XI.
Jo samana iltana, kun oli noustu pöydästä, Angélique teki tunnustuksen Huberteille, kertoen heille käyntinsä piispan puheilla ja hänen kieltonsa. Hän oli hyvin kalpea, mutta aivan tyyni.
Hubert tuli järkytetyksi. Kuinka! Nytkö jo hänen rakas lapsensa kärsi! Hänkin oli jo saanut haavan sydämeensä. Hubertin silmät olivat kyynelissä, hän tunsi syvää tunteen sukulaisuutta Angéliquen kanssa, he olivat yhtä herkkiä kumpikin, pieninkin henkäys tuntemattomista maailmoista tempasi heidät molemmat yhtä helposti mukaansa.
— Voi, rakas lapseni, minkätähden et puhunut minulle? Minä olisin tullut mukaasi, olisin ehkä voinut taivuttaa monseigneurin.
Hubertinen katse sai hänet vaikenemaan. Hubert oli todellakin järjetön. Eikö olisi parempi ottaa tilaisuudesta vaari, jotta saataisiin haudatuksi tuo mahdoton avioliittotuuma? Hubertine sulki Angéliquen syliinsä ja suuteli häntä hellästi otsalle.
— Onhan se siis nyt lopussa, kultaseni, ihan lopussa?
Angélique ei ensin näyttänyt käsittävän. Sitten sanat saapuivat hänen mieleensä kuin jostakin etäältä. Hän katsoi eteensä, ikäänkuin tiedustellakseen tyhjyydeltä. Sitten hän vastasi:
— Niin, on kai.
Ja seuraavana päivänä hän istui jälleen ompelukehyksensä ääreen ja käytteli neulaa näköjään samanlaisena kuin tavallisesti. Hänen entinen elämänsä alkoi uudelleen, hän ei näyttänyt kärsivän lainkaan. Muutenkaan ei ilmennyt viittaustakaan äskeisiin tapahtumiin, ei edes katsetta ikkunaan, ainoastaan poskilla oli tuskin huomattava kalpeus. Uhraus näytti olevan lopullisesti tehty.
Hubertkin uskoi sen ja mukautui Hubertinen järkevyyteen, koettaen pitää loitolla Félicieniä, joka, uskaltamatta vielä nousta isäänsä vastaan, oli kiihtynyt niin ettei enää malttanut olla lähestymättä Angéliquea, vaikka oli luvannut odottaa koettamatta häntä tavata. Hän kirjotti hänelle, ja kirjeet otettiin takavarikkoon. Eräänä aamuna hän tuli itse, ja Hubert oli häntä vastassa. Heidän välillään syntyi selvitys, joka oli yhtä kiusallinen kummallekin, niin selvästi ilmeni nuoren miehen tuska, kun Hubert puhui hänelle tyttärensä toipuvasta rauhallisuudesta, pyytäen häntä pitämään lupauksensa ja pysymään poissa, jottei hän syöksisi Angéliquea uudelleen edellisen kuukauden järkyttäviin mielenliikutuksiin. Félicien lupasi jälleen olla kärsivällinen: mutta hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta takaisin Angéliquelle antamaansa lupausta. Hän toivoi yhä voivansa taivuttaa isänsä. Hän odottaisi ja antaisi Voincourteihin nähden asiain olla entisellä kannallaan, käyden heidän luonaan päivällisellä kahdesti viikossa ainoastaan välttääkseen julkista riitaantumista. Ja lähtiessään hän pyysi Hubertia selittämään Angéliquelle, minkä takia hän suostui olemaan hänestä erossa, vaikka se oli hänelle tuskallista: hän ei ajatellut muuta kuin Angéliquea, kaikkien tekojensa ainoana tarkotusperänä oli päästä omistamaan hänet.
Kun Hubertine sai mieheltään kuulla tämän keskustelun sisällön, tuli hän vakavaksi. Oltuaan hetkisen vaiti kysyi hän:
— Aiotko ilmottaa lapselle, mitä hän on pyytänyt sinua sanomaan hänelle?
— Se on minun velvollisuuteni.
Hubertine katsoi häneen kiinteästi ja lausui sitten:
— Tee omantuntosi mukaan… Sen tahdon vain sanoa, että tuon nuoren miehen luulot ovat harhakuvitteluja, hän kyllä lopulta taipuu isänsä tahtoon, ja meidän tyttöraukallemme se olisi kuoleman isku.
Hubert oli masentunut, hänen mielensä valtasi tuskallinen pelko, hän alkoi empiä ja suostui viimein olemaan ilmaisematta mitään. Hän sai muuten joka päivä hiukan rauhottavaa vakuutusta, kun hänen vaimonsa kiinnitti hänen huomionsa Angéliquen rauhalliseen käytökseen.
— Näethän, että haava paranee umpeen… Hän unhottaa.
Mutta hän ei unhottanut, hän ainoastaan odotti hänkin. Kaikki inhimillinen toivo oli kuollut, hän turvautui ihmeeseen. Ihme tulisi varmaan tapahtumaan, jos Jumala kerran tahtoi tehdä hänet onnelliseksi. Hänen oli vain antauduttava hänen käsiinsä. Hän uskoi että tämä uusi koettelemus oli rangaistus siitä, että hän oli koettanut asettaa määriä hänen tahdolleen ahdistamalla monseigneuriä rukouksillaan. Ilman armoa ihminen oli voimaton, voittoon kelvoton. Hänen armontarpeensa sai hänet nöyrtymään ja asettamaan ainoan toivonsa näkymättömän maailman apuun, pysyen itse tahdottomana ja jättäen kaiken toiminnan ympärillään leviäville salaperäisille voimille. Hän alkoi joka ilta lampun valossa lukea jälleen vanhaa Kultaista Legendaa, ja hän haltioitui siitä kuten ennen lapsuutensa viattomina päivinä. Eikä hän epäillyt ainoankaan ihmeen mahdollisuutta, hän oli vakuutettu siitä, että näkymättömän valta on rajaton ja johtaa puhtaat sielut riemulliseen voittoon.
Tuomiokirkon verhoilijamestari oli juuri tullut tilaamaan Huberteilta erinomaisen kallisarvoista koruompelukaistaa monseigneurin piispallista istuinta varten. Kaista, jonka leveys oli oleva puolitoista ja korkeus kolme metriä, tulisi kiinnitettäväksi taustan puukehykseen, ja sen piti esittää kahta luonnollisessa koossa olevaa enkeliä, jotka pitivät käsissään kruunua, jonka alla oli Hautecoeurien vaakuna. Se oli tehtävä korkokuvakirjauksella, mikä työ vaatii suurta taitoa ja on lisäksi hyvin rasittavaa. Hubertit olivat ensin kieltäytyneet, sillä he pelkäsivät että työ kävisi Angéliquelle liian rasittavaksi ja varsinkin että se tekisi hänet murheelliseksi, kun hänen täytyisi tuota vaakunaa kirjaillessaan lanka langalta viikkokausia herätellä eloon muistojaan. Mutta Angélique oli pahastumalla saanut heidät ottamaan tilauksen vastaan ja käynyt sitten joka aamu työhön tavattomalla tarmolla. Näytti siltä kuin hän olisi ollut onnellinen väsyttäessään itseään, kuin hänen olisi tarvinnut turruttaa ruumiinsa pysyäkseen tyynenä.
Ja vanhanaikaisessa työhuoneessa jatkui elämä entisellään, säännöllisenä, aina samanlaisena, ikäänkuin ei olisi ollutkaan hetkeä, jolloin sydämet olivat siellä kiihkeämmin sykkineet. Silläaikaa kun Hubert puuhaili kehyksien kanssa, piirusti, pingotti ja irrotti, auttoi Hubertine Angéliquea, ja molemmilla oli illan tullen sormet kipeinä. Enkeleitä ja koristeita ommellessa oli täytynyt jakaa kukin kuvio useampiin osiin, jotka otettiin yksitellen käsille. Vahvimpia kohoumia varten Angélique juoksutti puikon avulla paksua, valkaisematonta lankaa, jonka hän peitti poikittaiseen suuntaan bretagnenlangalla; ja sitä tehdessään hän muovaili lankakerrosta puksipuisella taltalla, poimutti enkelien vaatteet ja saattoi koristeitten yksityiskohdat esiintymään jyrkkäpiirteisinä. Se oli todellista kuvanveistotyötä. Kun hän oli saanut langat muovatuksi haluttuihin muotoihin, päällystivät hän ja Hubertine ne kultalangoilla, jotka he neuloivat kiinni pajupistoilla. He loivat siten hienoja, verrattoman loistavia kultaisia korkokuvia, jotka säteilivät savuttuneessa huoneessa kuin aurinko. Vanhat työkalut, reikätaltat, purasimet, nuijat ja vasarat olivat riveissä vuosisataisessa järjestyksessään. Kehyksillä ajelehtivat jätevasu ja kultalankarasia, sormustimet ja neulat. Ja »sukkela», käsirukki ja kerinpuut pajukeloineen ruostuivat nurkissaan, näyttäen nukkuvan avonaisista ikkunoista henkivän syvän rauhan raukaisemina.
