Silloin alkoi samoilu uudelleen. Deux-Écus-kadun pää oli hävitetty, eikä kukaan lähikatujen myymälänpitäjistä muistanut madame Foucart nimistä henkilöä. Hän tutki ammattikalenteria: siinä ei enää ollut sitä nimeä. Lopuksi hän alentui turvautumaan viimeiseen keinoon. Hän kulki katse kohotettuna, tähyillen ammattikilpiä, aikoen käydä puhuttelemassa kätilöltä. Tästä olikin toivottu tulos; hän osui tulemaan erään vanhan vaimon luo, joka, kuultuaan hänen asiansa, huudahti: Kuinka! Että tunsiko hän madame Foucartia! Häntä, joka oli niin erinomainen ihminen ja jolla oli ollut paljon vastoinkäymisiä! Hän asui Censier-kadulla, toisessa päässä Pariisia. Hubert juoksi sinne.
Siellä hän, kokemuksen opettamana, aikoi toimia viisaasti. Mutta madame Foucart, joka oli tavattoman lihava, lyhytsäärinen nainen, ei antanut hänen esittää järjestyksessä edeltäpäin valmistettuja kysymyksiään. Heti kun hän oli saanut suustaan lapsen nimen ja aikamäärän, päästi madame Foucart kielensä valloilleen ja kertoi koko jutun katkeran vihan puuskassa. Vai niin! Vai oli se lapsi elossa! No niin, hän voi imarrella itseään sillä, että hänellä on äitinä kuuluisa lutka! Niin, madame Sidonie, niinkuin häntä kutsutaan hänen leskeksi tulonsa jälkeen. Hänellä on arvokasta sukua, veli ministerinä, kuulemma, mutta se ei estä häntä harjottamasta kunniatonta ammattia! Ja hän selitti millä tavoin hän oli tullut hänet tuntemaan, siihen aikaan kun tuo natu piti Saint-Honoré-kadulla hedelmäkauppaa, tultuaan Pariisiin Plassansista, mistä hän ja hänen miehensä olivat lähteneet maailmalle onneaan koettamaan. Kun mies oli kuollut ja haudattu, oli vaimo viisitoista kuukautta myöhemmin saanut lapsen, eikä voinut oikein tietää, mistä hän sen oli saanut, sillä hän oli kuiva kuin lasku, kylmä kuin protesti ja tunnoton kuin ulosmittaaja. Hairahduksen saattaa antaa anteeksikin, mutta se kiittämättömyys! Eikö hän, madame Foucart, ollut hoitanut häntä hänen lapsivuoteensa aikana, eikö hän ollut mennyt häntä auttaessaan niin pitkälle, että oli sijottanut lapsen vaivaishoidon huostaan, joten hän pääsi kaikista hankaluuksista? Ja kiitokseksi ei hän ahdinkoon jouduttuaan ollut saanut häntä maksamaan hoitopalkkaansa, ei edes kädestä käteen lainaamiaan viittätoista frangia.
Nykyään oli madame Sidoniella Faubourg-Poissonnière-kadulla pieni puoti ja kolme huonetta välikerroksessa, missä hän piti muka pitsikauppaa, mutta möi mitä vain. Hohoijaa! sellaista äitiä olisi parempi olla kerrassaan tuntematta!
Tuntia myöhemmin Hubert maleksi madame Sidonien puodin edustalla. Hän näki siellä laihan, kalvakan, iältään epämääräisen, joleannäköisen naisen, puettuna mustaan, nukkavieruun pukuun, jossa näkyi monia alkuperältään epämääräisiä tahroja. Hänen sattumalta syntyneen lapsensa muisto ei olisi koskaan voinut lämmittää tuon luvatonta elinkeinoa harjottavan naisen tunnotonta sydäntä. Hubert teki varovaisia tiedusteluja ja sai kuulla asioita, joita hän ei koskaan kertonut kenellekään, ei edes vaimolleen. Kuitenkin hän epäröi yhä, ja tuli vielä viimeisen kerran kävelemään tuon salaperäisen puodin ohi. Eikö hänen sentään tarvitsisi ilmottaa itsensä ja hankkia suostumus? Hänen, kunnon miehen, oli nyt tuomittava, oliko hänellä oikeus tällä tavoin katkaista side ainiaaksi. Äkkiä hän kääntyi selin taloon, ja illalla hän palasi Beaumontiin.
Hubertine oli juuri saanut herra Grandsireltä kuulla, että asiakirja, joka Hubertille antoi virallisen holhoojan aseman, oli asianomaisessa oikeudessa vahvistettu. Ja kun Angélique heittäytyi Hubertin syliin, näki Hubert selvästi hänen pyytävästä, kysyvästä katseestaan, että hän oli ymmärtänyt hänen matkansa todellisen vaikuttimen. Silloin hän sanoi yksinkertaisesti:
— Lapseni, äitisi on kuollut.
Angélique itki, syleillen heitä kiihkeästi. Koskaan enää ei siitä puhuttu. Hän oli nyt heidän tyttärensä.
III.
Sen vuoden pääsiäismaanantaina Hubertit olivat vieneet Angéliquen syömään aamiaista Hautecoeur'in linnan raunioille, jotka kohoavat Ligneul-joen rannalla pari penikulmaa Beaumontista alaspäin. Ja kun seuraavana aamuna tämän ulkoilmassa vietetyn rattoisan retkeilypäivän jälkeen työhuoneen vanha kello löi seitsemän, nukkui Angélique vielä.
Hubertinen täytyi nousta koputtamaan hänen ovelleen.
— No, laiskuri! Me olemme jo syöneet aamiaisen.
Angélique pukeutui nopeasti ja meni syömään yksin. Tullessaan sitten työhuoneeseen, jossa Hubert ja hänen vaimonsa juuri olivat asettuneet työhönsä, sanoi hän:
— Oi, kuinka minä olen nukkunut! Ja tuo messupaita, joka on luvattu sunnuntaiksi!
Työhuone, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin, oli jotensakin avara huone, melkein koskemattomana alkuperäisessä asussaan säilynyt. Katon molemmat niskavuolet ja näkyvien poikkihirsien kolme välipintaa eivät olleet edes saaneet valkomaalausta, vaan pohottivat nokisina ja madonsyöminä, ja murenneen rappauksen alta näkyivät välipintojen rimat. Eräässä kattopalkkeja kannattavista olkakivistä oli vuosiluku 1463, arvattavasti rakennusvuosi. Kivinen uuni, vaikkakin halkeillut ja murentunut, oli säilyttänyt yksinkertaisen siroutensa solakoine pylväineen, kauluskivineen ja seppelkoristeisine reunuksineen. Saattoipa reunuksella erottaa vielä ajankuluttaman alkeellisen veistokuvankin, joka esitti pyhää Clarusta, korko-ompelijain suojeluspyhää. Mutta uuni ei enää ollut käytännössä, sen pesästä oli tehty avonainen kaappi, asettamalla siihen poikittain lautoja hyllyiksi, joille oli kasattu mallipiirustuksia. Huonetta lämmitti nyt jykevä valurautainen kamiini, jonka savutorvi, kuljettuaan pitkin kattoa, lävisti uunin kyljen. Rempalleen menneet ovet olivat Ludvig XIV:n ajalta. Lattiassa näkyi vielä vanhoja, lahonneita parkettilevyjä uudempien välissä, jotka oli asetettu paikalleen yksitellen, kukin koloonsa. Seinien keltainen maalaus oli jo sadan vuoden vanha, ylhäältä haalistunut, alhaalta kulunut, täynnä salpietaritahroja. Joka vuosi puhuttiin uudestaan-maalaamisesta, mutta vastenmielisyys uudistuksia kohtaan pidätti sitä toteutumasta.
Istuessaan ompelukehyksen ääressä, johon messupaita oli pingotettu,
Hubertine nosti päänsä ja sanoi:
— Muistat kai, että olen luvannut sinulle korin orvokkeja puutarhaasi, jos saamme sen valmiiksi sunnuntaiksi.
Iloisena huudahti Angélique:
— Niin, sehän on totta!… Kyllä otan sen nyt käsiini!… Mutta missä minun sormituppeni on? Kaikki kapineet lentävät tiehensä, kun ei tee työtä.
Hän solautti norsunluisen sormitupen pikkusormensa toiseen niveleeseen ja istuutui kehyksen toiselle puolelle, ikkunaa vastapäätä.
Edellisen vuosisadan puolivälistä asti ei työhuoneen varustuksissa ollut tapahtunut yhtään muutosta. Muodot muuttuivat, korko-ompelutaide kehittyi, mutta täällä tavattiin vielä seinään kiinnitetty puukappale, johon kehys nojautui, liikuteltavan pukin kannattaessa sen toista päätä. Loukoissa nukkui vanhanaikaisia työkaluja: »sukkela», eräs koje hammasrattaineen ja vartaineen, jolla pantiin kultalankaa puolalta puikkoon koskematta siihen; käsirukki, jonkinlainen seinään kiinnitettävä rataslaite, jolla kierrettiin lankaa; kaikenkokoisia ompelukehyksiä niihin kuuluvine silkkivaatteineen ja säleineen. Eräällä hyllyllä oli vanha kokoelma reikätalttoja päärmäyskultaa varten; sillä näkyi myöskin hylyksi joutunut entisaikaisten korko-ompelijain suuri, kuparinen kynttiläjalka. Nahkaremmistä naulatun pitimen silmukoissa oli purasimia, puisia ja rautaisia vasaroita, leikkuurautoja pergamentin leikkaamista varten ja puksipuisia taltantapaisia esineitä, joilla lankoja muovailtiin sitä mukaa kuin niitä käytettiin. Lehmuspuisen pöydän alla, jolla pergamenttia leikattiin, oli isot kerinpuut, jonka liikkuvien pajukelojen ympäri oli pingotettu vyyhti punaista villalankaa. Lankaan pujoteltuja erivärisiä silkkipuolia riippui nuoralla lähellä kaappia. Lattialla oli kori täynnä tyhjiä puolia. Käärelankakerä oli pudonnut tuolilta alas ja purkautunut vieriessään.
— Oi tuota ihanaa, ihanaa ilmaa! virkkoi Angélique. Se tekee elämän suloiseksi.
Ja ennenkuin hän kumartui työhönsä, hän unohtui vielä hetkiseksi avonaisen ikkunan ääreen, josta säteilevä toukokuun aamu tulvi huoneeseen. Auringon syrjä liukui tuomiokirkon harjan yli, ja piispantalon puutarhasta lemahti tuore syreenintuoksu. Angélique hymyili häikäistyneenä, kylpien sisääntulvivassa keväässä. Sitten hän säpsähti, ikäänkuin olisi nukahtanut, ja sanoi:
— Isä, minulla ei ole läpiompelukultaa.
Hubert, joka oli lopettamassa jonkun messupuvun mallin kalkkiopiirustusta, meni kaapille ja etsi sen sopukoista vyyhden, leikkasi sen poikki ja kehitti hiukan kumpaakin päätä, raaputtaen silkkilangan päällä olevaa kultaa; sitten hän toi vyyhden Angéliquelle pergamenttipalasessa.
— Eikö muuta?
— Ei muuta.
