language: Finnish

UNELMA-ELÄMÄÄ

Nelinäytöksinen näytelmäruno

Kirj.

FRANZ GRILLPARZER

Suomentanut

Huugo Jalkanen

Suomennoksen on teettänyt suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston varoilla rahaston toimikunnan kaunokirjallinen osasto

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

HENKILÖT.

MASSUD, rikas maamies
MIRZA, hänen tyttärensä
RUSTAN, hänen veljenpoikansa
ZANGA, neekeriorja
SAMARKANDIN KUNINGAS
GÜLNARE, hänen tyttärensä
VANHA KALEB (mykkä)
KARKHAN
VUORELAINEN
VANHA EUKKO
KUNINKAALLINEN KAMARIHERRA
SOTAPÄÄLLIKKÖ
ENSIMÄINEN JOHTAJA
TOINEN JOHTAJA
GULNAREN PALVELIJATAR
Kuninkaan seuruetta ja hoviväkeä
Gülnaren hovinaisia ja palvelijattaria
Kaksi Karkhanin sukulaista
Kaksi poikaa. Palvelijoita. Sotilaita. Kansaa, miehiä ja naisia.

Tohtori Aukusti Simeliukselle, joka tarkastajana on avustanut suomennokseni viimeistelyä, pyydän saada lausua parhaimmat kiitokseni.

Suomentaja.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Metsäinen vuoriseutu.

Vasemmalla etualalla maja. Oven vieressä penkki.
Kesä-ilta. Etäältä kuuluu torventoitotusta.

Mirza tulee majasta.

MIRZA.

Eikö torven ääntä tuo?
On! Hän saapuu, lähestyy!

Vain niin myöhään! — Varro, villi, saat sen vielä maksaa mulle! Kylmä tahdon olla sulle, riitaa haastaa, vihaa kantaa — myöhään vasta anteeks antaa!

Anteeks, niin! Kas siinä juuri pahan onnen mitta on. Oo, kun voisin vihoitella, niinkuin toiset rikkovat, kauan, muuttumatta, jotta parannuksen palkinnolta anteeksanto näyttäis, eikä hairahtajan palkalta; sillä eihän oikein liene, ettei rangaistuskin oisi yhtä pitkä, kuin on, ah! loukkauksen tuskakin. Oo, hän oisi lempeämpi, jos ma uhkamielinen voisin olla niinkuin hän.

Minne jäi hän? Tuolta kaukaa tuntui torven ääni soivan. (Astuen perälle ja silmäillen joka puolelle.) Tuolla astuu vuorta mies, metsänriistaa seljässänsä. Hänkö? — Valo häikäisee. Päivänsäteet kirkkaat luo vuorten taakse painuen halki laakson hämyisen viime säihkeen hehkuvan tielle myöhän kulkijan.

Nyt hän kääntää kasvonsa!
Rustan!? — Usein petyt, sydän raukka!

Metsämies se tosin käy
 tuolla kiirein vuoriteillä
koiralauma kintereillä,
 mutta häntä vain ei näy. —

Kärsi, rinta raukka, kärsi, totuithan jo kärsimään! (Istuutuu.) Nyt on ilta, luonto lepää, oksiltansa linnut soittaa siivitettyin kelloin lailla juhla-aaton lepoon maata, käyden itse täyttämään mieluisata käskyään. Kaikki heidän ääntään seuraa, kaikki silmät uni sulkee, tarhaan karja, paimen kulkee, kukat unen painamina maahan taipuu nuokkuvina.

Kaukaa synkän idän mailta saapuu äänetönnä yö; sammuttaen päivän valot levittää se tumman verhon rakkaittensa päitten päälle, heidät uneen tuudittain.

Kaikki lepää, hän vain yksin samoo hiljaisia maita, synkkäin vuorten jyrkänteiltä etsein, mitä kaipaa täällä. Ja mua suru kiduttaa, minut surmaa tuska tää. —

Kaleb on tuo metsämies.
Vaimo häntä vastaan käy
pienokainen rinnoillansa.
Kas, kuin rientää mieskin nyt!'
Poika kädet ojentaa
isää kohden iloiten.
Niin, te ootte onnelliset!
    (Vaipuu mietteisiin.)

(Massud tulee majasta.)

MASSUD.

Mirza!

MIRZA (kavahtaen pystyyn).

Rustan!

MASSUD.

               Minä tässä!
Tyttö, niinkö isän jätät
 yksiksensä hämärään?

MIRZA.

Ah, suo anteeks, katsoin vain —

MASSUD.

Saapuisko hän jo?

MIRZA.

Ah, niin.

MASSUD.

No, ja —?

MIRZA.

Hänt' ei näy.

MASSUD.

On myöhä.

MIRZA.

Miltei yö. Ja koko tienoon kaikki metsämiehet on jo vuoriltansa palanneet. Usko mua, tunnen kaikki, jotka täällä metsästävät; joka päivä heidät lasken, viimeistä kun vartoan. Palanneet on kaikki, hän yksin yössä harhaa vielä.

MASSUD.

Niin, niin, — villi, synkkä henki asuu hänen rinnassansa. häntä aina halliten, koskaan häntä jättämättä. Taistoista ja kamppailuista, kruunuista ja maineesta, sodan, vallan merkeistä hän vain haastaa intomielin; öisinkin hän unissaan taisteluista puhuu vaan. Kun me kotiaskaressa, peltotyössä toimimme, hän jo aamun valjetessa rientää tuonne vuorille. Synkkyydessä korven jylhän viihtyy raaka mieli vain; sinut, kaiken unhottain mittelee hän voimiansa, hurjaa mieltään noudattain, metsänriistaa kaataissansa. — Onnetonta moinen meno! Sua surkuttelen, lapsi.

MIRZA.

Älkää häntä soimatko, ei hän niin oo tehnyt aina. Muistan ajan, jolloin hän oli hellä, hurskas, hyvä, jolloin istui pitkät hetket jalkojeni juurella, milloin kotiaskareissa, milloin kertoin tarinaa, milloin — usko, rakas isä! Silloin hän ol' lempeä. Jos hän muuttunut on sitten, voi hän jälleen muuttua. Ja hän muuttuu varmasti!

MASSUD.

Koitat mua vakuutella, etkä usko itsekään.

MIRZA.

Usko, isäni, tuo orja, Zanga, kaikkeen syynä on. Kun hän tänne majahamme saapui mairepuheineen, rauha katos seurastamme, Rustanin hän villitsi. Tosin poikana jo Rustan urhotöitä ihaili, toimitteli outoja, tahtoi tehdä mitä taisi. Mieskö niin ei tehdä saisi? Silti hänen haavehensa eivät päässeet valloillensa; mielensä hän hillitsi. — Zanga saapui. Tuhkaan salaa puhalsi — nyt hiillos palaa; hän se liekin sytytti.

