Sitä enemmän mahtoi hänessä olla, jota hän itseensä sulki, ajatteli Eevi, ja tämä häntä kannusti voittamaan pastorin ystävyyttä. Heidän ensimmäisen yhteisen kävelynsä jälkeen tulikin tutustuminen helpommaksi, sillä pastori ei sen jälkeen enää Eevin seuraa karttanut. Hän näkyi päinvastoin mielelläänkin keskustelevan hänen kanssaan, milloin tilaisuus siihen etsimättä tarjoutui.
»Saanko kysyä, mitä te luette», sanoi hän eräänä päivänä tavatessaan
Eevin kirja kädessä puutarhassa.
»Luen äsken ilmestynyttä runokokoelmaa», vastasi Eevi laskien kirjan penkille. »Rakastatteko te runoutta?»
»En, sillä minä en sitä tunne.»
»Ettekö ensinkään?» Eevi näytti surkean pettyneeltä.
»Tuskin ensinkään.»
»Entä muuta kaunokirjallisuutta» — Eevi ei uskaltanut sanoa romaaneja — »tunnetteko sitä?»
»En sitäkään. Näette, että olen auttamattoman tietämätön näissä asioissa.»
»Ettekö kenties hyväksy kaunokirjallisuutta?»
»En minä sitä moittiakaan voi, jota en tunne, mutta minusta näyttää kuin olisivat runot, romaanit ja muut sen semmoiset vähintäin sanoen turhuutta. Ne muistuttavat minulle korukaluja kodissa, joista ei muuta hyötyä ole kuin että ne ottavat säilyttääkseen kaiken pölyn.»
»No, mutta pastori!» Eevi oli ihan kauhuissaan. »Kuinka te voitte puhua noin? Tehän tuomitsette kuolemaan kaiken kauniin ja runollisen.»
»En», sanoi hän, ja silmiin tuli omituinen, kirkas ilme, »etsiköön kukin sitä itse elämästä. — Jos nyt teille sanon suoraan mitä ajattelen», jatkoi hän sitten, »katson kaunokirjallisuutta melkein yksinomaan tunne-elämän tuotteena ja kehittäjänä. Sentähden kai naiset sitä yleensä suosivat. Minä puolestani etsin lukemisesta tiedollista tyydytystä tahi tahdolleni lujittamista. Sitä en ole luullut löytäväni kaunokirjallisuudesta, siksi en ole tahtonut uhrata aikaa siihen perehtyäkseni. Minulla on mielestäni aina ollut tärkeämpää tehtävää. Lienenkö siinä erehtynyt?»
Eevi oli hämillään. Hän ei tiennyt miten puolustautua, eikä hänestä kuitenkaan pastorin ajatus aivan oikealta tuntunut. Hän huomasi olevansa pulassa, ja hänen kasvoilleen tuli onneton ilme, joka sai veitikkamaisuuden välähtämään pastorin silmissä.
»Älkää olko niin onneton puolestani», jatkoi hän iloisesti. »Olen minäkin jotain lukenut ja vieläpä siitä pitänytkin. Minä en nyt puhu suurista kotimaisista runoilijoistamme, joihin ainakin osaksi saa tutustua jo koulupenkillä, minä tarkoitan sitä, mitä miehenä olen lukenut, ja se supistuu vähään. Mutta kerran sain käteeni runoteoksen, ruotsalaisen miehen tekemä taisi olla — nimeä en muista — Kun avasin kirjan, sattui silmäni sanoihin. »Du måste vara ett och detta ena helt. Själf jättekraft blott dvärgagerning gett, se'n den blef delt.» Se oli minun mieleeni se! Sinä oli ajatusta ja elämänviisautta.»
Eevi hymyili. Miten omituiseen kohtaan pastori oli mieltynyt. Mutta aivan hänen tapaistaan se oli.
»Te ihmettelette kenties mieltymystäni», jatkoi pastori tutkivasti katsoen Eeviä silmiin.
»Ei, en suinkaan, ajattelin päinvastoin, että tuo pikku pätkä oli teille hyvin kuvaavaa.»
»Mutta naiset kaiketi eivät erityisesti suosi semmoista runoutta. He tahtovat sitä, mitä sydämellä tai paremmin sanoen tunteellansa voivat käsittää.»
Eevistä tuntui sinä hetkenä pahalta puhe tunteista. Se oli hänestä kuin syytös koko hänen sukupuoltansa kohtaan, ettei se kyennyt käsittämään muuta kuin tunne-elämää ja korkeintaan sen välityksellä vähän muuta. Tämä syytös tuntui hänestä sitä kiusallisemmalta, kun hänen omasta kohdastansa täytyi tunnustaa se todeksi. Ja kuitenkin olisi hän tahtonut puolustautua.
Samassa muisti hän Elsan. »Minulla on hyvä ystävä», jatkoi hän, »jolle ainakin tuo runo olisi hyvin mieleen. Hän on niitä naisia, joissa eivät tunteet yksin ole vallitsemassa. Toimintahalu, opinhalu ja luja tahto ovat hänen pääominaisuuksiansa.»
»Ja te olette hyvät ystävät», kysyi Heikki omituinen ilon-ilme kasvoillaan.
»Niin», myönsi Eevi, »oikein hyvät ystävät. Useinhan me toisissamme rakastamme juuri sitä, mitä itsessämme enin kaipaamme.»
»Niin, sanotaanhan, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Mutta suuri erilaisuus voi myöskin herättää ristiriitaa.»
Heikki oli käynyt miettivän näköiseksi. Eevi taas oli viime sanojaan melkein säpsähtänyt, ja kun pastori jatkoi puhetta samaan suuntaan, alkoi hänestä tuntua pahalta. Mieluista oli siitä syystä, kun vieraitten tulo pappilaan samassa keskeytti puhelun.
Pitkät talvipimeät olivat päättyneet, kevät koitti, ja ihmiset alkoivat etsiä virkistystä ja huvia. Silloin pappilaankin saapui sukulaisvieraita oikein joukolla. Ruustinna oli touhussaan ja rovasti leikkisällä tuulella. Mutta Eeviä eivät vieraat huvittaneet. Hän eli omaa, ympäristöstä eroitettua elämäänsä, ja ainoastaan se, mikä tavalla tai toisella oli yhteydessä hänen omien tunteittensa kanssa, saattoi todella hänen mieltään kiinnittää. —
Vieraitten joukossa oli lapsia useampia, ja nämä olivat ainoat, joista Eevi välitti. Hän olikin heidän kaikkien ihastuksena. Ei kukaan voinut niin herttaisesti heidän kanssaan leikkiä kuin Eevi-täti, ei kukaan niin hellästi hyväillä ja lohduttaa, jos suruja sattui.
Eräänä päivänä, kun rovasti herroille näytteli viljelysmaitaan, ja ruustinna vieraineen istui rakennuksen edustalla kiikkulaudalla kahvipannua kallistaen ja puhellen, leikki Eevi puutarhassa lasten kanssa. Hänellä oli päällään uusi, vaalea kesä-puku. Päivä paistoi, ja linnut lauloivat. Kilvan riemuitsivat pienokaiset. Kilvan kiertyivät pehmeät kätöset Eevin kaulaan. Valoa, lämpöä ja kevättä oli kaikkialla, kevättä Eevinkin sydämessä.
Leikki seurasi toistansa. Oltiin piilosilla puitten ja pensaitten takana. Juostiin sokkoa pakoon ja hypättiin jänönpoikasta. Lasten riemu oli ylimmillään, ja kun kesken ilon pieni jänö kupsahti kumoon nokkosten keskelle, oli Eevi kohta lähellä lohduttelemassa.
»Siiri, sydänkäpyni, iloni, älä itke, älä! Katso nokkoset, nehän sinua vain suutelivat. Ja täti suutelee kanss'. Noin, — noin. — Nyt ei enää kirvele! Ja nyt täti kantaa kultamurunsa tuonne kiikkumaan.» Hän nosti tyttösen syliinsä, ja kilpaa juostiin puutarhan toiseen laitaan suuren kiikun luokse.
Tämä kohtaus ei ollut katsojaa vailla. Huoneensa ikkunasta oli Heikki koko ajan seurannut leikkiä puutarhassa. Hän ei voinut irroittaa katsettaan Eevistä ja hänen herttaisesta leikistänsä. Eikä Eevi ainoastaan leikkiessään ollut herttainen, sen oli Heikki näinä päivinä nähnyt. Hän oli nähnyt hänen uupumattoman kärsivällisesti pienoisia hoitavan ja auttavan, oli nähnyt hänen niin äidillisen hellänä, vaikka itse oli vasta kuin umpustansa puhkeamassa, ja nyt, — nyt näki hän lisäksi tämän herttaisen lapsekkaan leikin.
Taisiko hän uskoa muuta kuin hyvää siitä, joka noin lapsia ymmärsi? Voisiko semmoinen henkilö olla muuksi kuin iloksi ja siunaukseksi ympäristöllensä?
Heikki ajatteli omaa itseänsä. Toista olisi kokea tuollaista hellää osanottoa, kuin yksin kestää kaikki taistelut, toista tuntea pehmeän, rakastavan käden suorivan ryppyjä pois otsalta, kun elämän huolet ja ristiriidat niitä sinne toivat.
Heikin pää painui käden varaan, ja hän vaipui ajatuksiinsa. Silloin kuului uudelleen ilohuutoja puutarhasta, ja Eevi tuli juosten Siiri olallaan, muut lapset perässä. Heikki seurasi heitä silmin, kunnes he olivat näkyvistä kadonneet. Silloin jäi hän liikahtamatta ikkunan ääreen seisomaan. Hän seisoi siinä kauan, aivan hiljaa, rinta vain nopeammin kohoili. —
Vihdoin pyyhkäisi hän kädellä otsaansa. Hän oli nyt selvillä tunteistansa.
VI.
Erkki asteli levottomana ja otsa rypyssä edestakaisin kotinsa puutarhassa. Hän oli nyt kookas ja kaunis nuori mies, mutta rintakehä oli sisään painunut, ja hartiat olivat kumarassa kuten kirjatoukan ainakin.