Angélique oli heittänyt silmäyksen ympärilleen ja nähnyt ettei mitään enää puuttunut: erilaiset kultalangat, punainen, viheriä ja sininen; kaikenväriset silkkipuolat; päärmäyskulta ja kierrekulta, pöyhötetty ja käherretty, rasian virkaa tekevässä hatunkopassa; pitkät, hienot neulat, teräspihdit, sormustimet, sakset, vahatyyny. Kaikki nämä olivat hujan hajan itse kehykselle pingotetulla kankaalla, jolle oli levitetty suojaksi vahvaa harmaata paperia.
Hän oli pannut neulansilmään säikeen läpiompelukultaa. Mutta heti ensi pistolla se katkesi, ja hänen täytyi kehittää sen päätä uudestaan, raaputtamalla pois hiukan kultaa, jonka hän heitti samoin kehyksellä ajelehtivaan jätevasuun.
— No vihdoinkin! sanoi hän, pistettyään neulan kankaan läpi.
Syvä hiljaisuus vallitsi. Hubert oli ryhtynyt pingottamaan kehystä. Hän oli asettanut toisen tukin seinään kiinnitetylle pidikkeelle ja toisen pukille, tarkalleen toistensa kohdalle, joten tukille kiinnitetyn karmosiinipunaisen silkkisen messupukuvaatteen langat tulivat ihan suoraan. Hän asetti sivulistat tukeissa oleviin reikiin, kiinnittäen ne niihin neljällä nappulalla. Toimitettuaan kiinnipujotuksen oikealla ja vasemmalla, hän sitten päätti pingottamisen, peräyttäen nappuloita. Kun hän koputti kangasta sormellaan, kumisi se kuin rumpu.
Angéliquesta oli tullut erinomainen koruompelija. Hubertit ihmettelivät hänen taitoaan ja aistiaan. Sen lisäksi, mitä he olivat hänelle opettaneet, pani hän työhön oman herkän tunteensa, joka saattoi elämää kukkiin ja uskoa vertauskuviin. Hänen käsissään silkki ja kulta alkoivat elää, pienimmätkin koristeet saivat salaperäisen lennokkuuden, hän pani niihin kaiken sielunsa, alati virkeän mielikuvituksensa ja uskonsa näkymättömiin. Muutamat hänen koruompeluistaan olivat niin kovasti liikuttaneet Beaumontin pappiskuntaa, että eräs pappi, joka harrasti muinaistiedettä, ja toinen, joka oli taiteentuntija, olivat tulleet häntä tervehtimään, ilmaisten ihastuksensa hänen neitsytkuviinsa, joita he vertasivat alkuaikaisen kirkon yksinkertaiseen kuvaustaiteeseen. Niissä oli sama vilpittömyys, sama harras tunne, ikäänkuin vannehdittuna yksityispiirteitten äärimmäisen tarkkaan täydellisyyteen. Hänellä oli todella ihmeellinen piirustuslahja, joka, vaikkei hänellä ollut ollut mitään muuta opetusta kuin omat harjotuksensa iltasin lampun valossa, saattoi hänet usein muuttamaan mallejaan, poikkeamaan niistä ja luomaan neulallaan oman mielikuvituksensa mukaan. Ja niin joutuivat Hubertit, jotka pitivät piirustustaitoa välttämättömänä hyvälle koruompelijalle, varjoon hänen rinnallaan, vaikka he olivat niin paljon vanhempia ammatissa. He olivat lopulta vain hänen vaatimattomia apulaisiaan, jotka jättivät hänen tehtäväkseen kaiken vaativamman loistotyön, suorittaen itse niistä vain alustavat työt.
Millaisia loistavia ja pyhiä ihmeteoksia kulkikaan hänen kättensä kautta vuosien mittaan! Hän eli keskellä silkkiä, satiinia, samettia, kulta- ja hopeakankaita. Hän kirjaili messupaitoja, stola-vöitä, käsiliinoja, kasukoita, dalmatikoja, hiippoja, lippuja, kalkkiverhoja ja öylättirasia-peitteitä. Mutta varsinkin messupaitoja hän sai tehdä tuon tuostakin; aina käytettiin niihin viittä väriä: valkoinen edusti ripitystä ja neitseitä, punainen apostoleja ja marttyyrejä, musta kuolleita ja paastoaikaa, orvokinsininen viattomia lapsia, viheriä pyhiä juhlia. Usein käytettiin kultaakin, jonka saattoi panna valkoisen, punaisen tai viheriän sijalle. Ristin keskuksessa oli aina samat vertauskuvat, Jeesuksen ja Marian nimikirjaimet, säteitten ympäröimä kolmio, karitsa, pelikaani, kyyhkynen, kalkki, öylättirasia ja piikkiköynnöksen ympäröimä vertavuotava sydän; kauluksessa ja hihoissa taasen kiemurteli koristekuvioita tahi kukkia, koko vanhojen tyylien koristepaljous, kaikki suurikukkaiset kasvit, vuokot, tulppaanit, pioonit, granaattiomenat, hortensiat. Ei mennyt yhtään vuodenaikaa, ettei hän olisi ommellut joitakin vertauskuvallisia tähkiä ja terttuja, mustalle pohjalle hopealla, punaiselle kullalla. Hyvin upeihin messupaitoihin hän väritteli kuvaelmia, pyhimysten päitä, ynnä keskusalueen, johon hän kuvasi Marian ilmestyksen, Vapahtajan syntymän ja ristiinnaulitsemisen. Milloin olivat kultakirjaukset ommellut suoraan pohjavaatteelle, milloin taas hän kiinnitti silkkiset tai satiiniset kuviokaistaleet kultakirjovaatteelle tahi sametille. Ja tämä säihkyvä, pyhä kukkasloiste syntyi pisto pistolta hänen hoikkien sormiensa liikkeistä.
Se messupaita, jota Angélique tällä kertaa kirjaili, oli valkoisesta satiinista. Sen ristin muodosti kimppu kultaisia liljoja, joitten väliin oli pujoteltu heleänvärisiä ruusuja varjotetusta silkistä. Keskellä, himmeästä kullasta ommeltujen pienten ruusujen muodostaman seppeleen ympäröimänä säteilivät Marian nimikirjaimet, punaisella ja viheriällä kullalla ommeltuina, runsaasti koristettuina.
Hän ompeli viimeisiä pienten kultaruusujen lehtiä läpipistoilla, ja siten kului tunti täydellisessä äänettömyydessä. Mutta säie katkesi uudelleen ja hän pani sen jälleen neulansilmään kehyksen alla katsomatta siihen, kuten taitavan koruompelijan tulee. Kohottaessaan päänsä hän näytti pitkällä siemauksella juovan sisäänvirtaavaa kevättä.
— Oi, kuiskasi hän, kyllä oli kaunista eilen!… Kuinka tuo auringonpaiste tekee hyvää!
Hubertine, joka juuri vahasi lankaansa, pudisti päätään.
— Minä olen ihan kuin piesty, jäseneni ovat kaikki turtana. Enhän olekaan kuusitoistavuotias, kuten sinä, ja kun tulee niin vähän olleeksi ulkona!
Hän ryhtyi kuitenkin heti jälleen työhön. Hän valmisti liljoja, neuloen veliinipalasia merkittyihin kohtiin piirustuksessa, jotta kuviot kohoaisivat enemmän pohjapinnasta.
— Ja sitten nämä ensimmäiset päivänpaisteet panevat teidät puolipyörryksiin, lisäsi Hubert, joka kehyksen pingotettuaan ryhtyi kalkkioimaan silkille kaapun reunustaa.
Angélique oli jäänyt haaveilevin silmin katsomaan erääseen kirkon pilariin heijastuvaa auringonsädettä. Hiljaisella äänellä hän vastasi:
— Ei, ei, minua se virkisti, tuo eilinen ulkoilmapäivä vei minusta pois väsymyksen.
Saatuaan valmiiksi pienet kultalehdet, hän kävi käsiksi yhteen suurista ruusuista, pitäen valmiina yhtä monta valmiiksi pujotettua säiettä kuin oli eri värivivahduksia ja ommellen erkanevilla ja jälleen yhtyvillä pistoilla, terälehtien kuperan muodon mukaan. Ja vaikka työ olikin näin arkaluontoista, purkautuivat nyt hänen huuliltaan edellisen päivän muistot, joita hän äsken hiljaisuudessa oli johdatellut mieleensä, niin lukuisina ja elävinä, ettei hän saanut lopetetuksikaan. Hän muisteli lähtöä, avaroita niittyjä, aamiaista Hautecoeurin linnan raunioilla eräässä kivipermantoisessa salissa, jonka murtuneet seinät kohosivat korkealla kummulla puolensadan metrin päässä salavien reunustamasta Ligneulin joesta. Hän ei voinut saada mielestään noita raunioita, noita hajallaan olevia, sinivattupensaitten peittämiä jäännöksiä, jotka kertoivat tuon jättiläisen mahtavasta suuruudesta siihen aikaan, kun se pystyssä seisovana hallitsi molempia laaksoja. Linnotustorni seisoi vieläkin kuudenkymmenen metrin korkuisena, sortunein huipuin, haljenneena, mutta sentään vahvana viisitoista jalkaa paksulla perustallaan. Kaksi muuta tornia oli myöskin säilynyt, Kaarle Suuren torni ja Davidin torni, ja niitä yhdistävä valli oli melkein ehyt. Muurien sisäpuolella voi nähdä osan rakennuksia, linnankirkon, oikeussalin ynnä muita huoneita. Ja porrasastuimet, ikkunain ulkonemat, pengermien penkit näyttivät nykyaikaisten ihmisten mittakaavaan verrattuina kuin jättiläisten rakentamilta. Se oli kokonainen linnotettu kaupunki, viisisataa soturia saattoi siinä kestää piiritystä kolmekymmentä kuukautta elatusvarojen ja ampumatarpeitten loppumatta. Kahden vuosisadan aikana olivat jo orjanruusupensaat levitelleet muurikivien reunaan rakennuksen alaosissa, syreenejä ja kultasadepensaita kasvoi alasromahtaneitten kattojen muodostamilla sorakasoilla, vartiahuoneen liedessä kasvoi plataani. Mutta auringon laskiessa, kun linnotustornin ruho ojensi varjonsa kenttien yli kolme penikulmaa pitkälle ja koko linna näytti rakentuvan uudelleen mahtavaan haahmoonsa illan hämärässä, saattoi vielä tuntea sen muinaisen mahdin, sen jäykän voiman, joka oli tehnyt siitä vallottamattoman linnotuksen, jota vapisten pelkäsivät itse Ranskan kuninkaatkin.
— Ja minä olen varma, jatkoi Angélique, että siinä asuu henkiä, jotka kummittelevat yöllä. Siellä kuuluu kaikenlaisia ääniä, siellä kurkistelee joka sopesta olentoja, ja minäkin näin, kun olimme lähteneet sieltä, taakse katsoessani suuria valkoisia haamuja liitelevän muurien yläpuolella… Eikö se ole totta, äiti, te joka tiedätte linnan historian?
Hubertine hymyili tyynesti.
— Oh, kummituksia en minä ole koskaan nähnyt.
Mutta hän tunsi kyllä linnan tarinan, jonka hän oli lukenut jostakin kirjasta, ja tytön innokkaitten kysymysten johdosta hänen täytyi kertoa se uudelleen.
