RISTILYÖNTI.
Eräänä sateisena lokakuun sunnuntaina heräsi ylioppilas Gunnar Renlund silmät pöhöttyneinä. Puoli viikkoa kestäneiden juominkien jälkeen oli hän vihdoinkin kunnollisesti nukkunut, mutta kohmelo jyskytti hänen päässään. Hän haukotti ja oikoi jäseniään, joita vieläkin väsymys raukasi, ja vilkasi sitten huonetoverinsa vuoteelle, nähdäkseen vieläkö tämä nukkui. Vuode oli kuitenkin tyhjä, ja Mikko oli siis pukeutunut ja poistunut hänen kuulemattaan.
Gunnar jäi hetkeksi katselemaan kauniita käsiään. Hän kohotti ne ylös, jolloin veri niistä kokonaan pakeni ja sinertävät suonet kuulsivat ihon alta. Sitten nousi hän istumaan, vilkasi kelloon, joka jo oli yksi, sylkäsi irvistäen, tuntiessaan, miten arkoina kieli ja huulet olivat, ja joi ahnaasti pari lasia vettä. Kun hän raotti uutimia ja katsoi ulos, näytti harmaa, syksyinen sää vain lisäävän hänen huonoa tuultaan, ja tyytymättömästi murahtaen laski hän verhon jälleen paikoilleen.
Laiskasti astui hän pesukaapin luo, kaatoi vettä vatiin ja tarkasteli mielenkiinnolla väreitä, jotka liikkuivat pinnalla nopeasti heiketen. Sitten pisti hän kätensä veteen, painoi ne vadin pohjaa vasten ja kumartui katsomaan piirteitään, jotka kuvastuivat hämärinä ja epätodellisina sieltä alhaalta. Miten kauniilta näyttivätkään hänen kasvonsa. Hajanaiset kutrit ympäröivät hänen otsaansa paljoa tummempina kuin todellisuudessa, hienot juovat hänen suunsa vaiheilla eivät näkyneet, eikä hänen tavaton kalpeutensa tuntunut epämiellyttävältä vaan pikemmin päinvastoin. Tajutessaan tuon kuvan valheellisuuden, tunsi hän tuskaa ja päästäkseen siitä vapaaksi, heitti hän vettä kasvoilleen ja alkoi peseytyä.
Hän ei ollut vielä ehtinyt pukeutua, kun Mikko astui sisään.
— Velihän on jo noussut! Hyvää iltapäivää! sanoi tämä huulilla hymy, josta ei tarkoin tiennyt oliko se leikillinen vai ivallinen.
Gunnar murahti hänelle jotain vastaukseksi.
— Taisi olla eilenkin illalla tunnelma korkealla. Mitenkähän pääsi laita oikeastaan lienee? jatkoi Mikko.
— Päätäni ei vaivaa mikään. Minä huuhtelin sitä vedellä. Ja päänkipu pelkää vettä aivan kuin maalatut naisetkin.
— Entäs maalaamattomat?
— Hekö? He itkevät enemmän kuin Helsingissä sataa, muuta en osaa sanoa. — Olin maisteri Paatamon nimipäiväkemuissa illalla. Hän on erittäin miellyttävä mies, varsinkin rahojensa vuoksi. Hyödyttääkseen yhteiskuntaa, ei hän milloinkaan ota maksua työstään, mutta ollakseen samalla oikeudenmukainen itselleen, ei hän tee mitään.
Mikko hymähti.
— Jos ihminen elää taiteellisesti, niin aivot ovat hänen sydämensä, niinhän se sinun Wildesi kerran taisi sanoa.
— Niin, se on aivan totta. Mutta sinä olet liikaa säännöllinen voidaksesi sitä ymmärtää. Siinä on sinun vikasi!
— Ja sinun väkinäisessä nautintojen etsinnässä, joka on kokonaan luonteellesi vastaista.
Gunnarin silmät välähtivät.
— Se ei ollenkaan ole luonteelleni vastaista, paljoa ennemmin on sinun säännöllisyytesi itsepetosta. Meissä molemmissa on intohimoja, mutta sensijaan, että minä päästän ne valloilleen puhdistaakseni niitä, painat sinä ne niin ahtaalle sydämeesi, että saatat uskoa niiden kuolleen. Älä ollenkaan koeta kieltää. Sinä janoat nautintoja, joita voi sanoa turmiollisiksi ja sinulla on epäjumalasi: järjestys. Muistahan vaan. Joku aika sitten pudotit mustetta erään kirjan lehdelle, kirjan, jonka ulkoasua olit ihaillut, ja huolimatta melkoisesta rahatappiosta sinä ostit itsellesi uuden. Sellaiselle voi jo pudistaa päätään. Ja ajattelehan elämääsi, jonka olet puristanut kulkemaan säännöllistä, ikävystyttävää uraa, rikollista tyydytystä tuntien. Usko minua, ei mikään lyhennä elämää enemmän kuin säännöllisyys! Laskea ja nousta kuin aalto, kas siinä elämän salaisuus. Sillä, täytyyhän sinun ymmärtää, säännöllinen elämä on kuin… suora viiva ja vaihteleva elämä kuin aaltoviiva; jälkimäinen on paljon kauniimpi ja pitempi.
— Tietysti, vastasi Mikko naurahtaen. Jos humalainen mittaa lyhtypylväitten väliä askeleillaan, saa hän matkan puolta pitemmäksi.
— Mutta sinähän olet mainio tänään Mikko, sanoi Gunnar hämmästyneenä.
Luulenpa todellakin, etten rohkene väitellä kanssasi, sillä…
— Sillä pääsi on siinä kunnossa, että teet tunnustuksia, joita normalitilassa visusti välttäisit. Näkeehän sen! Lukuunottamatta kasvojasi, jotka ovat hirveät, on hermostosi ärsytetty, järkesi hidas ja sielusi…
— Sieluni, Mikko, on rikkaampi entistään, keskeytti Gunnar kiihkeästi. Enkä väitäkään olevani normalitilassa; sehän olisi surkeata. Olenhan sinulle aina sanonut, että tuskin kukaan kulkee elämän läpi ilman keinotekoista huumiota. — Sinähän se muistaakseni kerran olit ihastunut erääseen Tolstoin kirjaseen, jossa väitetään huumaavien aineiden himon johtuvan elämän ja omantunnon välisestä ristiriidasta. En kiellä sitä ollenkaan, vaikka omatunto onkin mielestäni vain ennakkoluulojen sikermä, johon itsesäilytysvaisto on sekaantunut. Mutta väitän lisäksi, että työ sekä uskonto ovat aivan yhtä hyviä omantunnon sokasijoita kuin alkoholi ja tupakka, ehkäpä vielä vaarallisempiakin. Työ se peittää nykyhetken todellisuuden, pakottamalla ajatukset kulkemaan määrättyä rataa ja johdattamalla ne pois sielun ihmeellisistä liikkeistä. Ja uskonnon perusolemus, loistavan tulevaisuuden toivo, verhoaa niinikään ihmisen sisäisen maailman usviinsa. Ja kun alkoholi pilaa maksan ja rasvottaa sydämen, rumentaa työ tekijänsä kädet, jos se on ruumiillista, ja tärvelee silmät ja hermoston, jos se on henkistä; ja uskonto puolestaan antaa tuon omituisen leiman, joka näyttää olevan lainattu sekä marttyyrilta että narrilta.
— Jos pääsi on yhtä sekasin kuin käsitteesi, on myöhäistä mennä hakemaan lääkäriä, sanoi Mikko pilkallisena.
— En ollenkaan sekota käsitteitä, rinnastan niitä vain hieman rohkeasti. Ehken ole mielestäsi kyllin johdonmukainen, mutta muista, mitä Wilde on sanonut: Johdonmukaisuus henkisessä elämässä ja uskollisuus tunne-elämässä on aivan yksinkertaisesti vararikon tunnustus.
— Aina vain Wilde ja Wilde! Sinä koetat puhua kuin lordi Henry ja elää kuten Dorian Gray. Kummassakin vaivaa sinua puolinaisuus, mikä Wilden mielestä oli maailman suurimpia virheitä. Sinusta on tullut lordi Henry Wottonin varjo ja sinä olet kokonaan hänen vaikutuksensa alainen, hänen, joka sanoi, että kaikki vaikutus on epäsiveellistä.
Vihan puna kohosi Gunnarin otsalle, sillä Mikko oli osunut arkaan kohtaan.
— Sinulla ei ole mitään oikeutta syytää tuollaisia sanoja. Jos pidän
Wildestä kirjailijana, ei minun silti tarvitse olla hänen varjonsa.
Tietysti saan lainata hänen lauseitaan ja…
— Ja ihmisen vaikein taito on täydellisesti olla omaa itseään, niinhän sinä kerran minulle sanoit. Ja astuessaan ovelle Mikko jatkoi.
— Sinä olet viimeaikoina tullut aivan mahdottomaksi. Isänmaa on sinulle harhakuva, uskonto huumausaine, terveydenhoito hulluttelua j.n.e. Tiedätkö, noine mielipiteinesi olet sinä poroporvarillisin ihminen, mitä pitkiin aikoihin olen tavannut. Ehdottomasti.
Suunnaton kiukku valtasi Gunnarin ja teräviä sanoja oli hänen huulillaan, mutta ovi painui jo kiinni Mikon jälkeen. Poroporvarillinen! Mikko oli sanonut häntä poroporvarilliseksi, Mikko, josta ei muuta määritystä voinut antaakaan! Tuo mies, jonka suurimmaksi paheeksi oli tullut kieltäymys ja jonka viehätysvoiman liikaa terve järki pilasi, oli käyttänyt tuollaista sanaa. Gunnar sytytti paperossin ja kiskoi hermostuneesti savuja. Sitten otti hän hattunsa ja päällystakkinsa ja astui pahatuulisena kadulle.