Olen heitä kuunnellut! Usein, Rustanin kun sain jäämään kotiin retkiltänsä, ja hän istui rauhallisna, Zanga hänen luokseen astui, ja ma kuulin taisteluista, kamppailuista, voitoista. Poskipäille Rustanin syttyi hehku leimuava, hällä kaikki säikeet sykki, nyrkkiin kädet kouristui; kulmain alta tuimien katsehensa salamoi; viimein — syöksyi pystyyn hän, jousen tempas seinältä, heitti viinen selkähänsä, sitten ulos — metsähän!

MASSUD.

Lapsi raukka! eikä huoli sinun tuskastasi lainkaan, — sydämetön tomppeli!

MIRZA.

Tuskastani? miksi tuskaa?
Tiedän, ettei vahva Rustan
tunne vaaran pelkoa.
Zangakin on hällä myötä.

MASSUD.

Kaksi vain.

MIRZA.

Hän vastaa monta.

MASSUD.

Yössä näin —

MIRZA.

Hän tuntee tien!

MASSUD.

Helpostihan joku peto —

MIRZA.

Oo, ne häntä pakenee.

MASSUD.

Taikka —

MIRZA.

         Mitä, isä, mitä?
Sano se ja surmaa minut!

MASSUD.

Lapsi raukka, sehän on
 kohtalos, jos sinut häneen,
kuten olen aatellut,
 kerran liitto kestävämpi —

MIRZA.

Isä, ilma viilenee; sisälle kai käymme jälleen. Hänkin saapuu tuokiossa.

MASSUD.

No niin, olkoon, miten on!
Taivahalla onnen ohjat.
Luulen muuten tietäväni,
miksi poissa nyt hän viipyy.

MIRZA.

Mitä? Sanokaa!

MASSUD.

Tuo hurskas, huolehtiva dervisi, joka tuolla metsäss' asuu, kiireen viestin hiljan laittoi ilmoittaen huhun käyvän, ett' ois Rustan riidass' ollut jonkun metsämiehen kanssa. —

MIRZA.

Riidassako? — Kenen kanssa?

MASSUD.

Osminin, niin sanotaan, emiirimme esikoisen, Samarkandissa jok' on hovimiesnä kuninkaan ja nyt lomall' isän luona ollen metsämiehiin yhtyi. Rustan kävi kimppuun —

MIRZA.

Sitten?

MASSUD. ja he tarttui aseihinsa.

MIRZA.
Aseihin?

MASSUD.

Muut väliin tuli, ja niin riita sovittiin.

MIRZA.

Mutta ehkä —

MASSUD.

Tyynny, lapsi! Osmin on jo lähtenyt, eikä vaaraa enää lainkaan. Mutta Rustan aavistaa, että tunnen tapahtuman, ja hän siksi karttaa mua. Kohta, kun on täysi yö, hiipii hiljaa huoneeseensa sedän katseilta hän salaa. Siksi lähtekäämme, Mirza; läsnäolomme, niin luulen, pidättää näin kauan häntä.

MIRZA.

Vihainenko hälle ootte?

MASSUD.

Enkö saisi? — Joko katsot mua rukoillen sa taas? Niin, sen tiedän, jokainen tyly moitteen sana hälle: niinkuin heikkoin kätten nuoli kimmoo tuosta paatuneesta sinun rintaas haavoittain. Tule! Sättiä en tahdo. (Molemmat majaan.)

(Pieni väliaika. Sitten saapuu Zanga esiin joka taholle silmäillen.)

ZANGA.

Tulkaa, herra! Tie on selvä!

(Rustan astuu esiin jousi ja nuoliviini olalla.)

ZANGA.

Huolet pois! Mi teillä, herra? Miksi synkkää tuskaa kantaa? Mit' on pahaa tapahtunut? Että poikaa mokomaa, joka tyhmän lailla kerskui, hieman kovakouraisesti kohtelitte, siinä kaikki. Entä sitten? Setä sättii. No, se ilo hälle suokaa!

RUSTAN.

Hänen sanojaanko luulet, moitteitaan mun pelkäävän? Punastua ei mun tarvis, töistäni ma vastaan aina; jollen vois, en täällä oisi.

Siks en karta häntä, että tuskaa lauseensa tuo mulle, vaan siks, että itse kärsii vihaansa hän purkaessaan, jospa kaiken murheensa ja tuskansa mun vuoksein vois tulivirtana hän syöstä tähän syömeen suojattomaan, kylmänä ja tyynnä nähden, miten riehuu taisto, täällä! tuskansa hän purkakoon. Vaan kun täytyy nähdä mun, kuinka sukulaisten toiveet, niinkuin hillittömät orhit, eri suuntiin ohjattuina, kappaleiksi rauhamme keskellänsä repivät; että näen, miten me, kuin muukalaiset, arkaillen haastelemme, emmekä toisiamme ymmärrä, suutahtaen toisihimme. vaikka rakkaus syömissämme, koska toisen sana: leipä, toisen kielellä on: myrkky, toisen harras tervehdys toisesta on kirous. Siitä tämä kärsimys.

ZANGA.

No, siis oppikaa tuo kieli, hän ei teidän kieltä opi! Ja ken ties? Tuon vanhan herran opetusta saatte kyllä. Tänne jääkää, elättäkää itseänne kunnon työllä! Rauhakin on kaunista.

RUSTAN.

Pilkkaas säästä! Entä Osmin? Palkkansa tuo julkeus vaatii. Haa! noin älköön kerskaaja edessäni ylväst eikö katseillaan mua mittaillen, keinutellen miekkaansa, viatonta, kainoa, silkoisella kupeella; ei! joll'ei häll' ole kallo kovempi kuin Osminilla, kelpoisempi kuin tää nyrkki. Mit' en oo, voin siksi tulla, nopsaan nousee urhon tie; minkä muut voi, voimaa mulla myös on tehdä, totta vie!

ZANGA.

Herra, tuot' on ilo kuulla!

RUSTAN.

Äitelää tää elämä, äitelää ja kurjaa on! Eilen, tänään, huomenna sama laulu lattea; riemut riemua ei tuo, murhetta ei murhe suo. Samat päivät harmajat itseään vain toistavat. Kuinka toisin kuvittelin ennen onnenpäivinäni!

ZANGA.

Toisin onkin, sen ma takaan. Malttakaa, niin muuttuu kaikki! Rohkeutta vain ja aikaa! Samarkandin ruhtinas, Osminimme herra, oli kansan lapsi, niinkuin tekin, loistossa nyt hallitsee; tekin ootte sitä maata, josta onni purppuraan miehet vie ja valtikkaan.

RUSTAN.

Oo, lie varmaan ihanaa elää maailmassa noin valoisilla kukkuloilla, lehdot täynnä laakereita, hirvittävän ihania, joiden lehväin vehreydestä ihmelintuin laulun lailla vanhat sankarlaulut kaikuu; eessä laaja lakeus, loistava ja koristettu, joka tuntuu huutavan: Voimakas, käy heikon kimppuun! Uskallusta, urhokas! Uskallusta voitto seuraa! Minkä otat, omas on! Sitten syöstä elämään, kiireisehen hyörinään, painaltaa se rintaa vasten, luokseen nostain sen, mut alleen alistain sen kuitenkin: helposti kuin jumalat johtaa voimat uhmaavat, koota kaikki lähteet, jotka unhoss' yksin pulppuilevat, sekä yhdess' ylpeästi onnea ja turmaa tuottain halki laaksoin vyöryä. Oo, sa onni suuruuden, kuinka sua kadehdin! Aalto seuraa aallon tietä, virta vain on pysyväinen.