Linnan alue kuului Reimsin arkkipiispan-istuimelle pyhän Remigiuksen ajalta asti, joka oli saanut sen Klodovigilta. Kymmenennen vuosisadan alussa eräs arkkipiispa Severinus rakennutti Hautecoeuriin linnotuksen, puolustaakseen maata normanneja vastaan, jotka samosivat Oise-virtaa ylöspäin, mihin Ligneul laskee. Seuraavalla vuosisadalla eräs Severinuksen seuraaja antoi sen läänitykseksi Norbertille, Normandian suvun nuoremmalle jäsenelle, määräten kuudenkymmenen sou'n vuotuisen pohjaveron, sillä ehdolla että Beaumontin kaupunki ja kirkko jäisivät verosta vapaiksi. Siten tuli Norbert I ensimmäiseksi mieheksi siinä kuuluisassa Hautecoeurin markiisien suvussa, joka siitä lähtien täyttää historian. Hervé IV:n aikana, joka oli kaksi kertaa kirkonkirouksessa kirkolle kuuluvan omaisuuden anastamisesta ja harjotti maantierosvoutta, lyöden yhdellä iskulla kuoliaaksi kolmekymmentä porvaria, Ludvig Paksu hävitti linnan tornin, kun sen omistaja oli uskaltanut nousta kapinaan häntä vastaan. Raoul I, joka oli lähtenyt ristiretkelle Filip Augustin kanssa, kaatui Akkon edustalla saatuaan keihäänpiston sydämeensä. Mutta kuuluisin oli Jean V Suuri, joka 1225 rakensi linnotuksen uudelleen, pystyttäen vajaassa viidessä vuodessa Hautecoeurin mahtavan linnan, jonka suojassa hän kerran jo uneksi Ranskan kruunusta. Ja selvittyään hengissä kahdenkymmenen taistelun verileikistä hän kuoli sängyssään, Skotlannin kuninkaan vävynä. Sitten oli vielä Félicien III, joka kulki paljain jaloin Jerusalemiin, Hervé VII, joka vaati itselleen Skotlannin kruunua, ja useita muita, mahtavia ja ylhäisiä halki vuosisatojen, aina Jean IX:een asti, joka kardinaali Mazarinin aikana sai nähdä linnansa hävityksen. Viimeisen piirityksen jälkeen tornien holvikatot räjäytettiin ilmaan ja pistettiin palamaan rakennukset, jonne Kaarle VI oli tullut karkottamaan hulluuttaan ja joissa lähes kaksisataa vuotta myöhemmin Henrik IV oli asunut viikon päivät Gabrielle d'Estrées'n kanssa. Kaikki nämä kuninkaalliset muistot nukkuivat nyt nurmen alla.
Angélique kuunteli jännittyneenä, pysäyttämättä neulaansa, ikäänkuin nuo muinaiset valtaherrat olisivat ilmestyneet näkyviin itse ompelukehyksestä, sitä mukaa kuin ruusu siinä syntyi vienoon värielämään. Hänen puutteellinen historiantietonsa suurensi tapahtumia, siirtäen ne ihmeellisen legendan tasolle. Hän värisi hartaasta ihastuksentunteesta, linna kohosi jälleen pystyyn, nousten aina taivaan porttien tasalle, ja Hautecoeurit olivat pyhän neitsyen orpanoita.
— Ja meidän uusi piispamme, monseigneur d'Hautecoeur, on siis tuon suvun jälkeläinen? kysyi hän.
Hubertine vastasi, että monseigneur varmaan oli jonkun suvun nuoremman haaran jäsen, sillä vanhempi haara oli jo ammoin sammunut. Se oli muuten omituinen seikka, sillä Hautecoeurin markiisit ja Beaumontin papisto olivat kautta vuosisatain olleet sotajalalla. Noin 1150 eräs abotti ryhtyi rakennuttamaan kirkkoa, ainoastaan seurakunnalliset varat käytettävänään. Rahat loppuivatkin, rakennuksen ollessa vasta sivukappelien holvikattojen tasalla, ja täytyi tyytyä kattamaan päälaiva puukatoksella. Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Jean V, saatuaan linnan uudestaanrakennetuksi, antoi kolmesataatuhatta livreä, jotka muihin summiin lisättynä tekivät mahdolliseksi kirkon rakennuksen jatkamisen. Päälaiva sai holvikaton. Kirkon kaksi tornia ja suuri julkisivu valmistuivat vasta paljon myöhemmin, noin 14S0, puhtaaseen viidennentoista vuosisadan tyyliin. Korvaukseksi Jean V:n anteliaisuudesta papisto antoi hänelle ynnä hänen jälkeläisilleen hautapaikkaoikeuden eräässä kuorikappelissa, joka oli pyhitetty pyhälle Yrjölle ja jota siitä pitäen kutsuttiin Hautecoeurin kappeliksi. Mutta hyviä välejä ei kestänyt kauan. Linnanherrat pyrkivät yhtenään riistämään Beaumontilta sen verovapautta, lakkaamatta syntyi riitoja vero- ja etuoikeuskysymyksistä. Varsinkin kysymys tilausoikeudesta, jota linnanherrat vaativat itselleen ja joka olisi tehnyt mahdottomaksi laivaliikkeen Ligneul-joella, muodostui loppumattomaksi riidan pitkittäjäksi, kun alakaupunki alkoi huomattavasti vaurastua hienovaate-teollisuutensa avulla. Siitä ajasta alkaen Beaumontin onnentähti yleni päivä päivältä, kun Hautecoeurin tähti taas aleni, kunnes hävityksen kohdatessa linnaa kirkko sai täydellisen voiton. Ludvig XIV teki siitä tuomiokirkon, piispantalo rakennettiin entiseen luostaripihaan. Ja sattuma määräsi nyt, että juuri Hautecoeurin suvun jälkeläinen tuli piispana hallitsemaan tätä yhä pystyssä pysynyttä papistoa, joka oli voittanut hänen esi-isänsä nelisatavuotisen taistelun perästä.
—- Mutta, sanoi Angélique, monseigneurhän on ollut naimisissa. Hänellä on aikainen, kahdenkymmenen vuoden vanha poika, eikö niin?
Hubertine oli ottanut sakset korjatakseen erästä veliinipalaa.
— Niin kyllä, pastori Cornille on kertonut sen minulle. Se on hyvin surullinen tarina… Monseigneur tuli kapteeniksi yhdenkolmatta vuoden vanhana, Kaarle X:n aikana. Neljänkolmatta vuotiaana, 1830, hän otti eron, ja kerrotaan, että hän aina neljänkymmenen ikään asti vietti huikentelevaa elämää … matkoja, seikkailuja, kaksintaisteluja. Sitten eräänä iltana, ollessaan joittenkin ystäviensä luona maalla, hän kohtasi kreivi de Valençay'n tyttären Paulen, joka oli hyvin rikas, ihmeen kaunis, tuskin yhdeksäntoistavuotias, kaksikymmentäyksi vuotta nuorempi häntä. Hän rakastui neitoon kuin hullu ja neito jumaloi häntä, häät oli pidettävä mitä pikimmin. Silloin hän osti Hautecoeurin rauniot polkuhinnalla, kymmenellätuhannella frangilla muistaakseni, hänellä oli nimittäin aikomus panna linna jälleen kuntoon ja asettua siihen asumaan puolisoineen. Yhdeksän kuukautta he olivat eläneet syrjässä eräällä vanhalla maatilalla Anjoussa, kieltäytyen tapaamasta ketään, nauttien hetkistä, jotka tuntuivat liian lyhyiltä… Paule synnytti pojan ja kuoli.
Hubert paineli mallipiirustusta valkoisella väritukolla. Hän kohotti päätään, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.
— Mies poloinen! kuiskasi hän.
— Kerrotaan, että hän oli kuolla, jatkoi Hubertine. Viikkoa myöhemmin hän astui hengelliseen säätyyn. Siitä on kaksikymmentä vuotta, ja hän on nyt piispa… Mutta kerrotaan vielä, että näitten kahdenkymmenen vuoden aikana hän ei ole tahtonut nähdä poikaansa, lasta, joka oli maksanut äitinsä hengen. Hän oli lähettänyt lapsen pois luotaan, jättäen sen hoidettavaksi tämän sedälle, eräälle vanhalle abotille, ja kieltänyt antamasta siitä edes tietoja hänelle, koettaen unohtaa sen olemassaolon. Kun hänelle sitten kerran lähetettiin lapsen muotokuva, luuli hän näkevänsä rakkaan vaimovainajansa, ja hänet löydettiin lattialta tiedottomana, kuin moukarin iskun kohtaamana… Mutta ikä ja rukoukset lienevät sittemmin keventäneet tuota syvää surua, sillä pastori Cornille sanoi minulle eilen, että monseigneur on vihdoinkin kutsunut poikansa luokseen.
Angélique oli saanut valmiiksi ruusun, joka oli niin tuore että se tuntui melkein tuoksuvan, katsoi jälleen ulos auringonpaisteisesta ikkunasta haaveellisin silmin ja virkkoi matalalla äänellä:
— Monseigneurin poika…
Hubertine päätti kertomuksensa:
— Nuori mies, kaunis kuin jumala, kuulemma. Hänen isänsä halusi hänestä pappia. Mutta abotti-vanhus ei siihen suostunut, kun pojalla ei ollut vähintäkään kutsumusta… Ja omaisuutta monet miljoonat! Viisikymmentä miljoonaa, jos puheissa on perää! Niin, hän kuuluu perineen äidiltään viisi miljoonaa, ja ne on sijotettu tonttialueihin Pariisissa, joilla on nyt yli viidenkymmenen miljoonan frangin arvo. Siis rikas kuin kuningas!
— Rikas kuin kuningas, kaunis kuin jumala, kertasi Angélique itsetiedottomasti, uneksivalla äänellä.
Ja koneellisella kädenliikkeellä hän otti kehykseltä puikon, jossa oli kultusäie, ryhtyäkseen valmistamaan gipyyri-ompelulla suurta liljaa. Vedettyään kultalankaa esiin puikon kärjestä, hän kiinnitti sen pään silkkirihmapistolla ihan korokkeeksi ommellun veliinin reunaan. Alettuaan sitten ommella hän virkkoi vielä, lopettamatta lausettaan, ajaen takaa kaukaista, epämääräistä toivetta:
— Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin…
Tuli jälleen syvä hiljaisuus, jota hämmensi vain kirkosta vaimeasti kuuluva veisuu. Hubert laittoi piirustustaan lopulliseen kuntoon, kuljettaen siveltimen kärkeä pitkin värijauheen tekemiä pisteviivoja; ja kaavun koristeet ilmestyivät siten valkoisina punaiselle silkkipohjalle. Hän alotti jälleen puhelun.
— Ennen muinoin oli suurenmoista! Ylhäiset herrat käyttivät pukuja, jotka olivat ihan kankeat koruompeluista. Lyonissa myytiin vaatetta, joka maksoi kuusikin sataa livreä kyynärä. Sen ymmärtää, kun lukee sen aikuisia koruompelumestarien ohjesääntöjä; niissä sanotaan, että kuninkaallisilla koruompelijoilla on oikeus asevoimalla ottaa työhönsä muitten mestarien työntekijöitä… Ja meillä oli vaakunakilvetkin sinisellä pohjalla kultainen poikkijuova ja kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä ja yksi alhaalla… Ah, se oli kaunista mutta siitä on kauan!