»Mitä poikani miettii», kuului samassa tohtorinnan iloinen ääni.
»Parhaaseen aikaan tulitkin, äiti. Auta minua nyt niinkuin usein ennen!» Hän tarttui äidin käteen ja he asettuivat turvepenkille kukkivien pihlajien juurelle.
»Kesämatkasiko taas on mielessäsi?»
Erkki nyykäytti päätään.
»Miksi tuottaa se sinulle niin paljon tuumailemista? Onhan asia aivan yksinkertainen.»
»Eipä niinkään! Ei haluta lähteä maata kiertämään ja laiskanpäiviä pitämään tietämättä ensinkään mihin pyrkii, vaikka jo on tämän ikäinen.»
»No, mutta Erkki, älä nyt ole lapsellinen.» Tohtorinna hymyili. »Olet valmiiksi vihitty maisteri, ja siinä on ensi askel. Tähän asti olet pannut koko nuoruutesi opintoihin. Nyt tarvitset lepoa ja virkistystä. Lähde Suomea kiertämään. Opi tuntemaan maatasi ja kansaasi, luontoa ja ihmiselämää. Voimia ja kokemuksia koottuasi voit paremmin päättää mille alalle antautuisit.»
Erkki oli hetkisen ääneti. Alakuloisuus, melkeinpä raskasmielisyys kuvastui hänen kauniilla kasvoillansa, kun hän vihdoin jatkoi: »Äiti, sinä tunnet minut ja tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä oikeastaan pelkään lähteä ulos elämään.»
Tohtorinna katsoi kysyvästi poikaansa.
»Niin, minä pelkään», jatkoi Erkki, »sillä elämänihanne on edessäni suurena ja pyhänä, mutta todellisuus on sen kanssa mitä kauheimmassa ristiriidassa. Ei ole sopusointua olevaisuuden ja ihanteen välillä, ei kerrassaan missään. Räikein ristiriita kohtaa kaikkialla. Olen etsinyt parempaa niiden joukosta, jotka mennyttä aikaa ylistävät — samoin nykyaikaa ihailevien joukosta, yhtä turhaa kaikki. Ihmiset tunkeutuvat kilvan esiin omaa onnea tavoitellen. Ei siinä katsota, poljetaanko lähimmäisen onnea jalkoihin, ei oikeutta, ei ihannetta. Ja tämä ihmiskunta, sekö on Jumalan kuvaksi luotu? Oman itsekkäisyytensä orja se on, ei muuta.» Hänen äänensä värähteli katkerana.
»Mutta, Erkki, sinä et aina ole ajatellut näin. Muistatko miten elämänhaluinen ja innostunut olit viime aikoina koulussa? Ujo ja arka olit kun ensin tulit toverien joukkoon, ja kauan pysyit erilläsi heistä, mutta sitte aloit ymmärtää heitä. Nuoruuden ilo oli elpyä rinnassasi ja —»
»Niin, äiti, se oli elpyä, mutta sitä katkerampaa oli pettymys. Toverini ja minä, meidän piti lähteä ulos elämään Suomen ja suurten aatteiden palvelukseen. Meidän piti yhtenä miehenä, käsikädessä astua totuuden puolesta taistelemaan. Mutta miten kävi? Me astuimme eri teitä kukin oman onnensa hyväksi pyrkimään ja ponnistelemaan. Mikä suurta, mikä totta ja jaloa, sitä piti harrastaa, sen puolesta innostua ja sen hyväksi jotain tehdäkin — lähinnä omaa etua — Ja entä se elämänihanne, miten kävi sen? Se oli nähtävästi liian korkealle asetettu. Se oli saatava lähemmä, jotta sen vaivatta saavuttaisi, tahi pahimmassa tapauksessa oli se — unohdettava. Semmoista on elämä, äiti.»
Hän vaikeni. »Äiti», lisäsi hän sitten vitkalleen, »minä pelkään lähteä uusia kokemuksia ja uusia pettymyksiä kohden.»
Tohtorinna oli hetken ääneti, kuin miettien mitä vastaisi. Sitten sanoi hän hiljaa ja lempeästi: »En luule että sinä tahdot olla ihanteillesi uskoton, olivatpa toiset mitä tahansa. Tahdot pikemmin auttaa muitakin uskollisuuteen. Eikö niin? Mutta luuletko sillä parantavasi elämää, että ristissäkäsin jäät suremaan sen pahuutta? Paras olisi silloin sulkeutua luostarikammioihin, vai mitä?»
Erkki pudisti päätään, ja tohtorinna jatkoi: »Jos todella tahdot lähimmäistäsi auttaa, täytyy sinun tuntea ja ymmärtää heitä. Siis reippautta, Erkki! Reppu selkään, ja lähde kiireesti matkalle!»
»Oh, sinua äiti, millainen olet!»
»Niin, niin! Mutta», jatkoi tohtorinna vakavammin, »kaksi neuvoa annan sinulle eväiksi: muista, miten suuri on pahuuden valta ja miten heikko ihminen itsessään. Silloin et tuomitse. Silloin rakastat ja säälit. Mutta muista myöskin, että Jumalan voima ja rakkaus ovat pimeyden valtoja voimallisemmat. Ne estävät meitä epätoivoon joutumasta.»
Tohtorinna oli noussut seisomaan ja laski nyt kätensä Erkin olalle. »Lopuksi», lisäsi hän leikillisesti, »toivon sinulle parempaa seuraa kuin vanha äitisi. Toivon, että näkisit nuorten reippain ja puhtain mielin käyvän elämää kohden. Nyt matkalle, mars!»
»Täytynee sinua totella vielä näin vanhoilla päivilläänkin», sanoi Erkki hymyillen ja kääntyi äitinsä rinnalla astumaan kartanolle päin.
Saamaansa neuvoa noudattaen oli Erkki matkalle lähtenyt. Milloin oli hän kulkenut soutajana suurissa kirkkoveneissä, milloin astellut yksin tuntemattomia teitä tahi päässyt rattaille jonkun ystävällisen ukon rinnalle. Hän oli päivettynyt ja reipastunut. Hänen synkkämieliset ajatuksensa olivat kuin tuulen hajoittamat. Hän oli päättänyt unohtaa kaikki elämän ongelmat ja vain olla ja elellä.
Kun hänellä ei ollut mitään erityistä päämäärää, järjesti hän matkansa miten kulloinkin halutti. Missä mieli teki viipyä, siellä hän viipyi. Yönsä vietti hän usein jossakin heinäladossa tai aitan parvekkeella, jossa nuoret, vastatehdyt koivuvastat katon rajassa levittivät metsän tuoksua, ja jonka suurista seinänraoista päivän ensi säteet pääsivät häntä herättämään. Taloissa, joissa hän mieltyi olemaan, pyrki hän talonväen mukana pelloille ja niityille, siellä ottaen osaa heidän työhönsä ja tutustuen heidän tapoihinsa. Täten kulki hän paikasta toiseen. Hän oppi tuntemaan hitaat, hyväsydämiset hämäläiset, sukkelasuiset savolaiset ja kansan Pohjan perillä, tuon suoraluontoisen, luotettavan ja jäykän. Hän näki eri vivahduksia heidän luonteistansa, mutta kaikkialla saman perussäveleen: sitkeyden, jolla ei vertaistansa, joka voi taipua, mutta ei taittua, mukautua, mutta ei koskaan muuksi muuttua. Iloiten ja toivoen sanoi hän kerta toisensa jälkeen itselleen, että jos Suomen kansa saisi kasvaa sivistyksessä, — ei ainoastaan ulkonaisessa, — vaan sydämen sisäisessä sivistyksessä, jos se uskonnollisuus, joka nyt monella oli ainoastaan isäin perintönä, muuttuisi jokaisen itsekohtaiseksi vakaumukseksi ja hänen elämänsä ojennusnuoraksi, ei voisi mikään tätä kansaa kukistaa. Se olisi voittamaton niinkuin muinoin sankari Saarijärven salomailla.
Erkki oli nyt paluumatkalla ja oli joutunut pohjois-Savoon, lähelle I:n kaupunkia. Hänellä oli täällä kandidaattitoveri, joka usein oli häntä luokseen pyytänyt, ja hän alkoi miettiä, mennäkö ehken tervehtimään.
Häntä ei kuitenkaan haluttanut lähteä juuri nyt, kun oli ilta, vieläpä erittäin kaunis kesäinen ilta.
Hän heittäytyi pitkäkseen päivänpaisteiselle mäenrinteelle, tuoksuvan kanervikon keskelle ja valitsi vihertävän mättään itselleen päänaluseksi.
Elokuun ilta oli mitä ihanin. Sinertävänä kaartui taivaankansi. Mäntymetsä tuoksui ja tarinoi. Etäisyydestä kuului lehmänkellojen kalke, johon sekottui paimentyttöjen iloinen hoilotus, kun he ajoivat karjaa kotiin.
Kesä-illan tenhoava tunnelma valtasi Erkin kokonaan. Hän unohti kaiken muun, kuunnellen ainoastaan luonnon suurta, sävelrikasta laulua.
Hän oli maannut tässä jo kauan, kun äkkiä säpsähti kuullessaan läheisyydestä iloisia ihmisääniä, jotka kuin väkipakolla palauttivat hänet todellisuuteen.
Erkkiä harmitti. Hän ei huolinut nousta, ajatteli vain, että ehk'eivät tulijat häntä huomaa. Menkööt ohi. Ja he menivätkin, mutta hyvin hitaasti. Kaiketi poimivat he marjoja mennessään, ajatteli Erkki, mutta ei uskaltanut päätään nostaa katsoakseen.
Hän luuli heidän jo edemmäksikin ehtineen, kun äkkiä kirkas, soinnukas sävel kajahti ilmoille: »Ken sävel kiitävä, kirkas sa, Mi täytät lehdot ja rannat?» Kahteen kertaan toisti laulaja:
»Käy, sydän kärsivä, sovinnon
Ja soinnun kevät tääll' antaa!
Oi, Luojan laupeus on loputon
Ja rakkaus vailla on rantaa!
Kuin taivas sees, meret siniset!
Kuin meidät, kalpeat kukkaset,
Maa kaunis, vehreä kantaa!
