Oo, kun en ois syntynytkään!
(Torventoitotusta.)
ZANGA.
Rohkeutta! ja malttakaa!
Hätäpuolustusta vaan. —
Kuulkaa, meitä huudetaan!
Kas, nyt tullaan! Kestävyyttä.
(Kuninkaallinen kamariherra tulee vasemmalta.)
KAMARIHERRA.
Herra, armo kuninkaani
kutsuu teidät luokseen hoviin
sekä sotaanlähtöön sitten.
Tuolla itse tulevat.
(Kuningas ja Gülnare tulevat näkyviin taustassa, oikealla sillasta olevalla mäellä.)
KUNINGAS.
Rustan, no? Te seuraatteko?
RUSTAN.
Armon herra, valmis olen.
(Zangalle.)
Nyt siis kuolo taikka voitto!
Vaiti! Alkaa voiman koitto!
(Hänen kääntyessään lähtemään ja torvien uudelleen kajahtaessa laskee esirippu.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Avoin kenttä Samarkandissa.
Etualan ensi kulissit muodostavat teltantapaisen lavan, jonka perimmäiset verhot ovat avoinna. Oikealla on tyynyistä muodostettu sohva, yllä katoksella, takaa seinäverholla koristettu. Sen vieressä pieni pöytä. Vastapäätä vasemmalla puolella suurempi, tummanpunaisella liinalla verhottu pöytä.
Teltan ulkopuolella on kansaa kumpaakin sukupuolta. Riemuhuutoja, sotaista musiikkia, torven¦toitotusta.
KANSA.
Terve, terve, voittaja! —
Terve, suuri kuningas!
Rustan! — Eläköön Gülnare!
(Kuningas saapuu toisella puolellaan Rustan, toisella Gülnare, joita hän johtaa kädestä. Hänen jäljessään komeapukuisia ylimyksiä. He kulkevat teltan ulkopuolisen alan poikitse ja katoavat vasemmalle.)
ZANGA (tullen väkijoukon halki, niille, jotka seisoskelevat teltan ovella.)
Tietä! Tietä! Olen täältä! (Hän astuu etualalle.) Kautta Luojan! Hyvin käy! Rustan ihmeitä on tehnyt. Astuu esiin metsästään, kohta maine kiertämään urhotöistä kautta maan. Paimenet nyt vuoriltaan astuu alas ensi kertaa, kansaa kertyy, ettei vertaa nähty ennen milloinkaan, luokse pelastuksen tuojan. Ällistyypä vihamies: hän, ken helpoks sodan ties, kiittää, kun voi perääntyä. Mepä jälkeen joutuisasti, päästään käsikähmään asti. Silloin kaanin mahtailevan Rustan näkee pakenevan, hyökkää päin, — vaan Rustan parka, tässä onkin kohta arka: — Rustan suistuu. Mutta silloin meidän miehuullinen väki, vaarassa kun hänet näki, hyökkäs — näitkö moista milloin! Koht' ei missään vihollista.. Niin on käynyt; sattumista itse sanomia tuon. Musta kun on nahka mulla, valheest' ei siks tarvis tulla.
Siellä kera kuninkaan
Rustan saapuu mahdissaan.
Kunhan hieman kultaantuu,
jalokivestä käy puu.
(Kuningas ja Rustan tulevat.)
KUNINGAS.
Kuulitko sa? Näitkö häntä? Mikä hymyn sulous, sanain kesätuulahdus! Tunsitko sa kädenannin? Niin, Gülnare, tyttäreni, suostuu tuumiin toiveitteni. Riemu, autuus valitulle! Kätensä hän tarjoo sulle; mitä kuolon portin luona vannoin hetkenä ma tuona, toiveet yöhön peitetyt loistavasti täyttyy nyt. Sinä kera tyttäreni nouset valtatuolilleni, kautta kaikkein valtioiden sotatorvin pasunoiden kunniata tämän maan, jota äsken vallassaan vielä piti naapuri. Pelkää vihamiehet ylväät uhkaa voimas, uljuutesi, korkealle maineen pylväät nostaa valta-istuimesi. Katso, sinun on tää maa, sitä seuraan minäkin. Oo, tuot' iltaa ihanaa, jolloin sinut kohtasin! (Hän istuutuu.) Juomaa tuokaa, uuvuttaa; myöskin ilo heikoks saa. Aina kuuluu kuiske tuo: tee, mik' uudeks vanhan luo!
Kieltä kuivaa, viiniä! Teltan verhot sulkekaa; ilo, joka minut täyttää, sit' ei tahdo muille näyttää.
(Zanga antaa käskyn. Joku menee noutamaan viiniä.
Teltan verhot sulkeutuvat.)
RUSTAN.
Joskin se, mit' olen tehnyt, todellakin palkan vaatii, niin näin ylellinen onni —
KUNINGAS (nousten ylös).
Anna sääntää kohtalon mikä arvo, onni on! Suoko ansiosta sade pelloillemme kastelun? Ansioko oikeuttaa voimakasta leijonaa käymään riistan kimppuhun? Synnyttävä luonto kun rikkauksiaan lahjoittaa, ei se katso, ken ne saa. Paljon riippuu sattumasta. Omas ota onnelasta! Liiaks sen jos arvelet, todella sen ansaitset. —
Rustan, yhteen kohtaan vielä sulta selvitystä toivon: kaikki, joilt' oon kysellyt vanhemmista, jotka mainit, omaisistas, suvustasi, kenkään nimiä ei tunne, heimoa, ei kansaa, maata.
ZANGA.
Pieni heimo on se vain, riippuvainen karjastansa, ja kun se on paimenkansa, kiertelee se aina maita.
RUSTAN.
Herra, kun on selvillä, mitä tapahtunut on, kysytäänkö silloin vielä, kuka tehnyt on ja kuinka?
KUNINGAS.
Totta haastat! ja ken lietkin: kuitenkin oot aina sama, joka maani vapahdit, joka minut pelastit tuona kauhunaamuna, jonka rohkeus, jonka heitto kaasi julman pedon tuon, sama olet, etkä ole; jos et, sitä kalliimpi olet mulle, kun on kallis mulle tämä muotosi.
Kun noin nään sun edessäni rotevana, rohkeana, ääni kirkas kaikuvana, iloitsen ma kolmin kerroin, ett' oot toisenlainen, kuin minkä silloin pyörtyissäin pelastajakseni näin, ajatusten harhakuvan. Pieneltä ja kalpealta silloin näytit, kietouneena viittaan ruskeaan ja ääni terävänä, viiltävänä. —
(Etäältä kuuluu äänten sorinaa ja sen keskeltä valittavia äännähdyksiä.)
KUNINGAS.
Mikä melu? Katsokaahan! (Joku lähtee.) Ilkeästi häiritsee se puhettani, ja ma kuulen valitusta, samanlaista — (Rustanille.) Olitko tuon kanssa yksin silloin? (Osoittaen Zangaa.) Eikö ollut muita kerallas?
RUSTAN.
Vain hän ja minä.
KUNINGAS.
Kalsea ja julma ääni, jonk' oon kuullut ennenkin, tuntenut jo varhemmin, kaikui silloin päällä pääni, kun mun kauhu lamasi. Sinä seisoit silloin —
RUSTAN.
Herra,
Kalliolla.
ZANGA.
Vuoren päällä.
KUNINGAS.
Oikein! Tarkemmin kun muistan, sitä ilkeemmäks se käy. Vuoren päällä, pieni, kalvas, ruskeassa viitassa, sekä ääni — (Äskeiset valittavat äänet toistuvat.) Uh, tuot' ääntä! Pois tuo ääni saattakaa sekä muisto myös sen kera.