ZANGA.

Niin, vain virta pysyväinen!

RUSTAN.

Sotilas jo taatto oli, samoin taaton taatto myös, ja niin polvi polven jälkeen. Heidän veri suonissani, heidän voima nyrkissäni laiskanako uneksia, nähdä, kuinka taisteluissa muut saa maineen laakereita, hedelmiä elonpuusta, mutta itse rauhaan jäädä?

ZANGA.

Ei, te ette, herra, saa!
 Toimikaa, kun tahdotte!
Niin, jos noita tuoll' ei oisi!
Tämä setä, tämä serkku
 teitä painaa kahleina —

RUSTAN.

Puhukaamme jostain muusta!
Jostain muusta. Zanga!

ZANGA.

Nähkääs! Siin' on hellä sydämenne, — päätös taas on tipotiessään. Oo, kun saisin teidät pois tämän laakson ahtaudesta kukkuloille, huipuille, ma ilmaan mittaamattomaan! Herra, toisin haastaisitte! Kunhan näätte taistelon, kuulette, kun voittohon kutsuu torvet raikuvat, silloin teidät voima täyttää, joka nääkin jänteet käyttää. Niinpä häälyin minäkin, kun ma nuorna ollessani kannoin ensi aseitani, mieli mustana kuin hauta, sydän raskaana kuin rauta; ja kun vihollista kohti käskettihin astua, oli sydän kurkussa, tuskin siinä maata tohti viime yötä ennen ensi verityötä — Vaan kun aamu sarasti, kaikki mulle valkeni. Haa! siin' oli miestä, miekkaa viljalti kuin meren hiekkaa, äärtä vailla, äänetönnä vastakkain, synkkänä kuin sumun häivä, joka vielä viipyi mailla. Usvan läpi välkkyi päivä kypäreistä heijastain; ja kun sumu vihdoin haihtui, ratsumiehiksi se vaihtui. Silloin viimein sain ma selon, haihtui kaikki epäilyt; työ ja toimi määrä elon, eikä mietteet — näin sen nyt. Ja kun merkkisoitot kaikuu, silloin taistohuudot raikuu hyökkääjäin; taivainen se hetki! Mies miestä päin käsikähmään käy; ken kaatui, ei näy, veli vai vihamies; monen viime retki — sen yksin ties. Soi taistelun ryskeestä ilman pielet, ja kavion jyskeestä huokaa maa. Sota pauhaten raivoaa.

Vihamiehet ne horjuu, ne väistyy meitä, me seuraamme heitä yli ruumiitten, vihamiesten ja veljien. Nyt voittajat katseen kentälle luovat ja urhona kuolleille kunnian suovat, v aan riemusta paisuvat rinnat heidän, ja kaikuu huuto: On voitto meidän! Se on elämää, herra! Eläköön sota!

RUSTAN.

Vaiti, mies! Sa surmaat mun.

ZANGA.

Kun näin vanki haastelee,
orja, ostettu, niin entäs —
Mutta hiljaa nyt! Jo riittää.
    (Vetäytyy syrjään.)

(Mirza tulee majasta.)

MIRZA.

Rustan —!

RUSTAN.

Haa, nyt tullaan jo!

MIRZA.

Sinäkö se? Kuinka saatoit viipyä niin kauan taas? Pelkäsimme puolestasi.

RUSTAN.

Onko se niin harvinaista?

MIRZA.

Harvinaista? Eipä suinkaan; mutta tuskallista silti. Vaikka mietin aamuisin: "myöhään palajaa hän vasta", toivon sua silti varhain; toivossa on hyvä olla, onhan kaikki mahdollista. Itse kun oot huoleton, luuletko, ett' oomme mekin? Aina vuotaa kyyneleeni, vaikk' ei syytä oisikaan; rohkeuteenkin tottuu vihdoin, mut ei suruun milloinkaan. — Miksi käännyt pois sa noin?

RUSTAN.

Kuule! On kuin huutais isä.

MIRZA.

Täytyy mennä. Tule pois! Sun on kuuma, yö on kylmä, jalkasi on uupuneet.

RUSTAN

Suo mun täällä —

MIRZA.

                 Ei, sun täytyy
 Parempi on huoneess' olla,
iltainenkin odottaa.
 Tule! Isä leppynyt on,
unhottunut kaikki. — Tule!
    (Rustanin kanssa majaan.),

ZANGA.

Kenpä lemmen tajuaa!
Voiton, tappionko tuo se?
Miehenvoiman nainen saa,
mieheen — naisenluonnon luo se.
Olkoon! Mutta toivotaan.
    (Seuraa heitä.)

* * * * *

Majan sisus.

Keskellä taustaa pöytä, jolla on illallisen tähteitä ja kynttilä, ja jonka toisessa päässä Massud mietteissään istuu. Oikealla taustassa vuode. Mirza tuo Rustanin sisälle; pian heidän jälkeensä Zanga.

MIRZA.

Täss' on Rustan, rakas isä! Eksynyt hän oli vain. Missä? — Siitä viis! täss' on hän. Niin, nuo metsäpolut käyvät ristiin rastiin mutkitellen; hämärtää jos vielä alkaa, vaikea on tietä löytää! Hän sen löysi; kiitos taivaan! Toiste kiiruhtaa hän varmaan, illan joutuvan kun huomaa.

Istuudu!

(Kun Rustan aikoo istuutua ukon viereen, tunkeutuu hän heidän väliinsä.)

         Ei siihen! Tuonne!
Paikkani on isän luona.
Se on kunniasijani.

(Rustan istuutuu pöydän toiseen päähän.)

MASSUD (lempeästi, mutta vakavasti).

Rustan!

MIRZA (puuttuen nopeasti puheeseen).

        Isä, uskotteko?
Piikamme kun tahtoo tietää —

MASSUD.

Rakas tyttö! — —

MIRZA.

Viiniäkö?

MASSUD.

Suo mun hälle puhua! Hullu tulta salaa vain; me sen sammutamme, lapsi!

MIRZA.
 Lupasittehan —

MASSUD.

Ei hätää; täytyyhän se kerran tehdä. Poika, kauan nähnyt olen, että meitä välttelet; tämän majan asukkaat ja sen arkiaskareet ei sua miellyttävän näytä. Sijasi on vuoristossa, asuntosi metsissä; sinusta on mieluisampaa metsänpetoin ulvonta, tuulen ryske hongistossa, kuin sun sukulaistes sanat. Olentos on raaka, synkkä, riita, tora toimenasi, tänään juuri kuulin, että metsäss' Osminia haastoit taistoon —

ZANGA (joka on puuhaillut pöydän ympärillä, puuttuu puheeseen).

Haastoit? Luvallanne kerron, kuink' on asiat.

MASSUD.

Sinä!

ZANGA.

Min' oon nähnyt kaikki.