Maa laaja vehryt ja vapaa on,
Vaikk' kyllä pakkoa kohtaa,
Ja köyhä Suomemme, kullaton,
Se suurna, sulona hohtaa;
Tääll' laulu ilosta säihkyy niin,
Vaan haikeutt' utuista unelmiin
Myös kevään kerkeys johtaa.»
Sanat tulla värähtivät sydämen syvimmästä.
Erkki oli kuin lumottu. Laulu oli sopivin selitys kauneudelle, jota hän juuri oli ihaillut. Semmoistahan oli Suomen laulu ja Suomen luonto, semmoista ilo täällä elämän kevätpäivinäkin. Surunsekaisuutta oli siinä paljon, tuota »haikeutta utuista», jota unelmiin aina »kevään kerkeys johtaa.» —
Entä tuo soinnukas, viehättävä ääni, miten erinomaisesti ja sydämeen käyvästi se oli tunnelman tulkinnut! Erkki ei voinut sitä mielestään haihduttaa. —
Alkoi vähitellen hämärtää, ja Erkin täytyi vihdoin etsiä itselleen yösijaa lähimmästä talosta, mutta koko illan, vieläpä unessakin kaikui hänen korvissaan: »Käy, sydän kärsivä, sovinnon ja soinnun kevät tääll' antaa!»
Seuraavana aamuna hyvissä ajoin laittautui Erkki astumaan kaupunkia kohden. Hänessä oli yht'äkkiä herännyt halu päästä tutustumaan tuohon pikku kaupunkiin ja sen asukkaisiin.
Eilisillan kohtausta mietiskellen asteli hän I:n katuja etsien toverinsa, maisteri Saarion asuntoa. Tuossa se varmaan olikin, vanhanaikuinen talo taitettuine kattoineen ja suuri puutarha edustalla.
Hän astui pihaan. Talo näytti tyhjältä, ja hän aikoi jo pettyneenä kääntyä pois, kun porttikäytävässä huomasi tulijoita.
»Erkki! Mutta sepä jotain!» Ääni oli maisteri Saarion.
»Kas vaan, no päivää, Kaarlo!»
»Päivää, päivää ja tervetuloa! Saanko esittää: sisareni, maisteri Selmer. — Sinä tulet tietysti kanssamme Tähtiniemelle. Me asumme maalla, vaikka tämä on kaupunkitalomme ja lasten koulukortteeri.»
Erkki vähän esteli, mutta Kaarlo ei ottanut sitä kuullakseenkaan, joudutti vain matkalle, otti hevosen pihamaalta, pisti sen valjaisiin, ja niin sitä lähdettiin.
Erkki oli kuullessaan ensi sanoja Aunen huulilta säpsähtänyt. Ääni tuntui omituisen tutulta. Eivät he kuitenkaan koskaan ennen olleet tavanneet. Vaan olisikohan Erkki sittenkin jossain kuullut —?
»Kas tuolla näkyy jo Tähtiniemi.» Kaarlo osotti piiskan varrella metsästä pilkistävää talon nurkkaa.
»Honkain keskellä mökkini seisoo, saatatte sanoa», huomautti Erkki
Auneen kääntyen.
»Niin», vastasi hän »ja lisään vielä: 'omanpa henkeni kieltä ne puhuu, honkien humina ja luonto muu.' Luonto täällä on todella miltei läheisin ystäväni. Voittehan arvata, miten tutuksi kaikki tulee, kun lähes kaksikymmentä vuotta on asunut samassa paikassa, kesät, talvet, vuodet umpeen, seuraten luonnon kehitystä.»
»Oletteko haaveilija?»
Aune heläytti iloisen naurun. »Onko luonnonihailija aina haaveilija?»
»Eikö se ainakin ole hyvin tavallista.»
»Luuletteko todella? Ajatelkaapa talviamme, miten ne reipastuttavat. Ne vaativat työhön ja toimintaan. Ja entä syksymme sitten, miten ovatkaan täynnä syvällistä tunnetta, joka antaa ajattelemisen ja mietiskelyn aihetta.
»Mutta keväämme ja valoisat kesä-yömme, ne ainakin ovat omiansa kehittämään haaveilijoita. Eikö totta?»
»No, olkoon menneeksi, sen voin myöntää.» Aune nauroi iloisesti.
Samassa pysähtyi hevonen vanhan totutun tavan mukaan. Kaarlo heitti ohjakset Aunelle ja meni porttia avaamaan. »Tässä alkaa Tähtiniemen tie. Tämä kannas on ainoa, joka nientämme yhdistää mannermaahan. Eikö se ole kaunis, tämä siimekäs koivukujamme?»
»Hyvin kaunis», myönsi Erkki, joka juuri itsekseen ihaili koivujen tavattoman kauniita muotoja.
»Koivumme ovat saaneet kehittyä vapaudessaan ja avaralla alalla», huomautti Kaarlo.
»Näette siis niissä tuloksen hyvän hoidon ja vapaan kehityksen yhteisvaikutuksesta», lisäsi Aune.
»Kaunis tulos todella. Onko teillä täällä enemmänkin saman vaikutuksen tuloksia?»
»Päättäkää itse. Nyt olemme perillä.» Ja samassa hyppäsi Aune ketterästi rattailta maahan.
Tähtiniemi olisi vähällä ansainnut saaren nimen. Kapeaa kannasta lukuunottamatta ympäröi vesi sitä joka taholta. Asuinrakennuksesta vasemmalla oli talouspuutarha marjapensainensa ja ruokakasveineen, oikealla oli hauska, pieni koivikkometsä. Näiden molempien välillä, vastapäätä pihamaata, rakennuksen vastakkaisella puolella oli kasvitarha. Ylt'ympäri, minnepäin kääntyikin, kuului laineiden loiske, kun ne milloin hyrskyävinä lakkapäinä, milloin hiljaisina ja leikkisästi rantakiviä huuhtelivat.
Itse rakennus oli vanha, yksikerroksinen puutalo. Mutta huoneet olivat korkeat ja valoisat. Henkevyyttä ja kodikkuutta oli Tähtiniemellä joka sopessa. Omituinen levollinen onnentunne valtasikin Erkin kohta ensi hetkenä. Hän ei pyrkinyt tätä tunnetta itselleen selvittämään. Hän vain nautti täysin määrin.
Varhain seuraavana aamuna, Kaarlon vielä nukkuessa, lähti Erkki ulos puutarhaan kävelemään. Silloin kuuli hän sisältä laulua. Hän läheni ovea ja astui saliin. Aune istui soittokoneen ääressä.
»Jatkakaa, neiti Saario», pyysi Erkki, kun huomasi Aunen aikovan lopettaa. Ja Aune jatkoi:
»Käy, sydän kärsivä, sovinnon
Ja soinnun kevät tääll' antaa!»
Tuossa se siis oli tuo tuttu ääni!
Erkki oli jo kysyä, missä Aune edellisenä iltana oli ollut ja minne menossa, mutta malttoi hän mielensä. Mitä hän sillä tiedolla teki, ja miksi ilmaista, että laulu häneen oli tehnyt unohtumattoman vaikutuksen? Sehän oli hänen yksityinen asiansa, jota hän ei tahtonut toisille uskoa.
Ihmeellistä muuten miten sydämeenkäyvä tuo laulu oli. Taaskin valtasi se Erkin kokonaan. Siinä oli iloista luottamusta, mutta samalla surumielisyyttä äärettömän paljon.
Ne synkät ajatukset, joita Erkki matkalla oli luotaan karkoittanut, valtasivat hänet äkkiä väkirynnäköllä. Hän ei voinut niitä vastustaa. »Neiti Saario», sanoi hän hiljaa, kun Aune oli lopettanut, »se oli kaunista mutta totta tuo, jota lauloitte.»
»Niin, eikö ole? Siinä on iloa ja surua niinkuin elämässäkin, on sopusointua ennen kaikkea.»
»Vai on elämä teistä sopusointuista?» Erkki hymähti katkerasti.
»Ei vielä, mutta sopusointu on sen päämääränä. Se on kaunis kangastava tulevaisuustoivomme, joka nyt jo lieventää elämän epäsoinnut.»
»Ja siinä toivossa te voitte leikkiä laskea ja hymyillä koko ikänne, niinkö?»
»Ei aivan niinkään. Voin minä joskus olla vakavakin.» Hän hymyili taaskin.
»Siltäpä näyttää!»
»Maisteri Selmer», Aune katsoi häntä vakavana silmiin, »te olette ivallinen, mutta tällä kertaa syyttä. Luulen ymmärtäväni jotain elämän vakavuudesta, mutta juuri siksi ovat minusta mielensopusointu ja ilo niin suuriarvoiset. Elämässä on paljo suruja, on suuria ja sydäntäsärkeviä, siksi täytyy meidän olla iloiset.»
»Se on logiikkaa se! Sydämettömyyttä on se ennemmin.»
»Ei», sanoi Aune vakavasti, »se riippuu siitä millaista ilomme on. Löytyy tosin itsekästä, ajattelematonta ja muita unohtavaa iloa, mutta löytyy toisenkinlaista. Oli kerran pieni tyttö, joka tahtoi kerätä päivänsäteitä pussiin lähettääkseen niille, jotka eivät saaneet nähdä aurinkoa koko talvena. Ei hän tainnut niitä paljoakaan säkkiinsä saada, mutta hyödytöntä ei hänen työnsä silti ollut, sillä hän muuttui itse päivänsäteeksi koko ympäristöllensä. Niin mekin voimme muuttua, jos oikealla tavalla otamme iloista vaaria.» Aunen silmät säteilivät, kun hän loi ne Erkkiin. »Ettekö luule, että voimme, jos meillä vaan on uskoa ja luottamusta Jumalaan?»
»Siinäpä se tuli. Minä arvasin, että teillä oli tuo perustus.»
»Eikö teillä sitten ole», aikoi Aune kysyä, mutta ujous esti häntä.
Hetkisen kuluttua rohkaisi hän kuitenkin mieltään ja kysyi luottavasti:
»Ajatteletteko te sitten toisin?»
