Ei kukaan, joka seuraavana sunnuntaina kirkossa kuuli hänen ankarat nuhdesanansa, aavistanut, että hänen niitä kirjoittaessaan polttava tuska oli asunut hänen omassa povessansa, ja että se tuska oli saanut hänet vielä entistä ankarammin tuomitsemaan kaikkea syntiä ja heikkoutta. Kuulijat näkivät hänessä ainoastaan ankaran, jyrkän ja tunteettoman papin.
IX.
Lunta oli satanut ja satoi yhä. Mäntyjen oksat painuivat maahan raskaan taakkansa alla, ja maantiellä kävi kulku vaivaloisesti.
Hiljalleen juosta hölkytteli eräs kyytihevonen tietä pitkin, pieni ajaja penkillään puolittain torkkui. Kyydittävä herra oli hyvän aikaa hänen kanssaan puhetta pitänyt, oli kysynyt isästä ja äidistä, koulunkäynnistä ja hevoshoidosta, mutta nyt oli herra vaipunut ajatuksiinsa, ja poikaa torkutti.
»Vieläkö on pitkältä I:n kaupunkiin?»
»Vielähän sinne on noin tunnin matka.»
Erkki katsoi kelloansa. Tunnin kuluttua koittaisi siis se hetki, jota hän kesästä saakka oli ikävöinyt. Hän näkisi jälleen Aunen ja saisi silmäillä syvälle noihin säteileviin silmiin, jotka tähtinä olivat hänen tiellään tuikkineet siitä saakka kuin hän ne ensi kertaa oli nähnyt.
Odotusaikaa lyhentääkseen palautteli Erkki mieleensä kaikki kauniit, sisältörikkaat muistot yhdessäolosta Aunen kanssa. Jo ensi käynnillään Tähtiniemellä oli hän viipynyt siellä paljoa kauemmin kuin oli aikonut. Seuraavana talvena oli hän pikipäin saanut tavata Aunen Helsingissä, ja kesällä oli hän taas käynyt Tähtiniemellä vieläpä saanut nuoret sieltä houkutelluksi kiertomatkalle hänen kotipuoleensa.
Aune ja hän olivat hämmästyttävän pian toisiinsa tutustuneet. He tunsivat kumpikin, että käsittivät toisiaan ja olivat vapaasti yhdessä, avomielisinä kuin ystävän seurassa. Erkki oli Aunelle kertonut lapsuudestaan, koulu- ja ylioppilas-ajoistaan. Hän oli kertonut synkkämielisyydestään ja taisteluistaan ja äidistä, joka oli hänen ainoa ystävänsä. Aune taas puolestaan oli esitellyt Erkille puut Tähtiniemellä, joiden oksille hän pienenä oli kiivennyt saadakseen siellä rauhassa lukea. Hän oli näyttänyt pienen puutarhansa ja pensaan, jonka siimekseen siipirikkoinen pääsky, hänen pieni holhokkinsa oli haudattu.
Kaikkia näitä vähäisiä lapsuuden muistoja oli Erkki kuunnellut melkein hartaudella. Nekin osaltaan täydensivät sitä sopusointuista kuvaa, minkä hän Aunesta oli saanut. Tutulta tuntui hänestä tuo kukkien keskellä leikkivä, opinhaluinen ja lämminsydäminen lapsi. Hän tunsi jo hänessä sen nuoren tytön, joka nyt niin kokonaan oli hänen sydämensä vallannut.
Hymyillen oli Erkki niinikään kuunnellut hauskoja kaskuja Aunen kouluajoilta, mutta kun Aune sitten oli kertonut äitinsä kuolemasta, oli puhunut surunsa suuruudesta ja velvollisuuksien painavasta taakasta, joka joutui hänelle vanhimpana tyttärenä, silloin ei Erkki enää ollut hymyillyt. Hän ei ollut saanut edes lohdutuksen sanaakaan sanotuksi, hän oli vain vaiennut, ja tuskallinen tunne oli ahdistanut mieltä.
Mutta Aune oli ymmärtänyt äänettömyyden ja oli jatkanut. Hän oli puhunut siitä, mitä oli oppinut äidin kuolinvuoteen ääressä, miten selväksi hänelle silloin oli käynyt elämän lyhyys ja miten suureksi ja tärkeäksi sen tarkoitusperä. Erkki oli ymmärtänyt tästä, miten Aune jo nuorena oli oppinut elämän vakavuutta ymmärtämään, mutta vakavuuteen kun yhtyi hänen hilpeä iloisuutensa, oli syntynyt se sopusointu hänen olennossaan, joka Erkkiä jo ensi hetkenä niin suuresti oli miellyttänyt. Vielä oli Erkki tullut tietämään senkin, että Aune pienestä pitäen oli halunnut saada lukea ja oppia oikein paljon, mutta että se äidin kuoleman kautta oli käynyt mahdottomaksi. Erkki oli kerran lausunut säälin sanoja sen johdosta, ettei Aune ollut saanut taipumustaan seurata, mutta Aune oli silloin luonut sielukkaan katseensa häneen ja sanonut: »Älkää minua säälikö, eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa.» Erkin olisi silloin tehnyt mieli tarttua Aunen käteen ja sitä lämpimästi puristaa, mutta hän ei ollut uskaltanut. Hän oli ainoastaan hiljaa toistanut sanat ja katsonut Aunea syvään ja tutkivasti silmiin. Hän muisti tämän kaiken nyt aivan selvään, muisti sen kirkkaan, säteilevän katseen, joka Aunen sanoja oli seurannut. — Pian hän sen taas oli näkevä.
Tähtiniemellä kulki Aune sill'aikaa huoneesta huoneeseen. Hän oli ollut järjestyspuuhissa aamusta asti ja tarkasteli nyt työnsä tulosta. Jok'ainoan sopukan kodissa tiesi hän hyvin siistityksi, ja se tietoisuus oli jo itsessään mieluinen. Sitäpaitsi näyttikin kaikki nyt kodikkaalta ja hauskalta kattolamppujen valossa. Lämpimät, kotikutoiset matot peittivät lattian, omain hyppysten hyveä olivat huonekalujen yksinkertaiset päälliset, ja pöytäliinat suomalaista kuosia. Salissa tuoksuivat kukkapitimissä tuoreet mäntykimput, ja katajat olivat kynttiläin valossa kauniita kuin etelämaiden sypressit. — Vierashuoneessakin oli tämmöinen talvinen kukkaisvihko, jota Aune mielihyvällä katseli. Huoneessa kaikki oli vieraan varalle valmiina, ja pian olisi illallinenkin häntä odottamassa.
Miten valoisaa, miten lämmintä ja hauskaa oli kaikki. — Aune seisoi hetkisen liikahtamatta silmäillen ympärilleen, sitten kumartui hän äkkiä, suuteli männyn tuoksuavia neulasia ja kiiruhti samassa säikähtyneenä pois läpi salin omaan huoneeseensa.
Aunen huone oli yksinkertainen, mutta kodikas ja sievä. Rehevien kasvien varjossa seisoi hänen kirjahyllynsä, ja nurkassa kirjoituspöydän yläpuolella riippui äidin kuva.
Tullessaan huoneeseensa pysähtyi Aune hetkeksi miettiväisenä kuvan eteen. Näkiköhän äiti hänet nyt, ja mitä olisi hän siinä tapauksessa lapselleen sanonut, mitä hänelle toivonut? —
Vasta kun ulkoa kuului kulkusten kilinä, heräsi Aune ajatuksistaan. Puna nousi hänen poskillensa ja hymy huulille. Ripein askelin riensi hän etehiseen, jonne tuli parhaaksi nähdäkseen Erkin valkeana kuin lumiukko astuvan sisään.
* * * * *
Toisena päivänä senjälkeen, kun Erkki oli Tähtiniemelle saapunut, jäivät Erkki, Kaarlo ja Aune kolmisin iltapäiväksi kotiin. Aunen isä, tohtori, läksi asiamatkalle kaupunkiin, ja nuoremmat lapset pääsivät mukaan erään koulutoverinsa luo.
»No sisko, miten nyt iloksi pannaan», kysäisi Kaarlo laskien kätensä Aunen vyötäisille ja ketterästi pyöräyttäen häntä ympäri salin lattialla.
»Iloksiko? Sitä en tiedä, mutta minä puolestani aion mennä isän huoneeseen katsomaan takkavalkeata.»
»Entä jos meitäkin kutsuisit sinne. Eiköhän olisi siinä iloa kyllin, vai mitä arvelet, Erkki?»
Erkki ei aluksi kuullut, mistä oli puhe, hän oli syventynyt Aunen nuotteja selailemaan, mutta kuultuaan, mikä oli kysymyksessä, oli hän kohta valmis. Kolmisin he siirtyivät vanhan tohtorin huoneeseen, jossa iloinen takkavalkea uuninsa räiskyi, ja jonka toisesta päästä varjostimen peittämä lamppu loi himmeää valoansa. Aune asettui pienelle jakkaralle vastapäätä valkeaa, Erkki siirsi keinutuolinsa uunin läheisyyteen, ja Kaarlo puoleksi loikoili sohvannurkassa. »Hohhoo, miten mukavaa tämä elämä on!»
»Tämmöistä hupia ei Helsingissä suoda», huomautti Erkki.
»Ei usein ainakaan.»
»Mutta kuulkaa», keskeytti Aune, »minulla olisi pieni ehdotus. Pidetäänpä tässä iltamaa, jonka ohjelman suorittamiseen kukin meistä ottaa osaa, eikö niin?»
Kaikki olivat myöntyväisiä, mutta miten päästä alkuun?
»Sinä, Kaarlo, saat kunnian alkaa!»
»Kiitän nöyrimmästi, mutta kaikki kunniavirat ovat rasittavia. Pane sinä, Aune, vaan alkuun. Naiset, nehän nyt etunenään työntäytyvät.»
»Ja se on mainion mukavaa, aina kun herrat eivät itse viitsi vaivautua, eikö niin?»
»No, älähän härnäile! Jos sinussa vain on pikkusenkin »todellista naisellista sielua», niin et henno häiritä tätä rauhallista hämyhetkeä. Katso sinä vaan varjoja tuolla seinällä, katso himmeää valaistusta ja tätä hehkuvaa hiilosta, etkö siitä saa runollista tunnelmaa?»
»Saanpa kyllä. Muistui juuri mieleeni runo 'Hiiloksella.' Tunnetko sen?»
»Täss' istun suojassani
Ja katson hiilokseen,
Se leimuaa, se hehkuu
Ja hiipuu hiljalleen.