MASSUD.

Uskallatko!

ZANGA.

Se on totta, kerron, jos sen sallitte.

MIRZA.

Kuulkaa häntä, isä, pyydän!

ZANGA.

Päivällä, kun metsämiehet lepäämähän kerääntyivät vanhaan tapaan heinikkoon, kirkkaan lähteen reunamalla virkistääkseen itseänsä eväslaukun antimilla sekä haasteluilla myös, oli Osmin joukossa, hemmoiteltu uhmailija, joka tuoksuu voiteilta niinkuin kukkaismyyjän puoti. Hän se siinä rehenteli, urhotöistään kerskaillen, onnestansa naisiin nähden, että tytär kuninkaankin häntä pöydäss' silmäilee, ynnä muuta sellaista.

Poskipäihin herrani nousi kiivas punastus. Ääneti hän kiehui vielä. Vaan kun Osmin jatkoi, että Samarkandin ruhtinas, jonka viholliset ovat ahdinkohon saattaneet, luvannut on tyttärensä sekä laajan maansa kruunun palkinnoksi sille, joka hänet pelastaisi heistä, ja kun herra, täynnä tulta, aatellessaan moista työtä sekä moista palkintoa, nous ja kysyi intomielin: Missä Samarkandin tie? silloin Osmin nauruun puhkes, huudahtaen pilkallisna herran eteen asettuen: "Onpas siinä auttaja! Terve sulle, Samarkandin ruhtinas! — Ei, veikkonen, jää vain kotiin kaunihisti, aurankurki voimaa kysyy!" Silloin —

RUSTAN (kavahtaen pystyyn.)

          Jumalaut'! en kestä,
että hän viel' elää saa,
 joka lausui sanat nuo!

MASSUD.

Tyynny, poika!

RUSTAN.

               Tyynny! Minä?
 Oikeess' on hän kuitenkin.
Mitä tehnyt olen, että
moiseen työhön ryhtyisin?
 Oikeess' on hän tänään vielä;
huomenn' ei, jos vielä elän.
 Setä, suokaa lupa!

MASSUD.

Mitä?

RUSTAN.

Nähkääs, tääll' en kestä enää. Tämä hiljaisuus ja rauha, mieltäni se ahdistaa. Pois mun täytyy, muille maille, täytyy nämä liekit täältä saada syöstä vapauteen, painaltaa tää kuuma povi vihollisen kuumaan rintaan, jotta syöksy ankara murskaa taikka purkaa sen; vastustaja arvokas täytyy tuolle kiihtyneelle voimalleni etsiä, ennenkuin se minuun kääntyy, itseäni kuluttain. Ihmetellen katsotteko? "Hullu tulta salaa väin", niinhän itse sanoitte. Sallikaa mun sammuttaa. Suokaa lähtölupa mulle!

MASSUD.

Lähtisitkö —?

RUSTAN.

Minun täytyy!

MASSUD.

Etkä mieti —?

RUSTAN.

Kyllin mietin!

MASSUD.

Sekö rakkautemme palkka?

RUSTAN.

Enää sit' en väärin käytä, siinä kaikki, mitä voin.

MASSUD.

Jylhä, okainen on tie.

RUSTAN.

Olkoon, kunhan määrään vie!

MASSUD.

Turmiollinen on määrä.

RUSTAN.

Niin ma kuulin. Tahdon nähdä.
Tieto vain voi tyydyttää.

MASSUD.

Hänetkin sa jättää aiot?

RUSTAN.

Kohta palaan uudelleen
 omain piiriin rakkaaseen,
tai jos onnen lahjat saan,
 teidän kanssanne ne ja'an.

MIRZA.

Rustan!

RUSTAN.

        Mirza! Ymmärrän;
mutta näämmehän me jälleen
 kaksin verroin onnekkaina.

MASSUD.

Voitko nähdä kyyneleensä, kylmänä —

RUSTAN.

En toisin voi.

MASSUD.

Siispä tiedä viimeinenkin: tämä, hän sua rakastaa.

RUSTAN.

Mirza! tää myös. — Mutta päätös tehty on. Ei milloinkaan, taikka sinun arvoisenas!

MIRZA.

Rustan!

MASSUD.

        Niin en tarkoittanut!
Jos hän sinut jättää voi,
 tytär Massudin ei kerjää.
Lähde siis, sa sokaistu!
Kunpa tätä hetkeä et
 joskus kiroaisi vain.

RUSTAN.

Tänään jo?

MASSUD (kääntyen pois.)

Niin pian kuin tahdot.

RUSTAN.

Ratsut, Zanga!

ZANGA.

Paikalla!

MASSUD.

Miksi tämä hurja kiire? Seis! Nyt onhan täysi yö; raivaamattomat on tiet, vaarallinen joka askel. Varoitan sua ainakin. Nuku vielä kerta täällä, mieti vielä, mitä tahdot: huomiseen jos päätös säilyy, hyvä, voithan lähteä! Mirza, tule! menkäämme.

MIRZA.

Isä! Yksi sana vain. Rustan! dervisi-vanhus tuo, joka tuolia vuorill' asuu, jost' et — tiedän sen — sa pidä, tuskin häntä nähdä tahdoit, vaikka huolehtii hän meistä; tänään lupasi hän tulla, ja nyt luulen kuulevani kaukaa ääntä ukon harpun, jota soittelee hän teillään. Lupaa mulle kuulla häntä, ennenkuin sa lähdet, turhaa jos se on, jää Herran haltuun!

RUSTAN.

Miksi?

MIRZA.

Pyyntö viimeinen!

RUSTAN.

Aamulla jos varhain saapuu, voi hän haastaa niinkuin muutkin.

MASSUD.

Levolle nyt! Jätä hänet.
Eihän pysty puheet mitkään,
jos on kuuro kuulija.
 Hyvää yötä!

(Hän lähtee Mirzan kanssa.)

MIRZA.

Rustan!

RUSTAN.

        Zanga!
Ratsut varhain valmiiks!

ZANGA.
Hyvä!

(Hän seuraa Massudia ja Mirzaa. Kaikki kolme lähtevät.)

RUSTAN.

Poissa ovat. — Kuitenkin levotonna sykkii sydän! Hän on liian hellä, hyvä! Jospa — Pois se! — Luvan sain! Toivona mi kauan uinui, valveilla nyt luoksein astuu. Terve teille, armaat kuvat, riemuin teitä tervehdin! — Uupumus jo voiton vie, raukeus valtaa jäsenet. (Katsahtaen vuoteeseen.) Hyvä! Vielä kerran viettää yö tään majan ahtaudessa, koota voimaa urhotöihin, sitten iäks vapauteen. (Hän istuutuu vuoteelle. Ulkoa kuuluu harpunsäveleitä.) Mitä tää on? — Harpunääntä. Kai tuo vanha rämpyttäjä!

(Puoliksi makaavassa asennossa, yläruumis koholla. Hän lausuu jäljestä laulun sanat, jotka nyt liittyvät säveleihin.)

