Se oli tahdoton tunnustus, hän myönsi sillä sen yhdennäköisyyden, minkä hän oli pannut piirustukseensa. Hän käsitti sen ja punastui kovasti.
— Se on totta, tyttöseni, hänellä on sinun kauniit silmäsi, sanoi
Hubert, joka myös oli lähestynyt.
Hubertine tyytyi hymyilemään, sillä hän oli tehnyt tuon havainnon jo aikoja sitten. Ja hän näytti hämmästyvän, vieläpä tulevan pahoilleen, kun kuuli Angéliquen vastaavan samanlaisella äänellä kuin ennen pahankurisina hetkinään:
— Kauniit silmäni! Tehkää nyt vielä pilkkaa minusta!… Minä olen ruma, kyllähän sen hyvin tiedän.
Sitten hän nousi ylös, ravisteli ja jatkoi, näytellen omaksumaansa ahneen ja tunteettoman tytön osaa:
— Oh, vihdoinkin se on päätöksessä!… Kyllä siinä olikin tarpeeksi, on kuin taakka olisi pudonnut hartioiltani!… Sen sanon, että toista kertaa en ottaisi sitä tehdäkseni samasta maksusta.
Félicien kuunteli tyrmistyneenä. Mitä? Yhäkö raha! Ja hän oli jo tuokion näyttänyt niin kiintyneeltä, niin innostuneelta taiteeseensa! Oliko hän siis erehtynyt, kun hän jälleen huomasi hänen ajattelevan yksinomaan raha-ansiota ja olevan muuten niin kerrassaan väliäpitämätön työstään, että iloitsi kun se oli valmis eikä hänen tarvinnut enää sitä nähdä? Hän oli useita päiviä toivottomana koettanut etsiä jotakin tekosyytä, jonka nojalla hän voisi jatkaa käyntejään. Ja Angélique ei rakastanut häntä, eikä tulisi koskaan rakastamaan! Hänen sydäntään kouristi niin suuri tuska, että hänen silmänsä vaalenivat.
— Neiti, te kai arvatenkin panette kokoon hiipan?
— Ei, äiti tekee sen paljoa paremmin… Minä olen erinomaisen tyytyväinen, kun ei minun tarvitse enää kajota siihen.
— Ettekö siis rakasta työtänne?
— Minäkö!… Minä en rakasta mitään.
Hubertinen täytyi ankarana käskeä häntä vaikenemaan.
Ja hän pyysi Félicieniä antamaan anteeksi tuolle hermostuneelle lapselle ja lupasi hänelle, että huomenna hyvissä ajoin hän saisi hiipan haltuunsa. Se oli lähtökehotus, mutta Félicien ei poistunut, vaan jäi katselemaan vanhaa, varjoisaa ja rauhallista työhuonetta ikäänkuin paratiisia, josta hänet ajettiin pois. Hän oli nauttinut siellä niin suloisten hetkien harhakuvista, hän tunsi niin tuskallisesti, että hänen sydämensä jäisi tänne irtireväistynä! Ja pahimmin häntä kidutti se, ettei hän voinut tehdä selvitystä, vaan että hänen täytyi viedä mukanaan tämä kauhea epävarmuus. Viimein hänen täytyi lähteä. Ovi oli tuskin ehtinyt sulkeutua, kun Hubert kysyi:
— Mikä sinulla on, lapsi? Oletko sinä kipeä?
— Oh, en! Tuo poika minua vain ikävystytti, Minä en tahdo enää nähdä häntä.
Ja Hubertine päätti silloin:
— Hyvä, sinun ei tarvitse nähdä häntä enää. Mutta mikään ei kuitenkaan estä olemasta kohtelias.
Angélique sanoi jonkun tekosyyn ja meni kiireesti huoneeseensa. Siellä hän purskahti itkuun. Oi, kuinka hän oli onnellinen ja kuinka hän kärsi! Hänen poloinen rakas lemmittynsä, kuinka murheisena hänen oli täytynyt lähteä! Mutta hän oli vannonut pyhimysten edessä, että hän rakastaisi häntä kuolemaan asti eikä hänen rakastettunsa koskaan saisi sitä tietää.
VII.
Saman päivän iltana heti pöydästä noustua Angélique valitti kovaa pahoinvointia ja nousi huoneeseensa. Hänen aamulliset mielenliikutuksensa ja taistelu itseään vastaan olivat näännyttäneet hänet. Hän pani heti maata ja puhkesi jälleen itkemään, haudaten päänsä lakanan alle, haluten epätoivoisena hävitä pois, lakata olemasta.
Hetket vierivät, ja tuli yö, lämmin heinäkuun yö, jonka painostava tyyneys huokui huoneeseen selkiselälleen jätetystä ikkunasta. Musta taivas oli sirotettu täyteen tähtiä. Kello lienee ollut noin yksitoista. Kuu ei noussut ennenkuin puolenyön tienoissa; se oli viimeisellä neljänneksellään ja jo kapeaksi vähenemässä.
Ja pimeässä huoneessa Angélique itki yhä ehtymättömiä kyyneliä, kun ovelta kuuluva risahdus sai hänet nostamaan päänsä.
Ensin oli hiljaista, sitten vieno ääni mainitsi hellästi hänen nimeään.
— Angélique… Angélique, kultaseni…
Hän oli tuntenut Hubertinen äänen. Tämä oli varmaankin asettuessaan levolle miehensä kanssa kuullut kaukaista nyyhkytystä ja noussut levottomana, puoleksi riisuutuneena katsomaan.
— Angélique, oletko sairas?
Nuori tyttö pidätti hengitystään eikä vastannut. Hän ei tuntenut muuta kuin rajatonta yksinäisyyden kaipuuta, se oli hänelle ainoa lievitys. Lohdutus tai hyväily, vaikkapa itse hänen äidiltäänkin, olisi lisännyt hänen tuskaansa. Hän näki mielikuvituksessaan äidin seisovan oven takana, ja vienosta hankauksesta lattiakivellä hän arvasi hänen olevan avojaloin. Pari minuuttia kului, ja hän tunsi äitinsä yhä seisovan kumartuneena korva ovea vasten, kauniilla käsivarsillaan kietoen kokoon löysinä riippuvia vaatteitaan.
Kun ei Hubertine enää kuullut hiiskahdustakaan, ei hän uskaltanut kutsua uudestaan. Hän oli kyllä varma siitä, että hän oli kuullut vaikeroimista; mutta jos lapsi oli nukahtanut itkuunsa, niin mitä syytä oli häntä herättää? Hän odotti kuitenkin vielä hetkisen; sillä huolet, jotka hänen tyttärensä salasi häneltä, saattoivat hänet levottomaksi. Hän aavisti hämärästi niiden laadun, ollen itsekin syvien hellyyden tunteitten vallassa. Ja hän päätti palata takaisin samoin kuin oli tullutkin. Hän laskeutui alas portaita, joitten jokainen käänne oli hänelle tuttu, synnyttämättä pimeässä talossa muuta ääntä kuin paljaitten jalkojensa keveän sipsutuksen.
Silloin Angélique vuorostaan kuunteli, istuallaan keskellä sänkyä. Hiljaisuus oli niin täydellinen, että hän erotti Hubertinen kantapäiden keveän painalluksen jokaista porrasaskelta vastaan. Makuuhuoneen ovi alhaalla avautui ja sulkeutui. Sitten hän erotti hillittyä puhetta, hellää ja huolestunutta kuiskailua, joka varmaankin koski häntä ja häneen liittyviä pelkoja ja toivomuksia. Eikä keskustelu lakannut vielä sittenkään kun he jo nähtävästi olivat asettuneet levolle, sammutettuaan valon. Milloinkaan eivät vanhan talon öiset äänet olleet tällä tavoin tunkeutuneet hänen korviinsa. Tavallisesti hän nukkui nuoren ihmisen sikeätä unta, kuulematta edes huonekalujen paukahduksia. Mutta kun nyt tuo liekehtivä tunne, jota hän oli koettanut kukistaa, riisti häneltä unen, tuntui hänestä kuin koko talo rakastaisi ja vaikeroisi. Eivätkö Hubertitkin koettaneet tukahduttaa toivottoman, hukkaan menneen, hedelmättömän rakkautensa kyyneleitä? Hän ei tiennyt mitään, hänellä oli vain tunne siitä, että lämpöisessä yössä hänen alapuolellaan valvoi kahden aviopuolison suuri rakkaus ja suuri murhe ikuisesti nuoren morsiusyön pitkässä ja puhtaassa syleilyssä.
Ja istuessaan täten vanhan talon nyyhkytyksiä ja huokauksia kuunnellen, ei Angélique jaksanut pidättäytyä, vaan hänen kyyneleensä virtasivat herkeämättä; mutta nyt ne juoksivat hiljaa, kuumina ja herkkinä kuin veri hänen suonissaan. Yksi ainoa kysymys oli kierrellyt hänen mielessään aamusta asti, kiusaten ja kiduttaen; oliko hän tehnyt oikein saattaessaan Félicienin toivottomuuteen, lähettäessään hänet luotaan, mielessä se ajatus, ettei hän rakastanut häntä, kuin veitsi joka on syösty suoraan sydämeen? Hän rakasti Félicieniä ja hän oli tuottanut hänelle sellaisen kärsimyksen ja kärsi siitä itsekin hirmuisesti. Minkätähden piti olla niin paljon tuskaa? Vaativatko pyhimykset kyyneleitä? Olisiko Agnes tullut pahoilleen tietäessään hänen olevan onnellisen? Häntä jäyti nyt epäilys. Silloin ennen, kun hän odotti sitä joka oli tuleva, kuvitteli hän kaikki mielessään toisenlaiseksi: hänen odotettunsa astuisi sisään, hän tuntisi hänet ja he menisivät yhdessä hyvin kauas, ainiaaksi. Ja hän oli tullut, ja nyt he kumpikin nyyhkyttivät ainaiseksi erotettuina. Mitä varten? Mitä sitten oli tapahtunut? Kuka oli vaatinut häntä vannomaan tuon julman valan, että rakastaisi häntä ilmaisematta sitä hänelle?