Päivät vierivät, ja Angélique katkoi neuloja aamusta iltaan, niin kovaa työtä oli tuo kultalankojen neulominen paksun, tiukan lankakerroksen läpi. Näytti siltä kuin olisi tämä raskas työ vaatinut hänet kokonaan ruumiineen ja sieluineen, niin ettei hän enää ajatellutkaan. Jo kello yhdeksän hän pani maata läpiuupuneena ja nukkui kuin kivi. Kun hän työltään jouti hetkiseksi kohottamaan päätään, hämmästyi hän, kun ei nähnytkään Félicieniä. Vaikka hän ei itse tehnytkään mitään häntä kohdatakseen, ajatteli hän että Félicienin olisi pitänyt voittaa kaikki esteet ollakseen hänen luonaan. Mutta hän hyväksyi sen, että Félicien oli niin järkevä; hän olisi soimannut häntä, jos hän olisi tahtonut hätiköidä. Epäilemättä hänkin odotti ihmettä. Angélique eli nyt yksinomaan tuosta odotuksestaan, hän toivoi joka ilta että ihme tapahtuisi seuraavana päivänä. Aina tähän saakka oli hänen mielensä pysynyt kapinoimatta. Toisinaan hän kuitenkin nosti päätään malttamattomana: eikö vieläkään mitään? Ja hän työnsi lujasti neulaansa, jotta hänen hennot sormensa verestivät. Usein hänen täytyi kiskoa neula irti pihdeillä. Kun neula katkesi, synnyttäen kuivan helähdyksen kuin lasia taitettaessa, ei hän edes eleellä osottanut kärsimättömyyttä.
Hubertine alkoi huolestua hänen tavattomasta työkiihkostaan, ja kun pyykinpesun aika tuli, pakotti hän hänet jättämään koruompelun, viettääkseen neljä päivää reippaassa liikunnassa päivänpaisteisessa ulkoilmassa. Gabet-muori, jonka kivut olivat hellittäneet, saattoi auttaa hieromisessa ja huuhtomisessa. Mariantarhassa oli kuin juhla. Tämä elokuun loppupuoli oli kerrassaan ihana, taivas oli lämmin, varjot tummat. Virkistävää raikkautta huokui Chevrotte-purosta, jonka vedet juoksivat viileinä salavien katveessa. Ja ensi päivä kului Angéliquelta hyvin iloisesti, hän paukutti ja virutti vaatteita ja nautti puron, jalavien, myllynraunioitten ja ruohikon seurasta; ne olivat hänen ystäviään, joitten kanssa hänellä oli niin paljon yhteisiä muistoja. Täällähän hän oli tullut tuntemaan Félicienin, ensin salaperäisenä kuutamossa, sitten niin suloisen kömpelönä, sinä aamuna jolloin hän oli pelastanut purosta alusröijyn. Jokaisen vaatekappaleen huuhdottuaan hänen täytyi vilkaista piispankartanon ristikkoporttiin, joka kauan sitten oli jätetty käyttämättömäksi. Siitä hän oli eräänä iltana kulkenut hänen käsivarteensa nojaten; ehkä hän avaisi sen nyt yhtäkkiä, tullakseen noutamaan häntä ja viedäkseen hänet isänsä jalkojen juureen. Tämä toivo antoi viehätyksen hänen karkealle, vaahtopärskeiselle työlleen.
Mutta kun Gabet-muori toisena päivänä toi viimeistä työntökärrykuormaa vaatteita, alkaen levittää niitä Angéliquen kanssa, keskeytti hän loppumattoman lavertelunsa sanomalla kaikessa viattomuudessa:
— Kyllä kai tekin olette kuullut, että monseigneur aikoo naittaa poikansa?
Angélique levitti parhaallaan lakanaa, ollen polvillaan ruohikossa.
Hänen sydämensä oli lakata sykkimästä.
— Niin, ihmiset siitä puhuvat, jatkoi Gabet-muori. Monseigneurin poika menee syksyllä naimisiin neiti de Voincourtin kanssa… Asia on kuulemma lopullisesti sovittu toissapäivänä.
Angélique jäi polvilleen, sekavat ajatukset myllersivät hänen päässään. Uutinen ei häntä suinkaan hämmästyttänyt, hän tunsi sen todeksi. Hänen äitinsä oli siitä puhunut hänelle, se ei tullut odottamatta. Mutta tänä ensi hetkenä hänen jalkansa herpautti ajatus, että Félicien saattoi jonakin väsymyksen hetkenä isänsä pelosta suostua menemään naimisiin tuon toisen kanssa, vaikkei hän häntä rakastanutkaan. Silloin hän, Angélique, jota hän jumaloi, olisi hänet kadottanut. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi tätä heikkouden mahdollisuutta; hän näki nyt Félicienin taipuvan velvollisuudentunnon alle ja kuuliaisuuden nimessä saattavan heidät molemmat onnettomiksi. Ja pysyen yhä polvistuneena hän käänsi katseensa ristikkoporttia kohti, hänen mielensä nousi vihdoinkin kapinaan, hän tunsi halua mennä pudistamaan sen rautatankoja, avata sen kynsillään, juosta Félicienin luokse ja pitää yllä hänen rohkeuttaan, jottei hän antaisi perään.
Hän hämmästyi huomatessaan vastaavansa Gabet-muorille, puhtaasti koneellisen tunteittensa salaamis-vaiston ohjaamana:
— Vai menee hän naimisiin neiti Clairen kanssa… Neiti Claire on hyvin kaunis, sanotaan että hän on hyvin hyväkin…
Ihan varmasti hän menisi tapaamaan Félicieniä heti kun Gabet-muori lähtisi pois. Hän oli odottanut kyllin kauan, hän tahtoi rikkoa valansa olla häntä tapaamatta, se tuntui hänestä nyt vain turhalta vastukselta. Millä oikeudella heidät näin pidettiin erossa? Kaikki muistutti hänelle heidän rakkauttaan, niin tuomiokirkko kuin soliseva purokin ja vanhat jalavat, joitten keskellä he olivat rakastaneet toisiaan. Koska heidän lempensä oli siellä syttynyt, niin siellä hän nyt tahtoi hänet jälleen tavata, kietoa kätensä hänen kaulaansa ja paeta kauas, niin kauas ettei heitä enää koskaan löydettäisi.
— No niin, sanoi vihdoin Gabet-muori, ripustettuaan viimeiset lautasliinat pensaan oksille. — Parin tunnin perästä ne ovat kuivat… Hyvästi nyt vain, neiti, koska minulla ei ole täällä enää mitään tehtävää.
Seisoessaan siinä viheriällä ruohikolla hohtavien lumivalkoisten liinavaatteitten keskellä Angélique muisteli sitä päivää, jolloin heidän sydämensä olivat antautuneet toisilleen niin vilpittöminä, vallattoman rajutuulen piestessä lakanoita ja pöytäliinoja. Minkätähden Félicien ei enää tullut häntä tapaamaan? Minkätähden hän ei ollut kohtaamassa häntä nyt, tässä raikkaan iloisessa vaatteenkuivaus-puuhassa? Mutta kohta, kun hän pitäisi häntä sylissään, hän tietäisi taas ettei hän kuulunut muille kuin hänelle yksin. Hänen ei tarvitsisi edes nuhdella Félicieniä hänen heikkoudestaan, jo hänen pelkkä ilmestymisensä riittäisi antamaan hänen tahdolleen voiman pitää kiinni heidän onnenvaatimuksestaan. Félicien ei pelkäisi mitään, kunhan hän vain menisi viipymättä häntä tapaamaan.
Tunti kului, ja Angélique käyskenteli hitain askelin vaatteitten keskellä, itsekin valkoisena auringonsäteitten häikäisevästä heijastuksesta, ja hänen sisässään heräsi epäselvä ääni, joka tuli yhä voimakkaammaksi ja esti häntä menemästä ristikkoportin luokse. Alkava taistelu pelotti häntä. Kuinka? Eikö hänen sydämessään ollut mitään muuta kuin tuo tahto, joka vaati häntä menemään? Siellä oli, sinne oli varmaan pantu jotain muutakin, jotain, mikä nousi esteeksi ja sekotti hänen intohimonsa viattoman yksinkertaisuuden. Olisihan varsin yksinkertaista rientää sen luokse, jota rakastaa; ja kuitenkaan hän ei nyt voinut sitä tehdä, häntä pidätti tuskallinen epäilys: hän oli vannonut, hän tekisikin siinä ehkä hyvin pahasti. Illalla, kun vaatteet olivat kuivat ja Hubertine tuli häntä auttamaan niitten poisviemisessä, ei hän vielä ollut päässyt ratkaisuun, ja hän päätti miettiä yöllä. Syli täynnä lumivalkoisia, hyvälle tuoksuvia vaatteita hän heitti rauhattoman katseen hämärtyvään Mariantarhaan; se oli hänen mielestään kuin rehellinen ystävä, joka ei antanut suostumustaan rikolliseen aikomukseen.
Seuraavana aamuna Angélique heräsi rauhattomana. Useita öitä kului vielä, hänen voimatta tehdä päätöstään. Ainoastaan varmuus siitä, että Félicien rakasti häntä, auttoi häntä pysymään tyynenä. Se varmuus oli pysynyt horjumattomana, hän tunsi siinä suloista viihdytystä. Tietäessään olevansa rakastettu hän jaksaisi odottaa ja kestää kaikki. Hänet oli jälleen vallannut armeliaisuuden puuska, hän heltyi pienimmistäkin kärsimyksistä, kyyneleet olivat aina valmiina puhkeamaan hänen silmistään. Mascart-ukolle hän sai taas toimittaa tupakkaa, Chouteau-vanhukset saivat häneltä makeisiakin. Mutta varsinkin Lemballeusen perhe hyötyi hänen anteliaisuudestaan, Tiennetten oli nähty tanssivan juhlissa tuon hyvän neidin hame yllään. Ja kun Angélique eräänä päivänä tuli tuomaan Lemballeuse-muorille edellisenä päivänä lupaamiaan paitoja, huomasi hän kaukaa, että kerjäläisten luona oli kreivitär de Voincourt ja hänen tyttärensä, Félicienin seuraamana. Tämä oli arvatenkin tuonut heidät sinne. Angélique ei näyttäytynyt, vaan palasi takaisin sydän raskaana. Kaksi päivää myöhemmin hän näki heidän menevän kolmisin Chouteau-vanhusten luokse. Ja eräänä aamuna Mascart-ukko kertoi hänelle, että tuo kaunis nuori mies oli käynyt hänen luonaan kahden hienon naisen kanssa. Silloin hän lakkasi käymästä köyhiensä luona, jotka eivät enää olleet hänen, koska Félicien antoi ne noille naisille, otettuaan ne ensin häneltä. Hän ei liikkunut enää ulkona, peljäten kohtaavansa heidät vieläkin ja saavansa jälleen sydämeensä haavan, jonka tuska tunki joka kerta yhä syvemmälle. Ja hän tunsi että hänessä kuoli jotakin, että hänen elämänsä valui pois pisara pisaralta.