* * * * *
Gunnar Renlund oli käynyt koulua maaseutukaupungissa, asunut tätinsä luona ankaran valvonnan alaisena ja yleensä ollut vangittu aina ylioppilaaksi tuloonsa saakka. Mutta Helsingissä oli hän päässyt käsiksi moniväriseen elämään, joka kutsui ja houkutteli häntä. Kuinka ihanalta olikaan tuntunut olla oman itsensä herra ja mielin määrin ohjata askeleensa. Hän sen ymmärsi, hän, jolta ankara täti oli kasvatusinnossaan turmellut jokaisen vapaahetken.
Hän oli ruvennut lukemaan estetikkaa vaistomaisesti tuntien, että ainoastaan se saattoi häntä innostaa. Mutta hän olikin erehtynyt suuresti. Sillä varsinkin alussa oli kaikki ollut väritöntä ja kuollutta, luennot olivat nukuttaneet häntä, ja myöhemmin hän olikin väittänyt käyvänsä niillä vain parantaakseen kohmeloa. Mutta vähitellen oli hän tottunut kaikkeen. Hän oli itse valinnut huvittavia tehtäviä itselleen. Hän oli lukenut omituisia teoksia kuudenneltatoista vuosisadalta, tutkinut renessanssitaiteilijain elämää ja Cesare Borgian hirvittävää historiaa. Ja jo silloin oli hän havainnut, että ainoastaan hyvin tavallisuudesta poikkeava, niin, melkeinpä sairaalloinen saattoi häntä kiinnittää.
Niihin aikoihin osui hänen käsiinsä Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva. Jo tämän kirjan omituinen esipuhe saattoi hänet ihmetyksen valtaan. Ja tuo ihmetys kasvoi sen mukaan kuin hän teosta tutki. Hän joutui kokonaan tekijän säkenöivän neron lumoihin. Tuo merkillinen taideteos, jossa terävä ajatus oli saanut täydellisen muodon, jossa oli väriä ja turhamaista loistetta, salaperäisyyttä ja syvää kauneuden ymmärtämystä, puhalsi häneen uuden hengen ja muutti kauttaaltaan hänen sisäisen maailmansa. Hän eli jonkun aikaa haaveenomaista elämää, kuten uneksija, jonka sisäiset näkemykset verhoavat ympäristönkin kultaiseen usvaan. Salamyhkäinen musiikki värisi hänen sielussaan. Se riisti häneltä jokaisen arvostelevan ajatuksen, tenhosi hänet ja petti häntä kuin silmänkääntäjä katselijoitaan. Hän katseli elämää aivan uudelta kannalta. Kauneus personoitui hänen mielikuvituksessaan ja verhosi alastomuutensa kirjailtuun huntuun. Jokapäiväisyys pakeni sen edestä ja ajatus uskalsi lähestyä sitä vain paradoksin muodossa. Sillä Gunnarille näyttäytyi ensi kertaa dekadenttisen taiteen jumalatar, jonka iho oli kylmä kuin norsunluu ja ihanien huulten hymy kuin jäätynyt, valkea ruusu.
Ensi kertaa näki hän kaikki vaistonsa selkeentyneinä ja sielunsa paljastettuna. Hän huomasi sielunsa olevan sukua Dorian Grayn sielulle. Kuten Dorian Gray oli tuntenut melkein ruumiillista tuskaa ajatellessaan nuoruutensa katoamista, niin hänkin. Hän sadatteli omaa kokemattomuuttaan ja elämän kieroa järjestystä, joka sitoi hänet. Selittämätön nautinnonhimo heräsi hänessä; salaperäinen ääni, joka oli kuin seirenin laulua, kutsui häntä.
Hän tutki nyt tarkkaan kaikki Wilden teokset, johtui hänestä Gautier'hen, Baudelaireen, niin, aina Laurentius Vallan nautintoa ylistävään filosofiaan. Ja mielessään lordi Henryn lause: ruumis tekee kerran syntiä, ja on sitten vapaa siitä, sillä teko on jonkinlainen puhdistus, hän heittäytyi elämän pyörteeseen. Mutta hän tajusi, että kokeilut intohimoilla olivat leikkiä tulen kanssa ja oli siitä syystä varovainen. Lakkaamatta tutkisteli hän itseään. Ja todistaakseen, ettei hänen tahdonvoimansa ollenkaan ollut heikentynyt, pakotti hän itsensä ajottain ankaraan työhön ja menestyi kutakuinkin opinnoissaan. Hän tahtoi taivuttaa intohimonsa valtansa alle, kokea elämän kaikki puolet antamatta sielunsa tahraantua. Ja kuten Dorian Gray aikoinaan tutki Hallwardin maalausta, niin hänkin tarkasteli omaa peilikuvaansa; ja hänen silmänsä synkkenivät huomatessaan juovien suunsa ympärillä syvenevän ja hiustensa harvenevan.
Ajan kuluessa hän osittain vapautui lumouksesta. Hänen synnynnäinen sensationihalunsa ajoi häntä uusille suunnille. Hänen luonteensa perusominaisuuksia oli vastaanottavaisuus ja taipumus uskomaan mahdottomuuksia. Tutkiessaan salattujen tieteiden epävarmoja arvotuksia, ei hän ollenkaan epäillyt Crookesin kokeitten tuloksia, vitalisen voiman lakeja, eikä medioitten yliluonnollisia ominaisuuksia. Paracelsus saattoi hänestä olla täysin oikeassa väittäessään, että rikki, suola ja elohopea olivat kaiken olevaisen perustana. Ja lukiessaan selostuksia Bernardino Telesion filosofiasta, hän hetkittäin luuli, että sielu todellakin oli lämpöaine, joka virtasi hermoja pitkin aivoista.
Kun uskonnollisetkin kysymykset huvittivat häntä, tutustui hän buddhalaisuuteen, kiintyen, luonteensa mukaan, etupäässä niihin tarunomaisiin aineksiin, joita tuon nimen ympärille oli kerääntynyt. Hän luki ihmeellisiä kertomuksia Buddhan kyyneleestä, joka oli kivettynyt maailman kalleimmaksi helmeksi. Häntä huvitti Catulle Mendesin retkikunta, joka lähti sitä etsimään merestä, Ceylonin saarten luota. Jaa haaveellisina hetkinä saattoi hän nähdä tuon helmen, koralliriutan salaisessa kätkössä, sulettuna porfyrirasiaan, jonka hädässä olleet merimiehet olivat uhranneet aalloille. Rasian kansi oli avattuna, ja häikäsevä säihky lähti helmestä, taittuen tuhatvärisiksi säteiksi sinivihreihin aaltoihin…
Mutta hän ehti ottaa myöskin seuraelämään osaa. Taiteilijapiireissä oli hän tunnettu joltisenakin lausujana. Hän oleskeli usein kapakassa ja pelasi innokkaasti biljardia. Että hän tästä huolimatta saattoi harrastaa monia muita asioita, riippui hänen kuumeisesta työinnostaan. Ryhdyttyään johonkin, ponnisteli hän herkeämättä, kunnes oli saanut ainakin pintapuolisen käsityksen tutkittavastaan. Kun hän oli lahjakas, oli se hänelle helppoa, ja usein se riitti hänelle. Tällaisesta kiihotetusta elämästä olivat hänen hermonsa pilaantuneet, tai sitten juuri hänen hermostuneisuutensa pakotti häntä käymään käsiksi milloin mihinkin. Toimettomuus oli hänestä liikaa ikävää ja hengetöntä.
* * * * *
Gunnar kulki eteenpäin ilman päämäärää. Paperossi sauhusi hänen hampaissaan, keppi heilahteli sirosti, ja hänen askeleensa olivat lyhyet kuin keikarin.
Että Mikko tosiaan oli voinut sanoa häntä poroporvarilliseksi! Kaksi vuotta oli Mikko asunut hänen kanssaan ja he olivat tunteneet kiintymystä toisiinsa. Heidän luonteensa erilaisuudet yhdistivät heitä. Mikko oli terveen järjen perikuva, säännöllinen lukumies. Gunnar taas oli harhaileva sielu, ulkomuodoltaan miellyttävä, mielipiteiltään uudenaikainen individualisti, epäilijä ja samalla herkkäuskoinen kuin lapsi.
Mutta eikö Mikko ollut oikeassa väittäessään hänen olevan Wilden lumoissa? Gunnarin katse synkkeni. Mitä muuta olivat hänen hajanaiset harrastuksensa kuin jälittelyä! Aivan samoinhan Dorian Gray oli tutkinut monivärisiä kankaita, jalokiviä ja harvinaisia soittimia. Se, mitä hän oli luullut etsivän hengen harhailuksi, olikin vaan toisen, voimakkaamman personallisuuden vaikutusta häneen. Hänen ajatustensa kulku oli todellakin seurannut Wilden viitottamaa suuntaa naurettavana ja turhamaisuuksiin takertuvana. Hän, joka oli tahtonut olla ennakkoluuloton ja täydellisesti omaa itseään, olikin siis vain toisen neron luoma. Kuinka hirveää! Hän oli uusi Dorian Gray, mutta epätäydellinen, vähäpätöinen.
Suuttumus pani Gunnarin veren kuohumaan ja hänen käyntinsä kiihkeni.
Sitten, tehden kädellään välinpitämättömän liikkeen, hän naurahti.
— No, entä sitten? Jos lainaan hänen lauseitaan, niin entä sitten? Ihmisen yksilöllisyys kuvastuukin enemmän siitä, mitä hän lainaa, kuin siitä, mitä hän itse sanoo.
