XIII.
Angélique oli kuolemaisillaan. Oli kirkas kevättalvinen aamu noin kello kymmenen tienoissa. Ilma oli kirpeä ja taivas loisti selkeänä iloisessa päiväpaisteessa. Haalistuneen punertavilla verhoilla varustetussa suuressa, kuninkaallisessa vuoteessaan Angélique makasi liikkumattomana, tajuttomana edellisestä illasta saakka. Hän makasi selällään suoraksi ojentuneena, norsunluunvalkoiset kädet hervottomina lakanalla, silmät ummessa. Hänen hienopiirteiset, hiusten kultakehän ympäröimät kasvonsa olivat tulleet yhä ohuemmiksi. Jolleivät hänen huulensa olisi hiljaa huokuneet, olisi häntä luullut jo kuolleeksi.
Edellisenä päivänä oli Angélique, tuntien olevansa hyvin heikko, ripittänyt itsensä ja nauttinut Herran ehtoollista. Kunnon pastori Cornille oli kello kolmen aikaan tuonut hänelle pyhän aterian. Illemmalla, kun kuoleman kankeus vähitellen hiipi hänen jäseniinsä, hän alkoi hartaasti haluta viimeistä voitelua, tuota taivaallista lääkettä, joka on määrätty sielun ja ruumiin parannukseksi. Ennenkuin hän oli mennyt tiedottomaksi, oli hän viimeiseksi sanakseen miltei kuulumattomalla kuiskauksella ilmaissut Hubertinelle haluavansa pyhää voitelua, — oi aivan heti, niin kauan kuin vielä ehtisi. Mutta ilta oli jo myöhä, oli jääty odottamaan päivää, ja abotti, jolle oli lähetetty sana, oli pian saapuva.
Kaikki oli valmiina, Hubertit viimeistelivät vielä huonetta. Iloinen päiväpaiste, joka näin aamusella tulvi sisään ikkunoista, täytti huoneen säihkyvällä valolla, kirkastaen alastomat seinät huikaisevan puhtaiksi. Pöytä oli peitetty valkoisella liinalla. Kahden puolen ristiinnaulitunkuvaa paloivat siinä vahakynttilät salista tuoduissa hopeaisissa kynttiläjaloissa. Vielä oli siinä vihkivettä ja vihkiveden huiskin, vesikannu maljoineen ynnä pyyhinliina, kaksi valkoista posliinilautasta, joista toisessa oli vanuhöytyjä ja toisessa valkoisia paperitötteröitä. Oli juostu kaikki alakaupungin kasvihuoneet löytämättä muita kukkia kuin ruusuja, suuria valkoisia ruusuja, jotka reunustivat pöytää valkoisten pitsiröyhelöitten tavoin. Ja tämän runsaan valkeuden keskellä Angélique makasi kuolevana, hengittäen yhä kevyttä huountaansa silmät suljettuina. Aamukäynnillään oli lääkäri sanonut, ettei hän voinut elää iltaan asti. Hän saattaisi loppua millä hetkellä tahansa, ehkä tulematta enää tuntoihinsakaan. Ja Hubertit odottivat. Sen täytyi tapahtua, vaikka se kysyikin heiltä kyyneliä. Jos he olivatkin tieten tahtoen valmistaneet tätä kuolemaa, pitäen sitä lapselleen parempana kuin uhmaa ja kapinaa, niin he olivat tahtoneet sitä vain siksi että Jumalakin sitä tahtoi. Nyt se oli jo heidän valtapiirinsä ulkopuolella, he eivät voineet muuta kuin alistua. He eivät katuneet mitään, mutta tuska raatoi heidän sydänjuuriaan. Siitä saakka kun hän oli maannut tuossa tuskissaan, olivat he hoitaneet häntä kieltäytyen ottamasta vastaan vierasta apua. Vielä tänä viime hetkenäkin he olivat yksin ja odottivat.
Hubert meni koneellisesti avaamaan kaakeliuunin luukun, joka kirahti kuin valittaen. Oli jälleen hiljaista. Ruusut riutuivat leppoisassa lämpimässä. Hubertine oli jonkun hetken kuunnellut kirkosta seinän läpi kaikuvia ääniä. Kellon kumahdus värähdytti vanhoja kiviseiniä; pastori Cornille lähti varmaan kirkosta pyhät öljyt mukanaan; ja Hubertine laskeutui alas ollakseen häntä vastassa ulko-ovella. Kului joku tuokio, ja mumiseva ääni täytti porrastornin ahtaan käytävän. Sitten Hubert, seisoessaan lämpimässä huoneessa, hämmästyi ja alkoi väristä, harras kunnioitus ja samalla toivokin saivat hänet vaipumaan polvilleen.
Odotetun vanhan pastorin sijasta astuikin huoneeseen monseigneur, puettuna pitsiseen kuorikaapuun, sinipunerva stola hartioillaan, kädessään hopeinen astia, missä oli sairaitten öljy, jonka hän oli itse siunannut kiristuorstaina. Hänen kotkansilmänsä katsoivat suoraan eteensä, hänen kauniilla, kalpeilla, paksujen valkoisten kiharain kehystämillä kasvoillaan oli ylevä majesteettisuus. Hänen jäljessään tuli pastori Cornille yksinkertaisessa pappis-asussaan, ristiinnaulitunkuva kädessä ja käsikirja toisessa kainalossa.
Pysähtyen hetkiseksi ovelle lausui piispa vakavalla äännellä:
— Pax huic domui.
— Et omnibus habitantibus in ea, vastasi pappi matalammalla äänellä.
Kun he olivat astuneet huoneeseen, tuli Hubertinekin sisään heidän jäljessään, hänkin liikutuksesta vavisten, ja polvistui miehensä viereen. He kumartuivat kumpikin syvään kädet ristissä ja rukoilivat kaikesta sielustaan.
Angéliquen luona käyntinsä jälkeisenä päivänä oli Félicienillä ollut kiivas kohtaus isänsä kanssa. Jo heti aamulla oli hän syöksynyt isänsä luo itse rukouskappeliin, missä tämä oli vielä rukoilemassa, vietettyään jälleen yönsä hirveässä kamppailussa eloonheräävää entisyyttä vastaan. Tuo kunnioittava poika, joka siihen asti oli ollut pelon köyristämä, oli nyt kuohahtanut kauan pidätettyyn uhmaan; ja kun nuo kaksi miestä, joitten suonissa virtasi sama tulinen veri, iskivät toisiaan vastaan, syntyi siitä ankara kohtaus. Vanhus oli noussut rukousjakkaraltaan, veri oli heti syöksähtänyt hänen poskilleen ja hän kuunteli mykkänä, ylpeän itsepäisenä. Nuori mies purki sydämensä samoin liekehtivin poskin, puhuen vähä vähältä kohoavalla, soimaavalla äänellä. Hän sanoi että Angélique oli sairaana kuoleman kielissä, hän kertoi kuinka hän pelottavassa hellyyden puuskassa oli esittänyt että he karkaisivat yhdessä, ja kuinka Angélique oli kieltäytynyt häntä seuraamasta osottaen pyhimysmäistä itsensäkieltämistä ja siveyttä. Jos annettaisiin kuolla tuon kuuliaisen lapsen, joka ei tahtonut ottaa häntä muutoin kuin hänen isänsä kädestä, eikö se olisi samaa kuin murha? Kun hänellä vihdoinkin olisi ollut mahdollisuus saada hänet ynnä hänen arvonsa ja rikkautensa, oli hän kieltäytynyt ja taistellut vastaan, voittaen oman sydämensä. Ja Félicien rakasti häntä myöskin kuollakseen, hän soimasi itseään siitä ettei hän ollut siellä hänen vieressään kuollakseen hänen kanssaan samaan hengenvetoon! Voitiinko olla niin julmia että tahdottiin heidän molempien surkeasti tuhoutuvan? Oh, mitä merkitsi sukuylpeys, rikkauden kunnia ja tahdon peruuttamattomuus, kun ei ollut kysymyksessä enempää kuin tehdä kaksi ihmistä onnellisiksi? Ja hän väänteli vapisevia, ristissä olevia käsiään, ollen poissa suunniltaan, hän kerjäsi suostumusta rukoillen, uhaten. Mutta piispa ei saanut avatuksi huuliaan muuta kuin vastatakseen hänelle tuolla kaikkivoipaisuutensa sanalla: Ei koskaan!