Mutta enimmin vaivasi Angéliquea pelko siitä, että hän ehkä oli rikkonut, että hän oli ehkä ollut paha. Ehkä tuo poissysääminen olikin hänessä piilevän huonon tytön työtä. Hämmästyksellä hän muisteli, kuinka hän oli teeskennellyt välinpitämättömyyttä, kuinka pilkallisesti hän oli kohdellut Félicieniä ja kuinka hän oli tuntenut ilkamoivaa mielihyvää antaessaan hänelle väärän käsityksen itsestään. Hänen kyyneleensä yltyivät, hänen sydämensä suli surusta, rajattomasta myötätunnosta sitä kärsimystä kohtaan, jonka hän täten tahtomattaan oli aiheuttanut. Hän näki Félicienin yhä poistuvana, hänen silmäinsä edessä oli yhä tämän murheellinen muoto, alakuloinen katse ja värisevät huulet. Ja hän näki mielessään kuinka hän kulki katua pitkin kotiinsa kalpeana, sydämessään haava, jonka hän oli viiltänyt ja josta veri vuosi pisara pisaralta. Missä hän mahtoi olla nyt? Ehkä hän värisi kuumeessa? Angélique pusersi tuskaisena käsiään ajatellessaan ettei tietänyt keinoa miten voisi korjata pahan. Oi, hän ei tahtonut tuottaa kärsimystä, sen ajatuskin teki hänelle pahaa! Hän olisi tahtonut olla hyvä heti paikalla ja tuottaa onnea ympärilleen.
Oli kohta puoliyö. Piispankartanon suuret jalavat estivät kuun näkymästä taivaanrannalta, ja huone pysyi pimeänä. Angélique lakkasi ajattelemasta ja antoi päänsä vaipua tyynyä vasten, haluten nukkua. Mutta nukkua hän ei voinut, sillä kyyneleet juoksivat yhä suljettujenkin silmäluomien alta. Ja ajatukset tulivat jälleen. Hän muisti orvokit, joita hän kahden viime viikon aikana iltaisin maata mennessään oli löytänyt parvekkeelta ikkunansa edestä. Joka ilta oli siinä orvokkikimppu. Félicien niitä varmaan heitti Mariantarhasta, sillä hän muisti kertoneensa hänelle, kuinka orvokit omituisesti rauhottivat häntä, kun muitten kukkien tuoksu sitävastoin aiheutti hänelle ankaraa päänsärkyä. Ja Félicien lähetti hänelle täten suloisia öitä, virkistävää unta ja kauniita unia. Tänä iltana hänen mieleensä johtui ajatus ottaa orvokkikimppu, jonka hän oli asettanut päänalaisensa viereen, painaa se poskeaan vasten ja hengittää sen rauhottavaa tuoksua. Nämä orvokit pysähdyttivät viimein hänen kyyneleensä. Hän ei kuitenkaan vieläkään nukkunut, vaan makasi silmät ummessa, hengittäen tuoksua, joka tuli hänen lemmityltään, onnellisena leväten ja odottaen alistunein, luottavaisin mielin.
Mutta silloin puistatti häntä syvä väristys. Kello löi kahtatoista. Hän aukaisi silmänsä ja hämmästyi nähdessään huoneen aivan valoisana. Kuu kohosi verkalleen jalavien yläpuolelle, sammuttaen tähdet ja vaalentaen koko taivaan. Hän näki ikkunasta tuomiokirkon kuorin hohtavan valkoisena. Ja tuntui kuin huoneessa oleva valo olisi ollut sen heijastusta, vilpoisaa, mietoa, aamunkoitteen tapaista hohdetta. Valkoiset seinät, valkoiset kattopalkit, koko tuo valkoinen alastomuus näyttivät siinä kasvavan, laajenevan ja etenevän ikäänkuin unessa. Hän tunsi kuitenkin vanhat tammiset huonekalut, piirongin, kirstun ja tuolit, joitten veistetyt koristeet heijastivat valoa loistavin syrjin. Ainoastaan hänen ruhtinaallisen avara, neliskulmainen sänkynsä pylväitten kannattamine vaaleanpunertavine katoksineen herätti hänessä omituisen tunteen, ikäänkuin ei hän olisi sitä koskaan ennen nähnyt. Se oli niin pehmoisen syvä ja kuunvalo verhosi sen niin hohtoisalla valkoliinalla, että hän luuli leijailevansa pilvenhattaralla korkealla taivaalla äänettömien ja näkymättömien siipien kannattamana. Hän tunsi tuokion valtavaa keinuntaa; sitten hänen silmänsä tottuivat, hän huomasi pian kyllä vuoteen olevan tavallisessa nurkassaan. Hän makasi liikkumattomana, harhailevin katsein keskellä tätä valojärveä, orvokkikimppu huulillaan.
Mitä hän odotti? Miksi hän ei voinut nukkua? Hän tunsi nyt varmasti, että hän odotti jotakin. Kun hän oli lakannut itkemästä, niin se tiesi sitä, että jokin oli tuleva. Tuo lohdullinen valkeus, joka ajoi pakoon pahoja ajatuksia tuovan pimeyden, oli siitä enteenä. Hän oli tuleva. Kuu oli hänen sanansaattajansa, joka oli tullut hänen edellään valaistakseen heidän kohtaamistaan aamunkoittoa muistuttavalla hohteellaan. Huone oli valkoisella sametilla verhottu, he voisivat nähdä toisensa. Silloin hän nousi ylös ja pukeutui. Hän pani ylleen vain yksinkertaisen, valkoisen musliinihameen, joka hänellä oli ollut Hautecoeurin raunioille tehdyllä kävelyretkellä. Hän ei edes solminut hiuksiaan, vaan antoi niitten valtoinaan levitä olkapäille. Paljaisiin jalkoihinsa hän pisti tohvelit. Ja sitten hän odotti.
Angélique ei sillä hetkellä voinut sanoa, mitä tietä hän tulisi. Häh ei arvatenkaan voisi kiivetä ylös hänen luokseen, he näkisivät kai toisensa kuten ennenkin, toinen nojautuen parvekkeen kaiteeseen, toinen seisoen Mariantarhassa. Kuitenkin hän vain istui, ikäänkuin olisi ymmärtänyt tarpeettomaksi mennä ikkunan luo. Minkätähden hän ei voisi kulkea seinien läpi niinkuin Legendan pyhimykset? Hän odotti. Mutta hän ei odottanut yksin, hän tunsi että hänen ympärillään olivat kaikki nuo neitsyet, joitten valkoinen parvi oli leijaillut hänen ympärillään hänen varhaisesta nuoruudestaan saakka. Ne liitelivät sisään kuun säteitten mukana, niitä tuli piispankartanon salaperäisistä, sinilatvaisista puista, niitä pujahteli tuomiokirkon kivimetsän salaisista sopukoista. Koko tuosta tutusta ja rakkaasta näköpiiristä, Chevrottesta, salavista, ruohikosta, kuuli Angélique unelmiensa, toiveittensa ja mielihalujensa palaavan luokseen. Kaikki nuo lähettivät nyt hänelle takaisin sen mitä hän oli niihin pannut itsestään katsellessaan niitä päivästä päivään. Milloinkaan eivät näkymättömät äänet olleet puhuneet näin kovaa. Hän kuunteli tuonpuoleisen maailman kuiskauksia, hän tunsi helteisen lämpimässä, hievahtamattoman tyvenessä yössä kevyen värähdyksen, joka oli hänelle Agneksen vaatteenliepeen hipaisu ja josta hän tunsi että hänen suojeluspyhimyksensä seisoi hänen vierellään. Hän ilostui tietäessään Agneksen olevan läsnä muitten joukossa. Ja hän odotti.
Aikaa kului vielä, mutta Angélique ei sen pituutta huomannut. Hänestä tuntui luonnolliselta, kun Félicien saapui, harpaten parvekkeen suojakaiteen yli. Hänen kookas vartalonsa kuvastui vaaleata taivasta vasten. Hän ei tullut sisään, vaan jäi seisomaan valoisaan ikkuna-aukkoon.
— Älkää pelätkö… Se olen minä, minä olen tullut.
Angélique ei pelännyt, Félicien oli hänen mielestään vain täsmällinen.
— Te olette kiivennyt hirsiä myöten, eikö niin?
— Niin, hirsiä myöten.
Angéliquen täytyi nauraa keinon yksinkertaisuudelle. Félicien oli ensin hinautunut oven yllä olevalle katokselle, ja kiiveten siitä ylös alakerran kehähirteen nojaavaa ansasta myöten oli päässyt parvekkeelle sangen vähällä vaivalla.
— Minä olen odottanut teitä, tulkaa tänne lähelleni.
Félicien oli saapunut rajuna, mielettömien päätöksien kiihdyttämänä, ja tämä äkillinen onni tyrmistytti hänet niin ettei hän päässyt paikalta liikahtamaan. Ja Angélique oli nyt varma, etteivät pyhimykset kieltäneet häntä rakastamasta, sillä hän kuuli niitten ottavan Félicienin vastaan hänen kanssaan herttaisella naurulla, mikä oli kevyt kuin yön hengähdys. Mistä hän oli saanut päähänsä sen typeryyden, että Agnes pahastuisi? Agnes oli hänen vierellään säteilevän iloisena, hän tunsi tuon ilon laskeutuvan olkapäilleen ja kiertyvän ympärilleen ikäänkuin kaksi suurta siipeä olisi häntä hyväillyt. Hän käsitti, että kaikki nuo, jotka olivat kuolleet rakkaudesta, tunsivat myötätuntoa neitseitten tuskia kohtaan ja tulivat lämpiminä öinä harhailemaan tänne alas ainoastaan valvoakseen näkymättöminä heidän kyynelöivää lempeään.