Äkkiä hän jälleen synkkeni. Tuokin lause oli Wilden tyyliin. Hänelle ei enää muu näyttänyt mahdollista olevankaan…
Hän oli ehtinyt Aleksanterin kadulle, ja ikäänkuin pakopaikkaa etsien suuntasi hän askeleensa biljardisalia kohti, jonka pallomainen osotekilpi houkutteli häntä. Mutta nopeasti hän pysähtyi. Mikä ihmeellinen voima veti häntä pelihuoneeseen? Eikö se ollut samaa, mikä oli pakottanut Dorian Grayn huonomaineisiin kapakoihin? Sillä olihan hän monasti vakuuttanut itselleen, että tuo pelipaikka oli ala-arvoinen, inhottava luola.
Hermostuneena Gunnar riensi ylioppilaslukusaliin. Hän ei voinut kuitenkaan keskittää ajatuksiaan mihinkään, vaan selaili vanhaa The Studiota kiinnittämättä ainoaankaan kuvaan huomiotaan. Ilkeät sielunliikkeet ahdistivat häntä, ja veri jyskytti hänen ohimosuonissaan.
Vihdoin hän nousi. Kuinka lapsellinen minä olen, mutisi hän itsekseen. Eihän biljardi nyt muuta ollut kuin ajanvietettä. Sitä paitsi oli huvittavaa tutkia sen uhreja, nuorukaisia, joiden alkavan hermostuksen huomasi, ja vanhoja miehiä, joiden silmät himokkaasti hehkuen seurasivat palloja, joiden jalka kohosi maasta ja ruumis vääntelehti pallojen liikkeiden mukaan. Samalla oli se koetus hänelle itselleen, sillä tyytyväisenä oli hän tarkannut omaa tyyneyttään ja tuntenut epämääräistä kauhua huomatessaan ensi kerran ylähuulensa nytkähtävän jännittävän lyönnin aikana.
Gunnar heitti päällystakin harteilleen ja riensi biljardisaliin, missä suuri joukko hänen tuttaviaan pelasi à la querrea. Gunnar liittyi peliin, mutta hävisi kerta kerralta. Vaikka hän tiesi tyyneyden olevan voittamisen ehtona, ei hän jaksanut pysyä kärsivällisenä, ja kauhukseen hän huomasi, mitenkä ärsyttyneet hermot vavahuttelivat hänen kasvolihaksiaan. Hän oli kyllä sukkela ja teeskenteli välinpitämättömyyttä, mutta siitä huolimatta paisui synkkä tunne hänen sydämessään. Sitä paitsi sattui hän olemaan huonoissa raha-asioissa ja olisi tietenkin kernaasti voittanut.
Kerran pääsi hän niin pitkälle, että jäi kahden erään toverinsa kanssa kiistelemään voitosta. Kummallakin oli yksi risti. Gunnarin vuoro oli lyödä. Vastapelaajan pallo oli sivuvallin keskivaiheilla ja Gunnarin lähellä päävallia, samalla puolen pöytää. Asento oli Gunnarille mieluinen, sillä ristilyönnit olivat hänen erikoisalaansa, mutta siitä huolimatta oli hän levoton. Hänen sydäntään kouristi. Veri pakeni poskilta, mutta hän pakottausi tyyneksi. Hetkeksi terävöityi hänen katseensa ja huulet pusertuivat suppuun. Hän löi…
Hirveä kauhuntunne sai kylmät väreet kulkemaan läpi hänen ruumiinsa, ja hänen kasvonsa olivat liidun karvaiset. Sillä pallon olisi tavallisuuden mukaan pitänyt tulla "yli keskelle", mutta nyt pyöri se huimasti pystyakselinsa ympäri ja läheni kaaren tai paremmin parabelin muotoista rataa kulmapussia. Gunnarin käsi oli lyödessä vavahtanut, keppi luiskahtanut ja sivulyönnin vaikutuksesta oli pallo saanut pyörivän liikkeensä. Jännittyneenä seurasi Gunnar pallon kulkua, ja kun se putosi kulmaan, niin uusi hermopuistatus kiiti läpi hänen ruumiinsa.
Oli vaikeata käsittää miten näin saattoi tapahtua, ja hiukan toinnuttuaan Gunnar väittikin, että lyönti olisi ollut mahdoton itse Jules Adorjanille, niin maailmanmestari kuin tämä olikin. Tuo väite oli viimeinen selvä ajatus, minkä hänen aivonsa jaksoivat synnyttää. Epämääräinen kauhun tunne, jonka syytä hän ei ollenkaan ymmärtänyt, jäi kytemään häneen. Se kasvoi hetki hetkeltä syrjäyttäen kaiken muun. Pelaajat alkoivat liikkua kuin varjot hänen ympärillään. Hän kuuli heidän sanansa, mutta ei jaksanut muodostaa niistä itselleen käsitystä. Hän tuskin huomasi, miten loppu peli kävi ja että hän menetti sen.
* * * * *
Samallaisessa unentapaisessa mielentilassa lähti hän pelihuoneesta. Hänen ympärillään oli kaikki tuttua ja samalla outoa. Uuvuttava tunne, jonkinlainen sielullinen horrostila, teki hänet aivan masentuneeksi.
Bulevardilla, erään porttikäytävän kohdalla, kaksi ihmistä sivuuttivat toisensa. Samalla poikkesi toinen nopeasti porttiholviin.
— Sepäs leikkasi hyvin keskelle, mutisi Gunnar itsekseen. Mutta äkkiä hän säpsähti. Kiihkeitä tunteita risteili hetken hänen sielussaan. Sitten vaipui hän jälleen velttoon välinpitämättömyyteensä.
Melkein tietämättään saapui hän kotiin; Mikko oli ulkona. Hän vilkasi kelloaan tuskin käsittäen, että se oli jo kahdeksan, ja muistaessaan, ettei hän ollut syönyt mitään koko päivänä, naurahti hän väsyneesti, sillä hänen ei ollut nälkä. Hän heittäysi keinutuoliin, vääntämättä lamppua palamaan, ja tuijotti raukeana pimeään iltaan. Keinutuolin jalakset natisivat ja automobilin törähdys tunkeusi silloin tällöin hänen korviinsa.
Äkkiä tuolinjalas paukahti ja sitten karmivasti ratisi. Hän kimmahti ylös, pakeni väristen huoneen etäisimpään soppeen ja tukkosi sormin korvansa. Pimeys ja äänettömyys rupesivat ahdistamaan häntä. Hän syöksyi pöydän luo ja väänsi valoa.
— Mutta mikä minun oikeastaan on? kysyi Gunnar itseltään. Tietysti jäi taas pähkinän kuori jalaksen alle. Niitähän se Mikko alinomaa pureksii. Keinuessani on tuoli vähitellen siirtynyt…
Kuitenkin hän yhä vapisi. Hetkiä kului. Sähkölampun valo toisinaan värähti.
— Minähän olen suorastaan hullu, murahti hän veltosti, koettaen naurahtaa, ja hän istuutui kirjoituspöydän ääreen hajamielisesti leikkien kynällä.
Pöydällä oli paperia, ja Gunnar piirteli sille tarkotuksettomia viivoja. Hajamielisenä tuli hän kirjoittaneeksi nimensä. Hän ei ehtinyt kuitenkaan piirtää muuta kuin etunimensä alkukirjaimen, kun kauhu viilsi hänen sydäntään ja kynä putosi hänen kädestään. Hänen veltto mielentilansa katosi. Hän tarttui päähänsä molemmin käsin ja tuijotti kirjainta laajentunein silmin. Sillä kirjain oli muodoton.
Gunnarilla oli nimittäin kaunis pyöreä käsiala, mutta hän käytti kolmiomaista G:tä, omien sanojensa mukaan kunnioituksesta matematikkaa kohtaan sekä myöskin senvuoksi, että kirjaimella oli vastakohdan viehätystä hänen pyöreän kirjotuksensa rinnalla. Se oli kokoonpantu pelkistä suorista viivoista: ensin lyhyt viistoviiva ylös, sitten pitempi alas, sitten vaakasuora sivulle ja vihdoin lyhyt kohtisuora alas. Mutta nyt oli viistosti alas kulkeva viiva hänen kätensä värinän takia tullut kaaren, tai kaarta lähenevän murtoviivan muotoiseksi.
Tuon kirjaimen nähdessään oli Gunnar heti muistanut äskeisen ristilyöntinsä. Kirjain oli selvästi lyönnin viivapiirros. Niinhän pallokin oli kulkenut: ensin viistosti ylös, sitten kaarenmuotoista rataa ja vihdoin pudonnut kulmapussiin, mitä kirjaimessa esitti kohtisuora alas. Ja tuossa yhtäläisyydessä oli jotakin niin salaperäistä ja kauhuaherättävää, että Gunnarin kasvot olivat kalvenneet.
Mitä siis oikeastaan tapahtui? Missä yhteydessä olivat nämä kaksi seikkaa? Mitkä salaperäiset voimat riehuivat hänen ympärillään, pimittivät hänen järkensä ja vihkivät hänen sielunsa kauhulle?
Gunnarin ajatukset kiihtyivät vilkkaaseen toimintaan ja hän alkoi kävellä edestakasin lattialla. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä Dorian Gray. Oliko tuo kirjain merkitsevä samaa hänelle, kuin Hallwardin maalaus Dorianille? Oliko siitä tuleva hänen sielunsa symboli? Oliko hän saanut niin voimakkaita vaikutuksia tuosta kirjasta, että hänen oman sielunsa kehitys muuttui samallaiseksi kuin Dorian Grayn? Kuinka paljon alhaisempi, yksinkertaisempi ja kauhistavampi olikaan kirjain muotokuvaan verrattuna!