Silloin Félicien raivoisassa uhmassaan oli hourinut, purkaen raivoaan ilman minkäänlaista sääliä. Hän puhui äidistään. Se oli hänen äitinsä, sanoi hän, joka oli noussut ylös hänessä vaatiakseen intohimolleen sen oikeuksia. Hänen isänsä ei siis ollut rakastanut vaimoansa, hän oli siis ollut iloinen hänen kuolemastaan, koska hän osotti tällaista tylyyttä niille, jotka rakastivat toisiaan ja tahtoivat elää? Mutta turhaan hän jäädyttäisi itsensä uskonnon kieltäymyksiin, sillä hänen vaimonsa tulisi häntä painajaisena kiduttamaan, koska hän kidutti sitä lasta, joka heidän avioliitostaan oli syntynyt. Hän eli ja oli yhä vielä olemassa ja hän tahtoi elää vielä lapsensa lapsissa, ainiaan; ja hänen isänsä surmasi hänet uudelleen, kieltäessään tältä lapselta hänen valitun morsiamensa, sen jonka olisi jatkettava sukua. Ihminen ei voinut vihkiytyä kirkolle, sitten kun hänet oli kerran vihitty naisen puolisoksi. Isä seisoi yhä liikkumattomana, pelottavassa äänettömyydessään suurena kuin jättiläinen, ja Félicien syyti nämä herjaavat ja murhaavat sanat vasten hänen kasvojaan. Sitten hän kauhuissaan pakeni hoippuen huoneesta.
Yksin jäätyään monseigneur kääntyi horjuen ympäri ja lyyhistyi polvilleen rukousjakkaralle, kuin olisi saanut veitsenpiston suoraan rintaansa. Kamala korahdus pusertui hänen kurkustaan. Oh, tätä sydämen kurjuutta, tätä voittamatonta lihan heikkoutta! Hän jumaloi tuota naista, tuota alati ylösnousevaa vainajaa yhtä kiihkeästi kuin ensimmäisenä iltana, jolloin hän oli suudellut hänen valkeita, pieniä jalkojaan. Ja hän jumaloi tätä poikaa, kuin olisi hän ollut osa hänen vaimostaan, kappale hänen elämäänsä, jonka hän oli hänelle jättänyt. Ja hän jumaloi tuota nuorta tyttöäkin, tuota pikku käsityöläistä, jonka hän oli hylännyt, samalla rakkaudella, jolla hänen poikansa häntä jumaloi. Nuo kaikki kolme tekivät nyt hänen yönsä epätoivoisiksi. Vaikka hän ei tahtonut sitä myöntää, oli tuo pikku koruompelijatar liikuttanut hänen sydäntään heidän kohdatessaan toisensa tuomiokirkossa. Hän oli ollut niin yksinkertainen, hänen raikas niskansa ja kultainen tukkansa olivat tuoksuneet nuoruutta. Hän saattoi nähdä hänet vieläkin edessään hentona, puhtaana, vastustamattoman alistuvaisena. Ei tunnonvaivakaan olisi voinut raivata tietään hänen sydämeensä varmemmin eikä vallottavammin. Hän saattoi lausua ääneen hylkäyksensä, mutta hän tiesi vallan hyvin, että tästä lähtien tuolla pienellä koruompelijattarella oli hänen sydämensä nöyrissä, neulan kuihduttamissa käsissään. Kun Félicien kiihkeänä oli häntä rukoillut, oli hän nähnyt hänen vaaleatukkaisen päänsä takaa nuo molemmat jumaloimansa naiset, sekä sen, jota hän suri ja kaipasi, että sen, joka riutui kuolemaan hänen lapsensa tähden. Ja tuskan raatelemana, nyyhkyttäen, tietämättä mistä löytäisi jälleen rauhan, hän pyysi taivasta antamaan hänelle rohkeutta reväistäkseen sydämensä rinnastaan, koska tuo sydän ei enää kuulunut Jumalalle.
Monseigneur rukoili iltaan asti. Kun hän jälleen näyttäytyi, oli hän rikkirunneltu ja kalpea kuin vaha, mutta kuitenkin päättäväinen. Hän ei voinut mitään, hän toisti vain tuota kauheaa sanaa: Ei koskaan! Jumalalla yksin oli oikeus vapauttaa hänet lupauksestaan; ja hän oli rukoillut, ja Jumala oli ollut vaiti. Täytyi siis kärsiä.
Kului kaksi päivää, ja Félicien harhaili pienen talon edustalla hulluna tuskasta, vaanien uutisia. Joka kerta kun joku tuli ulos, oli hän menehtyä pelosta. Ja sinä aamuna, jolloin Hubertine juoksi kirkkoon pyytämään viimeistä voitelua, tuli hän tällä tavoin tietämään ettei Angélique eläisi iltaan. Pastori Cornille ei ollut saapuvilla ja Félicien samosi ympäri kaupunkia häntä etsimässä, pannen häneen vielä viimeisen toivon jumalallisesta avusta. Mutta kun hän sitten oli löytänyt kunnon pappi-vanhuksen, oli hänen toivonsa tiessään, ja hänet valtasi epäilyksen ja raivon puuska. Mitä oli tehtävä? Millä tavoin saatettava taivas käymään käsiksi asiain kulkuun? Hän joutui pois suunniltaan ja syöksyi uudelleen piispankartanoon. Piispa tuli hetkiseksi säikähdyksiinsä hänen sekavasta puheestaan. Mutta sitten hän ymmärsi: Angélique oli kuolemaisillaan ja odotti viimeistä voitelua; Jumala yksin saattoi hänet pelastaa. Nuori mies oli tullut ainoastaan huutamaan ilmi tuskaansa, rikkomaan lopullisesti välinsä kurjan isänsä kanssa ja viskaamaan hänelle hänen murhansa vasten kasvoja. Mutta monseigneur kuunteli vihastumatta, ja hänen silmänsä kirkastuivat äkkiä, ikäänkuin ääni olisi vihdoinkin puhunut hänelle. Ja hän viittasi poikaansa menemään edellä; ja seurasi häntä sanoen:
— Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.
Félicienin läpi kävi syvä väristys. Hänen isänsä suostui luopuen omasta tahdostaan ja alistuen jumalallisen ihmeen mielisuosioon. He itse eivät enää olleet mitään, Jumala oli toimijana. Kyyneleet sokaisivat hänen silmiänsä, kun hän odotti monseigneuriä, joka sakaristossa otti siunatun öljyn pastori Cornillelta. Hän seurasi heitä järkytettynä, eikä hän uskaltanut astua heidän mukanaan huoneeseen, vaan lankesi polvilleen porrasaskelmalle avoimen oven eteen.
— Pax huic domui.
— Et omnibus habitantibus in ea.
Monseigneur oli asettanut siunatun voiteen valkoliinaiselle pöydälle vahakynttiläin väliin, piirtäen hopeamaljalla ilmaan ristinmerkin. Sitten hän otti pastorin käsistä ristiinnaulitunkuvan ja meni sairaan luo antaakseen tämän suudella sitä. Mutta Angélique makasi yhä tiedottomana suljetuin silmin ja elottomin käsin, muistuttaen haudoilla nähtäviä pieniä, jäykkiä kivikuvia. Monseigneur katsoi häneen hetkisen, ja huomattuaan heikosta huounnasta ettei hän ollut kuollut, asetti ristiinnaulitunkuvan hänen huulilleen. Kasvoissaan katumuksenpalvelijan vakava juhlallisuus, jossa ei näkynyt vähintäkään inhimillisen liikutuksen ilmettä, hän odotti kunnes oli nähnyt ettei noissa hienopiirteisissä kasvoissa eikä valonhohtoisissa hiuksissa ilmennyt värähdystäkään. Hän eli kuitenkin, ja se riitti syntien lunastukseen.
Sitten otti monseigneur pastorin käsistä vihkivesimaljan ja huiskimen. Ja pastorin pitäessä hänen edessään avattua käsikirjaa hän pirskotti siunattua vettä kuolevan päälle, lukien latinankieliset sanat:
— Asperges me, Domine, hyssopo, et mundabor; lavabis me, et super nivem, dealbabor.
Pisarat kirposivat leviten yli koko suuren vuoteen virkistävänä kasteena. Niitä satoi sormille ja poskille; mutta ne jäivät niille vierimään yksitellen kuin marmorin elottomalla pinnalla. Ja piispa kääntyi sitten läsnäolijoihin päin ja pirskotti heidänkin päällensä. Hubert ja Hubertine, jotka olivat vierekkäin polvistuneina palavassa uskonjanossaan, kumartuivat syvään tuon siunauksen aallon vuotaessa heidän ylitseen. Ja piispa siunasi huoneenkin, niin hyvin siinä olevat huonekalut kuin sen valkoiset seinätkin. Sitä tehdessään hän avoimen oven ohi kulkiessaan tuli poikansa eteen, joka kynnykselle vaipuneena nyyhkytti painaen kasvojaan polttaviin käsiinsä. Hitaalla liikkeellä hän kohotti huiskinta kolme kertaa, puhdistaen hänetkin vienolla sateella. Tämän kaikkialle pirskotetun siunatun veden tarkotuksena oli ajaa pois pahat henget, joita miljoonittain lentelee näkymättöminä kaikkialla. Tällä hetkellä oli muuan talviauringon kalpea säde hiipinyt aina vuoteelle asti, ja siinä leijailevat lukemattomat pölyhiukkaset näyttivät elävän ja väräjävän, ikäänkuin ne olisivat ikkunan sopukasta laskeutuneet lämmittäen hyväilemään kuolevan kylmiä käsiä.