Noin sydämessä mulla
Myös tunteet vaihtelee,
Ne leimuaa, ne hehkuu
Ja hiipuu hiljalleen.»
»Ne leimuaa, ne hehkuu ja hiipuu hiljalleen», toisti Erkki, »ja kuitenkin jättävät ne jälkensä sieluun, vieläpä ainaiseksi.»
»Niin, se on totta.» Aune silmäili vakavana eteensä. »Se tietoisuus on sekä suloinen että täynnä edesvastuuta.»
Kaarlo rykäisi pari kertaa — häntä ei haluttanut joutua syvämietteisiin keskusteluihin, — ja Aune ymmärsi kohta tarkoituksen. Hän jatkoi siitä syystä iloisesti: »Unelmat ja tunteet ovat joka tapauksessa hetken haihtuvia lapsia. Siksi odotamme jo ikävällä jotain uutta. Jatkakaa siis, herra maisteri!»
Erkki oli hetkisen ääneti, sitten hän alkoi: »Metsän rajassa oli talo, talon räystäässä pääskyspesä ja pesässä äiti kahden poikasensa kanssa. Poikaset olivat jo lentämiseen tottumaisillaan. Äiti jakeli heille vielä viime neuvojaan, ennen pesästä lähtöä. Mutta neuvojen vaikutus poikasiin oli aivan erilainen. Kun äiti neuvoi karttamaan kissaa, koska se on paha ja petollinen eläin, sanoa siritti toinen: »kiitos neuvostasi», ja samassa nosti se siipensä lentoon onnellisena kuin oman äidin rinnalla. Mutta toinen ajatteli: »eipä tiedä missä vaara väijyy, petollista on kaikki maailmassa», ja hän painoi päänsä siiven alle ja kätkeytyi suruisena pesäänsä. Kun äiti taas toisena päivänä varoitti karttamaan kuloa lähimetsässä, visersi toinen muistavansa neuvon ja kiiti samassa metsänrinteelle, saadakseen sieltä edes katsella maailman kummia tapahtumia. Mutta toinen siirtyi suruisena katonräystäältä pesäänsä peljäten, että jos vielä aurinkokin häneltä siivet polttaa, lämmin ja hehkuva kun on. Mutta silloin kävi äidin mieli murheiseksi. »Sinun täytyy lähteä lentoon», sanoi hän pojallensa. Ja pois täytyi poikasen pesästä. — Hän lensi metsään, lensi lepikosta niityn poikki, levähti hetkisen pellonpientareella ja suuntasi sitten matkansa kauniin koivikon keskelle. Siellä päivänsäteet puitten juurilla pujahtelivat, kukkia kasvoivat mättäät kirjavina, ja pienet perhoset lentelivät kukasta toiseen. Täällä näytti kaikki niin viattoman rauhalliselta, että pieni pääsky parkakin vähitellen rauhoittui. Hän asettui aidanseipäälle ja katseli siitä ympärilleen. Aivan hänen jalkainsa juuressa, suuren koivun suojassa näki hän pienen, valkean metsätähden. Se oli niin pieni, niin puhdas ja suloinen, että pääskyn teki mieli sitä puhutella. »Miten olet sinä niin kaunis ja niin valkea», kysyi hän viserrellen. »Kai taivaan kaste sen on tehnyt ja valo ja lämpö.» »Eikö se polta sinua?» »Ei polta.» »Entä kun on pilvistä, kuoletko silloin?» »En, en kuole.» »Etkö sinä pelkää ollenkaan?» »Mitä minä pelkäisin? Metsä on kukkasia täynnä, ja te linnut meille laulelette. Etkö näe, miten kaunista kaikki on?» Silloin kävi pääskynpoika miettiväksi. Hän nosti äkkiä siipensä ja läksi lentoon. Entistä kevyempää oli nyt korkeuteen kohoaminen ja entistä tukevammilta tuntuivat siivet. Koko maailma näytti toisenmoiselta. Nyt vasta näki hän taivaan siintävyyden ja tunsi valon ja lämmön vaikutuksen. Hän lensi kotiräystäälle, ja sieltäkin oli näköala nyt entistä avarampi ja ihanampi. Tosin kissa vielä hiipi pihan poikki, ja metsästä nousi savu kulopaikalta, mutta hän katseli sitä, mikä oli kaunista ja hyvää, ja siitä syntyi rintaan ääretön, hillitsemätön riemu. — Uudelleen kohotti hän siipensä ja lensi nyt suoraapäätä takaisin koivikkoon, jossa asettui aidalle, aivan metsätähden yläpuolelle. Siinä alkoi hän viserrellä sydämensä pohjasta niinkuin ei koskaan ennen, sillä hän visersi nyt kaikkein kauneimman kiitoslaulunsa puhtoiselle, pikku metsätähdelle.»
Aune oli Erkin kertomuksen ajalla aluksi huvitettuna katsellut häntä suoraan silmiin, mutta vähitellen painui hänen katseensa. Hän istui hievahtamatta Erkkiin puoleksi selin, silmäillen riittyvään hiilokseen. Hänen oli vaikea liikutustaan salata, ja kun Erkin kertomus loppui, ei kukaan aluksi puheeseen puuttunut. Vihdoin sanoi Aune hiljaa: »Se oli kaunis laulu, aivan liian kaunis niin pienelle kukkaselle.»
Erkki aikoi vastata, mutta samassa kuului portailta tohtorin ääni, ja
Aune kiiruhti ulos isäänsä vastaanottamaan.
X.
Pari päivää tämän jälkeen lähti Erkki Tähtiniemestä. Hänen oli matkustaminen eteenpäin naapuripitäjääseen, mutta paluumatkalla lupasi hän vielä poiketa Tähtiniemelle. Päivä kului kuitenkin toisensa jälkeen, eikä Erkkiä kuulunut. Vihdoin sai Kaarlo häneltä kirjeen, jossa hän lyhimmiten ilmoitti matkustaneensa kotiin toista tietä, ja jouluksi tuli häneltä yhteinen tervehdys Tähtiniemeläisille. Siinä oli kaikki.
Aunelle oli tämä käsittämätöntä. Mitä se merkitsi? Ja miten oli se selitettävä yhteydessä Erkin entisen menettelyn kanssa? Ei tosin Erkki koskaan ollut Aunelle tunteitaan suorastaan ilmaissut, mutta hän ne sittenkin tunsi. Hän tiesi, että Erkki häntä rakasti ja hän Erkkiä. Mikä heidät nyt oli eroittanut?
Jos Erkki olisi ollut vähän pintapuolisempi, vähän enemmän semmoinen kuin useimmat muut, olisi Aune kenties luullut hänen mielensä muuttuneen, mutta nyt hän ei voinut sitä uskoa. Hän tiesi, ettei Erkki ollut niitä, jotka miellyttyään johonkin sitä kohta osoittavat niin selvään kuin voivat suorastaan kosimatta, ja sitten ensi mieltymyksen haihduttua varovaisesti vetäytyvät pois. Erkki olisi pitänyt velvollisuutenaan salata, mitä ajatteli, kunnes itse oli selvillä tunteistansa. Hän olisi karttanut toisessa sellaisen tunteen herättämistä, josta ei vielä ollut varma itsessäänkään. Koko hänen menettelynsä oli paras todistus siitä, että hän Aunea todella rakasti. Miksi hän ei siis palannut? Miksi pysytteli hän poissa?
Päivät olivat pitkät ja ikävä tahtoi väkisinkin vallata Aunen. Joskus hiipi mieleen epäilyskin. Entä jos hän kuitenkin on Erkin suhteen erehtynyt? Jos kaikki olikin hetken huvia vain?
Jo tuo ajatus yksin tuotti Aunelle sietämättömän tuskan. Kaiken muun hän kestäisi, ei vain sitä, että Erkin kuva muuksi muuttuisi ja tahrautuisi. Kaikesta muusta hän voisi luopua, kunhan vain saisi säilyttää tuon kuvan kauniina ja tahratonna. Hän tahtoi uskoa hyvää Erkistä, tahtoi omistaa hänelle täyden kunnioituksensa ja muistella häntä jalona, luotettavana ystävänä, jommoisena hän oli oppinut häntä tuntemaan.
Epäilys Erkin suhteen olikin ainoastaan hetkellinen. Sen tuottama tuska — joskin suuri — ei kestänyt kauan. Mutta minkäänmoista selitystä Erkin menettelyyn ei Aunella kuitenkaan ollut, ja sitä hän sanomattomasti kaipasi. — »Eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa», oli Aune itse kerran sanonut, ja hän tunsi, että häneltä nyt kysyttiin, vastaisiko hän todella teossa sanoistansa. Taisiko hän unohtaa oman itsensä? Oliko hän valmis itkemään itkeväisten kanssa, iloitsemaan niiden kanssa, joilla iloa oli, riippumatta siitä, mitä hän itse tunsi tai kärsi?
Hänestä tuntui kuin olisi hänet nyt vasta koetukselle pantu. Tosin oli hänen ollut kieltäytyminen halustaan opiskella, hänen oli täytynyt erota rakkaasta äidistänsä ja tämän kuoleman jälkeen jo nuorena kantaa huolten ja velvollisuuksien taakkaa, mutta muuta surua ei hän vielä ollut kokenut. Työ, joka hänellä oli ollut, oli häntä aina tyydyttänyt. Se oli estänyt kaikki turhat haaveilut ja vaikuttanut sen, että hän tuskin oli huomannut, miten yksin hän oli ollut, ilman ainoatakaan läheistä ystävää, joka häntä todella olisi ymmärtänyt. Tuttavuus Erkin kanssa oli tässä suhteessa aikaansaanut muutoksen. Siksi tuntui äkillinen tyhjyys nyt sitä suuremmalta.
Ilmatkin olivat näihin aikoihin ikävän harmaat. Tiet olivat yhtenään ummessa ja kulku ulkosalla oli vaivaloista, sillä tänä talvena oli yhtenään tuulta ja tuiskua.
Aune istui usein illoin yksin huoneessaan kuunnellen, miten tuuli vihurina puhalteli järveltä päin. Se pyyhkäisi Tähtiniemen ohi niin, että nurkissa suhisi, ja uunin pellit ulvahtelivat valittavasti. Tuntui siltä kuin ilma olisi ollut rauhattomia henki-olentoja täynnä. Pitkään vihelteli tuuli uunin piipussa, ja lopuksi muuttui se aivan kuin ihmisäänen itkuksi. Ilma vinkui ja vonkui, huokaili ja vaikeroi. Ikkunalasit tärisivät tuulessa aivan kuin joku olisi hampaitaan kalistellut, ja nurkista kuului kuin nyyhkytystä, kun vihuri ohi pyyhkäisi.