»Oikeastaan en. En tosin voi sanoa, että olen säilyttänyt lapsuuteni uskon, sitä lie harva tehnyt. Olen minäkin epäillyt ja taistellut, mutta olen kodissani nähnyt siksi paljon todellista kristillisyyttä, etteivät epäilykset ole minussa pysyvää sijaa saaneet.»
»Oi, silloin te kyllä tulette onnelliseksi!» Se totinen ilme, joka hetkisen oli kuvastunut Aunen kasvoilla, katosi ja silmät saivat taas säteilemään.
Läheisestä huoneesta kuului askelia, eikä Erkki tahtonut puhelua jatkaa. Katsoen Aunea silmiin syvälle kuin sielun pohjaan, lisäsi hän vain hiljaa: »Neiti Saario, te muistutatte äitiäni, ja se on korkein kiitos, jonka voin antaa.»
VII.
Eevi oli kuin huumauksessa. Hän ei tietänyt elikö hän todellisuudessa, vai oliko se unelmaa kaikki? He olivat kihloissa, Heikki ja hän. Ja niin äkkiä oli se käynyt!
Hän vajoutui yhä enemmän sitä selvittelemään itselleen, yhä uudelleen ja uudelleen muistellen, miten hän oikeastaan oli onnensa saavuttanut.
Hän oli aina tuosta ensi kävelyretkestä saakka huomannut melkoisen muutoksen tunteissaan Heikkiä kohtaan. Joka kerran kun hän pitäjällä kuuli kiitosta hänestä, kuuli, miten hartaasti häntä siellä ihailtiin, tunsi hän tuon muutoksen suurenemistaan suurenevan. Eipä ollutkaan Heikki ainoastaan ankara pappismies, joksi Eevi alussa häntä oli luullut. Hän oli tosin itsekieltäymyksessä sankari ja saarnoissaan papeista parhain, mutta hänellä oli myöskin tavallisia inhimillisiä tunteita, vieläpä tulisia ja voimakkaita. Hän oli köyhästä kodista, köyhien vanhempien ainoa ilo. Vaikeudet voittaen oli hän pienestä pitäen opin tiellä eteenpäin ponnistellut. Lujasti oli hän tehnyt työtä, lujana kestänyt kiusaukset ja vastoinkäymiset. Hän oli jo nuorena karaistunut elämän kovassa koulussa, mutta tunteittensa lämmön oli hän siltä säilyttänyt. Hänen suhteensa vanhempiinsa oli liikuttavan hellä. Se oli kerrassaan ihanteellinen Eevin mielestä eikä hän muuta sen hartaammin halunnut kuin saada heihin tutustua, heitä rakastaa ja — ja — — — tyttärenä heidän luokseen tulla.
Oi, miten hän heitä palvelisi, rakastaisi ja kunnioittaisi, Heikin vanhempia!
Kaunis oli se kuva, jonka Eevi itselleen Heikistä loi, ja yhä kiihkeämmäksi kävi hänen rakkautensa. Yksi ainoa ajatus oli hänellä selvänä, yksi ainoa tunne häntä hallitsi. Se oli rakkaus.
Missä oli Heikki? Mitä hän teki? Ja milloin he taas tapaisivat? Se oli
Eevin ainainen ajatus.
Heikkikin oli vähitellen alkanut etsiä Eevin seuraa. Tilaisuutta yhdessä-oloon tarjoutuikin usein pitkän, hiljaisen talven kuluessa. Tavallisesti he silloin keskustelivat hengellisistä asioista, tai kertoi Heikki Eeville holhokeistaan pitäjällä, köyhistä ja sairaista. Hän teki nämä kaikki heidän yhteisiksi ystävikseen ja hän iloitsi nähdessään, miten lämpimästi Eevi otti osaa heidän vaiheisiinsa.
Heistä oli puhe myös eräänä kevät-iltana — vähän sen jälkeen kun sukulaisvieraat olivat lähteneet pappilasta — rovastin perheineen palatessa kyläilyltä. Heikki ajoi kahden Eevin kanssa. Hän kertoi vakavana, katse ohjasten periin kiinnitettynä, että semmoista se on papin elämä, käydä orpojen ja leskien luona, kantaa kärsivien kuormaa. Työntekoa on se surujen ja huolten helteessä, mutta virkistyspaikkana matkan varrella olisi oma koti, jossa ystävä odottaisi. —
Eevin käsi vavahti hermostuneesti kärrynkaiteella. Hän aavisti mitä oli tuleva, ja tuhannet tunteet valtasivat hänet äkkiä.
Sitten ei hän juuri muuta muistanut, kuin että Heikki ja hän nyt olivat kihloissa ja olivat onnelliset, äärettömän onnelliset.
He päättivät aluksi pitää kihlauksensa salassa, yksin vanhemmiltakin. Eevi pelkäsi, etteivät he hänen onnensa suuruutta käsittäisi, ehkäpä eivät siihen suostuisikaan. Salaperäisyys itsessäänkin oli sitäpaitsi viehättävää ja runollista kuin kuutamon hopeinen hohde hämärtävissä metsissä. Semmoinen juuri, lumoava, suuri ja salaperäinen oli nyt Eevinkin onni.
Muutaman viikon kuluttua alkoi Eevi kuitenkin väsyä ainaiseen levottomuuteen, jota salaperäisyys tuotti. Hän mietti, minkälaista olisi, jos Heikki puhuisi isälle asiasta, isä sitten äidille ja he yhdessä päättäisivät antaa suostumuksensa lapselleen.
Olisi sekin hauskaa!
Eevin sydän ihan vavahti. Tuntui niin oudon juhlalliselta.
Hän puhui asiasta Heikille, ja tämä häntä onnellisena suuteli:
»Armaani, sitähän juuri olen toivonutkin.» — Ja niin hän puhui asiasta. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —
»Entä nyt», sanoi rovasti vaimolleen, »sinne meni nyt tyttö typykkämme.»
»Minusta se on liian aikaista», sanoi ruustinna päättävästi. »Ja entinen juoksupoika vielä!»
»Luuletko sinä Amorin kelloa katsovan?»
»Minä sanon, että on ymmärtämätöntä ja liian aikaista ottaa ensimäinen, joka tarjoksi tulee.»
»Niin, niin», myönsi rovasti pienellä potkauksella antaen uutta vauhtia keinutuolillensa, »valikoimalla ottaa pitää niinkuin sinä teit, muijaseni.»
»Ole nyt ihmisiksi ja puhu vakavasti vakavista asioista!»
»Puhutaan, puhutaan», myönsi rovasti, ja niin he puhuivat. Monien tuumailujen jälkeen he vihdoin päättivät noudattaa Eevin mieltä. Ties mikä surkeus siitä muuten syntyisi. Mutta siinä suhteessa pysyi ruustinna lujana, että kihlaus oli pidettävä salassa.
Siten kului pari kuukautta. Silloin kävi salakihlaus Eeville yksitoikkoiseksi. Miksi ei kaikkien nähden onnestansa riemuita, kaikille osoittaa: »hän on minun, minun, minun!»
»Salakihlaukset ovat niin kovin ikäviä, eihän edes saa vapaasti olla yhdessä», valitteli Eevi. »Julaistaan jo!» Ja niin kiihkeä oli hänen pyyntönsä, että hän vihdoin sai tahtonsa täytetyksi.
Salaman nopeudella levisi suuri uutinen pitäjällä. Kaikkialla herätti se hämmästystä, paikoittain paheksumistakin. Miten oli pastori Salo, tuo ankara parannuksen saarnaaja, kiintynyt turhamaiseen Eevi Björkiin? Miksi hän ei valinnut pitäjän yksinkertaisten, vaatimattomien tyttöjen keskuudesta? Yksinkertainen, kotiaskareihin perehtynyt tyttö papin rouvaksi sopisi, ei haaveileva muotinukke. Kuka olisi Heikki Salolta sellaista odottanut?
Entä Eevi sitten! Kuinka taisi hän puolestaan Heikki Saloon tyytyä? Kummallista se oli, katsoi asiaa puolelta tai toiselta. Ihmeteltiin ja paheksuttiin, paheksuttiin ja kadehdittiin, mutta kilvan lähetettiin onnitteluja pappilaan.
Nyt oli Eevi onnensa kukkuloilla. Hän kulki huoneesta toiseen, hän suuteli saamiansa tuoksuavia kukkais-vihkoja, haki lempipaikkansa puutarhasta ja istui siellä yksin tai Heikin kanssa haaveillen, luoden ihanimpia kotionnen kuvia.
Näin istui hän myös eräänä kauniina kesä-iltana käsitöinensä puutarhassa. Heikki oli juuri työnsä päättänyt ja läheni hiekkakäytävää pitkin. Hän poikkesi syrjäpolulle, kiersi Eevin huomaamatta hänen taakseen ja kumartui häntä suutelemaan: »Mitä kultani miettii?»
»Hui, miten minua säikäytit!» Eevi punastui. »Älä nyt ole vallaton, vaan tule viereeni tänne! Katso mitä ompelen!»
»Häähametta.»
»Oh sinua, tyhmeliini!»
»Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Ottaisin minä sinut puolivillapuvussakin.»
»Vaikka ottaisitkin, en minä itseäni antaisi. — Katso, tämä on Maijalle. Etkö Maijaa muista, häntä, joka minua Soinamossa aina sylissään kantoi ja kaikki parhaat palat säästi sydänkävyllensä?»
»Ja nytkö Eevini ompelee lämpimän puvun vanhalle hoitajalleen?»
»Niin teen», ja Eevin silmät loistivat, kun hän iloisesti jatkoi: »Olen juuri kotiamme ajatellut ja minkälaista on sitten, kun ystäväni, toverini, Maija ja muut tulevat sinne. Oi, Heikki, miten äärettömän hauskaa! — Katso, tässä on etehinen», hän piirusti hiekkaan, — »ja tästä mennään ruokasaliin.»
»No johan nyt jotain, sinä pieni haaveilija! Kaikki on jo valmiina, vaikket vielä tiedä minkälaiseen hökkeliin joudumme.»
»Hökkeliin! Hui sinua!»
»Niin, niin, pappiloita on monenlaisia, on matalia, on muhkeita.»