— Tulkaa tänne luokseni, minä olen odottanut teitä.
Silloin Félicien astui horjuen sisään. Hän oli päättänyt mielessään, että hän tahtoi omistaa Angéliquen, että hän pusertaisi hänet syliinsä tukahduttavalla voimalla, välittämättä hänen huudoistaan. Ja nyt, tavatessaan hänet näin lempeänä, nyt, tunkeuduttuaan tähän valkoiseen ja puhtaaseen huoneeseen, hän tuli vilpittömämmäksi ja voimattomammaksi kuin lapsi.
Hän oli astunut muutamia askeleita. Mutta hän rupesi vapisemaan ja painui polvilleen kaukana Angéliquesta.
— Jos te tietäisitte sen hirmuisen kidutuksen! En ole milloinkaan näin kauheasti kärsinyt, ei ole tuskaa suurempaa kuin uskoa ettei ole rakastettu… Minä en välitä, vaikka menisi kaikki, vaikka tulisin kurjista kurjimmaksi, nälinkuoliaaksi, taudin tappamaksi. Mutta en tahdo elää enää päivääkään kantaen sydämessäni tätä kalvavaa kipua, luuloa, ettette te minua rakasta… Olkaa laupias, säästäkää minua…
Angélique kuunteli häntä äänettömänä, sydän sääliä tulvillaan, mutta samalla sangen onnellisena.
— Oh, millä tavalla te aamulla annoitte minun lähteä pois! Minä kuvittelin, että te olisitte tullut paremmaksi, että te olisitte ymmärtänyt. Ja minä näin teidät jälleen samanlaisena kuin ensi päivänäkin, te olitte välinpitämätön, te kohtelitte minua kuin tavallista liiketuttavaa, joka tulee ja lähtee, te muistutitte minua tylysti elämän alhaisista kysymyksistä… Portaissa minä kompastelin. Ulos päästyäni minä juoksin, peläten purskahtavani itkuun. Kun sitten tulin kotiini, tuntui minusta että tukehtuisin, jos sulkeutuisin huoneeseen… Silloin minä pakenin ulos kaupungista, aukeille kentille. Minä kuljin miten sattui, milloin yhtä tietä, milloin toista. Yö tuli, ja minä yhä kävelin. Mutta tuska laukkasi yhtä joutuin ja raastoi minua kaiken aikaa. Kun rakastaa, ei voi päästä pakoon rakkautensa tuskalta… Katsokaa, tänne te olitte syössyt veitsen, ja sen kärki painui aina yhä syvempään. Hän vaikeroi, muistellessaan kärsimyksiään.
— Tuntikausia makasin ruohostossa tuskan musertamana kuin juurineen irtireväisty puu… Eikä minulle ollut olemassa mitään muuta kuin te yksin ja ainoastaan. Ajatellessani, etten saisi teitä omakseni, luulin kuolevani. Ja minun jäseneni alkoivat jo turtua, pääni tuli hulluksi… Ja sen vuoksi olen nyt täällä. En tiedä, mitä tietä olen tullut ja kuinka olen voinut päästä aina tähän huoneeseen asti. Antakaa minulle anteeksi, minä olisin voinut murtaa ovet nyrkeilläni, olisin voinut kiivetä ikkunastanne sisään keskellä päivää…
Angélique oli varjossa. Kuutamossa polvillaan oleva Félicien ei nähnyt, että hän oli aivan kalpea katuvasta hellyydestä ja niin liikutettu ettei voinut puhua. Félicien luuli että hän oli tunteeton, ja hän risti kätensä.
— Se sai alkunsa jo kauan sitten… Minä näin teidät tässä ikkunassa eräänä iltana. Te olitte vain vaalea haamu, voin tuskin erottaa kasvojanne, ja kuitenkin näin teidät, arvasin teidät juuri sellaiseksi kuin olitte. Mutta minä pelkäsin kovin. Minä hiiviskelin ulkona öisin, saamatta rohkeutta tulla eteenne kirkkaalla päivällä… Ja lisäksi te miellytitte minua tuossa salaperäisyydessä, minä olin onnellinen haaveillessani teistä kuten jostakin tuntemattomasta, jota en koskaan tulisi tuntemaan… Myöhemmin sain tietää kuka te olitte; tuo tietämisen, unelmansa omistamisen halu on vastustamaton. Silloin minun rauhattomuuteni alkoi. Se kasvoi joka kohtauksella. Muistatteko ensi kertaa tuolla ulkona kentällä, sinä aamuna jolloin minä tarkastin kappelin ikkunaa? En ollut milloinkaan tuntenut itseäni niin kömpelöksi, teillä oli täysi syy pitää minua pilkkananne… Ja sitten minä säikytin teitä, käyttäydyin taitamattomasti, seuraten teidän jäljissänne aina köyhiennekin luokse. Lakkasin olemasta oman tahtoni herra: tekoni saattoivat minut hämmästymään ja pelkäämään niitä tehdessäni… Kun tulin luoksenne tuota hiippaa tilaamaan, ajoi minua jokin käsittämätön voima, sillä itse en olisi mitenkään uskaltanut, olin varma siitä että se oli teille vastenmielistä… Jos te käsittäisitte, miten onneton ja kurja minä olen! Olkaa rakastamatta minua, mutta antakaa minun rakastaa teitä. Olkaa kylmä, olkaa tyly, minä rakastan teitä sellaisena kuin olette. En pyydä muuta kuin saada nähdä teitä, toivomatta mitään, vain sen ilon tähden, että saan olla näin teidän jalkainne juuressa.
Hän vaikeni menehtyneenä, hän kadotti rohkeutensa uskoessaan ettei voinut löytää mitään millä liikuttaisi Angéliquea. Eikä hän tuntenut että Angélique hymyili voittamatonta hymyä, mikä vähä vähältä oli kasvanut hänen huulilleen. Ah, tuota armasta poikaa! Hän oli niin avomielinen ja luottavainen, hän saneli siinä sydämensä rukousta aivan uutena ja kokonaan tunteensa valtaamana, hän palvoi häntä kuin itse nuoruutensa unelmaa! Ja hän kun oli alussa taistellut vastaan, tahtoen olla häntä näkemättä, ja sitten vannonut rakastavansa häntä ilmaisematta sitä hänelle milloinkaan! Oli syntynyt suuri rauha. Pyhimykset eivät suinkaan kieltäneet rakastamasta, kun rakastettiin näin. Hänen selkänsä taakse oli hiipinyt ilo; se oli tuskin tuntuva värähdys, liikkuva laine lattialla loistavasta kuunvalosta. Hänen huulilleen painautui näkymätön sormi, varmaankin hänen suojeluspyhimyksensä sormi, joka vapautti hänet tekemästään valasta. Nyt hän saattoi puhua, ja kaikki se voimakas ja hellä, mitä leijaili hänen ympärillään, antoi sanoja hänen suuhunsa.
— Oi, kyllä! Muistan, muistan…
Ja Félicienin valtasi heti tuon äänen soitanto, äänen, jonka lumous oli häneen niin voimakas, että hänen rakkautensa paisui kun hän vain sen kuuli.
— Kyllä, minä muistan, kun te tulitte yöllä… Ensi iltoina te olitte niin kaukana, että olin epävarma askeltenne heikosta äänestä. Sitten minä tunsin tulonne selvästi, ja myöhemmin näin teidän varjonne, ja vihdoin te näyttäydyitte kirkkaassa kuutamossa eräänä kauniina yönä, samanlaisena kuin tämä yö. Te tulitte vähitellen esiin siitä mitä oli ympärilläni, sellaisena kuin olin odottanut teitä jo vuosia… Muistan, kuinka koetin pidättää nauruani ja kuinka se kuitenkin purskahti hillittömänä esiin, silloin kun te pelastitte vaatekappaleen, jonka Chevrotte oli vienyt. Muistan, kuinka olin suutuksissani, kun te varastitte minun köyhäni antaen heille niin paljon rahaa että minä näytin saiturilta. Muistan, kuinka pelkäsin sinä iltana, jolloin te pakotitte minut juoksemaan niin kovasti paljain jaloin ruohokossa… Oi, minä muistan, muistan…
Hänen kristallinen äänensä vavahti vähän, kun hän johdatti mieleensä tämän viimeisen muiston, ikäänkuin tuo: »Minä rakastan teitä» olisi jälleen lehahtanut hänen kasvojaan vasten. Ja Félicien kuunteli hurmaantuneena.
— Minä olin hyvin häijy, se on kyllä totta. Sitä on niin tyhmä, kun ei tiedä! Tekee kaikenlaista, kun luulee sitä välttämättömäksi, pelkää tekevänsä pahoin heti kun seuraa sydäntään. Mutta kuinka minun tuntoni vaivasi minua jälkeenpäin, kuinka minä kärsin teidän kärsimyksestänne!… Jos tahtoisin sitä selittää, en varmaankaan voisi. Kun tulitte pyhän Agneksen piirustus mukananne, olin ihastunut saadessani tehdä jotain teille, minä arvasin kyllä että tulisitte joka päivä. Ja katsokaahan, minä tekeydyin välinpitämättömäksi, ihan kuin olisin kaikin mokomin tahtonut karkottaa teidät koko talosta. Lieneekö ihmisellä tarve tehdä itsensä onnettomaksi? Samalla kun minä olisin tahtonut ottaa teidät vastaan avosylin, oli jossakin olemukseni sopukassa toinen nainen, joka asettui vastustamaan, joka pelkäsi ja epäili teitä, joka nautti kiduttaessaan teitä epätietoisuudessa, ikäänkuin hämärästi muistaen jonkin selvittämättömän vanhan riidan, jonka varsinainen aihe oli jo unohtunut. Minä en ole aina hyvä, minun sisässäni liikkuu jotain, josta en tiedä mitä se on… Ja kaikkein pahinta oli varmaan se, että puhuin teille rahasta. Oh, minä joka en koskaan ole sitä ajatellut, joka ottaisin sitä vastaan vaikka kuormittain ainoastaan iloitakseni antaessani sen sataa ympärilleni! Mitä häijyä huvia minulla saattoi olla tuollaisesta itseni mustaamisesta? Annatteko minulle anteeksi?
