IX.
Samana iltana kirkosta palatessaan Angélique ajatteli: »Minä saan nähdä hänet aivan kohta; hän tulee Mariantarhaan ja minä menen häntä tapaamaan.» Heidän silmänsä olivat sopineet keskenään tästä kohtauksesta.
Päivällinen syötiin vasta kahdeksan aikana keittiössä, kuten tavallisesti. Hubert puheli yksinään juhlapäivän innostamana. Hubertine oli vakavana ja vastasi töin tuskin, eikä hän irrottanut katsettaan Angéliquesta, joka söi hyvällä ruokahalulla, mutta itsetiedottomasti, näyttämättä tajuavan että hän kuletti kahvelia suuhunsa kokonaan unelmansa vallassa. Ja Hubertine saattoi selvästi lukea, mitä hänen mielessään liikkui, hän näki ajatusten syntyvän ja seuraavan toisiaan tuon puhtaan otsan alla kuin kirkkaan veden kristallipinnan alla.
Kello yhdeksän sai ovikellon soitto heidät säpsähtämään. Tulija oli pastori Cornille. Väsymyksestään huolimatta hän tuli kertomaan heille, että monseigneur oli kovasti ihaillut heidän kolmea vanhaa koruompelustaan.
— Niin, hän puhui niistä minulle. Minä tiesin, että te tulisitte iloisiksi saadessanne sen kuulla.
Angélique, jonka mielenkiinto oli herännyt monseigneurin nimeä mainittaessa, vaipui jälleen haaveiluihinsa, kun puhe kääntyi päivän juhlakulkueeseen. Vähän ajan perästä hän nousi ylös.
— Minne sinä menet? tiedusti Hubertine.
Tämä kysymys hämmästytti häntä, ikäänkuin hän ei itsekään olisi ollut selvillä, minkä takia hän nousi seisomaan.
— Minä menen huoneeseeni, minä olen hyvin väsynyt.
Mutta Hubertine arvasi, että tämän syyn takana piili toinen, varsinainen tarkotus, nimittäin tarve olla yksin onnensa kanssa.
— Tule sanomaan hyvää yötä.
Pitäessään häntä rintaansa vasten painettuna tunsi hän hänen värisevän. Hänen jokailtainen suudelmansa haihtui nyt melkein huomaamattomaksi hengähdykseksi. Silloin Hubertine katsoi häntä hyvin vakavana silmiin, ja hän luki niissä suostutun kohtauksen ja sen malttamattoman odotuksen.
— Ole kiltti ja nuku hyvin.
Mutta sanottuaan nopeasti hyvää yötä Hubertille ja pastori Cornillelle Angélique jo nousi huoneeseensa. Hän oli säikähdyksissään, sillä hän tunsi, että hänen salaisuutensa oli ollut vähällä solahtaa ilmi hänen huuliltaan. Jos hänen äitinsä olisi pitänyt häntä sylissään hiukankaan kauemmin, olisi hän tunnustanut hänelle kaikki. Huoneeseen tultuaan hän sulki oven, kiertäen avainta kahteen kertaan. Valo loukkasi häntä ja hän sammutti kynttilänsä. Kuu nousi ilta illalta myöhemmin, yö oli hyvin pimeä. Hän istui riisuutumatta avonaisen ikkunan ääressä ja pimeään tuijotellen odotti tuntikausia. Hetket kuluivat tuntumatta pitkiltä, sama ajatus riitti pitämään hänen mieltään vireillä koko ajan: hän menisi alas kohtaamaan Félicieniä, kun puoliyön hetki ehtisi. Se tapahtuisi ihan luonnollisesti, hän näki itsensä toimivan askel askeleelta, liike liikkeeltä, vaivattomasti kuten unessa. Melkein heti hän oli kuullut pastori Cornillen lähtevän. Sitten Hubertitkin olivat nousseet huoneeseensa. Kaksi kertaa hänestä tuntui, että heidän huoneensa ovi avautui ja hillityt askeleet etenivät aina porraskäytävään asti, ikäänkuin joku olisi käynyt siellä kuuntelemassa hetkisen. Sitten talo tuntui vaipuvan syvään uneen.
Kun kello oli lyönyt kaksitoista, nousi Angélique ylös.
— No niin, on aika lähteä, hän odottaa minua.
Ja hän aukaisi oven eikä huolinut edes sulkea sitä jälkeensä. Porraskäytävässä Hubertien huoneen ohi kulkiessaan hän kuulosti. Mutta hän ei kuullut mitään muuta kuin hiljaisuuden väräjämistä. Hänen mielensä oli muuten aivan levollinen, hän ei pelännyt eikä hätiköinyt, hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että hän tekisi pahoin. Häntä johti jokin outo voima, kaikki tuntui hänestä niin yksinkertaiselta, että ajatus vaarasta olisi pannut hänet hymyilemään. Tultuaan alakertaan hän meni puutarhaan keittiön kautta, unohtaen vielä ulko-ovenkin auki. Sitten hän riensi ripein askelin Mariantarhaan johtavalle pienelle portille, jonka hän samoin jätti sepiseljälleen. Vaikka Mariantarhassa oli pilkkopimeä, ei hän empinyt vähääkään, vaan kulki suoraan porraslaudalle, meni puron yli ja ohjasi sitten kulkuaan käsillään haparoiden, kuten paikassa missä oli usein tottunut liikkumaan ja missä joka puu oli hänelle tuttu. Ja kääntyessään oikealle erään salavan alle hänen ei tarvinnut kuin ojentaa kätensä kohdatakseen sen kädet, jonka hän tiesi olevan siinä häntä odottamassa.
Äänettömänä Angélique pusersi hetkisen Félicienin käsiä. He eivät voineet nähdä toisiaan, taivasta peitti lämmin pilvivaippa, jota nousevan kuun kalpea sirppi ei vielä valaissut. Ja Angélique puhkesi puhumaan pimeässä, hänen sydäntään täyttävä suuri ilo purkautui ilmi.
— Oi, seigneur, kuinka minä rakastan teitä ja kuinka minä olen teille kiitollinen!
Hän nauroi ilosta tuntiessaan hänet vihdoinkin, hän kiitti häntä siitä että hän oli nuori, kaunis ja rikas, yli senkin mitä hän oli osannut toivoa. Se oli heläjävän iloinen ihastuksen ja kiitollisuuden ilmaisu tästä rakkauslahjasta, jonka hänen unelmansa oli hänelle antanut.
— Te olette kuningas, te olette minun mestarini, ja minä olen kokonaan teidän, eikä minulla ole muuta surua kuin se että minä olen niin vähäpätöinen… Mutta minä olen ylpeä siitä, että saan kuulua teille. Jo yksin se, että te rakastatte minua, riittää tekemään minut vuorostani kuningattareksi… Vaikka minä tiesinkin teidän tulevan ja odotin teitä, niin minun sydämeni kuitenkin avartui, kun te ilmestyitte niin suurena… Oi, rakas seigneur, kuinka olen teille kiitollinen ja kuinka rakastan teitä!
Silloin Félicien kietoi hellävaroin käsivartensa hänen ympärilleen ja alkoi viedä häntä, sanoen:
— Tulkaa minun kotiini.
Hän johdatti Angéliquen ruohikon poikki Mariantarhan perukkaan. Ja Angélique käsitti nyt, kuinka hän oli joka ilta tullut sinne piispankartanon puutarhan vanhasta portista, joka ennen oli ollut käyttämättömänä. Hän oli jättänyt portin auki ja talutti nyt Angéliquen monseigneurin suureen puutarhaan. Kuu kohosi taivaalle vähitellen lämpimän auerharson verhoamana, valaisten heidät maidonkarvaisella hohteella. Se täytti koko tähdettömän taivaankuvun valousvalla, joka hiljaa satoi alas tyveneen yöhön. He astuivat verkalleen pitkin Chevrotten parrasta, joka virtasi puiston halki. Mutta se ei ollut siellä enää tuollainen raju, kivikkorinteellä hyppelehtivä puro, vaan sen vedet vierivät tyveninä, raukeina, lehtevien puuryhelmien lomitse mutkitellen. Kaarrellessaan siinä valoisan pilvilaen alla ja huuhdellessaan helmassansa rannalla seisovien puitten riippuvia oksia, oli se kuin uneksien soljuva virta autuaitten kentillä.
Angélique oli jälleen puhjennut iloisena puhumaan:
— Minä olen niin ylpeä ja onnellinen, ollessani näin teidän käsivarrellanne!
Hurmaantuneena noin suuresta luonnollisuudesta ja sulosta Félicien kuunteli hänen ujostelematonta ja avomielistä tunnustustaan, kun hän sydämensä viattomuudessa lausui ääneen kaikki ajatuksensa.
— Oi, armas sielu, minunhan on oltava kiitollinen teille siitä että te olette niin kiltti ja tahdotte rakastaa minua pikkuisen… Sanokaa minulle vielä, miten te minua rakastatte, sanokaa mitä te ajattelitte, kun lopultakin saitte tietää kuka minä olen.
Mutta Angélique keskeytti hänet viehättävän kärsimättömällä eleellä:
— Ei, ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Mitä minulla on väliä? Mitä väliä sillä on, mitä minä olen ja mitä minä ajattelen?… Te yksin olette nyt olemassa.