(Zanga lähtee.)
(Palvelija on tuonut viiniä.)
KUNINGAS.
Täss' on viiniä. Käy juomaan! Pois tuon kuvan tahdon pestä! Mitä uneksin ma siellä, hyväksi ja todeks kääntyi; siitä olen riemumieliä. Minne aikoo jumalat, kauhulla sen ilmoittavat, jotta portit aukeavat siksi, kun he saapuvat. Täss' on viiniä. Käy juomaan! Tänään vielä juhlitaan, symbaalit ja huilut soi korkealle riemuamme, julistaen, että olet poikani ja perijäni, niin, sa jalo, niin, sa hyvä, suojelija, pelastaja, isäsi nyt maljas juo!
(Hänen kohottaessaan pikaria ja Rustanin notkistaessa toisen polvensa palaa Zanga nopeasti takaisin; hänen kintereillään muuan hovilainen.)
KUNINGAS (kesken kaiken.)
Mitä kuuluu?
ZANGA (hiljaa Rustanille.)
Rohkeutta, herra!
KUNINGAS.
Vieläkö saan oottaa? —
HOVILAINEN.
Herra, kaupunki on miltei kapinassa.
KUNINGAS (antaen pikarin pois.)
Kapinassa?
Hullutusta! Minkä tähden?
HOVILAINEN.
Herra, virran laineet, jotka
huuhtelevat muurejamme,
ovat tuoneet rantahamme
miehen ruumiin murhatun.
KUNINGAS.
Käännyttäköön tuomariin.
HOVILAINEN.
Ja tuo mies, hän tunnettiin samaks, jonka aikaa sitten virkamiesten joukosta — tuntemattomasta syystä — hovista sa karkoitit.
KUNINGAS.
Tiedän kyllä. — Mutta äänet ilkeät ja kolkot nuo —?
HOVILAINEN.
Herra, siell' on mykkä vanhus,
miehen isä, jonka tunnet.
Kädessänsä kirjoitus
oikeutta hän pyytää sulta.
KUNINGAS.
Hyvä, mutta vaietkoon!
Rustan!
RUSTAN.
Herra?
KUNINGAS.
Tunsitko sa miehen tuon, nyt murhatun?
RUSTAN.
Herra, luuletko —?
KUNINGAS.
No hyvä. Mutta ääni, jonka kuulin, kun jo kuolevani luulin, silloin kun sa surmasit käärmeen, minut pelastit, hänen ääntään muistutti. Nyt se muistuu mieleen, kuni puoliks unhotettu uni. Ketä työstä syytetään?
HOVILAINEN.
Herra —
KUNINGAS.
No?
HOVILAINEN.
Suo anteeks!
KUNINGAS.
Puhu!
Ketä luullaan?
HOVILAINEN.
Sinua!
KUNINGAS.
Mua? Petos, hullu huhu!
Yksi aisti vain ei puutu
tuolta ukolta, vaan kaikki.
(Vetäisten verhot auki.)
Esiin, hullu, mieleltäsi
mykkä, niinkuin kieleltäsi!
Syytöksesi toteen näytä,
taikka kuole kädestäni!
(Vanha Kaleb astuu Karkhanin ohjaamana esiin harmaaseen pukuun pukeutuneena, mustassa päällysviitassa, valkopartaisena ja -tukkaisena, ojentaen kirjoitusta, ja heittäytyy polvilleen kuninkaan eteen, päästäen samalla mykkien tapaan epäselviä äännähdyksiä.)
KUNINGAS.
Älä koske vaatteitani, ennenkuin oot peruuttanut.
ZANGA (hiljaa).
Herra, mitä arvelette?
RUSTAN.
Odota ja vaikene!
ZANGA.
Ennenkin jo näin tään miehen.
Eikö muistuta hän —?
RUSTAN.
Olkoon!
Kuunnellaan, hän mitä tietää.
KUNINGAS (jolle vanhus on antanut kirjoituksen.)
Mitä teen ma tällä näin?
Viha kiehuu silmissäin.
(Vanhuksen ohjaajalle.)
Tiedätkö sa jotakin —?
KARKHAN.
Lähisukulainen olen.
KUNINGAS.
Kerro, mitä tiedät siis.
KARKHAN.
Mitä kuullut olen, en mitä itse arvelen. Löysimme tuon vainajan, virran rantaan ajaman, rinnassansa tikari, jok' on — sinun omasi.
KUNINGAS.
Minun? Täss' on tikarini.
(Vetäen tikarinsa puoleksi esiin.)
KARKHAN.
Se, jok' oli sulla, milloin
liikuit metsäretkilläsi,
se, jok' oli sulla silloin,
kun sun säästyi elämäsi.
KUNINGAS (astuen Rustanin luo, puoliääneen.)
Rustan, sen ma annoin sulle, kun se kauhunhetkenä putos multa kädestä. Anna takaisin se mulle! — Kalpenetko? — Rustan! Rustan! Miehen tuon ma karkoitin hovistani korpihin, koska pyytein julkein hän lähenteli tytärtäni. Kilpakosijasi siis! Rustan! Rustan! ja tuo ääni, joka kuului päällä pääni — muistan nyt sen kirkkahasti — oli samanlainen kuin miehen, jonka katalasti joku nyt on murhannut. Rustan, anna ase tänne. (Kovaa.) Oliko tuo tikari vihrein kivin varustettu?
KARKHAN.
Smaragdeilla koristettu;
rintaan lyöty kahvaan asti,
kiinni pitäin kamalasti
märkää viittaa ruskeata.
KUNINGAS.
Viitta ruskea? — Ja seisoi kalliolla, — pieni, kalvas, — sinä syrjässä, — hän heitti. — Kumman osui? — Rustan, Rustan! — Älä sano sanaakaan, jota tulet katumaan! Tahdon nähdä vainajan, sinä haet tikarin.
Vanhus, tule! tulkaa kaikki!
(Astuen Rustanin luo.)
Poista pilvet kunniani!
Selon vaatii kansa multa,
ruhtinaalta, minä sulta,
alaiselta, pojaltani.
Hän lähtee Kalebin ja seurueensa kanssa.)
ZANGA,
Herra, mitä nyt?
RUSTAN.
Niin, mitä? Kysytkö sa multa sitä? Sinä, joka aina tiesit tuhat keinoa ja juonta; joka tänne minut johdit, riistit minut kodistani, neuvoit onnen kieron pelin arpanoppaan tarttumaan? Jonka uskoin imarrusta, kuulin, hupsu, kiihoitusta, joka valhein, yllytyksin minut toisen työn sai yksin omakseni ottamaan, houkutteli taipalelta, suoralta ja tasaiselta, kultatieltä kunnian?
ZANGA.
Suora tie? Voi houreitanne! Suokaa anteeks armossanne, melkein mua naurattaa. Uljas nyrkki, mieli rehti auttaa myöskin jonkun verran; niillä lippumieheks ehti taikka päälliköksi kerran: rammaksi ne myöskin lyöttää, niukkaa armoleipää syöttää; mutta jonka halu täyttää ylemmäksi ennättää, vaikka puolitiehen jää, saa hän mutkiakin käyttää. — Tempaisulla yhdellä, pahassa tai hyvässä, minä teidät korkeimmalle nostan vuoren kukkulalle, jonka nousuun puolitiehen mennyt elämä on miehen.
Rustan,
Ja nyt uhkaa perikato!
ZANGA.