    "Varjoja on elon lahjat,
     varjoja on riemut maan,
    sanat, toiveet, teot kaikki.
     Aatokset on totta vaan

    sekä rakkaus, jota tunnet,
    tekemäsi hyvätyö, —
    ja se valve vain, kun kerran
    untas kattaa kuolon yö."

Roskaa! Roskaa! Toiset kuvat
mielessäni valveutuvat.
    (Hän vaipuu vuoteelle. Harpunsoitto jatkuu.)
Kuningas! — Zanga! — Aseet! Aseet!

(Harpunsäveleihin yhtyy useampiääninen hiljainen soitanto. — Vuoteen kumpaankin päähän ilmaantuu poikanen. Pään puolisella, kirjavapukuisella on soihtu ilman tulta; toisella, ruskeapukuisella on palava soihtu. He lähentävät Rustanin vuoteen yli soihtujaan. Kirjavapukuisen soihtu syttyy, toinen sammuttaa omansa maata vasten. — Tällöin aukenee taustan seinä. Pilvet peittävät näköalan. Ne hajoavat. Seutu, jossa toinen näytös tapahtuu, tulee näkyviin harsojen peitossa. Nekin katoavat, ensin ensimäinen, sitten toinen. Seutu on selvästi nähtävissä. Etualalla olevan palmun vieressä kohoutuu suurissa kierteissä iso, kullalle välkkyvä käärme verkalleen ylöspäin, tapaillen sen alimpia lehtiä. — Rustan liikahtaa unissaan.)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Metsäseutu.

Taustassa kallioita, jotka vuorivirta erottaa ja silta yhdistää. Etualalla oikealla yksinäinen kallio, jonka etupuolella suihkulähde ja sen vieressä sammalpenkki. Vastapäätä niitä vasemmalla yksinäinen palmu.

Rustan ja Zanga tulevat.

RUSTAN.

Vapaus! Pitkin siemauksin hengitän sua keuhkoihin! Tuolla aamun purppurassa nään sun lippus liehumassa, jotka nostit nähtäviin kukkuloille, taivaisiin: se on merkki eläville, matosille, ihmisille. Vapaus! Luonnon hengitys, mailmansyömen sykähdys; kaiken suuren kehto, valta, ota poikas arjen alta! Soperruksein kuule sa, kaiken äiti korkea!

ZANGA.

Herra, kyllin haaveksittu; puhukaamme hyödykkäämpää.

RUSTAN.

Hyöty? Oo, ei ajatella; tuntea mun vielä suo! Nyt ei majan ahtaudessa enää mua sanat, surut, käskyt, kiellot tukahduta; oma herrani nyt olen! Niinkuin linnunpoikanen ensi kertaa koitellessaan siipiensä kantavuutta kammoksuen epäröi allaan syvyys. Uskaltaisko? Hänpä koittaa, avaa siivet; ja ne nostaa, kantaa häntä. Niin hän liitää ilmain yllä, nousee, puhkee säveliin, omaa ääntään kuuntelee, on kuin vasta syntynyt. Niin nyt tuntuu minustakin; tahdon kaikki vuoret nousta, juoda joka lähtehestä, joka puuta tervehtiä; nyt oon ihrainen ja mies!

ZANGA.

Haastelkaa vain, onhan aikaa,
 minä lepään sillä välin.
    (Istuutuu.)

RUSTAN.

Ei! Nyt levätä ei ennen kuin on työmme aljettu.

ZANGA.

Työmme? Tahdotte siis koittaa, aatella ja toimia? Silloin tarjoon palvelusta.

RUSTAN.

Lähtekäämme Samarkandiin! Äsken tuolla kukkulalla näin sen tornein välkkyvän auringossa; ennen iltaa sinne vielä ehditään.

ZANGA.

Noin vain onnen kaupallako? Onnellisna kuollaksenne loppua te aatelkaa! Vaan jos elää teill' on mieli, alkua te punnitkaa; loppu seuraa itsestänsä. Astuissanne vieraisiin kynnykseen jos kompastutte taitamattomaksi jäätte, vaikka niinkuin seitsemän viisasta te haastaisitte; ystävänne, jotka saitte viinimaljan ääressä, vuotten päästä tavattaissa teille vielä nauravat; kyynelissä kihlaeltu morsian, hän teitä seuraa halki elon huokaillen. Ajatukset, taipumukset, rajattomilta ne näyttää, mutta niinkuin karjalauma seuraavat ne toisiaan. Siksi kaikessa, min teette, alku tarkoin harkitkaa.

Samarkandiin nyt siis käytte, silloin tarpeellista on, että heti näyttäydytte sinä, joksi aiotte. Isänne me arvoisan aateloimme haudassaan, hän on emiiri tai kaani Grusiinian — taikka kuun. Se jo auttaa alkuun teidät, toivehenne saavuttaa, muunhan peittää menestys.

RUSTAN.

Hyvä!

ZANGA.

      Niinkö? Sehän käykin
paremmin kuin luulinkaan.
 Setänne ja tupa siellä —

RUSTAN.

Mirza raukka!

ZANGA.

Raukka ollen hän on rikkaan tahdon tiellä. Älkäähän vain matkiko niitä, jotka onnea läheisenä halveksivat, mutta poissa, kaukana tuleen syttyvät kuin villat, lemmenliekkiin menehtyen. Pois se nyt ja olkaa mies!

Samarkandin ruhtinasta vihollinen ahdistaa, suuri kaani Tiflisin, joka hiljan rukkaset hänen tyttäreltään sai: hemmoiteltu, ainoo lapsi, joka ylpeänä itse miehen tahtoo valita. Teeskenteleväinen nainen, aivan niinkuin runoissa. Aluksi ma epäröin, astummeko heikomman puolelle vai voittoisan. Vahva yksin suoriutuu, kiitolliseks saattaa hätä. Siksi Samarkandiin käykää, armeijahan astukaa, ja kun taiston päivänä sanon teille: iskekää! syöskää vihollista päin taiston tuleen rynnistäin: silmät auki! joka puolla leimuu iskuin salamat. Jos te sotaan sorrutte, oli kohtalonne se; jos taas siinä voiton saamme, palkinnosta haastelkaamme: sodat monen kruunaavat.

RUSTAN.

Olkoon niin! Siis lähteinämme!

ZANGA.

Herra, vielä hetkinen! Ruumistakin muistakaa. Täällä laukussa on meillä hieman muonaa, halpaa vaan, jota ensin nautitaan, sitten teille hienot vaatteet, jotka paremmin kuin aatteet edesauttaa, paha kyllä! Aatelinen puku yllä sitten käymme hovihin; tulkoon mitä tuleekin!

ÄÄNI (näyttämön takaa.)

Apuun! Apuun!

ZANGA.

Kuulkaahan!

ÄÄNI.

Apua!

ZANGA.

      Se lähestyy.
Valituksin alkaa retki!
 Valmiina! On tullut hetki!

(Ruhtinaallisesti pukeutunut mies ilmaantuu taustassa olevalle sillalle. Häntä ahdistaa aina tuolloin tällöin silmänräpäykseksi näkyviin kohoava käärme.)

KUNINGAS.

Eikö kenkään auttaa voi!