Ollessaan eräänä iltana tällaisen kohtauksen jälkeen yksin huoneessaan, hän huudahti tuskan tukahduttamana:
— Hän ei rakasta minua enää!
Hän näki edessään Claire de Voincourtin kookkaana ja kauniina tuuheine, tummine hiuksineen. Ja hän näki Félicienin hänen rinnallaan, solakkana ja ylväänä. Eivätkö he olleet kuin luodut toisilleen, samaa syntyperää ja niin toisiinsa soveltuvat, että olisi voinut pitää heitä jo avioparina?
— Hän ei rakasta minua enää, hän ei rakasta minua enää!
Tämä ajatus iski häneen jyristen kuin raunioiksi romahtava rakennus. Kun hänen uskonsa oli mennyt, niin kaikki sortui. Hän ei voinut enää ajatella eikä punnita tyynesti tosiasioita. Eilen hän uskoi, nyt hän ei enää uskonut. Vain henkäys, mistä lieneekin tullut, oli riittänyt murskaamaan kaikki. Hän oli yhtäkkiä sortunut siihen äärettömään kurjuuteen, jonka tuottaa tieto siitä että rakastetun rakkaus on loppunut. Olihan juuri Félicien sanonut kerran, että se oli tuskista suurin, hirmuinen kidutus. Tähän saakka hän oli voinut tyytyä ja alistua, hän oli odottanut ihmettä. Mutta hänen voimansa oli ehtynyt uskon kadotessa, hän oli hädässään avuton kuin lapsi. Ja tuskallinen kamppailu alkoi jälleen.
Ensin hän vetosi ylpeyteensä: jollei Félicien enää rakastanut, niin olkoon menneeksi, hänkin oli liian ylpeä rakastaakseen häntä sen koommin. Ja hän valehteli itselleen, hän oli olevinaan kuin vaivasta päässyt ja hyräili muka huoletonna kirjaillessaan Hautecoeurien vaakunaa, jota hän oli nyt ryhtynyt valmistamaan. Mutta sydän pyrki pakahtumaan, ja hänen täytyi häpeäkseen myöntää olevansa niin ponneton, että rakasti yhäkin ja vielä enemmän. Tuo vaakuna, joka lanka langalta syntyi hänen hyppysistään, piti häntä raatelevassa murheessa kokonaisen viikon. Se oli neljään alaan jaettu, ensimmäinen ja neljäs merkiten Jerusalemia, toinen ja kolmas Hautecouriä; Jerusalemia kuvasi hopeapohjalla kultainen jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä kultaristiä; Hautecoeuriä kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä musta, hopeasydäminen pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä, yksi alakärjessä. Värit ommeltiin punontalangoilla, metallit kulta- ja hopealangalla. Kuinka kurja hän oli, tuntiessaan kätensä vapisevan ja painaessaan päätään kumarruksiin kätkeäkseen silmänsä, jotka vaakunan väriloiste sokaisi kyynelillä! Hän ei ajatellut muuta kuin Félicieniä, hän jumaloi häntä hänen tarunomaisen ylhäisyytensä loisteessa. Ja kirjaillessaan tunnuslausetta: Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin, mustalla silkillä hopeanauhalle, hän tunsi selvästi että hän oli hänen orjansa, ettei hän milloinkaan enää voisi siitä toipua. Ja kyyneleet hämärsivät hänen katseensa, Silläaikaa kun hän yhä koneellisesti kuletti neulaa vaatteen läpi.
Se oli surkeata. Angélique rakasti epätoivoisena, hän taisteli tuota toivotonta rakkauttaan vastaan, voimatta sitä kuolettaa. Aina uudelleen hänet valtasi halu juosta Félicienin luo ja vallottaa hänet jälleen itselleen heittäytyen hänen kaulaansa; ja yhä uudelleen alkoi kamppailu. Toisinaan hän luuli voittaneensa, hänen mielensä täytti suuri hiljaisuus, hänestä tuntui että hän saattoi nähdä itsensä kuin jonkun vieraan olennon, pienenä, tyynenä, kuuliaisena, polvistuneena kieltäymyksen nöyryydessä; se ei ollut enää hän, se oli se kiltti ja tottelevainen tyttö, joksi hänen piti tulla, joksi hänen ympäristönsä ja kasvatuksensa hänet tekivät. Sitten hänen verensä jälleen ailahti huumaavana; hänen terve olentonsa ja hehkuva nuoruutensa laukkasivat kuin valtoimet ratsut; ja hän näki itsensä jälleen yhtä ylpeänä ja intohimoisena kuin ennen, tuntemattomasta alkuperästään periytyneessä kuohuvassa kiihkossa. Minkätähden hänen olisi toteltava? Velvollisuutta ei ollut, ainoastaan vapaa halu oli olemassa. Hän jo valmisteli pakoaan, hän suunnitteli sopivinta hetkeä murtaakseen auki piispankartanon ristikkoportin. Mutta samassa palasi ahdistuskin, jäytävä kipu, epäilyksen tuska. Jos hän antautuisi pahaan, tulisi hänelle siitä ikuiset tunnonvaivat. Hän vietti hirveitä hetkiä tässä epävarmuudessa, kun ei hän tiennyt mille puolelle asettua, kun tunteitten myrsky viskoi häntä lakkaamatta rakkauden kapinoivasta uhmasta rikoksen kauhuun. Ja hän kävi heikommaksi kerta kerralta voitettuaan sydämensä.
Eräänä iltana, kun hän oli lähtemäisillään ulos mennäkseen tapaamaan Félicieniä, ollen samalla suuressa tuskassa siitä ettei enää jaksanut vastustaa intohimoaan, hän äkkiä muisti vaivaishoitohallituksen antaman kasvattikirjan. Hän otti sen esiin kaapin pohjalta ja selaili sitä, antaen alhaisen syntyperänsä sataa päälleen korvapuusteina sen joka sivulta polttavassa nöyryytyksen janossa. Isä ja äiti tuntemattomat, ei vanhempia eikä nimeä, ei mitään muuta kuin päivämäärä ja numero! Hyljätty kuin maantien laidalla puhjennut rikkaruoho! Ja muistot kohosivat joukoittain, hän muisti Nièvren rehevät niityt, eläimet, joita hän oli niillä paimentanut, Soulanges'in sileän maantien, jolla hän käveli avojaloin, Nini-tädin, joka kuritti häntä, kun hän varasti omenia. Varsinkin herättivät hänen muistoaan ne sivut, joille oli merkitty joka kolmas kuukausi tapahtuneet apulaistarkastajan ja lääkärin käynnit heidän nimikirjotuksineen, joitten jälkeen seurasi toisin paikoin huomautuksia ja muistiinpanoja: siihen oli merkitty sairaus, johon hän oli ollut vähällä kuolla, hänen hoitajansa vaatimus saada uudet kengät palaneitten sijaan. Ne olivat raskaita huomautuksia hänen taipumattomalle luonteelleen. Se oli hänen kurjuutensa päiväkirja. Mutta eräs muistiinpano sai hänet lopuksi sulamaan kyyneliin. Se oli pöytäkirja, jossa todettiin sen kaulanauhan katkaiseminen, jota hän oli saanut pitää aina kuusivuotiaaksi asti. Hän muisti inhonneensa vaistomaisesti tuota silkkinauhaan pujotelluista oliivin muotoisista luuhelmistä tehtyä kaulanauhaa, johon oli kiinnitetty pyöreä hopealippu, missä oli hänen vastaanottopäivänsä ja numeronsa. Hän arvasi että se oli orjan kaularengas, ja hän olisi repinyt sen poikki pikku käsillään, jollei hän olisi pelännyt seurauksia. Tultuaan sitten vähän suuremmaksi hän oli valittanut sen kuristavan kaulaansa. Hänen oli kuitenkin annettu pitää sitä vielä vuoden ajan. Ja kuinka iloinen hän oli ollut, kun apulaistarkastaja oli leikannut nauhan poikki kunnanvaltuuston esimiehen läsnäollessa, korvaten tämän yksilömerkin virallisella tuntomerkkiluettelolla, jossa olivat jo hänen orvokinsiniset silmänsä ja hieno kullankeltainen tukkansa! Ja kuitenkin hän tunsi yhä vielä kaulassaan tuon nauhan, joka oli kuin kotieläimen tuntomerkiksi pantu kaulahihna: se oli uponnut hänen lihaansa ja tukehdutti häntä. Kun hän nyt katsoi tuota sivua, valtasi hänet jälleen kauhea nöyryytys, joka sai hänet nousemaan takaisin huoneeseensa nyyhkyttäen, tuntien itsensä arvottomaksi rakkaudelle. Kaksi kertaa tämän jälkeen tuo kirjanen hänet vielä pelasti. Sitten sekin tuli voimattomaksi masentamaan hänen mielensä kapinaa.