Pah! Ja mit' on menetetty? Käärmettä jos ette lyöneet, voitittehan taistelun, jolla elon turvatun itsellenne hankitte. Sotilaat on puolellanne. Niiden turviin paetkaa, jotka teidän johdossanne uhmanneet on kuolemaa; uhkailkoon vain kuningas. kenpä tietää, kuka taipuu. Herra, rohkeutta vain! Tuolla kaksi päällikköä sotajoukostamme näen vaanimassa, kurkkimassa! Jääkää tänne, odotelkaa, käynpä heitä urkkimassa.
(Hän astun perälle ihmisjoukkoon, joka on jäänyt sinne puoliympyrään.)
RUSTAN.
Lähdenkö ma? Pakenenko nyt, kun siihen viel' on aikaa? Kurjaa! Halpaa! Kauheata!
Siks ei, että tapoin miehen! Jospa tuon ma teinkin surman, tein sen eessä oman turman, koska kaita silta ei molempia kantaa voinut; niinpä toisen virta vei. Koska, mua pilkaten, työnsä peitti väijyen hän ja palkan vaati vasta, kun se päästiin antamasta; koska — sanonko sen julki, — meitä täällä kaksi kulki, mutta yks on kruunu vain.
Tein sen. Mutta jollen oisi, jospa vielä tulla voisi sillalla hän vastahain, nytkin tekisin sen vielä. Mutta nyt, kun voitto nosti korkealle tähteni, että kohtalo nyt kosti, paljastaen valheeni, siitä ei mua voitotkaan lohduttaa voi maineellaan.
Oo, miks sinut, kotiliesi, jätinkään, sun tutut tiesi vaihdoin mailman telmeeseen, jossa murhe murtaa rinnan! Miksi turhaan loistoon pinnan vaihdoin arvot sisäiset, loihdin usviin autereen toiveitteni haavehet! Miksen jäänyt sinne, missä sydän viel' on tuomarina, rakkautta pyytehissä, tuskat kiellon seuraajina! Haa! ja jättää onnen ladut, jotka kohtalolta sain? Kaupunki ja linnat, kadut, valtakunta vallastain? Kaiken kauan kaipaamani elävänä eessäin nään, mutta kiinni tarttuissani huumaa hullu houre pään. Eikö entisaikain urhot usein samoin epäilleet? "Tee!" niin käski miehuus heitä; "Älä!" kielsi sydämet; kenen voitti tunteen hurma, hänet, hitaan, peri turma; vaan ken toimi, kautta maan nyt sen nimeen vannotaan.
Tahdon jäädä, tahdon voittaa,
vaikka kuolo ammottaakin;
ja ken minut syöstä koittaa,
vankasti jo seistä saakin!
(Perällä puoliympyrässä seisovan väkijoukon lomasta näkyy Zanga.)
RUSTAN.
Zanga! Zanga!
(Zanga tulee etualalle harmaapukuisen vanhan eukon seuraamana, joka kantaa pikaria.)
ZANGA.
Pois, sa noita!
EUKKO.
Zanga, anna herrallesi!
ZANGA.
Jätä minut! jätä!
Eukko.
Paha
palvelija, etkö lainkaan
herrastasi huolehdi?
RUSTAN.
Mitä siellä?
ZANGA.
Mistä tiedän?
Hän mua seuraa pikareineen,
lääkkeeks sitä sanoo.
EUKKO.
Niin,
lääke! Paha palvelija,
ota vain, vie herrallesi!
ZANGA.
Mene pois!
RUSTAN.
Ken lähettää hänet?
EUKKO.
Minä itse, herra.
Olet sairas; sen sain tietää.
RUSTAN.
Sairas?
EUKKO.
Niin, ja pahoin sairas!
Villisti sun silmäs palaa,
kihti tempoo leukojasi!
Annahan kun koitan kättäs,
tunnustelen kuumettasi.
RUSTAN
Anna olla.
EUKKO.
Sairas niinkin; tarttuvaa sun tautis on! Kuolemaan jo sortui yksi, joka lähellesi joutui, hiekalla hän makaa tuolla. Kuningaskin pelännee, tautis että häneen tarttuu; siks hän viipyy, oottelee, antaa sulle, poikani, aikaa paetaksesi.
RUSTAN.
Zanga!
EUKKO.
No, pois arkuus vain! Katso, poikaseni, tässä keino on, kas juomaa tätä, kuohuvaista, välkkyvätä: tuskin saanut huulillesi on sen kirkas, kylmä mesi, kun jo rinnan polte lakkaa, loppuu tuska, päivä sammuu, levoks uupumukses muuttuu, suuttukoon ken sitten suuttuu!
RUSTAN.
Kauheata!
EUKKO.
Näen kyllä,
että juomaa säikähdät,
kun se kuohuu, sihisee.
He, se laantuu, lakkaa niinkuin
nuoruusvuotten innostus.
Poikaseni, tilkka vain
viinissä jo vaikuttaa.
Täss' on viiniä. Kas, kuink' on samanlaiset pikarit! Juoman sulle sekoitan.
(Hän lähestyy lepovuoteen vieressä olevaa pientä pöytää, jolla on kuninkaan pikari.)
RUSTAN (tarttuen häneen.)
Seis! Ja Zanga! — Verhot eteen — vedä teltan verhot eteen!
(Zanga vetää verhoja, jotka sulkeutuvat.)
Eukko.
Hi, hi, hi, hi! Miksi verhot? Miksi peitteet, suojat yön? Teemme rehellisen työn. Tahtoisit kai, että sua juomaan pakotettaisiin! Ei, en tahdo pakottaa! Juoman vastaan ottaa saa vapaasti, ken haluaa. Tänne panen maljan, joka sua vetää, peloittaa; tautis sun jos yltyy yhä, tiedät, mistä avun saa. Mut ei yksin sua, kuoma, muita auttaa myös tää juoma, sairaat pian parantaa, terveet sairaaksi se saa. (On asettanut pikarin vasemmalla olevalle pöydälle.) Herran haltuun, poikaseni! Hyvästittä, kiitoksetta!
RUSTAN (joka on seissyt pää painuksissa mietteissään etualalla, havahtuu ja tarttuu eukkoon.)
Seis! ja ota takaisin
pikarisi, juomasi!
(Hän tarttuu oikeanpuoleisella pöydällä olevaan pikariin ja panee sen eukon kouraan.)
EUKKO.
Hi, hi, hi! Nyt erhetyit!
Tuoll' on jalo, minun tuoma!
Rypäleistä on tää juoma.
(Juo.)
Sepä tehoo, virkistää!
(Kääntäen pikarin nurin.)
Tyhjä on! — No, onneksesi!
Tämä mulle palkaksi.
(Pistää pikarin vaatteisiinsa.)
Rohkeutta, poikani!
Älä kättä otsaan lyö!
Kanna täytymyksen työ,
se sun täytyy, sen sa voit:
vainaa valta-istuimella.
Itse kohtalosi ohjaat,
sakkaan saakka maljan pohjaat,
osas oman valikoit.
Kuule! Tullaan! Nyt ma lähden; en jää tänne muiden nähden. Kaikki pyytää apuani, kaikki kammoo kasvojani. Katso, tuoll' on mulle suoja: rako teltan seinässä; sinne mahtuu vanha ruoja. Menestystä suokoon Luoja! Ole luja, järkevä!
(Hän nilkuttaa teltan oikealle sivulle ja vetäytyy siellä olevan lepovuoteen verhojen taa; katsoo vielä kerran, kohottaen verhoja, ja katoaa sitten kokonaan.)
RUSTAN.
Minne eukko katosi?