(Hän pakenee sillan yli ja katoaa taustan vasemmalle sivulle.)

ZANGA.

Herra, keihäs asentoon, käykää kiinni kohtaloon!

KUNINGAS (tulee paeten esille taustan vasemmalta sivulta. Hän kiiruhtaa etualalle; Rustan on asettunut keskialan oikealle, Zanga vasemmalle puolelle.)

Armo suokaa, jumalat!

(Hän vaipuu tajuttomana kalliopaadelle.)

ZANGA.

Heittäkää ja oikeaan!

RUSTAN (heittää keihään kohden petoa, jota ei vielä näy).

ZANGA.

Ohi! Jalat alle vaan! Nyt te turvautukaa muuhun; minä nousen tuonne puuhun.

(Aikoo kiivetä vasemmalla puolella kasvavaan palmuun. Samalla kun käärme tulee osittain näkyviin taustan vasemmalla sivulla, ja Rustan pakenee etualalle oikealle, ilmestyy siitä esiinpistävälle kalliolle ruskeaan viittaan verhoutunut mies, keihäs kohotettuna heittoon.)

MIES KALLIOLLA.

Huono heitto!
    (Hän heittää ja lävistää käärmeen kiinni maahan.)
              Top!
    (Nauraen.)
                   Ha, haa!
Oppikaapa osaamaan!
    (Katoaa kalliolta.)

ZANGA (laskeutuen alas puusta.)

Mitä? — Käärme kuollehena?

RUSTAN.

Minun ansiostain ei.

ZANGA.

Paha juttu! Mutta hyvä, ett' on kuollut kuitenkin (Astuen maahan vaipuneen luo.) Herra, hän on rikas mies! Ruhtinas tai kuningas. Toisin osunut jos oisi, kultaa, kunniaa se toisi.

RUSTAN.

Onni, etkö koskaan koita?

ZANGA.

Kas, on helmet, korut hällä! — Oletteko vallan varma, ettei teidän, vaan tuon toisen keihäs pedon surmasi? Teidän kaasi sen.

RUSTAN.

Ei minun.

ZANGA.

Missä on tuo toinen sitten? Miksi hän ei tule tänne saamaan työstään palkintoa? (Huutaa kalliota kohden.) Vuorelainen, vuorten mies, tule tänne, puhu meille! — Nähkääs nyt; ei saavu hän, tuskin hänt' on ollutkaan. Missäpä hän täällä oisi? Peninkulmain laajuudella muita ei kuin yksin me. (Maassa makaavan luona.) Kas, on turbaanissa kruunu! Pääni pantiks, että hän on Samarkandin ruhtinas.

Näköharhaa koko mies! Näin sen, teidän peitsenne surmasi tuon julman pedon.

RUSTAN.

Ei, vaan hänen kalliolla.

ZANGA.

Hitto vie! Siis vielä kerran: vuorten mies, sa tänne käy! Astu esiin joutuisasti, muuten kiellän kirkkahasti, väitän, ettei sua ole. — Nähkääs nyt, ei häntä kuulu. Katsokaahan, noilla mailla kenkään ei voi piileskellä; kallio on yksinäinen, — eikä sillä ketään näy.

RUSTAN.

Kuitenkin ma hänet näin.

ZANGA.

Nähkää vain! Mut myöntäkäähän pelko teille nousi päähän! Silloin näkee kaikenlaista. Kalmankalvas vieras tässä, pukimissa ruhtinaan, teidän pelastama on. Se on lahja kohtalon, ottakaa se vastaan vaan! Tänään alkaa, uskokaa, onni meille sarastaa. (Torventoitotusta kaukaa.) Kuulkaa, kaukaa torvet soi! Ettekö te milloinkaan epäilystä voittaa voi? Te tuon pedon surmasitte. Toinenkin jos heitti, te osasitte maaliinne. Jos hän sitä kieltää koittaa, aina kaksi yhden voittaa!

PELASTETTU (kohoutuen).

Torvet soi? — Haa, missä olen?

ZANGA (Rustanille.)

Työhön!
    (Vieraalle.)
        Luona ystäväin,
 jalo ruhtinas — tai ehkä
enemmänkin? — Korkeasti
 kunnioittaa Teitä saan.

VIERAS (joka on noussut.)

Kuningas oon tämän maan,

ZANGA (polvistuen.)

Herra, palvelijas!

(Rustan laskeutuu hieman etäämpänä polvilleen.)

KUNINGAS.

                   Ja peto? —
Verissään se viruu tuolla.
Pelastuksen tuoja!
    (Zangalle.)
                   Sinä?
    (Mennen Rustanin luo.)
Ei, vaan sinä!

ZANGA.

               Oikein, herra,
arvasitte.
    (Osoittaen Rustania.)
           Hän se oli.
Huima heitto suoraan petoon
 naulitsi sen kiinni ketoon.

RUSTAN.

Herra, anteeks —

ZANGA.

On kai suotu!

RUSTAN.

Epäilys jos —

ZANGA.

              Elämmekö?
Vaiko peto kuollut lie?
    (Hiljaa.)
Olkaa viisas, hitto vie!
    (Jälleen torventoitotusta.)

KUNINGAS.

Haa, ne etsii, rakkahat, aarrettaan, mua kutsuvat. Täällä, uskolliset, täällä!

(Hän astuu näyttämön keskelle, jossa hän vastaukseksi puhaltaa kupeellaan riippuvaan metsästystorveen.)

RUSTAN.

Zanga, tule, lähdetään.

ZANGA.

Nytkö, herra, pakoon tässä, kun on toiveet täyttymässä?

RUSTAN.

Mua et saa sa milloinkaan toisten töitä omaamaan. Enkä liioin nähdä kestä, päihtyneenä kiitoksesta, sitten pelost', arkuudesta syytettynä, että toinen eellen' astuu, enkä estä.

ZANGA.

Suokaa tulla, mitä tulee!

(Uudistuvien torventoitotusten jälkeen tulee ruhtinaan seurue näyttämölle. Hänen tyttärensä Gülnare etunenässä.)

GÜLNARE.

Isä! Isä!

KUNINGAS.

Lapseni!

(He syöksähtävät toistensa syliin.)

ZANGA (Rustanille).

Katsokaa ja sokaistukaa!
Helmiä ja kultaa kovin!
Siin' on loisto koko hovin.

RUSTAN.

Kas, tuo valo-olento hänen rinnoillensa vaipuu, kädet isän kaulaan taipuu: kuin hän hehkuu, hengittää! joka säije väräjää! — Nyt hän katsoo tänne päin, kiittäin pelastajaa näin. Zanga, nyt en enää horju! Vaikk' ois hetket luetut, min' oon pedon surmannut!

KUNINGAS.

Niin, nyt oisit ilman mua,
 jollei tämä nuori mies
tuot' ois saanut surmatuksi.
    (Osoittaen kuollutta käärmettä.)

GÜLNARE (peittäen kasvojaan kädellä.)

Ah!

KUNINGAS.

Pois viekää peto!

GÜLNARE.

