XIV.
Oli maaliskuu ja kevättunnelmaa luonnossa. Eevi hääräili huoneessaan järjestyspuuhissa.
»Heikki, äläpä noin kirjojasi levittele, juuri kun koetan järjestystä aikaansaada.» Hän siirsi tuskastuneena miehensä kirjat tuolilta. Äänettömänä jatkoi Heikki työtään.
»No, nyt pitäisi kaiken olla valmista. Tämän hauskemmaksi en kotiani saa.»
Eevi huokasi. »Mutta nyt Viljoa pukemaan! Oleppa kiltti kultaseni, niin äiti pukee sinut sieväksi pojaksi, kunnes Elsa-täti tulee.»
Viljo oli valmis, ja odotus kävi Eeville pitkäksi. Hän läheni miehensä kirjoituspöytää. »Heikki», sanoi hän entistä ystävällisemmin, »etköhän panisi toista takkia päällesi?»
»Miksi muuttaisin kesken arkikiirettä?» Heikki ei nostanut silmiäänkään. »Mutta», jatkoi Eevi koettaen saada äänensä iloiseksi, »tahtoisin esittää sinut Elsalle niin hauskana kuin mahdollista.»
Hetkeksi keskeytti Heikki työnsä. »Jos oikein tunnen ystävääsi, ei hän minua takkini mukaan arvostele.» Hän jatkoi taaskin kirjoittamista. — Eevi huokasi. Olisihan hänen pitänyt se arvata. Aina veti Heikki vastahankaa. Aina katsoivat he asioita eri kannalta. Miten lapsellista olikaan ollut uskoa, että he kaksi niin perin erilaista voisivat sopia yhteen. Ja niin lapsellinen oli hän, Eevi, kuitenkin ollut.
Samassa pyörähti reki portaitten eteen. Eevi nosti Viljon käsivarrelleen ja kiiruhti etehiseen Elsaa vastaanottamaan.
»Sydämellisesti tervetullut!». Hän kietoi kätensä, Elsan kaulaan.
»Vihdoinkin olet täällä luonani!»
Heikkikin oli työnsä lopettanut ja seisoi kynnyksellä odottaen.
»Tervetuloa kotiimme!»
»Yksinkertaiseen, pieneen pappilaamme», jatkoi Eevi.
»Jommoisen pappilan olla pitääkin, eikö niin?» Heikin sanoissa oli painoa.
»Aivan niin! Pieni koti tekee sitäpaitsi paljon lämpimämmän ja kodikkaamman vaikutuksen.» Elsa katsoi häntä iloisesti silmiin. »Ei kodin yleisvaikutus sitäpaitsi seinistä riipukaan. Se järjestävä käsi, joka kaikkea johtaa, ja se henki, joka kodissa vallitsee, se on se, joka yleisvaikutuksen määrää.»
Heikki oli nostanut Viljon olalleen, kun Eevi Elsan tavaroita kootessaan oli hänet maahan laskenut, ja juhlasaatossa sitten kuljettiin ruokasaliin, missä kaunis kahvipöytä oli katettu.
»Kovinpa herttaista täällä on, ja otatte vastaan aivan kuin omaista.»
Elsa silmäili ihastuneena ympärilleen.
»Mitenkä muuten Eevin ystävää! Ei hän niitä useinkaan saa luonaan nähdä, ikävä kyllä.»
Eevin katse kirkastui. Oli hän hyvä kuitenkin, tuo Heikki!
»Ei ne rouvat jouda niin vierailemaan eikä vieraita vastaanottamaan kuin me »irtolaiset», jatkoi Elsa nauraen. »Mutta rakkaita taitavat kotoiset kahleet olla.»
Eevi hymyili itsekseen. Niin, rakkaita tavallaan, mutta miten paljon kepeämmiksi hän niitä ennen oli luullut. Ei hän silloin niiden painosta mitään tiennyt, mutta nyt hän sen tunsi liiankin hyvin.
Kun kahvit oli juotu, nousi Heikki, selittäen nauraen antavansa heille tilaisuutta salaisuuksien puhumiseen ja poistui.
Seuraavana päivänä jäivät Elsa ja Eevi pitemmäksikin aikaa kahden, sillä
Heikki läksi silloin pitäjälle kinkereille.
Oli myöhäinen ilta. Keittiössä kuorsasi vanha Maija, ja Viljo nukkui aikoja sitten levollista lapsen-unta. Ylt'ympärillä oli hiljaista, Elsa ja Eevi vain kahden valvoivat puhellen keskenään kuten usein ennen.
Elsa oli juuri Eeville kertonut kaikista heidän yhteisistä tovereistaan, milloin hän heitä oli tavannut, mitä heistä tiesi. Kaikkia Eevi vielä muisti ja kaikista tahtoi hän tietoja. Mutta oli kuin joka ainoa tuttu nimi tavalla tai toisella olisi hänelle vain suurenevaa surua tuottanut. Hänen oma ja hänen toveriensa elämä oli hänestä pelkkä pettymysten sarja. Toisille olisi hän enemmän onnea toivonut, toisilta odottanut enemmän itselleen. »Mutta», sanoi hän kietoen kätensä ristiin yli polven ja luoden tuskallisen katseensa Elsaan, »minä rakastan heitä kuitenkin, rakastan palavammin kuin koskaan ennen. Vaikka he rakkauteni arvottomana jalkainsa alle polkisivat, vaikka tylynä minut luotansa työntäisivät, minä en sittenkään muuta voi. Kotini Soinamossa, rakas, kaunis kotini, omaiseni ja ystäväni, joista kaikista nyt olen eroitettuna, minä en ikinä voi heitä unhoittaa. Ijäksi olen heidät sydämeeni kätkenyt ja siellä säilytän heidät ijäti.» Eevin ääni värähteli, ja kosteina loistivat hänen silmänsä. — »Elsa rakas», jatkoi hän yhä kiihkeämmin, »sinä näit nuoruuteni ja kaikki sen kauniit unelmat, sinä olet nähnyt, miten kolkkoa ja kylmää todellisuus on minulle ollut. Sano, oliko väärin unelmoida, vai miksi saan näin kärsiä? Sano, tuleeko minun vieraantua näistä maallisista, niinkuin Heikki sanoo? Jos se on tämän tarkoituksena, niin kyllä keino siihen on oikea. Minä olen murtunut. En omista ainoatakaan eheää tunnetta, paitsi rakkauttani Viljoon. On kuin katkennut kieli särähtäisi soimaan kaikkea muuta muistellessani. Yksin Viljo saa vielä puhtaat soinnut sydämessäni helähtämään. Ei tosin muut kuin äiti voi äidin tunteita käsittää, mutta ei moni äitikään minua ymmärtäisi. Viljo on ainoa iloni, ainoa henkäys runollisuutta, jota minäkin osakseni saan. Hän on kukkani kivikon keskellä, hänen onnensa on elämäni ainoa toivo, rakkaus häneen ainoa voimani.» Eevi oli puhunut kiihkeästi. Nyt nousi hän äkkiä, sulki nukkuvan lapsen syliinsä, painoi hänet rintaansa vasten ja purskahti itkuun.
»Elsa rakas», sanoi hän myöhemmin, kun tyyntyneenä istui ystävänsä vuoteen ääressä, »kerro nyt jotain itsestäsi, oikein sisimmästäsi. Luvuistasi ja töistäsi kyllä puhut, mutta nyt tahdon jotain muuta, jotain itsestäsi, tunteistasi. Sano, oletko koskaan rakastanut?»
Hetkisen värähtivät Elsan kasvot. Sitten vastasi hän tyynesti: »Kukapa ei sitä olisi, mikä kerran, mikä kymmenen!»
»Kerro, Elsa rakas!»
»Voinhan kertoa, mutta lyhyeen se loppuu. Ihmiset ovat niin erilaiset. Useimmat heistä näkyvät vaihtavan tunteita niinkuin takkia, ja yhtä todellisia ovat heistä heidän tunteensa kuitenkin. Minä jo melkein luulin, etten kykeneisi ensinkään rakastumaan, mutta sitte tuli tuo tunne kuitenkin ja vielä semmoisena, ettei se ollutkaan hetken lapsi. — Me olimme samassa koulussa opettajina. Meillä oli sama työ ja samat harrastukset. Teimme käsikädessä ja kilvan työtämme, ja lepohetkinä oli yhdessä-olo parhaana ilonamme. Pian ymmärsimme toisiamme sanoittakin. Ajatuksemme yhtyivät alinomaa — me huomasimme sen ilolla — ja jos aikaa kului, ettemme tavanneet, oli kumpaisellakin ikävä. Me olimme toverit ja ystävät, sen sanan syvimmässä merkityksessä, mutta tunteessamme oli enemmän kuin kumppanuutta, sen tiesimme ja tunsimme molemmat. Silloin tuli rinnallemme herttainen, viehättävä olento, ja pian ymmärsin, että nainen joka on kotinsa kaunistus ja ilo, on suurempi apu miehellensä kuin se, joka yhdenvertaisena työtoverina tahtoisi jakaa kaikki hänen ilonsa ja surunsa. Se nainen, joka ei ole köynnöskasviksi luotu, seisokoon yksin! Elämässä on työtä ja tyydytystä riittävästi kaikille. Jospa vain tietäisit millaista elämäni nyt on! Kun talvi-illoin istun seurassa, missä kymmenkunta emäntää on koolla vaatteita ompelemassa köyhille, tai kun palaan raittiusiltamista tai koulustani, on onneni usein niin suuri, etten sen suurempaa voi ajatellakaan.»
