Täysikuu paistoi kirkkaana Mariantarhaan. Kun se oli keskitaivaalla, ei puilla ollut enää varjoa. Luotisuoraan lankeavassa valossa ne olivat kuin suihkukaivoja, joista kumpusi äänetöntä kirkkautta. Koko kenttä kylpi valon hohteessa, sen täytti suuri, loistava aalto, joka oli kuulakas kuin kristalli; ja sen loiste oli niin kirkas, että siinä saattoi erottaa salavan lehtien hienot piirteet. Ja vähäisinkin ilman värähdys näytti panevan karehtimaan tuon sädejärven, joka uinui ylväässä rauhassaan läheisten puutarhojen korkeain jalavain ja tuomiokirkon jyhkeän rungon välissä.
Kaksi iltaa oli vielä kulunut, kun Angélique, tullessaan parvekkeelle kolmantena iltana, tunsi sydämessään ankaran sysäyksen. Hän näki hänen seisovan siellä kirkkaassa valossa, häneen päin kääntyneenä. Hänen varjonsa oli, niinkuin puitten varjotkin, kutistunut kasaan hänen jalkainsa juureen ja hävinnyt. Ainoastaan hän itse seisoi siinä, selvänä ja kirkkaana. Niin kaukaakin Angélique näki hänet kuin selvällä päivällä. Hän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, vaaleaverinen, pitkä ja solakka. Hänellä oli kihartuva tukka, ohut parta, suora, hiukan kookas nenä ja mustat silmät, joista loisti ylevä lempeys. Hän muistutti pyhää Yrjöä tai jotain ihanaa Jeesuksenkuvaa. Angélique tunsi hänet heti täydellisesti: hän ei ollut koskaan nähnyt häntä toisenlaisena, juuri sellaisena hän oli häntä odottanut. Ihme oli vihdoinkin täyttynyt, näkymättömän maailman hiljaisesta luomistyöstä oli sukeunut tämä elävä ilmiö. Se tuli näkymättömästä maailmasta, luonnon värinästä, äänten kuiskinasta, yön herkistä liikahduksista, kaikesta siitä mikä oli häntä kietonut huumaten, pyörryttäen. Ja hän näki hänet kahden jalan korkeudella maasta, ylenluonnollisena niinkuin hänen tulonsakin oli ollut, ihmeen ympäröidessä häntä joka puolelta, kuunvalon salaperäisillä aalloilla keinuvana. Hänellä oli seurueena koko Legendan väestö, pyhimykset vihannoivine sauvoineen, neitseet maitoa vuotavine haavoineen. Ja neitseitten valkoinen parvi kalvensi tähtien valon.
Angélique katseli ilmestystä herkeämättä. Se kohotti käsivartensa ja ojensi ne häntä kohti aukilevitettyinä. Ja hän ei pelännyt, hän hymyili sille.
V.
Silloin oli touhua, kun Hubertinellä aina kolmen kuukauden perästä oli pyykinpesu. Palkattiin apulaisvaimo, Gabet-muori. Neljä päivää olivat koruompelutyöt unohduksissa. Ottipa Angéliquekin siihen osaa, sillä hänestä oli virkistävää saippuoida vaatteita ja lopuksi huuhtoa niitä Chevrotten kirkkaassa vedessä. Kun vaatteet oli otettu likoamasta, vietiin ne työntökärryillä pienen väliportin kautta Mariantarhaan, jossa sitten vietettiin kokonaisia päiviä raittiissa ulkoilmassa ja päivänpaisteessa.
— Äiti, minä pesen tällä kertaa, se on minusta niin hauskaa!
Ja Angélique heilutti karttuaan reippaasti, hihat käärittyinä kyynärpäiden yläpuolelle, ja nauraa nelisti yhtämittaa tuossa iloisessa ja terveellisessä puuhassa, pirskeitten räiskyessä hänen vaatteilleen.
— Tässä minun käsivarteni vahvistuvat, se tekee minulle hyvää!
Chevrotte juoksi poikittain kentän halki, ensin uneliaana, sitten kovalla vauhdilla kuohuen viettävää kivikkomaata alas. Se tuli piispankartanon puutarhasta jonkinlaisen muurin alle jätetyn laskuportin kautta, ja toisessa päässä, Voincourtin palatsin kulmassa, se katosi holvikaaren alle, työntyen maan sisään, tullakseen esiin pari sataa metriä edempänä Alakadun varrella, jota se seurasi aina Ligneuliin asti, mihin se viimein yhtyi. Niin että oli pidettävä tarkka vaari vaatteista, etteivät ne karkaisi tiehensä: mikä kerran pääsi irti, se oli menetetty.
— Äiti, odottakaa, odottakaa!… Minä panen tämän ison kiven pyyhinliinojen päälle. Saadaanpa nähdä, viekö se niitä sitten, se varas!
Hän pudotti kiven alas ja palasi noutamaan toista myllyn raunioitten sorakasoista. Hän oli ihastunut saadessaan kiskoa voimainsa takaa ja väsyttää itseään. Ja kun hän loukkasi sormensa, pudisti hän sitä ja sanoi ettei se ollut mitään. Kerjäläisperhe, joka piti majaa raunioissa, oli päiväksi lähtenyt anelemaan ja hajaantunut pitkin teitä. Tarha jäi autioksi. Sen yksinäisyydessä oli suloa ja tuoreutta, siinä kasvoi vaaleita salavaryhmiä, korkeita poppeleita ja varsinkin ruohoa, niin rehevää villiruohoa, että se ylettyi olkapäihin asti. Viereiset puistot täyttivät sen väräjävällä äänettömyydellä, sulkien näköpiirin suurilla puillaan. Kello kolmelta alkoi tuomiokirkon varjo pitentyä, levittäen lempeää hartautta ja haihtuvan suitsutuksen tuoksua.
Ja Angélique paukutti liinavaatteita yhä lujemmin, tuoreen, valkoisen käsivartensa koko voimalla.
— Äiti, äiti! Tänä iltana minä vasta syön…! Mutta muistakaa, että olette luvannut minulle leivoksen mansikkain kanssa!
Mutta tätä pyykkiä pestäessä jäi Angélique virutuspäiväksi yksinään. Gabet-muori ei tullutkaan, hänen lonkkasärkynsä oli äkkiä käynyt pahemmaksi; ja Hubertinen täytyi muitten taloustoimien takia pysyä huoneella. Angélique oli polvillaan oljilla vuoratussa laatikossaan, otti vaatekappaleet yhden erältään ja huuhteli edestakaisin purossa, siksi kunnes vesi ei enää samennut, vaan pysyi kristallikirkkaana. Hän ei pitänyt lainkaan kiirettä. Hän oli tuntenut levotonta uteliaisuutta aamusta asti, nähtyään hämmästyksekseen Mariantarhaan tullessaan vanhan, harmaapuseroisen työmiehen pystyttämässä keveitä telineitä Hautecoeurin kappelin ikkunan edustalle. Aiottiinko ikkunaa korjata? Sitä se kyllä kaipasikin; pyhän Yrjön kuvasta puuttui joitakin ruutuja, ja toisia, jotka aikojen kuluessa olivat särkyneet, oli korvattu tavallisella yksinkertaisella lasilla. Mutta kuitenkin se häntä harmitti. Hän oli niin tottunut lohikäärmettä keihästävässä pyhimyksessä ja vyöllään sitä taluttavassa kuninkaantyttäressä oleviin aukkoihin, että hän jo suri niiden puolesta, ikäänkuin niitä olisi aiottu silpoa. Noin vanhojen esineitten muuttamiseen sisältyi pyhyyden loukkausta. Mutta kun hän palasi aamiaiselta, niin hänen harminsa haihtui kuin tuuleen: telineillä oli toinenkin harmaapuseroinen työmies, mutta nuori. Ja hän tunsi hänet: se oli hän.
Iloisena, hämilleen joutumatta, Angélique asettui entiselle paikalleen, polvistuen laatikon olkikerrokselle. Sitten hän alkoi paljailla käsillään jälleen huuhdella vaatekappaleita kirkkaassa vedessä. Hän se oli; pitkä, solakka, vaalea, parta hieno, tukka kihara kuin nuorella jumalalla, hipiä yhtä valkoinen kuin silloin, kun hän oli nähnyt hänet kuutamossa. Koska se oli hän, ei ikkunalla ollut mitään pelättävää: jos hän siihen koskisi, niin hän vain kaunistaisi sitä. Eikä Angélique tuntenut lainkaan pettymystä siitä, että hän oli puettu sellaiseen puseroon, että hän oli käsityöläinen kuten hän itsekin, arvatenkin lasimaalaaja. Tämä saattoi hänet päinvastoin hymyilemään, hän oli ehdottoman varma uneksimastaan kuninkaallisesta rikkaudesta. Tämä oli vain näennäistä. Mitäpä hyödytti ottaa siitä selvää? Jonakin päivänä hän kuitenkin tulisi olemaan se, mikä hän oli oleva. Kultasade virtasi kirkon harjalta, kaukainen urkujen soitto kajahti riemumarssiksi. Eikä Angélique edes kysellyt mielessään, mitä tietä hän kulki, jotta hän saattoi olla täällä niin yöllä kuin päivälläkin. Jollei hän asunut jossakin viereisistä taloista, ei hän päässyt sinne muuten kuin Guerdaches-kujaa myöten, joka kulki pitkin piispankartanon muurin sivua, päättyen Kunniakadulle.
Näin kului tunti, suloinen tunti. Angélique kurottui puron yli, huuhdellen liinavaatteita, hänen kasvonsa melkein koskivat raikkaaseen veteen. Mutta joka kerta kun hän otti uuden vaatekappaleen, hän kohotti päätään ja heitti silmäyksen, jossa, vaikkakin hänen mielensä olikin levottomassa liikkeessä, pilkotti veitikkamaisuutta. Ja nuori mies, joka seisoi telineillä, ollen tutkivinaan ikkunaa hyvin toimekkaan näköisenä, katseli häntä syrjäsilmällä, joutuen hämilleen heti kun tytön katse yllätti hänet tällä tavoin, häneen päin kääntyneenä. Oli merkillistä, miten nopeasti hän punastui; heleä väri kohosi hänen kasvoilleen silmänräpäyksessä, niin valkea kuin hän olikin iholtaan. Vähäisinkin mielenliikutus, suuttumus taikka hellyys, sai kaiken veren hänen suonistaan nousemaan kasvoihin. Hänellä oli silmät kuin sotasankarilla, mutta tuntiessaan tytön katselevan itseään oli hän niin ujo, että hän tuli kuin pikku lapseksi, ei tiennyt mitä tekisi käsillään ja sopersi änkyttäen määräyksiä seurassaan olevalle vanhukselle. Angéliquen iloisuus siinä hänen kurotellessaan puron reunalla, jonka pyörteiset vedet virkistäen huuhtoivat hänen käsivarsiaan, aiheutui siitä, että hän tunsi tuon nuoren miehen olevan yhtä viattoman kuin hänkin, yhtä tietämättömän elämästä ja yhtä halukkaan siitä nauttimaan. Ei tarvitse sanoa aina ääneen, näkymättömät sanansaattajat tuovat tietoja asioista, äänettömät suut ilmaisevat niitä. Angélique kohotti päätään, nuori mies joutui hämilleen, kääntäen pois kasvonsa, ja hetket kuluivat, ja oli suloista.