ZANGA.
Enpä tiedä. Seinän rakoon, verhon taako pääsi pakoon, — sit' en tiedä varmasti.
RUSTAN.
Vaikene ja anna liina.
(Osoittaen tummanpunaista liinaa, jota Zanga kantaa irrallaan kaulassaan.)
ZANGA.
Liina?
RUSTAN.
Niin. — Kas noin! — Nyt hiljaa!
(Hän on levittänyt tummanpunaisen liinan vasemmalla olevan, samanvärisellä liinalla katetun pöydän ja sillä seisovan pikarin päälle ja odottaa nyt jännittyneenä.)
(Teltan verhot avautuvat. Kuningas astuu esille ja hänen jäljessään
Kaleb, Karkhan ja kaksi seuralaista.)
KUNINGAS.
Sinä täällä vielä, Rustan?
RUSTAN.
Missä sitten, kuninkaani?
KUNINGAS.
Luulin sinun lähteneen.
Menkää muut!
(Kalebille.)
Sa, Kaleb, jää.
(Seuralaiset lähtevät, teltan verhot suljetaan.)
KUNINGAS (joka on ottanut ruskean viitan ja tikarin eräältä poistuvista, joka niitä kantoi, heittää viitan maahan.)
Rustan, tunnetko tuon viitan?
Viitan ja tään tikarin?
RUSTAN.
Vaatteista en paljon tiedä; aseet tunnen hyvästi.
KUNINGAS.
No, siis tunnetko tään aseen?
RUSTAN.
Kyllä; se on tikari, jonka kerran hukkasit.
KUNINGAS.
Hukkasin? Sen sulle annoin.
RUSTAN.
Niin, kun hukkasit sen ensin, ja kun ma sen löysin, herra; kuten varmaan joku muu nyt, kun ma sen hukkasin.
KUNINGAS.
Hukkasit?
RUSTAN.
Niin.
KUNINGAS.
Joku toinen löysi sen?
RUSTAN.
Niin kai.
KUNINGAS.
Ja tuoko
toinen teki murhatyön,
joka vaatii kostoa?
RUSTAN.
Herra, siitä puhun vain, minkä itse tein ja tiedän.
KUNINGAS.
Entä viitta?
RUSTAN.
Herra, sanoin: vaatteista en paljon tiedä.
KUNINGAS.
Kuitenkin tuon kuolleen piirteet ovat saman miehen, joka siiloin käärmeen surmasi.
RUSTAN.
Olit puolipyörryksissä, itsehän sen tunnustit.
KUNINGAS (kohottaen kirjoitusta, jonka vanha Kaleb hänelle antoi.)
Kirjoitus tää sanoo paljon, näyttää kuinka väärin tein kurjasti nyt murhatulle.
RUSTAN.
Jos teit väärin murhatulle, älä elävälle tee. Mitä tietää kuollut kirjain? Töitteni suo puhua! Kenpä taistoon lähtä tohti, joka voittoon, rauhaan johti? Kuka kruunus pelasti, jonka muuten vihamies vienyt oisi, kukaties? Kiittää saat kai siitä mua, syytettyä, uhattua? Haa, se kiitoksesta säästää, sinut lupauksista päästää, hälle syytöksiä syytää, joka onnen arpaan luotti, pelastuksen maalle tuotti; ja nyt hänet vaaditaan, oikeutettu, vastaamaan! Oikeuteni ensin velon! Sitten ottaa voimme selon, kuink' on käynyt miehellesi; ensin täytä lupaukses, anna, minkä määräsit!
KUNINGAS.
Mitä silloin lupasin, syihin toisiin perustin! Tahraton ja puhdas vain saada voi mun korkeimpain. Itsesi sa puhdista! Viel' ei kellään tietoa, mistä sua epäillään. Aikaa vielä yön saat tään itseksesi neuvotella, mikä sua hyödyttää. Jollet vielä huomenella ole saanut selvempää, kokoan ma neuvoston sotajoukon parhaimmista, se saa tuomita ja päättää, kumpi oikeassa on. (Kääntyy hänestä; Kalebille:) Tule, vanhus! luetaan, mitä sull' on sanottavaa: poikaas silmäni se avaa liian myöhään tuntemaan. (Seisoen sohvan luona oikealla.) Tuohan viiniä ja tulta, hämärtää, ja janottaa. Tähän jätin lähteissäni maljan koskemattoman täynnä iloviiniäni; — nielikö sen siitä maa? Tosin ilo mennyt on, menikö nyt viinikin?
(Rustan on julmistuneena siepannut pois vasemmanpuoleisella pöydällä olevan pikarin ylle levitetyn liinan.)
KUNINGAS.
Tuolla on se! — Mieluisasti loistelee se viittovasti! Ah, mit' onkaan, ystäväin, siitä, kun sun viimeks näin, sattunut! — Tuo, Zanga, tulta! (Zanga lähtee.) Vanhus sa, tuo malja minulle, suloista sen viini on! Ehkä onni silloinen, kun ma viimeks siitä join, jätti siihen henkosen, jonka jälleen saada voin. Malja tuo ja viini tänne!
(Hän on laskeutunut -sohvalle. Vanha Kaleb menee noutamaan pikaria vasemmalta. Juuri kun hän on ottanut sen, tarttuu Rustan hänen käsivarteensa.)
RUSTAN.
Herra, älä juo!
KUNINGAS.
Ja miks ei?
RUSTAN.
Ei tään miehen kädest', ei, joka valheellisin juonin suosiosi multa vei, joka surmatakin voi; ei tään miehen kädest', ei!
KUNINGAS.
Ole levollinen vaan! Totta on tää kauttaaltaan, (Näyttäen kirjoitusta.) mitä kirjoittaa hän tässä, mitä puhuu mykin kielin. Siksi otan tyynin mielin maljan hänen kädestään. Kaikkiako epäillään, yksi jollei kestäkään?
RUSTAN.
Hyvä! onneksesi juo!
(Hän laskee irti vanhuksen, joka vie maljan kuninkaalle.)
KUNINGAS.
Rustan, katso tätä maljaa, josta äsken sulle join poikanani, perijänä; kas, sen yhä vielä nostan sovinnollisella miellä. Jos näät hyväks selittää, kuink' on käynyt, mit' oot tehnyt; — vaikk' ei enää poikana, eikä perijänä, siihen ylhäisempää vaaditaan, — suosioni kuitenkin sekä lahjat runsaat mukaan saat sa matkallesi, jolle lähdet onnellisempana, kuin on kuolevista kukaan. Jälleen rauha solmikaamme! (Nostaen pikaria.) Rustan! Katuvaisten malja!
RUSTAN (itsekseen.)
Onneksi! — ken ensin katuu!
(Hän kääntyy pois.)
(Kun kuningas on aikeissa juoda, avautuvat teltan verhot ja Zanga astuu esiin; hänen jäljessään palvelijoita, jotka tuovat tulta ja viiniä.)
KUNINGAS.
Pankaa tulet pöydälle ja käykää tyttäreni luokse. Tahdon illan vilpoisuutta vielä hetken nauttia; oottakaa mua yöksi vasta! Mutta pois nuo astiat! Täss' on iloviinini! (Juo.) Näin en maustettua ennen juonut ole, enkä näin tulista ja kuohuvaa; lailla nuoruuden se virtaa kautta ruumiin uupuneen, ilman väräjämään saa sen tuoksun voima säihkyvä! — Oivallista! virvoittavaa! (Juo.)
ZANGA (hiljaa.)
Herra, katso!
RUSTAN.
Vaikene!
ZANGA.