Eevi katsoi ihmettelevästi Elsaan, mutta ei virkkanut mitään, siksi jatkoi Elsa: »Muistathan, miten opinhaluinen olin, ja tiedät, että olen sitä vieläkin, mutta nyt ymmärrän, että opiskeleminen ei yksin minua tyydytä. Tarvitsen muutakin. Tarvitsen toiminta-alaa ja tunnetta siitä, että olen hyödyksi. Opiskeleminen on ainoastaan tie siihen, mutta tie, jota ilolla kuljen. Ehk'et ymmärrä sitä tyydytystä, jota esimerkiksi nuo yleiset pyrinnöt minulle tuottavat, mutta usko minua, pian lähenee aika, jolloin juuri nuo yleishyödylliset asiat saavat entistä enemmän arvoa. Raittiusriennoilla esimerkiksi kuten muillakin aatteilla on nykyään kullakin ainoastaan pieni parvi kannattajiansa. Jos kovat ajat meille koittavat, silloin tulevat nämä pyrinnöt kansallisiksi kysymyksiksi, ja silloin niiden arvoa ymmärretään. Silloin kyllä kukin kantaa kortensa yhteistyöhön, mutta onnellinen on se, joka on saanut alkaa jo aikaisemmin. Jospa tietäisit Eevi, miten rikasta ja onnellista elämäni on!»
Eevi oli hetken ääneti, sitten lausui hän hitaasti ja miettivästi: »Kyllä sinä Elsa olet ihmeellinen. Nyt olet innostunut ja alussa puhuit niin tyynesti, kuin jos olisit kertonut eilisestä ilmanvaihdoksesta. Ja kuitenkin tiedän, ettet ole mikään jää-kalikka.»
»Ja jos olisinkin, niin pitäisi ainakin sulaa sinun läheisyydessäsi», sanoi Elsa nauraen.
Sitten alkoivat he riisuutua, sillä puoliyö oli jo aikoja sitten ohi.
* * * * *
Elsan käynti oli vaikuttanut kuin puhallus sammuvaan hiilokseen. Hän oli ihmeellisesti osannut kääntää Eevin huomion Heikin hyviin puoliin, ja siitä oli Eevissä herännyt kiihkeä halu koettaa uudelleen ja paremmin sopia Heikin kanssa jokapäiväisessä elämässä. Rakastivathan Heikki ja hän toisiaan. Kun vain kävisivät nuo pikku seikat paremmin yhteen, olisivat he onnelliset! —
Eevi puolestaan päätti koettaa, ja siten tuli päivänpaisteisia hetkiä pikku kotiin, tuli hellyyttä, ystävällisyyttä ja iloa yhteiselämään. Mutta kun Heikki ei vaatimuksiaan hellittänyt, ja Eevi kun ei kauan jaksanut parastaan koettaa, oli vaara alituisesti väijymässä. Vaihteleva kuin taivas tuulisena päivänä oli koti-onni pappilassa, ja semmoista oli se ollut pitkin talvea. Silloin sattui tapaus, joka sai asiat uudelle kannalle.
Oli kevät. Koivut olivat hiirenkorvalla, ja nurmet vihannoivat. Eevi istui lempipaikallansa lammen rannalla. Läheisyydessä leikitteli Viljo, ja hetken kuluttua yhtyi Heikkikin heihin. »Itä tulee», riemuitsi Viljo ja kiipesi hänen polvellensa.
»Isä tulee», toisti Eevi iloisesti hymyillen. »Tutta», sopersi Viljo, ojentaen isällensä vihertävän lehden. — »Sinä itse olet isän 'tutta.' Mutta kylmäthän pikku kätesi ovat.»
»Kylmätkö», kysyi Eevi levottomasti. »Mennään kotia, ettei hän vilustu.»
»Mennään vaan, vaikka eihän se nyt mitään vaarallista ole», lohdutteli Heikki. Mutta Eevi ei voinut rauhoittua, ja kun Viljo seuraavana aamuna nähtävästi oli kuumeessa, lähetettiin lääkäriä hakemaan. Tuskaisena kulki Eevi vuoteen äärestä ikkunan luo ja ikkunasta vuoteelle. Oi jospa lääkäri joutuisi! — — —
Vihdoin hän tulikin.
»Onko hän kylmettynyt», kysyi Eevi tuskallisesti, kun tutkimus oli päättynyt, ja lääkäri oli antanut määräyksensä.
»Ei suinkaan, tähän on nähtävästi tartunta syynä.»
»Tartunta, miten se on mahdollista?»
»Onko pastori kenties ollut sairaan luona?»
»Kyllä mieheni vasta kävi erään vanhuksen luona, mutta —»
»Missä se oli?»
»Niemelän torpassa.»
Lääkäri kävi vakavan näköiseksi.
»Mitä, mitä te tarkoitatte?» Eevi tarttui hänen käteensä.
»Siinäpä onkin syy. Huhtikuussa kuoli siellä lapsi kuristustautiin.»
Eevi ei kuullut sen enempää. Kirkaisten heittäytyi hän polvilleen Viljon vuoteen viereen, ja lääkäri, joka näki, ettei hän tässä sen enempää voinut, poistui luvattuaan tulla pian takaisin. Silloin vanha Maija läheni vuodetta hiljaa kuiskaten: »Hyvä rouva, rauhoittukaa toki, kyllä se vielä paranee, ei saa surra ennen aikaa! Tulisi rouva nyt ottamaan vähän kah — —»
»Pois!» Eevi kääntyi häneen selin, eikä Maija enää uskaltanut lähestyäkään.
Sillävälin oli Heikki levottomana kiirehtinyt kotiin rippikoulusta ja astui huoneeseen. »Miten on Viljon?»
Eevi nousi. »Mene, mene», sanoi hän tuskasta kalpeana, »sinä toit taudin lapsellesi, ja nyt se kuolee!»
Heikki peräytyi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, mitä tehdä. Hän oli kuin salaman satuttama. Silloin Maija viittasi häntä keittiöön ja selitti sopertaen tohtorin sanat. Puolustellen lisäsi hän sitten: »Rouvaan se koski niin, ettei tiedä mitä tekee, ei ottanut kahviakaan.»
Murtunein mielin Heikki vetäytyi työhuoneeseensa. Hänen poikansa, hänen ilonsa ja toivonsa oli kuolemantaudissa, ja hän itse oli siihen tavallaan syynä. Eevin tämä isku murtaisi, ja niin menisi häneltä hautaan sekä vaimo että lapsi! — Eikä ollut hänellä nyt edes oikeutta heitä hoitaa ja lohduttaa! Hän itse oli Viljolle taudin tuonut, sillä syytöksellä oli Eevi hänet luotaan karkoittanut. Tuo muisto oli hänet kuin tukehduttaa.
Hän läheni ovea ja painoi korvansa avaimen aukolle. Hän kuuli Viljon valittavan ja Eevin koettavan viihdyttää. Hänen olisi tehnyt mieli temmata ovi auki ja syöstä sisään, mutta hän ei saanut, ei uskaltanut. — Käsiään väännellen kääntyi hän pois. »Minä en voi, minä en saa mitään tehdä.»
Hän heittäytyi tuskissaan polvilleen. »Oi Jumala, armahda ja säästä.
Säästä särjetyn sydäntä!»
Vaikerrellen oli Heikki polvilleen heittäytynyt ja siinä makasi hän kauan, tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä. Vähitellen alkoivat kuitenkin hänen ajatuksensa selvitä. Hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut ja hän arvosteli sitä tuskallisen selvästi. Jos nyt Viljo kuolee, onhan se onneksi hänelle ja on ansaittua heille vanhemmille, kun ei heissä kummassakaan ole ollut oikeata kasvattajaa, ei Jumalan tahdon tekijätä — ja kuitenkin — »Oi Jumala, me olemme pahoin tehneet, olemme syntiä tehneet ja mielesi rikkoneet, vaan älä meitä vihassasi rankaise! Oi Isä armahtavainen ja laupias, älä lapsiasi hätään hylkää! Auta, auta! Älä anna nääntyä kuorman alle!»
Kun Heikki vihdoin rukouksesta nousi, oli hänen mielensä rauhoittunut ja tyyni, vaikka tuska yhä povessa poltti. Koska hänen ei sopinut mennä sairashuoneeseen eikä siellä auttaa, asettui hän työhön odottaen lääkärin tuloa.
Iltapäivällä tuli lääkäri, pudisti päätään arvelevasti ja lupasi pian palata uudelleen. Parin päivän kuluessa kävi hän sitten useampia kertoja päivässä Viljoa katsomassa. Hän oli vakavan näköinen, mutta ei sanonut pojan tilaa toivottomaksi. Heikki oli hänen käydessään aina sisällä sairaan luona, muuten koetti hän sieltä pysytellä poissa Eevin tähden, joka ei suvainnut toisten lasta lähenevänkään. Kerran Heikki kuitenkin, saatettuaan lääkärin etehiseen, palasi sairashuoneeseen ja kysyi hiljaa: »Eevi, etkö sinä vähän lepäisi?»
Eevi nosti päätään ja loi tuijottavan katseen Heikkiin. »Levätä, kun lapseni kuolee? Haudassa saan levätä niinkuin hänkin.» Ääni oli soinnuton. Heikki istuutui hetkeksi vuoteen toiselle laidalle, ja siinä istuivat he vastatusten äänettöminä. Viimein Heikki nousi ja poistui eikä palannut ennenkuin lääkärin uudelleen tultua.
»Nyt toivon voivani sanoa, että lapsi jää elämään», sanoi tohtori ollessaan valmis lähtemään.
»Elämään», toisti Eevi ja tavoitteli kädellään pöydän laitaa, sillä maailma musteni hänen silmissään.
»Niin elämään», vakuutti tohtori iloisesti. »Saan sydämestäni onnitella teitä.»
»Kiitos», Heikki puristi hänen kättään. — Saatettuaan lääkärin ovelle palasi hän huoneeseen, jossa Eevi makasi sohvalla silmät puoli-ummessa kalpean ja kärsivän näköisenä. Heikin kävi häntä sääli. Mutta samassa heräsi katkerana ajatus: »Ei hän minua säälinyt, ei ajatellut, pois työnsi minut lapseni luota, vaikka minä rakastan poikaa niinkuin hänkin.»