Yhtäkkiä Angélique näki hänen hyppäävän telineiltä ja poistuvan takaperin ruohokentälle, ikäänkuin voidakseen nähdä paremmin kauempaa. Mutta Angélique oli purskahtaa nauramaan, sillä niin tuiki selvää oli, että nuoren miehen tarkotuksena oli yksinomaan tulla lähemmäksi häntä. Hän oli päättänyt ottaa rohkean askelen, uskaltaa kaikki, ja hän oli nyt joutunut siihen liikuttavan hullunkuriseen asemaan, että hän oli muutaman askelen päässä tytöstä, selin häneen, eikä rohjennut kääntyä ympäri, peläten hämmennyksissään toimineensa liian pikaisesti. Angélique luuli jo hetken, että hän palaisi ikkunan luo samoin kuin oli tullutkin, heittämättä silmäystäkään taakseen. Mutta nuorukainen teki epätoivoisen päätöksen ja kääntyi ympäri; ja kun tyttökin samassa nosti päänsä, kohtasivat heidän katseensa toisensa ja he jäivät tuijottamaan toisiaan silmiin. Molemmat joutuivat kovasti hämilleen. He eivät tienneet mitä tehdä, he eivät olisi mitenkään voineet siitä selviytyä, jollei olisi silloin sattunut eräs draamallinen tapahtuma.
— Voi, hyvänen aika! huudahti tyttö onnettomana.
Hän oli hämmennyksissään tullut päästäneeksi irti kädestään liinaisen alusröijyn, jota hän oli huuhtomassa. Nopeasti virtaava puro sieppasi sen. Tuokio vielä, ja se olisi hävinnyt Voincourtin palatsin muurinkulmassa olevaan holviaukkoon, minne Chevrotten vesi vuolaana painui.
Seurasi muutamia jännittäviä silmänräpäyksiä. Nuori mies oli käsittänyt aseman ja syöksähtänyt jälkeen. Mutta puro hyppeli kivien ylitse, tuo vietävän alusröijy juoksi nopeammin kuin hän. Hän kumartui, luullen ehtivänsä siepata sen, mutta ei saanut kuin kourallisen vaahtoa. Kaksi kertaa hän epäonnistui. Mutta kiihtyneenä, urhokkaan näköisenä kuin ainakin sellainen, joka toimii henkensä uhalla, hän porhalsi veteen ja sai vihdoinkin pelastetuksi alusröijyn, juuri kun se oli painumassa maan alle.
Angélique, joka siihen saakka oli tuskallisessa jännityksessä seurannut pelastustyötä, tunsi nyt naurun, sydämellisen naurun pyrkivän ylös rinnastaan. Oi, tuo seikkailu, josta hän oli niin paljon uneksinut, tuo kohtaus järven rannalla, tuo hirmuinen vaara, josta hänet pelastaisi nuori mies, kauniimpi kuin päivä! Pyhä Yrjö, kansantribuuni, sotasankari, ei ollutkaan muuta kuin tämä lasimaalaaja, tämä harmaapuseroinen nuori työmies. Kun hän näki hänen palaavan sääret vettävaluvina, kantaen kömpelösti kädessään alusröijyä ja käsittäen kuinka naurettava oli ollut hänen intonsa hänen koettaessaan sitä pelastaa, niin hänen täytyi purra huultaan voidakseen pidättää iloisuuden puuskan, joka kutkutti hänen kurkussaan. Nuori mies unohtui katsomaan häntä. Oli niin ihastuttavaa lapsekkaisuutta tuossa pidätetyssä naurussa, joka täytti koko hänen nuoren olentonsa! Vesipärskeitä oli hänen vaatteissaan, puron vesi oli tehnyt hänen käsivartensa valkeiksi, hän tuoksui miellyttävää puhtautta ja kuulakkuutta kuin sammalmättäiden keskellä pulppuava metsälähde. Se oli kirkkaassa päivänpaisteessa loistavaa terveyttä ja iloa. Hänen yksinkertaisesta työpuvustaan, hänen pystystä vartalostaan, hänen pitkänsoikeista kuninkaantyttärenkasvoistaan, jotka muistuttivat vanhojen legendain kuvia, kaikesta tuosta saattoi nähdä, että samalla kun hän oli toimelias talonnainen, oli hän kuitenkin kuningatar. Ja nuori mies ei enää tiennyt, miten hänen oli annettava takaisin tuo vaatekappale, niin syvästi vaikutti häneen tuo kauneus, taiteellinen kauneus, jota hän ihaili. Ja häntä harmitti se, että hän itse näytti niin viattoman yksinkertaiselta, sillä hän huomasi hyvin, kuinka tyttö ponnisteli pysyäkseen nauramatta. Mutta jotain täytyi tehdä, hän ojensi alusröijyn hänelle.
Silloin Angélique tunsi, että jos hän vielä pusertaisi huuliaan yhteen, niin hän räjähtäisi. Poika parka! Hän oli hyvin liikuttava; mutta tämä oli vastustamatonta, hän oli liian onnellinen, hänen täytyi saada nauraa, nauraa ihan henkimenoon. Vihdoin hän luuli voivansa puhua, hän tahtoi sanoa yksinkertaisesti:
— Kiitoksia paljon.
Mutta nauru palasi jälleen, nauru saattoi hänet änkyttämään, katkaisi hänen sanansa. Ja nauru helisi korkeana, kirkkaana sävelryöppynä, joka lauloi Chevrotten kristallisolinan säestäessä. Nuori mies seisoi hämmentyneenä, osaamatta sanoa sanaakaan. Hänen valkeat kasvonsa olivat äkkiä käyneet tummanpunaisiksi. Hänet ujot lapsensilmänsä olivat leimahtaneet kuin kotkan silmät. Ja hän poistui ja oli jo mennyt tiehensä vanhan työmiehen kanssa, kun Angélique vielä nauroi puron reunalla kumarruksissaan, pärskyttäen jälleen vettä päälleen viruttaessaan vaatteitaan, yltäkylläisen iloisena päivän suurenmoisesta onnesta.
Seuraavana päivänä jo kuuden aikaan aamulla alettiin levittää kuivamaan vaatteita, jotka olivat olleet kasassa valumassa illasta saakka. Juuri parahiksi oli alkanut puhaltaa raikas tuuli, mikä auttoi kuivumista. Täytyipä kiinnittää vaatekappaleet panemalla joka kulmaan kivi painoksi, jotteivät ne lentäisi tiehensä. Koko pyykki oli siinä levällään, hohtavan valkoisena viheriässä ruohokossa, josta nousi hyvä, vehmas tuoksu; oli kuin kentälle olisi yhtäkkiä puhjennut kukkimaan lukemattomia satakaunoja, muodostaen lumivalkoisia liinasia.
Kun Angélique tuli aamiaisen jälkeen katsastamaan, joutui hän epätoivoon: koko pyykki uhkasi lentää matkoihinsa, niin kovaksi oli kiihtynyt tuuli, joka puhalsi siniseltä, kuultavan puhtaaksi lakaistulta taivaalta. Muuan lakana oli jo menossa, ja pyyhinliinoja lepatti painautuneena salavan oksia vasten. Hän otti kiinni pyyhinliinat. Mutta nenäliinoja lähti liikkeelle hänen takaansa. Eikä ketään ollut saapuvilla! Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kun hän tahtoi levittää lakanaa, täytyi hänen tapella. Se pani hänet puolihuumauksiin, lyöden ja läjähdellen hänen ympärillään kuin liehuva lippu.
Silloin hän kuuli tuulen seasta äänen, joka sanoi:
— Neiti, haluatteko että autan teitä?
Se oli hän, ja paikalla Angélique huudahti, välittämättä muusta kuin emännän-huolistaan:
— Kyllä vain, auttakaa toki!… Ottakaa kiinni tuolta toisesta päästä!
Pitäkää lujasti!
He vetivät vahvoilla käsivarsillaan suoraksi lakanan, joka lepatti kuin purje. Sitten he laskivat sen ruohikolle ja asettivat kuhunkin neljään kulmaan suuremman kiven. Ja kun nuori mies polvistui maahan, hillittynä ja säyseänä, eivät he nousseet enää kumpikaan ylös, vaan jäivät polvilleen toinen toiseen päähän suurta, häikäisevän valkoista vaatekappaletta.
Viimein Angélique hymyili, mutta ei ilkamoivasti, vaan ystävällisen kiitollisuuden hymyä. Nuori mies rohkaisi mielensä.
— Minun nimeni on Félicien.
— Ja minun Angélique.
— Minä olen lasimaalaaja, olen saanut tehtäväkseni korjata tuon ikkunan.
— Minä asun tuolla vanhempieni kanssa, ja minä olen koruompelija.
Navakka tuuli tempasi mukaansa heidän sanansa, piiskasi heitä voimakkaalla puhtaudellaan lämpimässä auringonpaisteessa, joka tulvi heidän ylitseen. He sanoivat toisilleen asioita, jotka he tiesivät, ainoastaan siksi että oli hauskaa sanoa niitä toisilleen.
— Ei kai siihen vain panna uutta ikkunaa?
— Ei, ei. Korjausta ei tule paljon huomaamaankaan… Minä pidän siitä yhtä paljon kuin tekin pidätte.
— Se on totta, minä pidän siitä. Siinä on niin vienot värit!… Minä olen kirjaillut yhden pyhän Yrjön, mutta se ei ollut niin kaunis.
— Oh, eikö niin kaunis!… Minä olen nähnyt sen, jos se on se, joka on ommeltu siihen punaiseen samettikasukkaan, mikä pastori Cornillella oli yllään sunnuntaina. Se on kerrassaan ihmeellinen!
Angélique punastui mielihyvästä ja huudahti äkkiä:
— Pankaahan kivi tuohon lakanan reunalle, vasemmalle puolellenne. Tuuli vie sen muuten uudestaan.
Nuori mies kiiruhti täyttämään määräystä ja pani kiven liinalle, joka lepatti rajusti kuin siipiään räpyttävä vangittu lintu pyrkiessään jälleen vapauteen. Kun se nyt pysyi rauhassa, nousivat molemmat seisomaan.
Angélique kulki vaatekappaleitten väliin jätettyjä kapeita ruohopolkuja pitkin, heittäen jokaiseen tarkastavan silmäyksen. Ja Félicien seurasi häntä hyvin toimessaan, näyttäen olevan kovasti huolissaan jonkun esiliinan tai keittiôpyyhkeen mahdollisesta menettämisestä. Se tuntui heistä aivan luonnolliselta. Ja Angélique jatkoi keskustelua, kertoen päivänsä vietosta ja selittäen mieltymyksiään.