Aune ajatteli kaikkia niitä, jotka kärsivät, onnettomia, murtuneita ja suruun sortumaisillaan olevia. Hän näki heitä koko joukon kulkevan ohitsensa ja kuuli heidän sydäntäsärkevää vaikeroimistansa. Mitä voisi hän tehdä heidän hyväksensä? — Hän tahtoi unohtaa oman surunsa, käydä kantamaan kärsivien kuormaa ja valmistaa iloa ilottomille.
Se mitä Aune sisimmässään koki tänä aikana, ilmeni hänen ulkonaisessa olennossaan ainoastaan siten, että hän oli ympäristölleen tavallistakin ystävällisempi ja uhrautuvaisempi. Isänsä häntä välistä ihmetellen katseli, ja kerran hän veti hänet puoleensa leikillisesti huomauttaen, että hänen »pieni päivänsäteensä oli vielä tavallistakin lämpöisempi.» »Ja kun minä juuri olen sinusta Kaarlolle kannellut!»
Aune katsoi hämmästyneenä isäänsä.
»No, no, älähän peljästy, minä vain kirjoitin hänelle, että olet heikontunut ja laihtunut. Eihän se vaarallista ollut?»
Mutta Aune pudisti sormea isälleen ja kiiruhti pois. Voi mitä se isä oli tehnyt! Jos saisi vielä Erkkikin tuon kuulla — — Mitä hän ajattelisi? Arvaisiko ehken syyn? Olisipa Aune ennen tiennyt mitä isä aikoi!
Aika kului hiljalleen eteenpäin. Oli jo huhtikuu ja pääsiäinen oli tulossa. Aune istui isänsä huoneessa. Lamppu paloi pöydällä. Vanha tohtori oli nojatuoliinsa nukahtanut, ja uunin edustalla teki »Turva» isännälleen seuraa. Aune oli lukenut ääneen, mutta taukosi huomatessaan isänsä nukkuvan. Hiljaa laski hän peitteen isän polville, siirsi lamppuvarjostimen nukkuvalle paremmin suojaksi ja asettui sitten paikoilleen lukua itsekseen jatkamaan. Turva murahteli tuon tuostakin unissaan, ja seinäkello käydä naksutteli tasaista: tik, tak, tik, tak. Muuten oli kaikki hiljaista huoneessa. — Silloin kuului etehisestä askelia. Aune laski »Valvojan» kädestään ja kiiruhti katsomaan. »Te», äännähti hän hämmästyneenä.
»Terveisiä Kaarlolta», vastasi Erkki ja ojensi hymyillen kätensä
Aunelle.
»Onko Kaarlo sairastunut?»
»Ei, ei suinkaan. En minä tule surusanomia tuomaan, olkaa huoleti. Minulta vain jäi viime käynnilläni asiat vähän kesken. Niin, — minä tarkoitan — Erkki kävi hämilleen — minä tarkoitan, juuri niinkuin sanoin. Mutta miten te jaksatte, neiti?»
»Olkaa toki hyvä ja käykää sisälle, tänne saliin ehken», pyyteli Aune.
»Kiitos, hyvinhän minä jaksan.»
»Mutta Kaarlo kertoi minulle päinvastaista.»
»Oh», Aune punastui, »siihen tiedonantoon oli ainoastaan isällinen huolehtiminen syynä.»
Erkki oli jo vähällä sanoa, että sepä huolehtiminen on minua tänne jouduttanut, mutta hän malttoi mielensä, ja Aune oli sitäpaitsi jo kiiruhtanut pois isälleen ilmoittamaan vieraan tuloa. — — — — — — — — — — —
Erkki oli ollut vuorokauden Tähtiniemessä, ja nyt oli ilta. Aunen isä istui huoneessaan sanomalehtiä lueskellen, ruokasalissa kattoi palvelija pöytää, ja Aune, joka oli häntä auttanut, oli nyt asettunut saliin soittokoneen ääreen.
Erkki tuli samassa huoneestansa ja istuutui nojatuoliin. Vihdoinkin oli ehken sopiva tilaisuus tullut, jolloin hän sai olla kahden Aunen kanssa.
Kruunussa paloi pari kynttilää. Muuta valaistusta ei huoneessa ollut. Kasvien varjot kuvastuivat kauniina vastaiselle seinälle, ja salaperäisinä, viehkeän vienoina kaikuivat soiton säveleet. Oli sopusointua sekä soiton että valaistuksen tuottamassa vaikutuksessa. Siinä oli jotain lämmintä ja pehmeätä, mutta samalla hienoa, hillittyä tunnetta.
»Laulakaa», pyysi Erkki, kun Aune oli lopettaa, ja Aune lauloi, joskin vastenmielisesti. Hän oli niin omituisen rauhaton tänä iltana. Erkki oli sanonut pian taas lähtevänsä, ja siitä oli Aune pahoillaan, pahoillaan etenkin, kun hän ei saanut näyttää suruansa. Tuntui raskaalta teeskennellä iloisuutta. Hän oli aina ennen ollut suora Erkille. — Kesken oli hän nyt lopettaa laulunsa, mutta hän voitti liikutuksensa ja jatkoi. Hän sulki ainoastaan nuotit, säesti ulkoa ja lauloi. Voimakkaana ja kirkkaana kaikui hänen äänensä:
»On Herra sun tukes horjumaton,
Kun maalliset vaihettelee.»
Se oli jäähyväislaulu Erkille.
»Kiitos», Erkki läheni Aunea. »Te annoitte minulle hyvät matkaeväät.» Hän puhui iloisesti ja tyynesti. Aunea melkein hermostutti. »Olen teille sydämestäni kiitollinen.»
»Eipä syytä. Lauloin osaksi itselleni.» Hänen äänensä oli surullinen.
»Mutta osaksi minulle myöskin, eikö niin?»
»Niin kyllä!»
»Se oli hyvin ystävällistä.» Hetkisen värähteli Erkin ääni melkein veitikkamaisena. Rajaton riemu täytti hänen rintansa, sillä hän ymmärsi Aunen mielialan, ja hän oli, sille nauraa aivan ääneensä, nauraa kesken onnensa suuruutta. Luuliko Aune todella, että hän, Erkki, voisi lähteä saamatta Aunelta vastausta sydämensä kysymykselle? Miten lapsellinen pelko!
Mutta pian Erkki malttoi mielensä. Hän oli käynyt vakavaksi, kun jatkoi: »Te olette paljon minulle antanut, mutta pyytäisin vielä enemmän. Aune rakas, tahdotteko minua auttaa aina ja kaikessa, läpi koko elämän ystävänäni — vaimonani?»
Aune oli kääntynyt Erkkiin päin, hän nosti kätensä, laski sen Erkin käteen ja loi kirkkaat, sielukkaat silmänsä häneen. Niistä sai Erkki vastauksen.
Mutta illalla, kun Aune huoneessansa seisoi äidin kuvan edessä, kimalteli kuin aamukastetta hänen silmissänsä, ja hänen huulillaan oli hymyä. — »Oi äiti, näetkö sinä lapsesi onnen?»
XI.
Kesäinen päivä paistoi lämpimästi. Ikkuna oli auki ja tien toiselta puolen lehahti tuomien tuoksu. Eevi istui käsitöineen sohvan nurkassa, mutta kun huoneen toisesta päästä alkoi kuulua hiljaista kirinää, nousi hän, pani pois työnsä ja lähestyi kätkyttä.
»Äidin muru, mikä sinun on? Tahdotko syliin, sydäniloni», puheli hän nostaen lapsen hymyillen polvillensa. »Viljoseni, vienoiseni», jatkoi hän poikaa kapaloiden, »nyt täytyy sinun nukkua, jotta olet iloinen, kun isä tulee kotiin.»
Eevi alkoi hyräillä, ja hiljaa heilahteli kätkyt. Ulkoa kuului kanojen kaakotusta, ja vastaisen ikkunan läpi näki Eevi sikojen myllertävän takapihalla, mutta hän tuskin huomasi niitä. Hän oli vähitellen ympäristöönsä tottunut, ja olihan sitäpaitsi nyt muuta ajattelemista.
Maija kurkisti ovesta. »Joko se nukkuu nyt, se sokurimuru?»
»Jo nukkuu. Tule katsomaan, miten herttainen hän on.»
»Niin on, ihan kuin pastorska pienenä.»
»Vai niin, sitähän sinä aina sanot. Mutta paljoa kauniimpi hän kuitenkin on, eikö niin?»
»No, no, saattaa olla, onhan hän isäänsäkin, liekö siitä sitte kaunistunut.»
»Kaunis hänestä vaan tulee, se on varma, kaunis kuin kukkanen», sanoi Eevi kumartuen kätkyen puoleen karkoittaakseen kärpäset pienoisensa kasvoilta. »Mutta», jatkoi hän sitte, »mene nyt, Maija, kahvia keittämään, että on kaikki valmiina, kun pastori tulee rippikoulusta.»
Kupit olivat pöydällä ja Maija oli juuri kahvipannunkin viereen asettanut, kun Heikin askeleet kuuluivat etehisestä. Hän astui sisään.
»Päivää, mitä tänne kuuluu?»
»Hyvää unta», Eevi loi silmänsä hymyillen kätkyeeseen päin.
»Onpa odottamassa kaunis kahvipöytä», puheli Heikki tyytyväisenä. »Pannaan nämä vielä pappilan muorille silmien iloksi», ja hän asetti tuoksuavan tuomikimpun pöydälle.
»Kiitos! Nepä kauniita!»
»Niin, eikö todella? Ihastuin niihin kotimatkalla, siksi täytyi ne sinulle poimia.»
»Sinäpä olet hyvä, kun hankit mulle kipeneen kauneutta yksin täälläkin.»
Eevi huokasi huomaamattaan, ja Heikin otsa kävi samassa pilveen. »Johan
täällä tulee kauneutta kilvan», sanoi hän kuitenkin leikillisesti.
»Eivät taida tuomentertutkaan kestää kilpailua tuon veitikan rinnalla.»
Hän läheni kätkyttä.
»Kuka hänelle vertoja vetäisi?» Eevikin tuli viereen, ja he seisoivat hetken käsikädessä lastaan katsellen.
»Siitä kukkasesta saat iloa kesät, talvet», huomautti Heikki miettivästi.