Heikin kasvoilla kuvastui tuskallinen taistelu. Nyt kun vaara oli ohi ja Viljo paranemassa, tulivat nuo ajatukset äkkiarvaamatta ja voimakkaina. Ne tunkivat päälle aivan väkisin ja täyttivät mielen katkeruudella. — Mutta Heikki oli liiaksi rehellinen taistelussaan itseään vastaan suosiakseen niitä. Hän tuomitsi tunteensa ja tahtoi sitä kuolettaa, maksoi mitä maksoi. Hänhän oli luvannut Eeviä rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, ja hän tahtoi lupauksensa täyttää, tuntuipa se kevyeltä tahi raskaalta.
Eevi avasi verkalleen silmänsä. »Heikki», sanoi hän ja tavoitteli miehensä kättä. Heikki ojensi sen hänelle, mutta kädenpuristuksessa oli jotain velvollisuudentapaista ja väsähtynyttä. Eevi tunsi sen vaistomaisesti ja ajatteli, että tuskinpa Heikki olisi välittänyt, vaikka hän siihen paikkaan olisi sairastunut ja kuollut. Elämä tuntui hänestä äkkiä sydäntäsärkevän kolkolta. — »Me saamme pitää pienokaisemme», sanoi hän vihdoin hiljaa, »etkö tahdo auttaa minua hänen luokseen?» Eevi nousi ja kulki Heikin tukemana Viljon vuoteen ääreen. »Kiitos», sanoi hän asettuen läheiselle tuolille. »Mene sinä nyt vain kirjoitustasi jatkamaan.»
»Jaksatko istua siinä?»
»Kyllä jaksan, kiitos vaan.»
Silloin Heikki meni, ja Eevi jäi yksin lapsensa luo. Hän kumartui vuoteen laitaa vastaan ja laski kätensä nukkuvan otsalle. »Sinä, minun ainoa iloni», kuiskasi hän hiljaa, ja kuumat kyyneleet alkoivat valua peitteelle.
XV.
Kesä oli kulunut, samoin syksykin, ja nyt oli talvi. Viljo oli aivan terve ja oli kasvanut paljon, mutta hento hän oli, vähäverinen ja kalpea kuin pimennossa kasvanut kukka. Eevi häntä hoiti ja suojasi kuin silmäteräänsä. Jos oli tuuli tai sateisia päiviä, ei hän saanut olla ulkona ensinkään, ja kauniillakin ilmalla oli varoitettava, ettei hän rasittuisi eikä vilustuisi.
Välistä teki Heikin mieli vastustaa tätä alituista varoittelemista, mutta miten olikaan, ei hän sitä kuitenkaan rohjennut tehdä. Jos hän joskus tahtoi ajatuksensa täytäntöön panna, tuli hänelle siitä jälestäpäin ääretön tuska, että jos Viljo nyt sairastuu ja kuolee, niin on se hänen syynsä ja Eevin surma. Paras antaa asiain mennä niinkuin menevät. Äidillähän siinä on suurimmat oikeudet niinkuin velvollisuudetkin.
Viljon sairaudesta saakka oli Eevin ja Heikin suhde toiseksi muuttunut. Se oli ulkonaisesti parantunut, mutta todellisuudessa oli se käynyt entistä huonommaksi. Ei enää syntynyt riitaa eikä väärinkäsitystä heidän välillään niinkuin ennen. Hiljaa, melkein vähitellen selvitettiin kaikki erimielisyydet, mutta syynä siihen ei ollut entistä suurempi sopusointu. Päinvastoin. Heidän suhteessaan oli nyt jotain särkynyttä, johon ei kumpikaan tahtonut kajota. He tunsivat sen. Heikki puolestaan ei voinut unohtaa Eevin menettelyä Viljon sairastaessa. Oli katkeran katkeraa, että Eevi, hän, jota Heikki niin palavasti rakasti, oli hänet luotaan työntänyt silloin, kun heillä kumpaisellakin oli sydän surua täynnä. Jos siinä olisi muuta moitittavaa ollut, olisi Heikki sanonut sen suoraan Eeville. Mutta mitä nyt moittia, mitä sanoa? Sitäkö, ettei Eevi sen enemmän häntä rakastanut? —
Heikillä ei ollut mitään sanomista, ei kerrassaan mitään. Hänen täytyi vain koettaa voittaa itsensä, ja sen hän tekikin. Mutta särkynyttä oli hänen sisimmässään siitä pitäen.
Eevi tunsi tämän ja päätti siitä Heikin rakkauden loppuneen. »Jos lie sitä ollutkaan», ajatteli hän katkerasti. »Mitä mies semmoinen kuin Heikki tiesi rakkaudesta ja sen voimasta?»
Näin oli aika kulunut, joulu oli jo ohi, ja uusi vuosi oli alkanut. Pian alkaisivat kinkeritkin, ja Eevi jäisi silloin yksin kotiin koko viikoiksi. Heikki ajatteli, että ehkä on yksinäisyys hänelle helpoitukseksi, eihän se ihmettä olisi, mitäpä Heikin seurasta iloa. Mutta Eevin terveys oli käynyt huolestuttavan huonoksi. Siksi ei ollut hyvä jättää häntä yksin Maijan ja nuoren palvelustytön kanssa. Heikki oli tätä asiaa arvellut ja hän otti sen puheeksi kerran heidän istuessaan illallispöydässä.
»Etkö, Eevi, voisi tehdä jotain voimistuaksesi? Sinä jäät olemaan niin yksin kinkerien aikana.»
»Näethän sinä, mitä lääkärit minulle voivat. Ei minusta tervettä tule koskaan.»
»Älä sano, kun koettaa minkä voi, saa luottaa Jumalaan.»
»Jumala auttaa kuolemaan, kun ei ihminen enää jaksa elää.»
»Mutta Jumala ei tahdo, että me surulla itse kuolemaamme joudutamme. Hän voi auttaa elämäänkin ja auttaa velvollisuuksiemme täyttämiseen aina viimeiseen asti.»
»Kaikki eivät ole teräksestä tehtyjä.» Eevin äänessä oli itkua.
»En minä pahaa tarkoittanut», jatkoi Heikki lempeämmin, »mutta luulen, että meiltä kaikilta kysytään uskollisuutta. Eivät olosuhteet meitä puolusta.»
»Helppo on sinun sanoa, mutta minkä sille voi, että elämä murtaa. Mikä muu on minultakin voimat vienyt kuin elämä taisteluineen ja vaatimuksineen. Enhän ole ollut oikein terve päivääkään näinä viime vuosina, ja sekä koti että Viljo ovat kuitenkin olleet hoidettavinani.»
»Ehken on siinä ollut liikoja, mutta parempi pysyä paikoillaan viimeiseen asti kuin väistyä. Eikö niin?»
»Sitähän olen koettanut ja siinä kulunut. Mutta koska nyt itse otit asian puheeksi, niin voinhan sanoa, että todella on vaikeaa jäädä yksin kotiin Viljon kanssa, kun olen näin heikko. Ehken saisin pyytää äitiä luokseni? Luulen kyllä, että hän tulisi.»
Heikki oli hetken ääneti. Viimein sanoi hän verkalleen: »Äiti on itse näinä aikoina sairastellut, luuletko, että hän jaksaa, ja että sairaan seura on sairaalle hyväksi?
»Eikö oman äidin seura olisi lapselle hyväksi?» Ääni oli katkera.
»Ehken se niinkin on. Pyydetään sitten. Voin kirjoittaa jo tänä iltana.»
He olivat nousseet pöydästä, ja Eevi alkoi korjata ruokia pois. »Hyvästi, hetkeksi», sanoi Heikki tarttuen lakkiinsa, »minä menen vähän kävelemään. Pane sinä vain levolle. Minulla on vielä paljon kirjoittamista.» — Hän poistui.
Ulkona oli hiljaista ja tähtikirkasta. Ei vähintäkään liikettä kuulunut. Lumi ainoastaan narahteli jalkain alla. Ilta oli kylmä, ja tähdet vilkkuivat kirkkaina pakkasessa. Niitä näkyikin tänä iltana aivan tavattoman paljon. Tiheänä sumuna peittivät pienemmät taivaankannen, ja kuin tähtiharson läpi loistivat suuremmat luoden vilkkuvan valonsa yksinäisen astujan tielle.
Oli jotain ääretöntä ja huimaavaa katsoa taivaalle. — Mikä tomuhiukkanen olikaan ihminen ja hänen elämänsä tässä maailmojen äärettömyydessä!
Luonnon suurenmoinen hiljaisuus ja rauha oli juuri sitä, mitä Heikki tänä hetkenä paraiten tarvitsi. Hän tahtoi päästä näkemään elämää laajemmalta kannalta, päästä kohoamaan oman itsensä, omien kokemuksiensa ja yksityisten tunteittensa yläpuolelle. Silloin tasapaino palaisi hänen mieleensä.
Eevin pyyntö saada äiti luokseen oli tullut niin äkkiarvaamatta, ettei Heikki kohta tyynesti voinut siihen suostua. Olihan tuo pyyntö itsessään aivan luonnollinen. Väärin olisi ollut sitä vastustaa. Ei Heikki sitä aikonutkaan tehdä. Hän ei tahtonut vieroittaa äitiä ja tytärtä toisistaan. Mutta hän tiesi jo usein uudistuneesta kokemuksesta, mitä yhdessäolo Eeviin vaikuttaisi. Siksi oli tämä hänelle raskasta.
Jok'ainoan kerran käytyään vanhempiensa kodissa oli Eevi sieltä palannut entistä onnettomampana, tyytymättömämpänä ja vaativaisempana. Mikä hänessä sitä ennen oli ollut alakuloisuutta ja toiveita, joita hän itse itsessään vastusti, oli silloin saanut kannatusta ja tullut hänen mielestään oikeutetuksi. Kun Heikki silloin näki, miten onneton Eevi oli, olisi hänen monesti tehnyt mieli paiskata nyrkki pöytään ja julistaa kerran ja ainaiseksi pannaan kaikki hienous, mukavuus ja hemmoitteleva rakkaus. — Mutta Heikki vaikeni, sillä hän ei tahtonut suutaan avata vaimonsa vanhempia vastaan. Heille itselleen hän kyllä olisi sanonut, mutta kun ei siihen ollut tilaisuutta, oli hän ainoastaan kahta vertaa lujempi Eeviä kohtaan. Olihan hänen velvollisuutensa näin ollen entistäkin painavampi.