»Mutta satulinnaksi me sen sittenkin muutamme, kauniiksi, herttaiseksi ja —»
»Yksinkertaiseksi, muista se Eevi, yksinkertaiseksi!»
»Niin, yksinkertaiseksi, mutta kodikkaaksi, lämpimäksi, oikein valon pesäpaikaksi, eikö niin?»
Heikin pää oli käden varaan painunut, ja ikäänkuin tietämättä mitä teki, seurasi hän silmin Eevin piirustuksia hiekassa.
»Kunpa tulisi kotimme todella valon pesäpaikaksi, majaksi monelle maailman matkalaiselle», jatkoi hän miettivästi.
He vaipuivat kumpikin hetkeksi ajatuksiinsa. Sitten kohotti Eevi äkkiä kätensä, kietoi ne Heikin kaulaan ja kuiskasi: »Sinä oma rakas, rakas ystäväni, sinuahan minä lapsuudestani saakka tietämättäni ikävöin, sinun tulostasi unelmoin jo Soinamon siimeksessä.» Hän vaikeni. — »Valoisaksi olet sinä tieni tehnyt ja niin vastakin teet», jatkoi hän hiljaa äänen värähtäessä kuin suuresta, sisäisestä onnesta.
Silloin kohotti Heikki päänsä. »Valot ja varjot kai vaihtelevat meidänkin polullamme, mutta Jumalan avulla ja käsikädessä emme niitä pelkää kumpikaan.»
Hän oli sulkenut Eevin käden omaansa, ja näin istuivat he ääneti kesäisen auringon mailleenmennessä.
Tästä lähtien otti Eevi tavakseen illoin asettua puutarhaan. Rannalla, suuren riippakoivun juurella hän istui käsitöineen odottaen Heikkiä, joka työnsä päätyttyä suuntasi tiensä tänne. Monta herttaista hetkeä viettivät he täällä yhdessä, mutta joskus sattui erimielisyyksiäkin ja nämä tekivät aina mitä tuskallisimman vaikutuksen etenkin Eeviin.
Ristiriitaisuutta lisäsivät vielä ne perin vastaiset vaikutukset, joita Eevi äidiltään ja Heikiltä sai. Alussa eivät tosin äidin mielipiteet mitään vaikuttaneet Eeviin, mutta sitä myöten, kun hän näki äidissä saavansa puolustajan Heikin liiallisia vaatimuksia vastaan, tuli hän huomanneeksi, mitä oikeutettua ja hyvää saattoi äidinkin ajatuksissa piillä. Ruustinna, joka alussa oli kihlausta kovin vastustanut — varsinkin sen julkaisua — oli käynyt myöntyväisemmäksi nähdessään, miten suuressa arvossa Heikki Saloa pidettiin ja miten rouvat pitäjällä — etenkin kaikki joilla oli täysi-ikäisiä tyttäriä — melkein kadehtimalla puhuivat Eevin aikaisesta kihlauksesta. Se seikka, että Eevi joskus turvautui äitiinsä, kun sattui erimielisyyksiä Heikin ja hänen välillänsä, ei äidin mielestä suinkaan asiaa pahentanut, päinvastoin.
Rovasti katseli asiain menoa syrjästä ja arveli mitä arveli, mutta antoi kaikkien olla rauhassa ja pitää huolta omista asioistansa. Ainoastaan kerran — kohta senjälkeen kun Eevi oli kihloihin mennyt — oli hän eräänä liikutuksen hetkenä murtanut sen kuoren, johon hän, vaimonsa monivuotisten ponnistusten tuloksena, oli oppinut sisimpänsä sulkemaan. Yksin ollessaan lastensa kanssa oli hän heille puhunut suoraan ja peittelemättä, puhunut avioelämästä ja niistä vaatimuksista, joita se ihmisille asettaa. Ainoastaan suurin ja uhrautuvaisin rakkaus voi onnelle tietä valmistaa, varsinkin siellä, missä niin eriluonteiset ja niin eri kasvatuksen saaneet henkilöt kuin Eevi ja Heikki tahtovat toistensa tovereina kulkea läpi elämän. Se sana pitää paikkansa avio-elämässäkin, että joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, ja päinvastoin. Ainoastaan se, jolla on päämääränä tehdä onnelliseksi, voi itse tulla onnelliseksi. Mutta siellä, missä todella löytyy rakkautta, joka on valmis uhraamaan kaiken toisen hyväksi, siellä on onni myöskin taattu.
Eevi itki isän näitä puhuessa, ja syvästi liikutettuna puristi Heikki tulevan appensa kättä. Tämä oli vakavin hetki heidän kihlauksensa jälkeen. Heidän täytyi kysyä itseltään, oliko heillä todella sitä rakkautta, joka on valmis kieltämään itsensä ja uhrautumaan toisen hyväksi. Tunsivatko he, rakastivatko he toisiaan tarpeeksi? Oliko heillä edellytykset tulla onnellisiksi?
Heikki puolestaan oli kohta selvillä siitä. Tulipa onni tai onnettomuus, hän oli varma tunteistansa. Taistelu oli taisteltu jo ennenkun hän kosi. Nyt oli hän levollinen, sillä hänen elämänsä onni oli Jumalan kädessä.
Eevi epäröi hetken. Mutta kun hän nosti silmänsä ja näki Heikin rakkautta säteilevän katseen, unohti hän kaiken muun, kietoi kätensä Heikin kaulaan ja nyyhkytti kuin lapsi. Hän tunsi, miten tukeva oli se käsi, joka häntä kannatti, miten luotettava se sydän, joka hänelle sykki, ja hän työnsi luotaan kaikki kysymykset ja epäilykset varmana siitä, ettei hän voisi elää, ei tulla toimeen ilman Heikkiä ja hänen rakkauttaan.
Mitä Eevi tänä hetkenä tunsi, se tuli monet kerrat vielä kovan koetuksen alaiseksi. Ja jos hän olisi ollut rehellinen itselleen, olisi hänen täytynyt myöntää, että hänen rakkautensa tuskin välttävästi kesti koetukset. Kun Heikkiä pitäjällä kiitettiin, kun hän saarnasi niin, että sanankuulijain sydämet vapisivat, ja pahan vallat tuntuivat järkkyvän perustuksiltaan, täytti autuas ilo Eevin sydämen, ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, hänen ajatellessaan että se oli hänen oma Heikkinsä, joka tuossa puhui, hän, joka sulkiessaan Eevin syliinsä sanoi olevansa rikkaampi maailman mahtavinta ja onnellisempi sadun sankaria. Hän, jota kaikki pelonalaisella kunnioituksella kohtelivat, hän oli valinnut Eevin sydämensä ystäväksi ja oli kantava hänet läpi elämän voimakkailla, tukevilla käsivarsillaan. — —
Mutta tuli toisenlaisiakin hetkiä, ja ne täyttivät Eevin mielen tuskallisella kauhulla. Kun Heikistä pitäjällä puhuttiin pahaa, jota myöskin sattui, ei se tosin tullut Eevin kuuluville; mutta kihlauksesta sattui hän kuulemaan vähemmänkin edullisia arveluja. Kun esimerkiksi ruustinnan sisaret kirjoittivat paheksumisensa siitä, että Eevi, joka kyllä olisi saanut tilaisuutta valitsemiseen, oli tyytynyt niin mitättömään mieheen — pappiin talonpoikaissukua — silloin suuttui Eevi ja sanoi Heikkiä tuhat kertaa paremmaksi äidin koko aatelista sukua. Mutta jälkensä jätti tapaus kuitenkin.
Vielä paljoa pahempi oli sittenkin se kirje, minkä Eevi Elsalta sai. Eevi ei tiennyt kerrassaan mitä tehdä, niin onneton oli hän siitä. Sen sijaan, että Elsa olisi iloinnut sen onnen suuruudesta, jota Eevi kirjeessään hartaasti oli kuvaillut, tuli arveluja, kysymyksiä ja vastaväitteitä jos jonkinlaisia. Olikohan Eevi todella rakastunut? Eikö se ollut erehdystä kaikki? Pitäisikö Eevi Heikistä yhtä paljon, jos kaikki häntä moittisivat ja vastustaisivat? Ei naimisiin joutuminen itsessään mitään onnea ollut, ei ensinkään, vaikka moni lapsellisuudessaan niin luuli. Ainoastaan korkein määrä rakkautta saattoi sen onneksi muuttaa. Jos rakkauden suhteen vähänkin tingittiin, oli se — naiselle ainakin — ei ainoastaan kauhea, mutta kauhein kahle.
Eevi joutui tästä aivan ymmälle. Voi sitä Elsaa, minkälainen oli! Aina järkevä, aina arvosteleva, valmis syitä ja perustuksia tutkimaan.
Eevin oli vaikea vapautua siitä pahantuntemuksesta, minkä Elsan kirje oli hänelle tuottanut. Hän huomasi, että se vasten hänen tahtoansa oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Sen kysymykset ja arvelut olivat aivan kuin syöpyneet hänen ajatuksiinsa.
Kaikeksi onneksi oli ilma näihin aikoihin kaunista, ja se auttoi Eeviä, sillä ympäröivä luonto teki häneen aina vaikutuksen. Unhottaakseen kaikki epäsointuisuudet otti Eevi eräänä päivänä käsityönsä ja läksi lempipaikallensa yksinäisyyteen. Siellä aikoi hän rauhassa miettiä, miten paraiten vastata Elsalle. Mutta kauan ei hän saanut yksin istua, sillä Heikki oli hänet huomannut huoneensa ikkunasta.
»Mattiko vai Maija nyt puvun saa», kysäsi hän asettuen kivelle istumaan
Eevin viereen.
»Koeta arvata», Eevi piiloitteli työtään.
»Mistäpä minä. Näytä pois!»
»Katso», Eevi levitti hänen eteensä suuren silkkiompeluksella kirjaillun pöytäliinan. »Tämä on kotiamme varten.»
»Toivon, että lasket leikkiä, Eevi. Ethän sinä toki totta tarkoittane?»
»Mitenkäs muutoin?»
»Jos sen vanhemmillesi valmistaisit, käsittäisin sinua, mutta meille — kuinka sinä voit! Tiedäthän», lisäsi hän lempeämmin, »etten voi saarnata toisin ja elää toisin. Kristuksen seuraajalta vaaditaan itsensäkieltämistä.»