Ja painautuen Félicieniä vasten ja hidastuttaen askeleitaan heidän siinä puron vartta käyskellessään, hän kyseli häneltä loppumattomiin, tahtoen tietää hänen lapsuutensa ja nuoruutensa, kaikki ne kaksikymmentä vuotta, jotka hän oli elänyt poissa isänsä luota.
— Minä tiedän, että teidän äitinne on kuollut teidän syntyessänne ja että teidät on kasvatettu jonkun sedän, vanhan abotin luona… Minä tiedän, että monseigneur ei tahtonut teitä nähdä…
Félicien puhui hiljaa, kaukainen sävy äänessään, ikäänkuin se olisi noussut esiin hämärästä menneisyydestä:
— Niin, isäni oli jumaloinut äitiäni, ja minä olin syypää siihen, että tulin ja vein häneltä hengen… Setäni piti minut kokonaan tietämättömänä omaisistani ja kasvatti minua ankarasti, kuin olisin ollut jokin köyhä lapsi, joka oli uskottu hänen huostaansa. Asian todellisen laidan tulin tietämään vasta hyvin myöhään, siitä on tuskin kaksi vuotta… Mutta se ei minua hämmästyttänyt, minulla oli tunne tuosta takanani olevasta suuresta omaisuudesta. Kaikki säännöllinen työskentely oli minusta ikävää, minusta ei ollut muuhun kuin juoksentelemaan pitkin maita. Sitten ilmeni minussa suuri kiintymys pienen kirkkomme ikkunamaalauksiin…
Angélique hymyili, ja Félicien ilostui.
— Minä olen käsityöläinen kuten tekin, minä olin päättänyt ansaita leipäni maalaamalla ikkunoita, kun tuo määrätön rikkaus vyörähti päälleni… Ja isäni oli kovin murheellinen aina kun setä kirjotti hänelle, että minä olin oikea junkkari ja ettei minusta koskaan tulisi pappia! Hänen nimenomainen tahtonsa oli nähdä minut pappina, hän ehkä ajatteli, että minä siten sovittaisin äitini surman. Hän suostui kuitenkin viimein ja kutsui minut luoksensa… Ah, elämä, elämä! Kuinka suloista on elää! Elää rakastaakseen ja ollakseen rakastettu!
Hänen terve ja turmeltumaton nuoruutensa värisi tuossa huudahduksessa, joka vavahutti hiljaista yötä. Siinä oli intohimoa, samaa intohimoa, joka oli surmannut hänen äitinsä, intohimoa, joka oli syössyt hänet tähän salaperäisyyden kätköstä puhjenneeseen ensi rakkauteen. Siihen sisältyi koko hänen mielensä hehku, hänen kauneutensa, rehellisyytensä, viattomuutensa ja kuohuva elämisen halunsa.
— Minun laitani oli samoin kuin teidänkin, minä odotin, ja sinä yönä, jolloin te näyttäydyitte ikkunassanne, tunsin minäkin teidät… Selittäkää minulle, mitä te uneksitte, kertokaa minulle entisistä ajoistanne…
Mutta Angélique sulki jälleen hänen suunsa.
— Ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Minä tahtoisin ettei mitään teistä jäisi minulta salatuksi… Tahtoisin saada teidät kaikkinenne, tahtoisin rakastaa teitä kokonaan!
Eikä hän väsynyt kuulemaan Félicienin kertovan itsestään. Hän tunsi haltioittavaa iloa oppiessaan häntä tuntemaan, hän kuunteli häntä jumaloiden kuin nuori pyhimys Jeesuksen jalkojen juuressa. Eikä kumpikaan väsynyt toistamaan toisilleen samoja asioita loppumattomiin, kuinka he olivat rakastaneet ja kuinka he rakastivat toisiaan. Sanat palasivat samanlaisina, mutta aina uusina, saaden ennen aavistamattoman, käsittämättömän sisällön. Heidän onnensa kasvoi sitä mukaa kuin he upottautuivat niitten syvyyksiin ja kuuntelivat niitten sointumista huulillaan. Félicien tunnusti, kuinka Angélique kietoi hänet lumoukseen pelkällä äänellään, joka liikutti häntä niin, että hän oli täydellisesti hänen orjansa heti kun hän kuuli sen korvissaan. Angélique kertoi, kuinka hän joutui suloisen pelon valtaan, kun Félicienin valkoinen hipiä karahti tulipunaiseksi vähimmästäkin mielenkiihtymyksestä. Ja he olivat nyt poistuneet usvaisen Chevrotten partailta ja painuivat korkeitten jalavien tummaan pimentoon, käsivarret toistensa vyötäisillä.
— Kuinka tämä puutarha on ihana! kuiskasi Angélique, hengittäen nautinnolla lehvistön raikasta tuoksua. Olen vuosikausia halunnut joskus päästä tänne… Ja minä olen nyt täällä teidän kanssanne!
Hän ei kysynyt, minne Félicien vei häntä, hän kulki tahdottomana hänen käsivarteensa nojaten satavuotisten jättiläisten synkässä katveessa. Tasainen ruohikko tuntui astuessa suloiselta, puitten lehväiset kuvut kaartuivat häipyvän korkeina kuin kirkon holvit. Ei risaustakaan, ei henkäystäkään kuulunut, ei mitään muuta kuin heidän sydäntensä lyönnit.
Vihdoin Félicien avasi puistopaviljongin oven ja sanoi:
— Käykää sisään, tässä on minun asuntoni.
Tämän eristetyn, syrjäisessä puiston kolkassa olevan rakennuksen oli hänen isänsä katsonut hänelle sopivaksi asunnoksi. Alhaalla oli siinä suuri sali, yläkerrassa täydellinen huoneisto. Lamppu valaisi alakerran suurta huonetta.
— Niinkuin näette, jatkoi Félicien hymyillen, — olette käsityöläisen luona. Tämä on minun työhuoneeni.
Se oli todellakin työhuone, jonka rikas poika oli järjestänyt harjottaakseen siinä aikansa kuluksi lasimaalaajan ammattia. Hän oli ottanut selvän vanhoista, kolmannentoista vuosisadan aikuisista menettelytavoista, hän saattoi kuvitella olevansa joku noita alkuaikaisia lasimaalaajia, jotka loivat mestariteoksia sen ajan puutteellisilla välineillä. Hän tyytyi vanhaan, sulatetulla liidulla päällystettyyn pöytään, jolla hän piirusti kuumiltaan ja jolla hän leikkasi laseja kuumalla raudalla, halveksien timanttia. Polttokotelo, vanhan piirustuksen mukaan rakennettu pieni uuni oli juuri täytetty; siinä valmistui korjauskappale erääseen toiseen tuomiokirkon ikkunaan. Laatikoissa oli vielä kaikenkarvaisia laseja, jotka hänen oli itse itselleen valmistettava, sinisiä, keltaisia, vihreitä, punaisia kaikissa vivahduksissa, vaaleita, marmorijuovaisia, himmeitä, tummia, helmiäishohtoisia ja helakoita. Mutta seinillä oli kauniita verhoja, ja työhuoneen leima hukkui taitehikkaan, kallisarvoisen sisustuksen loistoon. Perällä seisoi, vanhanaikainen ehtoolliskaappi jalustanaan, suuri, kullattu Neitsyenkuva, hymyillen purppuranpunaisilla huulillaan.
— Ja te teette työtä, te teette työtä! toisti Angélique lapsellisen iloisena.
Sulatusuuni huvitti häntä suuresti. Hän vaati Félicienin selittämään tarkoin koko työntekonsa: kuinka hän entisajan mestarien tavoin tyytyi käyttämään sulattimessa värjättyjä laseja, jotka hän vain yksinkertaisesti varjosti mustalla; minkätakia hän asetti etusijalle pienet, selväpiirteiset henkilökuvat, tehostaen eleitä ja vaatetusta; ja ajatuksensa lasimaalaustaiteesta, joka oli alkanut taantua, kun ruvettiin maalaamaan lasille ja emaljoimaan ja piirustamaan huolellisemmin; ja sen lopullisen mielipiteensä, että lasimaalauksen tuli olla yksinomaan läpikuultavaa mosaiikkia, mahdollisimman heleitä värejä mahdollisimman sopusointuisesti ryhmitettynä, jotta kokonaisuus muodosti kuin kimpun hienosti valikoituja, helakoita kukkia. Mutta vaikka Angélique tahtoi selvän kaikesta, ei hän itse asiassa välittänyt rahtuakaan koko lasimaalaustaiteesta. Näillä seikoilla oli mielenkiintoa vain sen takia, että ne koskivat Félicieniä, antoivat aihetta puhua hänestä aina enemmän ja muodostivat kuin osan hänen olemuksestaan.
— Ah, sanoi hän, me tulemme olemaan onnellisia! Te maalaatte ja minä kirjailen.
Félicien oli tarttunut hänen käsiinsä. He seisoivat keskellä avaraa huonetta, jonka ylellisyydessä Angélique tunsi olonsa aivan kodikkaaksi, ikäänkuin tämä olisi se luonnollinen ympäristö, missä hänen onnensa alkaisi kukoistaa. Ja molemmat olivat vaiti hetkisen. Sitten Angélique puhkesi jälleen lausumaan:
— Se on siis päätetty?
— Mikä? kysyi Félicien hymyillen.
— Että me menemme naimisiin.
Félicien ei vastannut heti. Hänen kasvojensa valkoinen hipiä oli äkkiä punastunut. Se saattoi Angéliquen levottomaksi.