Kaikkea tätä muisteli Heikki, ja hän tiesi, että jos äiti tulee Eevin luo, uudistuvat entiset kokemukset. Se oli se, joka oli hänet tasapainosta saanut.
Mutta Eevi kaipasi äitiään ja hänen täytyi saada äiti luokseen. Heikki tekisi kaiken voitavansa asian hyväksi. Hän aikoi kirjoittaa jo tänä iltana.
Tasapaino oli vähitellen palannut Heikin mieleen, ja reippaasti astui hän kotia kohden. Tähdet hänelle vieläkin ystävällisinä vilkkuivat, eikä niiden ääretön paljous enää tuntunut masentavalta. Heikki oli päässyt kohoamaan yli omien surujensa, yli kaiken sen, mikä hänen henkensä voimaa kahlehtien masensi, ja tuntiessaan ihmiselämän pienuuden tunsi hän samalla sen suuruuden ja arvon. Melkein voitonriemuisena kuiskasi hän itsekseen: »Oi, ihminen, sinä tomuhiukkanen maailmojen äärettömyydessä, sinä et kuitenkaan kuole, et menehdy. Sinä olet luotu puhdistukseen, kirkkauteen ja ijankaikkiseen elämään.»
XVI.
Eevi makasi peitteiden ja patjojen suojaamana sanatoorion verannalla. Taivaan rannalla loistivat Norjan lumipeitteiset tunturihuiput, ja alempana siinti sinertävä kukkulasarja.
Kuukauden päivät oli Eevi ollut täällä, ainoastaan kuukauden, mutta aika tuntui vuosilta. Hän oli tullut tänne väsyneenä, murtuneena ja välinpitämättömänä kaikesta. Semmoiseksi oli hän vähitellen käynyt, osaksi ruumiillisen sairauden, osaksi ainaisen alakuloisuuden vaikutuksesta. Välinpitämätön oli hän kokonaan ollut matkankin suhteen. Mutta hänen vanhempansa sitä ehdottomasti toivoivat, ja Heikkikin sitä viimein tahtoi, kun se kerran oli vanhempien toivo, ja kun he pitivät huolta kaikista kulungeistakin.
Niin päätettiin matka, ja Heikki itse tuli Eeviä saattamaan. Mutta hänen oli kohta palattava kotiin, jonne virka kutsui. Eevin äiti oli käynyt sairaaloiseksi ja oli sitäpaitsi matkustamiseen kokonaan tottumaton, joten hän ei uskaltanut mukaanmenoa ajatellakaan. Vanhemmat olivat siksi tahtoneet hankkia Eeville jonkun tuttavan seuraksi tuntureille, mutta Eevi oli toista mieltä ja pani tahtonsa täytäntöön. Hän sai Viljon mukaansa ja vanhan Maijan.
Täällä olivat he nyt olleet kohta kuukauden. Maija hoiti Viljoa, ja Eevi lepäili. Jalkeilla hän oli, vaan ei jaksanut muuta kuin pukeutua ja sitten levätä sohvan nurkassa verannalla. Lääkäri tahtoi häntä joskus kävelemäänkin, mutta siihen ei hänellä tuntunut olevan voimia. Hän oli väsynyt, niin läpeensä väsynyt ja voimaton! Hän tahtoi olla yksin ja rauhassa, vain levätä täällä kauniin luonnon helmassa.
Sanatooriolle kuului läheisen kosken kohina. Se oli Eeville kotoinen sävel. Se oli kuin tervehdys Soinamon rannoilta. Hän kuvitteli mielessään nukkuvansa kanervikossa kotikosken partaalla. Unohtuivat väliset vuodet ja kaikki niiden tuottamat kärsimykset. Hän oli lapsi ja oli väsynyt. Ei hän unelmoinut, ei toivonut mitään. Hän lepäili vain, ja kehtolaulua soittivat Soinamon korkeat koivut, soittivat koskessa valkeat vaahdot.
Eräänä päivänä Eevin näin lepäillessä, sillävälin kun Maija oli vienyt Viljon päivä-unta nukkumaan, vaipui Eevikin kesken mietteittensä makeaan uneen. Hän nukkui vielä, kun Maija tunnin kuluttua palasi verannalle ja hiljaa asettui istumaan läheiselle penkille.
Tutkivasti tarkasti Maija nukkuvan emäntänsä kasvoja. Olipa poski vähän pyöristynyt ja alkanut punoittua. Noinkaan tyytyväiseltä ei ollut hän näyttänyt isoon aikaan. »Hyvä, kun nukkuu», ajatteli Maija, »nukkukoon vaan!»
Mutta mahtoi Maijalla olla jotain erityistä mielessä, sillä kun Eevi yhä nukkui, alkoi hän käydä kärsimättömäksi, eikä se tunne hänessä vähällä herännyt. — Saisi rouva jo herätä!
Samassa avasikin Eevi silmänsä. »Maija, sinäkö siinä? Näin unta, niin ihmeen kaunista unta. Minä olin Soinamossa — kosken rannalla. Päivä paistoi ja kukat tuoksuivat. Ne nyykäyttivät päätään, ja toinen kuiskasi toiselle: »Eevi on tullut, Eevi on täällä.» Minä tunsin siitä omituista, ennen aavistamatonta iloa ja juoksin heitä suutelemaan huudahtaen aivan ääneen: »Rakastatteko minua siis vielä, rakastatteko edes pikkuisen?» Koko metsä silloin kumartui, ja kukkaset nyykäyttivät päätään. »Rakastamme, rakastamme», soi ylläni ja ympärilläni. Mutta samassa seisoin yksin keskellä suurta puutarhaa. Puut olivat paljaina, kukat makasivat maahan taittuneina, ja kylmä tuuli jäädytti jäseniäni. Silloin aloin itkeä. Mutta samassa tulit sinä Maija: »Älä itke lapseni, älä», lohduttelit sinä. »Kylmää ja kolkkoa on, mutta minä säästin sinulle suuren, kauniin omenan.» Samassa minä heräsin, ja sinä minulle hymyilit aivan niinkuin unessakin.»
»Jos tuo nyt totta olisi, niin on Viljo varmaan se rouvan omena», sanoi
Maija ja myhähti.
»Niin», sanoi Eevi miettivästi, »hänhän on ainoa iloni täällä.» Mutta sitä sanoessaan tunsi hän, ettei Maijan selitys häntä tyydyttänyt. Viljo oli tosin hänen paras ja ainoa ilonsa, mutta äskeinen uni oli kokonaan siirtänyt hänet menneisyyden maailmaan, siksi hän ehdottomasti selitykseltä vaati jotain yhteyttä lapsuuden muistojen kanssa.
»No, joko rouva nyt on jättänyt unensa sikseen», kysäisi Maija hieman kärsimättömästi. »Minulla olisi uutisia kerrottavana. Kuulkaa nyt miten äsken kävi!»
»No, miten!» Eevi ei näkynyt olevan kovinkaan huvitettu, mutta Maijalle mieliksi kuunteli hän tämän innokasta kertomusta.
»Niin, tietäkääpäs, kun minä tulen siihen pitkään käytävään, joka on etehisen vieressä, tulee siellä vastaani se kikkarapäinen palvelustyttö ja säplättää jotain, kuka ties mitä, vaikka se tietää, etten minä heidän puhettaan ymmärrä. Pari kertaa hän sanoi: »herr Vinlant», mutta minä ajattelin, että olkoon niitä herroja vaikka viis, ja aioin mennä, mutta silloin hän sanoi: »no», ja nykäisi käsivarresta etehiseen. Siellä riippui naulassa takki, jota hän osotteli ja sanoi: »kom Vinlant.» Takissa oli merkkinä kaksi kirjainta, mutta mistä minä lukematon ihminen niitä ymmärtäisin, vaan sen minä nyt ymmärsin, että se herra oli Suomesta, ajatelkaa, Suomesta, rouva kulta!» — Maija oli ihan haltioissaan.
»Vieras herra, mitä iloa meillä hänestä», sanoi Eevi hiukan hymyillen
Maijan innostukselle.
»Niin, mutta Suomesta! Saa taas kerran kuulla puhetta, jota ymmärtää.»
Vähitellen sai Maija innostuksensa Eeviinkin tartutetuksi, ja oikein uteliaana odotti hän Maijan palaamista, kun tämä puolisen aikaan oli mennyt silmälläpitämään ruokasaliin kokoontuvia herroja.
Kauanpa Maija viipyikin. — Eevi kävi jo ihan kärsimättömäksi. Mutta
Maija sitävastoin odotti levollisena, kunnes sai asiansa toimitetuksi.
Kun herrat kokoontuivat ruokasaliin, ei Maija heidän joukossaan huomannut ainoatakaan uutta tulokasta, siksi jäi hän odottamaan aterian päättymistä. Hän oli juuri syventynyt miettimään, miten pian hänen uudet kenkänsä täällä tunturilla olivat vanhoiksi kuluneet, kun herrat alkoivat ruokasalista poistua.
Nyt silmät auki!
Voi — Maija löi kätensä yhteen niin että läiskähti. Hän oli nähnyt erään herran lähestyvän tuota tunnettua takkia, heittävän sen hartioilleen ja poistuvan. Melkein lentämällä meni Maija. »Voi hyvänen aika, rouva kulta», sanoi hän läähättäen, »se on se meidän tohtorin poika, se Erkki herra.»