Hän pysähtyi, tuijotti, lähti uudelleen liikkeelle. Sitten purskahti hän nauramaan. "Hyvä Jumala, mikä minun oikeastaan tänään on?" kysyi hän pilkallisesti itseltään. "Wildehän on itse sanonut, ettei taide vaikuta tekoihin, vaan ainoastaan tukahuttaa toimintahalun. Sitäpaitsi, enhän minä ole tehnyt rikoksia ja murhia kuten Dorian Gray, mitä siis saattaisi kirjain osottaa minulle? Korkeintaan muistuttaa se minulle, että olen ollut kolmipäiväisissä kemuissa ja että nyt olen hermostunut ja luulohullu. Sattumalta käteni värähti ja kirjain sai omituisen muodon. Ja mokomasta olen minä saada halvauksen. Ha ha ha! tietysti sattumalta."
Hän nauroi ääneen. Sitten tuli jälleen hiljaista, ihmeen hiljaista. Sattumalta, toisti hän vieläkin vakavana, sattumalta. Se sana alkoi soida hänen korvissaan. Oliko se todellakin sattuma? Varmasti, mutta hän tahtoi kuitenkin todistaa sen. Hän syöksyi nopeasti pöydän luo, mutta vitkasteli ennenkuin tarttui kynään. Melkein väkinäisesti kastoi hän sen musteeseen. Sitten rupesi hän kovasti vapisemaan, mustetta tipahti paperille, veri pakkausi sydämeen. Hänen oli mahdotonta yrittääkään.
Tuskaisena alkoi hän jälleen kävellä. Hänen kätensä tekivät liikkeitä, joita hän ei hallinnut, ja hänen ajatuksensa syöksyivät joka suunnalle voimatta mitään selvittää. Hetkiä kului. Hän ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta, salaperäinen kauhun tunne teki hänet yhä sekavammaksi.
Kun hän kuuli avainta pistettävän oveen, säpsähti hän ensin ja jäi sykkivin sydämin kuuntelemaan. Kuitenkin hän tajusi nopeasti, että Mikko oli tulossa, ja se tuskastutti häntä, sillä hän olisi vielä tahtonut olla yksin. Hän vilkasi kelloaan ja hämmästyi huomattuaan sen olevan jo yli kymmenen. Kaksi tuntia oli hän siis jo ollut kotona.
— Velihän ei olekaan ulkona, sanoi Mikko sisääntullessaan.
Gunnar ei vastannut hänelle, vaan sytytti paperossin salatakseen ärtyisyytensä.
Mikko istui pöydän ääreen, ja kun hän paperia katsellessaan huomasi
Gunnarin omituisen G:n, sanoi hän naurahtaen.
— Vai niin. Sinähän rupeat muuttamaan kolmiomaista kirjaintasi, vaikka kerran pidit minulle siitä kokonaisen esitelmän. Nyt kaiketi muodostat siitä monikulmion, jonka sivuina on taiteellisen epäsäännöllinen murtoviiva.
Jospa Mikko olisi saattanut aavistaa, kuinka hänen sanansa löivät. Gunnar hapuili vastausta. Kauhistuneena tuijotti hän toverinsa kasvoihin. Ymmärsikö Mikko, aavistiko hän vääristyneen kirjaimen salaisuuden? Ja vihdoin, ponnistaen kaikki voimansa sanoi hän väsyneesti:
— Entä sitten? Yksitoikkoisuus ei minua huvita.
Hänen äänensä oli vähällä pettää, ja sitä salatakseen haukotteli hän laiskasti.
Mikko näytti sittenkin jotain huomaavan, sillä hän katsoi pitkään.
Mutta Gunnar ei uskaltanut tarkata hänen ilmettään, vaan tuijotti
arkana maahan ja koetti ottaa mahdollisimman veltonnäköisen asennon.
Kuitenkin oli hän jännittynyt ja häntä ahdisti.
Mikkokaan ei puhunut enempää, vaan otti laatikostaan paperia ja alkoi kirjottaa kirjettä. Gunnar tarkasteli häntä takaapäin ja seurasi luonnottomalla mielenkiinnolla hänen kätensä liikkeitä. Hänen tarkotuksensa ei kuitenkaan ollut tehdä mitään huomioita, hän vain pakotti täten ajatuksensa kiintymään johonkin ja koetti estää niitä käymästä käsiksi siihen, mitä hän pelkäsi. Jokainen sekunti, hänen siinä istuessaan, oli täynnä vaistomaista itsepetosta.
Hänen olonsa kävi yhä tukalammaksi senmukaan kuin aikaa kului, ja hän tunsi suurta helpotusta kuullessaan Mikon sanovan.
— Kirjotin muutaman rivin Anterolle. Panehan sinäkin terveisesi.
Melkein iloisena Gunnar nousi, istuutui Mikon paikalle ja kirjotti joitakuita sanoja. Mutta kun hänen olisi pitänyt piirtää nimensä alle, säikähti hän hirveästi, sillä hän muisti kaiken. Hän ei voinut olla kääntymättä Mikkoon päin, joka istui keinutuolissa kädet niskan takana ristissä. Onneksi jäivät hänen kasvonsa varjoon, joten Mikko ei huomannut hänen kalpeuttaan.
— Joko on valmis? kysyi Mikko.
Gunnarin valtasi avuton hätä. Sitten välähti nopea ajatus hänen aivoissaan, ja helpotuksesta hengähtäen hän kirjotti sukunimensä.
— Valmis on, sanoi hän tyynesti, mutta hänen ruumiinsa vapisi.
— Yhtä hyvin olisit voinut panna etunimesi, tämä vaikuttaa kylmemmin, sanoi Mikko katsahdettuaan hänen kirjotukseensa. — No, tietenkin tämä on sinua, ja sinä olet tänään tavallista omituisempi, jatkoi hän vielä.
Gunnar tunsi vaipuvansa kuin kokoon. Hän haukotteli ja murisi jotain epäselvää vastaukseksi. Sitten hän riisuutui, heittäysi vuoteelleen ja kääntyi seinään päin. Hetken kuluttua kävi Mikkokin levolle ja väänsi lampun sammuksiin.
Mutta Gunnarin oli mahdotonta nukkua. Sekavia ajatuksia, joita hän ei voinut, eipä edes uskaltanut selvittää itselleen, risteili hänen aivoissaan. Turhaan ummisti hän silmänsä, hengitti säännöllisesti ja luetteli numeroita peräkkäin, saadakseen unta. Hänen sydämensä sykki miltei kuuluvasti. Milloin oli jalka, milloin käsi epämukavasti, ja hänen täytyi muuttaa asentoaan vasten parhainta tahtoaan.
— Mikä, mikä minun nyt sitten oikeastaan on, hän äänettömästi vaikersi, jaksamatta enää kauemmin ponnistella. Sitten ojensi hän kätensä ja otti pöydältään paperossin. Arasti sytytti hän sen ja veti ahnaasti savuja. Ja häntä miltei kammotti se kajastus, joka hetkeksi valasi huoneen, kun tupakka hänen imiessään syttyi kiihkeämmin palamaan.
Sattumalta, sattumalta, se sana viipyi yhä hänen mielessään. Tietysti nuo omituiset tapahtumat olivat sattumaa, ehkäpä pelkkää harhaluuloa. Hänen kiihottunut mielikuvituksensa oli naurettavista ja aivan tavallisista seikoista luonut kauhun kuvia. Eihän todellisuus mitenkään voinut olla näin luonnoton. Kaiken täytyi johtua hänen hermostonsa satunnaisesta sairaudesta.
Mutta vaikka Gunnar teki itselleen tällaisia vakuutuksia, niin seuraavana hetkenä joku uusi mielikuva täytti hänen sielunsa tuskalla. Hän väsyi ja antautui. Hänen päätään pakotti ja kuume jyskytti hänen ohimoillaan.
Yhtäkkiä sai hän niin voimakkaan päähänpiston, että kaikki muu unohtui. Hiljaa kohosi hän vuoteelleen istumaan ja kuunteli Mikon hengitystä. Ja huomattuaan toverinsa nukkuvan, nousi hän varovaisesti kuin pahantekijä ja väänsi lampun palamaan.
Nyt hän koettaisi. Nyt tahtoi hän palauttaa rauhansa ja todistaa itselleen, että tuo vääristynyt kirjain oli satunnainen, ehdottomasti satunnainen. Vielä kerran vilkasi hän Mikon vuoteelle, sitten hän istuutui ja avasi mustepullon. Häntä vilutti ja äkkiä tunsi hän haluttomuutta. Kynää pitelevä käsi vapisi, häntä raukasi ja hän hengitti raskaasti…
Vuoteellaan Mikko liikahti. Gunnar säpsähti kuin varas, mutta ei kuitenkaan vääntänyt valoa sammuksiin. Hetken kuunteli hän henkeään pidättäen. Jos Mikko nyt heräisi, mitä hän silloin vastaisi, miten selittäisi käytöksensä? Hiljaa hiipi Gunnar toverinsa vuoteen luo. Hänen hampaansa kalisivat, mutta hiki virtasi pitkin hänen ruumistaan. Hän kumartui katsomaan. Heikko hymy näytti väreilevän Mikon huulilla. Gunnar tarkasti sitä kuin mielipuoli, kuvaamattoman kauhun vallassa… Mitä? Eivätkö huulet kaartuneet yhä enemmän ivalliseen hymyyn?… Nyt raottuivat silmät…
Kuin peto, epäinhimillistä raivoa tuntien Gunnar heittäysi toverinsa ylitse, tarttui molemmin käsin häntä kurkkuun ja puserti suonenvedon tapaisesti. Hän oli tukehtua omaan läähätykseensä. Hänen piirteensä olivat hirveät ja hänen kasvojensa väri harmahtava.