»Niin», jatkoi Eevi iloisesti, »ja saanhan vielä lisäksi paljon herttaisia muistoja nyt, kun pääsen vanhempieni luona käymään. Ajattele, viikon kuluttua olen jo kotona, näen isän, äidin, ystävät ja kaikki nuo tutut, rakkaat paikat!» »Kyllä nekin ovat rakkaita», jatkoi hän sitten, »vaikka toista olisi palata Soinamoon.»
»Sinne menemme joskus, kun Viljo on suureksi kasvanut.»
»Oi Heikki», Eevi heittäytyi hänen kaulaansa, »oi, jos sinne todella kerran saisimme palata, jos saisimme yhdessä, onnellisina käydä näkemässä kaikki nuo rakkaat, tutut paikat!»
»Jos Jumala sen suo. — Mutta ne tuumat ovat vielä tuulentupia. Nyt ajattelemme matkaasi vanhempien luo.»
He rupesivat iloisesti suunnittelemaan Eevin matkaa, ja itselleen selittämättä tunnelmaa nauttivat he kumpikin siitä, että heillä nyt oli niin hauskaa yhdessä. Kotoisen lämpimältä tuntui ympäristö, ja keskustelu oli iloista, tyyntä ja tasaista.
Heikki tunsi, että tämmöinen hetki todella vastasi hänen koti-onnensa toiveita. Se oli työn lomassa levon ja virkistyksen hetki. Oikein vaikealta tuntui sitä keskeyttää ja taas ryhtyä työhön. Mutta olihan mieli nyt virkistynyt ja silloin sujui työkin.
Heikin poistuttua jäi Eevi yksin käsitöineen Viljon kätkyen viereen. Hänen ajatuksensa olivat yhä kotona-käyntiin kiintyneet, ja kuva toisensa jälkeen syntyi siitä hänen mielessään. Hän tulee kotiin ensi kertaa nuorena rouvana. Viljo käsivarrellaan astuu hän vaunuista. Portailla seisoo isä avosylin heitä odottamassa. Sitten tulee äiti, äiti, joka kirjeissään on ollut niin hellä ja herttainen. Nyt, kun Eevi itse tietää äidin tunteet, ymmärtää hän paremmin omaa äitiäänkin, ja hänen käy sääli häntä muistaessaan heidän entistä epäsopuansa. Nyt koettaisi hän antaa hellyyttä sitä enemmän. — Entä sitten, kun pappilaan tulee vieraita? — Eevi oli jo kaikkea näkemässä ja kuulemassa. — Kaikki tahtovat he Viljoa nähdä, ja kaikki häneen tietysti ihastuvat. Eeviä sanovat he laihtuneeksi, eikä se tee mitään. Mutta hänen pukunsa ei ole kunnossa. Hattu on vanhanaikainen, eivätkä vaatteet käy hänelle hyvin. Heikille ei ole siitä puhumistakaan — mutta kotona ehken asia korjautuu. Äiti kyllä pian semmoiset puutteet huomaa.
Tulevaisuudesta luisuivat Eevin ajatukset vähitellen menneisyyteen. Tuli mieleen kulunut vaikea talvi. Eevi mietti, mille kannalle asettua ystävien kysymyksiin nähden. Kaikki sielläpäin pitivät Heikistä, sen hän tiesi, ja se tuntui hyvältä. Ei kukaan tulisi aavistamaan, että kyyneleet ja mielipaha olivat tavallisia heidän kodissaan. Vastaisuudessa sitäpaitsi olot kenties parantuisivatkin. Viime talvi, sehän se ainoastaan oli ollut niin vaikea. Eevi sairasteli, ja selkkauksia oli seurakunnassa alituisesti. Ikävä ympäristö ja Heikin ankaruus, kaikki synkistytti Eevin mieltä. Siitä sitten johtuivat epäystävälliset sanat ja loukkaukset.
Eevin kävi sääli Heikkiä ja sääli itseänsä. Miksi olikaan elämä semmoista? Miksi se vaati niin paljo? Eihän sitä täyttää jaksanut. —
Mutta tästälähin olot ehken muuttuisivat. Eevi voimistuisi, paranisi suhde pitäjäläisiin, ja Viljosta olisi iloa riittämään asti. Heikkikin tulisi myöntyväisemmäksi lapsensa tähden, ja Eevi itse saisi pojasta hyvitystä kaikista pettymyksistänsä. Viljon suhteen ei Eevi ainakaan koskaan pettyisi. Hänessä näkisi hän sen ihanteen, jota hän tähän asti turhaan oli etsinyt.
Eevi muisti yhtäkkiä Erkkiä. Niin, — hän oli todella kaunis ja hyvä poika. Vieläkin sykähti Eevin sydän, kun muistui lapsuuden ystävä mieleen. — Mutta lapsuuden leikkitoveri oli leikkitoveriksi jäänyt. Heidän ystävyydestään ei sen enempää tullut. Olosuhteiden eroittamina olivat he pian käyneet vallan vieraiksi toisillensa. Ei ollutkaan Erkistä tullut Eevin unelmien sankari, kuten hän aina ennen oli ajatellut. Sen sijaan oli Eevi tutustunut Heikkiin ja tämän voimakas, mutta samalla tunteellinen luonne oli kokonaan vallannut Eevin. Yhteiselämä oli kuitenkin Eeville opettanut, että Heikin kiihkeimpienkin tunteitten täytyi taipua, väistyä syrjään ja nöyristyä aivan kuin olemattomaksi, jos sitä vaati hänen teräksinen tahtonsa, tuo tahto, joka monet kerrat miekkana oli tunkenut Eevin sydämeen ja monet syvät haavat siihen iskenyt. Toisin tekisi Viljo vastaisuudessa. Hän kasvaisi kauniiksi ja jaloksi. Rikas olisi hänen rintansa rakkaudesta, ja äiti ylinnä sitä osakseen saisi. Onnensa Eevi silloin löytäisi, ja onnelliseksi täytyisi Viljonkin tulla. Kaikkea, mitä Eevi oli elämässään kaivannut, sitä saisi Viljo. Eevi itse kävisi edellä poimien pois kivet hänen poluiltansa, nostaen notkot ja mäet maahan painaen, loihtien kukkatarhoja keskelle erämaita. Mitä siitä, jos hän toimiinsa sortuisikin, kunhan Viljo saisi suureksi, saisi ihailluksi ja onnelliseksi!
Eevin ajatukset olivat hänet muassaan temmanneet, tulevaisuudesta siirtäneet hänet menneisyyteen ja siitä äkkiä vieneet aikoihin vielä olemattomiin. Viljo palautti todellisuuteen. Mutta oli kuin hehkua tulevaisuuden taivaalta hänen kasvoillansa, kun hän nosti lapsen kätkyestä ja kiihkeästi painaen poikaa rintaansa vasten huudahti: »Viljo, Viljo, miten äärettömästi me toisiamme rakastamme ja miten onnellisiksi me tulemme.»
Vasta elokuun keskipaikoilla hankkiutui Eevi kotimatkalle vanhempiensa luota. Kylmiä, sateisia päiviä oli ollut monta, mutta nyt oli tuuli poistanut pilvet taivaalta, ja ilma oli taas käynyt lämpimäksi. Päivä paistoi melkein paahtamalla. Kaikki luonnossa näytti nauttivan kesälämmön palaamisesta. Kukat asemapäällikön puutarhassa nyykäyttivät iloisesti päätään, yksinpä pienen asemahuoneen nurkatkin kiilsivät kuin tyytyväisyydestä auringon valossa.
Junan tuloon oli vielä vähän aikaa, ja hiljaista oli ympäristöllä kuten pienellä sydänmaan asemalla ainakin. Vasta muutama jalkamies oli asemalle ennättänyt junan tuloa odottamaan, kun Eevi äitinsä saattamana sinne saapui. Renki hyppäsi maahan vaunun kuskipenkiltä ja aukaisi oven. Ruustinna astui ensimäisenä ulos, sitten Eevi Viljo käsivarrellaan. Naiset suuntasivat tiensä asemahuoneen odotussaliin, ja renki jäi tavaroita purkamaan.
Vielä ei junaa kuulunut.
»Äiti rakas», alkoi Eevi, »en voi selittää, miten kiitollinen olen sinulle kaikesta. Tätä aikaa muistellen toivon paremmin kestäväni kaikki vaikeudet kotona.»
Hän huokasi.
»Lapsi parka, paljon sinulla onkin kestettävää. Toivon kuitenkin asiain nyt paranevan, kun sinä Heikille muistutat hänen velvollisuuksiaan. Ole vain tyyni ja luja vaatimuksissasi. Onhan selvää, että miehen lähin velvollisuus on pitää huolta perheensä mukavuudesta.»
»Heikki katsoo asiaa toiselta kannalta», alkoi Eevi, mutta samassa kuului junan vihellys, ja matkustaville tuli kiire. Tavarat oli paraiksi vaunuun saatu, kun asemamies soitti kelloa, ja juna alkoi puhkien ja savua ilmaan tupruutellen eteenpäin vieriä. Eevi ei ennättänyt muuta kuin vaunun ikkunasta huiskuttaa viime hyvästit äidille. Sitten oli hän jo näkyvistä kadonnut.
Erokyyneleet kuivattuaan alkoi Eevi Viljoa uneen tuudittaa. Vaunujen tasainen tärähteleminen viihdytti poikaa, ja hän nukkui pian. Eevikin painoi silloin päänsä vastaiselle sohvan nurkalle vaipuen ajatuksiinsa.
Miten mukavaa tässä oli, toista kuin kolmannessa luokassa! Jos nyt isä tietäisi, miten Eevi nauttii, isä, joka hänet tänne oli kustantanut! Heikki ei sitä olisi tehnyt, sen Eevi tiesi, ja hän alkoi ajatuksissaan vertailla vanhempiensa ja Heikin rakkautta. Sydän lämpeni vanhempien hellyydestä. Miksi ei Heikin rakkaus enää samalta tuntunut? Kihlausaikana oli ollut toisin. Silloin oli Heikin rakkaus ollut Eevin suurin onni, ja joskin Heikki silloinkin oli ollut ankara, oli Eevi hänessä omantuntonsa ääntä kuullut.
Olikohan hän nyt käynyt kuuroksi tuolle sisäiselle äänelle? Hän säpsähti. — Ei, sitä ei hän tahtonut. Heikin liiallisuutta hän ainoastaan vastusti, ja juuri sen rinnalla tuntui vanhempien rakkaus niin suloiselta.