Félicien oli hänen jalkainsa juuressa. Hän oli kulkenut polvillaan hänen eteensä. Tuo hyvyys oli toivomatonta ja määrätöntä.
Hän kuiski:
— Ah, armas, verraton, kaunis, hyvä sielu, jonka ihmeitätekevä hyvyys on parantanut minut yhdellä henkäyksellä! En tiedä enää, olenko kärsinytkään… Ja teidän on annettava anteeksi minulle, sillä minun on tehtävä teille tunnustus, minun täytyy sanoa teille kuka minä olen.
Hän tuli uudelleen kovin levottomaksi, ajatellessaan ettei hän enää voinut salata itseään, kun Angélique osotti hänelle niin täyttä luottamusta. Se olisi epärehellistä. Kuitenkin hän epäröi, peläten kadottavansa rakastettunsa, jos tämä alkaisi huolehtia tulevaisuudesta tullessaan vihdoinkin hänet tuntemaan. Ja Angélique odotti että hän puhuisi, hiukan häijynä jälleen tahtomattaankin.
Félicien jatkoi hyvin matalalla äänellä:
— Minä olen valehdellut vanhemmillenne.
— Niin, minä tiedän sen, virkkoi Angélique hymyillen.
— Ei, te ette tiedä, te ette voi tietää, se on liian vaikea arvata…
Minä en ole lasimaalaaja muuten kuin huvikseni, teidän tulee tietää…
Silloin Angélique painoi nopeasti kätensä hänen suulleen, pysäyttäen hänen tunnustuksensa.
— En tahdo tietää… Minä odotin teitä, ja te tulitte. Siinä on kylliksi.
Félicien ei puhunut enää, tuo pieni käsi hänen huulillaan sai hänet tukahtumaan onnesta.
— Saanhan sen tietää sitten vastedes, kun tulee aika… Ja uskokaa minua, minä tiedän sen nytkin jo. Te ette voi olla muuta kuin kaikkein kaunein, rikkain ja ylhäisin, sillä sellainen on minun unelmani. Minä odotan hyvin tyynenä, minä olen varma siitä että se toteutuu… Te olette se, jota minä olen toivonut, ja minä olen teidän…
Toisen kerran hän keskeytti puheensa, vavahtaen lausumistaan sanoista. Hän ei löytänyt niitä yksin, ne tulivat hänelle kauniista yöstä, suurelta, vaalealta taivaalta, vanhoista puista ja kivistä, jotka nukkuivat ulkona uneksien unelmiaan ääneen; ja niitä kuiskasi hänen takanaan Legendan ystäväjoukko, joka täytti ilman hänen ympärillään. Mutta yksi sana oli vielä sanomatta, se johon sulautui kaikki, kaukainen odotus, lemmityn vähittäinen ilmestyminen tyhjyydestä ja ensimmäisten kohtausten voimakkaaksi leimahtava tunne. Se lehahti huoneen neitseelliseen valkeuteen kuin päivää kohti kohoutuva valkoinen aamulintu:
— Minä rakastan teitä.
Angélique antoi itsensä, levittäen molemmat kätensä ja antaen niitten sitten liukua polvilleen. Ja Félicien muisti illan, jolloin hän oli juossut paljain jaloin ruohokossa niin hurmaavana, että hän oli juossut hänen jälkeensä sopertaakseen hänen korvaansa: »Minä rakastan teitä». Ja hän ymmärsi hyvin, että Angélique oli ainoastaan vastannut hänelle samalla tunnustuksella: »Minä rakastan teitä», ikuisella tunnustuksella, joka vihdoinkin purkautui ilmi hänen avautuneesta sydämestään.
— Minä rakastan teitä… Ottakaa minut, viekää minut mukananne, minä olen teidän.
Hän antoi itsensä kokonaan, kaikkineen. Perinnäinen liekki oli syttynyt hänessä. Hänen kätensä haparoivat tyhjää, liian raskas pää vaipui hennon niskan varaan. Jos Félicien olisi avannut sylinsä, olisi hän vaipunut siihen, tietämättömänä kaikesta, seuraten vain verensä vetoa, haluten ainoastaan sulautua rakastettuunsa. Ja Félicien, joka oli tullut ottaakseen hänet omakseen, vapisi nyt tämän hehkuvan rakkauden viattomuuden edessä. Hän tarttui hellävaraisesti pidättäen hänen käsiinsä, vei ne rinnalleen ja risti ne siihen. Sitten hän katsoi häneen hetken, lankeamatta edes kiusaukseen suudella hänen tukkaansa.
— Te rakastatte minua ja minä rakastan teitä… Ah, kuinka ihanaa on tietää olevansa rakastettu!
Mutta hätkähtäen he heräsivät humauksestaan. Mitä se oli? He näkivät toisensa selkeässä, kirkkaassa valkeudessa, heistä tuntui kuin kuutamo olisi laajennut ja alkanut loistaa kuin auringonvalo. Se oli aamunkajastus, piispankartanon jalavain yläpuolella alkoi pilvi rusottaa. Mitä? Nytkö jo päivä! Se saattoi heidät hämmennyksiin, he eivät voineet uskoa, että he jo tuntikausia olivat siinä puhelleet toisilleen. Eihän Angélique ollut sanonut Félicienille vielä mitään, ja Félicienillä olisi ollut niin paljon muuta vielä sanottavana!
— Hetkinen vain, yksi hetkinen!
Aamu valkeni hymyilevänä, lauhkeana, ennustaen lämmintä kesäistä päivää. Tähdet sammuivat yksi toisensa jälkeen, ja niitten mukana olivat poistuneet nuo harhailevat ilmestykset, näkymättömät ystävät, nousten kuunsädettä myöten jälleen korkeuksiin. Nyt päivänvalossa nähtynä oli huoneen valkeus vain sen seinien ja kattopalkkien valkeutta, se tuntui tyhjältä tummine, vanhoine tammihuonekaluineen. Näkyi epäjärjestyksessä oleva vuode, jonka toinen alaspudonnut vaaleanpunertava verho puoleksi peitti.
— Hetkinen, hetkinen vielä!
Angélique oli noussut seisomaan kieltäen, kiirehtien Félicieniä lähtemään. Päivän valkeneminen oli tehnyt hänet levottomaksi, ja vuoteen näkeminen vaikutti ratkaisevasti. Hän oli kuullut oikealta puoleltaan hiljaista kahinaa ja hänen hiuksensa olivat samalla häilähtäneet, vaikkei tuulen henkäystäkään ollut tullut huoneeseen. Eikö se ollut Agnes, joka poistui viimeisenä, auringonvalon karkottamana?
— Ei, jättäkää minut, minä pyydän teitä… On niin valoisaa jo, minä pelkään.
Silloin Félicien kuuliaisena lähti. Hän oli rakastettu, se meni yli hänen toiveittensa. Ikkunan luona hän kuitenkin kääntyi ja katsoi Angéliquea vielä pitkään, ikäänkuin olisi tahtonut viedä hänestä jotakin mukanaan. Molemmat hymyilivät, sulkien toisensa pitkään, hyväilevään katseeseen kirkastuvassa aamussa.
Vielä viimeisen kerran sanoi Félicien:
— Minä rakastan teitä.
Ja Angélique toisti:
— Minä rakastan teitä.
Muuta ei. Félicien oli jo notkeasti laskeutunut alas hirsiä myöten, Angéliquen seuratessa häntä silmillään parvekkeen kaiteeseen nojautuen. Angélique oli ottanut orvokkikimpun ja hengitti sen tuoksua tyynnyttääkseen itseään. Ja kun Félicien Mariantarhan poikki kulkiessaan kohotti päänsä, näki hän hänen suutelevan kukkia.
Félicien oli tuskin kadonnut salavien taakse, kun Angélique tuli levottomaksi, kuullessaan talon ulko-oven alhaalla avautuvan. Kello löi neljää, ja talossa herättiin tavallisesti vasta kahta tuntia myöhemmin. Hän hämmästyi vielä enemmän tuntiessaan tulijan Hubertineksi, sillä tavallisesti oli Hubert ensimmäisenä liikkeellä. Hän näki hänen kävelevän hitaasti pienen puutarhan käytäviä pitkin, rennoin käsivarsin, kasvot kalpeina aamuilmassa, ikäänkuin tukahtumisen tunne kuuman, unettoman yön jälkeen olisi ajanut hänet näin varhain huoneestaan. Hänellä oli yllään yksinkertainen aamunuttu, ja tukka oli vain kiireeltään kokoon solmittu. Hän oli vielä hyvin kaunis. Ja hän näytti hyvin väsyneeltä, onnelliselta ja toivottomalta.
VIII.
Herättyään seuraavana aamuna kahdeksan tuntia kestäneestä, suloisesta ja syvästä unesta, jollaisen suuri onni antaa, Angélique juoksi ikkunaan. Taivas oli ihan selkeä, ilma oli yhä lämmin, vaikka edellisenä iltana ollut kova ukonilma oli häntä huolestuttanut. Ja hän huudahti iloisena Hubertille joka hänen alapuolellaan parhaallaan avasi ikkunaluukkuja:
— Isä, isä! Päiväpaiste!… Oi, kuinka minä olen hyvilläni, kulkue tulee olemaan kaunis!