Turhaan Mikko taisteli. Luonnottomalla voimalla Gunnarin kädet kuristivat häntä. Vähitellen hänen vastustuksensa heikkeni. Kasvojen väri muuttui sinertäväksi. Silmät pullistuivat ja kääntyivät nurin kuopissaan. Paksuna ja inhottavana kieli pusertui ulos hänen hampaittensa välistä.
LAURI KESTO.
Lauri Kesto kulki kotiin tavattoman uuvuksissa, ja kun hän pääsi perille, riisui hän päällysvaatteensa kuin unessa ja heittäysi keinutuoliin vääntämättä lamppua palamaan. Oli niin hiljaista. Ainoastaan ohirientävän ajurihevosen kaviot kapsahtelivat kadulla ja etäämpänä kuormavankkurit jyrisivät. Katulyhdyn valo virtasi kalpeana huoneeseen saaden lasisen mustetolpon kimmeltämään.
Lauria ahdisti niin orpo mieliala, niin painostava yksinäisyyden tunto, että kurkussa tuntui aivan samallaiselta kuin itkun puhetessa, ja haikea kaiherrus, joka kiersi hänen sydänalaansa, tuotti hänelle miltei ruumiillista tuskaa. Hän kyseli melkein ääneen itseltään, mitä nyt oikeastaan oli tapahtunut, koska se häneen näin syvästi vaikutti, mutta ei saattanut löytää tyydyttävää vastausta. Ja mitään erikoista ei ollutkaan tapahtunut. Hän oli kulkenut kadulla ilman päämäärää. Hänen vastaansa oli tullut ylioppilas Eero Kaski, hänen parhain ystävänsä. He olivat tervehtineet tuttavallisesti, mutta kumpikin oli jatkanut matkaansa. Ja siinä juuri oli koko tapahtuma, siinä, että Eero oli sivuuttanut hänet pysähtymättä. Sellaista ei koskaan ennen ollut sattunut, ei edes kiireessäkään. Aina olivat he vaihtaneet muutaman sanan ja useimmiten, jos aika myötäsi, oli toinen lähtenyt toista saattamaan.
Tietysti tämä oli aivan mitätön tapaus, eikä hänellä ollut ensinkään syytä ottaa sitä näin syvästi. Mutta hän ei voinut sille mitään, että se koski häneen, ja heti kun he olivat ehtineet toistensa ohi, oli hänestä tuntunut, kuin olisi Eero muuttunut kokonaan vieraaksi ja edentynyt yhä kauemmas ja kauemmas. Tuntui kuin olisi sekin heikko side, joka heitä vielä oli yhdistänyt, ja joka viimeaikoina oli käynyt yhä epävarmemmaksi, nyt täydellisesti katkennut, ja hän tajusi, että vasta nyt hän oli jäänyt ypöyksin.
* * * * *
Yksin oli hän oikeastaan aina ollut. Maalaisvanhempiensa ainoana lapsena oli hän jotenkin yksikseen leikkinyt lapsuutensa leikit, ja kouluaikanaan, joka nyt kangasteli hänen mielessään onnellisena ajanjaksona, oli hän ollut syrjäänvetäytynyt ja uuttera. Sentähden olikin hän ylioppilaaksi tullessaan vielä aivan tottumaton kaikkeen ja tavattoman kaino. Helsingin outo elämä saattoi hänet ymmälle ja aiheeton arkuus ja häveliäisyys vaivasivat häntä alinomaa. Jos hänen piti mennä puotiin ostamaan jotakin, tunsi hän ahdistavaa jännitystä, ja vaikka hän vakuutti itselleen, että se oli lapsellista, ei hän voinut estää sydäntään kiihkeästi sykkimästä. Samainen arkuus ja levottomuus kuvastui hänen pälyilevästä katseestaan, hänen epävarmoista, hätäisistä ja ikäänkuin kesken jääneistä liikkeistään ja koko hänen käytöksestään. Se esti häntä ruokapaikassa syömästä kyllikseen ja se teki hänen puheensa katkonaiseksi ja hapuilevaksi, sillä hän luuli aina sanovansa liikaa, jotain tarpeetonta ja noloa.
Tästä kaikesta oli hän itse tietoinen, mutta ei mahtanut sille mitään. Sillä typerä ei hän suinkaan ollut. Hän oli lukemalla koonnut itselleen melkoiset tiedot ja sivistyksen, hänen sydämensä oli perin herkkä ja hyvä, mutta häneltä puuttui ulkonaista tottumusta.
Koettaessaan kasvattaa itseään hän luuli tajuavansa, että ainoastaan vilkas osanotto toverielämään saattoi tarjota hänelle sen avun, jota hän tarvitsi. Ja hän liittyikin iloisten toveriensa seuraan, kulki heidän kanssaan paikasta toiseen, huomaamattomana pujotellen heidän joukossaan ja painaen mieleensä kaiken näkemänsä ja kuulemansa. Hän joutui kapakoihin, pelihuoneisiin, jos jonnekin, eikä hän koskaan tohtinut vastustaa tovereitaan, päättivätpä he mennä minne tahansa. Mutta ollessaan heidän mukanaan hän pelkäsi ja oli varovainen. Hän ymmärsi hyvin liikkuvansa vaarallisilla poluilla, ja kun ei hän tehnyt sitä etupäässä huvin vuoksi, piti hän hyvää huolta töistään ja oli säntillinen.
Hän tutustui monenmoisiin paikkoihin ja oppi kallistamaan pikaria. Mutta juomapöydässäkään ei hän voinut vapautua luonteestaan. Orpouden tunne piti häntä sellaisissakin tilaisuuksissa kahleissaan, ja eritoten silloin, kun toiset, silmät säihkyvinä ja posket punottavina, olivat pelkkää riemua ja välittömyyttä. Mitä enemmän hän maisteli lasistaan, sitä vaiteliaammaksi saattoi hän tulla, ja tämä tapahtui säännöllisesti silloin kuin joku vieraampi henkilö oli seurassa; läheisimmässä tuttavapiirissä hän toisinaan saattoi jo lämmetä.
Ajan kuluessa hän kuitenkin melko lailla vapautui ja tuli joustavammaksi. Hän oppi kutakuinkin pitämään kasvoillaan tuon välinpitämättömän, tyynen ilmeen, joka elostelijalle on ominainen, ja hänen puhetapaansa tarttui kapakoiden väsynyt kyynillisyys. Mutta toveriensa välittömyys, iloisuus ja huolettomuus ei ollut hänen saavutettavissaan, ja hän kadehti heitä salaisesti. Hän käsitti kyllä, että useimmat kulkivat sitä tietä, joka helposti johti perikatoon, mutta sittenkin oli siinä suruttomuudessa, jossa he tuhlasivat rahansa ja antoivat päivien luistaa, jotakin nuorekasta, eikä huomisen huoli, joka häntä alituisesti painosti, näyttänyt heitä milloinkaan vaivaavan. He kävivät helppohintaisissa tanssiaisissa, elämöivät siellä mielin määrin, valitsivat itselleen tytön, kohtelivat häntä kuin omaansa, rohkeasti ja erikoisella taidolla, solmivat liiton siksi illaksi, ja seuraavana päivänä puhelivat seikkailuistaan nauraen ja toisiaan pistellen. Hän ei tätä voinut, ja jos hän sellaisissa iltamissa tanssikin, ei hän tanssinut sitä varten, että se häntä olisi erikoisesti huvittanut, vaan päästäkseen olemasta nurkassaistujana, jolle toiset virnistelivät. Hän ei voinut ketään valita, noin vaan tehdä liittoa yhdeksi illaksi, ja hän oleskelikin paljoa mieluummin kapakassa kuin tällaisissa äitelissä ja vastenmielisissä huveissa.
Tällä kehityskaudellaan tuli hän tuntemaan Eero Kasken. Heti ensi näkemältä kiintyi hän tähän tanakkaan poikaan, jonka silmistä loisti viisaus ja kasvoista miehekkyys. Eero Kasken korkea otsa, syvä ääni ja salattu nerokkaisuus vallottivat hänet heti alussa, ja hän tunsi, että Eerosta oli tuleva hänen ystävänsä. Ja niin kävikin. Eeroa näytti huvittavan tutkia, minkälainen Lauri Kesto, tuo vaitelias nuorukainen oikeastaan oli, ja samalla otti hän Laurin tavallaan siipiensä suojaan, sillä hänellä oli suuri vaikutusvalta toveripiirissä. Lauri puolestaan ihmetteli Eeron hämmästyttävää käsityskykyä ja elämänväsymystä, ja hän hetkittäin surkutteli, että Eerokin oli heittäytynyt juopoksi ja tuhlasi neronsa. He kiintyivät yhä enemmän toisiinsa ja alkoivat yhä enemmän seurustella toistensa kanssa.
Sitten tuli Laurille paljon työtä. Hän jätti miltei kokonaan toverinsa ja ahersi. Eihän heidän elämänsä kuitenkaan ollut häntä varten, eikä heitäkään varten, vaikka he niin luulottelivat, ja eihän hän kuitenkaan voinut vapautua luonteestaan ja iloita siitä, mistä he iloitsivat. Turhaa oli siis koettaakaan, ja tuskin oli mitään syytäkään koettaa. Kuitenkin, yksinäisinä iltoina, kun työ tuli liian raskaaksi, tunsi hän kaihoa, joka kävi vielä lohduttomammaksi siitä, ettei hän tiennyt, mitä hän kaihosi ja missä hän olisi tahtonut olla. Sellaisina hetkinä hän monasti meni Eeron luokse, kuulemaan hänen kitaransoittoaan, kuten sanoi, mutta oikeastaan vain katsomaan häntä, vain olemaan hänen läheisyydessään ja vasten tahtoaankin kadehtimaan hänen huolettomuuttaan. Eero oli kuitenkin usein poissa kotoa, ja lähtiessään häntä etsimään joutui Lauri taaskin iloisten veikkojen joukkoon.