— Minä tahdon, että kaikki esineet olisivat aina paikallaan… Aamulla työhuoneen käkikello herättää minut, aina juuri kuuden aikana. Ja vaikka ei olisi valoisakaan, niin minä osaisin sittenkin pukeutua: sukat ovat tuossa, saippua on tässä. Se on aivan kuin tauti! Oo, en minä ole aina ollut sellainen, ennen minä olin itse epäjärjestys! Kyllä äiti on saanut muistuttaa minua toisenkin kerran!… Ja työhuoneessa minä en voisi saada aikaan kerrassaan mitään, jollei tuolini olisi aina samassa paikassa, ikkunaa vastapäätä. Onneksi minä en ole vasen- enkä oikeakätinen, vaan ompelen yhtä hyvin kummallakin, ja se on todella onni, sillä kaikki eivät voi oppia siihen harjottelemallakaan… Sama on laita kukkien, joita minä jumaloin. En voi pitää yhtään kimppua lähelläni saamatta kauheaa päänsärkyä. Ainoastaan orvokkeja minä siedän, ja merkillistä kyllä, niitten tuoksu pikemmin rauhottaa minua. Jos olen vähänkin pahoinvoipa, ei tarvitse muuta kuin vetää henkeeni orvokkien tuoksua, niin heti se virkistää.
Nuori mies kuunteli ihastuksissaan. Hän ikäänkuin juopui tuon äänen suloisuudesta, siinä oli tavattoman hurmaava, kirkas, viivähtävä sointi. Ja hän oli varmaankin erittäin herkkä tälle inhimilliselle soitannolle, sillä joittenkin tavujen hivelevä keinunta sai hänen silmänsä kosteiksi.
— Ah! sanoi Angélique, keskeyttäen oman puheensa, — nämä paidathan ovat kohta kuivat.
Sitten hän jatkoi tuttavallisia ilmotuksiaan, jotka johtuivat lapsellisesta, itsetiedottomasta halusta tehdä itsensä tunnetuksi kumppanilleen.
— Valkoinen on aina kaunista, eikö olekin? Joinakin päivinä minä olen kyllästynyt siniseen ja punaiseen ja kaikkiin väreihin. Mutta valkoinen on täydellinen ilo, johon minä en milloinkaan väsy. Siinä ei ole mitään sysäävää, siihen haluaisi upota… Meillä oli valkoinen kissa, jossa oli keltaisia täpliä, ja minä maalasin nuo täplät. Siitä tuli oikein hyvä, mutta väri ei pysynyt… Ja tiedättekö, äidin tietämättä minä panen talteen kaikki valkoiset silkinjäännökset, niitä on kokonainen piironginlaatikko täynnä. En tee niillä mitään, huvikseni vain katselen ja käsittelen niitä silloin tällöin… Ja minulla on toinenkin salaisuus, mutta se on hyvin suuri! Joka aamu kun herään, on vuoteeni vieressä joku, niin! jokin valkoinen olento, joka lentää tiehensä.
Nuori mies ei epäillyt vähääkään, hän näytti uskovan sen varmasti. Eikö se ollut juuri niin kuin piti ollakin? Prinsessa keskellä loistavaa hoviaan ei olisi voinut vallottaa häntä niin pian. Tuo nuori tyttö oli, käyskennellessään viheriällä ruohikolla kaikkien näitten valkeitten liinavaatteitten keskellä, niin ylhäinen ja samalla niin viehättävä ja iloinen, että se valtasi hänen sydämensä yhä voimakkaammalla otteella. Sitä ei voinut enää muuttaa, ei ollut olemassa muuta kuin hän, tämä nuori tyttö, häntä hän tulisi seuraamaan elämän loppuun asti. Tyttö käveli yhä edelleen, lyhyin, nopein askelin, joskus kääntäen päätään ja hymyillen. Ja nuori mies seurasi häntä yhä, onnensa tukahduttamana, voimatta ollenkaan toivoa saavuttavansa häntä milloinkaan.
Mutta silloin tuli raju tuulenpuuska, ja joukko pieniä vaatekappaleita, kauluksia, kalvosimia ja kaulaliinoja pyrähti lentoon ja syöksähti kauas kuin tuuliaispäässä viskelehtivä valkoinen lintuparvi.
Ja Angélique alkoi juosta.
— Voi hyvänen aika sentään! Tulkaa! Auttakaa minua toki!
Molemmat kiisivät pitkin kenttää. Angélique sai kauluksen kiinni juuri puron reunalta. Félicienillä oli jo kaksi kaulaliinaa, jotka hän oli löytänyt keskeltä tuuheaa nokkosryhmää. Kalvosimetkin saatiin kootuksi yksi erältään. Mutta heidän juoksennellessaan täyttä kyytiä Angéliquen liehuvat hameenliepeet sipaisivat Félicieniä kolme kertaa; ja joka kerta hän tunsi sydämessään sysäyksen ja punastui äkkiä. Félicien hipaisi vuorostaan Angéliqueä, hypähtäessään ottamaan kiinni riimeistä kaulaliinaa, joka yritti karata häneltä. Angélique jäi seisomaan liikkumattomana, henkeään tapaillen. Levottomuus tukahdutti hänen naurunsa. Hän ei ilkamoinut enää, pitänyt pilanansa tuota yksinkertaista ja ujoa suurta poikaa. Mikä hänelle oli tullut, ettei hän enää ollut iloinen ja että tällainen suloinen levottomuus hämmensi häntä? Kun Félicien ojensi hänelle kaulaliinaa, koskettivat heidän kätensä sattumalta toisiaan. He säpsähtivät, he katsoivat toisiinsa hämmentyneinä. Angélique oli peräytynyt kiivaasti, hän jäi hetkeksi seisomaan tyrmistyneenä siitä suuresta, odottamattomasta mullistuksesta, mikä hänessä tapahtui. Sitten hän lähti yhtäkkiä juoksemaan hullaantuneena, kiitäen pois syli täynnä pieniä liinavaatteita, jättäen muut oman onnensa nojaan.
Félicien yritti silloin puhua.
— Oh, sallikaa … minä pyydän…
Tuuli puhalsi kahta rajummin, katkaisten häneltä hengityksen. Toivottomana hän katseli, kun Angélique juoksi, ikäänkuin tuulenpuuska olisi häntä lennättänyt. Hän juoksi juoksemistaan valkoisten lakanain ja pöytäliinain välitse, vinojen auringonsäteitten kalpeassa kultahohteessa. Tuomiokirkon varjo näytti sulkevan hänet syliinsä, hän oli pujahtamaisillaan kotiinsa puutarhan pienestä portista katsahtamattakaan taakseen. Mutta portilla hän kääntyi nopeasti ympäri, äkillisen hyvyyden valtaamana. Hän ei tahtonut, että toinen olisi luullut hänen kovin suuttuneen. Ja hämillään, hymyillen, hän huusi:
— Kiitos, kiitos!
Siitäkö hän kiitti, että Félicien oli auttanut häntä ottamaan kiinni pesuvaatteita? Vai jostain muustako? Hän oli hävinnyt, portti sulkeutui.
Ja Félicien jäi yksin keskelle kenttää, säännöllisesti uudistuvien tuulenpuuskien puhaltaessa elähyttävinä selkeältä taivaalta. Piispankartanon jalavat huojuivat ja kohisivat kuin meren mainingit, tuomiokirkon pylväissä ja kattopengermissä viuhui ja ulvoi. Mutta hän ei kuullut muuta kuin pienen myssyn kevyen lepatuksen, joka oli solmittu nauhoistaan syreenin oksaan kuin valkoinen kukkakimppu, ja joka oli Angéliquen.
Joka kerta tästä päivästä lähtien, kun Angélique avasi ikkunansa, näki hän Félicienin alhaalla Mariantarhassa. Hän oli muka laittavinaan ikkunaa, hän vietti siellä kaiket päivät, mutta työ ei edistynyt minkään vertaa. Tuntikausiksi hän unohtui makaamaan pitkällään jonkun pensaan takana, tähystellen lehtien lomitse. Oli niin suloista saada hymyillä toisilleen aamuin ja illoin. Angélique oli onnellinen eikä pyytänyt enempää. Pyykinpesua ei ollut ennenkuin taas kolmen kuukauden perästä, siihen saakka puutarhan portti pysyisi sulettuna. Mutta saivathan he nähdä toisiaan joka päivä, ja sillä tavoin menisivät nuo kolme kuukautta niin pian! Ja oliko olemassa suurempaa onnea kuin elää tällä tavalla, päivän kuluessa ilta-katsetta odotellessa ja yön aamu-silmäystä vartoessa?
Heti heidän ensi kertaa kohdatessaan Angélique oli kertonut kaikki, tapansa, mieltymyksensä, sydämensä pienet salaisuudet. Mutta toinen ei ollut sanonut muuta kuin että hänen nimensä oli Félicien. Ehkä piti niin ollakin, että nainen antoi kaikkensa ja mies pysytteli tuntemattomuudessaan. Angélique ei tuntenut mitään malttamatonta uteliaisuutta, hän vain hymyili ajatellessaan sitä mikä tulisi varmasti tapahtumaan. Ja sitten, se mitä hän ei tiennyt, ei merkinnyt mitään. He näkivät toisensa, ja siihen yksin sisältyi kaikki. Hän ei tiennyt Félicienistä mitään, ja kuitenkin hän tunsi hänet niin täydelleen, että hän saattoi lukea hänen ajatuksensa hänen katseestaan. Hän oli tullut, Angélique oli hänet tuntenut, ja he rakastivat toisiaan.