Hän pukeutui kiiruusti, joutuakseen alas. Tänään, heinäkuun 28 päivänä, piti Ihmeen kulkueen kulkea pitkin Beaumontin katuja. Joka vuosi oli koruompelijoilla sinä päivänä juhla. Neulaan ei koskettukaan, vaan päivä käytettiin talon koristamiseen. Se oli vanha tapa, jonka äidit neljänsadan vuoden aikana olivat jättäneet perinnöksi tyttärilleen.
Angélique oli juonut kiiruusti kahvinsa ja huolehti jo seinäverhoista.
— Äiti, niitä pitäisi tarkastaa, ovatko ne hyvässä kunnossa.
— Meillä on aikaa vielä, vastasi Hubertine tyvenellä äänellään. Me emme ripusta niitä ennen puoltapäivää.
Keskustelu tarkotti kolmea erinomaisen kaunista vanhaa koruompelukaistaa, joita Hubertit säilyttivät hartaalla huolella kuin jotakin perhepyhyyttä ja jotka he ottivat esiin kerran vuodessa Ihmeen kulkueen päivänä. Jo edellisenä päivänä oli juhlamenojen ohjaaja, kunnon pastori Cornille, kulkenut ovelta ovelle ilmottamassa asukkaille mitä teitä pyhän Agneksen kuva pyhää sakramenttia kantavan monseigneurin saattamana tulisi kulkemaan. Jo yli neljäsataa vuotta oli tämä matkasuunnitelma pysynyt samana: lähdettiin pyhän Agneksen portista, kulkien pitkin Kultaseppäinkatua, Isoakatua ja Alakatua; kun sitten oli tehty kierros uuden kaupungin läpi, palattiin Kunniakadun ja Luostaritorin kautta ja tultiin kirkkoon suuren julkisivun sisäänkäytävästä. Ja asukkaat kulkureitin varrella kilpailivat innossa, liputtivat ikkunoita, ripustivat seinille komeimmat kankaansa ja kylvivät kapealle katukivitykselle irtinyhdettyjä ruusunkukkain lehtiä.
Angélique ei rauhottunut ennenkuin sai luvan ottaa esiin kirjaillut vaatekappaleet laatikostaan, jossa ne nukkuivat vuoden läpeensä.
— Niihin ei ole tullut mitään, ei kerrassaan mitään, mumisi hän ihastuneena.
Kun hän oli huolellisesti poistanut niitä suojelevat silkkipaperit, ilmestyivät niitten koruompelukuvaelmat näkyviin. Ne olivat kaikki kolme pyhitetyt Neitsyt Marialle: yksi esitti enkelin ilmestymistä Marialle, toinen ristin juurella itkevää Mariaa ja kolmas Marian taivaaseenastumista. Ne olivat peräisin viidenneltätoista vuosisadalta, ommellut kultapohjalle varjostetulla silkillä ja ihmeen hyvin säilyneet. Ja Hubertit, jotka eivät olleet niistä luopuneet, vaikka heille oli tarjottu suuriakin summia, olivat niistä hyvin ylpeitä.
— Äiti, minä ripustan ne!
Oli puuhaa ja touhua. Hubertilla meni aamu talon vanhan kadunpuoleisen ulkoseinän siistimisessä. Hän sitoi luudan pitkään seipääseen ja harjasi sillä seinien tiilikehyksiset puupinnat aina katonalushirsiin saakka. Sitten hän pesi sienellä kivijalan ja porrastorniakin niin laajalta kuin ylettyi. Kolme koruompelukaistaa voitiin silloin asettaa paikoilleen. Angélique ripusti ne renkaista vuosisataisiin nauloihin, Marian ilmestymisen vasemmanpuoleisen ikkunan alle ja taivaaseenastumisen oikeanpuoleisen ikkunan alle; ristiinnaulitsemisella oli naulansa alakerran suuren ikkunan päällä, ja Angéliquen täytyi tuoda ulos tikapuut saadakseen ripustetuksi sen sinne vuorostaan. Hän oli jo reunustanut ikkunat kukilla, ja koruompelusten säteillessä kirkkaan juhla-auringon paisteessa näytti vanha talo palanneen kauas nuoruutensa aikoihin.
Aamiaisesta saakka oli koko Kultaseppäinkatu touhussa. Liian kovan helteen välttämiseksi oli kulkueen lähtö tapahtuva vasta kello viisi. Mutta puoleltapäivin alkoi kaupunki jo siistiytyä. Huberteja vastapäätä asuva kultaseppä ripusti puotinsa seinälle taivaansinisiä, hopearipsuilla reunustettuja verhoja. Vieressä oleva kynttilänvalaja taas käytti alkooviverhojaan, joiden punainen puuvillakangas hohti kirkkaassa päivänvalossa verenkarvaisena. Toisissa taloissa oli muita värejä, ja kankaita kaikesta nimestä, mitä vain kullakin oli, aina sänkymattoihin asti, liehui verkalleen helteisen päivän velttojen tuulahdusten liikuttelemina. Ne pukivat koko kadun loistavan iloiseksi, muuttaen sen avoimeksi juhlakäytäväksi. Siinä hääri koko asujamisto, puhellen kovaäänisesti kuin kotonaan, mitkä kulkien syli täynnä tavaroita, mitkä kiipeillen, naulaten, huudellen. Puhumattakaan Isonkadun kulmaan laitettavasta levähdysalttarista, joka pani naapuriston naiset sukkulana lentelemään, heidän varustaessaan sitä maljakoilla ja kynttiläjaloilla.
Angélique riensi tarjoamaan kahta empire-kynttiläjalkaa, jotka koristivat salin uuninreunusta. Hän ei ollut ollut yhdessä kohti sitten aamun, eikä hän väsynytkään, häntä nostatti ja kannatti hänen suuri sisäinen ilonsa. Ja kun hän palasi hiukset hulmuavina nyhtämään ruusuja koriin, sanoi Hubert leikillisenä:
— Sinulla ei voisi olla enemmän puuhaa hääpäivänäsikään… Taitaakin olla sinun hääsi?
— No, niinhän onkin! vastasi Angélique iloisesti.
Hubertine hymyili vuorostaan:
— Koska talo on nyt kaunistettu, olisi meidän odotellessamme paras mennä pukeutumaan.
— Heti paikalla, äiti… Kas nyt on korini täysi.
Hän nyhti viimeiset lehdet ruusuistaan, jotka hän aikoi säästää heittääkseen ne monseigneurin eteen. Terälehdet varisivat hänen hennoista hyppysistään, kevyt, tuoksuva kasa täytti korin. Ja hän hävisi kapeaan porraskäytävään, nauraen raikkaasti ja huudahtaen:
— Joutuin! Minä laitan itseni kauniiksi kuin tähti!
Iltapäivä kului verkalleen. Kirkko-Beaumontin kuumeinen hyörinä oli nyt tyyntynyt. Kadut olivat vihdoinkin valmiit, niillä värähteli nyt vain odotus ja hillittyjen äänten kuiskutus. Päivän kallistuessa lounaaseen oli paahtava helle vähentynyt, likitysten ahdettujen talojen väliin lankesi vaalealta taivaalta vain hieno, lämmin ja leppoisa varjo. Ja kaikkialla oli syvä hartaus, ikäänkuin koko vanha kaupunki olisi ollut vain tuomiokirkon jatkoa. Ainoastaan Ligneulin rannalla olevasta uudesta kaupungista kuului ajoneuvojen räminää; siellä oli paljon tehtaita, jotka osottivat ylenkatsettaan tälle vanhalle uskonnolliselle juhlalle pitämättä sen johdosta edes vapaapäivää.
Jo kello neljältä alettiin soittaa pohjoistornin isoa kelloa, samaa, jonka kumahdukset panivat Hubertien talon tärähtelemään. Ja samalla hetkellä Angélique ja Hubertine ilmestyivät jälleen pukeutuneina. Hubertinellä oli valkaisemattomasta pellavakankaasta tehty puku, jota somisti vaatimaton pitsireunus, mutta hänen voimakkaana pyöristyvä vartalonsa oli niin nuorekas, että häntä olisi voinut luulla ottotyttärensä vanhemmaksi sisareksi. Angéliquella taas oli yllään valkoinen silkkipukunsa ilman mitään koristuksia, ei helyä korvissa, sormissa eikä ranteessa; ainoastaan hänen paljaat kätensä ja paljas kaulansa silkinhienoine hipiöineen pistivät esiin kevyen vaatteen alta kuin puhjenneet kukkaset. Kiireeltään pistetty näkymätön kampa pidätti vaivoin hänen vaalean tukkansa vallattomia kiharoita. Hän oli luonnollinen ja ylväs, avonaisen yksinkertainen, kaunis kuin tähti.
— Ah, sanoi hän, — soitetaan, monseigneur on lähtenyt piispankartanosta.
Kello kumahteli yhä edelleen voimakkaasti ja vakavasti selkeässä ilmassa. Ja Hubertit asettuivat alakerran suureen, sepiselälleen avattuun ikkunaan, naiset nojaten kyynärpäillään ikkunalautaan, Hubert seisoen heidän takanaan. Tämä oli heidän totuttu paikkansa, ja siitä olikin hyvin hyvä katsella, sillä he näkivät ensimmäisinä kulkueen tulon kirkon ovesta eikä ainoatakaan vahakynttilää mennyt heiltä siitä hukkaan.
— Missä minun korini on? kysyi Angélique.
Hubertin täytyi ojentaa hänelle ruusunlehtikori, jota hän sitten piti sylissään rintaansa vasten.
— Oi, kuiskasi hän vielä, voisi melkein luulla että tue kello keinuttaa meitä!
Koko pieni talo värähteli ja kaikui kellon kumahtelusta Ja tämä väristys levisi kadulle ja yli koko kaupunginosan, joka seisoi liikkumattomassa odotuksessa, seinille ripustettujen vaatteiden lepattaessa raukeammin iltailmassa. Ruusujen tuoksu oli hyvin suloinen.