Nyt nämä kiusauksen puuskat alkoivat kiduttaa häntä öisin. Ennen maatapanoaan hän pakottautui lukemaan Legendaa, puhdistaakseen untansa. Mutta vaikka hän koetti syventyä siihen pää kättensä välissä, ei hän tajunnut mitään; ihmeet tuntuivat hänestä kumman sisällöttömiltä, ne liehuivat hänen ohitseen kuin värittömät haamut. Nukuttuaan sitten suuressa vuoteessaan jonkun hetken lyijynraskaassa unessa, hän heräsi äkkiä hätkähtäen ahdistavaan tunteeseen keskellä synkkää pimeyttä. Puoleksi tajuttomana hän kohosi pystyyn vuoteessaan ja polvistui keskelle syrjään viskattuja lakanoita hiki ohimoilla, väristyksen puistattamana. Ja hän risti kätensä ja sopersi tuskaisena: »Jumalani, miksi olet minut hyljännyt?» Sillä hänen ahdistava hätänsä oli suurimmillaan näinä hetkinä, jolloin hän tunsi olevansa aivan yksin pimeässä. Hän oli nähnyt unta Félicienistä, hän pelkäsi vapisten pukeutuvansa ja menevänsä häntä tapaamaan, kenenkään olematta saapuvilla häntä estämässä. Armo vetäytyi hänestä pois, Jumala ei enää ollut hänen luonaan, ympäristö hylkäsi hänet. Epätoivoisena hän kutsui tuonpuoleista maailmaa avukseen ja terotti kuuloaan näkymättömyyden äänille. Mutta ilma oli tyhjä, poissa olivat äänten kuiskinat ja salaperäiset havinat. Mariantarha, Chevrotte, salavat, ruohot, piispankartanon puut, tuomiokirkkokin, kaikki oli kuollutta. Niissä ei ollut enää mitään jäljellä hänen unelmistaan, neitsyitten valkoinen parvi oli hävitessään jättänyt jälkeensä haudan tyhjyyden. Hän oli kiusauksessa voimattomana, aseettomana kuin alkuaikaisen kirkon kristitty, joka sortuu perisynnin alle heti kun yliluonnollinen apu lakkaa. Hän kuuli kuinka tuon entisen turvallisen kolkan synkässä äänettömyydessä perinnäisturmelus virkosi ulvoen eloon, saaden voiton kasvatuksen tuloksista. Hän tunsi että jolleivät salatut voimat muutaman tuokion kuluessa tulisi hänen avukseen, jolleivät ympäristön esineet heräisi häntä tukemaan, niin hän varmasti sortuisi ja joutuisi perikatoon. »Jumalani, Jumalani, miksi olet minut hyljännyt?» Ja ollen yhä polvillaan pienenä ja hentona keskellä suurta vuodettaan, hän tunsi menehtyvänsä.
Silloin, joka kerta tähän saakka, hän juuri äärimäisen hädän hetkellä tunsi vilvottavaa huojennusta. Taivaallinen armo oli säälinyt hänen vaivaansa ja palasi takaisin, suoden hänelle jälleen haavekuvitelmansa. Hän hyppäsi avojaloin lattialle ja juoksi innoissaan ikkunan luo. Ja nyt hän kuuli jälleen ääniä, näkymättömät siivet hipoivat hänen hiuksiansa ja Legendan kansa astui esiin puista ja kivistä, ympäröiden hänet valkoisena parvena. Hänen puhtautensa ja hyvyytensä, kaikki se mitä hän oli valanut itsestään ympäristöönsä, palasi jälleen hänen luokseen ja pelasti hänet. Senjälkeen hän ei enää pelännyt, hän tiesi että häntä vartioitiin: Agnes ja kaikki toiset neitsyet olivat palanneet ja leijailivat lempeinä väräjävässä ilmassa. Se oli kuin etäältä saapuva rohkaisu, kuin yötuulen kuiskinassa tuleva hiljainen voiton viesti. Tunnin ajan hän hengitti tätä rauhottavaa viileyttä, surullisin sydämin, yhä lujittuen päätöksessään ennemmin kuolla kuin rikkoa valansa. Murtuneena hän laskeutui viimein jälleen vuoteeseensa ja vaipui uneen, tuntien jo pelkoa seuraavan päivän kamppailusta, mielessä se tuskaa tuottava ajatus, että hän lopulta varmaan sortuisi, jos hän täten kerta kerralta yhä heikontuisi.
Ja hän oli todella alkanut jollakin tavoin riutua, sitten kun hän oli ruvennut uskomaan ettei Félicien häntä enää rakastanut. Hänellä oli rinnassaan haava, joka saattoi hänet kuolemaan vähitellen huomaamatta ja valittamatta. Ensin se oli ilmennyt väsymyksenä: häntä alkoi tukahduttaa, hänen täytyi heittää lanka käsistään, ja hän tuijotti jonkun hetken tyhjyyteen sumennein silmin. Sitten hän oli lakannut syömästä, nauttien vain vaivoin joitakin kulauksia maitoa; leipäviipaleensa hän kätki ja viskasi salaa naapurien kanoille, jotta ei saattaisi vanhempiaan levottomiksi. Lääkärikin kutsuttiin, mutta hän ei saanut selville mitään erityistä, vaan syytti liian yhtämittaista huoneessa oleskelua ja kehotti vain liikkumaan enemmän ulkoilmassa. Hänen koko olemuksensa hiljalleen haihtui pois ja hävisi. Hänen ruumiinsa leijui kuin suurten siipien kannattamana ja sielun liekki näytti saavan hänen kuihtuneet kasvonsa hohtamaan valoa. Hän oli heikontunut niin ettei hän voinut laskeutua alas huoneestaan muutoin kuin pidellen kaksin käsin porraskäytävän seinämistä, sillä hänen jalkansa horjuivat. Mutta heti kun hän tunsi että toiset katsoivat häneen, ponnisti hän kaiken tahtonsa, koettaen itsepäisesti pysyä lujana. Hän tahtoi kaikella muotoa saada valmiiksi monseigneurin piispanistuimeen aiotun vaikeatöisen koruompelukaistan. Hänen pienissä, hoikissa käsissään ei ollut enää voimaa, ja kun häneltä katkesi neula, ei hän jaksanut vetää sitä pihdeillä ulos.
Eräänä aamuna oli sekä Hubertin että Hubertinen täytynyt mennä kaupungille ja jättää Angélique yksin työnsä ääreen.
Kun Hubert, joka ensimmäisenä ehti takaisin, astui sisään, löysi hän Angéliquen lattialta makaamasta; hän oli pyörtynyt kehyksen ääreen ja liukunut tuolilta maahan. Työ oli käynyt yli hänen voimainsa, toinen suurista enkeleistä oli keskeneräinen. Suunniltaan joutuneena Hubert nosti hänet ylös ja koetti asettaa häntä seisoalleen, mutta hän ei pysynyt jaloillaan eikä edes herännyt tainnoksista.
— Rakas lapsi, rakas lapsi… Vastaa toki, Jumalan tähden…
Vihdoin hän avasi silmänsä ja katsoi häneen surullisena. Miksi hän tahtoi häntä elämään? Hän olisi ollut niin onnellinen kuolleena!
— Mikä sinulla on, rakas lapsi? Sinä olet siis pettänyt meitä, sinä rakastat häntä yhä vielä?
Hän ei vastannut, hän vain katsoi häneen sanomattoman surullisena. Silloin Hubert epätoivoissaan nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet huoneeseensa. Ja asetettuaan hänet vuoteelle, johon hän jäi makaamaan niin kalpeana ja heikkona, hän itki tuota julmaa tekoa, johon hän tahtomattaan oli joutunut syypääksi erottaessaan hänet rakastetustaan.
— Minä olisin kyllä antanut hänet sinulle! Minkätähden et ole sanonut minulle mitään?
Mutta Angélique ei puhunut, hänen silmäluomensa sulkeutuivat ja hän näytti nukahtavan. Hubert seisoi hänen vieressään katsellen hänen kapeita liljakasvojaan, sydän vertavuotavana säälistä. Mutta kun Angélique hengitti hiljaa ja tasaisesti, laskeutui hän alas, kuullessaan vaimonsa palaavan.
Alhaalla työhuoneessa syntyi heidän välillään selvitys. Hubertine oli tuskin saanut hatun päästään, kun Hubert kertoi hänelle että hän oli tavannut lapsen lattialta pyörtyneenä ja että hän nyt nukkui vuoteellaan kuoleman heikkona.
— Me olemme erehtyneet. Hän muistelee yhä tuota poikaa ja kuolee suruunsa… Oh, jospa tietäisit kuinka kipeästi minuun koski ja mitkä tunnonvaivat sain, kun ymmärsin mikä hänellä oli ja kannoin hänet ylös niin säälittävän surkeana. Se on meidän syymme, me olemme valheilla erottaneet heidät… Kuinka? Antaisitko hänen kärsiä, etkö sanoisi mitään pelastaaksesi häntä!
Hubertine oli vaiti kuten Angélique äsken ja katsoi häneen vain vakailla, järkevillä silmillään, kalpeana murheesta. Mutta herkkätuntoinen Hubert, jonka tuo kärsivä rakkaus oli saattanut riistäytymään irti tavallisesta alistuvaisuudestaan, ei rauhottunut, vaan jatkoi kiihtyneenä, käsiään huitoen:
— No niin, sitten puhun minä, ja minä sanon hänelle että Félicien rakastaa häntä ja että olemme julmuudessamme estäneet hänet tulemasta pettämällä häntäkin… Jokainen hänen kyynelensä polttaa nyt minun sydäntäni. Se olisi murha, johon tuntisin itseni syypääksi… Minä tahdon että hän tulisi onnelliseksi, niin, onnelliseksi, maksoi mitä maksoi…
Hän oli tullut liki vaimoansa ja huusi julki kapinoivan hellyytensä, kiihtyen vielä enemmän Hubertinen surumielisestä äänettömyydestä.
— He rakastavat toisiansa, ja senvuoksi he ovat määrääjiä… Rakkaus on kaiken yläpuolella… Niin, maksoi mitä maksoi, onni on luvallinen ja laillinen.