Erkki herra! Nyt vasta Eevi ymmärsi, ja miten kummasti se vaikutti häneen! Häntä ihan vapisutti äkillisestä mielenliikutuksesta. Erkki ja hän tapaisivat siis toisensa täällä, tapaisivat pitkän eron jälkeen! — Ainoastaan kerran olivat he toisensa nähneet, sittenkun Eevi Soinamosta muutti, ja silloinkin aivan pikipäin. Hyvin vähän oli Eevi Erkistä kuullutkin, oikeastaan ei muuta kuin että hän oli lueskellut Helsingissä, kunnes viime talvena äitinsä kuoltua oli matkustanut ulkomaille. Ja nyt —!
Maija innostui kertomaan tapauksen toisensa jälkeen Eevin ja Erkin yhteisistä leikeistä. Eevi kuunteli, ja kotimuistoihin liittyivät nyt muistot lapsuuden leikkitoverista. Lujin sitein kietoi hänet menneisyys. Pois väistyivät tajunnasta viime vuodet, pois nykyhetkikin. Menneisyys palasi, palasi lapsuus muistoinensa, sen olot, sen tunteet, sen leikit ja työt.
Ensimäinen nykyisyyteen kohdistuva ajatus oli: »milloin me toisemme tapaamme.» Maija tahtoi mennä Erkkiä etsimään, mutta siihen ei Eevi suostunut. Tottahan he muutenkin tapaisivat! — Mutta tunti kului toisensa jälkeen, eikä ketään kuulunut. Aurinko alkoi jo laskea. Silloin täytyi Eevin, joskin vastahakoisesti, mennä levolle.
Seuraavana aamuna oli Eevi entistä väsyneempi. Yö oli ollut levoton. Hän oli unissaan laulanut, noussut istumaan ja yhtenään puhellut Soinamosta. Mutta väsymyksestä huolimatta tahtoi hän verannalle, ja joka kerran, kun kuului läheneviä askelia, säpsähti hän. Mutta aamupuoli kului, eikä Erkkiä kuulunut. Oli jo iltapäivä. Silloin astui hän äkkiarvaamatta verannalle, aluksi huomaamatta ketään.
»Hyvää päivää!» sanoi Eevi.
Hän kääntyi äkkiä.
»Tunnetteko vielä?»
»Eevi, sinä täällä?» Hän läheni, ja he ojensivat kättä toisilleen.
»Niin», sanoi Eevi, »olen tullut terveyttä hakemaan pitkällisen kitumisen jälkeen. Etkö istu?»
Erkki nosti tuolin lähemmä ja istuutui. »Vuosia on vierinyt siitä, kun tapasimme.»
»Niin on. Paljon on tapahtunut.»
»Paljon.»
»Sinun äitisikin on kuollut.»
Kävi kuin tuskan värähdys Erkin kasvoilla. »Kuollut on. Vähää ennen, kun
Suomi suruun pukeutui, aloin omaa äitiäni surra.»
»Siinä oli surua paljon.»
»Niin oli. Paljon kadotin lyhyessä ajassa.» Erkin oli hetkisen vaikea salata liikutustaan. Sitten jatkoi hän tyynesti mutta surunvoittoisesti: »Hautajaistunnelmaa ei silloin ollut yksin kuolinhuoneissa, sitä tapasi joka talossa ja joka sydämessä.»
»Ei ole ihmettä, että elämä nyt tuntuu niin toivottomalta», sanoi siihen
Eevi, »etenkin kun vielä itsekin on sairaana.»
»Toivottomuutta en kuitenkaan voi pitää oikeutettuna, en yksityisessä enkä yhteisessä surussamme.»
»Vaan entä kun toivottomuus tulee?»
»Sen voimme Jumalan avulla voittaa, sen tiedän kokemuksesta. Etkö muista, miten alakuloinen ja arka olin pienenä? Kauan kehityin samaan suuntaan, mutta sitten tapahtui käänne. Olen siitä Jumalalle kiitollinen, sillä luulen, ettei elämästämme ole hyötyä, ei itsellemme eikä muille niin kauan, kun ainoastaan suremme sen surkeutta ja toivomme täältä pois. Täällä on meillä tehtävämme ja täällä täytyy meidän uskoa valoon, vapauteen ja Jumalan voimaan.» Erkki oikaisihe tätä sanoessaan, ja näytti siltä kuin hän hartioiltaan olisi heittänyt kuorman, joka hänet hetkeksi oli maahan painanut. Hänen katseensa oli nyt tyyni ja kirkas.
»Sinä olet muuttunut», sanoi Eevi. »Sinussa on entistä enemmän voimaa ja reippautta.»
»Se on hauska se! Toivon muutoksen olevan kestävää, sillä se on tullut surussa koetelluksi.»
»Kuules», sanoi Eevi äkkiä, »täytyy kysyä, kun en tiedä. Oletko kihloissa, kenties jo naimisissakin?»
Erkki näytti tyhjää vasenta kättään. »Olen yksin, niinkuin näet.»
»Yksin», toisti Eevi alakuloisesti.
»Niin, löytyy niitä, joiden on jääminen yksin, jotta heidän sydämensä laajentuisi ja he todella oppisivat rakastamaan. Minulla oli liian ahdas sydän», lisäsi hän vähän surumielisesti. »Lieneekö se nyt edes laajentunut.»
»Ainakin olet entistä paljoa ystävällisempi», sanoi Eevi. Hänen täytyi keksiä jotakin sanoakseen, hänen kävi Erkkiä niin kovin sääli.
Kun Erkki myöhemmällä nousi lähteäkseen, ojensi Eevi hänelle kättä, sanoen: »Olen iloinen siitä, että täällä yhdyimme. Yksin ja sairaana vieraalla maalla ei ole hyvä olla. Tuntuu kotoiselta, kun on edes joku ystävä läheisyydessä.»
Erkki oli juuri vähää ennen ollut kahdenvaiheilla, jäädäkö tänne, vai jatkaako matkaansa toiseen tunturiseutuun. Nyt teki hän päätöksensä. Hän jäi.
* * * * *
Aunen kuoltua oli Erkki melkein kuumeen tapaisesti ryhtynyt lukujaan jatkamaan. Mutta työ ei käynyt, ja Erkki aikoi vanhempainsa pyynnöstä matkustaa ulkomaille. Silloin sairastui tohtorinna Selmer. Tauti, joskin aluksi lievää laatua, kääntyi vaaralliseksi, ja pian sai Erkki kätkeä hänetkin maanpoveen. — Hän oli nyt jäänyt kaikesta rakkaimmastaan, jäänyt yksin elämän taisteluihin. Tyhjyys tuntui ammottavalta, ja suru oli hänet murtaa, mutta hän tiesi, mistä löytää lohdutusta. Selvemmin kuin koskaan ennen käsitti hän, että se usko, joka oli tehnyt hänen äitinsä elämän siunaukseksi, ja joka Aunenkin sekä elämän että kuoleman oli tehnyt niin autuaallisen onnelliseksi, oli ainoa, joka taisi antaa arvoa elämälle, antaa selvitystä sen tarkoitukselle, ja tyydytystä hengen syvimmälle kaipuulle. Se taisi särjetyimmällekin sydämelle antaa uutta voimaa, uutta rauhaa ja iloa.
Tämä kokemus esti Erkkiä sortumasta. Vain kuonaa poltti suru pois hänen sielustansa. Karaistuna, puhdistuneena alkoi hän elämän kuin uudelleen.
Erkki oli ulkomaille tultuansa ryhtynyt lukujaan jatkamaan, mutta vaikeaksi kävi työ siellä, senjälkeen kun kotimaasta alkoi kuulua kummia surusanomia. Hänen mielensä paloi kotiin, Suomeen, omaan maahan ja oman kansan keskuuteen. Suru tuntui vieraalla maalla ja vierasten keskellä vieläkin vaikeammalta.
Erkki oli jo paluumatkalla, kun erään lääkärin kehoituksesta päätti oleskella pari kuukautta jossain tunturiseudussa, siellä ensin voimistuakseen. Olihan ymmärtäväisintä malttaa mieltään ja koota voimia. — Mitä muuten tähän vastaiseen työhön tuli, oli Erkki vielä epävarma sen laadusta. Mutta Aunen viime pyyntö oli syvälle painunut hänen mieleensä, ja millaiseksi muuten muodostuisikaan hänen työnsä, tahtoi hän täyttää Aunelle antamansa lupauksen. Hän tahtoi erityisesti muistaa murheen painamia ja heidän hyväkseen työtä tehdä. —
Kohta tavatessaan Eevin, oli Erkki huomannut hänet kärsiväksi, ja siinä oli hänelle kyllin aihetta lapsuudenystävälle omistaa aikaansa. Usein tuli hän kohta aamiaisen syötyään verannalle, missä Eevi istui odottamassa. Milloin luki hän ääneen, milloin keskustelivat he. Aamupäivät varsinkin vietti Erkki Eevin seurassa, usein iltapäivätkin. Mutta yksin ollessaan kuljeskeli hän tuntureilla ristiin rastiin. Hän rakasti yksinäisyyttä niinkuin ennenkin, ja varsinkin täällä, ylevän, yksinkertaisen tunturiluonnon helmassa oli se hänelle paras seura.
Mitä Eeviin tuli, oli elämä tuntureilla hänestä kokonaan muuttunut, sitten kun Erkki tuli sinne. Hän ei syytä siihen itselleen selvitellyt, mutta hän tunsi itsensä nyt kerrankin taas hiukan onnelliseksi. Epäsointuista oli hänen elämänsä tähän asti ollut. Sielun ja ruumiin puolesta sairaana oli hänen täytynyt eteenpäin ponnistella. Nyt oli toisin. Lumoava luonto häntä taas ympäröi. Maija ei tullut taloushuolia valittelemaan, ei tuonut posti haukkumakirjeitä Heikille, eikä kohdannut häntä itseään Heikin surullinen, moittiva katse. Hän oli kuin toinen ihminen. Kotona oli hän tuskainen ja kärttyisä, täällä tyyni. Kotona oli suru katkeraa, täällä rauhallisempaa, melkeinpä suloista. Usein hän tosin itki, itki tietämättä oikeastaan miksi, mutta kesken kyynelten hän hymyili Maijalle, ja Erkille oli hänellä aina ystävällinen sana. — Hän tiesi heidän häntä rakastavan ja säälivän, ja hänen oli niin hyvä olla.