Hän vaikeni, koputtaen kynnellään vaatetta, poistaakseen pölyä. Sitten hän jatkoi:
— Beaumontissa kulkee Hautecoeureistä vielä eräs tarina, jota äitini usein kertoi minulle, kun olin pieni… Kauhea rutto raivosi kaupungissa, puolet asukkaista olivat jo kuolleet, kun Jean V, sama joka rakennutti linnan uudelleen, huomasi, että Jumala antoi hänelle voiman taistella vitsausta vastaan. Silloin hän lähti paljain jaloin sairaitten luokse, laskeutui polvilleen ja suuteli heitä suulle. Ja heti kun hän oli huulillaan koskettanut sairaitten huulia, sanoen: »Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin», tulivat sairaat terveiksi. Sen takia ovat nuo sanat pysyneet Hautecoeurien tunnuslauseena, joilla kaikilla on sen jälkeen ollut kyky parantaa ruttoa… Oh, ne olivat mainioita miehiä! Kokonainen valtiassuku! Ennenkuin monseigneur astui pappissäätyyn, oli hänen nimensä Jean XII, ja hänen poikansa nimen perässä on kai myöskin järjestysnumero, kuin ruhtinaalla ikään.
Jokainen hänen sanansa tuuditti ja jatkoi Angéliquen haaveilua. Hän toisti yhä samalla laulavalla äänellä:
— Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin…
Pitäen kädessään puikkoa hän kuletti kultalankaa, koskematta siihen kädellään, vuoroin oikeaan ja vasempaan, edestakaisin veliinipalan yli, ja kiinnitti sen kussakin käänteessä silkkipistolla. Suuri kultainen lilja alkoi vähitellen kukoistaa.
— Oi! minä tahtoisin, minä tahtoisin mennä naimisiin ruhtinaan kanssa… Ruhtinaan, jota minä en olisi milloinkaan nähnyt, joka tulisi jonakin iltana hämärän tullen ja ottaisi minua kädestä ja veisi palatsiinsa… Ja minä tahtoisin, että hän olisi hyvin kaunis ja hyvin rikas, oi, kaikkein kaunein ja rikkain mitä koskaan on maa päällään kantanut! Minä kuulisin hevosten hirnuntaa ikkunani alta, ja jalokiviä välkkyisi yhtenä hohteena minun ylläni, ja kultaa, sitä sataisi ja tulvaisi, niin että heti kun aukaisisin käteni, niin kultaa varisisi maahan… Ja vielä minä tahtoisin, että minun ruhtinaani rakastaisi minua ihan mielettömästi, jotta minäkin rakastaisin häntä mielettömästi. Me olisimme hyvin nuoria, hyvin puhtaita ja hyvin jaloja, aina, aina!
Hubert oli poistunut kehyksensä äärestä ja lähestynyt häntä hymyillen.
Mutta Hubertine varotti tyttöä hyväntahtoisesti sormellaan:
— Voi sinua turhamielistä olentoa, sinä olet ihan parantumaton! Vai kuningattareksi sinä haluaisit. Se unelma ei kyllä ole niin rumaa kuin sokerin varastaminen ja röyhkeät vastaukset, mutta pidä varasi, siinä piilee sielunvihollinen, siinä houkuttelee sinua intohimo ja ylpeys.
Angélique katsoi häneen iloisesti.
— Äiti, äiti, mitä te puhutte?… Onko sitten väärin rakastaa kaunista ja rikasta? Minä rakastan sitä, koska se on kaunista, koska se on rikasta, ja koska se ikäänkuin lämmittää minua täällä, sydämessä… Te tiedätte kyllä, etten minä ole itsekäs. Kyllä te näkisitte, mitä minä tekisin rahalla, jos minulla olisi paljon. Sitä sataisi yli kaupungin, sitä virtaisi köyhille. Siitä syntyisi todellinen siunaus, kurjuutta ei enää olisikaan! Ensiksi tekisin rikkaaksi teidät ja isän, tahtoisin nähdä teidät kultakirjovaatteissa niinkuin entisajan ylhäiset naiset ja herrat.
Hubertine kohautti olkapäitään.
— Hupsu!… Mutta, hyvä lapsi, sinähän olet köyhä, ethän sinä saa äyriäkään myötäjäisiä naimisiin mennessäsi. Kuinka voit uneksiakaan ruhtinaasta? Ottaisitko siis mieheksesi rikkaamman kuin itse olet?
— Miksi en ottaisi!
Angélique oli kovasti kummastelevan näköinen.
— Tietysti, ottaisin minä!… Kun hänellä olisi rahaa, niin miksi sitä tarvitsisi olla minulla? Minä saisin kiittää häntä kaikesta ja rakastaisin häntä senvuoksi sitä enemmän.
Tuo kumoamaton todistus ihastutti Hubertia. Hän seurasi mielellään lasta hänen pilvimatkalleen. Hän huudahti:
— Angélique on oikeassa.
Mutta vaimo heitti häneen tyytymättömän katseen. Hän tuli vakavaksi.
— Tyttöseni, sinä näet kyllä vastedes, kun tulet tuntemaan elämää.
— Kyllä minä tunnen elämää.
— Missä olisit oppinut sitä tuntemaan?… Sinä olet liian nuori, et tunne maailman pahuutta. Mutta usko minua, pahuus on suuri, se on kaikkivaltias.
— Pahuus, pahuus…
Angélique äänsi tuon sanan hitaasti, päästäkseen perille sen merkityksestä. Ja hänen puhtaissa silmissään oli yhä sama viattoman hämmästyksen ilme. Hän tunsi kyllä pahuuden, olihan Legendassa siitä kyllin kerrottu. Eikö pahuus ollut samaa kuin paholainen? Ja eikö hän ollut nähnyt, että paholainen syntyi yhä uudelleen, mutta voitettiin aina? Jokaisessa taistelussa hän sortui surkeasti saamistaan iskuista.
— Voi, jos te tietäisitte, äiti, kuinka minä halveksin pahuutta!… Ei tarvitse muuta kuin voittaa itsensä, niin tulee onnelliseksi.
Hubertine teki surullisen huolestuneen eleen.
— Sinä saatat minut katumaan, että olen kasvattanut sinut täällä yksin meidän kanssamme, kaikesta erillään, näin tietämättömänä elämästä… Mistä paratiisista sinä oikein uneksit? Millaiseksi sinä kuvittelet maailmaa?
Nuoren tytön kasvot kirkastuivat suuresta toivosta. Hän oli kumartuneena työnsä yli, kulettaen puikkoa yhä samalla jatkuvalla liikkeellä.
— Te pidätte minua varmaan hyvin tyhmänä, äiti?… Maailma on täynnä kelpo ihmisiä. Kun elää hyvin ja tekee työtä, niin se tulee palkituksi aina… Oh, kyllä tiedän, että on joitakin pahojakin ihmisiä. Mutta mitä niistä on väliä? Kun pysyy niistä erillään, niin ne tulevat pian rangaistuiksi… Ja sitten, katsokaas, maailma näyttää minusta etäältä katsoen suurelta puutarhalta, niin, äärettömältä puistolta, joka on täynnä kukkia ja päivänpaistetta. On niin hyvä elää, elämä on niin suloinen, ettei se voi olla paha.
Hän vilkastui, kuin olisi silkin ja kullan loiste mennyt hänen päähänsä.
— Onnihan on niin yksinkertainen asia. Me kolme olemme onnellisia. Ja miksi? Siksi, että rakastamme toisiamme. Siinä kaikki, se ei ole sen vaikeampaa… Ja kyllä te saatte nähdä, sitten kun se tulee, jota odotan. Me tunnemme toisemme heti. Minä en ole häntä koskaan nähnyt, mutta minä tiedän millainen hän tulee olemaan. Hän tulee sisään ja sanoo: Minä tulin sinua noutamaan. Ja minä sanon: Minä olen odottanut sinua, ota minut. Hän ottaa minut, ja sillä se on tehty, kaikiksi ajoiksi. Me menemme palatsiin nukkumaan timanteilla koristetulla kultavuoteella. Oh! se on hyvin yksinkertaista!
— Sinä olet hullu, ole vaiti! keskeytti Hubertine ankarasti.
Ja nähdessään että hän oli innoissaan ja valmiina palaamaan jälleen unelmaansa, jatkoi hän:
— Ole vaiti! Sinä saatat minut pelkäämään… Onneton, kun naitamme sinut jollekin köyhälle raukalle, niin sinä murskaat luusi, pudotessasi jälleen maahan. Onni on meille köyhille vain nöyryydessä ja kuuliaisuudessa.
Angélique hymyili yhä, tyvenen itsepintaisesti.
— Minä odotan, ja hän tulee.
— Mutta hänhän on oikeassa! huudahti Hubert, hänkin intoutuneena, herkän verensä nostattamana. Miksi torut häntä?… Hän on kyllin kaunis, jotta kuningaskin voi tulla häntä pyytämään. Kaikkea voi tapahtua.
Surullisena Hubertine nosti häneen kauniit, viisaat silmänsä.
— Älä toki yllytä häntä tekemään pahoin. Sinä tiedät paremmin kuin kukaan muu, mitä sydämensä totteleminen maksaa.
Hubert tuli hyvin kalpeaksi, suuret kyynelet kohosivat hänen silmiinsä. Hubertine oli paikalla katunut nuhdettaan, hän oli noussut ylös tarttuakseen hänen käsiinsä. Mutta Hubert veti itsensä irti, sopertaen katkonaisella äänellä:
— Ei, ei, minä olin väärässä… Kuule, Angélique, sinun tulee kuulla äitiäsi. Me olemme molemmat mielettömiä, hän yksin on järkevä… Minä olin väärässä, minä olin väärässä…
Hän oli liian kiihottunut voidakseen istuutua, ja hän jätti kehykseen pingotetun kaavun, alkaen sen sijaan liimata lippua, joka oli kehyksellä valmiina. Otettuaan kaapista astian Flanderin-liimaa hän siveli sitä siveltimellä vaatteen nurjalle puolelle, jotta koruompelu kovettuisi. Hänen huulensa värähtelivät vielä hiukan, eikä hän enää puhunut mitään.
Mutta vaikka Angélique tottelevaisesti oli myöskin vaiti, jatkoi hän haaveiluaan hiljaa itsekseen, nousten yhä ylemmäksi, yhä vieläkin ylemmäksi toiveittensa pilvimaahan. Kaikki hänessä sitä ilmaisi, hänen puoliavoimen suunsa haltioitunut ilme, hänen silmänsä, jotka heijastivat hänen näkyjensä auersineä. Tätä köyhän tytön unelmaa hän nyt kirjaili kultalangallaan; siitä syntyi nyt valkoiselle kiiltosilkille sekä suuret liljankukat että ruusut ja Marian nimikirjaimet. Liljan varsi oli kuin valon säde, sen pitkät ja kapeat lehdet kaatuivat alas tähtisateena. Häikäisevin oli vahvasti kohoavalla gipyyriompelulla tehty, upokekuvioilla koristettu Marian nimikirjain keskellä ristiä, se paloi kuin tabernaakkelin pyhyys, liekehtien salaperäisin sätein. Ja hienoväriset silkkiruusut elivät, ja koko messupaita loisti hohtavan valkoisena kultaisten ihmekukkiensa ihanuudessa.
Pitkän äänettömyyden jälkeen Angélique nosti päänsä. Hän katsoi
Hubertineen veitikkamaisesti, nykäisi leukaansa ja toisti:
—- Minä odotan, ja hän tulee.
Tuo mielikuva oli hullu. Mutta hän riippui siinä itsepäisesti. Hän oli varma, että niin tulisi tapahtumaan. Ei mikään voinut järkyttää hänen hymyilevää vakaumustaan.