Vihdoin Hubertinekin puhui verkkaisella äänellään, liikahtamattomana seisoen:
— Ettäkö tuo nuori mies siis saisi ottaa hänet? Ettäkö he saisivat mennä naimisiin vastoin meidän tahtoamme ja vastoin hänen isänsä tahtoa?… Siihen sinä siis heitä neuvot. Sinä luulet että he voisivat sitten olla onnelliset, että rakkaus on kylliksi…
Ja hän jatkoi pysähtymättä, samalla alakuloisella äänellä:
— Palatessani tulin hautausmaan sivu, ja heräävä toivo sai minut menemään sinne vielä kerran… Minä polvistuin vielä kerran sille paikalle, jota meidän polvemme ovat kuluttaneet, ja rukoilin siinä kauan.
Hubert oli kalvennut, hänen kiihkonsa hyytyi. Hän tunsi hyvin tuon taipumattoman äidin haudan, jolla he niin usein olivat itkeneet nöyrtyneinä, tottelemattomuuttaan soimaten, toivoen että vainaja armahtaisi heitä maan povesta. Ja he olivat viipyneet siellä tuntikausia siinä varmassa uskossa, että he saisivat itsessään tuntea tuon anteeksiannon, jos sitä heille koskaan suotiin. Heidän pyyntönsä ja odotuksensa kohdistuivat siihen, että heille syntyisi vielä lapsi, anteeksiannon lapsi; se olisi ainoa merkki, mistä he tietäisivät vihdoinkin saaneensa anteeksi. Mutta mitään ei ollut tullut, kylmä ja kuuro äiti jätti heidät siihen järkähtämättömään rangaistukseen, johon heidän ensimmäisen lapsensa kuolema oli heidät tuominnut, lapsen, jonka hän oli heiltä riistänyt ja vienyt mukanaan ja jota hän ei taipunut antamaan heille takaisin.
— Minä rukoilin kauan, toisti Hubertine, — minä kuuntelin eikö mitään vavahtaisi…
Hubertin katse kiintyi häneen tuskaisen kysyvänä.
— Eikä mitään! Ei mitään merkkiä tullut maasta, ei mitään vavahtanut minussa. Ah, se on lopussa, on jo liian myöhäistä, me olemme onnettomat omasta syystämme.
Silloin Hubert vavahti ja kysyi:
— Syytätkö minua?
— Kyllä, sinä olet syyllinen, ja minä myös tein itseni syylliseksi seuratessani sinua… Me olemme olleet tottelemattomat, ja se on turmellut koko meidän elämämme.
— Etkö sinä siis ole onnellinen?
— En, minä en ole onnellinen… Vaimo, jolla ei ole lasta, ei ole onnellinen… Rakkaus yksin ei riitä, rakkaudella täytyy olla myöskin siunaus.
Hubert oli vaipunut tuolille menehtyneenä, suuret kyynelet silmissä. Ei milloinkaan ollut hänen vaimonsa näin soimannut häntä heidän elämänsä varhaisesta haavasta. Ja Hubertine, joka muulloin niin pian heltyi ja alkoi lohduttaa, haavotettuaan häntä jollakin tahdottomalla viittauksella, katsoi nyt hänen kärsimystään liikkumattomana seisoen, tekemättä elettäkään, astumatta askeltakaan häntä kohti. Ja Hubert itki ja huusi nyyhkytystensä seasta:
— Oh, sinä tuomitset tuon lapsi-raukan, joka nukkuu ylhäällä huoneessaan… Sinä et tahdo että tuo nuori mies ottaisi hänet niinkuin minä otin sinut ja että hän joutuisi kärsimään mitä sinä olet kärsinyt.
Hubertine vastasi vain päännyökkäyksellä, täydestä ja yksinkertaisesta sydämensä vakaumuksesta.
— Mutta sanoithan itse, jatkoi Hubert, että se olisi tyttöraukallemme kuoleman isku… Soisitko siis hänen kuolevan?
— Soisin, mieluummin kuin elävän kurjaa elämää.
Hubert oli väristen noussut seisomaan, hän heittäytyi vaimonsa syliin ja molemmat nyyhkyttivät. He syleilivät toisiaan kauan. Vaimon täytyi nyt nojautua miehensä olkapäähän, saadakseen kylliksi rohkeutta. He erkanivat sulkeutuneina syvään, tuskalliseen äänettömyyteen, joka, jos Jumala niin tahtoi, saattoi merkitä heidän lapsensa kuolemaa.
Siitä päivästä lähtien täytyi Angéliquen pysyä huoneessaan. Hän tuli niin heikoksi ettei voinut laskeutua työhuoneeseen: hänen päätänsä rupesi heti pyörryttämään ja hänen jalkansa pettivät. Ensin hän vielä käveli ja huonekalujen turvin teki matkan aina parvekkeelle asti. Sitten hänen täytyi tyytyä menemään sängystä nojatuoliin. Matka oli pitkä ja uuvuttava, eikä hän uskaltanutkaan sille kuin aamuin ja illoin. Kuitenkin hän työskenteli yhtämittaa, kirjaillen liian raskaan korkokuvaompelun sijasta kukkia varjostetulla silkillä. Hän kirjaili niitä luonnon mukaan, jota varten hänellä oli kimppu hortensian ja samettihaavan kukkia, jotka olivat tuoksuttomia eivätkä häntä vaivanneet. Kukat olivat maljakossa, ja usein hän lepäsi kauan aikaa niitä katsellen, sillä kevyt silkkilankakin tuntui raskaalta hänen sormissaan. Kahdessa päivässä hän oli saanut ommelluksi vain yhden samettihaavan kukan, joka elävänä, tuoreena helotti silkkisatiinilla. Mutta hän ei voinut tulla toimeen ilman työtä, hän tahtoi pidellä neulaa viimeiseen hengenvetoon asti. Kärsimys kuihdutti häntä tehden hänet vieläkin hennommaksi, niin ettei hän ollut kohta muuta kuin puhdas ja kaunis liekki.
Mitä hyödytti taistella enää, kun Félicien ei häntä rakastanut? Hän kitui nyt kuolemaan siinä vakaumuksessa että Félicien ei häntä rakastanut, ei ehkä ollut milloinkaan rakastanut. Niin kauan kuin hänellä oli ollut voimia, oli hän taistellut sydäntään, terveyttään ja nuoruuttaan vastaan, jotka vaativat häntä rientämään rakastettunsa luokse. Mutta sitten kun hän oli tullut naulituksi tänne yhteen kohti, täytyi hänen alistua, kaikki oli lopussa,
Eräänä aamuna, kun Hubert asetteli häntä nojatuoliin, sovittaen hänen pienet, hervottomat jalkansa tyynylle, sanoi Angélique hymyillen:
— Ah, nyt minä ihan varmasti olen kiltti enkä juokse tieheni luvatta.
Hubert kiiruhti ulos huoneesta tukahtuneena, peljäten purskahtavansa itkuun.
XII.
Sinä yönä Angélique ei voinut nukkua. Unettomuus poltti hänen silmäluomiaan, vaikka hän oli niin äärimäisen heikko. Ja kun Hubertit olivat alhaalla menneet levolle ja keskiyö oli lähellä, nousi hän ylös, vaikka se vaatikin äärimäisiä ponnistuksia, sillä hänestä tuntui kuin hän kuolisi, jos hän vielä jäisi vuoteeseensa.
Häntä tukahdutti, hän veti ylleen aamunutun ja laahautui ikkunan luo, avaten sen sepiseljälleen. Oli kostea, lauha talvi-ilma. Sitten hän vaipui nojatuoliinsa, väännettyään ensin edessään olevalla pienellä pöydällä seisovan lampun sydäntä korkeammalle; lampun annettiin palaa hänen huoneessaan läpi yön. Pöydällä oli »Kultaisen legendan» vieressä hortensia- ja samettihaapakimppu, jota hän jäljensi. Ja palautuakseen jälleen elämään hän sai päähänsä ruveta työskentelemään. Hän veti ompelukehyksen luokseen ja ompeli joitakin pistoja harhailevilla käsillään. Hänen kirjailemansa ruusun punainen silkkilanka paistoi vereltä hänen valkoisten sormiensa välissä, se oli kuin hänen suoniensa veri, jonka viime tilkka valui pois pisara pisaralta.
Mutta vaikka hän oli kaksi tuntia kääntelehtinyt polttelevien lakanoitten välissä saamatta unta, ei hän ehtinyt kauankaan istua ennenkuin hänen silmäluomensa painuivat kiinni ja hän nukahti. Hänen päänsä valahti taaksepäin selkänojaa vasten, taipuen kevyesti oikeaa olkapäätä kohti. Silkkilanka oli yhä hänen liikkumattomissa käsissään, jotta olisi voinut luulla hänen yhä ompelevan. Hän nukkui lampunvalossa valkoisena ja rauhallisena, ja huone oli hänen ympärillään valkoisena ja hiljaisena kuin hauta. Suuri, kuninkaallinen vuode haalistuneine punertavine verhoineen näytti lampunvalossa vaalealta. Ainoastaan kirstu, piironki ja vanhat tammipuiset tuolit erottuivat mustina, muodostaen seinille kuin suruverhon. Hetket kuluivat, ja hän nukkui yhä rauhallisena ja valkoisena.
Vihdoin kuului ääntä. Ja parvekkeelle ilmestyi Félicien vapisevana ja laihtuneena kuten Angéliquekin. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet, hän syöksähti huoneeseen ja huomasi samassa Angéliquen, joka virui nojatuolissaan säälittävän kuihtuneena ja niin kauniina. Ääretön tuska kouristi hänen sydäntään, hän laskeutui polvilleen ja vaipui surumieliseen katseluun. Angéliquesta ei siis ollut jäljellä enempää, tuska oli hänet hävittänyt, niin ettei hän näyttänyt enää painavan mitään, vaan virui siinä rentona kuin höyhen, jonka tuuli pian lennättäisi pois. Hänen valoisassa uinunnassaan saattoi nähdä hänen kärsimyksensä ja alistumisensa. Hänessä ei ollut entistä muuta kuin hänen liljankaltainen suloutensa, kaltevilta olkapäiltä kohoava, hienosti kaartuva kaulansa ja kapeat kasvonsa, jotka olivat kirkastuneet kuin taivaaseen liitelevän neitsyen. Hiukset olivat enää pelkkää valoa, lumenpuhtoinen sielu hohti läpikuultavan, silkinhienon ihon alta. Hän oli kaunis kuin ruumiistaan vapautunut pyhimys, ja Félicien tuijotti häneen häikäistyneenä ja epätoivoisena, liikutuksesta liikkumattomana, yhteenliitetyin käsin. Angélique ei herännyt, Félicien katseli häntä yhä.