— Olenko pahottanut teitä? kysyi hän.
Mutta Félicien pusersi jo hänen käsiään, niin kiihkeästi että hän tunsi sen väristyksen koko ruumiissaan.
— Se on päätetty. Kun te haluatte jotakin, ei muuta tarvita, se on tapahtuva esteistä huolimatta. Minä olen olemassa vain yhtä tarkotusta varten: totellakseni teitä.
Silloin Angéliquen kasvot säteilivät.
— Me menemme naimisiin, me rakastamme toisiamme aina, me emme jätä toisiamme enää koskaan.
Hän ei epäillyt lainkaan, hän uskoi että se tapahtuisi jo seuraavana päivänä, yhtä helposti kuin Legendan ihmeet. Hänelle ei johtunut mieleenkään ajatusta pienimmästäkään esteestä, vähimmästäkään viivytyksestä. Minkä takia heidän olisi enää tarvinnut olla erotettuina toisistaan, kun he kerran rakastivat toisiaan? Kun ihmiset rakastuvat toisiinsa, niin he menevät naimisiin, sehän on hyvin yksinkertaista. Hänen mielensä täytti suuri, rauhallinen ilo.
— Se on siis selvä, ja kättä päälle, jatkoi hän leikkiä laskien.
Félicien vei hänen pienen kätensä huulilleen.
— Se on selvä.
Ja kun Angélique lähti, peljäten aamun valkenevan ja tuntien maltitonta halua päästä kertomaan salaisuuttaan, tahtoi Félicien tulla häntä saattamaan,
— Ei, ei, me emme tulisi perille ennen aamua. Minä osaan kyllä yksinkin… Huomiseen.
— Huomiseen.
Félicien totteli, tyytyen katsomaan kun Angélique lähti, ja Angélique juoksi tummien jalavien alitse ja valossa kylpevän Chevrotten rantaa pitkin. Hän sivuutti jo puiston portin ja alkoi kiitää Mariantarhan rehevää ruohokenttää pitkin. Juostessaan hän ajatteli, ettei hän mitenkään malttaisi odottaa auringonnousuun asti, vaan että olisi paras heti koputtaa Hubertien ovelle ja herättää heidät ja kertoa kaikki. Onni paisutti häntä pakottaen hänet suoraan tunnustukseen. Hänen olisi ollut mahdotonta pidättää viittäkään minuuttia kauemmin tuota salaisuutta, jota hän oli säilyttänyt niin kauan. Hän saapui puutarhaan ja sulki portin.
Silloin hän näki tuomiokirkon seinustalla Hubertinen, joka istui häntä odottaen pimeässä yössä, harvalehtisten syreenipensaitten ympäröimällä kivipenkillä. Hän oli herännyt, aavistava levottomuus oli ajanut hänet ylös, ja löytäessään ovet avoimina hän oli käsittänyt kaiken. Huolissaan, peljäten pahentavansa asiaa, ei hän tietänyt mihin mennä ja jäi senvuoksi odottamaan.
Angélique heittäytyi heti hänen kaulaansa. Hän ei ollut lainkaan hämillään, hänen sydämensä hyppi riemusta, hän nauroi iloissaan, saadessaan vihdoinkin keventää mielensä kauan kätketystä salaisuudesta.
— Oi, äiti! Se on nyt päätetty!… Me menemme naimisiin, ja minä olen niin iloinen!
Hubertine katsoi häneen tutkivasti, ennenkuin vastasi. Mutta hänen pelkonsa hupeni, kun hän näki tuon kukoistavan neitseellisyyden, nuo kirkkaat silmät ja puhtaat huulet. Ja jäljelle jäi vain suuri murhe, kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.
— Lapsi raukkani! kuiskasi hän, kuten edellisenä iltana kirkossa.
Angélique huudahti hämmästyksestä, nähdessään hänet tällaisena, hänet, joka aina oli niin tyyni eikä milloinkaan itkenyt.
— Mitä, äiti? Te olette suruissanne… Niin, minä olen kyllä ollut hyvin paha, minä olen salannut sitä teiltä. Mutta jos te tietäisitte, kuinka se salaisuus on painanut mieltäni! Alussa en puhunut, ja sitten en enää uskaltanut… Teidän täytyy antaa minulle anteeksi.
Hän oli istunut Hubertinen viereen ja kiertänyt hyväilevästi käsivartensa hänen ympärilleen. Vanha penkki näytti miltei hukkuvan sammaleiseen sopukkaansa tuomiokirkon juurelle. Syreenit kohosivat varjostavina heidän päittensä päällä ja heidän vieressään oli orjanruusupensas, jota Angélique oli hoitanut nähdäkseen eikö siitä puhkeaisi ruusuja. Mutta se oli joutunut unhotuksiin joku aika sitten, ja valloilleen heitettynä se alkoi palata villiin tilaansa.
— Äiti, minä kerron teille kaikki, näin, teidän korvaanne!
Ja puoliääneen hän sitten kertoi koko heidän rakastumisensa ehtymättöminä tulvehtivin sanoin, elvyttäen jälleen eloon pienimmätkin tapahtumat ja elähtyen itse niitä elvyttäessään. Hän ei jättänyt sanomatta mitään, hän kaivoi muistonsa sopukat pohjia myöten aivan kuin olisi tehnyt rippitunnustusta. Eikä hän ujostellut ollenkaan, lemmen hehku kuumensi hänen poskiaan, ylpeyden tuli loisti hänen silmistään, kun hän ääntään korottamatta puhui innokkain kuiskauksin.
Vihdoin Hubertine keskeytti hänet puhuen hänkin hiljaisella äänellä:
— Niin, niin, tuollainen sinä olet! Turhaan sinä koetat itseäsi parantaa, se haihtuu kuitenkin joka kerta kuin tuuleen… Voi sinua ylpeätä ja kiihkotunteista lasta, sinä olet yhä sama pikku tyttö, joka ei tahtonut pestä keittiön lattiaa ja joka suuteli käsiään!
Angélique ei voinut olla nauramatta.
— Ei, älä naura, kohta sinulla ei ole kyllin kyyneliä itkeäksesi…
Tuosta avioliitosta ei tule koskaan mitään, lapsi parkani.
Angéliquelta pääsi pitkä, helkkyvän iloinen nauru.
— Äiti, äiti, mitä te oikein puhutte? Tahdotteko te kiusata ja rangaista minua?… Sehän on niin yksinkertaista! Tänä iltana hän puhuu siitä isälleen, ja huomenna hän tulee selvittämään asian teidän kanssanne.
Tuollaistako hän todellakin kuvitteli? Hubertinen täytyi olla säälimätön. Pieni koruompelijatar, jolla ei ole varoja eikä nimeä, menisi muka naimisiin Félicien d'Hautecoeurin kanssa! Jolla on omaisuutta viisikymmentä miljoonaa ja joka on vanhan aatelissuvun viimeinen jälkeläinen!
Mutta jokaiselle uudelle esteelle, minkä hän esitti, Angélique vastasi levollisesti:
— Minkätähden ei?
Siitähän tulisi suoranainen häpeäjuttu, tuollainen avioliitto olisi vastoin yleisiä onnellisuuden ehtoja. Kaikki nousisi sitä vastustamaan. Aikoiko hän taistella kaikkia vastaan?
— Minkätähden ei?
Kerrottiin, että monseigneur oli ylpeä nimestään ja ankara rakkauden hairahduksille. Toivoiko hän voivansa taivuttaa hänet?
— Minkätähden ei?
Ja järkkymättömänä uskossaan Angélique jatkoi:
— On kummallista, äiti, kuinka pahoiksi te ihmisiä luulette! Minä vakuutan teille, että kaikki käy hyvin!… Kaksi kuukautta sitten te toruitte minua ja laskitte minusta leikkiä — muistattehan? — ja kuitenkin minä olin oikeassa; se mitä silloin ennustin, on tapahtunut.
— Mutta, onneton lapsi, odota ensin loppua!
Hubertine oli murheissaan, hänen tuntonsa soimasi häntä siitä, että hän oli jättänyt Angéliquen tietämättömäksi tässä suhteessa. Hän olisi tahtonut opettaa hänelle ankaraa todellisuutta, valaista hänelle maailman julmuutta ja pahuutta, mutta hän oli hämmentynyt eikä löytänyt tarpeellisia sanoja. Kuinka surullista oli, jos hänen kerran täytyisi syyttää itseään siitä, että oli saattanut tämän lapsen onnettomuuteen, antamalla hänen kasvaa täten erillään maailmasta, yhtämittaisessa unelman valhekuvitelmassa!
— Kuulehan, lapsi kulta, et kai voi kuitenkaan mennä naimisiin tuon nuoren miehen kanssa vastoin meidän kaikkien, vastoin hänen isänsä tahtoa.
Angélique tuli totiseksi, katsoi häntä silmiin ja sanoi sitten vakavalla äänellä:
— Minkätähden ei? Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua.
Äiti kietoi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, veti hänet itseään vasten ja katsoi hänkin vuorostaan tyttöön vaieten, värisevänä. Hunnutettu kuu oli vaipunut tuomiokirkon taakse, taivaalla leijaileva utuharso alkoi heikosti rusottaa lähestyvää aamunkoitetta ilmottaen. Heidän ympärillään levisi aamuilman puhtaus, syvä, vilpoisa hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan heräävien lintujen heikko sirkutus.