Tultuaan jälleen pöydän luo lausui monseigneur rukouksen:
— Exaudi nos…
Hän ei kiirehtinyt. Kuolema oli läsnä, se seisoi vanhojen vuodeverhojen laskoksien takana. Mutta hän tunsi ettei sillä ollut kiirettä, että se odotti. Ja vaikka horroksissa makaava lapsi ei voinut kuulla hänen sanojaan, puhui hän hänelle, kysyen:
— Eikö teillä ole tunnollanne mitään, mikä tuottaa teille tuskaa?
Tunnustakaa vaivanne, keventäkää sydämenne, tyttäreni.
Tyttönen makasi äänettömänä. Kun piispa oli turhaan antanut hänelle aikaa vastata, alkoi hän kehottaa häntä samalla täyteläisellä äänellä, näyttämättä tietävän ettei yksikään hänen sanoistaan tullut kuolevan tajuntaan.
— Ylentäkää mielenne ja pyytäkää sydämenne pohjassa Jumalalta anteeksiantamusta. Sakramentti tulee puhdistamaan teidät ja antamaan teille uutta voimaa. Teidän silmänne tulevat selkeiksi, korvanne siveiksi, sieraimenne puhtaiksi, suunne pyhäksi, kätenne viattomiksi…
Hän sanoi sanottavansa loppuun asti, katse kuolevaan kiinnitettynä. Ja kuoleva tuskin huokui, eikä yksikään hänen suljettujen silmäluomiensa ripsi liikahtanut. Sitten piispa alkoi jälleen:
— Lausukaa uskontunnustus.
Odotettuaan hetken lausui hän sen itse.
— Credo in unum Deum…
— Amen, vastasi pastori Cornille.
Ovelta kuului yhä Félicienin nyyhkytys, kun hän itki toivonsa nääntymyksessä. Hubert ja Hubertine rukoilivat samassa hartaassa ja pelokkaassa asennossa, ikäänkuin olisivat tunteneet näkymättömän kaikkivallan laskeutuvan alas heidän luokseen. Oli syntynyt pysähdys, jonka täytti hiljainen rukouksen mutina. Ja nyt alkoivat käsikirjan litaniat; pyhimyksiä rukoiltiin avuksi, ja Kyrie eleisonin pitkät sarjat kutsuivat kaikkia taivaan voimia inhimillistä kurjuutta pelastamaan.
Sitten äänet yhtäkkiä vaipuivat ja syvä hiljaisuus syntyi. Monseigneur huuhteli sormensa pastorin kaataessa niille kannusta muutamia pisaroita vettä. Viimein hän otti pöydältä voidemaljan, nosti pois kannen ja asettui vuoteen ääreen. Lähestyi pyhän sakramentin toimitus, tuon viimeisen sakramentin, jonka voima pyyhkii pois kaikki anteeksiantamattomat synnit, sekä kuolemansynnit että heikkoudensynnit, jotka ovat jääneet sieluun vielä muitten sakramenttien jälkeen, niinkuin vanhat unhotuksiin jääneet synnit, tietämättä tehdyt synnit ja penseyden synnit, joita ei ole voitu täysin lujasti asettaa Jumalan armoon. Mutta mistä nuo synnit oli otettava? Ne tulivat kai ulkopuolelta tuossa heleässä auringonsäteessä tanssivien tomuhiukkasten mukana, jotka näyttivät tuovan elämän ituja aina suurelle kuninkaalliselle vuoteelle asti, missä kuoleva neitsyt makasi valkoisena ja kylmänä.
Monseigneur oli kiinnittänyt jälleen katseensa Angéliqueen, vakuuttautuakseen ettei tuo heikko huounta ollut tauonnut. Hän hillitsi vielä kaikki liikutuksen tunteet, katsellessaan tuota riutunutta, enkelinkaunista olentoa, josta aineellisuus oli jo hävinnyt. Hänen peukalonsa ei vavissut, kun hän kostutti sitä varovasti siunatussa öljyssä ja ryhtyi voitelemaan niitä viittä ruumiinosaa, joissa aistit asuvat, niitä viittä ikkunaa, joista synti pääsee sieluun.
Ensiksi hän voiteli silmät, suljetut silmäluomet, oikean ja vasemman; ja peukalo piirsi kevyesti ristinmerkin.
— Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, indulgeat tibi Dominus quidquid per visum deliquisti.
Ja näön synnit olivat parannetut, joihin kuului himokkaat silmäykset, säädyttömien taide-esineitten ja turhamaisten näytelmien katseleminen, huonojen kirjain lukeminen ja synnillisestä surusta vuodatetut kyyneleet. Ja Angélique ei ollut tuntenut muita kirjoja kuin Legendan eikä muuta näköpiiriä kuin tuomiokirkon kuorin, joka sulki häneltä näköalan muuhun maailmaan. Eikä hän ollut itkenyt muulloin kuin kuuliaisuutensa taistelussa intohimoa vastaan.
Pastori Cornille otti yhden vanuhöytyvistä, pyyhki sillä silmäluomet ja pisti sen sitten yhteen valkoisista paperitötteröistä.
Senjälkeen monseigneur voiteli korvat, helmiäisen-kuultoiset korvalehdet, oikean ja vasemman; kevyt ristinmerkki tuskin kostutti niitä.
— Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, indulgeat tibi Dominus quidquid per auditum deliquisti.
Ja kuulon saasta oli pyyhitty pois, kaikki pahentavat puheet ja äänet, parjaukset, panettelut, pilkat, herjaukset, mielihalulla kuunnellut riettaat esitykset, velvollisuuksien rikkomiseen houkuttelevat lemmen valheet, maailmalliset, lihaa kiihottavat laulut ja kynttiläkruunujen loisteessa soivien orkesteriviulujen hekumaa itkevät sävelet. Ja Angélique ei luostarimaisessa eristyksessään ollut kuullut edes naapurivaimojen juoruja eikä hevosiaan ruoskivan ajurin kirouksia. Eivätkä hänen korvansa olleet kuulleet muuta soitantoa kuin pyhiä kirkkolauluja, urkujen pauhinaa ja rukousten muminaa, joitten hyminä lakkaamatta värisytti vanhan kirkon kylkeen painautunutta pientä taloa.
Pastori pyyhki korvalehdet vanuhöydyllä ja pani sen toiseen paperitötteröön.
Sitten monseigneur siveli sieramia, oikeaa ja vasenta, jotka olivat kuin kaksi valkoisen ruusun terälehteä, puhdistaen nekin ristinmerkillä.
— Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, indulgeat tibi Dominus quidquid per odoratum deliquisti.
Ja hajuaisti palasi alkuperäiseen viattomuuteensa, puhdistuen kaikesta saastasta, ei ainoastaan hajuvesien aistillisesta häpeästä, sulolemuisten kukkien viettelyksestä ja ilmassa leijailevista sielua nukuttavista tuoksuista, vaan myöskin sisällisten tuoksujen synneistä, toisille annetuista huonoista esimerkeistä ja pahennuksen tarttuvasta rutosta. Ja hän, joka makasi siinä suorana ja liikkumattomana, oli niin puhdas, että hänestä oli tullut lilja liljojen joukkoon, suuri lilja, jonka tuoksu vahvisti heikkoja ja ilahutti vahvoja. Olipa hän vielä niin puhtaan herkkä, ettei hän ollut koskaan voinut kärsiä hehkuvatuoksuisia neilikoita, väkeviä syreenejä eikä huumaavia hyasintteja, vaan oli viihtynyt ainoastaan vienohenkisten kukkien, orvokkien ja esikkojen parissa.
Pastori pyyhki sieramet ja sulki vanuhöydyn kolmanteen paperitötteröön.
Sitten monseigneur siirtyi sulettuun suuhun, jota hengityksen kevyt huounta piti hiukan raollaan, ja pyyhkäisi alahuuleen ristinmerkin.
— Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, indulgeat tibi Dominus quidquid per gustum deliquisti.