Näin nauttivat he suloisin tuntein, omistaessaan toisensa etäältä. He tekivät löytöjä, jotka antoivat heille yhäti uutta ihastuksen aihetta. Angéliquella oli hoikat, ompelutyön kuihduttamat kädet, joita Félicien ihaili. Angélique taas oli ylpeä Félicienin jalkojen pienuudesta. Félicienissä oli kaikki miellyttävää, Angélique oli hänelle kiitollinen siitä, että hän oli kaunis. Hän tunsi riemuitsevaa iloa huomatessaan eräänä iltana, että hänen partansa oli hiukan vaaleampi kuin hänen hiuksensa, mikä antoi hänen hymyllensä erinomaisen sulouden. Félicien juopui humauksesta, kun hän eräänä aamuna Angéliquen kurottuessa kaiteen yli huomasi hänen hienolla kaulallaan ruskean pilkun. Heidän sydämensäkin paljastuivat toisilleen, he tekivät niistäkin löytöjä. Teeskentelemätön, ylväs liike, jolla Angélique avasi ikkunansa, ilmotti aivan varmaan, että tuolla pikku koruompelijalla oli kuningattaren sielu. Samaten tunsi Angélique, että Félicien oli hyvä, nähdessään kuinka kevyesti hänen jalkansa tallasi ruohikkoa. Näinä tuttavuutensa ensi hetkinä heitä ympäröi pelkkä ansioitten ja miellyttävien ominaisuuksien säteily. Jokaisella kohtauksella oli viehätyksensä. Heistä tuntui, etteivät he koskaan saisi kyllikseen tästä toistensa näkemisen onnesta. Pian kuitenkin alkoi Félicienissä näkyä kärsimättömyyden oireita. Hän ei enää maannut tunnittain pensaan juurella liikkumattomana onnensa täydellisyydessä. Heti kun Angélique ilmestyi kaiteeseensa nojaten, tuli hän levottomaksi, koettaen lähestyä häntä. Tästä Angélique viimein hiukan harmistui, sillä hän pelkäsi että heidät huomattaisiin. Syntyipä eräänä päivänä suoranainen sovun rikkoutuminen: Félicien oli tullut aivan muurin viereen, Angéliquen täytyi lähteä pois parvekkeelta. Tapaus oli järkyttävä. Félicien joutui pois suunniltaan, hänen kasvonilmeensä osotti niin sydämeenkäypää alistuvaisuutta ja pyyntöä, että Angélique antoi hänelle anteeksi seuraavana päivänä, tullen parvekkeelle tavalliseen aikaan. Mutta odotus ei enää Félicieniä tyydyttänyt, hän alkoi uudelleen. Nyt hän tuntui olevan yhtaikaa joka paikassa, täyttäen koko Mariantarhan kiihkeällä kaipuullaan. Hän astui esiin jokaisen puunrungon suojasta, hän ilmestyi näkyviin jokaisen sinivattupensaan takaa. Näytti kuin hänellä olisi ollut asuntonsa jossakin puun oksalla niillä seuduin, kuten jalavien sepelkyyhkysillä. Chevrotte oli hänellä tekosyynä, jonka vuoksi hän oleili siellä, istuen puron reunalla ikäänkuin seuraten pilvien lentoa sen kuvastimessa. Eräänä päivänä Angélique näki hänet seisomassa myllyn raunioilla jonkun hajonneen vajan harjahirrellä, onnellisena päästyään täten edes hiukan korkeammalle, kun ei hänellä surukseen ollut siipiä lentääkseen aina hänen olkapäälleen. Eräänä toisena päivänä Angélique oli vähällä huudahtaa, nähdessään hänet itseään ylempänä kahden kirkon ikkunan välissä kuorikappelien kattopengermällä. Kuinka hän oli voinut päästä tuolle parvekkeelle, jonka lukitun oven avain oli kirkonvartian huostassa? Ja kuinka hän toisen kerran näki hänet selvässä taivaan korkeudessa, päälaivan nojapylväitten ja tukimuurien sakarain keskellä? Sieltä ylhäältä hän katseli alas hänen huoneeseensa aivan kuin pääskyset, jotka lentelivät pikkutornien huipun ympärillä. Ei koskaan ollut Angéliquen mieleen juolahtanut, että hänen tarvitsisi piiloutua. Ja tästä lähtien hän sulkeutui huoneeseensa, ja hänet valtasi kasvava levottomuus tuntiessaan täten olevansa aina toisen anastamana, aina kahden. Jos hän kerran malttoi odottaa, niin miksi sitten hänen sydämensä löi niin kovasti, kuin täydellä voimalla kumisevat kirkonkellot suurina juhlina?
Kolme päivää Angélique pysytteli näyttäytymättä, Félicienin kasvavan rohkeuden pelottamana. Hän lupasi itselleen, ettei tahtoisi nähdä häntä enää koskaan, hän yllytti itseään halveksimaan häntä. Mutta Félicienin maltittomuus tarttui häneenkin, hän ei voinut pysyä yhdessä kohden, hän turvautui kaikkiin mahdollisiin tekosyihin saadakseen poistua kirjailu-kehyksensä äärestä. Kuultuaan että Gabet-muori oli vuoteen omana ja mitä suurimmassa puutteessa, meni hän käymään hänen luonaan joka aamu. Hän asui juuri Kultaseppäinkadun varrella, kolmannessa talossa. Angélique toi tullessaan lientä ja sokeria ja meni sitten ostamaan lääkkeitä Isonkadun apteekista. Eräänä päivänä palatessaan lääkepusseineen ja pulloineen hän hämmästyksekseen näki Félicienin sairaan vaimon vuoteen vieressä. Félicien punastui kovasti ja poistui kömpelösti. Seuraavana päivänä hänen ollessaan lähdössä Félicien ilmestyi jälleen, ja hän poistui hänen tieltään tyytymättömänä. Tahtoiko hän estää häntä käymästä köyhiensä luona? Hänelle oli juuri tullut tuollainen armeliaisuuden puuska, joka saattoi hänet antamaan kaikkensa, jaellen runsain käsin niille, joilla ei ollut mitään. Kärsimyksen ajatus sai hänen sydämensä uhkumaan sääliä. Hän juoksi sokean ja halvaantuneen Mascart-ukon luona Alakadulla, syöttäen hänelle omalla kädellään tuomansa velliannoksen; Chouteau-vanhusten, yhdeksänkymmen-vuotiaan parikunnan luona, jotka asuivat eräässä kellarissa Kunniakadun varrella, minne hän oli toimittanut vanhoja huonekaluja Hubertien ullakolta; ja vielä monien muiden, seudun kaikkien köyhien luona, joille hän salaa kuletti kaikkea mitä ajelehti hänen saatavillaan, onnellisena saadessaan saapua odottamatta ja nähdä heidän ihastuvan joistakin edellisen päivän jätteistä. Ja tästä lähtien hän kohtasi nyt joka paikassa Félicienin! Hän ei milloinkaan ollut nähnyt häntä niin usein, vaikka hän vartavasten oli varonut menemästä ikkunan ääreen, jotta ei näkisi häntä. Hänen mielensä tuli yhä levottomammaksi, hän uskoi olevansa kovasti suutuksissaan.
Mutta pahinta koko seikkailussa oli se, että armeliaisuuden harjotus kävi Angéliquelle pian toivottomaksi. Tuo poika turmeli sen ilon, mikä hänellä oli omista hyvistätöistään. Félicienillä oli ehkä ennen ollut toisia köyhiä, mutta ei näitä, sillä näitten luona hän ei ollut käynyt. Ja hän oli varmaan vakoillut häntä ja kulkenut hänen perässään, tullakseen tuntemaan ne ja riistääkseen ne häneltä tällä tavoin yhden toisensa jälkeen. Joka kerta kun hän nyt saapui Chouteau-vanhusten luokse pieni vasu ruokatavaraa mukanaan, oli pöydällä hopearahoja. Eräänä päivänä, kun hän juoksi viemään puolta frangia, jonka säästämiseen häneltä oli mennyt kokonainen viikko, Mascart-ukolle, joka lakkaamatta vaikeroi tupakan-puutettaan, tapasi hän hänet rikkaana, aurinkona loistavan kahdenkymmenen frangin rahan omistajana. Ja kun hän eräänä iltana pistäytyi Gabet-muorin luokse, pyysi tämä häntä käymään vaihtamassa setelirahaa pienemmäksi. Kuinka masentavaa oli todeta voimattomuutensa, kun toinen noin mukavasti saattoi tyhjentää kukkaronsa, eikä itsellä ollut ollenkaan rahaa! Olihan hän köyhiensä takia iloinen tästä odottamattomasta aarteesta, mutta hän ei enää tuntenut onnea antaessaan. Häntä suretti, että hän voi antaa niin vähän, kun toinen antoi niin paljon. Tuo taitamaton poika ei ymmärtänyt asiaa, ja luullen vallottavansa hänet heittäytyi liikuttavan anteliaaksi ja tuhosi siten hänen almunsa. Puhumattakaan siitä, että hänen täytyi kaikkien köyhien luona kuulla häntä ylisteltävän: niin erinomainen nuori mies, niin hyvä, niin lempeä, niin sivistynyt! He eivät puhuneet muusta kuin hänestä, he näyttelivät hänen lahjojaan kuin halveksiakseen hänen antimiansa. Vaikka hän oli vannonut unohtavansa, kyseli hän heiltä Félicienistä. Mitä hän oli antanut, mitä sanonut? Ja eikö hän ollut kaunis, ja lempeä ja vaatimaton? Ehkä rohkeni hän puhua hänestä? Oo, kyllä toki, hän puhui hänestä aina! Silloin Angélique täydellisesti inhosi häntä, sillä hänen kärsimänsä loukkaus tuntui viimein liian raskaalta.
Tällä tavoin eivät asiat voineet jatkua. Ja eräänä vienon hämäränä toukokuun iltana tuli ratkaisu. Se tapahtui Lemballeuse'n joukon luona, joka oli myllyn raunioissa asustava kerjäläisperhe. Siihen kuului vain naisia, vanha, kurttunaamainen äiti, Tiennette, hänen vanhin tyttärensä, kaksikymmenvuotias ihmisarka olento, ja kaksi pienempää sisarta, Rose ja Jeanne, joitten silmät jo katselivat julkeina punaisten tukkatupsujen alta. Kaikki neljä kulkivat kerjäämässä pitkin teitä ja maantien varsia, ja palasivat illalla, jalat uupumuksesta katkeamaisillaan. Kenkinä oli heillä jotkin vanhat rajat, joita sidenuoralla kuroen oli koetettu auttaa pysymään koossa. Ja juuri sinä iltana oli Tiennette, heitettyään aamulla kenkähylkynsä kivikkoon, palannut kotiin jalat haavoilla, nilkat verissä. Istuen asuntonsa oven edustalla Mariantarhan tuuheassa ruohikossa hän nyhti okaita jaloistaan, äidin ja pikkusiskojen voivotellessa hänen ympärillään.
Parahiksi saapui siihen silloin Angélique, pitäen piilossa esiliinansa alla leipää, joka hänellä oli tapana tuoda heille kerran viikossa. Hän oli pujahtanut sinne puutarhan pikku portista ja jättänyt sen sulkematta, aikoen juosta takaisin heti saman tien. Mutta nähdessään koko joukon itkemässä, hän pysähtyi.
— Mikä täällä on? Mitä on tapahtunut?
— Voi, neiti kulta! vaikeroi Lemballeuse-muori, katsokaa nyt millaiseksi tuo iso pöllöpää on laittanut itsensä! Huomenna hän ei saata kävellä, se on hukkapäivä… Kengät pitäisi olla.
Silmät kiiluen pörröisen harjan alta Rose ja Jeanne yltyivät nyyhkyttämään kahta kovemmin, kirkuen kimeästi:
— Kengät pitäisi olla, kengät pitäisi olla!
Tiennette oli puoleksi kohottanut laihaa, tummaa päätään. Sitten hän oli sanaakaan puhumatta raapaissut vielä uuden verinaarmun ihoonsa, kiukustuneena pitkälle tikulle, jota hän neulan avulla koetti kaivaa pois.