— Oi, rakas lapseni, ainoastaan velvollisuus ja kuuliaisuus voivat luoda onnea. Yksi intohimon ja ylpeyden hetki voi aiheuttaa elinaikaisen kärsimyksen. Jos tahdot olla onnellinen, niin alistu, luovu, syrjäydy…
Mutta hän tunsi Angéliquen kapinoivan sylissään, ja se mitä hän ei milloinkaan ollut hänelle sanonut, mitä hän nytkin vielä epäröi ilmaista, purkautui ilmi hänen huuliltaan.
— Kuule. Sinä luulet että isä ja minä olemme onnellisia. Me olisimmekin, jollei eräs kiduttava tuska olisi turmellut elämäämme…
Hän alenti ääntään vielä enemmän ja kertoi Angéliquelle väräjävin kuiskauksin heidän elämäkertansa, kuinka he olivat menneet naimisiin vastoin hänen äitinsä tahtoa, kuinka heidän lapsensa oli kuollut ja kuinka kohtalo oli heitä rangaissut, antaen heidän turhaan toivoa toista. He rakastivat toisiaan kuitenkin yhäti, he olivat eläneet työtä tehden, ilman puutetta; mutta he olivat onnettomia, ja heidän välillään olisi varmasti syntynyt riitoja ja epäsopua, heidän elämänsä olisi muuttunut helvetiksi, he olisivat ehkä eronneet toisistaan riidassa, jolleivät he yhteisin ponnistuksin olisi sitä ehkäisseet, Hubert hyvyydellään ja hän järkevyydellään.
— Ajattele asiaa, lapseni, älä päästä elämääsi mitään, mikä myöhemmin voisi tuottaa sinulle kärsimyksiä… Ole nöyrä ja tottelevainen, vaienna veresi ja sydämesi ääni.
Angélique kuunteli masentuneena, kalpeana, kyyneliään pidättäen.
— Äiti, te teette minulle pahaa… Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua.
Ja hänen kyyneleensä alkoivat vieriä. Tuo luottamus oli järkyttänyt ja hellyttänyt hänen mieltään, hänen silmissään kuvastui säikähdys, ikäänkuin tuo pilkahdus todellisuudesta olisi haavottanut häntä. Mutta hän ei mukautunut. Hän olisi niin mielellään kuollut rakkauteensa.
Silloin Hubertine päätti jatkaa loppuun asti.
— En tahtonut tuottaa sinulle näin paljon tuskaa yhdellä kertaa, sanoi hän. Nyt näen kuitenkin, että sinun tulee saada tietää… Eilen illalla, kun sinä olit mennyt huoneeseesi, tiedustelin minä pastori Cornillelta ja sain kuulla, minkä takia monseigneur niin kauan kieltäydyttyään nyt oli katsonut tarpeelliseksi kutsua poikansa Beaumontiin… Hänellä oli ollut paljon surua siitä, että tuo levoton nuorukainen oli osottanut niin maltitonta elämänhalua, liian varhaista ja liian kiihkeää hänen iälleen ja asemalleen. Luovuttuaan murhemielin aikomuksestaan tehdä hänestä pappi, ei hän enää toivonut voivansa kiinnittää häntä mihinkään muuhunkaan arvonsa ja omaisuutensa mukaiseen toimialaan. Hän ei tulisi koskaan olemaan muuta kuin tunnesielu, houkkio, taiteilija… Ja silloin monseigneur, peljäten hänen joutuvan järjettömiin lemmenseikkailuihin, kutsutti hänet luokseen, toimittaakseen hänet viipymättä naimisiin.
— Entä sitten? kysyi Angélique, joka ei vielä ymmärtänyt.
— Avioliittoa oli suunniteltu jo ennen hänen saapumistaan, ja nyt näyttää kaikki olevan järjestyksessä, sillä pastori Cornille sanoi nimenomaan, että syksyllä hänen pitäisi viettää häitään neiti Claire de Voincourtin kanssa… Tiedäthän Voincourtien palatsin tuolla piispankartanon vieressä. He ovat hyvin läheisissä tuttavuussuhteissa monseigneurin kanssa. Se on kaikissa suhteissa paras liitto, mitä saattaa toivoa, niin säätyyn kuin varallisuuteenkin katsoen. Pastori Cornille antoi sille täyden hyväksymisensä.
Angélique ei enää kuunnellut näitä sovinnaisuussyitä. Hänen silmäinsä eteen oli yhtäkkiä ilmestynyt neiti Clairen kuva. Hän näki hänen kulkevan ohi sellaisena kuin hän joskus oli nähnyt hänen kävelevän puistossaan talvella ja sellaisena kuin hän oli tavannut hänet suurina juhlina tuomiokirkossa: hän oli hänen ikäisensä, kookas, tummaverinen kaunotar, jonka kauneus oli ulkonaisesti huomiotaherättävämpää kuin hänen ja ryhti kuninkaallisen arvokas. Häntä sanottiin hyvin lempeäluontoiseksi, vaikka hän näyttikin kylmältä.
— Tuo hieno, ylhäinen neiti, niin kaunis, niin rikas… Hänen kanssaan hän menee naimisiin…
Hän kuiski näitä sanoja kuin unessa. Sitten hän tunsi sydäntään vihlaisevan ja huusi:
— Hän valehtelee siis! Hän ei ole sanonut sitä minulle.
Hänen mieleensä muistui Félicienin lyhyt epäröiminen ja hänen kasvojensa äkillinen punastuminen, kun hän oli puhunut heidän naimisiinmenostaan. Isku oli niin ankara, että hänen päänsä vaipui kuolonkalpeana äidin olkaa vasten.
— Lapsi kultaseni, rakas lapsi kultaseni… Se on kovin julmaa, minä tiedän sen. Mutta jos odottaisit, niin tulisi vielä julmempaa. Tempaise vain heti veitsi pois haavasta… Aina kun tuskasi herää, muistuta itsellesi, ettei monseigneur, ankara Jean XII, jonka järkähtämätöntä ylpeyttä ihmiset vieläkin muistelevat, milloinkaan anna poikaansa, sukunsa viimeistä jäsentä, mitättömälle koruompelijalle, joka on korjattu porttiholvin alta ja kasvatettu meidän laisten köyhäin ihmisten luona.
Voipuneena Angélique kuuli äitinsä puheen, eikä hän enää vastustanut. Mitä se oli, jonka hän oli tuntenut hipaisevan kasvojaan? Kaukaa kattojen ylitse tuli kylmä hengähdys, hyydyttäen hänen verensä. Oliko se tuo maailman kurjuus, tuo surullinen todellisuus, josta hänelle puhuttiin niinkuin pahankurisille lapsille puhutaan sudesta? Hänelle jäi siitä tuska, vaikka se oli vain sipaissut häntä. Kuitenkin hän jo puolusti Félicieniä; hän ei ollut valehdellut, hän oli vain ollut vaiti. Jos hänen isänsä tahtoisi naittaa hänet tuolle nuorelle neidille, niin hän varmaan kieltäytyisi. Mutta hän ei uskaltanut vielä antautua taisteluun; ja kun hän ei ollut mitään sanonut, niin merkitsi se ehkä sitä, että hän oli juuri silloin tehnyt päätöksensä. Vaikkakin tämä ensimmäinen sortuminen, elämän tylyn sormen kosketus jätti kalpeuden hänen kasvoilleen, säilyi hänen mielessään kuitenkin luottamus, hän uskoi yhä vieläkin unelmaansa. Se tulisi kyllä toteutumaan, hänen ylpeytensä vain oli kukistettu, hänen oli nöyränä tyydyttävä armoon.
— Äiti, on totta, että minä olen tehnyt syntiä. Minä en tee sitä enää… Minä lupaan, etten uhmaa mitään ja että tyydyn olemaan siinä missä taivas tahtoo minun olevan.
Näistä sanoista puhui armo. Ympäristö, missä hän oli kasvanut, ja se kasvatus, minkä hän oli siinä saanut, oli päässyt voitolle. Minkätähden hän olisi epäillyt huomispäivästä, kun tähän asti kaikki hänen ympärillään oli osottanut hänelle niin suurta jaloutta ja hellyyttä? Hän tahtoi olla yhtä viisas kuin Katariina, yhtä nöyrä kuin Elisabet, yhtä siveä kuin Agnes, ja pyhimykset tukisivat häntä ja antaisivat hänelle voimia, hän oli varma, että ne yksin auttaisivat hänet voittoon. Eikö hänen vanha ystävänsä tuomiokirkko, Mariantarha ja Chevrotte, Hubertien pieni, vilpoisa talo, ja Hubertit itsekin, kaikki jotka häntä rakastivat, eivätkö ne puolustaisi häntä, jotta hänen itsensä ei tarvinnut mitään toimia, vaan pysyä ainoastaan kuuliaisena ja puhtaana?
— Siis sinä lupaat, ettet tee koskaan mitään vastoin meidän tahtoamme ja varsinkaan vastoin monseigneurin tahtoa?
— Lupaan, äiti.
— Lupaatko, ettet koskaan enää kohtaa tuota nuorta miestä etkä enää ajattele mieletöntä aikomustasi mennä naimisiin hänen kanssaan?
Tällöin Angéliquen lujuus alkoi horjua. Viimeinen uhmahenki pyrki vielä nostamaan häntä vastarintaan, vedoten hänen rakkauteensa. Mutta sitten hän taivutti päänsä lopullisesti nöyrtyneenä.