Ja suu oli enää vain viattomuuden kalkki, sillä nyt oli annettu anteeksi alhainen maun tyydytys, herkuttelu, viinin ja hunajan nautinto, ja varsinkin yleisimmän pahantekijän, kielen, rikokset, joka yllyttää ja myrkyttää ja synnyttää torat, riidat, harhaluulot ja väärät todistukset, joista taivaskin pimenee. Ja herkuttelun halua ei hänellä ollut milloinkaan ollut, — hän söi, kuten Elisabet, tuntematta erotusta eri ravintoaineiden välillä. Ja jos hän oli elänyt harhaluulossa, niin oli se aiheutunut hänen unelmastaan, tulevaisen elämän toivosta, näkymättömän maailman lohdutuksesta, koko siitä taikamaailmasta, jonka hänen viaton tietämättömyytensä oli luonut ja joka teki hänestä pyhimyksen.
Pyyhittyään suun taittoi pastori vanuhöydyn neljänteen paperitötteröön.
Vihdoin monseigneur voiteli lakanalla hervottomina makaavat kädet, sivellen ensin oikeaa ja sitten vasenta kämmentä, pyyhkien pois niittenkin synnit ristinmerkillä.
— Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, indulgeat tibi Dominus quidquid per tactum deliquisti.
Ja koko ruumis oli valkoinen ja puhdas viimeisistäkin tahroistaan, niistä jotka olivat syntyneet kosketuksesta ja jotka olivat kaikkein saastuttavimpia, kuten ryöstöistä, tappeluksista ja murhista, puhumattakaan muista, poisjätetyistä ruumiinosista, rinnasta, lanteista ja jaloista, jotka myöskin tulivat tällä voitelulla puhdistetuiksi synneistään, kaikesta siitä mikä polttaa ja kiehuu lihassamme, vihasta, haluista, hillittömistä himoista ja luvattomista nautinnoista, joihin jäsenemme meitä houkuttelevat. Ja siitä asti kun Angélique oli maannut siinä voittoonsa menehtyneenä, oli hän kukistanut kiivautensa, ylpeytensä ja intohimonsa niin täydellisesti kuin ei hän olisi syntymästään tuonut perisyntiä muuta kuin voidakseen riemuita sen voittamisesta. Eikä hän edes tiennytkään että hänellä oli ollut haluja, että hänen lihansa oli huokaillut rakkautta, että hänen öiset väristyksensä saattoivat olla synnillisiä — niin täydellinen oli hänen viattomuutensa panssari, niin valkoinen, niin lumivalkoinen hänen sielunsa.
Pastori pyyhki kädet, kätki vanuhahtuvan viimeiseen valkoiseen tötteröön ja poltti kaikki viisi tötteröä uunin pesässä.
Toimitus oli lopussa, ja monseigneur huuhteli sormensa ennenkuin ryhtyi suorittamaan loppurukousta. Hänellä ei ollut jäljellä enää muuta kuin lausua vielä kerran kehotussanoja kuolevalle ja asettaa hänen käteensä vertauskuvallinen vahakynttilä, jonka tarkotuksena oli karkottaa pahoja henkiä ja osottaa että hän oli saanut takaisin kasteen viattomuuden. Mutta Angélique oli pysynyt jäykkänä, elottomana, silmät suljettuina. Pyhä voitelu oli puhdistanut hänen ruumiinsa, ristinmerkit olivat jättäneet jälkensä sielun viiteen akkunaan kohottamatta pienintäkään elämän aaltoa hänen poskilleen. Vaikka oli rukoiltu ja toivottu, ei ihmettä ollut tapahtunut, Hubert ja Hubertine olivat yhä polvistuneina rinnatusten, mutta he eivät rukoilleet enää, vaan tuijottivat niin rävähtämättömin, palavin katsein, että olisi voinut luulla molempien jääneen ikiajoiksi liikkumattomiksi niinkuin vanhojen kirkonakkunoitten kulmissa kuvatut lahjustenottajat, jotka odottavat ylösnousemusta. Félicien oli kontannut polvillaan lähemmäksi, ollen nyt ovensuussa. Hän oli herennyt nyyhkyttämästä ja katsoi hänkin pää pystyssä, raivoissaan Jumalan kuuroudesta.
Vielä viimeisen kerran monseigneur lähestyi vuodetta pastori Cornillen seuraamana, jolla oli kädessään sytytetty vahakynttilä, joka oli asetettava sairaan käteen. Ja piispa, haluten suorittaa muotomenot päähän asti, jotta Jumalalla olisi aikaa toimia, lausui kaavan:
— Accipe lampadem ardentem, custodi unctionem tuam, ut cum Dominus ad judicandum venerit, possis occurrere ei cum omnibus sanctis, et vivas in saecula saeculorum.
— Amen, vastasi pastori Cornille.
Mutta kun he koettivat avata Angéliquen kättä ja puristaa sitä kynttilän ympärille, niin vaipui se hervottomana hänen rinnalleen.
Silloin monseigneurin valtasi suuri väristys. Kauan pidätetty liikutus murtautui nyt esiin, vieden viimeisetkin rippeet papillisesta jäykkyydestä. Hän oli rakastanut tätä lasta siitä päivästä saakka, jolloin hän oli tullut nyyhkyttämään hänen jalkojensa juureen. Ja hän oli tällä hetkellä niin sääliä herättävä maatessaan siinä kuolemankalpeana, ja samalla niin haikean kaunis, että joka kerta kun hän käänsi katseensa vuoteeseen päin, oli hänen sydämensä sortua suruun. Hän ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan kaksi suurta kyyneltä herahti hänen silmiinsä ja vierähti hänen poskilleen. Tuo lapsi ei saanut kuolla näin; hän oli niin ihana kuolemassaan, että se voitti hänen sydämensä. Ja monseigneurin mieleen muistui hänen sukunsa ihmetyöt, se parantava voima, jonka taivas oli suonut sen jäsenille, ja hän ajatteli että Jumala varmaan odotti hänen isänsuostumustaan. Hän huusi avukseen pyhää Agnesta, jota kaikki hänen heimolaisensa olivat hartaasti palvoneet, ja niinkuin Jean V d'Hautecoeur oli käynyt ruttotautisten vuoteen vieressä rukoilemassa ja suutelemassa heitä, niin hänkin nyt rukoili ja suuteli Angéliquea suulle, lausuen:
— Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.
Angélique avasi heti silmänsä. Heränneenä pitkästä horroksestaan hän katsoi monseigneuriin hämmästymättä, ja hänen suudelmasta lämpimät huulensa hymyilivät. Tämähän oli juuri sitä minkä piti käydä toteen. Ehkä hän oli vastikään uneksinut siitä kerran jälleen ja piti sentakia varsin luonnollisena että monseigneur oli täällä kihlaamassa häntä pojalleen, koska hetki oli vihdoinkin tullut. Hän nousi itsestään istualleen keskelle suurta, kuninkaallista vuodettaan.
Tapahtuneen ihmeen luoma kirkkaus silmissään piispa toisti kaavan:
— Accipe lampadem ardentem…
— Amen, vastasi pastori.
Angélique oli ottanut palavan kynttilän ja piti sitä pystyssä vakavalla kädellä. Elämä oli palannut, ja liekki paloi kirkkaana, karkottaen pimeyden henget.
Äänekäs huuto tunki läpi huoneen; Félicien oli kohonnut pystyyn kuin ihmeen humauksen nostattamana. Hubertit oli se samoin lyönyt hämmästyksellä; he olivat yhä polvillaan maassa, silmät suurina ja kasvoilla ihastus siitä mitä he olivat nähneet. Vuode oli näyttänyt heistä kirkkaan valon ympäröimältä, valkoiset esineet olivat päiväpaisteessa tulleet yhä valkoisemmiksi, muistuttaen valkoisia sulkia. Ja valkoiset seinät ja koko valkoinen huone oli saanut heleän lumihohteen. Keskellä tätä kirkkautta erottui Angélique kuin elpynyt ja vartensa oikaissut lilja. Hänen hieno kultatukkansa ympäröi sädekehänä hänen päätään, hänen orvokinväriset silmänsä loistivat taivaallisesti ja koko hänen puhtaat kasvonsa säteilivät elämää. Ja Félicien, joka nähdessään hänen parantuneen oli tullut sydämenpohjaan asti järkytetyksi taivaan heille tekemästä ihmeestä, lähestyi ja polvistui vuoteen viereen.
— Ah, rakas sielu, puhui hän, — te tunnette meidät, te elätte… Minä olen teidän; isäni tahtoo niin, koska Jumala on niin tahtonut.
Angélique taivutti päätään ja nauroi iloisesti.
— Oh, minä tiesin, minä odotin… Kaikki on tapahtuva, minkä minä olen nähnyt.