Elkää! Tahdon kestää. En ma pelkää. (Astuen etualalle.) Älä, jalo nuorukainen, luule, vaikk' oon heikko nainen, jälkeesi mun kauas jäävän. Usein minut miehekäsnä, tasavertaisena läsnä nähtiin vaaran hetkellä. Mutta kun noin kammottavan eessäni nään ammottavan, en voi mitään itselleni. Antakaa sen silti olla, tahdon voittaa tunteheni.

Niin, sa jalo pelastaja! Sinun käsivartes valta riisti taaton kuolemalta, säästi heikon ainoon turvan. Joka puolta, uhatulla, vainoomalla kosijani. oli täällä yksin mulla tämä vanhus suojanani. Louhikäärme päätään nostaa, surmaa pakenee hän tänne, silloin nousee käden jänne, pedon surmaa, uhkan kostaa palkitkoot sen kyyneleeni! Isä, tuoss' on sankari! Isä, kas, noin katsoo mies! Mitä vanhat laulut ties, tässä näät sen eessäsi!

RUSTAN (hiljaa.)

Hiilten hehku pääni päällä!

ZANGA (samoin.)

Herra, hiiteen pelko täällä!

GÜLNARE.

Ethän vastaa? Vaiti seisot?

RUSTAN (langeten polvilleen.)

Valtiatar, maahan vaivun!

KUNINGAS (puolustellen Gülnarelle.)

Meitä ehkä oudoksuu. —

GÜLNARE.

Suohan olla, virkistää nähdä kainoakin miestä! Olen nähnyt kerskureita, pöyhkein puhein toimineita, jotka suullaan sankaroivat; vihdoin aika toiveet täytti, sankarin ja teon näytti! Meille hän kuin ylhäältä saapuu vaaran hetkellä, tekee työn, mi maineen niittää, vaikenee, kun häntä kiittää. Isä, eikö todellakin muistuta hän sinustakin tuota aikaa kaukaista, jolta saamme lukea hämmästyen satuja Rustanista maineikkaasta parsilaisten tarumaasta? —

ZANGA.

Hänkin nimeltään on Rustan.

GÜLNARE.

Rustan! Kuule, isä! — Rustan! Oo, ne ajat viel' on, jolloin ihmisvoimain loppuessa saadaan apu jumalilta. Heidän kädestään hän saapuu. (Isälleen.) Niinpä valmiina sun kohtaa tuores tieto lähetin: julma kaani Tiflisin, kosijain ja vihamiehein, sotalaumojansa johtaa yli rajojemme jo: kooten voimat sadan kansan virittää hän meille ansan. (Osoittaen Rustania.) Tuossa apu! Tuossa suoja! Tee sa hänet johtajaksi, joukkojesi salamaksi! Hän on tarmon, toimen tuoja: rohkeutta joukkos saavat, kateeksi käy toisten haavat, hän se heidät innostaa. (Rustanille.) Ole turva, apu mulle, poista synkkä pilvihäivä, (yhä hitaammin puhuen) niin tuo uusi loistonpäivä mitä suinkin saattaa sulle.

KUNINGAS (puoliääneen.)

Puhuthan kuin oisit kuullut lupauksen, jonka tein vaaran hetkellä: ma vannoin, pelastuksen jos ken toisi, kaiken hälle antavani, vaikka korkeinta se oisi. — Punastut? — Sa ymmärrät?

GÜLNARE.

Isä, tule, menkäämme!

KUNINGAS.

Nyt niin niukka, äsken lämmin! Jos mun sijallani oisit, kaikki palkinnoksi soisit.

GÜLNARE (selin kääntyneenä, ikäänkuin väistäen.)

Missä — missä on tuo paikka, jossa uhkas mua vaara?

KUNINGAS.

Tuolta tulin turmaa pakoon, tikari vain kädessäni; käärme seuras jäljestäni.

ZANGA.

Kas, se tääll' on maassa vielä välkkyvine timantteineen.

(Nostaa tikarin ja antaa sen herralleen, joka ojentaa sen kuninkaalle.)

KUNINGAS (epäävin elein.)

Mikä minun on, se pidä
 omanas! Noin halvoin kivin
maksaisinko pelastuksen?
 Tulin tuolta, tuolta käärme,
tämä mies —
    (Osoittaen Rustania.)

ZANGA (osoittaen paikkaa maassa.)

Hän seisoi tässä.

KUNINGAS.

Ei, vaan tuolla kalliolla, ruskeassa viitassa.

RUSTAN.

Zanga! Zanga!

ZANGA.

Kuumat paikat!

KUNINGAS (Zangalle.)

Ensin heitit sa, mut ohi, sitten hän ja käärmeen kaasi! Menettäissä tajuntani näin ma sen kuin unissani. Sinä tässä, hän tuoll' yllä kalvaana ja pienempänä; ehkä heittoon köyrtyneenä. Minne viitta hältä jäi?

ZANGA.

Tuonne johkin pensaisiin.

RUSTAN.

Zanga! Zanga!

ZANGA.

Rohkeutta!

KUNINGAS.

Jaa, no niin, ja sillä hyvä! Tuonne vuoren harjan ylle temppeli on ylentyvä hälle, joka hyljätylle pelastajan lähettää. Tule, tytär.

GÜLNARE (Rustanille.)

             Ethän jää
 kauaksi sa jälkeemme!
Oo, tuo peto yhä vaan
mulle kauhistusta tuottaa.
 Anteeks anna naiselle,
joka lujuuteensa luottaa,
 eikä kestä kuitenkaan.

KUNINGAS.

Käsivartes hälle tarjoo, anna oikea.

GÜLNARE.

            Mua suojaa
kuolleilta; jos eläis se,
 en ma lainkaan pelkäisi.

(Hän nojaa Rustanin käsivarteen. Kaikki lähtevät, paitsi Zanga.)

ZANGA (katsellen heidän jälkeensä).

Kaikki käykin parhain päin! Prinsessa sai vangin näin. Hieman vielä kainoksuu; ylpeys kohta unhottuu. — Kas, kuin lujasti hän nojaa! Hop! — Jo pääsi kuilun yli! — Haa, hän liukuu, horjahtaa! — kaatuu? — eipäs, hänet saa heti kiinni vankka syli. Ei sen oivempaa kuin moinen, kun noin toista pitää - toinen!

RUSTAN (tullen takaisin.)

Zanga! olen autuas!

ZANGA.

Kas niin! eikö käy? se käyhän!

RUSTAN.

Tule! Tuolla myttysi!
Virtaan lähimpään se heitä.
Siten säätymme sä peitä.
Oman työni lapsi olen,
ylämäkeen tietä polen.
Tule siis!

ZANGA.

Mut ensin, herra, tutkikaamme seutua, että ei tuo vuorelainen —

RUSTAN.

Olen sitä aatellut: ihminen tuo mies ei ollut; taivaallinen lähetti, joka vaaran hetkellä ilmestyi kuin pilvistä, pedon tappoi — katosi.

ZANGA.

Oishan kiitoksesta päästy.

RUSTAN.