»Mutta Heikki, eihän se tähän kuulu. Eihän tämä pikku koristus kotiamme komeaksi tee.»
»Eevi rakas, anna pikkusormesi ylellisyyden synnille, kyllä se pian vie koko käden. Yks'kaks' tulee siten kodistamme hieno ja muodinmukainen. Minä en koskaan voi sitä sallia.»
»Voi sinua Heikki, miten olet ankara! Sinä et ensinkään näy tunteitani käsittävän. Tiedäthän, miten syvästi olin Soinamoon kiintynyt ja niinkuin ennen sitä, niin nyt omaa kotiani tahtoisin kaunistaa. Mutta sinä näyt ilolla tekevän toiveeni tyhjäksi.»
»Eevi, kuinka sinä voit» — hän katkaisi puheensa — »en ilolla koskaan, mutta velvollisuudesta.»
»Eivätkö siis minun toiveeni ja minun tahtoni merkitse mitään?»
»Ei silloin, kun omatuntoni toisin käskee.»
Eevi nousi, otti työnsä ja kiiruhti pois omaan huoneeseensa, jossa sulki oven ja heittäytyi sohvalle itkemään. Tämä oli kauheaa, kerrassaan kauheaa!
Itse asia jo Eeviä itketti, mutta vielä enemmän se kalvava epäilys, joka taaskin mieleen hiipi. Olihan tämmöisiä kohtauksia jo ennenkin ollut Heikin ja hänen välillään. Ja oli kuin kammottava aave niissä aina olisi noussut häntä pelottamaan. Ehkä Heikki onkin vain tuo yksinkertainen, ankara mies, joksi Eevi häntä alussa uskoi? Jos heidän rakkautensa onkin erehdystä? Jos Elsa on oikeassa ja Eevi taas pettyy, pettyy kauheasti?
Semmoistahan elämä oli yhtenään. Jos joskus toteutui jokin harras toive, aina siihen pettymyksiäkin yhtyi. Sellaistahan oli ollut koko tämä kihlaus-aikakin. Se oli hetkittäin hurmaavaa onnea, toiste taas epäsointuista ja ristiriitaa täynnä.
Mitä tulisikaan Heikin ja hänen onnestansa, jos tämmöistä jatkuisi?
Oli se Heikkikin niin itsepintainen ja taipumaton kuin teräksestä tehty. Eeviä ihan harmitti. Saisi Heikkikin joskus taipua eikä aina sitä häneltä vaatia.
Eevi itki, itki niin, että sydän oli haljeta.
Mutta sitte johtui mieleen että entä jos syy olikin hänessä itsessään?
Hän vavahti. Olihan Heikki niin hyvä ja hellä, hän oli ankara ainoastaan omantunnon sitä vaatiessa.
Tuo omatunto, se se aina vastuksena oli!
Mutta samassa Eevi muisti, että sehän juuri olikin aluksi hänen ihailuansa herättänyt, että Heikki niin järkähtämättä omaatuntoansa totteli. Eevi oli silloin ajatellut, että semmoisen miehen rinnalla hänkin vielä lujaksi muuttuu, oppii uhrautumaan, kieltäytymään ja elämän kaidalla tiellä kulkemaan.
Mutta näinkö tuskallisten taistelujen kautta tuo oppiminen oli käyvä? Saisiko hän silloin ensinkään onnestansa nauttia? Tai oliko hän sen kenties jo kadottamaisillaan?
Häntä aivan värisytti. Hän tiesi, että monet olisivat Heikin rakkautta pitäneet riittävänä korvauksena kaikista kieltäymyksistä. Eikö se hänelle sitä ollut? Oliko todella hänen rakkautensa Heikkiin niin heikko ja arvoton, ettei se koetusta kestänyt? Oi, ei, ei, se oli kyllä voimakas, se pääsisi vähitellen voitolle, ja niin tulisi heistä vielä täysin onnelliset.
Eevi kohotti päänsä ja kuivasi kyyneleensä. Hän oli vähitellen tyyntynyt, vaan ei vielä tahtonut tavata ketään, siksi hiipi hän huomaamatta läpi keittiön päästäksensä vähän kävelemään. Mutta portaissa tapasi hän arvaamatta erään tuttavan, vanhan vaimon, yhden Heikin ja hänen yhteisistä holhokeistaan, joka kävi hartaasti hänen polviaan halailemaan.
»Voi kuitenkin, kun nyt teidät tapasin ja itse pääsin onnittelemaan!» Vanhat, kurttuiset kädet sivelivät Eevin hameen poimuja. »Voi hyvänen aika! Taivaan Isä teille onnea antakoon!» Vanhus hymyili ja niiaili minkä ehti. »Ja mikäpä muu olisikaan kuin onni edessä meidän pastorilla, semmoisen sydämenruusun kun on saanut — ja entä teillä sitten, hyvä neiti, semmoisen herranpalvelijan rinnalla!»
Sanatulvasta ei tahtonut tulla loppua. Vasta kun vanhus huomasi Eevin levottomaksi, keskeytti hän syleilynsä ja päästi Eevin jatkamaan matkaansa.
»Semmoisen herranpalvelijan rinnalla!» Sanat soivat yhä Eevin korvissa.
Niin, niinhän kaikki sanoivat, ja niin kai se olikin. Kyllä Heikki tekisi Eevin onnelliseksi, täysin onnelliseksi. Kotinsa keskuksena, ihailtuna, rakastettuna näkisi Eevi vielä kaikkien kulta-unelmiensa kauniin toteutumisen. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —
— — — Kun Eevi kävelyltään palasi, kiiruhti hän porstuan kautta Heikin huoneeseen. Heikki istui kirjoittamassa eikä nostanut päätäänkään. Eevi läheni ja laski kätensä hänen olallensa.
»Anna anteeksi, Heikki rakas!»
»Sydämestäni.» Hänen katseensa oli lämmin ja kirkas.
»Heikki, sinun täytyy auttaa minua!» Eevi painoi päänsä hänen olallensa.
»Sitä tahdonkin, mutta Eevi, minä olen kovakourainen, minä en kärsi tinkimistä, en arkailemista. Joka on kätensä auraan laskenut, ei saa taakseen katsoa.»
»Mutta Heikki, minä olen niin heikko, minua on toisin kasvatettu, muista sitä. Oi miten onneton minä äsken olin! Ajattelin ettei Jumalakaan minusta huoli, kun et sinäkään enää jaksa rakastaa.» Eevin pää painui alas, ja hänen kyyneleensä rupesivat vuotamaan.
Heikki veti Eevin polvellensa. »Älä sano niin, ethän? Jumala huolii kaikista, ja mitä minuun tulee, niin kyllä minä jaksan rakastaa, kun kerran saan sitä tehdä. — Etkö vielä minua sen paremmin tunne? Minun rakkauteni on kovaa, ankaraa, ehken vaativata, mutta se kestää, Eevi, kestää!»
Hän kietoi kätensä lujemmin Eevin vyötäisille ja veti hänet hellästi puoleensa. Näin istuivat he hetken. Sitten Heikki nousi, suuteli vielä kerran Eevin puhtoista otsaa, suuteli kuin isä lastaan, loi sitten sydämellisen, rohkaisevan katseen Eeviin ja istuutui kirjoittamaan.
* * * * *
Eeviä puettiin morsiameksi. Hän koetti olla tyyni, mutta hänen liikkeensä osoittivat levottomuutta. Hän oli koko aamupäivän ollut yksin sulkeutuneena huoneeseensa. Puuhaa ja kiirettä oli ollut ylt'ympärillä, jok'ainoalla, joka vain kynnelle kykeni. Mutta Eevi oli ollut yksin ja rauhassa. Hän oli miettinyt menneisyyttä ja ajatellut aikaa, joka oli tulossa. Milloin oli ääretön ilo hänet vallannut, milloin jäytävä, melkein tukehduttava tuska. Vihdoin viimein olivat he tulleet häntä pukemaan, ja nyt oli kaikki valmista. Ainoastaan morsiushuntu ja seppele puuttuivat vielä.
Silloin avautui ovi hiljaa, ja vieras astui kynnykselle. »Elsa!» Eevi kavahti pystyyn ja heittäytyi nyyhkien ystävänsä kaulaan.
»Älä itke», varoitteli äiti, »silmäsi tulevat punaisiksi.»
»Elsa, rakas Elsa!» Eevi hymyili läpi kyynelten. »Tule viereeni tänne!» Hän veti Elsan sohvalle, jossa itse istui, ja siihen he jäivät hetkeksi kahden käsikädessä istumaan kuten niin usein ennen.
»Nyt meidän täytyy pukea Eevi valmiiksi», tuli äiti muistuttamaan, ja Elsa se sitten hunnun ja seppeleen Eevin päähän kiinnitti. Sitte poistuivat kaikki jättäen Eevin yksin sulhastansa odottamaan. Eevin kiihkeät pyynnöt olivat nimittäin saaneet vanhemmat suostumaan tähän yhtymiseen, vaikka se olikin aivan vastoin yleistä tapaa.
Ovi avautui, ja Heikki pysähtyi kynnykselle. Siinä seisoi Eevi, hänen rakkaimpansa, puhtoisena puvussaan, ja kirkkaus kasvoillaan.
»Armaimpani, suokoon Jumala, että voisin tehdä sinut onnelliseksi.
Tunnen suuren kykenemättömyyteni.»
»Heikki, tulemmehan onnellisiksi, sano, tulemmehan!» Eevi nojautui vavisten sulhaseensa. »Voitko sinä todella minua rakastaa?»
»Olen valmis sitä Jumalan ja ihmisten edessä vannomaan.»
»Autathan minua sitten?»
»Jumala meitä molempia auttakoon.» Heikki oli aivan kalpea. Hetkeksi painoi hän Eeviä kiihkeästi rintaansa vasten, sitten hän poistui.
VIII.