— Minä sanon sinulle, äiti, että kaikki tämä tulee tapahtumaan.
Hubertine tarttui puheeseen leikin kannalta. Hän alkoi ärsyttää
Angéliquea.
— Mutta minähän luulin, ettet sinä ollenkaan tahtoisi mennä naimisiin. Eiväthän pyhimyksetkään, jotka ovat saaneet sinut pyörälle päästäsi, menneet naimisiin. Ennenkuin he siihen suostuivat, he mieluummin käännyttivät sulhasensa, karkasivat kotoaan ja antoivat katkaista kaulansa.
Nuori tyttö kuunteli ällistyneenä. Sitten hän purskahti heleään nauruun. Koko hänen olentonsa terveys, hänen elämänrakkautensa kaikui tuossa helisevässä iloisuudessa. Nuo pyhimystaruthan olivat niin vanhoja! Ajat olivat toki muuttuneet, Jumala oli saanut voiton eikä vaatinut enää ketään tähtensä kuolemaan. Legendassa esiintyvä ihmeenomaisuus oli tehnyt häneen suuremman vaikutuksen kuin maailman-halveksiminen ja kuoleman-halu. Ei, luonnollisesti hän tahtoi mennä naimisiin ja rakastaa ja olla rakastettu ja olla onnellinen!
— Häpeä toki! jatkoi Hubertine, sinähän saatat Agneksen, suojeluspyhimyksesi, itkemään. Eikö muista, että hän ei huolinut maaherran pojasta, vaan piti parempana kuolla, viettääkseen häitä Jeesuksen kanssa?
Tornin suuri kello alkoi soida, varpusparvi pyrähti lentoon tuuheasta murattiköynnöksestä, joka ympäröi erästä kuorin ikkunaa. Työhuoneessa ripusti Hubert, yhä äänetönnä, pingotetun, liimasta kostean lipun seinälle suureen rautanaulaan kuivamaan. Päivänpaiste oli auringon kiertäessä siirtynyt ja valaisi vanhoja työkaluja, käsirukkia, pajuteloja, kuparista kynttiläjalkaa. Ja kun se ehti ompelijain luo, alkoi kehys, jonka ääressä he työskentelivät, leimuta. Kaikki loisti, niin messupaita kuin käyttämisestä kiiltäviksi kuluneet sivulistat ynnä kaikki kankaalla ajelehtivat esineet, päärmäyskulta ja kierrekulta rasiassaan, silkkipuolat ja pitkät neulat kultasäikeineen.
Tuossa lämpimässä kevään säihkynnässä katseli Angélique suurta vertauskuvallista liljaa, jonka hän oli saanut valmiiksi. Sitten hän vastasi luottavaisen iloisella äänellään:
— Mutta Jeesuksenhan minä tahdonkin!
IV.
Niin vilkas ja iloinen kuin Angélique olikin, rakasti hän yksinäisyyttä, ja hän tunsi todellista virkistystä ollessaan yksin huoneessaan aamuin ja illoin. Hän oli siellä omissa valloissaan, nauttien haaveittensa lennosta. Kun hän joskus päivisinkin sai pujahtaa sinne hetkiseksi, oli hän onnellinen kuin vapauteen päässyt karkulainen.
Huone oli hyvin avara, täyttäen puolet ylisestä; toinen puoli oli ullakkona. Se oli kokonaan valkeaksi kalkittu, niin seinät kuin taitekattokin näkyvissä olevine palkkeineen. Tässä alastomassa valkeudessa vanhat tammiset huonekalut näyttivät mustilta. Siihen aikaan kun sali ja makuuhuone alhaalla olivat saaneet uuden sisustuksen, oli vanhanaikuinen kalusto niistä tuotu tänne; se oli peräisin useilta eri aikakausilta: renessanssin aikainen kirstu, pöytä ja tuoleja Ludvig XIII:n ajoilta, suuri ja korkea sänky Ludvig XIV:n ajalta, ja erittäin kaunis piironki Ludvig XV:n tyyliin. Ainoastaan valkoinen kaakeliuuni ja pieni, vahakankaalla verhottu pesupöytä muodostivat sorasoinnun tässä kunnianarvoisassa vanhassa seurassa. Vanhan ikänsä juhlallisen mahtavuuden oli säilyttänyt varsinkin suuri sänky vanhanaikaisine, kanervankukka-kimpuin koristettuine ruusunpunaisine verhoineen, jotka olivat kuitenkin jo niin vaalenneet, että väriä tuskin enää huomasikaan.
Mutta mieluisin oli Angéliquelle parveke. Kahdesta entisestä ikkunaovesta oli vasemmanpuoleinen hyljätty, naulaamalla se yksinkertaisesti kiinni, ja parveke, joka ennen oli ulottunut yli koko rakennuksen leveyden, oli nyt vain oikeanpuoleisen ikkunan edessä. Kun kannatuspalkit olivat vielä hyvät, oli niille pantu uusi lattia ja kiinnitetty siihen rautainen suojakaide entisen lahonneen rinta-aitauksen sijaan. Siinä oli hauska sopukka, jonkinlainen komero päädyn huipun alla, joka oli aidattu ohuilla laudoilla vuosisadan alussa. Kun kumartui, näki siitä koko puutarhan puoleisen rakennuksen sivun, koko lailla ränstyneen, pienistä kivistä hakattuine kivijalkoineen, tiilireunuksisine seinäpintoineen ja suurine ikkuna-aukkoineen, jotka nykyään olivat muuratut pienemmiksi. Alhaalla keittiön oven yläpuolella oli sinkkinen suojakatos. Ja ylhäällä olivat viimeiset alushirret, jotka ulkonivat metrin verran, samoinkuin ullakon kattohirretkin, tuetut vahvoilla pylväillä, joitten alapäät nojasivat alakerran kehähirteen. Täten joutui parveke olemaan kuin keskellä rehevää, vanhaa hirsimetsää, jolle sammalet ja leukoijat antoivat vihannuutta.
Siitä asti kun Angélique oli tässä huoneessa asunut, oli hän kuluttanut lukemattomia hetkiä parvekkeella, nojaten kyynärpäällään suojakaiteeseen ja katsellen. Ensinnäkin oli hänen alapuolellaan puutarha, jota suuret puksipuut varjostivat ikuisella vihannuudellaan; kirkon puoleisessa kulmassa oli kitukasvuisten syreenipensaitten ympäröimä vanha graniitti-penkki. Toisessa kulmassa taas, puoleksi koko taustamuurin peittävän murattiköynnöksen varjossa, oli pieni portti, joka vei Mariantarhaan. Tämä Mariantarha oli laaja, viljelemättömäksi jäänyt maa-alue, joka muinoin oli ollut munkkien hedelmäpuutarhana. Sen läpi juoksi Chevrotte-puro, jossa lähitalojen emännillä oli oikeus pestä vaatteitaan. Joitakin köyhiä perheitä asusti vanhassa, raunioituneessa mylly-resussa; mutta muuten ei asunut ketään koko alueella, jonka vain piispantalon ja Voincourt-palatsin korkeitten muurien välitse kulkeva kujanne yhdisti Kunniakatuun. Kesäaikana noiden kahden puiston satavuotiset jalavat peittivät tuuhealehtisillä latvoillaan kapean näköpiirin, jonka eteläpuolella sulki kirkon valtava ruho. Joka puolelta suljettuna nukkui Mariantarha täten yksinäisessä rauhassaan, ja valtoinaan kasvoivat siinä villit ruohot ja tuulen kylvämät poppelit ja salavat. Kivien lomitse hyppeli Chevrotte, solisten lakkaamatonta, kristallikirkasta lauluaan.
Angélique ei koskaan väsynyt katselemasta tätä syrjäistä kolkkaa. Ja kuitenkaan ei hän seitsemään vuoteen ollut yhtenäkään aamuna nähnyt siinä muuta kuin mitä hän edellisenä iltana oli katsellut. Voincourtin palatsin puut olivat niin tuuheat, että hän ainoastaan talvisin saattoi erottaa kreivittären tyttären Clairen, joka oli hänen ikäisensä. Piispantalon puutarhassa oli oksamuuri vielä tiheämpi, hän oli turhaan koettanut nähdä vilaustakaan monseigneurin kauhtanasta. Ja vanha, luukuilla peitetty ristikkoportti oli varmaan jo kauan ollut hyljättynä, sillä hän ei muistanut kertaakaan nähneensä sitä aukaistavan, ei edes puutarhuria näkynyt siitä kulkevaksi. Paitsi vaimoja, jotka pestä paukuttivat vaatteitaan, ei hän nähnyt siellä koskaan muita kuin samat ruohikossa makaavat pienet ryysymekot.
Kevät oli sinä vuonna erinomaisen ihana. Hän oli kuusitoistavuotias, ja aina tähän saakka oli Mariantarhan keväinen kukoistukseen puhkeaminen viehättänyt vain hänen silmiään. Silmikoistaan puhkeavat hennot lehdet, lauhat, kuulakkaat illat, koko tuo tuoksuva maan kevät oli hänestä yksinkertaisesti hupaista. Mutta tänä vuonna ensimmäisen umpun auetessa hänen sydämensä sykähti. Hänessä heräsi outo levottomuus, kun ruoho alkoi kasvaa ja tuuli toi hänen sieramiinsa tuoreen, väkevän lemun. Usein ahdisti aiheeton tuska hänen rintaansa. Eräänä iltana hän heittäytyi Hubertinen syliin itkien, vaikkei hän tiennyt mitään surun syytä, vaan oli päinvastoin sangen onnellinen. Varsinkin yöllä oli hänellä suloisia unia, hän näki varjoja kulkevan ohitseen, hän tunsi riuduttavaa hurmausta, jota hän valveilla ollessaan ei uskaltanut muistutella mieleensä, niin hämmennyksissään hän oli tuosta onnesta, minkä enkelit hänelle soivat. Toisinaan hän säpsähtäen heräsi suuressa sängyssään, yhteenliitetyt kädet rintaa vasten puserrettuina, ja häntä ahdisti niin, että hänen täytyi paljain jaloin hypätä huoneensa lattialle. Ja hän juoksi aukaisemaan ikkunan ja jäi värisevänä, hämmentyneenä seisomaan raittiiseen ilmaan, joka rauhotti häntä. Tuntui niin hämmästyttävältä, niin käsittämättömän ihmeelliseltä, ettei enää ollut oma itsensä, että tunsi kuin kasvavansa iloista ja tuskista, joitten syytä hän ei tiennyt. Se oli naisellisuuden lumotun kukoistuksen puhkeamista.
Kuinka oli piispantalon näkymättömien syreenien ja kultasadepensaitten tuoksu niin suloinen, ettei hän enää voinut sitä hengittää veren nousematta hänen poskilleen? Hän ei koskaan ennen ollut huomannut tuoksuissa tuota lämpöä, joka nyt ympäröi hänet elävällä hengityksellä. Ja kuinka hän ei myöskään ollut muina vuosina huomannut suurta kukkivaa paulowniaa, joka valtavana sinipunervana kimppuna näkyi Voincourtin puutarhassa kahden jalavan välissä? Tänä vuonna hänen silmänsä hämärtyivät liikutuksesta heti kun hän sitä katsoi, niin koski tuo kalpea sinerrys hänen sydämeensä. Samaten ei hän muistanut kuulleensa Chevrotten solisevan niin äänekkäästi kivien lomassa, rantakaislojen välissä. Puro ihan varmaan puheli, hän kuuli epäselviä sanoja, jotka toistuivat alinomaa ja täyttivät hänet levottomuudella. Eikö se enää ollutkaan entinen kenttä, kun kaikki oli siinä niin hämmästyttävää ja kaikki tuolla tavoin otti uuden merkityksen? Vai ehkä olikin kukaties hänessä itsessään tapahtunut muutos, niin että hän saattoi tuntea, nähdä ja kuulla siinä versovan elämän?