Liikutettuna Angélique antoi almunsa.
— Tässä on edes leipä.
— Oh, leipää, sanoi äiti, kyllähän sitäkin tarvitaan. Mutta ei hän leivällä kävellä saata. Ja Blignyssä on markkinat, joilta hän tuo joka vuosi enemmän kuin neljäkymmentä sou'ta… Voi hyvä Jumala kuitenkin! Mihinkä tässä joudutaan?
Sääli ja neuvottomuus tekivät Angéliquen mykäksi. Hänellä oli taskussaan kaiken kaikkiaan viisi sou'ta. Ja viidellä sou'lla ei juuri voinut saada kenkiä, ei edes käytetyitä. Joka kerta tämä rahanpuute teki hänet voimattomaksi. Ja tällä kertaa hän joutui vielä kokonaan pois suunniltaan, kun hän kääntäessään silmänsä näki Félicienin seisovan muutamien askelien päässä tihenevässä hämärässä. Hän oli varmaankin kuullut mistä oli kysymys, ehkä hän oli seisonut siinä kauankin. Hän ilmestyi aina tällä tavoin, Angéliquen tietämättä koskaan, mistä tai miten hän oli tullut.
— Hän antaa kengät, ajatteli Angélique.
Hän astui todellakin jo lähemmäksi. Sinipunervalle taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Suuri, lämmin rauha laskeutui ylhäältä, uuvuttaen uneen Mariantarhan, jonka salavat upposivat varjoon. Tuomiokirkko oli enää vain musta seinä läntisen taivaan edessä.
— Ihan varmaan hän antaa kengät.
Ja Angélique tunsi suoranaista epätoivoa. Félicienkö siis antaisi kaikki, eikö hän siis kertaakaan pääsisi hänestä voitolle! Hänen sydämensä jyskytti haljetakseen, hän olisi tahtonut olla hyvin rikas, näyttääkseen Félicienille, että hänkin osasi tehdä ihmisiä onnellisiksi.
Mutta Lemballeuse't olivat nähneet tuon hyvän herran, äiti kiiruhti esiin, pikku siskokset ruikuttivat käsi ojennettuna, ja iso sisar, hereten nyppimästä verisiä nilkkojaan, katseli häntä kieroilla silmillään.
— Kuulkaahan, hyvä vaimo, sanoi Félicien, menkää Isonkadun ja Alakadun kulmaan…
Angélique oli ymmärtänyt, siinä oli suutarin myymälä. Hän keskeytti kiivaasti niin kiihtyneenä että sopersi mitä sanoja suuhun sattui tulemaan:
— Se on turhaa vaivaa!… Sitä ei tarvita… On paljon yksinkertaisempaa…
Mutta hän ei löytänytkään tuota yksinkertaisempaa keinoa. Mitä oli tehtävä, mitä oli keksittävä, jotta voisi voittaa hänet almunannossa? Ei koskaan ollut Angélique luullut inhoavansa häntä niin kovasti.
— Sanokaa, että tulette minun puolestani, jatkoi Félicien. Pyytäkää…
Uudestaan Angélique keskeytti hänet, toistaen tuskallisen näköisenä:
— On paljon yksinkertaisempaa… On paljon yksinkertaisempaa…
Yhtäkkiä hän tyyntyi, istahti kivelle, nyöritti joutuin auki kenkänsä ja veti ne jalastaan, ja veti vielä sukatkin.
— Kas tässä! Niin yksinkertaista se on! Mitä hyödyttää nähdä turhaa vaivaa?
— Voi, kulta neiti, Jumala teidät palkitkoon! huudahti Lemballeuse-muori, tarkastellen kenkiä, jotka olivat melkein uudet. Minä ratkon ne päältä auki, niin kyllä ne mahtuvat… Tiennette, kiitä, senkin hölmö!
Tiennette tempasi Rosen ja Jeannen käsistä sukat, joita nämä halukkain silmin katselivat. Hän ei aukaissut suutaan.
Mutta silloin Angélique huomasi, että hänen jalkansa olivat paljaat ja että Félicien näki ne. Hän joutui kovasti hämilleen. Hän ei uskaltanut enää liikahtaa, sillä hän oli varma, että jos hän nousisi ylös, niin Félicien näkisi niitä vielä enemmän. Sitten hän säikähtyi, hänen ajatuksensa sekaantuivat, hän lähti juoksemaan. Hänen pienet jalkansa vilistivät ruohikossa heleän valkoisina. Yö oli yhä tummennut, Mariantarha oli kuin varjojärvi viereisten suurien puitten ja tuomiokirkon mustan kasan välissä. Ja pimeässä maanrajassa ei näkynyt muuta kuin kyyhkyn-valkoisten, kiireesti pakenevien pienten jalkojen vilahtelu.
Säikähdyksissään, peläten vettä, Angélique juoksi pitkin puron reunaa päästäkseen sillan virkaa toimittavan lankun luokse. Mutta Félicien oli oikaissut suoraan halki pensaikon. Hän, joka oli ollut niin kaino tähän saakka, oli Angéliquen valkoiset jalat nähdessään punastunut vielä enemmän kuin hän. Ja häntä ajoi polttava liekki, hän olisi tahtonut huutaa ilmi tulisen tunteensa, joka oli vallannut hänet kokonaan heti ensi päivästä nuoruuden tulvehtivalla voimalla. Mutta kun Angélique hipaisi häntä, ei hän voinut kuin kuiskaten sopertaa tunnustuksen, joka poltti hänen huuliaan:
— Minä rakastan teitä.
Angélique oli pysähtynyt hämmennyksissään. Hän katsoi hetkisen Félicieniä silmiin, seisoen aivan suorana. Suuttumus ja viha, minkä hän oli luullut olevan sydämessään, haihtui, suli tuskallisen suloiseen tunteeseen. Mitä oli Félicien sanonut, kun se vaikutti häneen noin mullistavasti? Félicien rakasti häntä, hän tiesi sen, ja nyt, kun hän kuuli tuon sanan kuiskattavan korvaansa, täyttyi hänen mielensä hämmästyksellä ja pelolla. Félicien oli rohkaistunut, tuo rikollinen armeliaisuus oli lähentänyt heidän sydämiään, hänen sydämensä oli avautunut, ja hän toisti:
—- Minä rakastan teitä.
Ja Angélique alkoi jälleen juosta, peläten rakastajaansa. Chevrotte ei enää pidättänyt häntä, hän syöksyi sen keskelle kuin takaa-ajettu kauris, hänen pienet valkoiset jalkansa juoksivat kivien keskellä, väristen veden kylmyydestä. Puutarhan portti sulkeutui, ja ne hävisivät.
VI.
Kaksi päivää tunsi Angélique kovia tunnonvaivoja. Heti kun hän pääsi yksin, itki hän, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Ja yhä uudelleen nousi pelottavan synkkänä kysymys: oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen kanssa? Oliko hän kadotettu niinkuin Legendan huonot naiset, jotka suostuvat paholaisen houkutuksiin? Nuo hiljaa kuiskatut sanat: »Minä rakastan teitä», kaikuivat hänen korvissaan niin kovana pauhinana, että ne varmasti olivat jonkun näkymättömyyden syvyyksiin kätkeytyneen kauhean voiman lähettämiä. Mutta hän ei tietänyt, hän ei voinut tietää, hän oli kasvanut niin tietämättömänä ja erillään elämästä.
Oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen kanssa? Ja hän koetti muistella tarkoin kaikkea mitä oli tapahtunut, hän punnitsi viattoman mielensä epäilyksiä. Mitä oli oikeastaan synti? Riittikö se, että nähtiin toisiaan, puhuteltiin toisiaan ja sitten valehdeltiin vanhemmille? Siinä ei voinut olla kaikki paha. Mutta minkätähden hän sitten tunsi tällaista ahdistusta? Minkätähden hän, jollei hän kerran ollut syyllinen, tunsi muuttuvansa toiseksi, uuden sielun liikkuvan sisässään? Ehkä se oli sittenkin synti, joka saattoi hänet tähän pimeään tuskaan, joka häntä ahdisti. Hänellä oli sydän täynnä hämäriä, epämääräisiä asioita, kokonainen sekasorto tulevia sanoja ja tekoja, joita hän kauhistui ennenkuin ymmärsikään. Tulvehtiva veri kuumensi hänen poskensa, hän kuuli jyrisevinä nuo kauheat sanat: »Minä rakastan teitä». Ja hän lakkasi ajattelemasta ja puhkesi nyyhkytyksiin, epäillen todellisuutta, peljäten vielä tapahtumatonta syntiä, sitä pahaa, jolla ei ollut nimeä eikä muotoa.
Suurimpana tuskana oli hänellä se, ettei hän ollut avannut sydäntään Hubertinelle. Jos hän olisi voinut kysyä häneltä, olisi tämä varmaan muutamalla sanalla ilmaissut hänelle salaisuuden. Sitten hänestä tuntui, että jos hän vain voisi puhua jollekin vaivastaan, niin se jo parantaisi hänet. Mutta salaisuus oli tullut liian suureksi, hän olisi kuollut häpeästä. Hän teeskenteli, oli olevinaan levollinen, vaikka hänen sisässään riehui myrsky. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli niin hajamielinen, nosti hän hämmästyneenä silmänsä, vastaten ettei hän mitään ajatellut. Hän istui kehyksensä ääressä hyvin säntillisenä, liikutellen neulaa koneellisin käsin, silläaikaa kun hänen mieltään raasti yksi ainoa ajatus aamusta iltaan. Hän oli rakastettu! Ja entä hän, rakastiko hänkin vuorostaan? Tämä oli vielä hämärä kysymys, johon hänen tietämättömyytensä ei antanut vastausta. Hän toisti sitä niin että hän viimein meni aivan pyörälle, sanat kadottivat tavallisen merkityksensä, kaikki muuttui jonkinlaiseksi huumaavaksi pyörteeksi, joka vei hänet mukaansa. Ponnistaen tahtoaan hän pääsi jälleen tajuihinsa, selviytyi ympäristöönsä, käyttäen neulaa totutulla uutteruudellaan, vaikka mielensä uneksikin. Ehkä hän kantoi sisässään jonkun suuren sairauden itua. Eräänä iltana maata pannessaan hänellä oli vilunpuistatuksia. Hän luuli, ettei hän enää nousisi ylös. Hänen sydämensä takoi haljetakseen, hänen korvissaan kumisi kuin kellojen soitto. Rakastiko hän vai lähestyikö häntä kuolema? Ja hän hymyili tyynesti Hubertinelle, joka lankaansa vahatessaan levottomana häntä tarkasti.