Juna pysähtyi samassa, ja nykäys herätti Viljon. »Älä itke, älä», viihdytteli Eevi nostaen pojan ikkunaan. Eräät vaunut olivat pysähtyneet aseman, läheisyyteen, nuori rouva oli niistä maahan noussut ja läheni nyt junaa. Hänen vieressään astui herra, nähtävästi hänen miehensä, kantaen lasta käsivarrellaan. He astuivat vaunuun, jossa Eevi oli. He olivat juuri ehtineet kantaa tavaransa sisään, kun asemakello soi. Eevi näki vilahdukselta hellät hyvästit ja kuuli herran muistuttavan: »Huvittele nyt oikein, kunnes tulen sinua hakemaan.»
Eevi vetäytyi Viljo sylissään sohvan nurkkaan. Hän tahtoi piiloutua tuon hienon rouvan katseilta, rouvan, jonka matkallelähtö ja koko olento oli kuin pisto hänen sydämmeensä. Hän muisti omaa kotoalähtöänsä. Ei se Heikki noin saattanut eikä sanonut. Entä tuon nuoren rouvan puku, miten hienon hieno se oli, ja hänen pienoisensa oli pitseinensä kuin prinsessa. — Eevin silmä kääntyi Viljoon. »Sydänkäpyni, iloni, sinä et ainakaan saa kieltäymyksistä kärsiä. Sitä en ikinä salli.»
Eevi oli tätä miettiessään painautunut yhä syvemmälle sohvan nurkkaan päättäen pysyä erillään matkakumppaneistaan. Mutta äkkiä hän säpsähti kuullessaan nuoren rouvan puhelevan pienoiselleen. Samassa kun hän kuuli tuon nuorekkaan, heleän äänen, syntyi hänen mielessään kuva iloisesta tyttöparvesta, koulu-ajasta ja kepposista. Hän nousi ja laski Viljon sylistään. Hänen täytyi nähdä tuon puhujan kasvot. Hän oli niitä tuskin vielä huomannut, vaatteita ainoastaan.
Eevin astuessa ulos vaunun naisosastosta saadakseen nähdä uuden matkatoverinsa, seisoi tämä selin Eeviin ottaen hattua päästään, mutta kun hän, laskettuaan sen hyllylle, äkkiä teki kokokäännöksen, tuli Eevi hämilleen ja kääntyi poispäin.
Jos olisikin kaikki vain erehdystä? Se ajatus sai hänen ujouttaan muistamaan. Mutta ennenkuin hän uudelleen ehti kääntyä toveriinsa päin, tunsi hän kaksi tukevaa kättä hartioillaan, ja vankkaa pudistusta seurasi huudahdus: »Eevi, Eevi, mikä tuuli sinut tänne tuo?»
»Sirkka», huudahti Eevi iloisesti tuntiessaan entisen luokkatoverinsa.
»Mikä onnellinen sattuma!»
»No, hyvä on alku hauskalle matkalle. Tulehan viereeni tänne!»
»Ei, odota vähän, tule sinä tänne!»
»Mitä sinulla siellä on? No, eipähän mitä! Katsoppa tuota veitikkaa, kun on minun tyttöni kanssa melkein yhdenikäinen. Ei, vähän nuorempi hän kuitenkin on», jatkoi hän nostellen tyttöään Eevin nähtäväksi.
»Viljo on viiden kuukauden vanha.»
»Ja tämä Kerttu-Kaisa kahdeksan. Katso, kuinka sillä on tanakat sääret!
Niillä jo ponnistellaan ja potkitaan.»
Kun aikaa oli vierähtänyt vähäsen, ja Eevikin oli ehtinyt Viljoa näytellä ja kehua, ehdotti Sirkka reippaasti: »Pannaan nyt nämä aarteet nukkumaan, niin saamme vähän rauhassa puhella. Voi hyvänen aika, kuinka tämä on hauskaa!» Hän hypähti istuessaan niin, että vaunun sohva notkahteli. »Ja sinusta tuli papin rouva», jatkoi hän katsoen veitikkamaisesti Eeviä silmiin.
»Niin», sanoi Eevi, »onko se sinusta ihme?» Hänestä tuntui aivan siltä kuin Sirkka ajatuksissaan olisi lisännyt: eikä sen enempää.
»Ei nyt aivan ihmekään. Kyllä sinä siihen tavallaan sovit. Sinä käsität tunteellisella tavallasi miehesi työn kaunista ja aatteellista puolta, ja siitä te sitten yhdessä puhelette ylevästi ja ylösrakentavaisesti.»
»No, Sirkka, älä nyt leikkiä laske.»
»En, en. Täyttä totta minä puhun. Mutta katso, minä olen toisenlainen, ja minä tarvitsen ukon juuri semmoisen kuin sain, semmoisen, jolla on kirjoituksia, laskuja ja senkin seitsemän yhteiskunnallista hommaa, ja joka tulee huoneestaan aivan peloittavan tuumailevana ja otsa rypyssä.»
»Ja sekö sinusta on niin hauskaa?»
»Niin on. Silloinhan hän tarvitsee muijan juuri semmoisen kuin minä olen. Et usko, miten monta kepposta minä olen hänelle tehnyt! Siihen aikaan, kun meillä ei vielä ollut tuota Kerttu-Kaisaa, olin itse lapsena talossa ja vielä nytkin saan vehkeistä huolta pitää, kunnes Kerttu oppii.»
»Vehkeileminen, sekö on sinun virkasi kodissa?»
»Niin», sanoi Sirkka juhlallisesti, »et usko miten tarpeellista se on. Ukkoni laskut lyövät aina paremmin yhteen, ja ajatukset luistavat nopeammin, kun minä ensin hetkisen hänen kanssaan hulluttelen.»
»Johan nyt!»
»Niin, niin, usko pois! Mies parka muuten tuumailisi. yöt, päivät ja väsyisi siihen paikkaan, mutta mikä nyt auttaa, kun on kodissa vallaton, pikku vaimo, joka ei suo ukolleen tuumailurauhaa, vaan nauraa hänelle vasten naamaa ja lavertelee niitä näitä. Usko pois, se lisää tavattomasti työkykyä.»
Sirkka oli niin koomillinen totisuudessaan, ettei Eevi voinut nauruaan pidättää. »Kylläpä sinulla iloa riittää», sanoi hän puoleksi nauraen, puoleksi huoahtaen. »Onnellinen sinä» — »ja sinun kotisi», lisäsi hän ajatuksissaan. »Mutta sanohan», jatkoi hän, »missä te oikeastaan asutte?»
»Kyllä me asumme Helsingissä, mutta miehelläni on pieni perintötila maalla, jossa kesäisin olemme ja joskus, tai oikeammin sanoen aina, kun sopii, talvellakin.»
»Mutta miten sinä tulet maalla toimeen?»
»Minäkö? Mainiosti! Miks'en tulisi toimeen?»
»Sinä kun niin rakastat seuraelämää ja huveja?»
»Totta sanoit, vanha toveri, mutta sen sinä unohdit, että minä — rakastan kaikkea. Kaikki on hauskaa: kova kiire ja ihmislaumat espiksellä, syksysateet maalla ja rapakko, joka roiskii ja loiskii.»
Eevi ei voinut olla nauramatta.
»Minä puhun täyttä totta», vakuutti Sirkka. »Kaikki tuo on todella mainion hauskaa. Ja kun sitten tulen takaisin Helsinkiin ja näen, miten onnettomina ihmiset tuulta ja sadetta vastaan taistelevat, silloin nauran makeasti muistellessani, miten maalla sateeseen läksin ilman sateenvarjoa, lakki korvia myöten päähän painettuna ja hame kuin kolmentoistavuotiaalla.»
»Etkö sinä maalla olostasi muuta hauskaa tiedä kuin syksysateet ja rapakot?»
»Tiedän toki, kävelyretket pyryssä ja pakkasessa, kun tiet ovat ummessa ja saan kinoksissa kahlata ja sitten tulla kotiin ukko-kullan tukkaa pörröttelemään. Tiedätkö, mitä hän silloin sanoo?»
»No mitä?»
»Että olen reipas ja raitis ja vallaton kuin pohjatuuli. Ja ne sanat ne maistuvat!»
Hän nauroi niin, että posket tulivat kuopille, ja hänen valkeat hampaansa välähtelivät.
»Minä luulen, ettet vielä koskaan ole surua tuntenut», sanoi Eevi huoaten.
»Eipä tiedä. Mutta jos iloistani vielä tahdot kuulla, niin on minulla hienompaakin huvia ja sivistyneempää seuraa kuin syksysateet ja tuiskuiset talvitiet.»
»Kaiken sinä leikiksi käännät.»
»Lupa on leikkiä puhua! Minä olen nuori vielä, ja etkö muista, että aina olen elämää ihanaksi sanonut?»
»Muistan kyllä. Muistan sinua erityisesti semmoisena kuin olit retkellämme Korkeasaarelle. Muistatko sitä itse?»
»Muistan toki, se oli todella ihana ilta.»
»Muistatko Elsan puhetta?»
»Kyllä muistan.»
»Siinä oli paljon sisällystä.»
»Niin oli. Kyllä minäkin joskus vakavuutta ymmärrän, ja jotta et vallattomuuttani vallan peljästyisi, tahdon vielä sinulle tunnustaa, että aivan hyvin ymmärrän, että sinä papinrouvana tulet elämää katsoneeksi enimmäkseen juuri vakavalta kannalta.»
»Minulla onkin ollut niin paljon vaikeuksia», sanoi Eevi huoahtaen.
»Vai niin, niinkö, ja onhan muuten miehesi työkin hyvin vakavalaatuista.
Yhdessä varmaan jaatte kaiken.»
»Tavallaan», myönsi Eevi vähän epävarmasti. Mutta yhtäkkiä nousi hän, kietoi kätensä Sirkan kaulaan, suuteli häntä ja sanoi sydämellisesti: »Sinulla on sydän kultaa. Oikein tekee hyvää tavata.»
XII.