Félicienin huulilta tullut kevyt hengähdys oli varmaan hipaissut Angéliquen kasvoja, sillä yhtäkkiä hän avasi silmänsä aivan auki. Hän ei liikahtanut, vaan katseli vuorostaan Félicieniä hymyhuulin ikäänkuin unennäköä. Se oli Félicien, hän tunsi hänet, vaikka hän olikin muuttunut. Mutta hän luuli yhä vielä nukkuvansa, sillä hän näki Félicienin usein tällätavoin unissaan, mikä hänen herättyään teki hänen tuskansa yhä katkerammaksi.
Félicien oli ojentanut kätensä ja puhkesi puhumaan:
— Armas sielu, minä rakastan teitä… Minä kuulin teidän olevan sairaana ja riensin luoksenne… Tässä olen, minä rakastan teitä.
Angéliquea värisytti, hän siveli sormillaan vaistomaisesti silmäluomiaan. Félicien jatkoi:
— Älkää epäilkö enää… Minä olen tässä jalkainne juuressa ja minä rakastan teitä, minä rakastan teitä yhäti.
Silloin Angélique huudahti.
— Ah, te siinä olette!… Minä en enää odottanut teitä, ja te tulitte…
Haparoivilla käsillään hän oli tarttunut Félicienin käsiin tullen vakuutetuksi ettei se ollut mikään pettävä unikuva.
— Te rakastatte minua yhäti, ja minä rakastan teitä — ah! — enemmän kuin koskaan luulin voivani rakastaa!
Onnensa huumauksessa, ensi hetken ehdottomassa riemussa he unohtivat kaiken, heidän koko olemassaolonsa sisältyi siihen varmuuteen, että he rakastivat toisiaan ja sanoivat sen toisilleen. Eilispäivän kärsimykset ja huomispäivän vaikeudet olivat hävinneet. He eivät tienneet kuinka he jälleen olivat tulleet yhteen, mutta he olivat yhdessä, heidän ilokyyneleensä sekottuivat toisiinsa, he painautuivat toisiaan vastaan puhtaassa syleilyssä, Félicien säälin järkyttämänä, Angélique niin murheen kuihduttamana, ettei hänestä ollut Félicienin sylissä paljon muuta kuin henkäys. Hämmästyksensä lumoamana Angélique oli kuin halvaantunut, hän hymyili hervottomana ja onnellisena nojatuolinsa pohjassa voimatta hallita jäseniään, kohoutuen vain puoleksi, vaipuakseen jälleen takaisin ilonsa huumaamana.
— Ah, rakas seigneur, minun ainoa toivoni on täyttynyt: olen nähnyt teidät ennenkuin kuolen.
Félicien kohotti päänsä, tehden tuskaa osottavan eleen.
— Kuolette!… Mutta te ette saa kuolla! Minähän olen täällä, ja minä rakastan teitä.
Angélique hymyili taivaallisesti.
— Ah, minä voin kuolla, kun te rakastatte minua. Se ei pelota minua enää, minä nukahdan näin teidän olkapäähänne nojaten… Sanokaa vielä että rakastatte minua.
— Minä rakastan teitä, niinkuin rakastin teitä eilen ja niinkuin tulen rakastamaan teitä huomenna… Älkää epäilkö sitä milloinkaan, se kestää ikuisesti.
— Niin, ikuisesti me rakastamme toisiamme.
Angélique katseli haltioituneena eteensä valkoiseen huoneeseen. Mutta vähitellen hän ikäänkuin heräsi, tullen totiseksi. Hän alkoi jälleen ajatella keskellä huumaavaa onneaan. Ja tosiseikat hämmästyttivät häntä.
— Jos te rakastatte minua, niin minkätähden ette ole tullut ennemmin?
— Teidän vanhempanne sanoivat minulle, ettette te enää rakastanut minua. Minäkin olin silloin vähällä kuolla… Mutta sitten kun sain kuulla teidän olevan sairaana, päätin yrittää luoksenne joka tapauksessa, vaikka minut ajettaisiin ulos tästä talosta, johon minua ei laskettu sisälle.
— Äitini sanoi minulle samoin, ettette te enää minua rakastanut, ja minä uskoin äitiäni… Minä olin nähnyt teidät tuon neidin seurassa ja minä ajattelin että te olitte taipunut monseigneurin tahtoon.
— Ei, minä vain odotin. Mutta minä olen ollut tarmoton, minä olen pelännyt häntä.
Syntyi hiljaisuus. Angélique oli suoristautunut. Hänen kasvonsa muuttuivat ankariksi, suuttumus rypisti hänen otsaansa.
— Meitä on siis petetty molempia, meille on valehdeltu, jotta olisi saatu meidät erotetuksi toisistamme… Me rakastimme toisiamme ja meitä on kidutettu, meidät on oltu vähällä tappaa molemmat… No niin, se on katalaa, ja se on päästänyt meidät valastamme. Me olemme vapaat.
Raivoisa halveksiminen oli nostanut hänet seisoalleen. Hän ei tuntenut enää sairauttaan, tuo intohimon ja ylpeyden herääminen palautti hänen voimansa. Hän oli luullut unelmaansa kuolleeksi ja olikin löytänyt sen jälleen elävänä ja säteilevänä! Hän saattoi nyt sanoa itselleen, etteivät he olleetkaan tehneet itseään arvottomiksi rakkaudelle, vaan että syy oli muiden! Hän tunsi suurentuvansa, hän tiesi voittonsa vihdoinkin olevan varman, ja se saattoi hänet haltioihinsa ja nostatti hänet lopulliseen kapinaan.
— No niin, lähtekäämme! sanoi hän vain.
Ja hän käveli huoneessaan urheana, täynnä tarmoa ja tahdonvoimaa. Hän valitsi jo vaipan, jolla hän verhoisi hartiansa. Pään peitteeksi riittäisi pitsiliina.
Félicien oli huudahtanut onnesta, sillä Angélique oli itsestään päätynyt juuri siihen, mitä hän hartaimmin halusi. Hänen ainoana ajatuksenaan oli ollut tämä karkaaminen, mutta hän ei ollut rohjennut sitä esittää. Oh, että he voisivat yhdessä paeta kauas pois ja tehdä äkkilopun kaikista ikävyyksistä ja vastuksista! Ja ihan samassa hetkessä, joten harkitsemisen ristiriidatkin välttyivät!
— Niin, lähtekäämme, rakas sielu, sanoi hän, — lähtekäämme heti. Minä tulin teitä noutamaan, minä tiedän mistä saamme ajoneuvot. Ennen päivänkoittoa me olemme kaukana, niin kaukana ettei kukaan voi meitä saavuttaa.
Angélique veti auki laatikoita ja sulki ne jälleen kiivaasti ottamatta niistä mitään. Hänen haltioitumisensa kasvoi yhä. Kuinka! Hän oli kiduttanut itseään viikkokausia, koettanut ajaa häntä pois muistostaan ja luullut siinä onnistuneensakin! Eikä hän kuitenkaan ollut päässyt siinä sen pitemmälle, tuo kamala työ oli alotettava aina alusta! Ei, hän ei olisi koskaan jaksanut sitä suorittaa. Kun he kerran rakastivat toisiaan, niin olihan kaikki varsin yksinkertaista: he menisivät toisilleen, eikä mikään voima voisi heitä enää erottaa.
— Kuulkaa, mitä minun pitää ottaa mukaani?… Oh, kuinka typerä minä olin lapsellisine epäilyksineni. Kun ajattelen, että he ovat alentuneet valehtelemaankin! Niin, eivät he olisi lähettäneet sanaa teille, vaikka minä olisin kuollut!… Tarvitseeko ottaa liinavaatteita ja pitovaatteita, mitä? Tässä on lämpimämpi puku… Ja he olivat ajaneet minun päähäni jos minkälaisia ajatuksia ja pelkoja. Tämä on hyvä ja tämä on paha, tätä sinun tulee tehdä ja tätä sinun ei tule tehdä, kaikki niin mutkikasta että joutuu ihan pyörälle päästään. He valehtelevat aina, se mitä he sanovat, ei ole totta: ihminen on onnellinen vain silloin, kun elää ja rakastaa ja saa vastarakkautta… Teidän on rikkaus, kauneus ja nuoruus, ja minä annan itseni teille ainaiseksi ja kokonaan, ja minun ainoa iloni on teissä, ja te saatte tehdä minulle mitä tahdotte.
Hän riemuitsi, hänessä leimahtivat ilmituleen kaikki kiihkeät perinnäisvaistot, joitten luultiin jo kuolleen. Hän oli kuin keskellä huumaavan soiton pauhinaa. Hän näki heidän kuninkaallisen lähtönsä: tämä ruhtinaitten poika vei hänet pois, tehden hänet kaukaisen valtakunnan kuningattareksi; ja hän seurasi häntä riippuen hänen kaulassaan, leväten hänen rinnoillaan sellaisessa tietämättömän intohimon väristyksessä, että koko hänen ruumiinsa tuntui siitä raukeavan. Ei olisi enää mitään muuta kuin he kahden, he kiitäisivät pois hevosten nelistäessä täyttä jalkaa, häviäisivät tietämättömiin syleillen toisiaan!