Muuten Angélique oli tehnyt valan, ettei hän enää koskaan tahtoisi nähdä Félicieniä. Hän ei enää uskaltanut mennä Mariantarhan reheväruohoiselle kentälle, ei käynyt enää edes köyhiensä luona. Hän pelkäsi, että tapahtuisi jotain kauheaa, jos he vielä kerran joutuisivat silmä silmää vastaan. Hänen päätökseensä sisältyi sitäpaitsi katumuksen ajatus, hän tahtoi rangaista itseään synnistä, jonka hän oli saattanut tehdä. Joinakin aamuina hän oli niin ankara, että tuomitsi itsensä olemaan katsahtamatta ulos ikkunasta, jottei sattuisi näkemään Chevrotten rannalla sitä, jota hän pelkäsi. Ja jos hän lankesi kiusaukseen ja katsoi, eikä Félicieniä ollut siellä, niin pysyi hänen mielensä surullisena seuraavaan päivään asti.
Eräänä aamuna, kun Hubert oli laittamassa työkuntoon dalmatikaa, kutsui ovikellon helähdys hänet alas. Se oli varmaan joku, joka tuli liikeasioissa, luultavasti jotakin tilaamaan, sillä Hubertine ja Angélique kuulivat keskustelun ääntä portaille vievän oven kautta, joka oli jäänyt auki. Sitten he nostivat päänsä kummastuneina: askeleita nousi ylös, Hubert toi tilaajan sisälle, mitä ei muuten koskaan tapahtunut. Ja Angélique jäi hämmästyksestä liikkumattomaksi, tuntiessaan tulijan Félicieniksi. Hän oli puettu yksinkertaisesti, kuten käsityöläinen, jonka kädet ovat valkeat. Koska Angélique ei enää tullut hänen luokseen, tuli hän tänne, odotettuaan monta päivää turhaan tuskallisessa epävarmuudessa, sen katkeran ajatuksen vaivaamana, ettei Angélique häntä rakastanutkaan.
— Katsos, lapseni, tässä on jotain, mikä koskee sinua, selitti Hubert. Herra on tullut tilaamaan meiltä erään työn, joka on vähän erikoinen laatuaan. Ja jotta voisimme keskustella siitä rauhassa, pidin parempana kutsua hänet tänne… Olkaa hyvä ja näyttäkää piirustukset tyttärelleni.
Ei Hubertilla enempää kuin Hubertinelläkään ollut vähintäkään epäluuloa. He lähestyivät ainoastaan uteliaisuudesta, saadakseen nähdä. Mutta Félicien oli, samoin kuin Angéliquekin, liikutuksen kouristamana. Hänen kätensä vapisivat, kun hän kääri auki piirustusta; ja hänen täytyi puhua hitaasti, salatakseen levottomuuttaan.
— Se on hiippa monseigneurille… Niin, jotkut kaupungin naiset, jotka tahtovat antaa hänelle tällaisen lahjan, ovat jättäneet minun tehtäväkseni piirustaa kappaleet ja valvoa niitten valmistusta. Minä olen lasimaalaaja, mutta olen myöskin paljon harrastanut entisajan taidetta… Kuten näette, olen vain uudestaan muodostanut erään goottilaisen hiipan…
Kumartuessaan eteensä levitetyn suuren paperiarkin yli Angélique huudahti kevyesti:
— Oh, pyhä Agnes!
Siinä oli todellakin tuo kolmitoista-vuotias marttyyrineitsyt, alastomana, verhottuna ainoastaan hiuksiinsa, joitten peitosta ei näkynyt muuta kuin hänen pienet jalkansa ja pienet kätensä, sellaisena kuin hän seisoi patsaallaan eräällä tuomiokirkon ovella, ja varsinkin sellaisena kuin hän oli kirkon sisällä eräässä vanhassa puuveistoksessa, joka aikoinaan oli ollut maalattu, mutta nykyään vaaleankellertävä, iän kultaama kauttaaltaan. Hän täytti koko hiipan etusivun, pystyyn ojentuneena, taivaaseen kohoavana, kahden enkelin kannattamana; ja hänen alapuolellaan levisi hyvin kaukainen, hienosti häämöttävä maisema. Takasivu ja kärjet olivat koristetut kauniisti tyylitetyillä suikeilla lehtiornamenteilla.
— Nuo naiset, jatkoi Félicien, aikovat antaa lahjansa Ihmeen juhlaksi, ja minä olen luonnollisesti katsonut tarkotuksenmukaiseksi valita pyhän Agneksen…
— Ajatus on erinomainen, keskeytti Hubert.
Hubertine virkkoi vuorostaan:
— Monseigneur tulee olemaan hyvin liikutettu.
Ihmeen juhlakulkue, joka pantiin toimeen joka vuosi heinäkuun 28 päivänä, oli saanut alkunsa Hautecoeurin markiisin Jean V:n aikana, kiitokseksi siitä ihmeellisestä parantamisvoimasta, jonka Jumala oli suonut hänelle ja hänen suvulleen ja jonka kautta Beaumont pelastui rutosta. Tarina kertoi, että Hautecoeurien oli tästä ihmevoimasta kiittäminen pyhää Agnesta, jonka hartaita palvojia he olivat ja joka sentakia oli esirukouksillaan saanut sen aikaan. Ja siitä oli johtunut tapa tuoda vuosipäivänä pyhimyksen vanha kuva ulos kirkosta ja kulettaa sitä juhlasaatossa pitkin kaupungin katuja siinä hurskaassa uskossa että se yhäkin karkotti siitä loitolle kaiken pahan.
— Ihmeen juhlaksi, puhui viimein Angélique puoliääneen piirustusta katsellen, — mutta sehän on kahdenkymmenen päivän perästä, me emme mitenkään ehdi.
Hubertit pudistivat päätään. Sellainen työ kysyi todellakin ääretöntä huolta. Hubertine kääntyi kuitenkin Angéliqueen päin ja virkkoi:
— Minä voisin auttaa sinua, ottaisin osalleni ornamentit ja sinä saisit tehdäksesi vain itse kuvan.
Angélique tähysteli yhä levottomana pyhimystä. Ei, ei! Hän kieltäytyi. Olisi ollut kovin suloista suostua, mutta hän torjui luotaan sen halun. Hän olisi tehnyt hyvin pahoin, hän olisi joutunut osalliseksi petokseen; sillä aivan varmaan Félicien ei puhunut totta, hän tunsi selvästi ettei hän ollut köyhä, että tuo käsityöläisen puku oli vain valhe-asu. Ja tämä teeskennelty vaatimattomuus ja koko tuo juttu, jonka varjolla hän oli tunkeutunut hänen luokseen, saattoi hänet olemaan varuillaan, vaikka hän samalla oli sydämessään huvitettu ja onnellinen ja muutti hänet mielessään toiseksi, nähden hänet sinä kuninkaallisena prinssinä, mikä hän oli oleva, sillä hän oli ehdottoman varma unelmansa täydellisestä toteutumisesta.
— Ei, kertasi hän puoliääneen, me emme ehdi.
Ja hän jatkoi silmiään nostamatta, kuin itsekseen puhellen:
— Pyhimykseen ei voi käyttää läpiompelua eikä gipyyriä. Se olisi liian arvotonta… Siihen pitää olla varjostettua kultaa.
— Juuri niin, lausui Félicien, samaa kirjailutapaa minäkin ajattelin. Minä tiesin että neiti oli löytänyt sen salaisuuden… Sitä on vielä säilynyt sakaristossa melko kaunis palanen.
Hubert innostui.
— Niin, niin, se on viidenneltätoista vuosisadalta, sen on ommellut eräs minun esiäideistäni… Varjostettu kulta — ah, ei ollut olemassa mitään kauniimpaa työtä, herra. Mutta se oli liiaksi aikaavievää, se tuli liian kalliiksi, ja lisäksi se kysyi todellisia taiteilijoita. Kahteensataan vuoteen ei sellaista työtä ole enää tehty… Ja jos tyttäreni kieltäytyy, saatte luvan luopua koko ajatuksesta, sillä nykyään ei ole muita kuin hän, joka kykenisi sen suorittamaan. Minä en tiedä ketään muuta, jolla olisi siihen tarvittava silmän ja käden hienous.
Hubertine oli tullut kunnioittavaksi, heti kun tuli puhe varjostetusta kullasta. Hän lisäsi vakuutettuna:
— Kahdessakymmenessä päivässä se on todellakin mahdotonta… Siihen tarvitaan enkelin kärsivällisyys.
Mutta katsellessaan herkeämättä pyhimystä Angélique oli tehnyt löydön, joka täytti hänen sydämensä ylitsevuotavalla ilolla. Agnes oli hänen näköisensä. Piirustaessaan jäljennöstä vanhasta kuvapatsaasta Félicien oli varmasti ajatellut häntä. Ja ajatus, että hän täten oli aina läsnä, että Félicien näki hänet kaikkialla, heikensi hänen päätöstään kieltäytyä tehdystä tarjouksesta. Hän kohotti vihdoinkin katseensa ja näki Félicienin vapisevana, silmät kosteina, katse niin hartaan rukoilevaisena että hänen mielensä heltyi. Mutta siitä huolimatta, tuon viekkauden ja luonnollisen vaiston kehotuksesta, joka ilmenee nuorissa tytöissä, vaikka he olisivat kuinka tietämättömiä, hän ei tahtonut näyttää suostuvaisuuttaan.
— Se on mahdotonta, hän kertasi, ojentaen takaisin piirustuksen. En voisi tehdä sitä kenellekään.
Félicien teki todellisen epätoivon eleen. Angéliquen kieltäytyminen tarkotti häntä, hän luuli sen ymmärtävänsä. Hän aikoi lähteä, sanoen vielä Hubertille:
— Mitä maksuun tulee, niin mitä te vain olisitte tahtoneet… Nuo naiset suostuisivat maksamaan aina kaksituhatta frangia…
Oli totta, että Hubertit eivät olleet ahneita. Ja kuitenkin tuo suuri summa liikutti heitä. Mies katsahti vaimoonsa. Kyllä olisi harmillista, jos pitäisi päästää sivu niin edullinen tilaus!
— Kaksituhatta frangia, toisti Angélique vienolla äänellään, kaksituhatta frangia, herra…
Ja hän, jolle raha ei merkinnyt mitään, pidätti hymyään, pientä ärsyttävää hymyä, joka hiukan nipisti hänen suupieliään. Hänestä tuntui hupaiselta, ettei hän näyttänyt suostuvan saadakseen nähdä Félicieniä ja että tämä sai hänestä väärän käsityksen.
— Oh, kaksituhatta frangia, minä suostun… En tekisi sitä kenellekään, mutta kun on kerran päätetty maksaa… Jos niikseen on, niin minä valvon vaikka yötkin.
Silloin Hubert ja Hubertine vuorostaan tahtoivat kieltäytyä, peläten että hän rasittaisi itseään liiaksi.
— Ei, ei, vastusti Angélique, eihän sovi viskata rahaa luotaan…
Luottakaa minuun. Hiippanne on oleva valmis Ihmeen juhlan aattona.