Sotajoukon johtajat on puolellenne voitettu; kiittämättömyyttä kaikki napisevat, oottain teitä.
RUSTAN.
No, ma tulen.
KUNINGAS.
Menkää muut! Kaleb, jää! (Palvelijat lähtevät.) Nyt katsokaamme näitä irtolehtisiä, jotka karkoitettu poikas lukemamme puolustuksen lisäksi on kirjoittanut loukatulle isälleen. Nimiä on tässä, jotka tunnen. Kuuntele! ja — vaiti! olin sanoa, mut sinä vaiti ootkin nyt ja aina.
(Rustan on muita seuraten saapunut teltan ovelle, jossa hän pysähtyy kuuntelemaan, ottaen jonkun askeleen taaksepäin. Kuningas lepää lukien sohvalla, jonka vieressä Vanha Kaleb polvilleen kyyristyneenä kuuntelee. Pöydällä olevat kynttilät valaisevat ryhmää. Muu osa näyttämöä on pimeä.)
KUNINGAS (lukee.)
"Lähteillä Wahian asun pakolaisna yksinäin Massud-ukon majan luona." Ensi kirjeessänsä niin kirjoittaa sun poika raukkas: "Siellä Mirzan, tyttärensä, näin ma, ainoon, jota voi verrata Gülnareen, herran tyttärehen ylhäiseen." Niinpä niin! Jos muistanut sen oisit, kohtalos ois toinen. (Lukien edelleen.) "Rustan, villi metsästäjä! Miksi kiusaat rakkauttas, etsit teiltä oudoilta epäiltävää onnea?"
(Taustan verhot käyvät läpikuultaviksi, ja niiden takaa näkyy kirkkaassa valaistuksessa Mirza istuen kädet sylissä isänsä majan edustalla. Hänen edessään seisoo vanhus, joka vaatetuksensa ja muotonsa puolesta on aivan vanhan Kalebin näköinen. Hänellä on pieni harppu kädessä. Rustan, joka säpsähtäen on ottanut muutaman askeleen taaksepäin, osoittaa, kummallakin kädellään vanhuksiin viitaten, heidän yhdennäköisyyttään.)
KUNINGAS (lukien.)
"Kas, hän astuu sua vastaan katsein lempein, huoltavin, (Mirzan hahmo nousee.) onni tääll' on ainoastaan käänny teilles takaisin!"
RUSTAN.
Mirza! Mirza!
(Näky katoaa.)
KUNINGAS.
Ken on täällä?
RUSTAN (astuen esiin.)
Minä, herrani.
KUNINGAS.
Ja mikä tuo sun tänne?
RUSTAN.
Herra, luulin
että kutsuit mua, kun kuulin
nimeäni lausuttavan.
KUNINGAS.
Sua en; se Rustan, jonka nimen lausuin, kaukana asuu lähteillä Wahian. Mutta jää, kun kerran tulit; täss' on paljon, jota mulle selvittää sa voit ja saat.
(Rustan vetäytyy takaisin.)
KUNINGAS (lukee edelleen.)
"Rustan! Villi metsästäjä" — (Keskeyttäen.) Silmissäni hämärtää; lähemmäs tuo tulta, vanhus! Silmiä kai painaa uni. Vielä ryyppy. (Juo.) Nyt taas näen. (Lukee.) "Rustan, villi metsästäjä, käänny teilles takaisin! Mit' on maine, vallan onni? Katso mua! Kun tavoittelin liian ylhää, kiellettyä, harhaan erämaassa täällä alttihina tikarille joka salamurhaajan."
(Teltan seinä käy uudelleen läpikuultavaksi. Vuorelainen ilmestyy kirkkaassa valaistuksessa näkyviin. Ruskea viitta riippuu laahaten perässä oikealla olkapäällä. Vasemmalla puolella puree paljasta rintaa kyykäärme, jota hän pitää kädessään.)
KUNINGAS (lukee.)
"Vaikka hänet murskaisinkin, kuten paimen käärmeen tallaa kuollut olen!"
(Vuorelainen tekee kädellään liikkeen, ikäänkuin tahtoen heittää käärmeen Rustanin päälle.)
RUSTAN (syöksyen maahan.)
Kauhistus!
(Näky katoaa.)
KUNINGAS.
Mitä siellä?
(Työntäen vuoteen verhot syrjään.)
Rustan maassa?
Mit' on tapahtunut? Katso!
(Vanha Kaleb lähestyy maahan vaipunutta.)
RUSTAN (kohoutuen.)
Miss' on hän? Haa, noitajuonta!
Ja vain unta kuitenkin.
(Kääntyneenä perälle.)
Taasko saavut liian myöhään?
Taas, kun täytetty on työ?
Kas, on malja puolityhjä,
täysi jo mun kohtaloni.
KUNINGAS.
Mun on kuuma, sisässäni polte hehkuu; ylöspäin veret kaikki syöksähtää! Kurja juoma! — Mitä on se? Rustan! Rustan! Mitä on se?
RUSTAN (vapisten.)
Herra, tiedänkö sen minä?
KUNINGAS.
Ja tuo malja! Mikä sai hämärtämään silmäni? — Tää ei ole sama malja; vieraita on merkit tässä, merkit villit, mielettömät. Miss' on minun? Rustan! Rustan!
RUSTAN (vaipuen polvilleen.)
Herra, tiedänkö sen minä?
EUKKO (tulee lepovuoteen verhojen takaa esiin. Hän pyörittää pikaria, jonka vei mukanaan, jalallaan edellänsä etualaa kohden.)
Hi, hi, hi!
Kehrä, vierrä,
lankaas kierrä!
Tuuli vei!
Hi, hei!
(Katoaa verhojen taa.)
(Rustan on koettanut pidättää vierivää pikaria ja kätkeä sen maassa viruvan viitan alle.)
KUNINGAS.
Mikä melu? — Siell' on minun;
vaihdokas on tämä tässä.
(Hän on noussut vuoteelta.)
Rustan, Rustan! — Jumalat!
Eikö auttajia täällä?
Vanhus, tule, tue mua!
(Rustanille, joka yhä koettaa kätkeä pikaria.)
Turhaan sitä kätket, Rustan,
näen, tunnen työsi mustan!
Auta, vanhus! Ah, ma kuolen!
Kuulkaa! Tuokaa lääkäreitä!
Pelastusta! Apua!
Kostoa ja apua!
(Hän vaipuu teltan ovelle paikalle rientäneitten käsiin.
Verhot sulkeutuvat ryhmän ylle.)
RUSTAN (yritettyään joitakuita kertoja tarttua hänen edessään maassa olevaan pikariin, saaden sen vihdoin kiinni.)
Vihdoin! Vihdoin! — Haa, ja tuolla!
(Hän nostaa maasta myös toisen, vuoteen vieressä olevan pikarin.
Katsellen vuorotellen kummassakin kädessään olevaa pikaria.)
Yks ja yksi!
(Etsien katseellaan maasta.)
Missä toinen?
Yks ja yksi! Toinen missä?
Missä toinen, toinen malja?
(Hän vaipuu uupuneena maahan, pää nojaten vuoteeseen.)
(Zanga saapuu.)
ZANGA.
Herra, kaikk' on mennyttä! (Rustan kavahtaa pystyyn.) Omiensa käsiin tuolla kuolee vanha ruhtinas, sopertaen sanoja, paljastaen varmaan työmme, kertoin, mitä tapahtui.
RUSTAN (temmaten sohvan viereisen pöydän paikaltaan.)
Pois tää pöytä, pois tuo vuode! Tuonne katos akka; sinne pakenen nyt minäkin.