Eevi ei millään muotoa tahtonut häitten jälkeen jäädä asumaan entiseen kotiinsa. Siitä syystä oli Heikki pyytänyt apulaispaikkaa toisessa seurakunnassa ja olikin jo ilokseen saanut määräyksen. Tammikuun ensi päivänä tuli hänen olla uudella paikallaan, siksi vietettiin häät joulun ja uudenvuoden välillä.
Kohta vieraiden hajauduttua läksivät nuoretkin.
Erohetki oli Eeville aivan toista kuin mitä hän oli kuvitellut. Hän oli usein edeltäkäsin ajatellut, miten onnellisena hän kerran Heikin rinnalla lähtisi omaa kotiansa kohden, mutta nyt, kun lähtö oli tullut, tuntui erohetken haikeus. Vanhemmat, koti ja ystävät, kaikki tuntuivat nyt entistä moninkerroin rakkaammilta, ja ero heistä oli raskas, hyvinkin raskas.
Turkiksiin hyvin käärittynä istui Eevi reessä Heikin rinnalla. Kyyneleiltään ei hän pitkään aikaan saanut mitään sanotuksi, mutta kun hän vähitellen alkoi tyyntyä, muistuivat monet entiset ajatukset mieleen. Usein jo Soinamossa ollessaan oli hän häämatkaansa mielessään kuvaillut. Hän oli ajatellut valoisaa kesäyötä tahi kuutamoista ihanaa talvi-iltaa — Nyt oli tuo onnenhetki tullut. Mutta kuu oli paksujen pilvien peitossa, ja purevana puhalteli pohjainen. Se oli tielle jo koonnut korkeat kinokset ja pyryytteli yhä vielä lunta aivan vasten silmiä.
Eeviä värisytti. Oliko tämä kuva elämästä? Näinkö kävisi onnen unelmain? Oliko tämä matka ehken kuva todellisuudesta? Lämpimänä sykkii nuoren sydän, kauniit kuvat kangastavat tulevaisuuden taivaalla, ja ihania kuin aamurusko ovat nuoruuden unelmat. Mutta elämän todellisuus — tuntuuko se ehken kylmältä ja jäähdyttävältä kuin pohjatuuli? — Vilusta värähtää silloin sydän, rusopilvet hälvenevät ja kaikki kauniit kangastukset katoavat.
Eevi painautui lähemmä Heikkiä. »Heikki, on niin kylmää ja kolkkoa. Minua värisyttää. Enkö ole paha, kun voin sitä valittaa tässä sinun rinnallasi?»
»Et armaani, et ole paha ensinkään. Minä juuri mietin, miten paljo minun nyt tulisi antaa sinulle. Olet kaiken jättänyt minun tähteni, ja minä olen niin köyhä antaja.»
Eevi oli kyyneleensä kuivannut, mutta nämä Heikin hellät sanat saivat ne uudelleen virtaamaan.
»Katso, Eevi», jatkoi Heikki, »elämä on usein sellaista kuin tämä matkamme. Se on eteenpäin pyrkimistä tuulissa ja kylmyydessä. Siinä on jokaisella omat taistelunsa, joissa toinen voi tehdä varsin vähän toisen hyväksi.»
»Mutta Heikki, tahdothan minua auttaa. Minä en uskalla kulkea yksin.»
Heikki hymyili hänelle. »Sinulla on niin hellä sydän, Eevini. Tuulispäitä ei pikku vaimoni rakasta, ja kuitenkin on hän kumppanikseen valinnut näin ankaran miehen, joka ei voi häntä suojata, ainoastaan vaatia lujuutta häneltä itseltään.»
Eevi painautui yhä lähemmä Heikkiä. Hänen sydämellisesti lausutut sanansa häntä liikuttivat, mutta peloittavalta tuntui sittenkin tulevaisuus. »Heikki olethan kärsivällinen kanssani, olethan, olethan?»
»Kyllä, rakkaani, ellet itse ole sitä liiaksi. Meillä on suuri päämäärä saavutettavana, siksi täytyy meidän tarmolla ponnistella. Tiedät, että jo pienenä opin ankaraksi itselleni. Nyt olen sitä toisillekin, etenkin jos heitä rakastan. Sinä Eevi», jatkoi hän yhä kiihkeämmin, »olet ensimäinen ja ainoa, paitsi omaisiani, johon todella olen kiintynyt. Kauan sinua näin, enkä kuitenkaan nähnyt. Sisimpäsi pysyi vieraana minulle. Mutta kun kerran sain luoda silmäyksen sinne, silloin tuli tuo tunne äkkiä ja voimakkaana. Ensin taistelin vastaan, mutta rakkaus voitti. Nyt ymmärrän, ettei tunteeni itsessään ole mitään väärää, ellei se tee minua heikoksi, eikä saata velvollisuuden tieltä horjumaan. Mutta autathan sinä, Eevi, minua, etkö autakin? Kasvat papin rouvana muille esikuvaksi ja minulle tueksi.» Hän etsi Eevin kättä ja puristi sitä lämpimästi. Sitten kääntyi puhe toisaalle.
Tuuli oli asettunut, ja yöllä kylmi. Kun päivällä aurinko pilkisti esiin, hohtivat metsät huurteissa, ja lumikinokset kimaltelivat kuin aallot aavalla merellä.
Puoli kilometriä kirkolta, lähellä suurta pappilaa seisoi korkeitten kuusten juurella pieni, punainen valkonurkkainen rakennus. Sen molemmat suojat, etehinen ja pieni keittiö olivat juhlakunnossa. Sohvapöydällä sisimmässä huoneessa oli kauniisti paistunut rinkilä, jonka keskellä seisoi kukkiva ruusu. Vanhanpuoleinen vaimoihminen hääräili kahvipuuhissa keittiössä tuon tuostakin vilkaisten maantielle päin.
»Hyvänen aika, nyt ne tulevat.» Hän hyppäsi ulos.
Pastori auttoi nuoren rouvansa reestä. »Maija, rakas vanha Maija!» Eevi kavahti hoitajansa kaulaan. Tyytyväisenä hymyillen odotteli pastori vieressä. »Heikki, rakas Heikki, sinäkö» — — Eevi loi kiitollisuutta säteilevän silmäyksen mieheensä.
»Maija se hyvä oli, kun tulla tahtoi», sanoi Heikki ja tarttui vaimonsa käteen viedäkseen hänet sisään, missä, kuten hän sanoi, kaikki kuiskasi »terve tuloa» pikku emännälle.
* * * * *
Herttaiset ajat ensimäisessä kodissa päättyivät kuitenkin pian, sillä jo kesän keskipaikoilla lähetettiin Heikki kauaksi yksinäiseen sydänmaan seutuun pitäjänapulaiseksi. Monta kyyneltä vuodatti Eevi taas eronhetkenä, moni tuskallinen tunne ahdisti hänen mieltänsä. He olivat olleet niin onnelliset tässä sievässä pikku kodissaan, Heikki, hän ja vanha Maija. Miksi täytyi taaskin erota!
»Telle est la vie, un long adieu»,[1] kirjoitti hän päiväkirjaansa, ja niissä sanoissa värähtelivät hänen sydämensä sisimmät tunteet.
[1] »Sellainen on elämä, pitkä hyvästijättö.»
Eevin mieli ei suinkaan valjennut, kun hän Heikin kera saapui uuteen kotiinsa. Pitäjänapulaisen asumus oli vanha ja rappeutunut. Se tuli revittäväksi, ja sijaan oli rakennettava uusi. Väliajaksi oli apulaiselle vuokrattu asumus talonpoikaistalossa lähellä kirkkoa. Mikä lie paikan valinnassa ollut määräävänä, ei ainakaan luonnonkauneus. Toisella puolen taloa, aivan ikkunain alla kävi maantie, toisella puolen oli takapiha, navetta ja sikolätti.
Oli kaunis kesäinen ilta, kun Eevi ja Heikki saapuivat perille. Kyytimies käänsi hevosen maantieltä portaitten eteen, ja Eevi katseli ympärilleen. Aivan ikkunan alla oli rikkaläjä. Toisella puolen rattaita oli likaa paksulta niinkuin epäsiistissä karjapihassa ainakin. Suuri sika nousi rapakosta ja juosta hölkytteli navettaan päin. Parvi pieniä porsaita seurasi sitä vikisten. Portailla hyppeli kirjava kana, ja kukko ravisteli rikkaläjää.
Kauhistus kuvastui Eevin kasvoilla.
»Anna tänne kätesi.» Heikki oli maassa ja auttoi Eeviä rattailta. Maija tavarakuormien kanssa oli vähää aikaisemmin perille saapunut.
»Voi Maija kulta, minne olemmekaan joutuneet», vaikeroi Eevi heittäytyen keittiössä olevalle penkille.
»Niin», sanoi Maija tyynesti, »kyllä nyt, hyvä pastorska, meidän täytyy asua kanojen ja porsaiden parissa.» Mutta kun Eevi samassa purskahti itkuun, säikähti Maija.
»Hyvänen aika, rouva kulta, ei sitä niin saa itkeä, pannaan vaikka peittoon se pihanpuoleinen ikkuna.»
Eevi yhä vaan itki.
»Minulla on kirstussani vanha, siisti peite, pannaan se», ehdotteli Maija. Mutta ei sekään näkynyt Eeviä ilahduttavan. Hän yhä vain nyyhkytti aivan sydäntäsärkevästi.
Silloin pujahti Maija portaille, missä pastori valvoi kuormain purkamista. »Kuulkaa», Maija nykäisi nutun liepeestä, »rouva pani niin pahakseen ne tään talon elävät, ettei nyt muuta voi kuin itkeä. Jos pastori toimittaisi sisään sen hänen pappansa antaman uuden keikkatuolin, niin siihen ehkä ikävä asettuisi. Minä pyörähdän tupaan kahvipannua lainaamaan, että saan vähän vahviketta keittää.»
Ja menossa oli jo Maija.
Ensimäistä surkeaa iltaa uudessa kodissa seurasi useampia yhtä surkeita. Olot eivät ensinkään näyttäneet paranevan, päinvastoin. Eeville kävi yhä vaikeammaksi voittaa raskasmielisyyttään. Hänen terveytensä oli heikontunut, ja olot paikkakunnalla kävivät hänelle yhä enemmän sietämättömiksi.
