VI.
Teaatteritaistelu.
Odotettu, kauhea hetki lähestyi; kansa kulki teaatteriin. Nuorten jättiläisten melkein julkisista valmistuksista levisi kaikkialle kaupungissa huhu, että tärkeitä asioita on tänään tapahtuva teaatterissa, näytellään suuri näytelmä sekä näyttämöllä että permannolla, parvekkeella että "loge infernalessa" (manalan loosissa). Näin kutsuttiin lähinnä näyttämöä olevaa loosia, joka oli nuorten jättiläisten mieliluola, senvuoksi että se oli näyttämöä alempana, joten sieltä oli mainio näköala tanssinäytelmien aikana.
Nuoret "merkilliset" raivailevat itselleen tietä eteiseen ja kassan ympärille kokoontuneen kansajoukon keskitse, koettaen huomauttaa, että heillä on tärkeitä toimia. Kun kaksi heistä tapaa toisensa, kysyvät he sangen vakavasti, onko kaikki reilassa. Ispaanin poika on saanut toimekseen kysyä jokaiselta vastaantulijalta, onko tämä nähnyt Kárpáthia. Oletteko nähnyt ystävääni Ivan herttuaa? Oletteko nähnyt herra Fennimorea? Ja muut lueteltuaan kysyy hän lopuksi: oletteko nähnyt herra Oignonia? Tätä viimeksi mainittua ei juuri olisi sopinut tällaisessa paikassa tiedustella, sillä hän oli niitä ihmisiä, joitten kanssa tosin kahden kesken ollaan hyvät ystävät, mutta joita ei muitten nähden tunnetakaan.
Herra Oignonia ei tarvinnut tiedustella; hän oli jo paikallaan. Hän oli järjestänyt apulaisensa eri paikkoihin teaatteria ja oli nyt tarkastamassa etuvartijoita, olivatko kaikki hänen määräämillänsä sijoilla. Käsien taputus on alkava permannolta, sillä sieltä annetaan merkki. Mutta kun oopperaa esitetään ensi kertaa, eivät katsojat tiedä, milloin pitää taputtaa. Sentähden pitää ottaa vaaria, milloin manalan loosissa Kárpáthi asettuu peilin eteen; tämä tietää, että nyt pitää taputtaa. Seppeleen heittäjät ovat jo neuvotut ja sijoitetut. Kolmannella rivillä on jo mies, jonka pitää pudottaa hattunsa Semiramin aariaa laulettaessa. Vastapäätä häntä on toinen, jonka tulee haukotella vienojen sävelten aikana. Parhaimmat nuorista jättiläisistä häärivät sill'aikaa Catalanin ympärillä teaatterin lämpiössä. Rouva Mainvielle ei ollut vielä puettu; hän esiintyy vasta kolmannessa näytöksessä ja jää siksi vaatetushuoneeseen.
Catalani on tänään sangen hyvällä tuulella, hänen mielevät, väliin pisteliäätkin kokkapuheensa saattavat jokaisen iloiselle mielelle. Hän tietää aivan hyvin nuorten gentlemannien ponnistukset täksi illaksi ja koettaa olla kiitollinen.
Hänen pukunsa on viehättävä. Pitkät, mustat hiukset ovat puoliksi irrallaan ja helminauhalla liehuviin suortuviin sidotut. Aaltoileva hame, joka peittää vartalon hurmaavat sulot, on fryygialaisesta silkkikankaasta, josta suurella vaivalla on joka toinen lanka vedetty pois, jotta puku olisi läpikuultavampi. Runsaasti kirjailtu vyö on niin somasti solakan vartalon ympärillä, että moni sen kohtaloa kadehtien toivoisi muuttuvansa kashmiriksi, voidaksensa syleillä ihanaa rouvaa.
Hän ei ole ollenkaan nuorempi rouva Mainvielleä, mutta hänen ilakoiva ja usein ylenmäärinkin kiemaileva luontonsa sekä erinomaisesti hurmaava rohkeus, joka on koko hänen olennossaan, saattavat ikuisen nuorison suosimaan häntä. Sitä paitsi on hän joka osassa vain Catalanina, esittäen miellyttävää, iloista ja hurmaavaa naista. Hän ei liioin pidä väliä, onko hänen pukunsa luonteenmukainen, kunhan se vain ilmaisee hänen kauneuttaan. Mielettömän lailla katselee hän hymysuin kulissien taakse tai heittelee viehättäviä silmäyksiä manalan loosiin. Tämä on vähäarvoista taiteen harrastajille, mutta sangen suuriarvoista taiteilijattaren ihailijoille.