Mutta varsinaisena ystävänään alkoi Lauri pitää Eeroa vasta erään pienen tapahtuman johdosta, muutamien yksinkertaisten sanojen tähden. Oli näet päätetty miehissä mennä naamiohuveihin, ja Lauri oli tullut Eeroa tapaamaan, oikeastaan aikeessa jäädä pois, mutta tapansa mukaan epätietoisena ja häilyvänä. He istuivat Eeron asunnossa ja Eero näppäili kitaria paksun tupakansavun ympäröimänä. Eero oli totinen, mutta huoleton kuten tavallisesti; Lauria huolestutti tanssiaisiin meno kuin jokin tärkeä työ.
— Kuule. En minä taida tullakaan sinne maskiksiin. Mitäs minä sieltä… kun olen tämmöinen, sanoi Lauri hiljaa.
— Mitäs sinä loruat? murahti Eero haukotellen.
— Olen ihan tosissani. Ikävä minun siellä tulee, kyllähän sinä sen tiedät. Toista on teidän tietysti, te osaatte iloita… Yhtä hauskaahan teillä on ilman minuakin, ellei hauskempaa.
Ja kun ei Eero mitään vastannut, jatkoi hän vielä:
— Jos sinä tietäisit, kuinka minä väliin teitä kadehdin, teidän levollisuuttanne ja välittömyyttänne. Te olette kaikkialla kuin kotonanne, minä vain joukossanne olen tällainen, arka ja hätikkö… Siksi ei minusta teidän kanssanne olekaan… Eikä minusta ole muuannekaan… eikä tule olemaankaan.
Eero katsoi pitkään, sillä Laurin värähtelevä ääni oli vähällä sortua.
— Mikäs sinua nyt oikein vaivaa ja mitäs sinä puhut? Sinä kadehdit meitä! Me sinua saisimme kadehtia, sinun tarmoasi, työkykyäsi, sinun kaikkeasi. Jos ei miehellä ole muuta tekemistä kuin surra sitä, ettei vielä ole deekiksellä, niin… Kyllä alamäkeä helppo on laskea, toista on kiivetä ylös, tai edes pysyä paikallaan. — No, tietysti et sinä meidän joukkoomme oikeastaan kuulukaan, mutta mitä meissä on kadehtimista, sitä en saa päähäni. Katsopas nyt minua esimerkiksi… Taikka mitäs tyhjää. Nyt lähdetään!
Jälestäpäinkään ei Lauri oikein voinut selittää, mikä Eeron sanoissa oli tehnyt hänelle niin sanomattoman hyvää. Sinä iltana oli hänellä ollut hauskaa ja hyvä olla. Ja siitä illasta lähtien oli hän pitänyt Eeroa paraimpana ystävänään.
* * * * *
Vähää myöhemmin tutustui Lauri erääseen nuoreen tyttöön.
Tyttö oli vielä aivan kokematon, eikä erikoisen kaunis, mutta terve kasvojen väri ja silmien avoin ilme kiinnittivät Laurin mieltä. Sitäpaitsi tunsi Lauri ensi kertaa olevansa toista ylempänä. Hänen henkinen tasonsa oli paljoa korkeampi kuin tytön ja hänen maailmantuntemuksensa — olkoon, että se oli enemmän opittua kuin koettua — oli verrattomasti laajempi. Hän tunsi ensi kertaa halua puhua toiselle ja avartaa toisen näkemystä, ja tuo nuori tyttö olikin ihmettelevine silmineen kiitollinen kuuntelija.
Mutta Lauri suhtautui kaikkeen kyynillisesti, innottomasti tai arvostelevasti, ja hänen jokaisessa sanassaan oli teeskenneltyä väsymystä. Hän tunsi aivan erikoista halua, tai sitten hän ei muuta voinut, esiintyä kokeneena ja tyyntyneenä, ja hän osotti täten olevansa noita nykyaikaisia nuoria miehiä, jotka ovat väsyneitä ilman elämää ja elähtäneitä ilman kokemuksia. Mitä enemmän hän saattoi tyttöä hämmästyttää, sitä ankarammin pinnisti hän aivojaan keksiäkseen pilkallisia sukkeluuksia ja pistäviä sanaleikkejä. Ja kun he olivat kävelemässä tai istuivat tytön kotona — tyttö asui naimisissa olevan veljensä luona jonka Lauri myöskin tunsi — niin aina oli Lauri se, joka näytti kaikki tietävän ja tuntevan.
Aivan toista oli teatterissa tai muissa julkisissa paikoissa. Ihmiset vaivasivat Lauria ja saattoivat hänet hämilleen. Ja vaikka hän käsitti, ettei kukaan häntä tarkastellut, tai edes huomannut, oli hänen paha olla ja hän oli epävarma. Samasta syystä väisti hän kävelymatkoilla vilkasliikkeisiä paikkoja, ja hän kadehti sitä luonnollisuutta ja levollisuutta, jota tyttö kaikissa tilaisuuksissa osotti.
Vasta kun Lauri suuteli tyttöä, huomasi hän esiintymisensä valheellisuuden.
Hän veti melkein leikkien tuon nuoren ruumiin rintaansa vasten, mutta kun hän painoi huulensa tytön täyteläisille huulille, syöksähti kuuma laine hänen suoniinsa ja hän tunsi kauttaaltaan vapisevansa. Syntyi äänettömyys, ja äänettömyyden kestäessä huomasi hän tämän tasapainonsa häiriintymisen olevan niin suuressa ristiriidassa sen kylmyyden kanssa, jota hän aina oli teeskennellyt, että häntä ikäänkuin hävetti ja hänen tuli tukala olla. Vaistomaisesti hän tajusi, että hänen olisi pitänyt suurilla, lämpimillä sanoilla rikkoa tuo äänettömyys, jota ei hän jaksanut kestää, sanoilla, jotka olisivat sekavina tulvineet hänen huuliltaan ja soineet tytön korvissa kuin salaperäinen musiikki. Mutta hän ei uskaltanut purkautua, olla sydämellinen ja välitön. Hän ei sitä voinut, vaikka nuo sanat liikkuivat tuhannesti hänen aivoissaan. Ja kun hän näki, miten raukeana tyttö nojasi häneen päätään ja hiljaa hyväili häntä käsivarsillaan, niin outo tuska täytti hänet. Tyttö oli liian levollinen, hän haaveili, mutta ei rakastanut, hän antautui kauniille unelmalle, mutta hänessä ei ollut intohimoa, sillä sitä ei Lauri saattanut hänessä herättää. Laurin sydäntä kouristi, hän naurahti ja sanoi jotakin, joka rikkoi tunnelman. Tyttö hellitti otteensa ja ikäänkuin heräsi, mutta outo kipu, jonka laatua ei voinut selittää, patoutui Laurin sydämeen.
Sittemmin vaivasi Lauria alituisesti sama kysymys: rakastiko hän tyttöä? Hetkittäin hän uskoi, että hänen tunteensa oli puhdasta, pyyteetöntä lempeä. Mutta miksei siis rakkaus tehnyt häntä onnelliseksi, miksei hän voinut olla avoin, vilpitön, antaa sielunsa sulautua toisen sieluun ja olla omaa itseään? Nyt hän ratsasti ulkoaopituilla lauseilla, elämänkokemuksella, joka oli vain teorettinen ja kyynillisyydellä, joka oli hänen luonteelle itsessään vierasta. Ellei hän niinä hetkinä, jolloin tytön käsivarret olivat hänen kaulallaan, jaksanut kestää hiljaisuuden urkujensoittoa, niin miksei hän sanonut mitä tunsi, päästänyt valloilleen mitä sydän oli tulvillaan, vaan kylmillä huomautuksillaan karkotti tytön unelmat ja tuotti itselleen tuskaa? Mikä outo voima pakotti hänet tekemään itselleen väkivaltaa ja särkemään onnen ensimäiset aavistelut? Hän tajusi kyllä, että tuliset sanat olisivat olleet yhtä valheellisia kuin hänen väkinäiset sukkeluutensakin, mutta hän ymmärsi myöskin, että ne olisivat olleet sopusoinnussa tunnelman kanssa tai ainakin kyenneet tunnelmaa muuttamaan. Ne olisivat puhaltaneet tyttöön intohimoa kuuman tuulen tavoin ja herättäneet hänessä naisen, mutta nyt särki hän joka kerta illusionin. Ja Lauri ymmärsi, ettei hän omistanut tuota tyttöä, joka kuitenkin suuteli häntä viileillä huulillaan. Hän oli vain välikappale, vain se keino, jonka avulla tytölle tuli unelma mahdolliseksi, mutta itse oli hän sulettu pois unelmasta, sillä hän ei ollut sen sisältönä.
Toisinaan teki Lauri väkinäisiä päätöksiä: hän heittäisi kaikki sikseen, pysyisi poissa tytön seurasta, koska ei kuitenkaan voinut tälle enempää olla. Mutta siihenkään ei hänellä ollut voimaa. Hän ainakin uskoi tyttöä rakastavansa, ja ellei hän siis voisi saada suhdetta tasapainoon, niin ei rakkaus häntä varten olisikaan, vaan pysyisi häneltä saavuttamattomissa.