Olkoon mieskin, kuten me, tulkoon tänne tilille; kultaa annan kahmaloin, kylläisyyttä, minkä voin, suureks hänet korotan, vaikkei verraks antajan; saatan onnen alppimaille. Ken mua tästä syyttää voi? Minkä mulle onni soi, sit' ei oo, min hän jää vaille. Teko hänen tehdä suo, sitten anoin tulla luo: kultaa kun saa kätehen, lähtee jälleen kiitellen; toisin oli laita minun: jokin selittämätön veti isän, tyttären — oo, tuon naisen ylevän! — katseet minun puolehen. Sama ei oo yhdenlainen, omani ma otan vainen. Tule, onni odottaa! Päivä taas on päästä vuoden.

ZANGA.

Herra!

RUSTAN.

Mitä?

ZANGA.
             Katsokaa!

(Mies, jonka keihäs tappoi käärmeen, on tullut esiin kallion takaa ja astunut etualalle oikealla. Hän on asettanut ruskean viitan, joka hänellä oli yllä, sammalpenkille ja seisoo nyt lyhyessä, mustassa ihokkaassa, käsivarret ja sääret paljaina, mustapartaisena ja -tukkaisena, kasvot kalmankalpeina paikallaan.)

RUSTAN.

Haa! kuin mua kauhistaa.

ZANGA.

Sama, jonka keihäs tässä, käärmeen maahan naulitsi —

RUSTAN.

Taasko tuho väijymässä?

VUORELAINEN (on istunut hetken sammalpenkillä tuijottaen liikkumattomana eteensä, sitten hän nojautuu lähteen reunan yli ja juo.)

ZANGA.

Kas, hän elää, liikkuu, juo!

RUSTAN.

Unelmani murskaa tuo!
Zanga! —

ZANGA.

Herra!

RUSTAN (käsi tikarilla.)

                Eikö hän
kurja Osmin ole, joka
 mua pilkkas äskettäin?

ZANGA.

Partaa, tukkaa katsokaa!

RUSTAN.

Totta puhut, väärin näin. Ensin muistutti hän häntä. Joka hetki valheillansa muuttaa hänen muotoansa. Mitä vihaa, inhoaa, kaikkialla nähdä saa.

MIES (nousee, asettaa kokoonkäärityn viitan käsivarrelleen ja on aikeissa astua perälle lavan poikitse.)

ZANGA.

Kas, hän käy.

RUSTAN.

              Ei sinne! Seis!
Vastatkaapa! Minne matka?

VUORELAINEN (soinnuttomalla äänellä).

Hoviin, luokse kuninkaan.

RUSTAN.

Miksi?

VUORELAINEN.

Palkan vaadintaan.

RUSTAN.

Palkan? Mistä?

VUORELAINEN (kaadettua petoa osoittaen.)

Työstäni.

RUSTAN.

Sinun? — Minun! — Meidän työmme!

VUORELAINEN.

Kurjat kytät! Hahhahhaa!
 Oppikaapa osaamaan!
    (Kääntyy menemään.)

RUSTAN.

Vielä seis! Sun työstäsi kiitollisna lähettää kuningas tään korun sulle, tämän kalliin tikarin, josta säihke timantin —

VUORELAINEN.

Kiviin halpoihinko myön tuon niin onnellisen työn?

RUSTAN.

Kärki myös on tikarilla, sekin maksaa voi.

VUORELAINEN.

Vai niin!

RUSTAN.

Konna! Piru! Julma peto! Älä irmastele lainkaan, sillä ase kädessäni sykkii, vaatii päätöstäni. Zanga!

ZANGA.

Herra!

RUSTAN.

              Katso häntä!
 Osminin ma taasen näen,
kun hän nauraa irvistäen.

ZANGA.

Herra, mielenmalttia!

RUSTAN.

Olkoon! maltan mieleni! Mitä tahdot, mies, ja pyydät? Vetääkö sua rikkaus, kulta? Saat sa kultameren multa, pääsi ylle vuodatan kaiken mailman parhaimman, kaikki toivees toukokuvat, ennenkuin ne itääkään, heti etees ilmaantuvat kypsyneinä lyhteissään.

VUORELAINEN.

Taival aallon samentaa; lähteestä juon mielelläin.

RUSTAN (heittäytyen hänen eteensä polvilleen.)

Katso, jalkoihisi vaivun, sua rukoilemaan taivun. Nyt on tullut onnen hetki, josta alkaa elon retki: astu yli ruumiini, tallaa minut allesi!

VUORELAINEN.

Toisen työnkö tahdot kantaa?
 Toisen kultaa maksuks antaa?
Vääryydess' ei onni viihdy!
 Kerskaa omain töittes tähden!
    (Hän astuu perälle, heittäen viitan jälleen hartioilleen.)

RUSTAN (tullen etualalle.)

Totta haastaa hän; ma lähden. Zanga! kääntykäämme kotiin! Enää en ma tahdo sotiin; omaisien piiriin peitän häpeän, ja toiveet heitän —

Mutta ei! sit' en ma voi!
Vastaan mieli kapinoi!

(Tuntematon on jo ehtinyt sillalle vievän polun päähän.)

RUSTAN (seuraa häntä.)

Hurtta! Seis! Nyt katkes tie! Tuolla, minne silta johtaa, se meist' onnen, vallan kohtaa, jonka taival sinne vie. Seis!

(Hän on tarttunut hänen edellään astelevan viittaan.)

VUORELAINEN.

Se vaippani on vaan.

RUSTAN.

Kaukana ei herrakaan.
 Seis! Sa taikka ma!
    (Hän käy mieheen käsiksi.)

VUORELAINEN.

En ma!

(He taistelevat sillalla.)

RUSTAN.

Tarmon lamaa hän, kun koskee.
Zanga, Zanga, auta mua!

(Vieras työntää Rustanin lähelle sillan reunaa aikoen syöstä hänet alas.)

RUSTAN.

Minä sorrun!

ZANGA.

Tikarilla iskekää! Teill' onhan ase.

VIERAS.

Nyt oot vallassain!

RUSTAN.

En vielä!

(Hän on paljastanut tikarin ja iskee sen nyt vieraan rintaan.)

VIERAS (vaipuen sillalle.)

Verta! Verta! Musta päivä!

RUSTAN (tullen alas sillalta.)

Zanga! Zanga! Elääkö hän?
Oonko minä?

ZANGA.

            Herra, ootte!
Katsokaa, hän vuotaa verta.

RUSTAN.

Kauhistus, sen että tein!

VIERAS (puoliksi kohoutuen.)

Lapsuusvuodet! Jäätte taa!
 Viattomuus hautaan saa!
    (Vaipuen takaisin.)
 Rustan, Rustan! Mirza, Rustan!

RUSTAN.

Zanga, joutuun! Katso, onko
 mahdollista pelastus!

(Vieras, joka on väännellyt itseään sillalla kuolonkamppailussa, syöksyy virtaan.)

ZANGA.

Liian myöhään! Virta nieli.
    (Rustanille, joka on peittänyt kasvot käsillään.)
Paha juttu; hyvä mieli:
 jollei hän, te surman saitte.

RUSTAN.