Monseigneur, joka oli saanut takaisin tyvenen arvokkaisuutensa, asetti uudelleen hänen huulilleen ristiinnaulitunkuvan, ja hän suuteli sitä tällä kertaa hartaalla nöyryydellä. Sitten monseigneur teki suuren liikkeen kautta koko huoneen ja kaikkien päitten yli, antaen viimeisen siunauksensa. Ja Hubertit ynnä pastori Cornille itkivät.
Félicien oli ottanut Angéliquea kädestä. Ja toisessa pienessä kädessä paloi korkealla viattomuuden vahakynttilä.
XIV.
Häät määrättiin maaliskuun alkupäiviksi. Mutta Angélique pysyi hyvin heikkona, vaikka ilo säteilikin koko hänen olemuksestaan. Hän oli alussa tahtonut laskeutua työhuoneeseen jo toipumisensa ensimmäisellä viikolla, haluten itsepintaisesti ommella valmiiksi monseigneurin istuimeen tulevan korkokuvakirjailu-vaatteen. Se oli hänen viimeinen ammattinäytteensä, sanoi hän iloisesti, eikä tilausta sopinut jättää kesken. Mutta tämä ponnistus uuvutti hänet ja hänen täytyi jälleen pysyä huoneessaan. Hän eleli siellä hymyilevänä saamatta takaisin entistä täyttä terveyttään, yhä yhtä valkeana ja aineettomana kuin viimeisessä voitelussa, liikuskellen pienillä keijukaisaskelilla ja leväten haaveksivana tuntimääriä tehtyään jonkun pitkän matkan pöydän luota ikkunan luo. Ja häät siirrettiin tuonnemmaksi; päätettiin odottaa hänen täydellistä toipumistaan, mihin huolellisella hoidolla ei voisi mennä kovinkaan pitkää aikaa.
Joka iltapäivä Félicien tuli häntä tervehtimään. Hubert ja Hubertine olivat myös läsnä, ja he viettivät yhdessä suloisia hetkiä, suunnitellen samoja asioita yhä uudelleen. Nojatuolissaan istuen Angélique oli vallattoman iloinen ja kaikkein innokkain puhumaan heidän läheisen tulevaisuutensa sisältörikkaista päivistä, matkoista, Hautecoeurin uudestaanrakentamisesta ja kaikesta odotettavasta onnesta. Kaikista näytti siltä että hän oli nyt päässyt vaarasta ja keräsi takaisin voimiaan varhaisessa kevätsäässä, joka päivä päivältä lämpimämpänä tulvehti sisään avonaisesta ikkunasta. Eikä hän vaipunut mietiskelevään totisuuteen muulloin kuin yksin ollessaan, kun ei tarvinnut peljätä kenenkään olevan näkemässä. Yöllä hän oli kuullut ääniä, ja maasta hänen ympäriltään tuli kutsuja ja kehotuksia. Ja hänen sisässään alkoi selvetä ja kirkastua; hän ymmärsi ihmeen jatkuvan yksinomaan, jotta hänen unelmansa toteutuisi. Eikö hän ollutkin jo kuollut, viipyen täällä harhojen keskellä vain asiain kulussa tapahtuneen keskeytyksen turvin? Tämä tuuditti hänet yksinäisyyden hetkinä rajattomaan autuudentunnelmaan. Hän ei surrut sitä, että hänet temmattiin pois keskeltä iloa, sillä hän oli varma siitä että hän joka tapauksessa saavuttaisi kaikkein korkeimman onnen. Sairaus odottaisi kyllä siksi. Se teki hänen suuren iloisuutensa vain todelliseksi, ja hän antautui hervottomana, liikkumattomana autuuttavan tunteensa valtaan, liidellen taivaallisessa hurmauksessa. Ja vasta kuullessaan Hubertinen avaavan oven taikka kun Félicien tuli häntä katsomaan, hän suoristautui tekeytyen terveeksi ja puheli nauraen heidän kotielämästään jolloinkin kaukana tulevaisuudessa.
Maaliskuun lähetessä loppuaan Angélique näytti tulevan vieläkin iloisemmaksi. Yksin ollessaan hän oli kaksi kertaa pyörtynyt. Eräänä aamuna hän oli juuri kaatunut vuoteen viereen, kun Hubert tuli tuomaan hänelle kupin maitoa. Ja häntä harhaan johtaakseen Angélique laski leikkiä lattialta, kertoen hakevansa neulaa, jonka hän oli pudottanut. Seuraavana päivänä hän oli erinomaisen ilakoivalla tuulella ja puhui häitten jouduttamisesta, lausuen haluavansa että ne vietettäisiin huhtikuun puolivälissä. Kaikki huudahtivat: hänhän oli vielä niin heikko, minkätähden ei voitaisi odottaa? Eihän ollut mitään kiirettä. Mutta hän tuli yhä kiihkeämmäksi, hän tahtoi ihan heti, ihan heti. Hubertineä tämä hämmästytti, hän alkoi epäillä tuota kiirehtimistä ja katsoi hetken aikaa tutkivasti Angéliqueen, jonka kasvot pieni kylmä ilmanhenkäys saattoi kalpeiksi. Mutta samassa tuo rakas sairas jo rauhottui, hänen herkkä mielensä ei sallinut toisten tulevan levottomiksi hänen tähtensä, joka tiesi itsensä tuomituksi. Hubert ja Félicien eivät olleet yhtämittaisen ihailunsa sokaisemina nähneet eivätkä tunteneet mitään. Ja kun Angélique lujalla tahdonponnistuksella nousi pystyyn ja käveli astuen notkeasti kuin ennen muinoin, oli hän kerrassaan hurmaava. Hän sanoi että vihkiäismenot tekisivät hänet niin onnelliseksi, että hän silloin lopullisesti parantuisi. Monseigneur saisi muuten ratkaista asian. Kun piispa tuli heidän luokseen samana iltana, esitti Angélique toivomuksensa hänelle, katsoen herkeämättä häntä silmiin ja puhuen niin herttaisella äänellä että sanojen alta saattoi oivaltaa hartaan rukouksen, jota hän ei lausunut ääneen. Monseigneur tiesi ja ymmärsi hänen tarkotuksensa. Hän määräsi häät vietettäviksi huhtikuun puolivälissä.
Silloin seurasi puuhaa ja hyörinää, kun suuret valmistukset oli tehtävä. Huolimatta virallisesta holhooja-asemastaan oli Hubertin täytynyt pyytää suostumus köyhäinhoitohallituksen esimieheltä, joka yhä vieläkin edusti perheneuvostoa, koska Angélique ei ollut täysi-ikäinen. Rauhantuomari Grandsire oli ottanut huoltaakseen nämä seikat, säästääkseen Félicieniä ja nuorta tyttöä itseään niitten kiusallisilta vaikutuksilta. Mutta Angélique oli huomannut että jotain salattiin, ja eräänä päivänä hän käski tuoda kasvattikirjansa, haluten itse jättää sen sulhaselleen. Hän oli nyt täydellisesti nöyrtyneessä mielentilassa ja hän tahtoi että hänen ylkänsä tietäisi kuinka halpa-arvoisesta asemasta hän oli hänet nostanut kohottaakseen hänet taruloisteisen nimensä ja suurenmoisen rikkautensa kunniaan. Tämä virallinen todistuskappale, tämä matrikkelimerkintä, jossa oli vain päivämäärä ja numero, oli hänen sukukirjansa. Hän selaili sitä vielä kerran ja ojensi sen sitten Félicienille ujostelematta, iloisena siitä ettei hän ollut mitään itsestään, vaan että hän sai kaikesta kiittää rakastettuansa. Félicien tuli siitä syvästi liikutetuksi, polvistui hänen eteensä ja suuteli itkien hänen käsiään, ikäänkuin Angélique itse olisi tehnyt suurimman, kuninkaallisen lahjotuksen, lahjottaessaan hänelle sydämensä.