Hyvin ristiriitaiset tunteet sydämessään palasi Eevi vanhempiensa luota omaan kotiinsa. Matkalle lähtiessään oli hän mielessään kuvitellut, miten hän kesäisestä käynnistä virkistyneenä vielä pitkin tulevaa talveakin voisi kotona olla iloinen ja tyytyväinen, mutta nyt tuntui siltä, kuin tyytyväisyys ei olisi ottanut tullakseen, ei edes ensi päiviksikään. Kaikki hänelle vain muistutti, miten toisin oli ollut vanhempien kodissa. Siellä isä heitä, Viljoa ja Eeviä, hyväili ja hyvänä piti, äiti hankki erityisen palvelustytön Viljoa varten, jotta Eevi saisi olla vapaampi, otti ompelijan taloon, joka pani Eevin pukuvaraston parempaan kuntoon, ja toimitti kaikessa niin, että Eevi ruuan, juoman, seurustelun ja huvin suhteen sai sitä, mikä enin miellytti. Se epäsopu, mikä ennen oli Eevin ja hänen äitinsä välillä vallinnut, oli nyt aivan unohtunut. Olihan äiti jo Eevin pienenä ollessa häntä hemmoitellut, totuttaen saamaan, mitä milloinkin mieli teki. Ainoastaan Eevin haaveilut olivat äitiä harmittaneet, ja ne olivat vieroittaneet heidät toisistansa. Nyt olivat olosuhteet muuttuneet, ja ero oli haihduttanut epäsoinnut mielistä. Äidin rakkaus lapseensa tuntui vain suurenevan siitä, että tämä nyt oli ahtaissa oloissa, jotka herättivät äidissä sekä sääliä että mielipahaa.
Se seikka, että Heikki Salo apulaispappina oli ollut niin yleisesti arvossapidetty, oli vähän parantanut sitä itsessään ikävää asianlaitaa, että hän ennen oli palvellut juoksupoikana. Mutta nyt kun olot olivat muuttuneet, tunsi ruustinna entistä katkerammaksi sen, ettei Eevi naimisensa kautta ollutkaan tullut mihinkään huomattuun ja arvossa pidettyyn asemaan. Tukalaa oli hänen olonsa, ja Heikin yksinkertaisuusperiaatteet ja suuri säästäväisyys tekivät elämän vieläkin ahtaammaksi. Oikein harmistuneena muisteli ruustinna, miten Heikki joka asiassa, puvuissa, ruuassa ja kaikissa elämäntavoissa vaati semmoista menettelyä, mikä hänestä oli papinperheelle sopivaa. Tärkeimmistä aina turhimpiin pikkuseikkoihin asti ulottui hänen määräämisvaltansa. Ei hän tosin jyrkkää pakkoa Eeville pannut, mutta hän esitti mielipiteensä siinä muodossa, ettei Eevi voinut muuta kuin taipua. Eevi tosin koetti, ainakin osaksi, sekä itselleen että muille uskotella, että hän mielellään taipui, mutta sydämensä sisimmässä ikävöi hän niitä mukavuuksia ja nautintoja, joista täytyi kieltäytyä.
Kaiken tämän oivalsi ruustinna kohta Eevin kotiin tultua, ja salainen tyytyväisyyden tunne valtasi hänet — kesken huolienkin — kun hän huomasi nyt joutuneensa lastansa puolustavaan asemaan. Oli tuntunut katkeralta kun Eevi tyttönä ollessaan pysyi vieraana äidilleen, katkeralta sitten kihlausaikana, kun aina vain Heikin mieltä kysyttiin, äidin ei koskaan. Vanhemmat, — etenkin äiti — oli silloin Eevistä kovin maallismielinen, kylmä ja järkevä. Mutta nyt olivat kieltäymykset opettaneet Eeviä antamaan arvoa sille hellyydelle, jonka hän oli luotaan työntänyt. Siksi kävi äidin ja tyttären suhde nyt entistä lähemmäksi ja evästettynä äidin neuvoilla sekä vahvana päätöksessään asettaa kaikki kodissa toiselle kannalle heitti Eevi jäähyväiset vanhemmilleen.
Sillävälin kulki Heikki kodissaan ikävällä odottaen päivää, jolloin saisi vaimonsa ja lapsensa kotiin. Tosin hän joskus, iloitessaan heidän palaamisestaan, tunsi kuin pistoksen povessaan muistaessaan, että eihän se oikeastaan ollut niinkään sopusointuisaa ollut heidän avioelämänsä. Hän oli monessa suhteessa huomannut Eevin toisenlaiseksi kuin mitä oli luullut kihlausaikana. Ne yhteentörmäykset, joita heidän välillään silloin oli ollut, olivat aina päättyneet siten, että Eevi nöyrästi oli tunnustanut erehtyneensä, oli pyytänyt Heikkiä olemaan kärsivällinen ja vakuuttanut tahtovansa ennen kaikkea oppia Jumalan tahtoa tuntemaan ja tottelemaan. Heikki oli tähän luottanut ja oli uskonut Eevin mielen pehmeäksi peltomaaksi, jossa hyvä siemen helposti juurtuisi, kasvaisi ja kantaisi hedelmää. Mutta nyt kysyi hän itseltään, oliko hän siinä ehken erehtynyt? Olihan Eevin luonteessa tunteellisuus ja taipuvaisuus todella silmäänpistävä piirre, mutta oli kuin pehmeää maaperää olisi ollut ainoastaan pinnalla. Alla oli jotain läpipääsemätöntä, piintynyttä, kaikkia hyviä vaikutuksia vastustavaa.
Mikä saattoi olla syynä siihen? Eiväthän mitkään kovemmat kärsimykset olleet Eeviä kohdanneet. Ei surujen hyinen halla ollut rintaa routaan saanut. Eevin suurin virhe oli aina ollut hänen liiallinen haaveilevaisuutensa. Saattoiko se lapsuuden päivistä saakka kasvaneena antaa tukea kasvatuksenkin kehittämälle itsekkäisyydelle ja siten vähitellen kovettaa, ja tehdä hedelmättömäksi muuten pehmeän maaperän?
Jos todella oli niin, ei silloin muuta neuvoa kuin Jumalan sanan voimalla katkaista tuo hengen kahle. Todellinen elämä vaatimuksinensa oli asetettava sille sijalle, missä nyt unelmat ja haaveilut hallitsivat, ja Jumalan tuomitseva sana oli sen tekevä.
Hetkeksi johtui Heikille mieleen, että hän ehken oli liian ankara ja jyrkkä. Kenties olisi lempeys paremmin ollut paikallaan?
Mutta ei, niin ei saattanut olla. »Jos joku tulee minun tyköni ja ei vihaa isäänsä ja äitiänsä ja emäntäänsä ja lapsiansa ja veljiänsä ja sisariansa ja päälliseksi omaa henkeänsä, ei se taida olla minun opetuslapseni», oli Kristus itse sanonut. Jyrkkä oli totuus siinäkin, mutta se piti paikkansa, ja sitä oli seurattava.
Tulkoon onni tai onnettomuus, omaatuntoaan tahtoi Heikki totella. Sydämen sisimpään oli kaikki se kätkettävä mikä hänessä vienona kaihon tunteena pyrki onnea etsimään ja sitä omistamaan. —
Tämä tunne yhdessä rakkauden kanssa vaikutti kuitenkin sen, että Heikki odottaessaan Eeviä kotiin ei voinut olla toivomatta parempien päivien koittoa. Tyhjältä oli koti tuntunut Eevin poissa ollessa. Valoisaksi, lämpimäksi muuttuisi se taas, kun hän palaisi sinne, hän, jolle Heikki oli ensi rakkautensa suonut ja jota hän vieläkin voimakkaan luonteensa koko palavuudella rakasti.
Se oli Heikin onni, että Eevi paluumatkalla kotia tapasi Sirkan. Muuten olisi kyllä Heikki jo ensi iltana toiveissaan katkerasti pettynyt. Sirkan iloiset kuvaukset koti-onnestansa ja hänen hyvät ajatuksensa Eevistä papinrouvana olivat tulleet parhaaseen aikaan vastapainoksi vaikutuksille vanhempien kodista. Yhtymisestä vielä iloisena oli Eevi hilpeällä mielellä ja sydämellinen kotiin saapuessaan. Viljo väsyneenä matkasta pantiin kohta nukkumaan, ja sen tehtyänsä alkoi Eevi Heikille kertoilla matkamuistojaan. »Olisitpa nähnyt Sirkan», jatkoi hän innostuneena, kerrottuansa heidän yhtymisestään, »miten erinomaisen sievä hän oli!»
»Sekö on hänen pää-ansionsa», kysäisi Heikki totisena, vaikka veitikkamaisuus välähti silmäkulmain alta.
»Ei». Eevi punastui, sillä hän tunsi leikissä piilevän huomautuksen. »Sirkka on hyvä ja herttainen ja erinomaisen kelpo vaimo, joskin tekeytyy väliin kovin pintapuoliseksi. Etkö muista, olen kai hänestä sinulle kertonut? Muistan hänet erityisesti semmoisena kuin hän oli viimeisellä huviretkellämme. Olimme silloin kaikki edellisenä päivänä saaneet päästötodistuksemme tyttökoulusta ja teimme huviretken Korkeasaarelle saadaksemme kaikki luokkatoverit vielä kerran ennen eroa olla yhdessä. Kun siellä sitte muun muassa oli puhe tulevasta luokkakokouksestamme, ajatteli Elsa kuten ainakin lukujaan, ehtisikö oppia jotain siksi ja niin edespäin. Sirkka kuuli sen. 'Kuka hullu nyt luvuista puhuu, juuri kun on koulusta päästy! Nyt iloitaan!' Hän seisoi läheisyydessä suurella kivellä paljainpäin, ja tuuli heilutteli hänen kiharoitaan. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat. 'Miten ihanaa, miten onnellista elää', ja hän levitti kätensä kuin syleilyksi koko maailmalle. Semmoinen aivan oli hän nytkin, mutta vakavuutta piili pohjalla.»
»Löytyyhän sitä vakavuutta leikkisänkin luonteessa. Mutta mitä luokkatovereihisi tulee, pidän kuitenkin enin Elsasta. Hän on kerrassaan kelpo nainen, hiljainen, tunnollinen työntekijä.»
»Niin on, ja semmoinen oli hän jo lapsena. Silloin jäähyväisretkellämmekin piti hän puheen, juuri semmoisen kuin häneltä saattoi odottaa. Se toi vakavuutta mieliimme. Elämän todellisuus häämöitti esiin. Mitä tulevaisuus mukanaan toisi, mitä se meille antaisi, mitä meiltä vaatisi? »Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä», lauloimme me, ja niin oli nuoret sydämemme ajatuksia täynnä. — Kun retkeltä palasimme, laski aurinko, laski kullaten meren ja maan kuten nuoruuden hehku kultasi elämän edessämme.»
Eevi vaikeni. Kyynel kiilsi hänen silmässään, ja uneksiva katse kuvastui kasvoihin, kun hän ajatuksiinsa vaipuneena uudelleen läpikävi nämä lapsuutensa muistot.