Félicien jätti piirustuksen ja poistui sydän mustana, saamatta rohkeutta ryhtyä uusiin selityksiin voidakseen viipyä kauemmin. Angélique ei varmaankaan rakastanut häntä, hän ei ollut häntä tuntevinaankaan ja kohteli häntä kuin tavallista liiketuttavaa, jonka raha vain on ottamisen arvoista. Aluksi hän kiihdyksissään syytti Angéliquea, että hän oli halpamielinen. No, mitäpä siitä! Juttu oli nyt lopussa, hän ei ajattelisi häntä sen enempää. Mutta sitten, kun hän kuitenkin yhä ajatteli, antoi hän hänelle lopulta anteeksi: hänhän eli työllään, eikö hänen ollut ansaittava leipänsä? Kahden päivän perästä hän tuli kovin onnettomaksi, hän alkoi jälleen kuleksia ympäriinsä, tuntien itsensä sairaaksi, kun ei saanut nähdä Angéliquea. Tämä ei käynyt enää ulkona, eikä häntä näkynyt edes ikkunoissa. Ja hänen täytyi sanoa itselleen, että jollei Angélique rakastanutkaan häntä, jos hän rakastikin vain rahaa, niin hän puolestaan rakasti häntä päivä päivältä yhä enemmän, niinkuin kaksikymmenvuotias rakastaa, järjettömästi, sydämen oikun mukaan, vain itse rakastamisen tuottaman ilon ja tuskan vuoksi. Eräänä iltana hän oli hänet nähnyt, ja muuta ei tarvittu: nyt se oli vain hän ainoa eikä kukaan muu. Olipa hän millainen tahansa, häijy taikka hyvä, ruma tahi kaunis, köyhä tahi rikas, niin hän kuolisi, jollei hän saisi häntä. Kolmantena päivänä hänen tuskansa kasvoi niin suureksi, että hän unohtamis-valastaan huolimatta lähti jälleen Hubertien luokse.
Hän soitti, ja ovella otti hänet jälleen vastaan Hubert, joka hänen selitystensä epämääräisyyden vuoksi katsoi parhaaksi tuoda hänet taaskin työhuoneeseen.
— Tyttöseni, herra haluaa selittää sinulle jotakin, jota minä en oikein hyvin ymmärrä.
Silloin Félicien sopersi:
— Jos ei se liiaksi häiritse neitiä, niin minä mielelläni ottaisin vähän selvää… Ne naiset pyysivät minua mieskohtaisesti seuraamaan työn valmistusta… Vain siinä tapauksessa, etten minä ole vaivaksi…
— Oh, minulle ei ole mikään vaivaksi, hyvä herra. Minä voin työskennellä yhtä hyvin vieraittenkin läsnäollessa… Piirustus on teidän laatimanne, onhan luonnollista, että te tahdotte seurata työn suoritusta.
Neuvottomuudessaan Félicien ei olisi uskaltanut istuutuakaan, jollei Hubertine olisi kehottanut häntä, hymyillen vakavaa hymyään tälle hyvälle liiketuttavalle. Hän ryhtyi heti jälleen työhön, kumartuen kehyksen yli, missä hän parhaallaan kirjaili gipyyriompelulla hiipan takasivun goottilaisia koristeita. Hubert taas omalla puolellaan oli ottanut seinältä naulasta valmiin, liimatun lipun, joka oli kaksi päivää riippunut siinä kuivamassa ja jonka hän nyt aikoi irrottaa kehyksestä. Ei kukaan puhunut enää mitään, kaikki kolme koruompelijaa tekivät työtään ikäänkuin ei ketään olisi ollut läsnä.
Ja tämän syvän rauhan ympäröimänä nuori mies hiukan tyyntyi. Kello löi kolme, tuomiokirkon varjo jo piteni, hieno hämärä astui huoneeseen suuresta, avoimesta ikkunasta. Oli hämyinen hetki, joka tuossa jättiläisen jalkojen juuressa kyyhöttävässä pikku talossa tuli jo puolelta päivin, vilpoisana ja virkistävänä. Tuomiokirkosta kuului kengänkantojen kevyt kopina kivilattiaa vastaan, kun kasvatuslaitoksen tyttöjä vietiin ripitettäväksi. Työhuoneen vanhat työkalut, vanhat seinät, kaikki mitä siinä oli iänikuista ja muuttumatonta, tuntuivat nukkuvan vuosisataista unta; ja niistäkin henki viileyttä ja rauhaa. Suuri, tasainen ja puhdas neliskulmainen valoläikkä lankesi ompelukehykselle, jonka yli koruompelijat olivat kumartuneina, kellertävän kullanhohteen heijastuessa heidän hienopiirteisille kasvoilleen.
— Neiti, minä tahdoin sanoa teille, alkoi Félicien hämillään, tuntien että hänen oli jollakin perusteltava tuloaan, — tahdoin sanoa teille, että hiuksiin tuntui minusta kulta sopivammalta kuin silkki.
Angélique oli nostanut päänsä. Hänen nauravat silmänsä merkitsivät selvästi, että Félicien olisi hyvin voinut säästää itseltään vaivat, jollei hänellä ollut muuta huomautusta tehtävänä. Ja hän kumartui jälleen työhönsä, vastaten hienosti pilkallisella äänensävyllä:
— Epäilemättä.
Félicien oli ollut hyvin typerä. Hän huomasi vasta nyt, että Angélique juuri parhaallaan ompeli hiuksia. Hänen edessään oli Félicienin tekemä piirustus, mutta vesivärillä siveltynä ja kullalla tehostettuna, vienotuntuisena kuin jossakin rukouskirjassa haalistunut vanha miniatyyri. Ja hän jäljensi tätä kuvaa suurennuslasilla maalaavan taiteilijan kärsivällisyydellä: ja taidolla. Piirrettyään sen jotensakin paksuilla viivoilla tiukkaan pingotetulle, lujalla vaatteella vahvistetulle valkoiselle satiinille, oli hän sen sitten peittänyt oikealta vasemmalle juoksevilla kultalangoilla, kiinnittäen ne ainoastaan kummastakin päästä, joten ne irrallaan soljuen koskettivat toisiaan pitkin pituuttaan. Käyttäen näitä lankoja ikäänkuin kuteina hän sitten siirsi niitä neulallaan syrjään löytääkseen alla olevan piirustuksen, ja tätä piirustusta seuraten ompeli kultalangat kiinni poikittain niitten yli kulkevilla silkkirihmapistoilla, sovittaen nämä mallin värituntujen mukaan. Varjokohdissa kulta tuli kokonaan silkin peittoon, puolivarjoissa silkkipistot harvenivat harvenemistaan, ja valopaikat muodosti pelkkä paljaaksi jätetty kulta. Se oli varjostettua kultaa, kultapohja, jolle neula loi silkkiset varjovivahdukset. Se oli kuin taulu, jonka värit hehkuivat sulina, pyhän loisteen, salaperäisen ihanuuden altapäin kuumentamina.
— Ah, sanoi äkkiä Hubert, joka oli alkanut päästää lippua kehyksestä ja keri piukotusnuoraa sormiensa ympärille, — koruompelijan mestarinäyte oli ennenmuinoin ommeltava varjostetulla kullalla… Hänen oli tehtävä, niin luetaan asetuksissa, »yksinäinen kuva, joka on varjostetusta kullasta, puoli kolmannesta korkea…» Sinut olisi hyväksytty, Angélique.
Jälleen vallitsi hiljaisuus. Hiuksiin nähden Angélique oli poikennut säännöstä, hänelle oli johtunut mieleen sama ajatus kuin Félicienille, nimittäin olla käyttämättä silkkiä ja peittää sensijaan kulta kullalla. Ja hän laittoi valmiiksi kymmenen erivivahteista säiettä läpiompelukultaa, raukenevan hiiloksen tummanpunaisesta kullasta aina syksyisen metsän kalpeaan kultaan saakka. Agnes tuli siten kaulasta nilkkoihin asti verhotuksi laineina läikkyviin kultahiuksiin. Hiuslaine lähti päälaelta, peitti lanteet tiheänä vaippana, kääntyi sitten olkapäitten ylitse etupuolelle kahtena aaltona, jotka yhtyivät leuan alla ja juoksivat aina jalkoihin asti. Ihmeellinen, tarumainen tukka suunnattoman suurin kiharoin, alastomuuden puhtautta tuoksuva, elävä, lahea vaippa.
Sinä päivänä Félicien ei osannut muuta kuin katsella Angéliquea tämän ommellessa kiharoita jakaantuvilla pistoilla niitten kaarevien kiemurain mukaan. Eikä hän väsynyt näkemään hiusten kasvavan säihkyvinä esiin hänen neulansa alta. Niitten valtava runsaus, niitten yhtäkkiä esiinpurkautuva läikyntä täytti hänet omituisella levottomuudella. Hubertine, joka ompeli päärmepaljetteja, peittäen kunkin langan käherällä nukalla, kääntyi silloin tällöin ja kietoi hänet tyveneen katseeseensa, kun hänen oli heitettävä jokin huonosti tehty paljetti jätevasuun. Hubert oli ottanut pois kehyksen sivulistat, ratkoakseen irti tukeilta lipun, jonka hän nyt taittoi kokoon huolellisesti. Ja Félicien, jonka äänettömyys saattoi yhä enemmän hämilleen, ymmärsi viimein, että hän tekisi viisaimmin lähtiessään pois, koska hän ei voinut johdattaa mieleensä ainoatakaan niistä huomautuksista, joita oli tänne tullessaan aikonut tehdä.
Hän nousi ylös ja sopersi:
— Minä tulen vielä toiste… Olen niin vaillinaisesti jäljentänyt tuon hienon pään piirteet, että minun ehkä tarvitsee antaa teille joitakin täydentäviä ohjeita.
Angélique katsoi häneen levollisesti suurilla, tummilla silmillään.
— Ei, ei suinkaan… Mutta tulkaa vain, jos olette huolissanne työn suorituksesta.
Félicien lähti, onnellisena saamastaan luvasta, masentuneena kohtelun kylmyydestä. Angélique ei häntä rakastanut, eikä tulisi koskaan rakastamaan, se oli selvää. Mitä tämä siis häntä hyödytti? Ja seuraavana päivänä ja vielä sitäkin seuraavina hän sentään tuli tähän Kultaseppäinkadun varrella olevaan vilpoisaan taloon. Ne hetket, jotka hän vietti poissa sieltä, olivat inhottavia, sisällinen kamppailu raateli häntä ja epätietoisuus kidutti häntä. Ainoastaan Angéliquen vieressä hän rauhottui, vaikkapa tämä ei hänestä välittänytkään. Hänen pelkkä läsnäolonsa viihdytti ja korvasi kaikki. Joka aamu hän saapui, puheli työstä ja istuutui kehyksen ääreen ikäänkuin hänen läsnäolonsa olisi ollut tarpeen. Ja hänelle oli nautinto katsoa Angéliquen hienopiirteistä, vaalean hiuskehän ympäröimää liikkumatonta profiilia ja seurata hänen pienten, notkeitten käsiensä vikkeliä liikkeitä pitkien säikeitten keskellä. Angélique oli hyvin luonnollinen, hän kohteli häntä nyt kuin toveria. Kuitenkin Félicien tunsi aina, että heidän välillään oli jotakin, mistä Angélique ei puhunut ja mikä täytti hänen sydämensä ahdistuksella. Angélique kohotti toisinaan päätänsä pilkallinen ilme kasvoillaan, kärsimätön ja kysyvä katse silmissään. Mutta nähdessään Félicienin säikähtyvän, tuli hän jälleen hyvin välinpitämättömäksi.