Myötäiset olosuhteet vaikuttivat pian Eevin terveyteen, ja hän alkoi reipastua aivan silminnähtävästi. Erkin seura houkutteli häntä kävelemään aluksi sanatoorion läheisyydessä, sitten ylemmä ja yhä ylemmä. Lääkäri oli tyytyväinen, ja Maija myhähteli itsekseen nähdessään emäntänsä näin voimistuvan. Mutta unettomista öistä ja siitä voimainponnistuksesta, jota nämä kävelyretket kysyivät, ei Maija mitään tiennyt. Ainoa muutos, minkä hän emännässään huomasi, oli, että mieli oli muuttunut hilpeäksi ja puna poskille palannut.
Erkki epäili joskus, oliko Eevin voimistuminen todellista, vaiko ainoastaan hetkellistä ja näennäistä, mutta hän ei tahtonut Maijan mieltä murehduttaa, siksi koetti hän vain itse puolestaan noudattaa mitä suurinta varovaisuutta Eevin suhteen. Usein hiipi hän aterian jälkeen aivan kuin varkain pitemmille kävelyretkilleen, joilla pelkäsi Eevin rasittuvan, mutta nähdessään miten lapsellisesti Eevi suri, jos ei mukaan päässyt, muutti hän menettelyään ja haki hänet ainakin alkumatkaksi seuraksensa. Tavallisesti jätti hän sitten Eevin lepäämään jonnekin tienvarrelle ja jatkoi yksin, mutta palatessaan löysi hän aina Eevin tienvarrella istumasta ja odottamasta.
Näin kulkivat he joka päivä pitemmän tai lyhyemmän matkan yhdessä. Kansa lähitienoilla oppi pian tuntemaan sairaan rouvan, joka tienvarrella lepäsi, ja ystävällisen maisterin, joka hänellä aina oli seurana.
Usein tapahtui, että Erkki kävelyltä palatessaan löysi Eevin keskustelemasta jonkun tunturi-asukkaan kanssa. Joko seisoi reppuselkäinen työmies tiepuolessa, puhellen siitä, miten tuntureilla oltiin ja elettiin, tai oli vaimo istuutunut kivelle sukkaansa kutomaan siksi aikaa, kun Eeville kertoili lapsistaan kotona. — »Kalpeaksi rouvaksi» nimitti kansa Eeviä, mutta »ystävälliseksi» myöskin. He olivat usein nähneet kyyneleen herahtavan hänelle silmään, hänen kuunnellessaan heidän kertomuksiaan, ja ihmetellen olivat he jääneet muistelemaan tuota muukalaista, jonka sydän oli niin lämmin ja hellä, että silmä sai kyyneleitä vuodattamaan, kun kuuli kansan taisteluista karun luonnon kanssa.
»Niin meilläkin taistellaan», kertoi Eevi puolestansa. »Ei siellä tunturikuilut työntekijöitä niele, ei ole kodit kallioitten kupeella, kuten täällä, mutta korvessa hiipii hyinen halla, ja nälkä näännyttää kansaa.»
Kerran tuli hänelle mieleen, että se oli tämän kansan keskuudessa kuin Heikki työnsä teki, sen hyväksi kuin kärsi ja kieltäytyi. Ja kuitenkin — Miten usein olikaan Eevi ollut vastahankaa vetämässä! — Hän muisti pikku riitoja ruuasta, juomasta, vaatetuksesta ja elämän mukavuuksista. Kuka oli niissä kansan puolta pitänyt, sen kansan, joka korpia raatoi, näki nälkää, vilua ja puutetta? Kyllä Eevikin kansaansa rakasti. Hän sääli sen surua, sen kohtalon kovuutta, mutta miten, — miten oli hän teossa tätä rakkauttaan osoittanut?
Hän muisti tuhansia tilaisuuksia, joita olisi tahtonut saada takaisin. Nyt olisi hän ymmärtänyt niitä käyttää. Nyt olivat hänen silmänsä auenneet. Mutta olikohan se jo liian myöhäistä? — — —
Sinä iltana itki Eevi tavallista kauemmin, ja uni karttoi hänen silmäänsä. Niin monenlaiset ajatukset olivat mielessä heränneet. Suuri muutos oli ulkonaisesti tapahtunut hänen elämässään, mutta vielä suuremmaksi tunsi hän muutoksen omassa itsessänsä. Mielen katkeruus ja kärttyisyys oli poissa. Hellät tunteet ja kaikki, mikä hänessä parasta oli, pääsi orastamaan kuin kevätvilja auringon valossa.
Oli Heikki kuitenkin ollut liian ankara. Hän tahtoi taivuttaa, mutta taittoi, tahtoi karaista, mutta kovetutti. Eevin täytyi oikein hymyillä, kun tuli verranneeksi Heikkiä ja Erkkiä toisiinsa. Edellisen näki hän Mooseksena Siinain vuorella, kädessään lain taulut, taustanaan tuli ja leimaus. Erkistä muisti hän sen opetuslapsen, joka rakkauden käskyä julistaen Mestarinsa askeleita seurasi.
Oli todella ihmeellistä, miten suuresti Erkki oli muuttunut. Joskus tosin valtasi hänet vielä suuri, joskin hetkellinen surumielisyys, jonka syytä Eevi ei voinut ymmärtää, mutta muuten oli koko hänen olennossaan jotain niin vapautunutta, niin hilpeää ja samalla syvällistä iloa. Hän oli kuin irtautunut kaikista ajallisuuden ja itsekkäisyyden siteistä. Kaikkea — yksin elämän pikkuseikkojakin — katsoi hän kauniilta ja ylevältä kannalta. Kaikesta löysi hän hyvää, kaikesta iloa ja tilaisuuden iloa valmistaa. Sanatooriossa rakastivat kaikki häntä. Lapset juoksivat riemuiten häntä vastaan, sairaimpienkin katse kirkastui, kun hän läheni, ja »hyvä herra» tai »se kaunis» oli nimi, jolla hänet tunnettiin.
»Erkki», kysyi Eevi äkkiä kerran, heidän istuessaan iltamyöhällä yhdessä sanatoorion verannalla, »voisitkohan sinä koskaan surusta murtua?»
Erkki säpsähti. »Murtumiseksi ei suru ainakaan ole aiottu. Mutta miten kysyt sinä semmoista?»
»Minä kuulin tänä iltana ihmeellisen kertomuksen. Täällä kävi eräs köyhä leski. Eikö hän tullut sinua vastaan? Hän läksi juuri ennenkuin sinä palasit tunturilta?»
»Hän se sitten lie ollut. Näin vaimon, jonka katse ehdottomasti veti huomioni puoleensa. Se oli niin kaunis, aivan kuin kirkastunut.»
»Juuri semmoinen kuin sinulla», ajatteli Eevi itsekseen, mutta ääneensä hän jatkoi: »Minä tuskin jaksoin kuunnella hänen kertomustaan, ja hän on tuon kaiken kokenut. Hänkin oli kerran nuori, iloinen tyttö, ja hänellä oli hyvä ystävä, nimeltä Sören. Yhdessä olivat he leikkineet, yhdessä kasvaneet, ja lopuksi kävivät he yhdessä rippikoulunsa. Sören rakensi tuvan, ja sinne he naimisiin mentyään muuttivat. Sörenin äiti oli kuollut, ja isästään hän ei mitään tiennyt, mutta äiti oli kasvattanut poikaansa hyvin, oli opettanut rehelliseksi ja raittiiksi työntekijäksi. Mitään raittiuslupausta ei Sören kuitenkaan ollut tehnyt. Kun he olivat olleet kolme vuotta naimisissa, syntyi heille poika, ja heidän ilonsa oli nyt ylimmillään. Sören varsinkin oli kuin puolipyörryksissä ilosta. Hän meni tuttaviensa luo pitoihin ja kertoi ilosanoman sielläkin. Kun lopuksi itse pitäjän pastori tarttui lasiin ja ehdotti pienen »Sören Sörensen'in» maljan, sieppasi Sören lasin toverilta, maistoi, joi ja tyhjensi lasin pohjaan asti. Malja juotiin ilossa ja ihastuksessa, mutta se oli heidän perhe-onnensa loppu. Siitä pitäen rupesi Sören juomaan. Hänen vaimonsa sai vähitellen selville, että Sörenin isä oli ollut suuri juoppo. Myrkky oli ollut perintönä jo miehen suonissa ja se rupesi vaikuttamaan samassa kun Sören tyhjensi ensimäisen lasinsa. Kerran — pieni poika oli silloin seitsemän vanha — kävi Sören tunturilla poika muassaan. Siellä oli tuttavia, jotka tarjosivat väkijuomia. Sören joi ja oli vähän humalassa, kun he yhdessä läksivät kotiin. Tie oli liukas. Sören erehtyi etsiessään polkua; jalka luiskahti ja hän syöksyi syvyyteen, työntäen poikaa mennessään. Kun apua vihdoin saapui, saatiin Sören vielä henkiin, mutta pojan pieni ruumis oli murskana isän alla, ja Sören itse jäi raajarikoksi koko elämänsä ajaksi. — — Häntä nyt vaimonsa elättää.»
Eevi lopetti, ja hän tunsi, miten kylmä väre hänen ruumistansa puistatti. Erkkiinkin oli kertomus tehnyt syvän vaikutuksen, sitä syvemmän vielä, kun hän muisti vaimoa, jonka hän tunturipolulla oli kohdannut.
