sinä kovakorvainen ja uppiniskainen ja haurelias mies! Minä luen sinulle sitten, mitä Pyhä Matheus siitä kertoo.
ASARIAS. Vai Mat-heeus se kertoo? Ja minä kun en löytänyt. (Panee kätensä ristiin ja kuuntelee hartaasti.)
ROVASTI. Näin hän sanoo. (Silmät kattoon luotuina.) "Sanoi hän heille: teidän sydämenne kovuuden tähden sallei Mooses eritä teitä teidän vaimoistanne: vaan ei alusta niin ollut." Kuuletkos?
ASARIAS. Osaapas rovasti ihan ulkomuistista laskettaa!
ROVASTI. Niin pitäisi sinunkin osata. — Kuuletkos: teidän sydämenne kovuuden tähden!