Catalani ei ollut yhtä heikkoluontoinen kuin muut näyttelijät, jotka tahtovat luulotella, etteivät he juonittele kilpailijoitansa vastaan. Rouva Valabregue ei pidä teeskentelemisestä näyttämölläkään. Hän kehoittaa julkisesti suosijoitansa panettelemaan tovereitaan. Tämän omituisuutensa tähden hän meni niin pitkälle ollessaan erään oopperan johtajattarena, että kaikki seuran naisjäsenet luopuivat, ja hän jäi ihan yksin.
Tänään hänellä oli erinomaisen hyvä tilaisuus mielistelemiseen. Hännystakki-siipiset perhoset kuiskailivat salaa kauniin rouvan korvaan, että häntä kohtaa tänään odottamaton tapaus. Heti he kuitenkin ilmaisivat, mitä odottamattomia on odotettavissa, nimittäin seppeleitä, timanteilla koristettu diadeemi hänelle, vihellyksiä kilpailijalle.
— Sepä oikein hänelle, lausui ihana rouva peittämättä iloansa sekä lyöden yhteen pieniä tylleröisiä nyrkkejänsä.
Pian ilmaisivat läsnäolijat senkin, kenen toimesta tämä kaikki oli.
Tietysti eivät poissaolijat saaneet vähintäkään osaa kunniasta.
Kaunis rouva palkitsi heitä suloisella hymyllä, kutsui Abellinon, joka oli olevinaan paras estetiikan oppilas, asettamaan pientä mustaa kauneuslaastaria korallipunaiselle huulelle. Kunnianosoitusta lisätäkseen piti hän rinnallaan Abellinon aamulla lahjoittamaa, loistavilla jalokivillä koristettua taskukelloa. Käyttivätkö naiset Zelmiran aikana kauneuslaastaria ja taskukelloja, se ei tähän kuulunut.
Vihdoin tuli regissööri alamaisesti ilmoittamaan, että näytännön pitäisi alkaa, sillä Nemoursin ja Berryn herttuattaret ovat jo looseissaan.
— Mitä minä Nemoursin ja Berryn herttuattarista, huudahti ylpeästi kaunis rouva, joka ei unohtanut, että rouva Mainvielle näitten toimesta tänään laulaa Semiramista eikä Italianaa. — Odottakoot! Täällä minä olen kuningatar.
Mutta nuoret jättiläiset eivät viihtyneet kauempaa valtakunnassa, missä kaunis rouva oli kuningattarena, vaan pyysivät kohteliaasti anteeksi, kun näin kauan olivat muka pidättäneet taiteilijatarta, vaikka tämä olisi mielellään vielä pidättänyt heitä.
Kukin riensi paikallensa. Abellino kävi vielä kerran liittolaistensa looseissa neuvomassa ja kehoittamassa heitä. Eräässä loosissa istuivat nuo kolme unkarilaista ylimystä: Tapani, Rudolf ja Niilo. Heitäkin kävi Kárpáthi tervehtimässä.
— Oh, tekin täällä! Sangen hyvä. Pyydän, tulkaa meidänkin loosiin katsomaan.
— Näyttää siltä, puhui Rudolf, kuin tänään näyttelisittekin te eivätkä nuo tuolla näyttämöllä. Onneksi olkoon.
Vähitellen saapui kukin paikalleen. Alkusoitto alkoi, ja manalan loosista suunnattiin kokonainen patteri teaatterikiikareja tuolirivejä kohden piirittämään kaunottarien joukkoa. Kaikkialla sekä ylhäällä että alhaalla oli tuttavia.
Herra Oignon, taputuksen johtaja, istui ensi rivillä. Hänelle antoi
Abellino loosissaan olevasta suuresta seinäpeilistä salaisia merkkejä.
Vihdoin päättyi alkusoitto pasunan toitotuksella ja rummun päräyksillä.
Esirippu nousi.