Kahden viikon ajan pitivät valmistukset liikkeellä koko Beaumontia, kääntäen ylösalasin sekä ylä- että alakaupungin. Kerrottiin että kaksikymmentä naista oli työssä yötä ja päivää kapioitten neulomisessa. Yksin morsiuspukua valmistamassa oli kolme ompelijatarta. Ja kerrottiin että sulhaslahjakori olisi miljoonan arvoinen pitsineen, samettineen, satiinineen, silkkineen, monenmoisine jalokivineen ja kuninkaallisine timantteineen. Mutta enimmän liikuttivat ihmisiä suurenmoiset almut. Morsian oli tahtonut antaa köyhille yhtä paljon kuin hänelle itselleen annettiin, siis toisen miljoonan, joka kultasateena leviäisi yli seudun. Vihdoinkin hän sai tyydyttää vanhan armeliaisuudenhalunsa yhtä ylellisesti kuin hän oli uneksinut, jakaen molemmin käsin köyhille ja vaivaisille rikkautta, hyvinvointia ja yltäkylläisyyttä. Istuessaan pienen, valkoisen ja alastoman huoneensa vanhassa nojatuolissa, josta hän ei päässyt liikkumaan, hän nauroi ihastuksesta kun pastori Cornille toi hänelle jakelulistat. Enemmän, enemmän! Ei koskaan voitu jakaa kylliksi. Hän olisi tahtonut istuttaa Mascart-ukon ruhtinaalliseen pitopöytään, hän olisi suonut Chouteau-vanhusten asuvan palatsimaisessa loistossa ja Gabet-muorin tulevan terveeksi ja nuoreksi rahan voimasta. Ja Lemballeuse't, sekä äidin että hänen kolme tytärtään, hän olisi hukuttanut vaatteisiin ja koruihin. Kultarahat satoivat kaupungin yli lisääntyvänä kuurona aivan kuin saduissa, yli jokapäiväisten tarpeittenkin, ainoastaan sen kauneuden ja ilon takia, minkä kaduille variseva auringonpaisteessa välkehtivä kulta synnytti.
Tuon suuren päivän edellisenä iltana oli vihdoinkin kaikki valmiina. Félicien oli hankkinut itselleen piispankartanon takaa Kunniakadulta vanhan palatsin, joka oli sisustettu ylellisen loistavasti. Siellä oli suuria huoneita, joitten seiniä peitti ihanat verhot ja jotka olivat sisustetut mitä kallisarvoisimmilla huonekaluilla, sali oli varustettu vanhanaikaisilla seinäkudoksilla, sininen budoaari oli suloinen kuin aamutaivas. Erityistä huomiota herätti makuuhuone, joka oli kuin valkoisesta silkistä ja valkoisista pitseistä tehty linnunpesä, ei mitään muuta kuin valkoista, kaikki kevyttä ja utuista kuin valoauer. Mutta Angélique, jota olisi tultu vaunuilla noutamaan, kieltäytyi aina vain lähtemästä katsomaan kaikkia näitä ihmeellisyyksiä. Hän kuunteli ihastuksissaan hymyillen, kun niistä hänelle kerrottiin, mutta hän ei antanut ainoatakaan määräystä eikä suostunut ottamaan osaa järjestelyyn. Koska ne, jotka häntä rakastivat, osottivat hellyyttään valmistamalla hänelle tämän onnen, niin halusi hän astua siihen kuin keijukaismaan prinsessa siihen todellisuus-valtakuntaan, missä hän tulisi hallitsemaan. Kieltäytyipä hän katsomasta sulhaslahjakoriakin, joka myöskin oli uudessa asunnossa, sen hienoja liinavaatteita, joihin oli kirjailtu hänen markiisitar-nimimerkkinsä, runsaasti koruompeluksilla varustettuja juhlavaatteita, vanhoja kallisarvoisia koristuksia, joita oli kokonainen aarteisto, ja uudenaikaisia jalokivikoruja, jotka olivat juvelisepäntaidon ihmeteoksia, briljanttihelyjä, joissa ei ollut näkyvissä muuta kuin pelkkää kirkasta timanttisäihkettä. Hänen unelmansa voitonvarmuuteen riitti se että tämä rikkaus odotti häntä hänen kotonaan, säihkyen siinä elämän todellisuudessa, mikä pian olisi hänelle koittava. Ainoastaan morsiuspuku tuotiin hänelle hääpäivän aamuna.
Herätessään sinä aamuna ennen muita suuressa vuoteessaan joutui Angélique muutamiksi hetkiksi toivottoman herpaantumisen valtaan pelätessään ettei hän jaksaisi pysyä pystyssä. Hän koetti ja tunsi jalkojensa pettävän. Silloin sortui hänen tyyni urheutensa, jota hän oli osottanut jo useita viikkoja, ja koko hänen olemuksensa voihki viimeisessä, hirmuisessa tuskassa. Mutta kun hän sitten näki Hubertinen iloisena tulevan sisään, hämmästyi hän kovasti huomatessaan kävelevänsä, sillä siinä ei ollut enää hänen omaa voimaansa, vaan hän tiesi varmasti että näkymätön voima auttoi häntä, tuttavat kädet kannattivat häntä. Puetettaessa hän ei tuntunut painavan mitään; hän oli niin kevyt, että Hubertine leikkiä laskien sitä ihmetteli ja varotti häntä liikkumasta enempää, jollei hän tahtonut lentää tiehensä. Ja koko pukemisen ajan Hubertien pieni, vilpoinen, tuomiokirkon kupeella kyyhöttävä talo värähteli tuon jättiläisen valtavasta hengityksestä, sen holvistoissa humisevista juhlavalmistuksista, pappien kiireisestä touhusta, ja varsinkin kellojen kaiunnasta, jotka yhtämittaa iloisesti kumahdellen tärähdyttelivät vanhoja seinäkiviä.
Jo tunnin ajan olivat kellot soineet yläkaupungin yllä kuin suurina kirkkojuhlina. Aurinko oli noussut säteilevänä. Oli kevään saihkettä tulvehtiva kirkas huhtikuun aamu, ja kellojen helähtelevä kutsunta oli saanut kaikki asukkaat jalkeille. Koko Beaumont oli iloisessa jännityksessä pikku koruompelijattaren häitten johdosta; hän oli vallannut kaikkien sydämet. Kirkas päiväpaiste, joka kirjavoitti katuja, oli kuin se sadunomainen kultasade, se almujen runsaus, joka virtasi hänen hennoista käsistään. Ja tämän iloisen valovirran alla vieri ihmispaljous tuomiokirkkoa kohti, osa täyttäen sen matalat sivustat, osa jääden Luostaritorille sen ulkopuolelle. Siinä kohosi sen runsaskoristeiseen goottilaistyyliin rakennettu suuri julkisivu kuin kivisenä kukkaseppeleenä ankaran yksinkertaisen romaanilaisen alustansa päällä. Torneissa kellot yhä kumahtelivat, ja kirkon mahtava julkisivu tuntui olevan kuva juuri näitten häitten kunniasta, ihmeen kautta tapahtuvasta köyhän tytön korottamisesta; sitä kuvasi kaikki se ylöspäin kohoutuva, leimuava tunne, mikä ilmeni sen lävistetyissä reunuksissa ja pylväitten, rintasuojusten, ikkunakaarien, katoksella varustettujen pyhimyskomeroitten, apilanlehden muotoon lävistettyjen, lehtikoristeilla reunustettujen päätyjen ja jättiläiskokoisten, säteettäisiä puitteitaan salaperäisinä levittelevien ruusukeikkunain liljamaisessa kukkasloisteessa. Kello kymmenen alkoivat urut soida ja Angélique ja Félicien astuivat kirkkoon, kulkien lyhyin askelin tiheitten ihmisrivien välitse pääalttaria kohden. Ihailevan liikutuksen henkäys saattoi päät aaltoilemaan. Sulhanen oli hyvin liikutettu ja astui ylväänä ja vakavana, vaaleassa kauneudessaan nuorta jumalaa muistuttavana, näyttäen tavallistakin solakammalta mustassa hännystakissaan. Mutta varsinkin morsian liikutti kaikkien sydämiä; hänessä oli taivaallista suloa, hän oli salaperäisen tenhoava kuin ilmestys. Hänen valkoisesta läikesilkistä tehty pukunsa oli yksinkertaisesti koristettu vanhoilla Mechelnin pitseillä, joita pidättivät hienot helminyörit, tuoden näkyviin miehustan koristeitten ja hameen liehureunuksien piirteet. Vanhanaikainen pitsiharso, joka oli kiinnitetty päälaelle kolminkertaisella helmikruunulla, laskeutui ylt'yleensä hänen ympärilleen, ulottuen kantapäihin asti. Eikä mitään muuta, ei kukkaa, ei jalokivikorua, ainoastaan tuo kevyesti lainehtiva, väräjävä utupilvi, joka näytti saavan kuin siivillä leijumaan hänen kirkonikkunan neitsyitä muistuttavan pienen olemuksensa orvokinsinisine silmineen ja kultasäihkeisine hiuksineen.