Kului puoli tuntia. Silloin pyhän Agneksen portin molemmat puoliskot yhtäkkiä avautuivat, näyttäen kirkon hämärän sisustan, jossa palavat vahakynttilät tuikuttivat loistavina pilkkuina. Ensimmäisenä astui ulos ristinkantaja, kaapuun puettu alidiakooni, ja hänen sivuillaan kaksi kirkonpalvelijaa, kumpikin kantaen suurta, sytytettyä kynttilää kädessään. Heidän perässään kiiruhti juhlamenojen ohjaaja, kunnon pastori Cornille, joka, saatuaan varmuuden siitä, että katu oli asianomaisessa kunnossa, pysähtyi porttiholvin alle ja seurasi kulkueen lähtöä hetken aikaa, nähdäkseen olivatko osanottajat asettuneet heille määrättyyn järjestykseen. Etunenässä olivat maallikkoveljeskunnat, uskonnolliset yhdistykset, koulut, iän mukaan järjestettyinä. Siinä oli aivan pieniä lapsiakin, valkopukuisia tyttösiä, jotka olivat kuin morsiamia, ja avopäisiä, käherrettyjä, juhla-asuisia poikasia, jotka ihastuksissaan jo etsivät äitejänsä katseillaan. Muuan yhdeksänvuotias naskali asteli yksinään keskellä Johannes Kastajaksi puettuna, lampaantalja paljailla, hennoilla harteillaan. Neljä ruusunpunaisin nauhoin koristettua tyttöstä kantoi musliinilippua, jossa oli kuvattuna tuleentunut vehnälyhde. Sitten siinä oli isompia tyttöjä ryhmittyneinä Neitsyen lipun ympärille, mustapukuisia naisia, joilla myöskin oli lippunsa, pyhän Joosefin kuva tummanpunaisella silkillä, ja vielä monta, monta muuta lippua, samettisia ja satiinisia, jotka heiluivat kullattujen tankojensa nenässä. Miestenkään veljeskunnat eivät jääneet jälkeen lukuisuudessa. Siinä oli kaiken värisiä katumuksentekijöitä, erittäinkin harmaat katumuksentekijät, jotka olivat puetut harmaanruskeaan palttinaan ja varustetut huppukauluksella, ja joilla oli suurta huomiota herättävä vertauskuva, suuri risti ja siinä pyörä, johon oli ripustettu Kristuksen kärsimyksen esineet.
Angélique huudahti hellyydestä, kun lapset tulivat näkyviin.
— Oi, noita pikku lemmikkejä! Katsokaa toki!
Muuan polvenkorkuinen, tuskin kolmivuotias pienokainen tepasteli niin hullunkurisen itsetietoisena horjahtelevilla jaloillaan, että Angélique kahmaisi kourallisen ruusunlehtiä koristaan ja heitti ne hänen päälleen. Pienokainen asteli edelleen, ruusuja olkapäillään ja tukassaan, ja hänen sydämellinen naurunsa sai kukkia satamaan hänen päälleen joka ikkunasta. Ja kadulla vallitsevassa kohisevassa äänettömyydessä ei kuulunut enää muuta kuin kulkueen kumea töminä, ja katselijain heittelemät kukat lentelivät hiljaisin parvin katukivitykselle. Pian oli siinä yhdenjaksoinen kukkasmatto.
Mutta tultuaan vakuutetuksi maallikkojen hyvästä järjestyksestä tuli pastori Cornille levottomaksi, kun kulkue joksikin aikaa pysähtyi liikkumattomaksi, ja hän kiiruhti etupäähän, hymyillen Huberteille tervehdykseksi ohimennessään.
— Mikä niillä on, kun eivät mene eteenpäin? kyseli Angélique, tullen rauhattomaksi, ikäänkuin hän olisi kulkueen loppupäässä odottanut onneaan tulevaksi.
Hubertine vastasi tavallisella tyyneydellään:
— Ei heidän nyt juosta tarvitse.
— Siellä on arvattavasti jokin este, ehkä levähdysalttari, jota vielä viimeistellään, selitti Hubert.
Neitsyen lippua kantavat tytöt olivat virittäneet virren ja heidän heleät äänensä kiirivät avoimessa ilmassa kirkkaina kuin kristalli. Vähitellen jono alkoi huojua. Lähdettiin jälleen liikkeelle.
Maallikkojen jälkeen alkoi nyt hengellinen sääty tulla ulos kirkosta, alempiarvoiset ensimmäisinä. Kaikki olivat messupaidassa ja panivat porttiholvin alla päähänsä litteän lakin. Kullakin oli sytytetty vahakynttilä, oikeanpuolimaisilla oikeassa kädessä ja vasemmanpuolimaisilla vasemmassa kädessä, rivin ulkopuolella. Ne muodostivat siten kaksinkertaisen rivin lepattavia liekkejä, jotka päivänvalossa himmenivät miltei näkymättömiin. Ensimmäisenä oli pappisseminaari, maaseurakunnat ja suuremmat kirkot. Sitten tulivat tuomiokirkon papit, ja heitä seurasivat kaniikit valkea vaippa hartioillaan. Heidän keskellään olivat kirkkolaulajat punaisissa silkkikaavuissa. Laulajat olivat täysin äänin alottaneet esilaulun, johon koko papisto vastasi hillitymmin laulaen. Pange lingua hymni kajahti heleänä ja puhtaana, katu oli täynnä messupaitojen hulmuavien liepeitten juhlallista kahinaa, ja vahakynttiläin pienet liekit tuikkivat vaaleina kultatähtinä.
— Oi, pyhä Agnes! kuiskasi Angélique.
Hän hymyili pyhimykselle, jota neljä pappia kantoi sinisellä sametilla verhotulla, pitsein koristetulla kantotuolilla. Hän hämmästyi joka vuosi nähdessään sen tällä tavoin poissa siitä hämärästä, jossa se oli asunut monet vuosisadat. Kultaisine hiusverhoineen se näytti aivan toisenlaiselta kirkkaassa päivänvalossa. Se oli niin vanha ja kuitenkin niin nuori pienine käsineen, hentoine jalkoineen ja kapeine, ajan mustuttamine tytönkasvoineen.
Mutta monseigneur oli sitä seuraava. Kirkon perältä kuului jo lähenevää suitsutusmaljojen heiluntaa.
Ihmiset kuiskailivat, Angélique kertasi:
— Monseigneur… Monseigneur…
Ja katse kiinnitettynä ohikulkevaan pyhimykseen hän muisteli tällä hetkellä vanhoja tarinoita. Ylhäiset Hautecoeurin markiisit, jotka Agneksen avulla pelastivat Beaumontin rutosta, Jean V ja kaikki hänen heimolaisensa tulivat hartaina polvistumaan hänen kuvansa eteen, ja hän näki kaikkien noitten ihmeitätekevien ylimysten kulkevan ohi yksi kerrallaan ruhtinaallisena sarjana.
Pyhimyksen jälkeen seurasi pitkä tyhjä väli. Sitten astui esiin kappalainen, joka kantoi piispansauvaa, pitäen sitä edessään pystyssä, käyrä osa itseänsä kohti. Hänen jälkeensä tuli kaksi suitsutusmaljankantajaa, jotka kävelivät takaperin ja heiluttivat lyhyessä tahdissa suitsutusmaljojaan, ja kumpaakin seurasi kirkonpalvelija, kantaen laivanmuotoista astiaa, jossa oli suitsutusainetta. Suuri, purppuranpunaisesta sametista tehty, kultaripsuilla reunustettu kunniakatos ei tahtonut oikein hyvin mahtua toisesta oviaukosta. Mutta pian oli kaikki taas järjestyksessä ja asianomaiset henkilöt tarttuivat kannatustankoihin. Alla asteli kunniadiakooniensa välissä monseigneur paljain päin. Hänen olkapäitään peitti leveä valkoinen vyöhikkö, jonka päät verhosivat hänen kätensä, joilla hän kantoi korkealle kohotettuna Pyhää Sakramenttia, koskematta siihen.
Heti alkoivat suitsutusmaljankantajat astua eteenpäin, ja täyteen heiluntaan lennähtäen suitsutusmaljat nousivat ja laskivat tahdissa, ja niitten hopeaiset ketjut helähtelivät.
Missä ihmeessä Angélique oli nähnyt jonkun, joka muistutti monseigneuriä näöltään? Kaikkien otsat taipuivat eteenpäin muistutellen. Mutta Angélique katseli häntä pää puoleksi ulos kurotettuna. Hänellä oli kookas, solakka, ylhäinen vartalo, joka kuudenkymmenen vuoden ikään nähden oli erinomaisen nuorekas. Hänen kotkansilmänsä säihkyivät, hiukan voimakkaasti muodostunut nenä kohotti kasvojen ylhäisen käskevää ilmettä ja valkoinen, tiheänä kihartuva tukka sitä taas lievensi. Ja Angéliquen huomio kiintyi hänen ihonsa kalpeuteen, jossa hän luuli näkevänsä tulvahtavan veren rusotuksen. Tai ehkä se olikin vain tuon suuren kulta-auringon heijastusta, jota hän kantoi peitetyillä käsillään ja joka heitti hänen ylleen salaperäisen valonhohteen.
Ihan varmaan hän oli jossakin nähnyt kasvot, jotka muistuttivat näitä. Heti ensi askelilla oli monseigneur alottanut erään psalmin, lausuen värsyjä matalalla äänellä diakooniensa kanssa vuorotellen. Ja Angélique vavahti nähdessään hänen kääntävän silmänsä siihen ikkunaan päin, missä hän oli, — niin ankaralta, jäätävän ylpeältä, kaiken intohimon turhuutta tuomitsevalta hän hänestä näytti. Monseigneurin katseet olivat osuneet noihin kolmeen vanhaan koruompelukseen, Marian ilmestykseen, ristin juurella seisovaan Mariaan ja Marian taivaaseenastumiseen. Niissä välähti mielihyvä. Sitten ne laskeutuivat alemmaksi ja pysähtyivät Angéliqueen, eikä Angélique hämmennyksissään voinut käsittää, kalpenivatko ne ankaruudesta vai lempeydestä. Samassa ne olivat jälleen suuntautuneet Pyhään Sakramenttiin, liikkumattomina ja loistavina suuren kulta-auringon heijastuksessa. Suitsutusmaljat heilahtivat ylös ja putosivat jälleen alas hopeisten ketjujen helähtäessä, ja pieni pilvi suitsutussavua jäi liitelemään ilmaan.