— Lupaan, etten tee mitään saadakseni häntä nähdä ja päästäkseni naimisiin hänen kanssaan.
Liikutetuin mielin Hubertine pusersi häntä rintaansa vasten, kiitollisena hänen kuuliaisuudestaan. Oi, kuinka oli surkeata, kun hyvää tarkottaessaan täytyi tuottaa tuskaa niille, joita rakasti! Hän oli murtunut, hän nousi seisomaan, aamun valkeus hämmästytti häntä. Lintujen sirkutus oli yltynyt, vaikkei ainoatakaan näkynyt vielä lenteleväksi. Ylhäällä taivaalla pilviharso haihtui kuin usva sinertävän kuulakkaaseen ilmaan.
Angéliquen katse oli koneellisesti jäänyt tuijottamaan orjanruusupensaaseen, ja hän huomasi vihdoin sen pienet lehdet ja heiveröiset kukat. Hän naurahti surumielisesti.
— Te olitte oikeassa, äiti, eipä näytä juuri siltä että siitä puhkeaisi ruusuja.
X.
Aamulla kello seitsemän aikaan Angélique oli työssä niinkuin tavallisesti. Ja päivät seurasivat toisiaan, ja joka aamu hän istuutui hyvin rauhallisena edellisenä iltana jättämänsä messupaidan ääreen. Tuntui kuin ei olisi tapahtunut mitään muutosta, hän piti täsmälleen sanansa, sulkeutui sisälle, koettamatta tavata Félicieniä. Eikä tämä näyttänyt edes synkentävän hänen mieltään, hänen kasvonsa näyttivät yhtä iloisen nuorekkailta kuin ennenkin, ja hän hymyili Hubertinelle huomatessaan tämän katselevan häntä kummastellen. Mutta vaikka hän noudattikin vaiteliaisuutta näin lujatahtoisesti, ajatteli hän kuitenkin yksinomaan Félicieniä aamusta iltaan. Hänen toivonsa oli kukistumaton, hän oli varma että kaikki toteutuisi esteistä huolimatta. Ja tämä varmuus se antoi hänelle tuon ylvään ja suoran rohkeuden ilmeen.
Hubert torui häntä toisinaan.
— Sinä työskentelet liiaksi, sinä näytät hieman kalpealta… Mahdatko edes nukkua hyvin?
— Oi, isä, minä nukun kuin tukki! En ole milloinkaan voinut paremmin.
Mutta Hubertinekin tuli levottomaksi vuorostaan ja alkoi esittää jotakin virkistävää vaihtelua.
— Jos haluat, niin lukitsemme ovet ja teemme kaikki kolme matkan
Pariisiin.
— Niinkö todellakin! Mutta entäs tilaukset, äiti?… Uskokaa minua, silloin minä vasta olenkin oikein terve, kun saan tehdä kovasti työtä!
Itse asiassa Angélique vain odotti ihmettä, jotain näkymättömän maailman ilmausta, joka antaisi hänet Félicienille. Puhumattakaan siitä, että hän oli luvannut olla mitään yrittämättä, niin mitä olisi hyödyttänytkään toimia, kun näkymätön maailma lakkaamatta toimi hänen puolestaan? Ja samalla kun hän pysyi vapaaehtoisessa toimettomuudessaan ja tekeytyi välinpitämättömän näköiseksi, olivat hänen korvansa aina kuulostamassa joka puolella värähteleviä ääniä, tuon ympäristön pieniä, tuttuja ääniä, jossa hän eli ja joka tulisi häntä auttamaan. Jotain tulisi pakostakin tapahtumaan. Istuessaan avonaisen ikkunan ääressä ompelukehyksensä yli kumartuneena hän ei jättänyt tarkkaamatta ainoatakaan puitten lehvien kahahdusta tai Chevrotten kuiskausta. Tuomiokirkon pienimmätkin henkäykset saapuivat hänen tarkkaavaiseen huomioonsa: hän kuuli kirkonvartian tohvelien sipsutuksenkin, kun tämä kulki sammuttamassa kynttilöitä. Hän tunsi jälleen sivuillaan salaperäisten siipien havinaa, hän tiesi näkymättömien voimien olevan läsnä. Ja hän saattoi toisinaan yhtäkkiä käännähtää, luullen että jokin haamu oli kuiskannut hänen korvaansa voittoon vievän neuvon. Mutta päivät vierivät, eikä mitään tullut vielä.
Iltasin Angélique ensimmältä varoi menemästä parvekkeelle, jotta ei joutuisi rikkomaan valaansa, jos Félicien sattuisi olemaan Mariantarhassa. Hän odotti huoneessaan. Mutta viimein, kun lehdetkin tuntuivat nukkuvan liikkumattomina, hän rohkaistui ja alkoi jälleen tähystellä pimeyteen. Mistähän ihme mahtoi ilmestyä? Piispankartanon puutarhasta varmaankin kohoaisi tulinen käsi, viitaten häntä tulemaan. Tai tuomiokirkossa ehkä urut alkaisivat pauhata, kutsuen häntä alttarille. Mikään ei olisi häntä hämmästyttänyt, ei vaikka Legendan kyyhkyset olisivat saapuneet tuoden siunauslauseita nokassaan, tai vaikka pyhimykset olisivat seinien läpi tulleet hänelle ilmottamaan, että monseigneur halusi tutustua häneen. Yksi seikka häntä vain hämmästytti yhä enemmän joka ilta, nimittäin se, että ihme oli niin hidas tapahtumaan. Yöt seurasivat toisiaan niinkuin päivätkin, eikä mitään, ei mitään vielä ilmestynyt.
Kun toinen viikko oli kulunut, kummastutti Angéliquea vielä enemmän se, ettei hän ollut kertaakaan nähnyt Félicieniä. Hänhän oli kyllä sitoutunut olemaan yrittämättä mitään häntä lähestyäkseen; mutta, vaikka hän ei siitä mitään sanonut, hän luotti siihen että Félicien tekisi kaikkensa lähestyäkseen häntä. Ja Mariantarha pysyi tyhjänä, hän ei ollut edes kertaakaan kulkenut sen ruohikon poikki. Koko kahden viikon aikana hän ei kertaakaan ollut öisin nähnyt hänen varjoaan. Tämä ei kuitenkaan horjuttanut hänen uskoaan. Jollei Félicien tullut, niin se johtui siitä, että hän valmisti heidän onneaan. Mutta hänen hämmästyksensä kasvoi sentään yhä enemmän, ja siihen alkoi sekottua hiukan levottomuuttakin.
Eräänä iltana olivat koruompelijat syöneet ateriansa alakuloisuuden vallitessa, ja kun Hubert oli mennyt ulos, sanoen syyksi jonkun kiireellisen asian, jäivät Hubertine ja Angélique kahden keittiöön. Hubertine katsoi Angéliquea pitkään silmät kosteina, liikutettuna hänen kauniista urheudestaan. He eivät olleet kahteen viikkoon vaihtaneet sanaakaan siitä, mitä heidän sydämensä olivat täynnä, ja häntä liikutti tuo lujuus ja vilpittömyys lupauksensa pitämisessä. Äkillisessä hellyyden puuskassa hän avasi sylinsä, ja Angélique heittäytyi hänen rintaansa vasten ja molemmat syleilivät toisiaan äänettöminä.
Kun Hubertine vihdoin saattoi puhua, sanoi hän:
— Ah, lapsi parkani, olen odottanut että jäisimme kahden kesken, sinun tulee saada tietää… Kaikki on lopussa, aivan lopussa.
Angélique oli suoristautunut, hän huusi säikähtyneenä:
— Félicien on kuollut!
— Ei, ei.
— Jollei hän tule, niin hän on kuollut!
Ja Hubertinen täytyi selittää hänelle, että Ihmeen kulkueen jälkeisenä päivänä hän oli tavannut Félicieniä ja vaatinut häntä samoin lupaamaan, että hän pysyisi tulematta, jollei hänellä olisi siihen monseigneurin nimenomaista lupaa. Se oli itse asiassa lopullinen hylkäys, sillä Hubertine tiesi avioliiton kerrassaan mahdottomaksi. Hän oli saattanut Félicienin aivan järkytetyksi, näyttämällä hänelle, kuinka pahoin hän oli tehnyt pannessaan vaaraan luottavaisen tyttö raukan maineen, kun ei kuitenkaan voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja Félicien oli myös huudahtanut, että hän tahtoisi kuolla surusta, jonka aiheuttaisi ero rakastetusta, mieluummin kuin menettelisi uskottomasti. Hän aikoi tunnustaa isälleen jo samana iltana.
— Kas niin, jatkoi Hubertine, — sinulla on niin paljon rohkeutta että minä puhun sinulle peittelemättä… Ah, jospa tietäisit, kultaseni, kuinka säälin sinua ja kuinka ihailen sinua, nähdessäni kuinka uljaasti ja urheasti sinä saatat olla vaiti ja näyttää iloiselta, vaikka sydämesi on pakahtumaisillaan… Mutta sinä tarvitset rohkeutta vielä paljon, paljon… Tänään iltapäivällä puhuttelin pastori Cornillea. Kaikki on lopussa, monseigneur ei suostu.
Hän odotti rajua kyynelpuuskaa ja hämmästyi senvuoksi nähdessään Angéliquen istuutuvan jälleen kalpeana, mutta levollisin ilmein. Vanha tammipöytä oli korjattu aterian jälkeen, lamppu valaisi entistä yhteistupaa, eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kattilan heikko sirinä.