»Mutta», jatkoi Heikki, »kun nuoruuden ensi hehku on aamuruskon lailla häipynyt, seuraa sitä keskipäivän ankara, mutta samalla tyydyttävä työ velvollisuuksiemme täyttämiseksi. Ja se on aamuruskonkin kultaa kallisarvoisempi, eikö olekin?»
»Kenties — mutta kauniimpi on keväinen aamu.»
* * * * *
Tätä ensimäistä iltaa seurasi muutamia verrattain hiljaisia päiviä. Eevin ei tehnyt mieli heti häiritä kotirauhaa parannuspuuhillansa, ja sitäpaitsi oli hänen rohkeutensa lannistunut ja hänen vakuutuksensa siitä, että hänellä oli oikeus puolellaan, alkanut horjua, heti kun hän joutui Heikin vaikutuksen alaiseksi. Hän epäili vaatimuksiensa oikeutta, mutta tyytyä hän ei silti voinut. Päinvastoin muisti hän yhtenään verrata nykyisyyttään onnellisempaan oloon vanhempiensa kodissa ja kun sitten jossain kohdin ilmeni erimielisyyttä Heikin ja hänen välillään, antoi tuo tukahutettu tyytymättömyys hänen sanoillensa odottamatonta katkeruutta.
Alussa tämä ei kuitenkaan tapahtunut. Mutta kun yhdessäolon uutuus alkoi haihtua, kun äskeinen ero ei enää vaikuttanut lauhduttavasti mieliin, kävivät epäsopu ja ristiriitaisuudet yhä tavallisemmiksi kodissa. Kaikki antoi aihetta erimielisyyksiin. Viljon kasvatus ja vaatetus, talousseikat, raha-asiat, vieläpä Heikin suhde seurakuntalaisiinkin. Syysiltojen pimetessä ja talven tehdessä tuloaan vuoden valottomimpana aikana vähenivät vähenemistään myös valohetket Eevin ja Heikin koti-elämästä. Eevin sairaaloinen tunteellisuus yhä vain eneni näistä surullisista suhteista, ja Heikki, joskin ulkonaisesti tyynempi, tunsi tuskan vieläkin polttavampana.
Oli pahin kelirikko, ja maa oli roudassa. Lunta oli jo vähän, mutta niin vähän, ettei reenjalas siinä vielä luistanut, ja se vähäkin oli epätasaisesti jaettuna, sillä ankara tuuli ajoi kinoksia toisiin paikkoihin jättäen toiset aivan paljaiksi. Kuka vain matkoja taisi välttää, pysytteli kernaasti kotosalla, tiet kun olivat tukalat ja kulku hankalaa.
Heikki oli vähän aikaa sitten tullut kotiin asioilta naapuritalosta. Hän oli valmistanut saarnansa, laskenut sen syrjään ja istui nyt syventyneenä laskuihinsa. Silloin astui Eevi huoneeseen.
»Onko sinulla aikaa puhella», kysyi hän istuutuen vähän matkan päähän kirjoituspöydästä, jonka ääressä Heikki istui.
»On kyllä. Olen juuri tulojamme ja menojamme toisiinsa verrannut ja tahtoisin mielelläni puhua kanssasi sen johdosta.»
»Minä taas aioin pyytää talousrahoja.»
»Paljonko tarvitset?»
»No anna nyt ainakin viisi markkaa.»
»Tästä sen saat, mutta et enempää. Se on jo päälle tavallisen määrän. Meidän täytyy elää varojeni mukaan ja sinä tiedät, etten herkkuja tahdo tarjottavaksi en itselleni enkä muille.»
Eeviä harmitti, sillä hän luuli saaneensa letkauksen siitä, että edellisenä päivänä oli laittanut tavallista hienompaa ruokaa eräälle vieraalle naapuripitäjästä.
»Sitten aioin myös pyytää rahaa talvitakiksi Viljolle», jatkoi hän kylmäkiskoisesti. »Vai onko sekin sinusta turhuutta?»
»Kaiketi, jos se tehdään turhan hienoksi.»
»Kyllä äiti sen Viljolle mielellään hankkii, siitä olen varma.»
»Ja sieltä tulee hieno, sen tiedän. Mutta sano, Eevi, onko omantuntosi mukaista, jos Viljoa kasvatat ylellisyyteen. Nyt hän tosin on pieni sitä ymmärtääkseen, mutta pienestä tulee pian suuri.»
»Kuules Heikki», Eevi oli harmissaan ja päätti kerrankin purkaa koko sisunsa, »sitä on aivan pääsemättömissä sinun kanssasi. Omatunto, omatunto, se on sinulla joka toinen sana. Kun me tutustuimme, luulin sinua suurenmoiseksi, sankarilliseksi luonteeksi, mutta sinä oletkin oikein turhantarkka, joka pikku seikkaan takertuvainen.»
Heikki oli käynyt aivan kalpeaksi eikä vastannut sanaakaan. Vihdoin hän kuitenkin hiljaa jatkoi: »Niin, sinä olet oikeassa. Meidän olisi aikaisemmin pitänyt paremmin tutustua toisiimme.»
»Niin olisikin, mutta onkohan sekin minun syyni, ettemme sitä ehtineet.
En kai minä asiata alkuunpannut?»
»Et kai. 'Syy, syy tule tänne, on täällä entisiäkin'. Minä olen niitä poloisia, joilla on tuliset tunteet, vaikka tahto on kova ja kylmä kuin teräksestä tehty, niinkuin sinä aina sanot.»
Heikki nousi, meni viereiseen huoneeseen ja jäi siihen ikkunan ääreen tuijottaen ulos sysisynkkään, valottomaan yöhön.
XIII.
Erkin ja Aunen kihlausta seurasi onnellinen yhdessäolo. Erkki viipyi pari viikkoa Tähtiniemellä, ja se aika oli kuin keväinen juhlapäivä. Aune, joka monen vuoden kuluessa aina oli tottunut olemaan yksin, sai nyt kokea miltä kaikki tuntui, kun hänellä oli Erkki seuranansa. Kaikkeen pitikin Erkin perehtyä, Aunen töihin, harrastuksiin ja huveihin. Yhdessä kävivät he kävelemässä, pistäytyivät tienvarrella moneen matalaan mökkiin, jossa asui joku Aunen ystävistä, joku sairas tai apuatarvitsevainen; yhdessä he lueskelivat, soittivat ja lauloivat.
Mutta sitten täytyi Erkin kiiruhtaa kotiin äidin luo jakamaan onneaan hänen kanssansa. Alkukesästä hän kuitenkin jo palasi ja asettui Tähtiniemen läheisyyteen pieneen torppaan »lukuja jatkamaan». Hänen tarkoituksensa oli todella lukea, mutta päätarkoitus oli kuitenkin saada tilaisuutta olla yhdessä Aunen kanssa, sillä syksyn lähetessä oli heillä molemmilla taas ero edessä. Erkki aikoi nimittäin sen lukukauden olla Helsingissä eikä Aune voinut kotiaan jättää.
»Oikein helpoitukselta tuntuu kuitenkin nyt ajatella eroa, selitti Aune reippaasti, »kun tiedän miten toisenlaista se tulee olemaan kuin ikäväni viimein.»
»Voi sinua pientä poloista, miten kärsit tähteni!»
»Niin, Erkki, jos olisit tietänyt, miten äärettömästi ikävöin sinua, luulen melkein, että olisit tullut.»
»Kenties. Mutta juuri sinun parastasi ajatellen pysyin poissa. Kun minä Tähtiniemeltä läksin, olin vahvassa aikeessa pian palata sinne. Mutta jota enemmän sinne halusin, sitä epäilevämmäksi kävin. Minä tiesin, että sinua rakastin, ja tunsin, etten voisi olla sitä sanomatta, jos me tapaisimme. Omia tunteitani en hetkeäkään epäillyt. — Tiesin, etteivät ne ole hetken tuomia, toisen viemiä. — Mutta kun muistin nuoruuttasi ja miten väärin olisi saattaa sinua tekemään lupausta, jota kenties saisit katua, ymmärsin, että minun oli ajatteleminen meidän molempien puolesta.»
»Minun tähteni sinä siis pysyit poissa! Ja kyllä jaksoitkin viipyä!» Aune siveli Erkin kättä, painoi päänsä kallelleen ja katsoi veitikkamaisesti häntä silmiin.
»Niin jaksoin, mutta ei se helppoa ollut! Tiedätkö, en äidillekään tahtonut siitä aluksi kertoa. Mutta hän arvasi kyllä asian. Olin ennen kertonut hänelle paljon sinusta. Nytkään ei minulla ollut muuta kuin hyvää Tähtiniemeltä kerrottavana. Kun en teille kuitenkaan enää poikennut, ymmärsi äiti, että oma, vapaa tahtoni oli siihen syynä. Eräänä iltana — se oli vähän tällä puolen uuden vuoden — olimme kahden kotona, äiti ja minä. Minulla oli silloin ollut niin ikävä sinua, että oikein oli vaikea pysyä lujana. Yht'äkkiä kysyin äidiltä: »Millainen olinkaan pikku poikana?» »Sinä olit tuntehikas ja arka lapsi», vastasi hän ja katsoi minuun vähän veitikkamaisesti. »Niin, raukkamainen, tiedänhän minä sen», jatkoin siihen puoleksi tuskastuneena. »Raukkamainen lapsi, raukkamainen mies!» »Eipä niinkään», sanoi silloin äiti. »Sinulla ei ollut ruumiin voimia paljo, mutta siveellistä voimaa sitä enemmän.» »Lieneekö sitä miehessä ensinkään», sanoin kuin itsekseni ja melkein huomaamattani jatkoin omiin ajatuksiini: »hän on niin nuori» — »Nuoruus on hyväksi, kunhan se tulee koetelluksi», sanoi äiti, ja minä tiesin, että hän oli asian ymmärtänyt. Sen jälkeen oli minulla vähän helpompi olla, mutta vaikeammaksi kävi taas, kun tulin Helsinkiin. Luin ahkerasti, mutta ei se hauskaa ollut. Arvelin aina itsekseni, kauanko koetuksen pitäisi kestää. Silloin kuulin Kaarlolta, että olit käynyt heikoksi ja huonoksi. Se vaikutti. Pääsiäislupa oli tulossa, ja minä päätin lähteä. Äidille kirjoitin pari sanaa matkastani, ja hän vastasi: »Lähde — ja Jumala sinua siunatkoon!»
»Ja sitten sinä tulit, ja juhlapäiviä olemme siitä asti viettäneet.»