Pitkän vaitiolon jälkeen jatkoi Erkki hiljaa kuin itsekseen: »On todella ihmeellistä, miten vähän ulkonaiset olot vaikuttavat onneemme tai onnettomuuteemme. Kaikki riippuu siitä, miltä kannalta katsomme elämää: vaadimmeko siltä onnea itsellemme, vai onko onnemme täyttää se tehtävä, minkä Jumala meille on määrännyt.»
»Oh, Erkki, sinä vaadit paljon! Se on kolkko usko, tuo. Se ei lämmitä, ei ilahduta.»
»Etkö sinä itse nähnyt päinvastaista tuossa vaimossa? Kristus sanoo: »Jokainen, joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, mutta joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän vapahtaa sen.»
He seisoivat nojautuneena verannan puitteita vastaan. Heidän jalkainsa alla avautui syvä, jyrkkä laakso, jonka pohjalla virta kiemurrellen eteenpäin luikerteli. Kuu oli taivaalle noussut, ja sen kelmeässä valossa näytti seutu aaveitten synkältä asunnolta. Särmäiset kalliokielekkeet ammoittivat kuin avoin kita valmiina saalista nielemään, ja sumupilvet laakson pohjalla liikkuivat ja liekkuivat edestakaisin kuin rauhattomat ihmishenget.
»Aika ja ajatukset ovat meitä pettäneet», sanoi Erkki äkkiä. »Meidän täytyy erota. Hyvää yötä!»
XVII.
Tämän illan jälkeen seurustelivat Erkki ja Eevi vielä enemmän toistensa kanssa. Heidän keskustelunsa kävivät nyt yhä syvällisemmiksi, yhä sisältörikkaammiksi ja vakavammiksi. Koskaan puhumatta omista, yksityisistä kokemuksistansa antoi Erkki Eeville mitä parasta hänellä oli. Kärsimyksien kautta saavuttamansa voitot, se mielenlujuus ja rohkeus, se voima, joka kohoutuu yli omien, yksityisten surujen, ja ennen kaikkea se lämmin, palava rakkaus, joka hänen sydämessään sykki jok'ainoata ihmisolentoa kohtaan, teki ehdottomasti Eeviin syvän vaikutuksen. Se oli kehoitus eteenpäin pyrkimiseen, mutta kehoitus, joka samalla antoi voimaa ja halua siihen eikä lannistavasti mieltä masentanut.
Oli mitä ihanin ilta Eevin ja Erkin palatessa eräältä kävelyretkeltä tunturilla. Ei tehnyt vielä kummankaan mieli sisälle, siksi asettuivat he tavalliselle lepopaikalleen sanatoorion läheisyyteen. Aurinko oli juuri mailleen menossa. Taivas oli hehkua täynnä, ja hehkua heijastivat tunturihuiput.
Oli ollut puhetta Eevin ja Erkin voimistumisesta, ja siihen jatkoi nyt
Erkki iloisesti: »Pian saamme suunnata tiemme Suomen rannoille.»
Suomen rannoille! Eevi säpsähti. Miksi tulikaan tuo ajatus hänelle niin odottamattomana ja niin mieltä ahdistavana? Olisihan hänen pitänyt sitä muistaa. Kohta oli hän ollut kaksi kuukautta poissa kotoa, kokonaista kaksi kuukautta. Suloiselta unelmalta olivat tuntuneet nämä viime viikot. Nytkö ne loppuisivat?
»Kotipuoleeni liittyy liian paljon haikeita muistoja.» Hän huokasi. — »Siellä olen sairastellut ja kärsinyt niin paljo. En vielä uskalla ajatella sinne palaamista. Mutta toisin on sinun Erkki. Sano, mitä aiot?»
»Aluksi lähteä isäni luo, sitten tehdä työtä, missä minua paraiten tarvitaan. Elämän kutsumuksen valinta on minulle aina ollut vaikeata, enkä siitä vieläkään ole selvillä. Moni työ-ala minua houkuttelee, puoleensa vetää, mutta ei mikään ehdottomasti omakseen vaadi.» Hän vaipui hetkeksi mietteisiinsä, kumartui eteenpäin kyynärpäät polvien varassa ja piirteli hajamielisenä kepillään kuvioita hiekkaan. Sitten jatkoi hän verkalleen ja tuumailevasti: »Lääkärin tointa olen pienestä pitäen ihaillut, mutta luontainen taipumus on opintoni toisaalle ohjannut. Samoin on papintoimen, en siihenkään sovellu. Olen pian valmis filosofiantohtori ja opettajaksihan oikeastaan aijon, mutta on silläkin toimella nurja puolensa — tuo ainainen muistitietojen takominen usein vielä kehittymättömiin mieliin. Joskus tuntuu aivan epätoivoiselta, kun ei kutsumukseni minulle selvene.»
Eevi katsoi häneen hämmästyneenä.
»Älähän peljästy», jatkoi hän hymyillen, »asia on minua huolestuttanut, mutta puhe epätoivosta oli kuitenkin liioittelua. Olen viime aikoina ajatellut, että kenties hajanaisista harrastuksistani vielä jotain kokonaista syntyy. Kunhan kotiin pääsen, kyllä siellä työ-alaa avautuu.»
»Kuinka niin?»
»No, ainahan siellä työtä on, nyt etenkin. Kotiseutuni läheisyydessä on sitäpaitsi kansanopisto. Työ siellä minua miellyttäisi suuresti.»
»Onnellinen sinä», huokasi Eevi, »sinulla on elämä edessäsi. Toisin on minun. Syksy on tullut keskellä kesää. Mitä syksyltä toivoa?»
»No, mutta Eevi, kuinka voit niin sanoa? Onhan sinulla miehesi.»
»On, mutta virka vaatii suurimman osan Heikin aikaa. Se on hänellä aina pääasiana. Papin vaimon täytyy semmoiseen tyytyä.»
»Eiköhän niin naineiden ylimalkaan, mutta eihän se onnea estä. Sitä suuriarvoisempi on yhdessä-olo.»
»Koetahan ensin», sanoi Eevi kärttyisesti. Häntä tuskastutti koko keskustelu, ja kuitenkin hän sitä yhä jatkoi. »Kun naimisiin menet, kyllä mielesi muuttuu.»
»Entä jos en mene.»
»Oh, älä kehu, sitä pikemmin menet.»
»Enpä luule. Siinä suhteessa pysyn aina ahdassydämisenä.»
»Kylläpä sinä!» Eevi ei voinut heretä. Hän oli kuin suunniltansa. »Etkö luule, että kukaan sinua pystyisi viehättämään?»
»Kyllä kai.» Erkki oli käynyt hyvin vakavaksi. »Mutta omistaa ystävä, joka minua olisi käsittänyt, olisi ollut minulle onnea liiaksi. Sitä ei suotu.» Erkin katse oli kääntynyt auringon laskuun päin. Eevi ei sitä nähnyt, mutta hänestä oli kuin hehkua hänen kasvoillansa.
Oliko se iltaruskon heijastusta, vai — — oliko se ehken mielenliikutusta?
»Tule», sanoi Erkki äkkiä, »mennään kotiin», ja he menivät.
Mutta sinä yönä ei tullut unta Eevin silmiin. Myrsky kävi hänen mielessänsä. Aaltoina nousi tunne tunnetta vastaan taistelemaan. Milloin nostivat ne hänet korkealle tuskan kuohujen keskelle, milloin heittivät hänet alas pohjattomaan ja synkkään syvyyteen.
Ajatus, että eronhetki läheni, oli Eeville äkkiä tehnyt selvän hänen tunteistansa. Hän tiesi nyt, miksi nämä viime viikot olivat olleet niin suloiset. Joskin ulkonaiset olosuhteet osaltaan olivat siihen vaikuttaneet, oli syvin syy sittenkin ollut Erkin läsnäolo. Hän se ilon oli tullessaan tuonut, tuonut uutta voimaa ja uutta elämänhalua. Hänen ystävällisyytensä oli yhdessäololle suloa antanut. Se oli päivänpaisteena ollut ennen pimeillä elämänpoluilla. Eevi oli sen tuntenut ennenkin, mutta hän ei ollut tahtonut sitä ymmärtää. Hän oli sulkenut silmänsä, mutta nyt niiden täytyi väkisinkin aueta. Hän rakasti Erkkiä. Hän tunsi sen tuskalla, joka oli hänet tukehduttaa. Erkki, Erkki yksin oli hänen päivänpaisteensa, hänen ilonsa ja hänen elämänsä. Mitä olikaan lapsuuden leikkitoveri ollut sen rinnalla, mitä hän nyt oli ystävänä, ystävänä, jolla ei toista vertaistansa?
Erkin suuri ystävyys, se oli aluksi kietonut Eevin, kietonut sitten päivä päivältä yhä lujemmin. Ja nyt tänä iltana, kun hän ymmärsi, että Erkki oli häntä rakastanut, häntä yksin, silloin leimahtivat hänen tunteensa ilmituleen.
Erkki oli rakastanut — — kerran vain, eikä saanut, ketä rakasti. — Jos se toista olisi koskenut, miksi hän ei sitä olisi sanonut? Sehän olisi ollut luonnollista. Nyt hän ainoastaan liikutettuna käänsi pois katseensa. —
Eevin mieleen tulivat tuhannet seikat muistuttamaan Erkin ystävällisyyttä. Nyt vasta hän tuon kaiken ymmärsi. Nyt näki hän Erkin sanat ja teot uudessa, arvaamattomassa valossa.
Äkkiä muisti hän Heikin. Se nimi tuli kuin salama selvältä taivaalta. Heikki, mitä minä vastaan sinun edessäsi? Miten olen minä pitänyt lupaukseni?
Huoneessa oli pimeää, mutta Eevistä tuntui äkkiä kuin Viljo olisi häneen katsonut. Se oli Heikin katse, sitä oli hän aina sanonut. Siinä oli surumielistä lempeyttä, mutta samalla jotain terävää ja läpitunkevaa. »Älä katso», huudahti Eevi ja hyppäsi pystyyn. »Älä katso!» — Hän kätki kasvot käsiinsä, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. — Heikki, Heikki!