— Ei mikään ole lopussa, äiti… Kertokaa minulle kaikki, minulla on oikeus tulla tietämään, eikö olekin? Sehän koskee minua.
Ja hän kuunteli tarkkaavasti Hubertinen kertoessa niin paljon kuin hän luuli voivansa hänelle ilmaista siitä mitä hän oli kuullut pastorilta, sillä hän tahtoi vieläkin salata elämää tuolta viattomalta lapselta ja jätti senvuoksi mainitsematta useita yksityiskohtia.
Aina siitä saakka kun monseigneur oli kutsunut poikansa luokseen, oli hänen elämänsä ollut rauhatonta. Poistettuaan hänet näkyvistään heti vaimonsa kuoleman jälkeen ja kieltäydyttyään kahdenkymmenen vuoden aikana häneen tutustumasta, hän näki nyt hänet nuoruutensa voimassa ja kukoistuksessa, suremansa vainajan elävänä muotokuvana, saman ikäisenä kuin hän oli ollut ja yhtä vaaleaverisen kauniina kuin hän. Tuo pitkä karkotusaika, tuo vihamielisyys tätä lasta kohtaan, joka oli maksanut äidilleen hengen, oli ollut samalla viisas varokeino. Hän tunsi sen tällä hetkellä, hän katui peruutustaan. Ei ikä, ei kaksikymmentä rukouksissa vietettyä vuotta, ei Jumalalle antautuminen olleet kuolettaneet vanhaa ihmistä. Heti kun hän näki tuon pojan, joka oli hänen vertansa ja hänen jumaloimansa naisen verta, astuvan eteensä hymyilevine sinisilmineen, alkoi hänen sydämensä lyödä haljetakseen, luullen että kuollut oli jälleen herännyt elämään. Hän löi nyrkillään rintaansa, hän nyyhkytti voimattomassa katumuksessa, huutaen että pitäisi kieltää pappissäätyyn pääsy niiltä, jotka ovat tunteneet naisen, jotka ovat veren siteillä naiseen yhdistetyt.
Kunnon pastori Cornille oli kertonut tätä Hubertinelle hillityin äänin ja vapisevin käsin. Oli liikkeellä salaperäisiä huhuja. Kerrottiin, että monseigneur heti hämärän tullen sulkeutui huoneeseensa ja kamppaili kyynelöiden ja valittaen yöt läpeensä niin kiihkeästi, että sen ääni kuului ulkopuolellekin, vaikka paksut seinäverhot olivat sitä tukahduttamassa, saattaen kauhun valtaan koko piispankartanon. Hän oli luullut unohtaneensa ja kukistaneensa intohimonsa. Mutta se syntyi uudelleen rajumyrskyn voimalla, herättäen esiin hänen entisen hurjan, pelottavan, tarunomaisilta sotasankareilta ja seikkailijapäälliköiltä perityn luonteensa. Joka ilta hän oli polvillaan, iho jouhipaidan raatelemana, ja koetti karkottaa rakastamansa naisen haamua, manaten ruumisarkusta silmäinsä eteen sen maatuneen tomun, joksi hänen oli täytynyt muuttua. Mutta hän nousikin elävänä, hurmaavan suloisena kuin kukkanen, sellaisena kuin hän oli ollut nuoruudessaan, kun hän oli rakastanut häntä jo elähtäneen miehen mielettömällä rakkaudella. Kidutus alkoi uudelleen, yhtä verisenä kuin hänen vaimonsa kuolinpäivän jälkeen. Hän suri häntä, hän halasi häntä, kapinoiden yhä vielä Jumalaa vastaan, joka oli riistänyt hänet häneltä. Vasta aamunkoitteessa hän rauhottui, nääntyneenä, halveksien itseään ja kyllästyneenä maailmaan. Oi, jospa hän olisi voinut murskata intohimonsa, tuon kauhean kiusaajan, saadakseen jälleen vaipua jumalallisen rakkauden kaikkityynnyttävään rauhaan!
Tullessaan ulos huoneestaan monseigneurillä oli tavallinen ankara muotonsa, hänen kasvonsa olivat tyvenet ja ylpeät, ainoastaan hiukan kalvakkaat. Sinä aamuna, jolloin Félicien oli tehnyt hänelle tunnustuksensa, hän oli kuunnellut häntä sanaakaan puhumatta, hilliten itsensä niin valtavalla tahdonponnistuksella, ettei hänessä ollut ilmennyt värettäkään. Hän katseli häntä, ja hänen nuoruutensa, kauneutensa ja tulisuutensa liikutti häntä, hän tunsi itsensä tuossa rakkauden mielettömyydessä. Eikä hän tuntenut vihamielisyyttä, hänen tahtonsa oli täysin vapaa, hän tunsi vain että hänen ankara velvollisuutensa oli pelastaa hänet siltä tuskalta, joka hänelle itselleen oli tuottanut niin paljon kärsimystä. Hän tahtoi kuolettaa poikansa intohimon, niinkuin hän tahtoi kuolettaa omansa. Ja tuon seikkailun romanttisuus täydensi hänen levottomuutensa. Mitä! Köyhä, halpasukuinen tyttö, pieni koruompelijatar, jonka hän on nähnyt kuutamossa, kirkastuneena siksi legendan hennoksi neitsyeksi, jota hän oli jumaloinut unelmissaan! Ja hän oli vastannut ainoastaan kaksi sanaa: Ei koskaan! Félicien oli heittäytynyt hänen jalkoihinsa, pyytänyt ja rukoillut, puolustanut itseään ja Angéliquea. Siihen saakka hän oli lähestynyt häntä vain arkana ja vavisten, hän rukoili ettei hän estäisi hänen onneaan, uskaltamatta vielä edes nostaa katsettaan hänen pyhään persoonaansa. Nöyrin äänin hän tarjoutui häviämään, viemään vaimonsa niin kauas ettei heitä enää koskaan nähtäisi, luovuttamaan kirkolle koko suuren omaisuutensa. Hän ei tahtonut muuta kuin olla rakastettu ja rakastaa, vaikka aivan tuntemattomana. Silloin oli monseigneurin läpi käynyt väristys. Hän oli antanut sanansa Voincourteille, ei koskaan hän sitä peruuttaisi. Ja Félicien, menehtyneenä, tuntien raivon kuohahtavan sydämessään, oli poistunut, peljäten että se veren kuohu, joka kuumensi hänen poskiaan, saattaisi hänet häpäisemään pyhyyttä kapinoivalla uhmalla.
— Lapseni, lopetti Hubertine, — näet nyt, ettei sinun pidä enää ajatella tuota nuorta miestä, sillä et suinkaan aio tehdä monseigneurin tahtoa vastaan… Minä aavistin tämän kaiken ennakolta. Mutta minusta on mieluisampaa, että tosiasiat saavat puhua puolestaan ja että este ei tule minun puoleltani.
Angélique oli yhä kuunnellut rauhallisen näköisenä, ristissä olevat kädet helmaan valahtaneina. Hänen silmäluomensa tuskin rävähtivät aika-ajoin, liikkumattoman katseensa edessä hän näki koko kohtauksen, kun Félicien oli polvillaan monseigneurin jaloissa puhuen hänestä ylitsevuotavassa rakkaudessaan. Hän ei vastannut heti, hän istui yhä mietteissään keskellä keittiön elotonta hiljaisuutta, jota kattilan sirinäkin oli herennyt häiritsemästä. Hänen silmäluomensa painuivat alas, hän katseli käsiään, jotka lampun valossa olivat valkoiset kuin norsunluu. Sitten hänen huulilleen nousi jälleen voittamattoman luottavainen hymy, ja hän sanoi yksinkertaisesti:
— Jos monseigneur on kieltäytynyt, niin se johtuu siitä, että hän odottaa kunnes hän tulee minut tuntemaan.
Sinä yönä Angélique ei juuri nukkunut. Hän ei saanut mielestään ajatusta, että monseigneur taipuisi, kun vain saisi hänet nähdä. Eikä siinä ajatuksessa ollut mitään naisellista turhamaisuutta, vaan hän tunsi rakkauden kaikkivoipaisuuden, hän rakasti Félicieniä niin kovasti, että se varmaan näkyisi hänestä ja että isä ei voisi kauemmin pysyä päätöksessään, joka tekisi heidät onnettomiksi. Yhä uudelleen ja uudelleen hän kääntyi suuressa vuoteessaan ja kertasi tätä mielessään. Monseigneur kulki hänen suljettujen silmäinsä editse. Ehkä tuo odotettu ihme tulisikin tapahtumaan juuri hänessä ja hänen kauttansa. Ulkona uinui lämmin yö, hän terotti kuuloaan erottaakseen ääniä, koettaen saada selville mitä hänelle neuvoivat puut, puro, tuomiokirkko ja hänen oma huoneensa, jossa ystävälliset haamut häntä ympäröivät. Mutta kaikki oli sekavaa huminaa, hän ei erottanut yhtään selvää sanaa. Hän tuli malttamattomaksi, varmuus viipyi liian kauan. Ja nukahtaessaan hän huomasi sanovansa itsekseen:
— Huomenna minä puhun monseigneurille.
Aamulla hänen herätessään tämä toimenpide tuntui hänestä aivan yksinkertaiselta ja välttämättömältä. Häntä kannusti vilpitön ja uljas rakkaus, jonka uljuus oli puhdasta ja ylvästä.