»Etkä sinä minua enää viipymisestäni torukaan?»
»Kuinka sitä voisin? Rakkautemme on koetuksen kestettyään vain kasvanut ja syventynyt, eikö niin?» Aune sulki Erkin käden omaansa ja hymyili, vaikka kyyneleet samalla nousivat silmiin.
»Kyllä sinua jaksaisi odottaa vaikka niinkuin Jakob Raakkeliansa.» Erkki puristi hänen kättään lämpimästi.
— — »Mutta katso, miten on kaunista tuolla ulkona! Mennään kävelemään!» Ja he menivät.
* * * * *
Jota lähemmäksi syksy läheni ja sen muassa eronaika, sitä tärkeämmäksi kävivät Erkille ja Aunelle yhdessäolo-hetket. Heillä oli paljon puheltavaa menneisyydestä, paljon tuumattavaa tulevaisuuden varaksi. He olivat kumpikin ensi kertaa elämässä löytäneet ystävän, jolle kaikkea sai jakaa, ja joka kaikessa ymmärsi. He antoivat kumpikin toinen toiselleen syvän ja puhtaan ensimmäisen rakkautensa, ja heidän onnensa oli suuri ja sanomaton.
Oli ihana syksypäivä. Muuttumattoman ja vakavan mäntymetsän keskellä kohoutuivat kellahtavat koivut ja siellä täällä ruskean punertavat pihlajat, jotka marjaterttuinensa vielä lisäsivät metsän loistavaa kauneutta. Rasvatyyntä oli järvellä, ja sen välkkyvään pintaan kuvastuivat korkeat, metsäiset rannat kaikessa kauneudessaan. Päivä paistoi. Taivaankansi oli siintävä, ja puhtoiset pilvenhattarat soutelivat siinä kuin siintävällä ulapalla. Mutta surunsekaiselta tuntui syksyinen kauneus. Päivänsäteetkin, jotka maisemaa hyväilivät, tekivät sen niin pehmeästi, niin hiljaa ja hellävaroin kuin säälien luontoa, jonka kuihtumis- ja kuolinhetki oli lähenemässä.
Aune ja Erkki olivat kävelemässä. Heidän innokas keskustelunsa taukosi hetkeksi, ja he jäivät ihailemaan ympäröivän maiseman kauneutta. Silloin helähtivät kirkonkellot soimaan.
»Kuule»! Aune katsoi Erkkiin.
»Niin», sanoi hän sulkien Aunen käden omaansa, »noin ne kerran kaikuvat meillekin, kun elonmatkamme on päättynyt ja ero on edessä. Mutta sitä ennen olemme onnellisia vuosia yhdessä viettäneet.»
»Niin, jos Jumala suo. Mutta välistä pelkään melkein. Onnemme on niin suuren suuri.»
»Ja miksi sitä pelkäät?»
»En oikein tiedä itsekään. Mutta sitä ainakin olen ajatellut, että kunhan en vain tulisi itsekkääksi, kunhan en onnessani unohtaisi niitä, jotka kärsivät. Oi että voisin antaa sitä enemmän, jota enemmän itse saan! »Jolle paljon annettu on, siltä myös paljon vaaditaan». Ne sanat soveltuvat onnellisuuteemmekin.»
»Silloin on meidän velkamme suuri.»
»Niin onkin. Mutta kun saamme oman kodin, silloin alamme sitä yhdessä maksamaan, eikö niin? Oi, Erkki, miten paljon me silloin teemme. Miten me rakastamme kaikkia, ja miten onnellista se on!»
»Mutta sinne on vielä aikaa, Aune!»
»Onhan vähäsen. Mutta jouluksi me kuitenkin julkaisemme kihlauksemme, niinhän?»
»Niin, viimeistään.»
Se oli iloinen toivo, ja Aune nauroi jo heleästi ajatellessaan, mitä mikin sanoisi. Sitten jatkoi hän vakavammin: »Kyllä tämä kuitenkin oli ihmeellistä! Minä en koskaan, niinkuin muut nuoret, ole naimista ajatellutkaan. Minulla on aina ollut riittävästi työtä ja siitä tyydytystä, siksi kai en ole muistanut tämmöistä onnea kaivatakaan.»
»Mutta se tuli kuitenkin.»
»Tuli, — käsittämättömän suurena ja kauniina.»
He pysähtyivät kumpikin, he katsoivat toinen toiseensa ja ympäröivän luonnon loistavaa kauneutta. Tuntui sopusointu liian syvältä, onni liian suurelta voidakseen kauan kestää.
»Pian talvi peittää tämän kaiken», sanoi Aune hiljaa.
»Mutta talvea seuraa kevät ja kaiken ylösnousemus.»
He seisoivat hetkisen ääneti, sitten alkoivat he astua kotiin päin.
Kotiin mennessä poikkesi Aune tervehtimään erästä tuttua sairasta, mutta lieneekö matka väsyttänyt tai sairaan luona käynti, illalla oli hän alakuloinen ja uupunut. Raskaasti nojasi hän Erkin käsivarteen heidän yhdessä istuessaan hänen huoneessaan. »Kuules», sanoi hän äkkiä, »olen tänään niin paljon muistellut äitiäni. Muutamat hänen antamistaan muistoista ovat rakkainta, mitä minulla on. Tahtoisin, että tietäisit missä niitä säilytän. Nehän ovat sinun myöskin. »Katso tätä», hän otti esille pienen, kuluneen Uudentestamentin.
»Tämä oli äidin viimeinen lahja minulle. Olen sitä siitä asti käyttänyt, mutta nyt tuntuu siltä, että tahtoisin antaa sen sinulle.»
»Älä, Aune rakkaani, pidä se itse ja käytä sitä yhtä kauan kuin äitisi.
Vasta hopeahäiksemme saat sen minulle antaa.»
»Tiedätkö Erkki, nyt en jaksa hopeahäitä ajatella, olen niin väsynyt, kovin väsynyt.»
»No lepää sitten, lepää pikku metsätähteni», ja Erkki painoi hellästi hänen päänsä olallensa.
Seuraavana aamuna oli Aune taas punaposkinen ja hilpeällä mielellä, mutta iltapuoleen, kun Erkki yksin istui puutarhassa, tuli Kaarlo äkkiä sinne. »Aune on sairastunut», sanoi hän. »Aion juuri hakea lääkäriä.» Erkki kavahti pystyyn. Hän puristi Kaarlon kättä hetken melkein musertavasti, sitten kiiruhti hän sisään.
Aunella oli vaarallinen kuumetauti. Hän houraili yhtenään eikä tuntenut edes Erkkiä, joka hievahtamatta istui hänen vuoteensa ääressä tuskallisena kuunnellen hänen sekavia sanojansa.
Muutama vuorokausi oli kulunut, kun Aune hetkisen nukuttuansa äkkiä nousi istumaan, hymyili ja sanoi iloisesti: »Pidäthän ne kotimme ovet ihan auki?»
»Pidän rakkaani, pidän.»
»Ja sitten sinä laulat: »On Herra sun tukes» — — Hän loi loistavan kuumeisen katseen Erkkiin ja alkoi laulaa. Mutta voimat loppuivat kesken, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa. Illemmalla hetken selvänä ollessaan tahtoi hän tavata kaikkia ja kuiskasi heille viime jäähyväisensä, sitten hän väsyneenä nukahti.
Sinä yönä valvoivat kaikki Tähtiniemellä. Mutta aamupuoleen kun Aune rauhallisesti nukkui, paneutuivat he hetkeksi levolle. Erkki yksin jäi valvomaan. Hänen päänsä oli hetkeksi painunut käden varaan, mutta hän nosti sen äkkiä kuullessaan Aunen liikahtavan. Aune oli herännyt ja makasi nyt katsellen Erkkiä suurin, kirkkain silmin.
»Erkki, tunnen itseni nyt aivan terveeksi. Voitko sinä kuulla?» Aune puhui hyvin hiljaa. Erkki kumartui lähemmä, ja hän jatkoi: »Olen onnellinen, jos saan elää sinun tähtesi. Jos en sitä saisi, olisithan sinäkin onnellinen minun puolestani. Eron-aika on lyhyt, muistathan sen? Saamme yhtyä siellä, missä ei ole surua eikä syntiä, missä vanhurskaus vallitsee.»
Erkki ei voinut vastata. Yhä hiljemmin jatkoi silloin Aune: »Muistathan yhteistä elämäntehtäväämme? Sitä toteuttaisit yksinkin jäätyäsi, eikö niin, antaisit koko kansallesi ja jok'ainoalle, jonka tielläsi tapaat — etenkin kaikille, jotka kärsivät — osaa siitä runsaasta rakkaudestasi, jota minä olen saanut?» Aune oli puhunut hyvin hiljaa, silmät puoli-ummessa. Nyt kohotti hän katseensa ja näki Erkin itkevän.
»Erkkini, rakkaimpani!» Hän kietoi kätensä Erkin kaulaan, ja siihen hän nukkui kuin lapsi äitinsä olalle. Hän nukkui niin levollisesti, nukkui rauhaisaa lapsenunta, ja toivolla täyttyi siitä Erkin mieli. Mutta tajuttomana hän heräsi. Kuume nousi ja laski vuoroon, eikä lääkäri antanut yhtään toivon aihetta.
Oli iltapäivä. Aurinko alkoi mennä mailleen. Se kultasi kellertävät koivut Tähtiniemen puistossa ja lahdelman välkkyvän pinnan.
»Erkki rakas, nosta minua», pyysi Aune. »Tahtoisin nähdä auringon laskevan.» Erkki nosti hänet hellävaroin. Äkkiä kohotti Aune kätensä: »Oi, valoa — oi, kirkkautta, katso!»
Hän vaipui hengettömänä Erkin käsivarrelle.
* * * * *
Kukkaisten keskellä makasi Aune valkeassa arkussansa. Erkki oli polvillaan siinä vieressä melkein tiedottomana surussaan. Kuin unessa kulki hän surusaatossa, kuuli kellojen kaikuvan kumahdellen ja pastorin puhuvan sanoista: »Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan.» Hän näki kukkasiin peittyneen kirstun, kuuli kumahdukset, kun hautaan multaa luotiin ja tunsi kädenpuristuksia. Mutta kaikki oli hänelle kuin unta. Hän tiesi ainoastaan sen, että hänen puhtoinen pikku metsätähtensä oli muutettu pois toisiin tarhoihin, ja hän oli jäänyt sitä itkemään yksin, syystuulissa, autioille rannoille.