Mutta Félicien oli keksinyt keinon, jolla hän sai hänet innostumaan ja jota hän ei suinkaan jättänyt käyttämättä. Hän puhui hänelle hänen taiteestaan, vanhoista koruompelun mestariteoksista, joita hän oli nähnyt tuomiokirkon aarrevarastoissa säilytettyinä tai vanhoihin kirjohin kaiverrettuina: komeista kaavuista, kuten Kaarle Suuren kaavusta, jossa oli punaisella silkkipohjalla suuria kotkia levitetyin siivin, ja Sionin kaavusta, jota koristaa kokonainen kansasto pyhiä henkilöitä; keisarillisesta dalmatikasta, jota pidetään kauneimpana vaatekappaleena mitä tunnetaan ja jossa on kuvattuna Kristuksen kunnia maan päällä sekä taivaassa, kirkastaminen ja viimeinen tuomio, joitten lukuisat henkilökuvat on ommeltu varjostetulla silkillä, kullalla ja hopealla; myöskin Jessen puusta, kultakirjaisesta silkkiompelusta, joka näyttää olevan otettu jostakin viidennentoista vuosisadan kirkonikkunasta ja jossa on alhaalla Abraham ja sitten David, Salomon, Neitsyt Maria ja ylimpänä Jeesus; ja ihmeen ihanista messupaidoista, kuten siitä yksinkertaisuudessaan suurenmoisesta, jossa on Kristus ristillä vertavuotavana, punaisia silkkitäpliä kultakankaalla, ja hänen jalkainsa juurella Neitsyt pyhän Johanneksen tukemana, ja vihdoin Naintrén messupaidasta, jossa nähdään Maria majesteetillisena istumassa, kengät jalassa, alastonta Jeesus-lasta helmassaan pidellen. Ja vielä monta, monta muuta ihmettä, jotka herättävät kunnioitusta korkealla iällään ja joiden rikkaudessa ja loistossa on sellaista uskoa ja yksinkertaista hartautta, jota meidän päivinämme ei enää tavata, kulki ohi, tuoden mukanaan menneitten aikojen pyhättöjen suitsutuksen tuoksua ja vaalenneen kullan salaperäistä hohdetta.
— Ah, huokasi Angélique, — kaikki tuo kauneus on nyt mennyttä. Ei voi enää erottaa edes värejä.
Ja silmät loistaen hän keskeytti työnsä, kun Félicien kertoi hänelle entisaikojen suurista koruompelijoista, Simonne de Gaules'ista ja Colin Jolye'sta, joitten nimet ovat säilyneet kautta aikojen. Sitten, alkaessaan taas käyttää neulaansa, hän jäi kuin kirkastetuksi, taiteilija-innostuksen säteillessä hänen kasvoillaan. Félicienin mielestä hän ei milloinkaan näyttänyt kauniimmalta. Hän oli niin intoa hehkuva, niin neitseellinen, hänen olentonsa paloi kuin kirkas liekki keskellä kullan ja silkin loistetta, kun hän väsymättömällä uutteruudella teki tarkkaa työtään, pannen koko sielunsa pieniin, hienoihin pistoihin. Félicien herkesi puhumasta ja katseli häntä kunnes Angélique äänettömyyden havahduttamana huomasi, minkä kiihkoisan innon Félicien oli hänessä nostattanut. Hän joutui siitä hämilleen kuin jostakin luvattomasta teosta ja pakottautui jälleen tyvenen välinpitämättömäksi, puhuen harmistuneella äänellä:
—- No, kas niin! Nyt nuo langat ovat taas sekaisin!… Älkää te koskeko niihin, äiti!
Hubertine, joka ei ollut niihin lainkaan kajonnut, hymyili levollisesti. Nuoren miehen tiheät käynnit olivat häntä alussa huolestuttaneet, hän oli keskustellut siitä eräänä iltana Hubertin kanssa maata mennessään. Mutta poika oli heistä varsin miellyttävä ja käyttäytyi hyvin siivosti. Mitä syytä heillä olisi ollut ruveta estämään näitä kohtauksia, joista saattoi koitua Angéliquen onni? Hän antoi siis asiain mennä menoaan, valvoen niitä viisaalla katseellaan. Muuten oli hän itsekin näinä viime viikkoina ollut liikutetulla mielellä miehensä toivottoman hellyyden johdosta. Tämä oli juuri se kuukausi, jolloin he olivat menettäneet lapsensa, ja tämä aika toi heille joka vuosi takaisin saman surun ja saman toiveen. Hubert palvoi vapisten vaimoaan, toivoen palavalla halulla, että voisi vihdoinkin uskoa saaneensa anteeksi. Hubertine oli hellä ja surullinen, täynnä rajatonta antaumusta, sydän toivottomana kohtalon taipumattomuudesta. He eivät puhuneet siitä kumpikaan, he eivät vaihtaneet ainoatakaan suudelmaa enemmän ihmisten nähden, mutta tuo yltyvä rakkaus huokui heidän huoneensa hiljaisuudesta, se ilmeni heidän olennostaan pienimmissäkin eleissä, siinä tavassa millä heidän katseensa kohtasivat, viivähtäen hetkisen toinen toisessaan.
Kului viikko, hiipan valmistuminen edistyi. Nuo jokapäiväiset kohtaukset olivat muodostuneet tuttavallisen kodikkaiksi.
— Otsa hyvin korkea, niinhän? Ilman merkkiäkään kulmakarvoista?
— Niin, hyvin korkea, eikä minkäänlaista varjoa, kuten sen aikuisissa miniatyyreissä.
— Ojentakaa minulle valkoista silkkiä.
— Odottakaa, minä pujotan silmään.
Félicien auttoi häntä. Oli niin viihdyttävää näin kahden työskennellä. Se toi heidät arkipäiväiseen todellisuuteen. Vaikka ei lausuttu sanaakaan rakkaudesta, vaikka heidän sormensa eivät koskaan edes hipaisseet toisiaan tahallisesti, niin side lujittui kuitenkin joka hetki.
— Isä, mitä sinä oikein teet? Sinuahan ei enää huomaahan.
Hän kääntyi ja näki Hubertin panemassa kultalankaa puikkoon, hellä katse vaimoonsa suunnattuna.
— Minä annan kultaa äidille.
Ja tavasta, millä hän antoi puikon vaimolleen, vaimon mykästä kiitoksesta ja Hubertin häntä kohtaan osottamasta herkeämättömästä huomaavaisuudesta huokui lämmin, hyväilevä tuulahdus, joka kietoutui Angéliquen ja Félicienin ympäri heidän istuessaan jälleen kehyksen yli kumartuneina. Ja entisaikojen rauhan täyttämä työhuonekin vanhanaikaisine sisustuksineen, vanhoine työkaluineen vaikutti sekin osaltaan. Se tuntui olevan niin kaukana ulkomaailmasta, ikäänkuin siirtyneenä unten seutuihin, hyvien sielujen maahan, missä taru ja ihme ovat hallitsijoina ja missä ilot puhkeavat elämään vaivattomasti kuin kukkaset.
Viiden päivän perästä oli hiipan oltava valmiina. Ja kun Angélique näki varmasti ehtivänsä suorittaa työn loppuun määräajaksi, vieläpä päivää ennen, ja huoahti helpotuksesta, hämmästyi hän huomatessaan Félicienin niin lähellä itseään, kehykseen nojautuneena. Olivatko he siis toveruksia? Hän ei torjunut enää luotaan sitä mikä hänessä oli puoleensavetävää, hän ei hymyillyt enää ilkamoiden sille mitä Félicien mielessään kätki ja minkä hän arvasi. Mitä tuossa levottomassa odotuksessa oikein oli, joka oli tuudittanut hänet uneen? Ja taas palasi tuo alinomainen kysymys, kysymys, jonka hän teki itselleen joka ilta maata mennessään: rakastiko hän Félicieniä? Tuntikausia hän suuren vuoteensa pohjassa käänteli noita sanoja, koettaen löytää niitten oikeaa merkitystä, mikä pysyi häneltä salassa. Ja tänä yönä hän tunsi yhtäkkiä sydänensä aukeavan, hän purskahti itkemään, painaen kasvonsa tyynyyn, jottei hänen nyyhkytyksensä kuuluisi. Hän rakasti, hän rakasti häntä ihan kuollakseen. Miksi? Miten? Hän ei sitä tiennyt, hän ei tulisi sitä koskaan tietämään; mutta hän rakasti häntä, koko hänen olemuksensa sitä huusi. Valkeus oli tullut, rakkaus kirkastui kuin auringonpaiste. Hän itki kauan, mieli sekavana ja samalla sanomattoman onnellisena. Hän katui jälleen, ettei ollut avannut sydäntään Hubertinelle. Hänen salaisuutensa ahdisti häntä, hän vannoi juhlallisesti, että hän kävisi Félicieniä kohtaan kylmäksi kuin jää, että kärsisi vaikka mitä ennenkuin antaisi Félicienin huomata hänen rakkauttaan. Tuo sanattomuuteen tuomittu rakkaus oli oleva hänelle rangaistuksena, koettelemuksena, mikä hyvittäisi hänen rikoksensa. Hän kärsi siitä tuskaa, joka oli samalla suloista, hän ajatteli Legendan marttyyrejä, hänestä tuntui että hän oli heidän sisarensa ruoskiessaan täten itseään ja että Agnes, hänen suojeluspyhimyksensä, katsoi häneen surullisin ja lempein silmin.
Seuraavana päivänä Angélique valmisti hiipan. Hän oli ommellut hienon hienoilla jaetuilla silkkilangoilla pyhimyksen pienet kädet ja jalat, ainoat ruumiinosat, joitten verhoton valkeus pisti esiin hiusten ruhtinaallisesta kultakudoksesta. Hän viimeisteli kasvoja, jotka olivat hienot kuin liljankukka ja joissa kulta kuulsi kuin suonissa virtaava veri silkkisen ihon alta. Ja nämä auringonhohtoiset kasvot kohosivat sileän sinistä taivaanrantaa vasten kahden enkelin kannattamana.
Kun Félicien saapui, pääsi häneltä ihastuksen huudahdus:
— Oi, hän on teidän näköisenne!