ZANGA.
Turhaa, sillä tässä päättyy linnan seinään esipiha, tiellä vankka muuri tässä, tuolla eessä väkijoukko.
RUSTAN.
Tästä ulos! Hampaillani tahdon tähän muuriin murtaa, käsilläni kaivaa aukon, pelastuksen pakotien.
ZANGA.
Hyödytöntä! Kuule! tullaan.
RUSTAN.
No, siis veitsi valmiina, ja kun minuun käyvät, Zanga, iske selkääni se takaa. Kuuletko sa? takaa, Zanga, kun on kaikki toivo mennyt. (Hän seisoo Zangaan nojaten pää riipuksissa.)
(Teltan verhot avautuvat molemmin puolin. Kaupunkia valaisee kirkkaasti kuu. Ulommaisen alan täyttää väki.)
(Gülnare tulee seuranaisineen vasemmalta ja rientää etualalle.)
GÜLNARE.
Täällä hän on, jota etsin!
RUSTAN.
Zanga, anna tikarisi!
GÜLNARE.
Herra, luoksesi ma saavun. Kuollut on mun isäni, ja murhamiehet raivoisat —
RUSTAN.
Ken? Ken näki sen? Ken tietää?
GÜLNARE (jatkaen.)
Mykkä vanhus tuo, jok' on, pojan kuolon kostain, tehnyt tämän konnantyön ja jalon ruhtinaamme murhannut; hänen apurinsa eivät lepää, ennenkuin he ovat surmaan syösseet minutkin. Murhaajan sain vangiks kyllä, mutta heit' on paljon, ja he pelastavat hänet vielä, ja hän palaa täyttäin työnsä.
RUSTAN.
Zanga! Kuulenko ma väärin?
GÜLNARE (polvistuen.)
Herra, älä työnnä pois mua! Hyvä, vanha isä kuoli sinun nimes, huulillaan, kuin tahtoin rakkautensa sinuun, uskonsa sun apuusi erotessaan elämästä jättää perinnöksi mulle: "Rustan", sanoi hän ja kuoli. Ja niin anon maahan vaipuin: ota orpo, yksin jäänyt, kerran sulle määrätty, hänet suojeluksees ota! (Torventoitotuksia.) (Nousten ylös.) Kuuletko? Myös sotajoukko kapinassa! Tänne käy se kohti näitä muureja: nimeäsi mainitsee se, johtajaansa kutsuu se. Siihen liittyy kansa vielä, kaikki mua vastaan käyden, ilman sinun apuasi!
(Vasemmalta, verhojen ulkopuolelta tuovat asemiehet vanhan Kalebin.)
GÜLNARE.
Näätkö tuolla murhamiestä?
Kuin hän hehkuu, säkenöi!
Voi!
ZANGA (käsi sapelin kahvalla.)
Päin häntä! Murskaks hänet lyökää!
(Oikealta perältä saapuu riveissä sotilaita aseissa, tehden puolikäännöksen keskustaa kohden.)
GÜLNARE.
Tuolla sotajoukko!
Hukass' olen!
RUSTAN (Zangaan ja asemiehiin päin, jotka uhkaavat vanhaa
Kalebia.)
Seis!
(Sotilasriveihin päin.)
Ja te!
(Osoittaen Kalebia.)
Mitä hän on rikkonut,
syytönkö vai syyllinen;
hänet mulle jättäkää ja
kootkaa raati tuomitsemaan!
(Sotajoukkoa kohti.)
Ja te, kunnon soturit,
velvolliset — lailla minun! —
(Heittäytyen Gülnaren jalkoihin.)
polvistukaa lailla minun
valtiattarenne eessä!
(Sotajoukon etumaiset polvistuvat, muut laskevat peitsensä.)
GÜLNARE.
Kiitos! — Teille anteeks annan! Onnelliset uhmaajat, väkivalloin vaatimanne suosiolla teille annan. (On tuotu kuninkaan turbaani ja irroitettu siitä kruunu.) Tämän valtakunnan kruunu mulle jää, en sitä anna muille, vaikka kuolo veis mun! Sit' en anna sullekaan, vaan sen kyllä kanssas ja'an.
(Hän nostaa kruunun oikealla kädellään korkealle, Rustanin painaessa päänsä maata vasten hurjan epätoivon elein.)
KANSA.
Eläköön Gülnare! Kauan valtiaamme eläköön! Terve! Terve! Rustan! Rustan!
Esirippu.
NELJÄS NÄYTÖS.
Sali kuninkaallisessa linnassa.
Vasemmalla ja oikealla sivuovia. Perällä vasemmalla pääovi, sen vieressä alkoovintapainen suoja, jonka peittää verho. Oikealla etualalla pöytä ja tuoli.
Rustan tulee kalliissa pukimissa, kultainen vanne päässä kiireesti pääovesta. Samassa astuu Zanga esille vasemmanpuoleisesta ovesta. Rustan viittaa häntä poistumaan panemalla sormen suulleen. Zanga vetäytyy takaisin ovesta. Rustan itse menee verhon peittämään suojaan. Karkhan ja hänen kaksi sukulaistaan astuu pääovesta sisälle.
KARKHAN.
Ystävät, mua seuratkaa! Minkä kauan sitten päätin, nyt sen panen täytäntöön. Voitteko te sietää yhä, että teitä pilkkaa tuo tänne tunkeutunut vieras, yhä väkivaltaisemmaks, yhä rohkeemmaksi käyden?
Katoaahan joukostamme huomaamatta parhaimpamme, joita epäillen hän pelkää! Kuinka? Minne? Ken sen tietää? Ja tuo musta paholainen, hänen häijy apurinsa, villiin raivoon yllyttää hänen rohkeuttaan vielä. Missä onkaan oikeus? Eikö näänny setä-vanhus, hän, tuo mykkä onneton, mustaan murhaan syypääks tehty, tutkimatta, tuomiotta, teljettynä mustaan tyrmään oikeudetta, koska syytös syylliseks jo hänet teki? Kunpa kunnon tuomari silmin, korvain asemesta, hänen mykkää kieltään kuulis, jota haastaa onneton käsin, huulten asemesta, monet epäilykset haihtuis, arvoitukset selviäisi, syyttömäksi syytön jäisi, syyttäjätpä tyrmään vaihtuis.
Vaiti ootte, maahan katsoin? Onko teillä miehen mieltä? Tulkaa! luokse valtiaamme kolmisin nyt astukaamme: valitamme vaivaa maan, valitamme omaa hätää, jotta punastuin hän huomaa käskyjensä heikkouden. Tiedän, että hänkin itse huokaa alla kahlehen, jossa vieras häntä pitää miltei niinkuin orjatarta. Käydään luokse valtiaan oikeutta anomaan; kansan tietoon kuuluvasti paljastukoot salat julki, ja ken syyllinen ja syytön, viisas tuomar' ratkaiskoon. Yksi askel on jo tehty, yhden uskaltanut oon — mutta hullu ennen sanoo, mist' on hyöty työnä vasta. Tulkaa valtiaamme luo; tämä päivä viimeinen olkoon väkivaltaisen.
(He astuvat oikeanpuoleista sivuovea kohden.)
RUSTAN (joka on viimeisten sanojen aikana astunut esiin verhon takaa, sulkee heiltä tien.)
Seis ja vangiks antautukaa!
KARKHAN.
Miksi? Syy?
RUSTAN.
Maan kavaltajat!
Zanga! Vahdit! Vahdit! Zanga!
(Karkhan ja hänen seuralaisensa paljastavat tikarinsa.)