Mutta oikealla kädellä kohoava jylhän suuri, taivasta tavotteleva tuomiokirkko hämmästytti häntä vieläkin enemmän. Joka aamu hän kuvitteli näkevänsä sen ensi kerran, hän oli liikutettu tästä löydöstään, hän ymmärsi nyt, että nuo vanhat kivet rakastivat ja ajattelivat kuten hänkin. Hän ei johtunut tähän minkään järkeilyn avulla, hänellähän ei ollut ollenkaan tietoja, hän vain antautui tuon jättiläisen salaperäisen ylentävälle vaikutukselle, jättiläisen, jonka lapsuus oli kestänyt kolme vuosisataa ja jossa oli kasaantuneena monien sukupolvien uskot. Alhaalla hän oli polvistuneena, rukoukseen vaipuneena romaanilaistyylisen kappelikehän keskellä, joitten pyörökaarisissa, sileissä ikkunoissa ei ollut muita koristuksia kuin kapeat pilarit kaarilistojen alla. Sitten hän tunsi kohoutuvansa pystyyn, kasvot ja kädet taivasta kohti ojennettuina, päälaivan suippokaaristen ikkunain mukana, jotka, kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin rakennettuina, olivat korkeita ja soleita, murtokaaria ja ruusukkeita kannattavien pielien palstoihin jakamia. Sitten hän kohosi ylös maasta haltioituneena, suoraksi ojentuneena, kuorin tukipylväitten mukana, jotka oli uudistettu ja koristeltu kaksi vuosisataa myöhemmin uhkeimpaan goottilaiseen tyyliin, pikkutorneineen, huippuineen ja sakaroineen. Pylväitten juurella avautuvista räystästorvista juoksi katoilta valunut vesi maahan. Kuorikappalien katolle oli lisätty apilanlehtiristein koristettu reuna-aitaus. Samaten oli katonaluskin koristettu kukkaornamenteilla. Ja koko rakennus kukoisti, mitä lähemmäksi taivasta se saapui, yhä ylevämmin, vapautuneena muinaisaikaisesta papillisesta pelvosta, rientäen painautumaan anteeksiannon ja rakkauden Jumalan rinnoille ja sulautumaan siihen. Hän tunsi sen koko olennossaan, se teki hänet rauhalliseksi ja onnelliseksi, kuin olisi hän laulanut juhlallista, puhdasta, ylevää, taivaan korkeuksiin häipyvää laulua.
Ja tuomiokirkko eli. Pääskyset olivat satalukuisina muuranneet pesiään apilanlehti-vöitten alle ja pikkutornien ja sakaroitten lomiin, ja lakkaamatta niiden parvet elostuttivat nojapylväitä ja tukimuureja. Piispantalon jalavissa asuvat sepelkyyhkyset astelivat kattopenkereitten reunoilla rintojaan pöyhistellen, lyhyin askelin kuin huvikävelijät. Joskus istui korppi tornin huipussa huimaavan korkealla, tuskin kärpäsen kokoisena, sulkiaan sukimassa. Seinien raoissa rehotti monenmuotoisia jäkäliä ja ruohoja, luoden elämää vanhoihin kiviin juuriensa salaisella työllä. Kovina sadepäivinä koko rakennus heräsi ja kohisi, kun sadekuurot pieksivät lyijylevyistä kattoa, vesi virtasi pylväsparvekkeitten kouruista, syöksyen kerroksesta kerrokseen pauhaten kuin tulviva vuoripuro. Myös lokakuun ja maaliskuun myrskyt antoivat sille sielun. Se ärjyi ja voihki, kun tuulenpuuskat tohisivat sen päädyissä ja kaarissa, pylväissä ja ruusukkeissa. Ja vihdoin sai aurinko sen elämään liikkuvalla valoleikillään, se nuortui aamulla päivän iloisessa kirkkaudessa, ja illalla varjojen hiljalleen pitentyessä hukkui tihenevään hämyyn. Ja sillä oli myöskin sisäinen elämänsä, ikäänkuin sen suonien sykintä, nimittäin kirkonmenot, jotka värähyttivät sitä jokaista sopukkaa myöten, kellojen kumina, urkujen soitto, pappien veisuu. Lakkaamatta siinä värähteli elämää: hillittyjä ääniä, jonkin matalaäänisen messun hyminä, jonkun naisen kevyt polvistuminen, taikka vain joku tuskin aavistettava väre, sanattoman rukouksen palava hartaus.
Nyt keväällä, päivien pitentyessä, Angélique viipyi aamuin ja illoin pitkät ajat parvekkeella, nojaten kyynärpäitään sen suojakaiteeseen ja katsellen suurta ystäväänsä tuomiokirkkoa. Vielä enemmän se veti häntä puoleensa illalla, kun hän näki sen vain suurena mustana möhkäleenä tähdittynyttä taivasta vasten. Sen pinnan muodot häipyivät hämärään, vain tukimuurit erottuivat himmeinä, näyttäen muodostavan avaruuteen johtavia siltoja. Hän tunsi sen olevan valveillaan pimeässä, vajonneena seitsensatavuotiseen mietiskelyyn, täynnä muistoja niistä lukemattomista joukoista, jotka toiveineen ja pettymyksineen olivat polvistuneet sen alttarien edessä. Se oli lakkaamatonta valvetta, joka oli alkanut menneisyyden hämärässä ja jatkui tulevaisuuden ikuisuuteen, sellaisen huoneen salaperäistä, pelottavaa valvetta, jossa Jumala ei voinut nukkua. Ja tuota tummaa, liikkumatonta, elävää kasaa katsellessaan hänen silmänsä siirtyivät aina erään kuorikappelin ikkunaan, joka oli juuri Mariantarhan pensaston kohdalla, ainoaan ikkunaan, josta hohti valoa ja joka oli kuin yöhön tuijottava silmä. Sen takana, pylvään nurkalla, paloi pyhättölamppu. Juuri tämä kappeli oli se, jonka papit muinoin olivat antaneet, Hautecoeurin markiisille Jean V:lle ja hänen jälkeläisilleen hautakappelina käytettäväksi, kiitokseksi heidän anteliaisuudestaan. Se oli pyhitetty pyhälle Yrjölle, minkä johdosta sen kahdenneltatoista vuosisadalta polveutuvassa ikkunassa oli lasimaalauksin esitetty tämän pyhimyksen legenda. Heti hämärän tullessa legenda syttyi pimennostaan hohtavana kuin ilmestys. Ja sen vuoksi Angélique rakasti tuota ikkunaa, katsellen sitä uneksivin, lumotuin silmin.
Ikkunan pohjaväri oli sininen, reunus punainen. Tältä tumman värikkäältä pohjalta kohosivat heleinä henkilökuviot, joitten liehuvat verhot antoivat jäsenten alastomuuden tulla näkyviin, kukin osa tehtynä mustin varjoviivoin piirretyistä, lyijypuitteisiin sovitetuista värillisistä lasiruuduista. Siinä oli kolme kohtausta legendasta toinen toisensa yläpuolella, ja ne täyttivät ikkunan aina kaarilistaan asti. Alimmaisessa kuvassa kuninkaan tytär, joka on lähtenyt ulos kaupungista kuninkaallisessa puvussaan mennäkseen lohikäärmeen syötäväksi, kohtaa pyhän Yrjön lammikon vieressä, josta hirviö jo pistää päätään esiin; ja nauhassa luetaan sanat: »Hyvä ritari, älä mene turmioon minun tähteni, sillä et sinä voisi auttaa etkä pelastaa minua, vaan hukkuisit minun kanssani.» Keskellä oli kuvattuna taistelu, jossa pyhimys ratsun selässä istuen pistää keihäänsä hirviön läpi, ja sitä selittämässä lause: »Yrjänä iski keihäällään niin, että hän haavotti lohikäärmeen ja heitti hänet maahan.» Ja ylinnä talutti kuninkaantytär voitettua petoa kaupunkiin: »Yrjänä sanoi: heitä vyösi hänen kaulansa ympäri, ja älä pelkää yhtään, kaunis neito. Ja kun hän oli sen tehnyt, niin peto seurasi häntä kuin kuuliainen koira.» Siihen aikaan kun ikkunan lasimaalaukset tehtiin, oli pyörökaaren alla legendan yläpuolella arvattavasti jokin koristeellinen kuvio. Mutta myöhemmin, kappelin jouduttua Hautecoeureille, nämä laittoivat sille paikalle vaakunansa. Ja niin helotti nyt pimeinä öinä legendan yläpuolella myöhempää tekoa oleva vaakunakilpi loistavine väreineen. Se oli neljään alaan jaettu, ensimmäinen ja neljäs merkiten Jerusalemia, toinen ja kolmas Hautecoeuriä; Jerusalemia kuvasi hopeapohjalla kultainen jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä kultaristiä; Hautecoeuriä kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä musta, hopeasydäminen pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä, yksi alakärjessä. Vaakunaa kannatti oikealla ja vasemmalla kaksi kultaista kimeraa, yläpuolella oli arvomerkkinä sinisen höyhentöyhdön keskellä hopeinen kypäri, kullalla silattu ja suljettu yhdellätoista silmikkovanteella, jollainen kypäri on herttuoilla, Ranskan marsalkoilla, arvonimeä kantavilla aatelisilla ja kuninkaallisten komppaniain päälliköillä. Ja tunnuslauseena: »Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin».