Kerran tapahtui kuitenkin hyvin merkillistä, vaikka se ulkoapäin näyttikin aivan luonnolliselta. Hän oli taaskin tuon nuoren tytön luona, mutta tyttö ei ollut yksinään, vaan muuan hänen tovereistaan, aivan nuori tyttö, oli tullut häntä tapaamaan. Hän istui sohvalla kertoillen yhtä toista teeskennellyllä, pilkallisella tavallaan, ja tytöt kuuntelivat häntä viattoman näköisinä kuin lapset, ja utelias ilme kasvoillaan. Hän käsitti täydellisesti tilanteen vääristellyn luonteen, mutta ei voinut korjata sitä. Hän, jonka kokemus ei niinkään suuresti eronnut tyttöjen kokemuksesta, suhtautui siinä väsyneesti ja kylmästi elämään, puhuen aivan kuin vanhempi veli tai kenties opettaja. Ja tytöt tekeytyivät paljoa lapsellisemmiksi kuin oikeastaan olivat, eivätkä ollenkaan uskaltaneet väittää häntä vastaan ja tuoda esiin omia mielipiteitään.
Sitten tuli seuraan muuan nuori poika, reipas ja terveyttä uhkuva urheilija, joka näytti olevan täynnä elämänhalua ja välittömyyttä. Vaikka hän puhui aivan merkityksettömistä ja jokapäiväisistä seikoista, oli siinä kaikessa niin tarttuvaa hilpeyttä ja luonnollisuutta, että tyttöjen mieliala tuossa tuokiossa muuttui, ja he näyttivät vapautuvan jostakin raskaasta tunnosta, joka oli leiaillut heidän ympärillään. Ilo välkkyi heidän silmissään ja nauru helisi heidän huulillaan. Mutta Lauri tuli harvasanaiseksi ja alkoi yhä tarkemmin kuunnella heitä, olematta itse mukana. Mikä keskusteluhalu tyttöihin olikaan tarttunut! Ennen tuon nuorukaisen tuloa olivat he istuneet miltei äänettöminä ja kuunnelleet, mutta nyt puhelivat he hehkuvin poskin, ja hän jäi yhä enemmän unohduksiin.
Mitä paremmin Lauri tämän tajusi, sitä vaikeampi tuli hänen olla ja sitä äänettömämmäksi hän kävi. Hänestä tuntui kuin edentyisi hän toisista, luisuisi yhä kauemmas ja kauemmas, mistä hän syrjäisenä henkilönä katselisi tätä kaikkea. Hän kuvitteli olevansa vanhus, joka ei enää kuulunut tähän seuraan ja joka pelkällä läsnäolollaankin tuskastutti toisia ja ikäänkuin rajotti heidän mielikuvituksensa rohkeata lentoa. Turhaan selaili hän kuvalehtiä ja tarkasteli valokuvia, ahdistava, orpo tunto kasvoi kasvamistaan senmukaan kuin aikaa kului. Ja vihdoin katsoi hän kelloaan, nousi, sanoi jotakin ja jätti hyvästit. "Kylläpäs sinulla on kiire", kuuli hän kuin jostain kaukaa sanottavan itselleen. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta, kuinka sivumennen, noin vaan tavan vuoksi, tuo oli lausuttu.
Tuo kaiherrus jäi pysyväiseksi hänen sydämeensä. Vaikka hän sinä päivänä, jona tämä oli tapahtunut, kaikin keinoin koetti suunnata ajatuksensa muihin asioihin, vakuuttaen itselleen, että nukutun yön jälkeen hänen lapselliset mielikuvansa olivat tipotiessään, niin aavisti hän kuitenkin, että niin ei tulisi käymään. Ja hän olikin oikeassa, sillä tapaus palasi hänen mieleensä yhä uudestaan, ja orpouden tunto kyti yhä edelleen hänessä. Päästäkseen siitä erilleen, koetti hän selvitellä sen laatua. Hän ei voinut myöntää sen olevan mustasukkaisuutta, eikä itsekkyyttä, vaikka hän käsittikin, että häntä oli saattanut katkeroittaa se luonnollisuus ja taito liikkua tyttöjen läheisimmässä harrastuspiirissä, minkä tuo nuorukainen omisti ja mikä häneltä puuttui. Aivan selvästi hän tunsi, että tässä oli lisäksi jotakin muuta, jotakin paljoa vakavampaa ja salaperäisempää, aivan erikoista vanhuuden aavistusta ja yksinäisyyden vakuutusta. Ja haikein mielin hän totesi, kuinka yksinäiseksi hän oli eristetty, kuinka väärin ymmärretyksi hän oli tuomittu ja kuinka kipeästi hän sai maksaa jokaisen kosketuksen toisten ihmisten kanssa, kosketuksen, jota hän kuitenkin hartaasti kaipasi.
Tämän jälkeen oli hänen aivan mahdotonta mennä tyttöä tapaamaan. Ja vaikkei hän löytänytkään perussyitä poisjäämiseensä, niin sisäinen ääni esti häntä menemästä, tinkimätön pakko, joka kuitenkin oli ristiriidassa hänen ihmiskaipuunsa ja elämänjanonsa kanssa. Kirjottakoon, ajatteli hän, kirjottakoon, jos hän kerran rakastaa minua ja oudoksuu pitkää poissaoloani. Minun on yhtä mahdotonta sekä kirjottaa, että mennä hänen luokseen.
Kirjettä ei kuitenkaan kuulunut, ehkäpä senkin tähden, etteivät he ennen olleet toisilleen kirjottaneet, joten tytön oli kiusallista alottaa. Tähän ajatukseen ainakin Lauri tarrautui ja totesi kummakseen, että se lohdutti häntä. Viikkoja vieri, eikä mitään tapahtunut. Ei edes kadullakaan ollut tyttö tullut hänen vastaansa. Lauri olikin hautautunut huoneeseensa kirjojensa ääreen, ja hän näytti jälleen tulleen araksi ja pälyileväksi.
Kun hän vihdoin, vähää ennen joulua, tapasi tytön Aleksanterin kadulla, tuli tuosta kohtauksesta samalla heidän viimeisensä.
— Etpäs sinä ole käynyt meillä pitkään aikaan. Sinulla on kaiketi ollut paljon työtä? sanoi tyttö hyvin luonnollisesti.
— On työtäkin ollut, vastasi Lauri ja hänen oli vaikea puhua.
Syntyi hetken kestävä äänettömyys.
— Tule nyt joskus, kun aikaa riittää.
— Tietysti. Kyllähän minä tulen… Niin, hyvästi sitten!
Lauri oli kuin huumaantunut. Hän tuskin tiesi, missä kulki, ja hän heräsi vasta sitten kun tyttö oli jo kaukana.
Hänen mielestään ei selvempää hyvästijättöä enää voinut tulla, selvempää todistusta siitä, että ne siteet, jotka olivat yhdistäneet heitä, nyt olivat lauenneet. Hän ei ollut siis mitään merkinnyt tytölle. Koko hänen pitkän poissaolonsa aikana ei tyttö ollut vavissut kuumeisen odotuksen ja epämääräisen pelon vallassa.
Mutta jos hän kerran oli rakastanut ja nyt huomasi pettyneensä, niin miksei hän tuntenut tuskaa? Se hiljainen, kiduttava kipu, joka oli kytenyt hänessä ja nyt käynyt voimakkaammaksi, ei ollut tuskaa, joka olisi saattanut riehua tai puheta kyyneliin. Ei, se oli jotakin muuta, jotakin paljon hämärämpää ja kuluttavampaa, se oli tyyntä kuin kaipaus, mutta syvempää. Tai eikö hän siis ollutkaan rakastanut, koska ero ei enempää järkyttänyt häntä? Oliko hän vain luulotellut ja oliko kaikki ollutkin valheellista? Mahdollisesti. Mutta miksei hän siinä tapauksessa tuntenut vapautusta? Jos hän kerran käsitti, että kaikki yhdyssiteet olivat olleet teennäisiä, niin olisihan hänen elämänvaistonsa, itsenäisyystuntonsa, pyrkimyksensä totuuteen ja totuuden kautta onneen, niin, kaiken, mikä hänessä oli rehellistä, pitänyt herättää hänessä irtipääsemisen iloa. Mutta nyt ahdisti salaperäinen tunne häntä, synkensi hänen sielunsa ja täytti sen kaameilla aavistuksilla.
Tätä tapahtumaa seurasi sarja synkkiä päiviä, jolloin ristiriitaiset ajatukset kiusasivat Lauria. Hän vetäytyi yhä enemmän erilleen tovereistaan, joiden seuraa hänen oli mahdoton sietää, ja ainoa, jonka luona hän vielä kävi ja jolle hän saattoi puhua oli Eero Kaski. Mutta Eerollekaan ei hän voinut tehdä tiliä omasta sisäisestä sairaudestaan. Ei siksi, ettei hänellä olisi ollut rohkeutta, tai ettei hän olisi voinut voittaa ainaista häveliäisyyttään, vaan siksi, ettei hän löytänyt sanoja. Monasti, kun he istuivat ääneti Eeron näppäillessä kitaria, tunsi hän hehkuvaa halua avautua ystävälleen, mutta miten selittää sellaista, jota itsekään ei ymmärtänyt, joka liikkui hänessä itsessäänkin vain hämäränä tuntona? Hän oli siihen kykenemätön, ja huomatessaan tuon kykenemättömyytensä, nousi hänen sieluunsa hätä, hänen vanhuuden tuntonsa muuttui kammottavaksi ja hän luuli kuoleman marrastuksen hiipivän ympärillään.