RUSTAN.
Tempaiskaa vain kurjat aseet; vaikk' ois sotajoukko teitä, yksinkään en teitä pelkää.
(Vasemmasta sivuovesta saapuu Zanga, pääovesta sotilaita päällikön johdolla.)
RUSTAN.
Viekää pois nuo kavaltajat!
KARKHAN.
Kavaltajiako me?
RUSTAN.
Kiellättekö vielä sen? Eikö välky käsissänne aseet kapinoitsijain?
Oo, ma tunnen juonenne! Taloissanne vakoillen vaanii valppaat urkkijani, hiljaisetkin haastelunne saapuu kaukaa korviini. Viekää heidät vitkailutta! Tahdon salamoida maan kuin puhdistava ukkonen, maahan murskata sen rungot, irti juuret kiskaista sekä maahan raivattuun kylvää uuden siemenen. Viekää heidät!
(Päällikkö on lähestynyt Karkhania, joka pyytää häntä pysähtymään, viittaamalla ääneti ja anovasti kuningattaren ovea kohden.)
RUSTAN (Zangalle hiljaa etualalla.)
Mutta sinä
hiivi koppiin vanhuksen,
jonka päivät itse säästin;
nyt on pakko, poista hänet!
ZANGA.
Kyllä, herra! Mutta kuinka?
(Oikeanpuoleisesta sivuovesta saapuu muuan kamariherra.)
KAMARIHERRA.
Herra, kuningatar tahtoo tietää, mik' on melu täällä? —
RUSTAN.
Hän sen ehtii kuulla, kun välttämätön työ on tehty.
(Kamariherra lähtee.)
RUSTAN (hiljaa Zangalle.)
Saata hänet täältä pois! Tikaria heristäen vaadi hältä vala kallis; mutta vaaran uhatessa, ennen hän, kuin — huomaa: — me!
(Zanga vetäytyy peremmälle; seuraavan aikana lähtee hän hiljaa pois.)
RUSTAN (huomaten vangitut.)
Täällä vielä? Pois nuo konnat!
PÄÄLLIKKÖ.
Herra, kuningatar saapuu.
(Kaksi kamaripalvelijaa on avannut sivuovet. Gülnare astuu seurueineen esille.)
GÜLNARE.
Vastausta täält' ei saanut lähettini, jonka laitoin. Itse kysymään siis saavun, mitä tapahtunut on?
RUSTAN (osoittaen Karkhania.)
Viekää pois nuo!
GÜLNARE.
Keitä on he?
RUSTAN.
Pettureita.
KARKHAN.
Sorretuita, jotka rukoilevat sua!
(Polvistuu sukulaisineen.)
GÜLNARE.
Anna heidän puhua!
RUSTAN.
Yhtä köyttä vetävät he tuon vanhan konnan kanssa, jonka henki säästettiin.
KARKHAN.
Yhtä köyttä, jos hän syytön, — vihamies, jos sua hän vainoo. Armoa en hälle ano, kuultavaks vain pyydän häntä; roistoillekin aina suodaan silmää, korvaa tuomarin.
GÜLNARE.
Pyyntöhän on kohtuullinen.
RUSTAN.
Silloin siihen myöntyisin.
GÜLNARE.
Jos ma sitä myöskin toivon?
RUSTAN.
Toivon! Toivon!
GÜLNARE.
Sekä käsken.
RUSTAN.
Vaikka vastattavaa paljon oisi tuohon lauseeseen, joka toivo on ja käsky; kohteliaana naista kohtaan taivun heti kuitenkin. Lähetin jo palvelijan viemään tuomarinsa luo tuon ukon, usein mainitun.
KARKHAN.
Tää jos kohtaa hänet, silloin hukass' on hän. Lähetä itse häntä noutamaan, armoss' itse häntä kuule.
GÜLNARE (kamariherralle.)
Tuokaa hänet tänne siis.
RUSTAN.
Seis!
(Sulkien kamariherralta tien.)
GÜLNARE.
Ma käskin!
(Kamariherra lähtee.)
RUSTAN.
Nytpä näen: minkä pienten liitoksi ja salavehkeilyksi luulin, onkin liitto julkinen ylhäisten ja alhaisten, hyönteiset ja käärmeet sylkee yhdessä nyt myrkkyänsä turmioksi leijonan. Eikä vähään tähdätäkään: ylen työläs holhooja, jonka käsivarren valta hallinnut on täällä naisen oikullisen mielivallan, nolata nyt tahdotaan, jollei muuta.
GÜLNARE.
Sittenhän
nähdä saadaan, mitä on se,
kun tuo vanhus ensin tuodaan.
RUSTAN.
Yhden vain oot unhottanut: että laajan maamme parhaat mulle uskoo onnensa. Mua seuraa soturit, mua kuulee hovimiehes; luottavina porvarit katsoo mua kuin turvan tuojaa. Niin, tuo mieskin, jonka käskit tuomaan tänne vanhuksen, ilman häntä palaa; oven salpaa hältä kieltoni. Vankan tornin vahti kuuluu vannotettuun väkeheni; ilman mua ken vapauttaa ukon tuon, pää hältä meni. Ammoin varustauta aloin tuloa tään päivän vuottain: arka elää armopaloin, hullu kiitoksihin luottain.
GÜLNARE.
Liian pian paljastitkin, mitä aavistanut olen. Isä! Minkä suojelijan valtaan uskoit rakkaimpasi!
RUSTAN.
Lienee ollut hällä selko: voima suojaa suo, ei pelko!
KARKHAN.
Ruhtinatar, huoli pois; hukassa ei vielä kaikki, viel' on auttajia sulla. Aseiss' ovat ystäväni; mitä salaa tehty on, julki nyt sen julistan. Kun ma täällä puhun sulle, puhuvat he kansallesi, kurjan ikeen poistavat. Luulen sen jo alkaneen, sillä hänen kätyrinsä palaa tuolla hämillänsä, tuskaisna ja vaiti; työnsä ei kai onnistunut lie.
ZANGA (on ilmeisen hämmentyneenä palannut ja asettunut Rustanin läheisyyteen.)
KARKHAN.
Kuulkaa, käytävissä kaikuu melu kumman kirjava, kuin äänten, askeieitten humu. Niin, sun asiasi voitti, ja nyt koston päivä koitti. — Katso! Setäni on vapaa.
(Vanha Kaleb ilmaantuu ovelle. Asestettuja saattajia hänen takanaan.)
RUSTAN (Zangalle.)
Hölmö, lurjus!
ZANGA.
Herra, teille
vanha totuus tuttu lie:
väkivalta voiton vie!
(Vanha Kaleb on astunut sisälle. Kun hän huomaa Rustanin, aikoo hän takaisin.)
GÜLNARE.
Tule, älä pelkää lainkaan: minä sua suojelen. Niin, sun todistustas kaipaa muuan seikka tärkeä, vielä usvan peittämä, jok' on vain sun tuntemaasi: kuinka kuoli kuninkaasi?
RUSTAN.
Hänkö todistamaan? Kurjaa! Hänkö, jota epäillään, joka itse työssä löyttiin; jonka koko hovin väki murhaan syylliseksi näki, hänkö ryhtyy syyttämään?
GÜLNARE.
Ensi hetken epäluulo ei oo silti aina tosi. Myöhemmin oon huomannut, että isä vaipuissaan viime uneen, pitkään, syvään, sylihinsä ystävänä tämän sulki, hälle uskoin viime sanansa, ja hän tiesi, kuka hänet surmas.