Mutta Angéliquen sydän löi haletakseen. Kunniakatoksen takana hän oli keksinyt hiipan, jossa oli kuvattuna pyhä Agnes taivaaseen kohoavana kahden enkelin kannattamana. Se oli työ, joka lanka langalta oli ommeltu hänen rakkaudestaan. Kappalainen kantoi sitä hunnutetuin käsin kunnioittavasti kuin pyhää esinettä. Ja tuolla, jäljessä tulevien maallikkojen joukossa, virkamiesten ja tuomarien keskellä hän tunsi Félicienin, joka astui ensi rivissä solakkana ja vaaleana, hännystakkiin puettuna. Hän tunsi hänen kiharaiset hiuksensa, hänen suoran, hiukan voimakkaasti muodostuneen nenänsä ja hänen mustat, ylhäisen lempeät silmänsä. Angélique odotti häntä, hän ei hämmästynyt nähdessään hänen vihdoinkin muuttuvan ruhtinaaksi. Félicien heitti häneen pelokkaan, valhettansa anteeksi rukoilevan katseen, ja Angélique vastasi valoisalla hymyilyllä.
— Katsohan! kuiskasi Hubertine ällistyneenä, eikö se ole se nuori mies?
Hänkin oli tuntenut Félicienin, ja hän tuli levottomaksi kun hän kääntyessään näki tyttärensä kasvot kirkastuneina.
— Hän on siis valehdellut meille?… Mitä varten? Tiedätkö sinä?…
Tiedätkö sinä, kuka tuo nuori mies on?
Kyllä, ehkä hän sen tiesi. Hänen sisässään oli ääni, joka vastasi hänen äsken tekemiinsä kysymyksiin. Mutta hän ei tahtonut kysellä itseltään enempää. Hän saisi kyllä varmuuden aikanaan. Hän tunsi sen ajan jo lähenevän, ja hänen mielensä täytti paisuva ylpeys ja hellyys.
— Mistä on kysymys? kysyi Hubert, kurottuen katsomaan vaimonsa takaa.
Hän ei koskaan ehtinyt huomata mitä hänen ympärillään tapahtui. Ja kun
Hubertine oli osottanut hänelle tuon nuoren miehen, epäili hän:
— Merkillinen ajatus! Ei se ole hän.
Silloin Hubertine oli myöntävinään erehtyneensä. Se oli viisainta, hän ottaisi kyllä myöhemmin selon. Mutta kulkue, joka oli taaskin pysähtynyt monseigneurin suitsuttaessa Pyhää Sakramenttia vihannaksi kukitetulla levähdysalttarilla, alkoi lähteä jälleen liikkeelle. Ja Angélique, jonka viimeisiä ruusunlehtiä pitelevä käsi oli unohtunut korin pohjaan, teki suloisessa hämmingissään äkillisen liikkeen, viskaten kukat ilmaan. Félicien lähti juuri liikkeelle. Kukat varisivat alas, ja kaksi terälehteä liiteli hiljalleen keinuen ja pysähtyi hänen hiuksilleen.
Kulkue oli lopussa. Kunniakatos oli kadonnut Isonkadun kulmaan, saattueen jälkipää vieri hiljalleen pois, ja katu jäi tyhjäksi hartaaseen liikkumattomuuteen, kuin haaveellisen uskon hurmaamana, tallattujen ruusujen huokuessa hiukan kirpeää lemuaan. Ja etäältä kuului vielä heikontumistaan heikontuen ketjujen hopeinen helähdys, aina kun suitsutusmaljat heilahtivat ylhäältä alas.
— Oi, lähdetkö, äiti? huudahti Angélique. Mennään kirkkoon katsomaan kun ne palaavat!
Ensi hetkessä Hubertine aikoi kieltää. Mutta sitten hän tunsi itsekin niin suurta halua päästä varmuuteen, että hän suostui.
— Mennään vain, koska sinua haluttaa.
Mutta odottaminen kysyi malttia. Angélique, joka oli käynyt ylhäällä panemassa hatun päähänsä, ei pysynyt hetkeäkään levossa. Hän meni yhä uudelleen ikkunan ääreen, tähysteli kadun päähän ja nostipa vielä silmänsä ylöskin, ikäänkuin tiedustaakseen itse avaruudelta. Ja hän seurasi mielessään kulkuetta askel askeleelta, puhuen ääneen.
— Ne laskeutuvat Alakatua… Ah, nyt ne varmaan tulevat torille aliprefektuurin edustalle… Oh, noilla alakaupungin pitkillä kaduilla ei ole loppuakaan. Ja niinkuin ne olisivat hyvinkin iloisia saadessaan nähdä pyhän Agneksen, nuo vaatekauppiaat!
Taivaalla leijaili hieno, ruusunpunainen pilvenhattara. Itse värähtämättömässä ilmassakin oli tunne siitä, että koko arkipäiväinen elämä oli pysähdyksissä, että Jumala oli lähtenyt asunnostaan ja itsekukin odotti sitä sinne palaavaksi, voidakseen ryhtyä tavallisiin toimiinsa. Vastapäätä olevat kultasepän ja kynttilänvalajan myymälät olivat yhä sulettuina, sinisten ja punaisten verhojensa peittäminä. Kadut näyttivät nukkuvan. Niillä ei ollut muuta liikettä kuin verkalleen etenevä kirkollinen kulkue, jonka liikkeelläolon saattoi arvata jokaisesta kaupungin kulmasta.
— Äiti, äiti, minä olen varma, että ne ovat juuri Kunniakadun alapäässä. Ne lähtevät nousemaan ylös rinnettä.
Se ei ollut totta, sillä kello oli vasta puoli seitsemän, eikä kulkue milloinkaan palannut ennenkuin neljänneksen yli seitsemän. Hän tiesi vallan hyvin, että kunniakatos eteni sillä hetkellä Ligneulin laiturirantaa pitkin. Mutta hänellä oli niin kiire!
— Äiti, meidän pitää joutua, muuten emme saa paikkaa.
— No tule sitten! sanoi vihdoin Hubertine, hymyillen vasten tahtoaankin.
— Minä jään kotiin, selitti Hubert. Otan koruompelukset alas seinältä ja katan pöydän.
Kirkko tuntui tyhjältä, kun Jumala ei ollut enää siellä. Sen kaikki ovet olivat auki kuin mullin mallin olevassa talossa, johon isäntää odotetaan palaavaksi. Joitakin ihmisiä tuli sisään. Ainoastaan kirkon perällä oleva pääalttari, yksinkertainen romaanilainen sarkofaagi, hehkui palavien kynttilöittensä hohteessa. Muuten oli koko avara laiva, sen matalat poikkiristit ja kappelit pimeän vallassa, sillä ilta alkoi jo hämärtää.
Angélique ja Hubertine kävelivät hitaasti kirkon ympäri. Alhaalla oli rakennus kuin raskaan painon rusentama, matalat pilarit kannattivat sivulaivojen pyörökaaria. He kulkivat pimeitten kappelien vieritse, jotka muodostivat kellarimaisia syvennyksiä. Kun he sitten menivät urkulehterien alitse, pääoven editse toiselle puolelle, tunsivat he vapauttavaa tunnetta nostaessaan silmänsä päälaivan korkeita goottilais-ikkunoita kohti, jotka kohosivat raskaan romaanilaisen kivikerroksen yläpuolella. Mutta he jatkoivat kulkuaan eteläisen ristilaivan sivuitse, ja siinä alkoi taas painostus. Poikkilaivan risteyksessä seisoi neljä valtavaa pylvästä neljässä kulmassa, kannattaen korkealla kaartuvaa holvikattoa. Ja siinä vallitsi vielä himmeä valo, jonka poistuva päivä heijasti kuin jäähyväisiksi poikkilaivan julkisivujen ruusukeikkunoista. He olivat nousseet kolme porrasaskelta, jotka johtivat kuoriin, ja kulkivat kuorikappelien vieritse, jotka olivat kirkon aikaisimmin rakennettu osa ja muodostivat hautakammioiden tapaisia syvennyksiä. Vanhan, runsaasti koristellun ristikon edessä, joka sulki kuorin joka puolelta, he seisahtuivat hetkeksi katselemaan kimmeltävää pääalttaria, jonka pienet liekit heijastuivat vanhojen, ihmeen kauniisti koristeltujen kuorituolien kiiltäviin tammipintoihin. Ja niin he palasivat lähtöpaikalleen, kohottaen jälleen päätään, ikäänkuin tuntien korkean päälaivan henkäyksen. Sakenevassa hämärässä näyttivät sen vanhat seinät siirtyvän kauemmaksi ja avartuvan, ja kultakoristeitten ja maalausten jäännökset häipyivät näkymättömiin.
— Tiesinhän minä, että oli liian varhaista, sanoi Hubertine.
Angélique ei vastannut, vaan kuiskasi:
— Kuinka se on suuri!
Hänestä tuntui kuin hän ei tuntisi kirkkoa, kuin näkisi hän sen ensi kerran. Hänen silmänsä harhailivat pitkin liikkumattomia istuinrivejä ja tähystivät kappelien perukoihin, missä hautakivet vain hämärästi häämöttivät tummina varjoina. Mutta hänen silmänsä sattuivat Hautecoeurin kappeliin ja hän tunsi sen ikkunan lasimaalauksen. Se oli nyt vihdoinkin korjattu, ja sen pyhä Yrjö kuulsi epämääräisenä kuin haamu himmenevässä valossa. Ja Angélique tunsi siitä suurta iloa.