— En ota mukaani mitään, eikö niin?… Mitä minä niillä tekisin?
Félicien paloi malttamattomuudesta, hän oli jo ovella.
— Ei mitään… Lähtekäämme pian.
— Niin, lähtekäämme vain.
Ja Angélique oli myös jo ovella. Mutta hän kääntyi ympäri, hän tahtoi heittää vielä viimeisen silmäyksen huoneeseen. Lamppu paloi yhä vienolla, kalpealla valollaan, hortensia- ja samettihaapakimppu kukoisti yhä, ja koruompelukehyksen keskellä helotti kirkasvärinen kukka keskeneräisenä, mutta sentään elävänä, näyttäen kuin odottavan häntä. Eikä huone ollut milloinkaan näyttänyt hänestä niin valoisalta; seinät olivat valoisat, vuode oli valoisa, ilma oli kuin valoisan hengityksen täyttämä.
Angéliquessa tuntui jotakin horjahtavan, hänen täytyi nojautua tuolin selustaan.
— Mikä teillä on? kysyi Félicien huolestuneena.
Angélique ei vastannut, hänen oli vaikea hengittää. Hänet valtasi puistatus, hänen jalkansa pettivät ja hänen täytyi istuutua.
— Älkää olko huolissanne, ei se ole mitään… Kunhan ensin lepään hetkisen, niin lähdemme.
He olivat vaiti. Angélique katseli huonetta ikäänkuin hän olisi unohtanut sinne jonkin kallisarvoisen esineen, tietämättä itsekään mikä se oli. Hänessä heräsi kaipaus, ensin kevyenä, mutta tullen sitten yhä raskaammaksi, niin että se vähitellen alkoi ahdistaa hänen rintaansa. Hän oli unohtanut itsensä. Kaikki tuo valkoinenko se häntä näin pidätti? Hän oli aina rakastanut valkoista, hän oli anastanut valkoiset silkkilangan pätkätkin saadakseen ihailla niitä salaa.
— Vielä vähän, vielä vähän aikaa, rakas seigneur, sitten lähdemme.
Mutta hän ei koettanutkaan enää nousta. Félicien oli levottomana laskeutunut polvilleen hänen eteensä.
— Kärsittekö te? Enkö voi tehdä mitään, jotta teidän olisi helpompi? Jos teillä on kylmä, niin otan teidän pienet jalkanne käsiini ja lämmitän niitä, kunnes voitte niillä vaikka juosta.
Angélique pudisti päätään.
— Ei, ei, minulla ei ole kylmä, kyllä minä voin kävellä. Odottakaahan hetkinen, yksi ainoa hetkinen.
Félicien näki selvästi että näkymättömät siteet kietoutuivat hänen jäsentensä ympäri ja kiinnittivät hänet tänne niin lujaan, että jonkun hetken perästä hänen ehkä olisi mahdotonta saada Angéliquea riistetyksi irti täältä. Ja hän ajatteli että jollei hän saisi häntä lähtemään heti, niin hänellä olisi huomenna edessään välttämätön taistelu isäänsä vastaan ja heidän väliensä lopullinen rikkoutuminen, jonka pelko oli pidättänyt häntä ratkaisevasta askeleesta jo viikkokausia. Silloin hän alkoi pyytää yhä innokkaammin, rukoillen kiihkeästi:
— Tulkaa, tiet ovat nyt pimeitä, vaunut kiidättävät meitä halki synkän yön; ja me riennämme yhä eteenpäin, yhä eteenpäin, keinuen, uinuen toistemme sylissä kuin untuvapeitteeseen kiedottuina, tarvitsematta peljätä yön viileyttä; ja kun päivä nousee, niin me jatkamme matkaa päivänpaisteessa yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes saavumme siihen maahan, jossa saamme olla onnelliset… Ei kukaan tunne meitä siellä, ja me elämme piilossa jonkun suuren puutarhan sopukassa, eikä meillä ole muuta huolta kuin rakastaa toisiamme päivä päivältä yhä enemmän. Siellä on kukkia, jotka ovat suuria kuin puut, ja hedelmiä, jotka ovat makeampia kuin hunaja. Emmekä me tarvitse mitään elääksemme sen ikuisen kevään keskellä, me elämme suudelmistamme, rakas, armas sieluni!
Angéliquea värisytti tuo hehkuva rakkaus, joka kuumana huokui hänen kasvojaan vasten. Hänen koko olemuksensa riutui tuossa luvatun onnen tuulahduksessa.
— Ah, aivan kohta, heti paikalla!
— Sitten, jos väsymme matkustelemiseen, palaamme tänne, kohotamme jälleen Hautecoeurin linnan muurit ja vietämme siinä lopun elämäämme. Se on minun unelmani… Me panemme siihen vaikka kaiken omaisuutemme, jos niin vaatii. Linnotustorni hallitsee jälleen molempia laaksoja. Me asumme loistohuoneissa Davidin tornin ja Kaarle Suuren tornin välissä. Koko jättiläisrakennus valleineen, asuinrakennuksineen, kappeleineen rakennetaan uudelleen samaan asuun kuin mahtavuutensa päivinä, varustetaan kaikella entisaikojen alkuperäisellä ylellisyysloistolla… Ja minä tahdon että me viettäisimme siinä muinaisaikaista elämää, te olisitte ruhtinatar, minä ruhtinas, ja meillä olisi seurue asemiehiä ja hovipoikia. Viidentoista jalan vahvuiset muurit erottaisivat meidät maailmasta, me eläisimme tarujen ajassa… Aurinko vaipuu kukkulain taakse, me palaamme metsästysretkeltä ratsastaen suurilla, valkoisilla hevosilla, ja kylien asukkaat osottavat polvillaan meille kunnioitustaan. Torvi kajahtaa, nostosilta laskeutuu alas. Kuninkaita on illoin vieraina pöydässämme. Vuode, jolle vaivumme yöksi, on korokkeella kunniakatoksen alla kuin valtaistuin. Soiton kaikuessa kaukaa vienoin sävelin me nukahdamme sylitysten keskelle kultaa ja purppuraa.
Angélique värjyi, hymyillen ylpeästä riemusta, taistellen tuskia vastaan, jotka palasivat ja ottivat hänet valtaansa ja pyyhkäisivät hymyn hänen kärsiviltä huuliltaan. Ja kun hän tiedottomalla kädenliikkeellä karkotti houkuttelevat näyt, kiihtyi Félicien kahta tulisemmaksi, koettaen epätoivoissaan temmata hänet syliinsä.
— Oi, tulkaa! Oi, tulkaa omakseni… Paetkaamme, unhottakaamme kaikki onnessamme.
Angélique riistäytyi äkkiä irti, vaistomaisesti vastustaen. Ja syöksähtäen seisoalleen hän puhkesi puhumaan:
— Ei, ei, minä en voi, minä en voi enää!
Kuitenkin hän samalla voihki, sillä taistelu riehui vielä hänen sydämessään. Hän jatkoi epäröiden ja soperrellen:
— Minä rukoilen teitä, säälikää minua, älkää pakottako minua, odottakaa… Minä tahtoisin niin hartaasti seurata kehotustanne näyttääkseni että rakastan teitä, tahtoisin paeta käsivarrellanne kaukaisiin maihin ja asua kanssanne kuninkaallisesti unelmienne linnassa. Se tuntui minusta niin helpolta, minä olin niin usein suunnitellut mielessäni pakoamme … ja nyt, kuinka se on käsitettävä? Nyt se tuntuu minusta mahdottomalta. On kuin ovi olisi yhtäkkiä muurattu kiinni enkä minä voisi mennä ulos.
Félicien tahtoi huumata hänet uudestaan, mutta hän vaiensi hänet kädenliikkeellä.
— Ei, älkää puhuko enempää… Kuinka kummallista! Sitä mukaa kuin te puhutte minulle niin suloisia ja helliä sanoja, joitten pitäisi minut voittaa, valtaakin minut pelko, kauhu jäädyttää minut… Hyvä Jumala, mikä minulle oikein on tullut? Teidän sananne karkottavat minut luotanne. Jos te jatkatte, niin en voi enää teitä kuunnella, teidän täytyy lähteä… Odottakaa, odottakaa vähän.
Hän käveli hitaasti pitkin huonetta koettaen tointua, ja Félicien seisoi silläaikaa liikkumattomana, epätoivoissaan.
— Olin luullut, jatkoi Angélique, — etten enää teitä rakastaisi, mutta se oli varmaankin vain uhmailua, sillä kun äsken näin teidät jalkaini juuressa, niin sydämeni sylkähti, ja ensimmäinen mielijohteeni oli seurata teitä orjananne… Mutta jos rakastan teitä, niin miksi teidän sananne pelottavat minua? Ja mikä se on, joka estää minua jättämästä tätä huonetta, ikäänkuin näkymättömät kädet pitäisivät kiinni koko ruumiistani, jokaisesta pääni hiuksesta?
Hän oli pysähtynyt vuoteen eteen, palasi sitten piironkia kohti ja kävi tällä tavoin kaikkien muittenkin huonekalujen edessä. Varmasti yhdistivät niitä salaiset siteet hänen olentoonsa. Varsinkin valkeat seinät ja laaja taitekatto kietoivat hänet viattomuuden vaippaan, josta hän ei olisi voinut luopua kuin kyynelin. Tästälähtien oli kaikki tämä muodostava osan hänen olemuksestaan; ympäristö oli siirtynyt häneen. Ja hän käsitti sen vielä paremmin tultuaan ompelukehyksensä luokse, joka oli jäänyt lampun alle pöydän viereen. Hänen sydämensä suli, kun hän katsoi alotettua silkkikukkaa, jota hän ei koskaan tulisi päättämään, jos hän poistuisi tällä rikollisella tavalla. Hänen mieleensä muistuivat monet työssä vietetyt tyvenet, onnelliset vuodet ja niihin liittyvä pitkäaikainen tottumus rauhaan ja rehellisyyteen, jolle rikoksen ajatuskin oli vastenmielinen. Koruompelijain pieni, vilpoinen talo ja se työteliäs ja puhdas elämä, jota hän siinä vietti syrjässä maailmasta, olivat joka päivä muuttaneet hiukan hänen suoniensa verta.