Hän tiesi, että piispan oli tapana joka lauantaina viiden aikaan iltapäivällä tulla Hautecoeurin kappeliin missä hän rukoili yksin, seuranaan ainoastaan sukunsa menneisyys ja oma entisyytensä, etsien yksinäisyyttä, jota kohtaan koko hänen papistonsa tunsi mitä syvintä kunnioitusta. Ja nyt oli juuri lauantai. Angélique oli nopeasti tehnyt päätöksensä. Piispankartanossa häntä ei ehkä olisi otettu vastaan; lisäksi siellä oli aina ihmisiä, ja ne olisivat saattaneet hänet hämmentymään; sitävastoin olisi niin mukavaa odottaa kappelissa ja esittää itsensä monseigneurille heti kun tämä astuisi sisään. Tänäkin päivänä hän käytteli neulaa uutterana ja vakavana kuten tavallisesti. Hän ei tuntenut lainkaan levottomuutta, hän oli aivan tyyni tehtyään päätöksensä, sillä hän oli varma tekonsa hyväksyttävyydestä. Kello neljän aikaan hän sitten lähti ulos, sanoen aikovansa käydä katsomassa Gabet-muoria. Hän oli puettuna kuten tavallisesti armeliaisuuskäynneillään, päässään yksinkertainen puutarhahattunsa, jonka nauhat hän oli sitaissut umpimähkään, katsomatta peiliin. Hän oli kääntynyt vasemmalle ja työnsi auki pyhän Agneksen portin täytereunuksella varustettua ovipuoliskoa, joka humahtaen sulkeutui hänen jälkeensä.
Kirkko oli tyhjä, ainoastaan eräässä pyhän Joosefin kappelin rippituolissa oli joku nainen polvillaan, niin ettei hänestä ollut näkyvissä muuta kuin musta hame. Ja Angélique, joka siihen saakka oli ollut aivan tyyni, alkoi vavista astuessaan tähän autioon, kylmään pyhättöön, missä hänen kevyet askeleensa tuntuivat hänestä kaikuvan kamalan kovasti. Minkätähden hänen sydäntään näin kouristi? Hän oli luullut olevansa niin vahva, hän oli ollut koko päivän niin tyyni, ajatellessaan että hän teki aivan oikein tahtoessaan olla onnellinen! Ja nyt hän ei ollut enää varma, nyt hän kalpeni niinkuin rikollinen! Hän hiipi Hautecoeurin kappeliin, missä hänen täytyi nojautua ristikkoon.
Tämä kappeli oli vanhan romaanilaisen kuorinympärystän syvimmällä olevia ja synkimpiä. Se oli kuin kallioon hakattu hautakammio, soukka ja alaston, yksinkertaiset risteykset matalaholvisessa katossaan, ja se sai valoa ainoastaan ikkunasta, pyhän Yrjön legendasta, jossa punaiset ja siniset ruudut olivat vallitsevina, luoden kammioon sinipunervan hämäryyden. Valkoisesta ja mustasta marmorista tehty sileä alttari ristiinnaulitunkuvineen ja kaksine kynttiläjalkaparineen muistutti hautapatsasta. Ja seinien muut osat olivat ylhäältä alas asti peitetyt hautakivillä, joista, vaikka ajan hammas oli jo niitä kuluttanut, saattoi vielä lukea syvään uurretun tekstin.
Angélique odotti jännittyneenä, liikkumattomana. Kirkonvartia kulki ohi, mutta ei huomannut häntä, kun hän seisoi kappelin sisäpuolella ristikkoa vastaan painautuneena. Hän näki yhä ripitettävän naisen hameen pistävän esiin rippituolista. Hänen silmänsä tottuivat kappelin puolihämärään ja kiinnittyivät koneellisesti muistokivien kirjotuksiin, joitten kirjaimia hän alkoi tavailla. Hän luki nimiä, jotka hämmästyttivät häntä ja muistuttivat hänen mieleensä Hautecoeurin linnan tarinat: Jean V suuri, Raoul III, Hervé VII. Hän tapasi kaksi muutakin nimeä, Lauretten ja Balbinen, jotka liikuttivat hänen levotonta mieltään kyyneliin asti. Ne olivat onnellisia vainajia; Laurette oli pudonnut kuunsäteeltä ollessaan menossa kihlattunsa luokse, Balbine oli kuollut ilosta nähdessään miehensä, jonka hän oli luullut saaneen surmansa sodassa, ja molemmat he tulivat vielä öisin linnaan, kietoen sen äärettömien valkovaippojensa liehuviin laskoksiin. Olihan hänkin raunioilla käydessään nähnyt heidän liitelevän tornien yllä illan hämärässä. Oi, kuinka mielellään hän olisi kuollut kuten hekin, seitsemäntoistavuotiaana, toteutuneen unelmansa onnessa!
Äkkiä häntä säpsähdytti kirkon holvistossa kumajava kaikuva ääni. Pappi poistui pyhän Joosefin kappelin rippituolista, sulkien sen oven. Angélique hämmästyi, kun ei enää nähnytkään ripitettävää, joka oli jo hävinnyt. Ja kun sitten pappi vuorostaan oli kadonnut sakariston puolelle, tunsi hän olevansa ypö yksin koko avarassa, autiossa kirkossa. Kuullessaan vanhan, ruostuneilla saranoillaan narisevan rippituolin synnyttämän ukkosentapaisen äänen, oli hän luullut monseigneurin olevan tulossa. Hän oli odottanut häntä kohta puoli tuntia, mutta hänellä ei ollut siitä mitään tietoa, hän oli niin järkytetty ettei hän tajunnut ajan kulumista.
Mutta hänen silmänsä pysähtyivät uuteen nimeen, Félicien III:een. Hän se oli matkannut pyhään maahan vahakynttilä kädessään, täyttääkseen Filip Kauniin tekemän lupauksen. Ja Angéliquen sydän tykytti, hänen eteensä ilmestyi Félicien VII:n nuori pää, sen nuoren vaaleakiharaisen ylimyksen, joka oli kaikkien näitten jälkeläinen, jota hän jumaloi ja joka jumaloi häntä. Hänen mielessään myllersivät ylpeys ja pelko. Oliko mahdollista, että hän oli täällä tällä hetkellä sitä varten että ihme tapahtuisi? Hänen edessään oli uudempi marmorilaatta, joka oli edelliseltä vuosisadalta ja josta hän vaivattomasti saattoi lukea mustilla kirjaimilla kaiverretut sanat: Norbert Louis Ogier, Hautecoeurin markiisi, Miranden ja Rouvres'in ruhtinas, Ferrières'in, Montégu'n, Saint-Marc'in ja Villemareuil'n kreivi, Combevillen parooni, Morainvilliers'in seigneur, neljän kuninkaallisen ritarikunnan jäsen, hänen armeijainsa ylipäällikkö, Normandian kuvernööri, kuninkaallinen ylijahtimestari. Nämä olivat Félicienin isoisän arvonimet, ja hän, Angélique, oli tullut yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan, neulankäytössä kuihtunein sormin, mennäkseen naimisiin vainajan pojanpojan kanssa.
Kuului vaimeata ääntä, tuskin huomattavaa kevyttä kahinaa lattiakiviä vastaan. Hän kääntyi ympäri ja näki monseigneurin, ja hän jäi seisomaan hämmästyneenä, kun hän lähestyikin niin hiljaa, ilman pelottavaa ukkosenjyrinää, kuten hän oli kuvitellut. Hän oli astunut kappeliin kookkaana, ylhäisenä; hänellä oli samat kalpeat kasvot, sama voimakas nenä, samat kauniit, nuorekkaan-säihkyvät silmät kuin Angéliquen ensi kertaa hänet nähdessä. Aluksi hän ei huomannut Angéliquea, tämän ollessa painautuneena mustaa ristikkoa vastaan. Mutta kun hän sitten kumartui alttaria kohti, löysi hän hänet edestään, jalkojensa juuresta.
Kunnioitus ja pelko olivat tehneet Angéliquen voimattomaksi, hänen jalkansa olivat rauenneet ja hän oli vaipunut polvilleen. Monseigneur oli hänen mielestään kuin pelottava Isä Jumala, jonka käsissä oli ehdottomasti koko hänen kohtalonsa. Mutta hänellä oli urhea sydän, hän puhkesi heti puhumaan.
— Oi, monseigneur, minä olen tullut…
Monseigneur oli suoristaunut. Hän tunsi hänet: se oli sama tyttö, jonka hän oli huomannut ikkunassa Ihmeen kulkueen päivänä ja joka sitten kirkossa oli seisonut tuolilla, tuo pieni koruompelijatar, johon hänen poikansa oli hullaantunut. Hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt elettäkään. Hän odotti ylhäisenä, jäykkänä.