(Vanha Kaleb on vaipunut polvilleen ja ojentaa rukoilevasti käsiään.)
RUSTAN.
Mainiosti suunniteltu! Mut on eessä luja lukko: unhottanet, että ukko mykkä on kuin haudanyö. Katsein, ilmein, viekkahasti hälle opetetuin, voi hän kyllä kestää eessä lasten, mut ei eessä oikeuden.
GÜLNARE.
Itse unhottanut olet, että viisaudessansa keksinyt on ihminen keinon äänteet ilmi tuoda sekä salat mietteiden. Tuoll' on kynä, paperia, joku piirto täyttää työn, tapahtumain tumman yön valkaisee näin lehtinen. Kirjoittamaan hänet pankaa, minä häntä suojelen.
(Sukulaiset ovat vieneet vanhan Kalebin oikealla etualalla olevan pöydän ääreen. Hänelle on annettu kirjoitusneuvot.)
RUSTAN.
Kirjoittakoon, valhetelkoon, käyköön minuun, kehen hyvään; (Kohottaen tupessa olevaa sapelia.) minun kynäni käy syvään, verellä ma kirjoitan. Käärme! Kyllä tiedän, millä vaarattomaks myrkyn saan.
(Hän astuu perälle päin, mutta jääkin puoliväliin seisomaan odottavana, puoleksi kääntyneenä vanhusta kohden.)
KARKHAN (vanhukselle.)
Älä pelkää, huoli pois;
onhan puolessa jo työ.
Tavut täyttyy, sanat syntyy.
(Lukien.)
"Kuninkaanne murhas" —
RUSTAN (tempaisten kiivaalla liikkeellä sapelin puoleksi tupesta).
Seis!
(Vanhus kavahtaa säikähtäen pystyyn ja pitelee vapisten pöydästä, kynä putoaa hänen kädestään maahan pöydän oikealle puolelle.)
RUSTAN.
Kiellän häntä jatkamasta!
GÜLNARE.
Käsken hänen kirjoittaa!
RUSTAN.
Tulkoon! Silmä vasten silmää mua katsokoon ja kuolkoon! Tai te, jotka innokkaasti hänen salakapinaansa edistätte, eikö ole tässä maassa tapa moinen, että seikat hämärät, joista selvää ei voi saada, kaksintaisto ratkaisee, määrää miekka terästetty? Ken käy puolustajaks tälle? Tässä vastustaja hälle!
GÜLNARE.
Taisto näyttää voiman määrän,
tieto oikean ja väärän!
Jatka vain sa! Missä kynä?
Tuokaa uusi hälle.
ZANGA (joka erä erältä on edellisen aikana etääntynyt herrastaan, on tullut selkäpuolitse etualan oikealle puolelle.)
Uus on
hyvä, parempi on vanha.
(Hän nostaa kynän maasta.)
Tässä kynä.
(Vilkaisten äkkiä pääovelle.)
Kas, ken saapuu?
(Lähinnäseisovain katseet seuraavat hänen katsettaan kääntyen ovelle.)
ZANGA.
Vanhus, tässä!
(Hän ojentaa hänelle kynää vasemmalla kädellä. Kun vanhus vitkaillen aikoo ottaa sen, työntää hän oikean, jossa hän on pitänyt tikaria kätkössä, häntä kohden ja haavoittaa häntä käteen.)
Varo vain!
(Vanhus vaipuu takaisin tuoliin päästäen epäselvän tuskanäännähdyksen, pidellen vasemmalla kädellään haavoittunutta oikeata ja peittäen myöhemmin sen liinalla.)
GÜLNARE (katsahtaen vanhukseen.)
Haa, mit' on se? Verta vuodat?
(Zanga on piilottanut nopeasti tikaria pitelevän kätensä seljän taa ja koettaa siirtyä perälle ja sille puolelle, missä hänen herransa on.)
GÜLNARE.
Ken sen teki? Ovet salpaan!
KARKHAN.
Tää se oli. Nähkää verta!
Nähkää, häll' on tikari!
Kiinni hänet!
ZANGA.
Herra, suojaa, pelasta!
GÜLNARE.
Niin, puolla häntä, älä salaa itseäsi! Työn hän teki käskystäsi!
RUSTAN.
Käskystäni? Minun, jonka toivoa, jos kenen sietää, että tämä mies, jonk' ääni vain voi poistaa päältä pääni myrkyllisen epäluulon, että elää hän ja voi — kädellään, kun suu on mykkä, — ilmi tuoda, mitä tietää; vahingoittaisinko häntä, itse näinkö puhdistuksen telkeäisin ainoon uksen? Tää jos hänt' on haavoittanut, itse siitä vastatkoon; joka todistusta pelkää, vähimmin hän syytön on! Eikö hänkin ollut läsnä, kun sai surman ruhtinas? Miksi yhtä tuomitaan, varjo kun käy useaan? Jos on itse työstä vapaa, neuvoi ehkä, yllytti; onhan monen monta tapaa joku teko suorittaa. Niinpä käännän hälle seljän, katseen hänestä luon pois; syytön jos, se onneks on, jollei, saakoon tuomion!
ZANGA.
Herra! —
RUSTAN.
Turhaa! Vanhus antoi todistuksen.
ZANGA.
Siinä kiitos?
RUSTAN.
Petturi! Vai kiitos vielä? Etkö sa mua johdattanut, kodistani riistäen, kietoen ja paulaten?
ZANGA.
Hyvä! Mutta vielä sietää sinun yksi seikka tietää: ukko mykkä on, ma en! Tulkaa tänne, kuulkaatten, miten saadaan kruunut, maat. miten paisuu nousukkaat.
RUSTAN.
Zanga!
ZANGA.
No?
RUSTAN.
Sa aiot —?
ZANGA.
Aion!
RUSTAN.
Oikeassa oot! ja onhan kyllä mieletöntä meidän mustaan valheverkkoon heidän liittyä, kun juonet raukee. Mykkä kieli, kuollut käsi todistajan, johon luotti he, ja joka toivon tuotti. Luoksein jää! ma suojaan sua, seuraa uskollisna mua!
Ruhtinatar, voitko vielä, kysyn kerran viimeisen, toteen näyttää syytöksen muulla? Jos on vielä sulla todistaja, anna tulla!
GÜLNARE.
Jumala ja hän vain mulla.
RUSTAN.
Jumala on kaikkein kanssa; näkee kaiken, mit' on tehty, mutta myöskin kuinka, miksi. Ei, sun todistajas täällä eessä ihmisten nyt viime kertaa todistakoon, sitten ikipäivät vaietkoon.
(Hän on astunut pöydän luo ja ottanut sillä olevan paperin, asettuen se kädessä vanhuksen eteen.)
"Kuninkaanne murhas" — Ken? Sinäkö? Et sitä sano. Tuoko tuoll', veljenpoikas? Hän, tuo teeskentelijä ja mun vihamieheni? Vainaan juomanlaskijako? Taikka oma tytär, tuo, joka vallanhimossaan auttoi vanhan kuolemaa? —
Ilmeillä ja liikkeill' ei, vaan
selvästi sa todista!
(Yhä nopeammin.)
Orjaniko, jota itse
hairahduksissani syytin?
Sattumako? luonnonlaki?
Sotilaatko? porvaritko?
(Osoittaen yksityisiä sormellaan.)
Tuoko? Tuo? Vai tämä?
VANHUS (joka edellisen aikana on noussut ja seisonut paikallaan silmät salamoiden ja rinta voimakkaasti kohoillen, sammaltaa nyt muutamain epäselväin äänteiden jälkeen ankarasti ponnistaen.)