Kaksi karmosiinipunaisella sametilla päällystettyä nojatuolia odotti Félicieniä ja Angéliquea alttarin edessä. Ja urkujen pauhatessa tervetuliaissäveltä Hubert ja Hubertine polvistuivat nojatuolien takana oleville, omaisia varten asetetuille rukousjakkaroille. Heille oli edellisenä päivänä tapahtunut ääretön ilo, joka täytti heidän sydämensä yli äyräitten, niin etteivät he löytäneet kylliksi sanoja kiittääkseen siitä onnesta, joka oli tullut heidän osakseen heidän tyttärensä onnen lisäksi. Ajatellen, kuinka surullinen yksinäisyys ja tyhjyys tulisi vallitsemaan heidän pienessä talossaan sitten kun heidän rakastettu lapsensa sen jättäisi, oli Hubertine mennyt hautausmaalle vielä kerran ja rukoillut äitiään kauan. Ja yhtäkkiä oli hänen sisässään tuntuva sysäys saanut hänet väristen kavahtamaan pystyyn: hänen rukouksensa oli vihdoinkin kuultu. Kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen taipumaton äiti vihdoinkin heltyi haudassaan ja lähetti heille sen anteeksiannon-lapsen, jota he niin hartaasti olivat toivoneet ja odottaneet. Oliko se palkinnoksi heidän armeliaisuudestaan, siitä että he kerran olivat korjanneet lumikinoksesta kirkon portin alta sen kurjan pikku olennon, joka tänään vihittiin ruhtinaan puolisoksi suurenmoisilla juhlamenoilla? He olivat yhä polvilleen vaipuneina, mutta he eivät rukoilleet, sillä he eivät löytäneet sanoja. He olivat kiitollisuudesta haltioituneet, niin että koko heidän olemuksensa suli loppumattomaksi kiitoshuokaukseksi. Ja toisella puolella kuorilaivaa oli monseigneur myöskin omaisten paikalla, istuen piispallisella istuimellaan majesteetillisena kuin Jumala, jonka edustaja hän oli. Hän oli kunnioitusta herättävä loistavassa, pyhässä asussaan; hänen kasvoillaan oli kirkas, tämän maailman intohimoista vapautunut ylevyys. Ja hänen yläpuolellaan leviävässä koruompelukaistassa näkyi kaksi suurta enkeliä, jotka kannattivat Hautecoeurien loistavaa vaakunaa.
Sitten alkoi juhlallinen toimitus. Koko papisto oli läsnä; maaseurakunnistakin oli saapunut pappeja osottaakseen kunnioitusta piispalleen. Heidän messupaitansa täyttivät ristikkoaitaukset valkoisena aallokkona, jonka keskeltä loistivat laulajien kultakoristeiset kaavut ja kuorolapsien punaiset puvut. Sivustoilla olevien romaanilaisten kappelien alinomaista yötä valaisi tänä aamuna kirkas huhtikuun aurinko, sytyttäen palamaan niitten ikkunamaalaukset, jotta ne hehkuivat kuin jalokiviroihut. Mutta päälaivan varjoa valaisivat vahakynttiläin parvet yhtä monilukuisina kuin kesäisen taivaan tähdet. Keskellä oli pääalttari yhtenä tulipalona, siinä loistivat sielujen tulet vertauskuvallisena palavana pensaana. Kynttilöitä paloi haaruissa ja kruunuissa, ja morsiusparin edessä oli kaksi suurta, pyöreähaaraista kynttiläjalkaa, jotka loistivat aurinkoina. Ääretön paljous vihantia kasveja muutti kuorin reheväksi puutarhaksi, missä kukoisti joukoittain valkoisia azaleoja, kamelioita ja liljoja. Koko kuori välkkyi kultaa ja hopeaa, silkki- ja samettiverhoja, vilkkuen keskellä vihannuutta kuin kaukaa häämöttävä pyhättö. Ja kaiken tämän säihkeen yllä kaareutui korkea holvi poikkilaivan neljän jättiläispylvään kannattamana, täynnä noitten tuhansien pienten liekkien huountaa, joitten lepattava hohde sekottui värisevänä korkeitten huippukaari-ikkunain tasaiseen valoon.
Angélique oli halunnut, että vihkimisen suorittaisi kunnon pastori Cornille, ja nähdessään hänen astuvan esiin messupaitaan puettuna, valkoinen stola hartioillaan, kahden muun papin seuraamana, hymyili hän. Nyt hänen unelmansa lopultakin toteutui, hänet vihittiin puolisoksi ruhtinaalle, jolla oli rikkautta, kauneutta ja mahtavuutta yli senkin mitä hän oli osannut toivoa. Urkujen soitto täytti kirkon sävelillä, vahakynttilät saattoivat sen säteilemään ja hartaan kansan ja pappien paljous antoi sille elämän. Ei milloinkaan ollut tämä vanha rakennus loistanut näin upeana; se uhkui pyhää komeutta, ikäänkuin paisuttavan onnen laajentamana. Ja Angélique hymyili keskellä tätä voittojuhlan riemua, tietäen että hän kantoi kuolemaa rinnassaan. Kirkkoon tullessaan hän oli heittänyt silmäyksen Hautecoeurien kappeliin, missä lepäsivät Laurette ja Balbine, onnelliset vainajat, jotka kuolema oli temmannut nuorina täydessä rakkauden onnessa. Tällä viimeisellä hetkellään hän oli täydellinen, hän oli voittanut intohimonsa, parantanut vikansa ja uudistanut mielensä, niin ettei hän tuntenut enää voiton ylpeyttäkään, vaan antoi ehdottomassa alistumisessa sielunsa liidellä pois suuren ystävänsä tuomiokirkon hoosiannaa veisatessa. Ja kun hän polvistui, ei hänen mielessään ollut muuta kuin nöyryyttä ja alistuvaisuutta; perisynti oli hänestä täydellisesti pesty pois, ja hän oli sangen iloinen kieltäymyksestään.
Alttarilta alas laskeuduttuaan puhui pastori Cornille kehotussanoja lempeällä äänellä. Hän asetti esimerkiksi sen avioliiton, jonka Jeesus oli solminut Kirkon kanssa, hän puhui tulevaisuudesta, joka oli uskossa vietettävä, ja lapsista, jotka oli kristillisesti kasvatettava. Ja tuosta toivosta kuullessaan Angélique jälleen hymyili; mutta Félicien värisi hänen vieressään ajatellessaan kaikkea tuota onnea, jonka hän nyt uskoi varmaksi. Sitten seurasivat käsikirjassa säädetyt kysymykset ja niitten koko elämänajaksi sitovat vastaukset, tuo ratkaiseva sana »tahdon», jonka Angélique lausui liikutettuna sydämensä pohjasta ja Félicien taas lujemmalla äänellä hellän vakavasti. Peruuttamaton liitto oli solmittu, pappi oli liittänyt yhteen heidän oikeat kätensä, mumisten kaavan: Ego conjungo vos in matrimonium, in nomine Patri, et Filii, et Spiritus sancti. Mutta vielä oli siunattava sormus, joka on vertauskuva liiton ikuisuudesta ja vilpittömästä uskollisuudesta; ja siihen meni aikaa. Hopeamaljassa olevan kultasormuksen ylitse teki pappi vihkivesihuiskimella ristinmerkin. »Benedic, Domine, annulum hunc..» Sitten hän antoi sen sulhaselle merkiksi siitä että Kirkko sulki ja sinetöi hänen sydämensä, ettei yksikään toinen nainen sinne enää astuisi. Ja sulhanen pujotti sen morsiamen sormeen, antaakseen hänen vuorostaan tietää että miesten joukosta hän yksin oli tästälähtien oleva hänelle olemassa. Tuo sormus kuvasi kiinteätä yhteyttä, jolla ei ole päätä eikä loppua, se oli aviovaimon kannettava riippuvaisuuden merkki, joka alituisesti muistuttaisi hänelle vannottua uskollisuutta. Ja se oli myöskin lupaus tulevasta pitkästä yhteiselämästä, ikäänkuin he tuon pienen kultarenkaan kautta olisivat kytketyt toisiinsa hautaan saakka. Ja kun pappi loppurukoukset suoritettuaan lausui heille vielä kerran kehotussanoja, hymyili Angélique jälleen kirkasta kieltäymyksen hymyään. Hän tiesi.
Silloin urut puhkesivat riemuraikunaan, pastori Cornillen vetäytyessä pois apulaispappien seuraamana. Liikkumattomassa majesteettisuudessaan istuen monseigneur loi kotkankatseensa lempeänä nuoreen pariin. Yhä polvistuneina olevat Hubertit kohottivat päänsä onnen kyynelien sumentamin katsein. Ja urkujen mahtava sävel vyöryi, päätyen pienien, korkeitten äänten ryöppyyn, joka helisi holvien alla kuin aamuinen leivosen liverrys. Pitkä, värisyttävä liikutuksen humaus oli saattanut lainehtimaan hartaitten katsojien joukot, jotka täyttivät sekä isonristin että sivustat. Itse kukilla koristettu, kynttiläin liekinnässä kimmeltävä kirkkokin loisti pyhän toimituksen riemua.