Katsellessaan pyhää Yrjöä, joka lävisti keihäällään hirviötä, kuninkaantyttären kohottaessa ylös yhteenliitettyjä käsiään, oli Angélique vähitellen ruvennut ihailemaan häntä. Niin etäältä ei hän erottanut kuvien piirteitä selvästi, hän näki ne haaveittensa suurentamana, neidon hentona, vaaleana, puhdaspiirteisenä, pyhimyksen loistavana ja uljaana, kauniina kuin arkkienkeli. Häntä tulikin pyhä Yrjö vapauttamaan, hän olisi kiitollisuudesta tahtonut suudella hänen käsiään. Hän näki haavelmissaan epämääräisenä kohtauksen järven rannalla suuren vaaran, josta hänet pelasti nuori mies, kauniimpi kuin päivä, ja tähän haaveseikkailuun sekottui muisto hänen käynnistään Hautecoeurin raunioilla, koko tuo feodaaliaikainen linna esiinmanattuna, pilviin piirtyvänä, muinaisten suurherrain kansottamana. Vaakuna loisti kuin tähti kesäyössä, hän tunsi sen hyvin ja saattoi helposti lukea sen sointuvat sanat, olihan hän niin usein kirjaillut vaakunoita. Jean V kulki ovelta ovelle ruton saastuttamassa kaupungissa, suuteli kuolevia suulle ja paransi heidät, sanoen: »Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.» Félicien III, saatuaan tietää että Filip Kaunis ei sairauden takia voinut lähteä Palestiinaan, matkasi sinne hänen puolestaan, paljain jaloin, vahakynttilä kädessä, minkä johdosta neljäsosa Jerusalemissa olevasta sotavoimasta määrättiin hänen johdettavakseen. Monta, monta tarinaa vielä astui esiin menneisyydestä, erittäinkin kertomuksia Hautecoeurin jalosukuisista naisista, autuaista vainajista, niinkuin tarina heitä kutsui. Hautecoeurin suvussa naiset kuolivat nuorina, täydessä onnessaan. Toisinaan säästyi pari kolme sukupolvea, sitten kuolema jälleen ilmestyi hymyilevänä ja vei hellin käsin jonkun Hautecoeurin tyttären tai puolison, kaikkein vanhimmat kaksikymmenvuotiaina, juuri jonkun rakkauden-onnen hetkellä. Kun Raoul I:n tytär Laurette oli kihlautunut serkulleen Richardille, joka asui linnassa, näki hän kihlauspäivän iltana, istuessaan huoneensa ikkunan ääressä Davidin tornissa, sulhasensa tämän huoneen ikkunassa Kaarle Suuren tornissa. Hän luuli kihlattunsa kutsuvan häntä, ja kun kuun säde heitti heidän välilleen valosillan, lähti hän kulkemaan häntä kohti. Mutta keskellä tietä hän kiireissään astui syrjään valonsäteeltä, putosi ja murskautui kuoliaaksi tornien juurelle. Ja sen jälkeen hän kirkkaina kuutamoöinä kulkee ilmassa linnan kohdalla, jonka hänen äärettömän laaja laahusvaippansa kietoo valkoiseen hohteeseen. Balbine, Hervé VII:n vaimo, uskoi kuuden kuukauden ajan, että hänen miehensä oli surmattu sodassa. Sitten eräänä aamuna, kun hän yhä odottaen tähysteli tornin huipulla, hän tunsi hänet linnaan johtavalla tiellä, ja hän juoksi alas tornista niin poissa suunniltaan ilosta, että kuoli porrasten alimmalle astuimelle. Ja vielä tänään hämärän tullessa hän yhä laskeutui alas läpi raunioitten, hänen nähtiin juoksevan kerroksesta kerrokseen, rientävän käytävien ja huoneitten kautta, kiitävän ohi kuin varjo tyhjinä ammottavien ikkuna-aukkojen takana. Kaikki he ilmestyivät jälleen, Ysabeau, Gudule, Yvonne, Austreberthe, kaikki nuo autuaat vainajat, joita kuolema rakasti, jotka se säästi elämältä, temmaisten heidät pois yhdellä siiveniskulla, nuorina, ensimmäisen onnensa hurmauksessa. Joinakin öinä he täyttivät linnan valkoisena joukkona kuin kyyhkysparvi. Ja mukana oli viimeinenkin heidän joukostaan, monseigneurin pojan äiti, joka oli löydetty hengettömänä lapsensa kehdon äärestä, minne hän sairaana ollen oli ryöminyt, kuollakseen ilosta saadessaan painaa sitä syliinsä. Nämä tarinat asuivat alati Angéliquen mielikuvituksessa: hän puhui niistä kuin ihan äsken sattuneista tositapahtumista. Hän oli lukenut Lauretten ja Balbinen nimet kappelin seiniin upotetuista vanhoista muistokivistä. Miksi ei siis hänkin kuolisi aivan nuorena, onnellisena? Vaakunakuva säteili, pyhimys astui alas ikkunastaan, ja hän oli taivaaseen saakka hurmaantunut kevyestä suudelman henkäyksestä.
Legenda oli sen hänelle opettanut: eikö ihme olekin yleissääntönä maailmassa, eikö se kuulu asiain tavalliseen kulkuun? Se on aina olemassa tehoisana ja jatkuvana, ilmenee äärettömän helposti, milloin ja missä hyvänsä, monistuu, laajentuu, tulvii ylitsevuotavana, hyödyttömästikin, kuin huvikseen vain kieltäen luonnonlakeja. Ihminen elää samalla tasolla Jumalan kanssa. Abagar, Edessan kuningas, kirjottaa Jeesukselle ja saa häneltä vastauksen. Ignatius saa kirjeitä Pyhältä Neitsyeltä. Joka paikassa ilmestyvät Pyhä Äiti ja Poika, esiintyvät valepuvuissa ja puhelevat hyväntahtoisina hymyillen. Stefanus on heitä tavatessaan aivan tutunomainen. Kaikki neitsyet viettävät häitä Jeesuksen kanssa, marttyyrit menevät taivaaseen yhdistyäkseen Mariaan. Ja enkelit ja pyhimykset ovat ihmisten tavallisia seuralaisia, menevät ja tulevat, kulkevat läpi seinien, ilmestyvät unessa, puhuvat ylhäältä pilvistä, auttavat syntymässä ja kuolemassa, antavat kestävyyttä kidutuksissa, vapauttavat vankitornista, tuovat vastauksia ja toimittavat asioita. Ihmeet seuraavat ehtymättöminä heidän askeliaan. Sylvester sitoo rihmalla kiinni lohikäärmeen kidan. Maa kohoaa istuimeksi Hilariukselle, kun hänen seuralaisensa tahtoivat häntä nöyryyttää. Kallisarvoinen kivi putoaa pyhän Lupuksen ehtoolliskalkkiin. Puu murskaa pyhän Martinuksen vihamiehet, koira nuolee jänistä, tulipalo lakkaa palamasta, kun hän käskee. Maria Egyptiläinen käy meren aalloilla, Ambrosiuksen suusta pujahtaa mehiläisiä lentämään hänen syntyessään. Alati parantavat pyhimykset kipeitä silmiä, halvattuja tai kuivuneita jäseniä, spitalia ja varsinkin ruttoa. Ei yksikään tauti voi vastustaa ristinmerkkiä. Kansanjoukosta erotetaan sairaat ja heikot erilleen ja parannetaan salamaniskulla yhdessä tukussa. Kuolema on voitettu, ylösnousemukset ovat niin yleisiä, että ne tulevat jokapäiväisiksi pikkutapahtumiksi. Eivätkä ihmeet lakkaa sittenkään, kun pyhimykset ovat heittäneet henkensä, vaan lisääntyvät niinkuin monivuotiset kukat heidän haudoillaan. Nikolauksen pään ja jalkojen kohdalta kumpuaa kaksi öljylähdettä, joitten neste on kaikkiparantavaa lääkettä. Cecilian ruumisarkusta lemahtaa avattaessa ruusujen tuoksua. Dorotean arkku on täynnä mannaa. Kaikki neitseitten ja marttyyrien luut saattavat valehtelijat häpeään, pakottavat varkaat tuomaan takaisin varastamansa tavarat, täyttävät hedelmättömien vaimojen toivomukset, antavat terveyden kuolemansairaille. Ei mikään ole enää mahdotonta, näkymättömät voimat ovat hallitsevina, yliluonnollisuuden oikku on ainoana lakina. Temppeleissä rupeavat velhot tekemään ihmeitään, nähdään sirppien leikkaavan itsestään ja vaskikäärmeitten kiemurtelevan, kuullaan pronssipatsaitten nauravan ja naamioitten laulavan. Heti pyhimykset vastaavat, voittaen heidät loistavasti: rippileivät muuttuvat eläväksi lihaksi, Kristuksen kuvista vuotaa verta, maahan pistetyt sauvat alkavat vihannoida, lähteitä kumpuaa esiin, lämpimiä leipiä, kasvaa kasoittain puutteenalaisten jalkojen juureen, kasvava puu kumartuu kunnioittaen Jeesusta; ja vielä, katkaistut päät puhuvat, särkyneet kalkit korjaantuvat itsestään, sade kaikkoaa kirkosta hukuttaakseen läheiset palatsit, erakkojen vaatteet eivät kulu ollenkaan, vaan uudistuvat joka vuosi kuin eläinten nahat. Armeniassa vainoojat heittävät viiden marttyyrin lyijyiset ruumiskirstut mereen, ja se, jossa on apostoli Bartolomeuksen jäännökset, asettuu etunenään, toiset neljä seuraavat sitä osottaen hänelle kunniaa, ja kaikki purjehtivat tuulen puhaltaessa, hyvässä järjestyksessä kuin laivasto, pitkin aavoja ulapoita Sisilian rannikolle saakka.
Angélique uskoi vahvasti ihmeisiin. Tietämättömyydessään hän kuvitteli ympäristönsä täyteen ihmeitä, sellaisia kuin tähtien syttyminen ja orvokinkukkain puhkeaminen. Hänestä tuntui mielettömältä kuvitella maailmaa muuttumattomien lakien ohjaamaksi koneistoksi. Häneltä jäi niin paljon huomaamatta, hän tunsi itsensä niin neuvottomaksi, niin heikoksi kaikkien voimain keskellä, joitten mahtavuutta hänen oli mahdoton mitata ja joitten läsnäoloa hän ei olisi aavistanutkaan, jollei hän toisinaan olisi tuntenut kasvoillaan niitten voimakasta henkäystä! Ja niinkuin alkuaikaisen kirkon kristitty, jollaiseksi Legenda oli hänet kasvattanut, hänkin antautui Jumalan käsiin tahdottomana, poispyyhittävine perisynnin tahroineen. Hänellä ei ollut omaa vapautta, Jumala yksin saattoi pelastaa hänet lähettämällä hänelle armonsa. Ja armo oli se, että Hän oli johdattanut hänet Hubertien katon alle, tuomiokirkon varjoon, elämään alistumisen, puhtauden ja uskon elämää. Hän kuuli perisynnin pahanhengen mumisevan syvällä sisässään. Kuka tietää, mitä hänestä olisi tullut syntymäpohjallaan? Varmaankin huono tyttö. Nyt hän sitävastoin kasvoi vuosi vuodelta terveempänä tässä siunatussa sopukassa. Eikö ollut armo, että sai asua tällaisessa ympäristössä, keskellä taruja, jotka hän taisi ulkoa, keskellä uskoa, jota hän oli siinä juonut, keskellä salaperäistä henkielämää, jossa hän kylpi, tässä näkymättömäin asiain täyttämässä ympäristössä, missä ihmeet tuntuivat hänestä olevan aivan luonnollisia ja kuuluvan hänen jokapäiväisen elämänsä tasolle? Se vahvisti häntä elämää varten, niinkuin armo vahvisti marttyyrejä. Ja hän loi sitä itse, tietämättään: se syntyi hänen tarujen elähyttämästä mielikuvituksestaan, hänen ruumiillisen murrosaikansa tiedottomista haluista; se laajentui kaikesta siitä, mistä hän oli tietämätön, se kasvoi esiin kaikesta siitä tuntemattomasta, mitä oli hänessä ja hänen ulkopuolellaan. Kaikki lähti hänestä ja palasi häneen, ihminen loi Jumalan ihmisen pelastukseksi, kaikki oli vain unelmaa. Toisinaan hän kummastellen kosketti kasvojaan, täynnä levottomuutta, epäillen omaa aineellisuuttaan. Eikö hän ollutkin vain näennäis-olio, joka häviäisi luotuaan harhaluulon?