— Oi, monseigneur, minä olen tullut, jotta voisitte minut nähdä… Te olette hyljännyt minut, mutta te ette tuntenut minua. Ja nyt minä olen tässä, katsokaa minua, ennenkuin sysäätte minut uudestaan pois… Minä olen vain nuori tyttö, joka rakastan ja joka olen rakastettu, enkä mitään muuta, en mitään tuon rakkauden ulkopuolella, en mitään muuta kuin köyhä lapsi, joka on korjattu tämän kirkon portin alta… Minä olen tässä teidän jaloissanne, te näette kuinka pieni, heikko ja nöyrä minä olen. Teidän on helppo karkottaa minut, jos olen teille haitaksi. Teidän tarvitsee vain kohottaa sormenne musertaaksenne minut… Mutta minä olen itkenyt niin paljon! Täytyy tietää mitä toinen kärsii. Silloin tuntee sääliä… Minä olen tahtonut vuorostani puolustaa asiaani, monseigneur. Minä olen sangen tietämätön, tiedän ainoastaan sen, että rakastan ja olen rakastettu… Eikö siinä ole kylliksi? Rakastaa, rakastaa ja tunnustaa se!
Ja hän puhui edelleen katkonaisin, huokaavin lausein, hän tunnusti hänelle kaiken, viattomuuden ja ylitsekuohuvan rakkauden innostuksessa. Rakkaus pyysi siinä oikeutta. Hän uskalsi tehdä niin, siksi että hän oli puhdas. Vähitellen hän oli kohottanut päätään.
— Me rakastamme toisiamme, monseigneur. Hän on varmaan selittänyt teille, kuinka se on voinut tapahtua. Minä olen sitä usein kysynyt itseltäni, osaamatta siihen vastata… Me rakastamme toisiamme, ja jos se on rikos, niin antakaa se anteeksi, sillä se on tullut kaukaa, puista ja kivistäkin, jotka meitä ympäröivät. Sitten kun tiesin rakastavani häntä, oli jo liian myöhäistä olla enää rakastamatta… Nyt ei liene enää mahdollista tahtoakaan sellaista… Te voitte vartioida häntä kotonanne tai naittaa hänet toiselle, mutta te ette voi saada häntä lakkaamaan rakastamasta minua. Hän kuolee, jollei hän saa minua, kuten minäkin kuolen ilman häntä. Silloinkin kun hän ei ole minun luonani, tunnen, että hän kuitenkin on vierelläni, ettemme enää voi toisistamme erota, että kumpikin vie toisensa sydämen mukanaan. Minun ei tarvitse kuin sulkea silmäni, niin näen hänet, hän on minussa… Ja tekö repäisisitte meidät irti tästä yhteydestä? Monseigneur, se on jumalallista, älkää estäkö meitä rakastamasta toisiamme.
Monseigneur katseli häntä. Hän oli niin kukkea, niin luonnollinen yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan, kuin tuore, tuoksuva kukkakimppu. Ja monseigneur kuunteli, kun hän lausui rakkautensa korkeata veisua lumosointuisella, vähä vähältä varmenevalla äänellä. Puutarhahattu valahti hänen harteilleen, valohohteinen tukka ympäröi hänen kasvojaan hienona, kultaisena kehänä. Ja hän oli monseigneurin silmissä kuin yksi noita vanhanaikaisten messukirjojen legendaneitsyitä, hänen intohimossaan oli jotakin hauraan vienoa, alkuperäistä, ylimaallista, puhdasta.
— Olkaa hyvä, monseigneur… Teillä on valta, sallikaa meidän tulla onnellisiksi.
Angélique rukoili häntä, hän taivutti jälleen päänsä alas nähdessään hänet niin kylmänä, yhä yhtä äänettömänä ja ilmeettömänä. Ah, tuota avutonta, hänen jalkojensa juuressa polvistuvaa lasta, tuota nuoruuden tuoksua, joka henki hänen taivutetusta niskastaan! Hän näki siinä samat vaaleat hiukset, joita hän oli suudellut sellaisessa hurmiossa ennen muinoin. Se, jonka muisto kidutti häntä vielä kahdenkymmenen katumusvuoden jälkeen, oli ollut yhtä tuoksuva nuoruuttaan, hänellä oli ollut sama ylpeä ja suloinen liljakaula. Hän oli nyt syntynyt uudestaan, hän se nyyhkytti hänen edessään, rukoillen häntä osottamaan lempeyttä intohimoa kohtaan.
Kyyneleet olivat alkaneet virrata Angéliquen silmistä, mutta hän jatkoi kuitenkin, hän tahtoi saada sanotuksi kaikki.
— Ja monseigneur, minä en rakasta ainoastaan häntä itseään, vaan minä rakastan vielä hänen ylhäistä nimeään, hänen ruhtinaallisen rikkautensa loistoa… Niin, minä tiedän kyllä, että kun en itse mitään ole enkä mitään omista, niin näyttää siltä kuin tahtoisin häntä hänen rikkautensa vuoksi. Ja se on tottakin, minä tahdon häntä myös hänen rikkautensa vuoksi… Minä sanon sen teille, koska teidän on tultava tuntemaan minut… Ah, minä tahtoisin tulla rikkaaksi hänen kauttansa ja hänen kanssansa, elää ylellisyyden ihanuudessa ja loistossa, olla hänelle kiitollisuuden velassa kaikista riemuistani, minä tahtoisin että meidän rakkautemme olisi vapaa ja ettemme jättäisi ympärillemme enää kyyneliä emmekä kurjuutta!… Siitä asti kun hän on minua rakastanut, näen minä itseni kultakirjovaatteissa kuten entisajan ihmiset; kaulassani ja käsissäni välkkyy jalokiviä ja helmiä; minulla on hevosia ja vaunuja ja suuria puistoja, joissa minä käyn kävelemässä hovipoikien seuraamana… En voi koskaan ajatella häntä alkamatta uudelleen tätä unelmaa; ja minä sanon itselleni, että sen täytyy tulla todeksi, hän on täyttänyt minun toivoni tulla kuningattareksi. Monseigneur, onko paha rakastaa häntä enemmän sen tähden että hän toteuttaa kaikki lapsuustoiveeni satujen ihmeellisestä kultasateesta?
Monseigneur näki hänet jälleen pystypäisenä, ylpeänä, yksinkertaisuudessaan lumoavan ylhäisenä kuin prinsessa. Hän oli kuin olikin se toinen, hänessä oli sama kukkasen sulo, hänen kyyneleensä olivat yhtä hellät ja kirkkaat kuin hymy. Hänestä virtasi juovuttavaa hurmausta, jonka lämpöiset väreet monseigneur tunsi kasvoillaan. Ne olivat samat muistojen väreet, jotka öisin ajoivat hänet rukousjakkaralleen, missä hän nyyhkytyksillään ja voihkinallaan rikkoi piispankartanon harrasta hiljaisuutta. Vielä edellisenä yönäkin hän oli kamppaillut kello kolmeen asti aamulla; ja tämä rakkausseikkailu, tämä järkytetty intohimo ärrytti hänen parantumatonta haavaansa. Mutta hänen järkähtämättömän ulkopintansa alta ei mikään ilmaissut sitä ponnistusta kysyvää kamppailua, jota hän sisässään kävi hillitäkseen sydämensä rajua sykintää. Jos hänen verensä vuotikin kuiviin pisara pisaralta, niin ei kenkään nähnyt sen juoksevan: hän oli vain entistään kalpeampi ja äänettömämpi.
Tuo vääjäämätön äänettömyys teki Angéliquen toivottomaksi. Hän rukoili kahta hartaammin.
— Minä annan itseni teidän käsiinne. Olkaa armollinen, ratkaiskaa kohtaloni.
Mutta monseigneur ei puhunut vieläkään. Hän herätti Angéliquessa kammoa, ikäänkuin hän olisi kasvanut hänen edessään pelottavan suureksi. Odotuksen ahdistavaa tuskallisuutta lisäsi autio kirkko, jonka holvistot himmenivät valon häipyessä, matalain sivupylväistöjen upottua jo pimeyteen. Kappelissa ei voinut enää erottaa hautakiviäkään, siellä ei ollut jäljellä muuta kuin tuo suuri, mustakaapuinen mies, jonka kapeat, kalpeat kasvot näyttivät olevan ainoa kohta, mihin oli jäänyt valoa. Angélique näki noitten kasvojen loistavat silmät, jotka tuijottivat häneen yhä leimuavampina. Vihakohan se saattoi ne noin liekehtimään?
— Monseigneur, jollen olisi tullut, olisin joutunut ikuisesti soimaamaan itseäni siitä, että rohkeuden puutteen takia olisin ollut syypää meidän molempien onnettomuuteen… Sanokaa, minä rukoilen teitä, sanokaa että olen ollut oikeassa, että te suostutte!
Mitä hyödytti ruveta väittelemään tämän lapsen kanssa? Monseigneur oli ilmottanut pojalleen kieltonsa syyt, ja se sai riittää. Hänen äänettömyytensä johtui siitä, ettei hän luullut itsellään olevan mitään sanottavaa. Angélique arvattavasti ymmärsi tämän, hän yritti kohoutua hänen käsiensä tasalle suudellakseen niitä. Mutta hän tempasi ne kiivaasti taaksepäin, ja Angélique kauhistui nähdessään veren äkkiä syöksähtävän hänen kalpeille kasvoilleen.
— Monseigneur… Monseigneur…
Vihdoinkin monseigneur aukaisi huulensa ja sanoi kaksi lyhyttä sanaa, samat jotka hän oli sinkauttanut pojalleen:
— Ei koskaan!
Ja hän lähti pois, jättäen hartausharjotuksensakin siltä päivältä toimittamatta. Hänen vakavat askeleensa häipyivät kuorikäytävän pylväitten taakse.
Kivilattialle vaipuneena Angélique itki kauan ja katkerasti, keskellä avaran, aution kirkon suurta rauhaa.