Mutta olikohan Eevi häntä koskaan oikein todella rakastanut? Erehdystä lie kaikki ollut, koska hän taisi unhottaa, hän joka ystävilleen aina oli uskollisena pysynyt. Erkin kuva oli sydämessä säilynyt aina lapsuuden ajoilta asti, ja nyt oli se esiin tunkeutunut.
Mutta entä onnenhetket ensi kodissa ja Viljon pienenä ollessa, miten niitä selittää?
Heikin rakkautta ei Eevi hetkeäkään epäillyt. Se oli niin todellista kuin se taisi olla tuommoisen ankaran miehen povessa. Siihen hän täysin luotti. Mutta itsensä suhteen oli hän erehtynyt. Hän oli aina jotain kaivannut ja nyt — nyt oli hän sen löytänyt Erkin rakkaudessa.
Hän muisti untansa. Eikö ollut hänellä oikeutta iloita siitä onnen murusta, joka oli hänelle säästynyt keskellä elämän kolkkoutta?
Kovana kävi taistelu hänen rinnassaan. —
* * * * *
Seuraavana aamuna hiipi Maija kenenkään huomaamatta lääkärin vastaanottohuoneeseen ja selitti selvällä suomenkielellä, että nyt täytyy kiireesti tulla rouvan luo. Sanansa vahvisti hän nykäisemällä tohtoria nutunliepeestä ja niin tuli asia selville. Eevi sai unilääkettä eikä päässyt vuoteestaan. Mutta iltapäivällä oli hän itsepäinen, ja Maijan täytyi joskin vastahakoisesti auttaa emäntäänsä verannalle.
Eevi oli jo tunnin verran siellä istunut, kun kuuli Erkin lähenevän.
»Päivää», tervehti Erkki iloisesti ja istuutui viereen. »Sepä ikävää, että olet heikompi.»
»Mitä siitä», Eevi koetti hymyillä.
»Minä sitä olen kotiinlähtötuumissa. Olisi ollut hauskempi lähteä, jos olisin tiennyt sinun reippaana täällä tuntureilla taivaltavan.»
Eevi ei kuullut, mitä hän sanoi. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus:
Erkki oli lähdössä. Ja miksi? Menikö hän kenties pakoon?
»Isältä tuli kirje tänä aamuna», jatkoi Erkki iloisesti. »Hän on jo kauan minua kaivannut, valittaa nyt vanhuutta ja odottamisen ikävää. Itseänikin kotimaa jo kovasti vetää puoleensa. Olen voimistunut ja voin lähteä. Mutta minä väsytän sinua?» Hän nousi lähteäkseen.
»Ei, ei», esteli Eevi, »puhu sinä, kyllä minä kuulla jaksan.»
»Tänään aamupuolella», jatkoi Erkki, »olen oikein lapsellisesti iloinnut ajatellessani, mitä kaikkea kotiin tultuani tahtoisin toimittaa. Isälle on pää-asia, että olen hänen läheisyydessään. Saan varmaan aikaa paljonkin käytettäväksi, miten itse tahdon. Tuttua ja rakasta on kansa siellä kotipuolessa, olenhan heidän keskuudessaan kasvanut. Heille tahtoisin aikani ja työni omistaa. Voin ystävänä käydä sekä kodeissa että työpaikoissa ja sitä tahtoisinkin tehdä. Sunnuntaisin voin ehken hartaushetkiä pitää ja viikon varrella koulua. Vielä ajattelen sitäkin, miten aikaansaisin pienen sairastuvan. Köyhät saavat sairastaessaan kärsiä niin paljon puutetta. — Tiedän, että tämä tuuma oli äidin lempiajatuksia. Muistatko meillä sen pienen rakennuksen pihan toisessa päässä? Se olisi siihen sopiva. Koettaisin sinne hankkia sairaanhoitajan, ja isä voisi kyllä vielä neuvoillaan auttaa.»
Erkki keskeytti puheensa ja katsoi Eeviin, joka makasi silmät puoliummessa aivan kuin uneen vaipumaisillaan. Nyt hän avasi silmänsä ja nyykäytti päätään. »Jatka vaan!» Ja Erkki jatkoi: »Sydäntäni lämmittää ajatus saada tehdä työtä kotipuolessa. Toivoen tahtoisin siellä hyvää siementä kylvää, toivoen viimeiseen saakka kansani keskuudessa työskennellä. Mikä meissä koetuksen kestää, se on eloon jäävä, ja vaikka se vielä haudattaisiinkin, on se uudelleen ylösnouseva elämään entistänsä ehompana ja puhtaampana. — Jos tietäisit — ja kai sen tiedätkin, kai sama tunne hallitsee jokaisen suomalaisen sydämessä — miltä tuntuu nyt ajatella työtä kotona. Olemme tähän asti eläneet kuin lapset, jotka vanhempain terveinä ollessa hoitavat kukin omia harrastuksiansa. Mutta ajat ovat muuttuneet. Kun äiti sairastaa, tai muuten joutuu kärsiväksi, vaivojen ja tuskain murtamaksi, silloin ei poika eikä tytär enää ylinnä ajattele omaa itseään, silloin on äidin, tuon kärsivän auttaminen kaikkien huolena. Siihen kohdistuvat kaikki voimat. Sellaista tulee kai tästä puoleen olemaan meidänkin keskuudessamme. Sama se, missä työmme ja tehtävämme on, kuljemmeko pellon perkaajina työmiesten riveissä tai hengen vainioilla hyvää siementä kylvämässä, kunhan kaikki olemme uskollisia viimeiseen asti!»
»Sinä ehken pidät tätä haaveiluna», jatkoi Erkki uudelleen Eeviin kääntyen, »mutta tuleehan sitä ajatelleeksi tätä kaikkea, kun on povessa polttava halu päästä palvelemaan, eikä vielä tiedä, missä ja miten sitä tehdä.»
Eevi oli kuullut, minkä kuuli. Paljosta ei hän mitään tiennyt. Hänen tajuntaansa ei nyt mahtunut muuta kuin mikä tavalla tahi toisella oli yhteydessä hänen tunteittensa kanssa.
»Nyt menen», sanoi Erkki ja nousi.
»Ei, ei, sinä et saa! Jää vielä hetkeksi. Onnellinen sinä», jatkoi hän kiihkeästi, »jolla on elämä ja onni edessäsi.» (Hän huomasi Erkin surumielisen hymyilyn, ja se vahvisti häntä hänen uskossaan.) »Minä olen murtunut ainaiseksi.»
»Sinä voit Jumalan avulla alkaa uudelleen.»
»Ei», sanoi hän. »Koko elämäni on yksi ainoa suuri erehdys. Millä minä sen sovitan?»
»Sovita anteeksipyynnölläsi ja elämälläsi, mitä sovittaa voit.» — Erkki oli käynyt vakavaksi. Hän ei voinut ymmärtää, mikä tähän oli syynä. Hän luuli jo ennen saaneensa silmäillä Eevin sydämen pohjaan. Hän oli siellä huomannut paljon sairaaloista tunteellisuutta ja surumielisyyttä. Sitä oli hän koettanut haihdutella ja hän luuli siinä osaksi onnistuneensakin. Mistä tulivat nyt nämä kiihkeät tunteenpurkaukset?
Eevi oli kätkenyt kasvot käsiinsä. Näin istui hän hetken. Sitten kohotti hän päänsä, käänsi katseensa poispäin ja huudahti tuskallisesti: »Erkki, rakas Erkki, anna anteeksi!»
Erkki vavahti. Oliko hän ymmärtänyt oikein? — Hän ei ennättänyt tuumailla. Vaistomaisesti teki hän päätöksensä.
»Eevi», sanoi hän vakavasti, »voitko sinä hetken minua kuunnella?» Ja niin alkoi hän kertoa. Hän puhui lapsuutensa päivistä ja nuoruudestaan, miten yksin hän silloin oli ollut, miten äiti oli ollut hänen ainoa ystävänsä ja hänen kaikkensa. Sitten loi hän kuvan Aunesta, kuvan vienon ja puhtoisen. Hän kertoi, miten suuri heidän onnensa oli ollut ja miten lyhyt. »Sinä ymmärrät nyt», lisäsi hän silmin seuraten aurinkoa, joka vaipui lumipeitteisten tunturihuippujen taakse, »ettei mainen onni minulle hymyile. Semmoista on elämäni kuin tuo aleneva aurinko. Muille maille on se menemässä. Sieltä onneni etsin. Mutta», jatkoi hän, »kunpa elämäni kuitenkin noin saisi heittää heijastuksen jälkeensä! Se on ainoa onni, jota täällä toivon.»
Hän oli hetkeksi unohtanut Eevin. Katse kirkkautta säteillen seurasi hän valoa, joka tulvana virtaili tunturirinteille. Oli sunnuntai hänen sielussaan, oli syvä pyhäinen rauha. Hän oli kuullut tuskanhuudot omassa povessaan, kuullut valitushuutoja kautta kärsivän ihmiskunnan. Hän oli nähnyt myrskyjen käyvän elämän merellä ja oli tuntenut taistelujen ankaruutta. Mutta — hän oli myöskin nähnyt Ihmisenpojan aalloille astuvan ja laineitten laskeutuvan lepoon hänen jalkojensa juureen. Valituksia voimakkaampana oli rauhan ja rakkauden sanoma kaikunut.
Äkkiä muisti hän Eevin. Kääntyen hänen puoleensa jatkoi hän lempeästi: »Nyt hyvästi, ja Jumala sinua auttakoon! Jos emme täällä tapaisi, toivon yhtyvämme siellä, missä syntiä ja vajavuutta ei enään ole, missä Jumala on kaikki kaikessa.»
Hän nousi ja aikoi mennä, mutta Eevin tuskallinen katse hänet hetkeksi pysäytti. Hän sulki lapsuusystävän laihtuneen käden omaansa ja sanoi hiljaa: »Kovana käyvät myrskyt elämän merellä. Yksi vaan voi varjella.»