Eräänä toukokuun yönä, kun hän taas oli parvekkeella, missä hän vietti niin monet hetket, hän puhkesi kyyneliin. Hän ei ollut lainkaan suruissaan, hänen mieltään liikutti vain jokin odotus, vaikkei ketään tiedetty tulevaksi. Oli hyvin pimeä. Mariantarha ammotti varjoaukkona tähdikkään taivaan alla, eikä hän erottanut muuta kuin piispantalon ja Voincourtin palatsin vanhojen jalavien tummat ryhelmät. Ainoastaan kappelin ikkuna loisti. Jos ei ketään ollut odotettavissa, miksi sitten hänen sydämensä sykki niin valtavin lyönnein? Se odotus oli alkuisin kaukaa, hänen nuoruutensa alkuajoilta, se oli kasvanut iän mukana, päätyäkseen tähän hänen täysikasvuiseksitulonsa kuumeenomaiseen levottomuuteen. Ei mikään olisi häntä hämmästyttänyt, hän oli jo viikkokausia kuullut äänien suhisevan tässä mielikuvituksensa kansottamassa salaperäisessä sopukassa. Legenda oli päästänyt sinne valloilleen yliluonnollisen pyhimysmaailmansa, ihme oli siellä valmiina puhkeamaan. Hän ymmärsi selvästi, että kaikki oli alkanut elää, että ennen äänettömät esineet nyt ääntelivät, että puitten lehdet, Chevrotten vesi ja tuomiokirkon kivet puhuivat hänelle. Mutta kenestä ilmottivat näin nuo näkymättömät kuiskutukset, mitä tahtoivat hänestä nuo tuntemattomat voimat, jotka tuulahtivat tuonpuoleisesta maailmasta ja leijuivat ilmassa? Hän tähysti katseillaan pimeyteen, kuin valmiina kohtaukseen, jota ei kukaan ollut hänelle määrännyt, ja hän odotti, odotti yhä vain, kunnes uni alkoi painaa silmäluomia, tuntien koko ajan, että näkymättömässä maailmassa hänen tahtonsa ulkopuolella ratkaistiin hänen elämänsä.
Viikon Angélique täten itki tummassa yössä. Hän saapui aina uudelleen, kärsivällisenä. Hänen ympärillään jatkui salaperäinen kiehdonta, lisääntyen ilta illalta, ikäänkuin näköpiiri olisi supistunut ja ruvennut häntä ahdistamaan. Hänen sydäntään painoi, äänet humisivat nyt hänen päässään, hänen voimatta kuitenkaan tajuta niitä sen selvemmin. Se oli kuin hiljainen valtaus, koko luonto, maa ja taivaan avaruus astuivat hänen olemukseensa. Pienimmänkin risahduksen kuuluessa hänen kätensä kuumenivat, hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden. Tuliko odotettu ihme vihdoinkin? Ei, ei mitään vielä, ei mitään muuta kuin jonkun yölinnun siipien suhahdus, kaiketikin. Ja hän tarkisti korvansa uudelleen, hän erotti erilaisen lehtien kahinankin jalavissa ja salavissa. Monet kerrat hän täten vavahti koko ruumiiltaan, kun jokin kivi vierähti puroon tai jokin ulkona hiiviskelevä eläin liukui muurinkylkeä alas. Hän kumartui henkeään pidättäen. Ei mitään vieläkään.
Vihdoinkin eräänä iltana, kun kuuta ei näkynyt taivaalla ja lauha pimeys peitti maan, jotakin alkoi tapahtua. Se oli uusi ääni, joka kuului entisten tuttujen äänten seasta, mutta niin heikosti erottuvana ja melkein huomaamattomana, että hän pelkäsi erehtyvänsä. Se lakkasi kuulumasta joksikin aikaa, hän pidätti henkeään. Sitten se kuului jälleen, kovempana, mutta yhä epäselvänä. Hänestä se tuntui etäiseltä, tuskin kuuluvalta askelen ääneltä, tuo ilmassa tuntuva värähdys ennusti jonkun tuloa, jota ei silmä voinut erottaa eikä korva kuulla. Se mitä hän odotti, saapui näkymättömästä, tuli hiljalleen esiin kaikesta siitä, mikä värähteli hänen ympärillään. Pala palalta se irtaantui hänen unelmastaan, ikäänkuin hänen nuoruutensa hämärien toiveiden toteuttajana. Oliko se kirkonikkunan pyhä Yrjö, joka äänettömin kuvajaloin astui ruohikkoa pitkin tullakseen hänen luokseen? Ikkuna kalpeni juuri, hän ei nähnyt enää selvästi pyhimystä, se näytti vain pieneltä, sekavalta, häipyvältä purppurahattaralta. Sinä iltana hän ei saanut tietää sen enempää. Mutta seuraavana iltana samaan aikaan ääni kuului jälleen pimeydestä hiukan selvempänä ja lähempää. Ihan varmaan ne olivat askelia, ilmestyksen kevyitä askelia, jotka tuskin hipoivat maata. Ne taukosivat ja alkoivat jälleen kuulua, milloin sieltä, milloin täältä, oli mahdotonta sanoa tarkalleen paikkaa. Ehkä ne kuuluivat Voincourtin puutarhasta, missä joku myöhäinen kävelijä liikkui jalavien alla. Tai ehkä ne pikemminkin tulivat piispankartanon tuuhean pensaston suurien syreenien takaa, joitten väkevä lemu tunki huumaavana hänen rintaansa. Turhaan hän tähyi silmillään pimeyteen, odotetusta ihmeestä ei ilmottanut muu kuin hänen kuulonsa, ja myöskin kukkien tuoksu, joka oli lisääntynyt, ikäänkuin siihen olisi sekottunut jonkun hengitys. Ja useampina öinä askelten piiri pieneni parvekkeen alapuolella, hän kuuli niitten saapuvan aivan puutarhanmuurin viereen hänen jalkainsa alle. Siinä ne pysähtyivät, ja silloin syntyi pitkä hiljaisuus, ja yhä tiukempaan ympäröi hänet tuo salaperäinen kiedonta, tuo hitaasti kasvava näkymättömyyden syleily, joka pyörrytti häntä.
Seuraavina iltoina hän näki tähtien joukkoon ilmestyvän uudenkuun kapean sirpin. Mutta se laski yön lähetessä, häviten tuomiokirkon harjan taakse kuin kirkas silmä, jonka painuva silmäluomi peittää. Hän seurasi sitä, hän näki sen kasvavan ilta illalta, hän odotti kärsimättömänä soihtua, joka heittäisi valoa pimeyteen. Vähitellen Mariantarha astuikin esiin pimeydestään vanhoine myllynraunioineen, puuryhmineen ja vilkkaine puroineen. Ja niin syntyneessä valossa luomistyö jatkui. Se mikä oli saanut alkunsa unelmasta, ilmeni nyt näkyvänä varjona. Sillä hän ei nähnyt alussa muuta kuin kuunvalossa liikkuvan, epämääräisen varjon. Mikä se oli? Tuulen huojuttaman oksan varjoko? Toisinaan kaikki hävisi, kenttä nukkui kuoleman liikkumattomuudessa, ja hän uskoi varjon olleen näköhäiriötä. Mutta sitten liukui varjo erään valoisan kohdan yli, siirtyen yhden salavan luota toisen luo, ja silloin ei epäily ollut enää mahdollista. Hän kadotti sen näkyvistään, löysi sen jälleen, mutta selville hän ei siitä päässyt. Eräänä iltana hän oli erottavinaan keveästi liukuvassa varjossa kaksi olkapäätä. Heti hänen silmänsä kääntyivät kirkonikkunaan: se oli harmahtava, ikäänkuin täydeltä terältä paistava kuu olisi tyhjentänyt ja sammuttanut sen. Kohta sen jälkeen hän huomasi, että tuo elävä varjo pitentyi ja lähestyi hänen ikkunaansa, siirtyen ruohikon yli pimennosta toiseen pitkin kirkon seinustaa, tullen yhä likemmäksi ja likemmäksi. Sitä mukaa kuin hän arvasi sen olevan lähempänä, valtasi hänet yhä kasvava liikutus, sellainen jota tuntee tietäessään itseensä kohdistetuksi salaperäisten silmien katseen, joita ei itse voi nähdä. Ihan varmaan tuossa lehvien alla seisoi joku, joka herkeämättä katsoi häneen. Hän tunsi käsissään ja kasvoillaan noitten katseitten vaikutuksen. Ne olivat pitkiä, hyvin lempeitä ja samalla arastelevia katseita. Hän ei vetäytynyt pois niiden edestä, koska hän tunsi että ne olivat puhtaita ja tulivat Legendan lumotusta maailmasta. Ja hänen ensi levottomuutensa muuttui suloiseksi liikutukseksi, hän oli nyt varma onnestaan. Eräänä iltana ilmestyi kuun valaisemalle kentälle äkkiä selväpiirteinen miehen varjo, miehen itsensä ollessa salavain suojassa, niin ettei hän voinut häntä nähdä. Mies ei hievahtanut, ja Angélique katsoi kauan liikkumatonta varjoa.
Siitä lähtien Angéliquella oli salaisuus. Se täytti kokonaan hänen alastoman, valkeaksi kalkitun huoneensa. Tuntikausia hän makasi suuressa sängyssään, jossa hän näytti häipyvän pieneltä, suljetuin silmin, mutta kuitenkin valvoen, nähden yhä tuon liikkumattoman varjon valoisalla kentällä. Kun hän aamun sarastaessa avasi silmänsä, kulki hänen katseensa suuresta piirongista vanhaan kirstuun, kaakeliuunista pieneen pesupöytään, kummissaan, kun ei enää nähnyt tuota salaperäistä varjokuvaa, jonka hän olisi voinut ihan tarkasti piirtää muististaan. Nukkuessaan hän oli nähnyt sen liukuvan vuodeverhojensa haalistuneitten kanervankukkien keskellä. Hänen unensa niinkuin valvetilansakin olivat sitä täynnä. Se oli hänen oman varjonsa toveri, hänellä oli kaksi varjoa, vaikka hän oli yksin unelmansa seurassa. Ja tätä salaisuutta hän ei uskonut kenellekään, ei edes Hubertinelle, jolle hän siihen saakka oli kaikki puhunut. Kun Hubertine teki hänelle kysymyksiä ihmetellen hänen iloaan, hän punastui kovasti ja vastasi että varhainen kevät teki hänet iloiseksi. Hän hyräili aamusta iltaan kuten ensimmäisten päivänpaisteitten juovuttama kärpänen. Eivät milloinkaan olleet hänen kirjailemansa messupuvut liekehtineet sellaisessa silkin ja kullan loisteessa. Hubertit hymyilivät, luullen kaiken johtuvan vain hyvinvoinnista. Hän tuli sitä iloisemmaksi, mitä pitemmälle päivä kului, kuun noustessa hän lauloi, ja kun hetki oli saapunut, nojasi hän parvekkeen kaidetta vasten ja näki varjon. Koko kuun neljänneksen aikana hän tapasi sen aina täsmällisesti saapuneena kohtaukseen. Hän näki sen seisovan suorana ja äänettömänä, tulematta sitä sen tarkemmin tuntemaan, tietämätönnä siitä, mikä oli se olento, jonka varjo oli hänen edessään. Ehkä se olikin vain varjo, ainoastaan näky, ehkä se oli kirkonikkunan pyhimys, joka oli hävinnyt ikkunastaan, ehkä se oli enkeli, joka muinoin oli rakastanut Ceciliaa ja laskeutui nyt rakastamaan häntä vuorostaan? Tuo ajatus täytti hänet ylpeydellä, se oli hänestä suloinen kuin näkymättömästä maailmasta tullut hyväily. Sitten hänessä kasvoi halu tulla tuntemaan se, ja hänen odotuksensa alkoi uudelleen.