Mutta kun Félicien näki ympäristön täten vallottavan hänet takaisin, tunsi hän tarvetta jouduttaa lähtöä.
— Tulkaa, sanoi hän, hetket kuluvat, kohta emme enää ehdi.
Silloin Angéliquelle valkeni täydellisesti, ja hän huudahti:
— On jo liian myöhäistä… Näettehän, etten voi seurata teitä. Minussa oli ennen muinoin intohimoinen ja ylpeä olento, joka olisi kietonut käsivartensa teidän kaulaanne, jotta te veisitte hänet mukananne. Mutta jokin on minut muuttanut, minä en tunne enää itseäni… Ettekö kuule, kuinka kaikki tässä huoneessa huutaa minua jäämään? Ja kuuliaisuus on tullut minulle iloksi.
Puhumatta enempää ja antautumatta väittelyyn Félicien koetti taluttaa häntä kuin vastahakoista lasta. Mutta Angélique väisti häntä, paeten ikkunaa kohti.
— Älkää, minä pyydän! Äsken minä olisin seurannut teitä. Mutta se oli viimenen uhmanpuuska. Vähitellen, minun tietämättäni on varmaan kaikki se nöyryys ja alistuvaisuus, mitä minulle on opetettu, kokoontunut täyteen määräänsä. Ja joka kerta kun perisyntini on palannut minua kiusaamaan, onkin taistelu ollut vähemmän ankara ja minä olen saanut helpommin voiton itsestäni. Mutta nyt se on päättynyt, minä olen voittanut itseni… Oi, rakas seigneur, minä rakastan teitä niin syvästi! Älkäämme tehkö mitään onneamme vastaan. Ollakseen onnellinen täytyy alistua.
Ja kun Félicien astui vielä askeleen lähemmäksi, oli Angélique avonaisen ikkunan edessä parvekkeella.
— Ette suinkaan tahdo pakottaa minua syöksymään tästä alas… Kuulkaa toki, ymmärtäkää että ympäristö on minun puolellani. Esineet ovat puhelleet minulle jo kauan; minä kuulen ääniä, enkä ole koskaan kuullut niitten puhuvan näin kovaa… Kuunnelkaa! Koko Mariantarha kehottaa minua olemaan turmelematta elämääni ja teidän elämäänne suostumalla tulemaan omaksenne vastoin teidän isänne tahtoa. Tuo laulava ääni on Chevrotten, se on niin kuulakas ja viileä että se tuntuu valaneen minuun kristallikirkkaan puhtautensa. Tuo syvä, hellä, mumiseva ääni tulee koko tarhan alueelta; ruohoista, puista, koko tuon pyhän sopukan rauhallisesta elämästä, joka koettaa edistää minun oman elämäni rauhaa. Ja ääniä tulee vielä kauempaakin, piispankartanon jalavista, koko tuosta lehväpiiristä, jonka pieninkin oksa tuntee osanottoa minua kohtaan, toivoen minun voittavan… Sitten — kuuletteko? — tuo suuri ylinnä kuuluva ääni on vanha ystäväni tuomiokirkon, joka on minua opettanut olla ikuisesti valveilla läpi yön. Jokainen sen kivi, kaikki sen ikkunapylväät, tukimuurien pienoistornit ja kuoriholvin nojapatsaat kuiskivat selvää kieltä, jota minä ymmärrän. Kuulkaahan, kuinka ne sanovat, että kuolemassakin jää toivo. Kun on nöyryyttänyt itsensä, niin rakkaus jää pysymään ja riemuitsee… Ja vielä — kuulettehan? — itse ilmakin on täynnä henkien kuiskinaa; minun neitsyt-toverini saapuvat näkymättömänä parvena. Kuulkaa, kuulkaa!
Hän hymyili, käsi kohotettuna kuin syvässä odotuksessa. Koko hänen olemuksensa oli noitten hajanaisten henkäysten tenhon vallassa. Kuten ennen lapsuudessaan, loihti hänen mielikuvituksensa esiin Legendan neitsyet; ne tulivat salaperäisenä parvena pöydällä olevasta yksinkertaisen hartailla kuvilla kaunistetusta vanhasta kirjasta. Ensin Agnes hiuksiinsa verhottuna, sormessaan Paulinus-papin kihlasormus. Sitten kaikki muut, Barbara tornissaan, Genoveva karitsainsa seuraamana, Cecilia viuluineen, Agata irtireväistyine rintoineen, Elisabet teitten varsilla kerjäävänä, Katariina oppineitten väittelyssä voittavana. Ihmeen voimasta tulee Lucia niin painavaksi, ettei tuhat miestä eikä viisi paria härkiä saa vedetyksi häntä huonoon paikkaan. Maaherra, joka tahtoo suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Ja kaikki leijailevat selkeässä yössä hohtavan valkoisina, rinnassa vielä kiduttajain pistämät haavat, joista veren asemesta juoksee maitoa. Ilma hohtaa niitä täynnä, ne kirkastavat pimeyden tähtivirran tavoin. Ah, kuinka suloista olisi kuolla rakkaudesta niinkuin he, kuolla loistavan valkoisena neitsyenä puolison ensi suudelmaan!
Félicien oli lähestynyt häntä ja sanoi:
— Angélique, minä olen olemassa todellisuudessa, ja te hylkäätte minut unelmain takia…
— Unelmain! kuiskasi Angélique.
— Sillä jos henkiä ja haamuja on teidän ympärillänne, niin te olette ne itse luonut… Tulkaa, älkää panko enää esineisiin mitään itsestänne, niin ne ovat vaiti.
Angélique teki haltioituneen eleen.
— Oi, ei! Minä tahdon että ne puhuisivat, puhuisivat yhä kovemmin! Niissä on minun voimani, ne antavat minulle rohkeutta teitä vastustaa… Se on armo, eikä se ole koskaan ennen vuotanut ylitseni näin voimakkaana. Jollei se olisikaan muuta kuin unelma, jonka olen itse valanut ympäristööni ja joka palaa nyt vuorostaan luokseni, niin mitä sillä on väliä! Se pelastaa minut ja vie minut tahrattomana harhojen keskeltä… Oi, luopukaa, olkaa kuuliainen kuten minäkin. Minä en tahdo seurata teitä.
Niin heikko kuin hän olikin, seisoi hän suoraksi ojentuneena, päättäväisenä ja voittamattomana.
— Mutta teitä on petetty, jatkoi Félicien, — on alennuttu halpamaisiin valheisiinkin koetettaessa erottaa meitä toisistamme!
— Toisten rikos ei tuota anteeksiantoa meidän rikoksellemme.
— Ah, teidän sydämenne on kylmennyt minulle, te ette rakasta minua enää.
— Minä rakastan teitä, ja minä taistelen teitä vastaan ainoastaan rakkautemme ja onnemme nimessä… Kun vain saatte isänne suostumuksen, niin olen valmis teitä seuraamaan.
— Te ette tunne isääni. Jumala yksin voisi saada hänet taipumaan…
Onko siis kaikki lopussa? Jos isäni määrää minut menemään naimisiin
Claire de Voincourtin kanssa, pitääkö minun siis häntä totella?
Tämä viime isku sai Angéliquen horjumaan. Hän ei voinut pidättää valitusta:
— Tämä on liikaa… Minä rukoilen teitä, menkää pois älkääkä olko julma… Mitävarten tulittekaan? Minä olin alistunut ja mukauduin siihenkin ettette te minua rakastaisi. Ja nyt kun te rakastatte minua, alkaa minun kidutukseni uudelleen!… Kuinka minä voin nyt enää elää?
Félicien luuli että hänen päätöksensä alkoi heikontua ja toisti:
— Jos isäni vaatii minua menemään naimisiin hänen kanssaan…
Angélique karkaisi itsensä tuskaa vastaan, ja vaikka hänen sydäntään vihloikin, jaksoi hän kuitenkin pysyä vielä pystyssä. Sitten hän siirtyi pöydän viereen, ikäänkuin antaakseen hänelle tietä, ja lausui:
— Menkää naimisiin hänen kanssaan. Olkaa kuuliainen.
Félicien seisoi nyt vuorostaan ikkunan edessä valmiina lähtemään, koska
Angélique käski hänen mennä.
— Mutta se tuottaa teille kuoleman! huudahti hän.
Angélique oli tyyntynyt, hän kuiskasi hymyillen:
— Oh, se on jo puoleksi tullut.
Vielä hetkisen katseli Félicien häntä, kun hän seisoi siinä niin vaaleana ja kuihtuneena, kevyenä kuin höyhen jonka tuulenhenkäys voi puhaltaa pois. Sitten hän teki raivoisan päättäväisen eleen ja hävisi pimeään yöhön.
Kun häntä ei enää näkynyt, vaipui Angélique nojatuolin selustaa vasten ja ojensi epätoivoisena kätensä pimeyttä kohti. Valtavat nyyhkytykset tärisyttivät hänen ruumistaan ja tuskan hiki peitti hänen kasvonsa. Hyvä Jumala! Kaikki oli lopussa, hän ei saisi nähdä häntä koskaan enää. Hän oli jälleen sairas ja heikko, jalat lyyhistyivät hervottomina hänen altaan. Suurella vaivalla hän pääsi vuoteellensa, johon hän vaipui voittoisana ja menehtyneenä. Seuraavana aamuna hänet tavattiin siitä kuolemaisillaan. Lamppu oli sammunut itsekseen aamun koitteessa, huoneen täyttyessä riemuisalla valkeudella.