Sitten seurasi vielä kaksi tuntia juhlallista komeutta, kun messu laulettiin ja pyhää savua suitsutettiin. Alttaripalvelusta toimittava pappi oli ilmestynyt valkoiseen kasukkaan puettuna, mukanaan juhlamenojen ohjaaja, kaksi suitsutusmaljan kantajaa maljoineen ja suitsukeastioineen, ynnä kaksi kirkonpalvelijaa, jotka kantoivat sytytettyjä vahakynttilöitä suurissa, kultaisissa kynttiläjaloissa. Ja monseigneurin läsnäolo teki muotomenot, tervehdykset ja suutelut vielä monimutkaisemmiksi. Joka hetki kahisuttivat messupaitojen liepeitä kumarrukset ja polviennotkistukset. Koko tuomiokapituli nousi seisomaan vanhoilta, veistokoristeisilta alttarituoleiltaan. Ja toisinaan oli kuin taivaan tuulahdus olisi pyyhkäissyt polvilleen pappien lauman, joka täytti koko kuoron. Alttaripappi messusi alttarilla. Hän vaikeni, mennen syrjään istumaan, silläaikaa kuin kuoro jatkoi pitkää, monijaksoista säveltä, jossa kuului milloin mieslaulajien vakavia väliosia, milloin kuorolapsien kirkkaita ääniä, jotka helisivät kevyinä ja ilmakkaina kuin arkkienkelin huilut. Varsinkin yksi suloinen tytön ääni kuului yli muitten kauniina ja puhtaana; kuiskailtiin, että se ääni oli Claire de Voincourtin, joka oli tahtonut laulaa mukana näissä ihmehäissä. Urkujen säestys oli kuin suurta, hellää huokausta, joka nousee hyvän ja onnellisen sielun pohjasta. Joskus syntyi äkillinen äänettömyys; sitten urut jälleen puhkesivat vyöryttämään juoksutuksia hirveällä pauhinalla, silläaikaa kuin juhlamenojen ohjaaja viittasi esiin kynttilöitä kantavat kirkonpalvelijat ja vei suitsutusmaljan kantajat alttaripapin luokse, joka siunasi suitsutuksen. Ja alituiseen heilahti suitsutusmalja ilmaan ketjujen välähtäessä ja synnyttäessä hopeisen helähdyksen. Tuoksuva pilvi sinersi ilmassa, ja piispa, papisto, alttari ja Evankeliumi suitsutettiin kukin vuorostaan, ja lopuksi kansanjoukkokin kolmella huiskauksella oikealle, vasemmalle ja eteen.
Silläaikaa kuuntelivat Angélique ja Félicien polvillaan messua, joka kuvaa Jeesuksen ja Kirkon avioliiton salaperäistä täyttymistä. Heille oli annettu kummallekin käteen palava kynttilä, kasteesta asti säilytetyn neitsyyden vertauskuva. Herran rukouksen jälkeen he jäivät heidän ylleen levitetyn hunnun alle, joka on alistuvaisuuden, kainouden ja vaatimattomuuden merkki, niin kauaksi kuin pappi Epistolan vieressä seisoen luki säädetyt rukoukset. Heillä oli yhä käsissään palavat kynttilät, jotka ovat samalla muistutuksena ajattelemaan kuolemaa itse häittenkin ilossa. Ja sitten oli toimitus päättynyt, lahja oli annettu, ja alttaripappi poistui juhlamenojen ohjaajan, suitsutusastiain kantajain ja kirkonpalvelijain seuraamana, rukoiltuaan Jumalaa siunaamaan aviopuolisoita, jotta he näkisivät lapsiensa kasvavan ja lisääntyvän aina kolmanteen ja neljänteen polveen.
Silloin koko tuomiokirkko kohosi haltioihinsa. Urut alkoivat pauhata riemumarssia sellaisella ukkosenkaltaisella jyminällä, että vanha rakennus tärisi. Ihmisjoukko seisoi väristen ja kurottautui nähdäkseen. Naiset nousivat tuoleille. Koko kirkko oli täynnä tiheitä päärivejä aina sivulaivojen pimeihin kappeleihin asti. Ja kaikki tämä kansa hymyili sykkivin sydämin. Kynttiläin tuhantiset parvet näyttivät tässä viimeisessä lähtötervehdyksessä palavan korkeampina, pitentäen liekkinsä suipoiksi tulikielekkeiksi, joitten lepattavassa hohteessa holvit näyttivät huojuvan. Pappien parvi kajahutti viimeisen hoosiannansa seisoessaan kukkien ja vihannuuden ympäröimänä keskellä kuorikoristusten ja pyhien maljojen loistetta. Mutta yhtäkkiä avautuivat urkujen alapuolella olevan valtaoven molemmat puoliskot, lävistäen tummaan seinään kirkkaan päivänvalon täyttämän aukon. Siitä paistoi heleä huhtikuinen päivä, häikäisevän kevätauringon valaisema Luostaritori iloisine, valkeine taloineen. Ja siellä odotti äskenvihittyjä toinen, vielä lukuisampi kansanjoukko malttamattomassa myötätunnossa, viittoen jo käsillään ja huudahdellen. Kynttiläin liekit olivat kalvenneet, urkujen ukkospauhina voitti katujen hälinän.
Ja Angélique ja Félicien suuntasivat kulkunsa ovea kohti, astellen hitaasti pitkin hartaitten katsojain muodostamaa kujaa. Voittoriemun jälkeen Angélique oli herännyt unelmastaan ja hänen oli nyt astuttava todellisuuteen. Tuosta räikeän valon täyttämästä kaariaukosta avautui maailma, joka oli hänelle tuntematon. Ja hän hidasti askeleitaan ja katseli noita työteliäitä taloja ja tuota meluavaa rahvasta, joka huudoin tervehti häntä. Hän oli niin heikko että hänen puolisonsa täytyi miltei kantaa häntä. Kuitenkin hän yhä hymyili. Hän ajatteli ruhtinaallista palatsia, joka oli täynnä jalokivikoruja ja kuninkaallisia pukimia, jossa häntä odotti ylt'yleensä valkoisella silkillä verhottu morsiushuone. Häntä tukahdutti, jotta hänen täytyi pysähtyä. Sitten hän jaksoi kulkea vielä muutamia askeleita. Hänen katseensa oli sattunut sormessaan olevaan sormukseen, ja tuo ikuisen yhteyden merkki sai hänet hymyilemään. Hän oli tullut valtaoven kynnykselle, torille laskeutuvien portaitten yläpäähän, kun hän äkkiä horjahti. Eikö hän ollut saapunut kaikkein korkeimpaan onneen? Eikö olemisen ilo päättynyt tähän? Tehden vielä viimeisen ponnistuksen hän kohottautui ja painoi huulensa Félicienin huulille. Ja siihen suudelmaan hän kuoli.
Mutta siinä kuolemassa ei ollut murhetta. Monseigneur auttoi tavallisella papillisella siunaus-eleellään kuolevan sielua vapautumaan. Hänkin oli nyt rauhottunut ja hänen sielunsa lepäsi jälleen Jumalassa. Huberteilla, jotka vihdoinkin anteeksi saatuaan astuivat jälleen elämään, oli kohottava tunne siitä että jokin uni nyt päättyi. Koko tuomiokirkko ja koko kaupunki olivat juhlatunteen täyttäminä. Urut pauhasivat yhä valtavammin, kellot kumisivat täyttä voimaa ja kansanjoukko tervehti riemuhuudoin rakastavaa paria, joka seisoi salaperäisen kirkon kynnyksellä keväisen auringon kultaloisteessa. Se oli riemukas lähtö; onnellisena, puhtaana, hentona häipyi Angélique pois unelmansa toteutumisen hetkellä, kohoten pimeistä romaanilaisista kappeleista leimuavien goottilaisholvien korkeuksiin keskelle kultakoristeitten ja maalausten jäännöksiä, kirkkaaseen tarujen paratiisiin.
Félicienin sylissä ei ollut enää kuin hentoisin, vienoisin tyhjyys, pitsiaaltoinen, helmihohtoinen morsiuspuku, valkoisen linnun kevyet, vielä lämpimät höyhenet. Olihan hän jo kauan tuntenut, ettei hän omistanut muuta kuin varjon. Tuntemattomasta se näky oli tullut, tuntemattomaan se palasi. Se oli vain ilmestys, joka haihtui pois, luotuaan harhaluulon. Kaikki on vain unelmaa. Ja onnensa kukkulalla Angélique oli häipynyt pois kevyeen suudelman henkäykseen.