Vaikka työ oli ainoa keino, millä hän voi rauhottua, tuskastutti sekin häntä ja tuntui turhalta. Mitä varten hän ahersi ja ponnisteli? Eivätkö toiset tehneet työtä saavuttaakseen sen päämäärän, mikä oli heidän onnensa ehtona, mutta mikä oli hänen päämääränsä ja mikä hänen onnensa? Rahaa ei hän halunnut, mitä olisikaan hän sillä tehnyt, kunnian himo ei häntä kannustanut ja avioliittoa ei hän uskaltanut edes ajatellakaan. Eihän rakkaus näyttänyt olevan hänelle mahdollista. Tuskinpa hän koskaan löytäisi ihmistä, joka olisi häntä varten ja jonka edessä hän voisi vilpittömästi olla omaa itseään. Sitäpaitsi ilmasi aavistus hänelle, että hänen avioliitostaan tulisi onneton, että hänessä piili voimia, salaperäisiä ja sairaita, jotka kiduttaisivat kuoliaaksi sekä hänet, että hänen vaimonsa. Elämällä ei siis ollut mitään hänelle antaa, miksi hän siis suotta ahersi? — Kuitenkaan ei hän voinut jättää työtään, osaksi juuri työn tuottaman rauhan vuoksi, osaksi velvollisuudentuntonsa tähden, joka pakotti häntä kuin piintynyt ennakkoluulo.
* * * * *
Tällaisessa mielentilassa matkusti hän kotiinsa maalle joululoman ajaksi. Mutta sielläkään ei hän virkistynyt. Maalaisten uinuva sieluntila ja miltei eläimellinen terveys muodostivat vain taustan, jota vasten hänen oma rikkinäisyytensä ja sairautensa entistä selvemmin kuvastui. Hän tunsi siellä olevansa vieläkin yksinäisempi, sillä ei ollut ketään, jonka henkinen taso olisi vastannut hänen henkistä tasoaan. Kun hän käveli ulkona, saattoi jonakin kuutamoyönä olla tyyni, niin ahdistavan tyyni, ettei yksikään lehdetön ritva värähtänyt, ja silloin saattoi hänet vallata niin autio ja kaamea mieliala, että hän tunsi suoranaista pelkoa ja kiiruhti kuin outoja voimia paeten huoneeseensa. Siellä sama kysymys, jota hän lakkaamatta oli pohtinut, oli jälleen yhtä arvotuksellisena hänen edessään: mikä häntä kidutti ja mitä hänessä tapahtui?
Eräänä hetkenä oli hänen purkautumishalunsa niin suuri ja hänen ihmisjanonsa niin voimakas, että hän ryhtyi kirjottamaan Eero Kaskelle. Sitä tehdessään koetti hän siirtyä ikäänkuin syrjäiseksi henkilöksi ja tarkastella ulompaa itseään. Hän oli rehellinen, miltei julma, ja vältti ankarasti liiottelua. Ja huomatessaan voivansa jotakuinkin sanoilla ilmasta sen, mitä hänen sielussaan liikkui, kasvoi hänen intonsa ja hän pyrki yhä syvemmälle ja valitsi yhä tarkemmin sanansa. Mitä paremmin hän onnistui, sitä suurempaa tyydytystä hän tunsi ja sitä rauhallisemmaksi hän tuli. Ja kun hän vihdoin, kirjotettuaan monta arkkia, kuumeen punaamin poskin nousi pöytänsä äärestä, heltisi hänen sydämensä ympäriltä ikäänkuin puristava käsi.
Mutta kauan ei hänen vapautumistunteensa kestänyt, sillä jo seuraavana päivänä, kirjeen ollessa matkalla, alkoi hän katua. Mitähän mahtoi Eero hänestä ajatella? Tuskin oli koko kirjeessä mitään sellaista, että toinen saattaisi sitä ymmärtää. Olihan kaikki se, mitä hän oli kirjottanut, hänelle itselleenkin arvotuksellista. Kuitenkaan ei hän katunut sitä, että oli kirjeen kirjottanut, vaan sitä, että oli sen lähettänyt. Kirjottaminen oli tehnyt hänelle hyvää ja tuo tarkka erittely oli rauhottanut häntä. Kynä oli ikäänkuin jarruttanut hänen mielikuvituksensa häilähtelyjä, ja hänen ajatustensa, jotka muulloin liian nopeasti olivat lennelleet sinne tänne, oli täytynyt alistua johdonmukaisiksi ja tulla syvemmiksi. Mutta jokainen sana oli vain häntä itseään varten, eikä kukaan muu voisi häntä ymmärtää. Suotta ja kylliksi ajattelematta oli hän nyt paljastanut itsensä toiselle, ja se lohdutus, joka siitä alussa tuntui tulevan, muuttui nyt tuskaksi.
Kun hän sitten sai Eeron vastauksen, ei se tuottanut hänelle enää suurtakaan pettymystä. Eero oli taitavasti väistänyt pääasian. Hän oli kiireessä, matkavalmistuksia tehdessä, kirjottanut muutaman sanan, kummastellut hiukan Laurin kirjettä ja jättänyt asian perinpohjaisemman käsittelyn heidän ensi tapaamiseensa, väittäen olevansa nyt arkituulella. Eikä Lauri moittinut ollenkaan ystäväänsä. Tietysti oli hänen kirjeensä ollut käsittämätön Eerolle ja hänen oudot tuntonsa olivat mahdollisesti tehneet Eeroon äitelän vaikutuksen. Ja minkäpä Eero hänelle mahtoi? Millä olisi hän voinut auttaa ystäväänsä? Valheellisilla sanoillako ja, hyvä Jumala, säälilläkö? Ei, paraiten oli hän nyt menetellyt, ja kun Lauri koetti asettua ystävänsä tilalle, myönsi hän, ettei toisin olisi juuri voinutkaan vastata.
Siitä huolimatta sai hänen sisäinen kipunsa ikäänkuin uuden sävyn. Se tuli vieläkin tyynemmäksi ja kätkeytyi niin syvälle, että hän oli menehtyä. Ympäristö tuntui avartuvan kuin suunnattomaksi jääkentäksi, jonka keskellä hän seisoi orpona ja unhotettuna, ja häntä kammotti hiljaisuus ja yksinäisyys. Eero tuntui siirtyvän hänestä etäälle, muuttuvan vieraaksi, ja se kirkas kuva, joka hänellä oli Eerosta mielessään, sameni ja sen piirteet jäykistyivät kylmiksi. Häntä kauhistutti oma yksinäisyytensä, sillä yksinäisyys on vaan harvoja varten; niille harvoille on se täydellisin onni.
Kun hän sitten saapui kaupunkiin, muodostui heidän tapaamisensa suunnilleen sellaiseksi kuin Lauri oli odottanutkin. Molemmat olivat he ystävällisiä kuten ennenkin, puhuivat ja olivat puhumatta, miten sattui. Mutta heidän välillään oli jotain pingotettua ja väkinäistä. Eero ei uskaltanut ottaa Laurin kirjettä keskustelun alaiseksi, eikä Laurikaan sitä tahtonut, vaan näytti päinvastoin pelkäävän sitä. Hän koetti siitä syystä olla iloinen ja johtaa keskustelua niin etäälle kuin mahdollista tuosta arasta asiasta, jota molemmat kaihtoivat kuin yhteisestä sopimuksesta. Ja molemmat vaanivat toisiaan päästäkseen selville, oliko toinenkin tietoinen tuosta väistämisestä. Eerollekin antoi Lauri nyt valheellisen kuvan itsestään, ja kun herkkä vaisto ilmasi hänelle, että Eero huomasi tämän, tuli hänen olonsa niin tuskalliseksi, että hän kernaammin halusi olla yksin.
* * * * *
Tuo jäykkyys ei sittemmin koskaan enää kadonnut heidän väliltään. Molemmat huomasivat sen ja molempia näytti se kiusaavan. He tapasivat harvemmin, etääntyivät yhä enemmän toisistaan, kulkien kumpikin omalle taholleen.
Ajan kuluessa Lauri rauhottui ja vapautui. Hän löysi työstä iloa ja hiljaista tyydytystä. Hän lakkasi tavottelemasta sellaista, mikä soti hänen luonnettaan vastaan, ja se varmuus, jota hän turhaan oli ulkoapäin etsinyt, näytti vähitellen kohoavan hänen sielustaan, syvältä hänen sisimmästään. Se erosi melkoisesti siitä, mitä hän ennen oli tavotellut, mutta hän ymmärsi, että se oli hänelle olennaista, hänen oman persoonansa tiivistystä, joka erä erältä varmentui ja selkeni.
Mutta vaikka hän tiesi, että se, mikä tänä iltana oli tapahtunut, oli välttämättömyys, jonka ennemmin tai myöhemmin täytyi toteutua, tuotti tuon viimeisenkin siteen laukeaminen hänelle vanhaa, tuttua tuskaa. Istuessaan siinä pimeän helmassa, hän melkein ihmetteli, että noin kipeä kaiherrus oli saattanut syntyä hänessä mitättömän asian tähden. Hän käsitti kyllä, että tästälähtien tulisi Eero aina hänet sivuuttamaan, mutta hän oli jo ennenkin luullut olevansa niin yksinäinen, ettei mikään ulkonainen sattuma enää voisi häneen koskea. Nyt huomasi hän, että vielä oli ollut yksi rengas, ystävyyden sitkeä silmu, joka oli hiljaa ja hitaasti kulunut ja vasta nyt lopullisesti katkesi.
Nyt vasta oli hän siis ypö-yksin. Mutta hän ei tahtonut valittaa. Hän ymmärsi olevansa luotu työtä varten. Aherrus, mutta ei sen tulos, taistelu, mutta ei voitto, oli oleva hänen elämänsä sisältönä. Kaiho oli hänen tarmonsa salaisuus, tarmo synnytti ponnistelun, ponnistelu uuvutti ja uupumus lahjotti unen. Muu oli vierasta hänelle.
Hän nousi, väänsi lampun palamaan ja alkoi selailla kirjojaan.