Lehdon seurakunta oli ammoisista ajoista tunnettu monista rettelöistään. Sivistyneitä oli siellä tuskin nimeksikään, sillä ne harvat säätyläiset, joita siellä oli, olivat ainakin yhtä sivistymättömiä kuin muutkin pitäjäläiset. Asutus oli harvaa ja köyhyys suuri. Varakkaita — ja ahneita — talollisia oli tosin muutamia, mutta nämä joivat kilpaa pitäjän »herrojen» kanssa, sillävälin kun muu kansa elää raahusti köyhyydessä ja tietämättömyydessä. Huonolla kannalla olivat kaikki pyrinnöt pitäjässä, paheet yksin rehoittivat ja kantoivat hedelmää.
Kun Heikki vähitellen pääsi olojen perille, ei hän seurakuntaa säästänyt. Yhä ankarampana kaikui hänen äänensä saarnastuolista, ja yhä useampi sai papiltansa yksityisiä nuhteita. Ankaruus herätti vastustusta ja kiukkua, pantiin kova kovaa vastaan ja siten kävi Heikin ja hänen seurakuntalaistensa väli kireäksi.
Ennen oli Heikki saanut osakseen kiitosta, jopa ihailuakin, nyt sai hän vastustusta ja vihaa. Omasta puolestaan ei hän kuitenkaan paljon siitä huolinut. Taistelu oli hänelle elämää, ja hänen ilonsa oli sota pimeyden valtoja vastaan. Mutta hän ei enää ollut yksin elämässä. Se tieto tuotti hänelle huolta. Jok'ainoa yhteentörmäys hänen ja pitäjäläisten välillä tuotti Eeville surua, tuskaa ja kyyneleitä. Eevi kärsi siitä yöt, päivät, ja jota enemmän hän kohtaloaan mietti, sen raskaammaksi se hänelle kävi.
Miksi olivatkin ihmiset niin pahoja, ja miksi Heikki niin ankara? Eivät ihmiset hänen puheistansa kuitenkaan parantuneet. He vain pahastuivat ja katkeroittivat sitte kiukullaan Heikin ja hänen elämänsä. Olisihan Heikki voinut puhua vaimoväelle, joka aina mielellänsä Jumalan sanaa kuunteli, niiaili ja kiitteli monin kerroin. Ei ollut Heikin velvollisuus käydä kaikki kapakat ja saarnastuolista julistaa pitäjän mahtavimmat miehet juopoiksi ja viettelijöiksi. Mikä siitä nyt oli seurauksena? Heikki, Heikki oli kaikkien herjaajien hampaissa, ja hän itse, hän, jonka koko olento janosi ihmisten rakkautta, oli, hetken onnellinen oltuansa, joutunut kaikkia suututtaneen pastorin onnettomaksi puolisoksi. — Ei ollut täällä isää, ei äitiä, ei ystävää ainoatakaan, ei edes kotipuolen kaunis luonto häntä täällä ympäröinyt. Lakeat maat ja kivikkorinteet olivat hänen nykyiset näköalansa. Kyyneleet nousivat hänelle silmiin, kun hän niitä katseli. Hän oli kuin vieras vieraalla maalla.
Mutta erämaissakin on kosteikkoja, ja samoin oli Eevillä yksin täälläkin turvapaikka, tosin pieni ja ainoinen, mutta siellä hänen kuitenkin oli hyvä olla. Vähän matkaa maantieltä, vanhan pappilan läheisyydessä oli pieni lampi. Pitkät petäjät siellä huminoivat, ja laineet loiskuivat hilpeästi rannoille. — Täällä oli Eevin pyhäkkö. Tänne pakeni hän unohtaakseen navettanäköalat ja saadakseen rauhassa ikäväänsä itkeä. Tänne oli Heikki hänelle penkinkin asettanut, ja sitä tapausta hän juhlahetkenä muisteli.
Mutta syksy tuli ja sen mukana sateiset ilmat. Eevin täytyi pysyä huoneessa. Vuoroon katsoi hän ikkunoista maantielle, vuoroon takapihalle, ja sillävälin hän itki. Ainoastaan Maijan ystävälliset ehdotukset saivat hänet joskus naurahtamaan. Maijalle olivat nämä hetket erinomaisen suuri ylpeyden ja ilon aihe, eikä hän koskaan laiminlyönyt pastorille suurimmassa salaisuudessa kuiskata: »Jo se vähän taas nauroi. Kyllä sen ikävä vielä asettuu.»
Heikki huokasi. Hyvä kun edes joku toinen sai Eevin nauramaan. Hän itse ei enää koskaan siinä onnistunut. Hänen ankaruutensa, sehän olikin syynä suruun. Sitä ei Eevi unohtanut.
Oli sateinen syksypäivä. Tuuli tupruutteli kellastuneita lehtiä, ja sade sinkoili vasten ikkunoita. Paljastunut lehtimetsä värähteli kuin viluissansa, ja valittavasti vinkui tuuli. Eevi istui huoneessansa ompelu kädessään. Hän oli äsken lopettanut kirjeen Elsalle ja ajatuksissaan hän sitä vieläkin toisteli. Hän oli siinä purkanut kaiken mielensä katkeruuden, kaiken kaihonsa oli hän siinä kertonut.
Olikohan hän kenties liikoja sanonut? Sitä hän ei olisi tahtonut. Mutta todellisuus oli hänestä niin synkän synkkä.
Hän otti kirjeen käteensä ja luki: »Oi Elsa, mitä onkaan elämä? Yhtäjaksoista kauheaa pettymystä. Onnen muruja saamme joskus maistaa, sitten murheita, tuskaa ja huolta. En tiedä, olenko minä ainoa, joka tätä tunnen. En sitä luulisi. Kärsiviltä ja pettyneiltä näyttävät minusta kaikki. Välistä kysyn itseltäni olivatko toiveeni tulevaisuuden suhteen liioitellut? Eivätkö nuoret ylimalkaan siten unelmoi ja eikö heillä ole oikeuttakin siihen.
Pitäneeköhän kaikkien yhtä kauheasti pettyä?
Oi Elsa, minussa ei enää ole muuta kuin surumielisyyttä ja kaihoa. Ne ovat tukahuttaneet kaikki muut tunteeni. Ilonkin hetkinä olen niiden orjana. Elsa, sano mitä minä teen? Minulla ei ole sinun tyyneyttäsi, eikä työ-intoasi. Minulla ei ole muuta voimaa kuin tunteeni, ja ne minut surmaavat. —
Koko luomakunta säestää nyt suruani. Tuuli vaikeroi kesän lyhyyttä niinkuin minä onneani. Luonto itkee kuihtuneita kukkiansa niinkuin minä toiveitani. Tuskanvärähdys käy kautta luonnon. Samoin sydämenikin suruissaan värähtelee.»
Eevi laski kirjeen kädestään. Se oli synkkä kuvaus, mutta tosi. Näin hän tunsi ja ajatteli. Näin oli hän ajatellut jo monen monta kertaa ennen. Eivät tosin asiat ajatellen parantuneet, mutta oli huojennus saada edes rauhassa ajatella ja rauhassa tunteilleen antautua.
Näihin ajatuksiin vaipuneena istui Eevi vielä, kun Heikki sateesta märkänä astui sisään.
»Päivää, Eevi!»
»Päivää! Mistä sinä noin märkänä tulet?»
»Sairaan luota», Heikki ravisteli sadetta vaatteistaan. »Onpa hauskaa päästä muijansa luokse suojaan syystuulilta.»
»Missäpä niiltä suojassa olisi?»
»Niin, missäpä, ellei kotilieden luona!»
»Tällä paikkakunnalla ei kodista voi puhua.»
Heikki vaikeni ja käänsi puheen toisaalle. Hetkisen Eevi kuunteli, sitten purskahti hän itkuun.
»No, mutta, Eevi!» Heikki tarttui puoleksi hellästi, puoleksi leikillisesti hänen käteensä. »Mitä sinä nyt? Näethän, miten runsaasti me sadetta saamme. Ei sinun tarvitse hankkia lisää.»
»Eikä sinun ivailla.» Eevi riuhtaisihe irti ja tarttui työhönsä. Sitten seurasi hetken äänettömyys. Mutta viimein ei Eevi enää voinut hillitä itseään. »Pyhimpiä tunteitani näyt sinä pilanasi pitävän.»
»Anna anteeksi», Heikin ääni oli kylmä. Hän ei enää jaksanut tehdä sitä ystävällisemmäksi. Hän oli jo niin monen monet kerrat ollut ystävällinen, varoittava, lohduttava tahi leikkisä. Kaikki oli turhaa. Nyt ei hän enää jaksanut.
»Eihän sitä voi pyytää anteeksi, että puuttuu hienotuntoisuutta toista käsittämään.»
Heikki lensi punaiseksi. »Ei ainakaan puutu tahtoa siihen», sanoi hän hetkisen kuluttua.
»Onhan se jo jaloa!» Eevi nousi, kiirehti viereiseen huoneeseen ja heittäytyi vuoteelle itkemään. Heikki istui hetkisen eteensä tuijottaen, nousi sitten, pyyhkäisi tapansa mukaan kädellä otsaansa ja asettui työhön.
Illemmalla, kun Eevi jo oli itkuunsa nukkunut, istui Heikki vielä työtä tehden. Hetkiseksi keskeytti hän kirjoituksensa, avasi laatikon ja otti esille kirjeen. Hän luki uudelleen sen viime sanat: »Teitä saattaisi vaikka käräjiin vaatia hävittömästä kunnianloukkauksestanne, mutta olkoon nyt sillä, että itsellenne ja muille ilmoitan, miten häpeämättömän rohkea te olette.»
Heikki huokasi. Tämä oli seuraus hänen saarnoistansa. Hän lähensi kirjettä kynttilän liekkiin. »Tämä ei saa Eevin nähtäväksi tulla. Säästyköön häneltä ainakin se suru.»
Kun kirje oli poroksi palanut, jatkoi Heikki saarnansa kirjoittamista. Kynä kulki kuin itsestään. Sana toisensa jälkeen syntyi paperille, lause liittyi lauseeseen, ja pian oli saarna valmis.