Silloin kumahdus värähdytti kirkkoa, iso kello alkoi jälleen soida.
— Ah, sanoi Angélique, nyt ne tulevat, ne nousevat nyt ylös
Kunniakatua.
Tällä kertaa se oli totta. Ihmisjoukko työntyi sisään, vallaten kirkon sivustat, ja hetki hetkeltä saattoi tuntea kulkueen lähenevän. Se tuntui kellon yltyvässä kumajamisessa ja selkiselällään olevasta ovesta tulevassa suuressa tuulahduksessa. Jumala palasi.
Hubertinen olkapäähän nojaten, varpailleen kohoutuneena Angélique tähtäsi katseillaan avonaista ovea, jonka kaarevat piirteet erottuivat sen takana olevan Luostaritorin vaaleasta hämärästä. Ensiksi tuli näkyviin ristiä kantava alidiakooni, kirkonpalvelijat suurine kynttilöineen kummallakin puolellaan. Heidän perässään kiiruhti juhlamenojen ohjaaja, kunnon pastori Cornille, hengästyneenä ja väsyneenä. Kynnyksellä jokainen uusi tulija erottui hetkisen selväpiirteisenä vaaleata oviaukkoa vastaan, hukkuakseen sitten kirkon sisällä vallitsevaan hämärään. Tulivat maallikot, koulut, yhdistykset ja veljeskunnat, joitten liehuvat liput varjo yhtäkkiä ahmaisi. Tuli vaalea Neitsyen tyttöjen ryhmä, laulaen ohuilla seraafinäänillään. Tuomiokirkko nieli yhä uusia tulijoita, ja avara laiva täyttyi vähitellen, miehet oikealle, naiset vasemmalle puolelle. Mutta yö oli jo pimentynyt, ja kaukana torilla tuikotti tulenkipinöitä, satoja pieniä, liikkuvia valopilkkuja. Papisto saapui vuorostaan, kantaen sytytettyjä kynttilöitään rivin ulkopuolella, joten ne muodostivat kaksinkertaisen ketjun keltaisia liekkejä. Sitä riitti loppumattomiin, kynttilöitä solui sisään yhä enemmän, saapui pappisseminaari, seurakuntapapit, tuomiokirkon papit, esilaulua veisaavat kirkkolaulajat ja valkovaippaiset kaniikit. Ja vähitellen kirkko kävi valoisaksi, kun tämä monisatainen kyntttilävirta sirotti sen täyteen tähtiä kuin kesäyön taivaan.
Kaksi tyhjää tuolia oli vierekkäin, Angélique nousi seisomaan toiselle niistä.
— Laskeudu alas, toimitti Hubertine, — se on kielletty.
Mutta Angélique intti vastaan levollisena:
— Mitävarten kielletty? Minä tahdon nähdä… Oi, kuinka kaunista!
Ja hän sai lopuksi äitinsä nousemaan toiselle tuolille.
Koko kirkko säihkyi ja paloi. Tuo kynttilähyöky, joka kulki sen yli, sytytti heijastuksensa sivustain matalain holvien alle, kappelien perukoihin, missä säteili jonkin pyhäinjäännöslippaan lasiruutu tai tabernaakelin kultakoristeet. Kuorikappeleissa ja hautakammioissakin heräsi valonsäteitä. Kuori liekehti, alttari oli kuin ilmitulessa, kuorituolit loistivat, vanhan ristikon ruusukoristeet kuvastuivat valossa selvin, mustin rajapiirtein. Ja yhä avarammaksi laajeni vielä korkea päälaiva matalain sivustain pyörökaaria kannattavine jyhkeine pylväineen ja ylhäällä huippukaaristen ikkunain välissä kohoavine kapenevine, koristeltuine pylväskimppuineen, todellisena ylöspyrkivän uskon ja rakkauden vertauskuvana, jotka sädehtivän valon lailla sen täyttivät.
Mutta keskeltä askelten jytinää ja tuolien kolinaa kuului jälleen suitsutusmaljain ketjujen kirkas helähdys. Samassa urut kuohahtivat soimaan valtavaa säveltä, täyttäen holviston ukkosenkaltaisella jyminällä. Se oli monseigneurin kunniaksi, joka vielä oli torilla. Pyhä Agnes oli juuri saapumassa kirkon holvin alle pappien kantamalla kantoluolillaan. Hänen kasvonsa näyttivät kuin rauhottuvan vahakynttiläin valossa, ikäänkuin hän olisi ollut onnellinen saadessaan jälleen palata nelisatavuotiseen uneksintaansa. Vihdoin astui ovesta itse monseigneur, piispansauva edellään, hiippa jäljessään, kantaen pyhää sakramenttia samassa asennossa, kädet vyöhikön verhoamina. Kunniakatos liikkui pitkin keskilaivaa ja pysähtyi kuoriristikon eteen. Siinä syntyi hiukan hämminkiä, ja hänen jäljessään kulkeneet henkilöt joutuivat joksikin hetkeksi lähelle häntä.
Niin pian kuin Félicien oli tullut näkyviin hiipan takana, ei Angélique irrottanut katsettaan hänestä. Ja nyt sattui niin, että Félicien kulkeutui kunniakatoksen oikealle puolelle. Silloin Angélique näki yhtaikaa monseigneurin valkotukkaisen ja nuoren miehen kellerväkiharaisen pään. Hänen silmissään hulmahti, hän risti kätensä ja sanoi ääneen:
— Ah! Monseigneur, monseigneurin poika!
Hänen salaisuutensa oli solahtanut hänen huuliltaan. Se oli tahdoton huudahdus, joka puhkesi esiin, kun varmuus äkillisen kirkkauden tavoin ilmeni tuosta silmiinpistävästä yhdennäköisyydestä. Ehkä hän syvällä sydämessään oli sen jo tiennyt, mutta hän ei ollut uskaltanut sanoa sitä itselleen. Nyt se yhtäkkiä julki tullessaan häikäisi häntä. Kaikkialta hänen mielestään ja hänen ulkopuoleltaan kohosi esiin muistoja, jotka kertasivat hänen huudahduksensa.
Hubertine sopersi tyrmistyneenä:
— Monseigneurin poikako tuo nuori mies?
Väkeä tungeksi heidän ympärillään. Heidät tunnettiin, heitä ihailtiin. Äiti oli vielä kaunis yksinkertaisessa pellavapuvussaan, tytär valkoisessa silkissään oli viehkeä kuin enkeli. He olivat niin kauniit ja näkyivät niin hyvin tuoleilla seisoessaan, että monet silmät kohosivat heihin ja unohtuivat heitä katsomaan.
— No kukas sitten, hyvä rouva, sanoi Lemballeuse-muori, joka oli väkijoukossa heidän lähellään, — kukas sitten, jollei monseigneurin poika! Ettekö te sitä tietänyt?… Kaunis nuori mies, ja rikas, oh, niin rikas että voisi ostaa vaikka koko kaupungin! Miljoonia, miljoonia!
Hubertine kuunteli kalpenevin kasvoin.
— Kyllä kai olette kuullut hänen elämäkertansa? jatkoi vanha kerjäläisvaimo. Hänen äitinsä kuoli synnyttäessään hänet maailmaan, ja silloin monseigneur rupesi papiksi. Aivan äskettäin hän on nyt kutsunut poikansa luokseen… Félicien VII d'Hautecoeur, ihan kuin oikea ruhtinas ainakin!
Silloin Hubertine teki suurta murhetta ilmaisevan eleen. Ja Angélique säteili nähdessään unelmansa toteutuvan. Hän ei kuitenkaan ollut hämmästynyt, hän tiesi vallan hyvin, että hänen rakastettunsa oli oleva kaikkein rikkain, kaunein ja ylhäisin. Mutta hänen ilonsa oli rajaton, täydellinen, sitä eivät himmentäneet vaikeudet, joita hän ei aavistanutkaan. Vihdoinkin hänen lemmittynsä ilmaisi itsensä, antoi itsensä hänelle vuorostaan. Vahakynttiläin pienet liekit olivat kultasadetta, urut soittivat heidän hääjuhlaansa, Hautecoeurien suku kulki ohi kuninkaallisena saattueena, tarinain sankareista, Norbert I:stä, Jean V:stä, Félicien III:sta, Jean XII:sta alkaen aina viimeiseen, Félicien VII:een, jonka vaaleatukkainen pää oli häneen päin käännettynä. Hän oli Neitsyen serkkujen jälkeläinen, mestari, ihana Jeesus, joka ilmestyi kunniassansa isänsä oikealla kädellä.
Félicien hymyili hänelle juuri, eikä hän huomannut monseigneurin paheksuvaa katsetta tämän nähdessä hänen seisovan tuolilla kansanjoukon yläpuolella hehkuvin kasvoin, ylpeänä ja kiihottuneena.
— Voi, lapsi parkani! huokasi Hubertine epätoivoissaan.
Mutta kappalaiset ja kirkonpalvelijat olivat asettuneet riviin oikealle ja vasemmalle, ja ensimmäinen diakooni oli ottanut pyhän sakramentin monseigneurin käsistä ja asetti sen alttarille. Suoritettiin loppusiunaus, laulajat jyristivät Tantum ergo'a, suitsuke savusi maljoissaan, kunnes pauhina yhtäkkiä tyyntyi täydelliseksi hiljaisuudeksi. Ja keskellä liekehtivää, pappien ja kansanjoukon täyttämää kirkkoa, sen ylhinä kohoavien holvikaarien alla, monseigneur nousi alttarille, otti molemmin käsin suuren kulta-auringon ja heilautti sitä kolmasti ilmassa, tehden hitaasti ristinmerkin.