Joka silmä, jok'ainoa kiikari oli näyttämöön päin, kaikki kädet valmiina taputukseen, seppeleet ja runot lentämäisillään, niin että kullattuun purppuraviittaan puetun naisen astuessa esiin näyttämön hämärältä perältä, salissa nousi heti raivoisa kätten taputusten myrsky, ja jottei se olisi ilman rakeita ja sadetta, alkoi seppeleitä ja runoja satamalla lentää näyttämölle.
— Roistot! Mitä teette? Eihän hän ole Catalani, vaan neiti Brussi, joka lausuu prologin! Olkaa hiljaa!
Kun pelästynyt neiti huomasi, ettei myrsky ollut hänen tähtensä noussut, peräytyi hän antaakseen sijaa Zelmiralle, joka astui raivoissaan näyttämölle, toivoen hiiteen Rossinin prologineen, joka riisti voitonseppeleen hänen käsistään. Mutta eihän noille tuhmille ihmisille voi ensi näytännössä kaikkia seikkoja opettaa. Erehdystä ei voi enää parantaa muuten kuin ajamalla neiti Brussi pois ja heti ryhtymällä osaan.
Catalanin esiintyessä nousivat taputukset kahta kovemmiksi. Jos joku toinen näyttelijä noin olisi menetellyt, unohtaen kunnioittaa yleisöä, olisi häntä varmaan kielletty vast'edes esiintymästä samassa teaatterissa; mutta yleisön mielestä on lemmikki vain ollut nerokas ja älykäs.
Nyt lähtivät viimeisetkin seppeleet liikkeelle, niin että Catalani suoraan sanoen seisoi polviin saakka kukissa ja seppeleissä, mikä seikka oli taiteilijattarelle suureksi haitaksi, kun hän ei päässyt kuiskaajan-luukun luokse. Sillä hänen mielestään oli tarpeetonta oppia oopperan sanoja, mikä seikka ensiksikin osoitti hänen rohkeuttansa ja toiseksi, ettei laulajan ole tarvis tutustua laulunäytelmän sisältöön.
Mutta myönnettävä oli, että hän oli sangen kaunis nainen. — Lamppujen valossa näytti hän nuorelta tytöltä, jokainen liike hurmasi, lumosi, joka silmäys ihastutti. Hän ei koettanutkaan luoda osaansa kokonaiseksi, vaan koki olla niin viehättävän lumoava kuin suinkin. Laulukin joutui väliin sangen paljon pois tekstistä, sillä taipuvalla, kauniilla äänellään sekoitti hän siihen mielensä mukaan ihmeellisiä lirutuksia, käytti kaikenlaisia sävelmutkia yleisöä viehättääkseen ja antoi oopperalle niin omituisen värin, että itse Rossini, joka kuunteli teostansa kulissien takana, alkoi taputtaa käsiään, kysyen läsnäolevilta: tiedättekö, kuka on noin ihanan teoksen luonut?
Yleisökin täytti sangen hyvin tehtävänsä. Herra Oignonin miehet käyttäytyivät hyvin. Viittaus vain Kárpáthilta, niin kaikuivat salissa satojen kämmenten paukutukset, ja hänen laskiessaan kätensä alas vaikenivat taas kaikki, joten ei yksikään loistokohta laulusta mennyt hukkaan yleisön ajattomain taputusten tähden.
Nyt alkoi Zelmiran romanssi, teoksen loistokohta, missä vain huilu, viulun näppäykset ja väliin oboen ääni säesti vienon surullista aariaa.
— Vait! hst! kuului jo aikaiseen. Manalan loosista viitattiin yleisöä olemaan vaiti, sillä nyt tulee paras osa.
Catalani astui näyttämön etualalle, jotta hänen äänensä paremmin kuuluisi, ja alkoi vienolla, sointuvalla äänellä laulaa romanssia.
Tuskin oli hän ehtinyt kolmanteen tahtiin, niin kuuluu ensi lirityksen kohdalla kimakka ääni: "hyvä", ja lukemattomat kämmenet alkoivat paukkua.
Kárpáthi katsahti pelästyneenä ylös. Mieletön mies tuo Oignon! Antaa taputtaa pianoa laulettaessa!
Catalani keskeytti laulunsa ja odotti nähtävästi suuttuneena taputusten loppuvan; vasta sitten jatkoi hän romanssiansa.
Tuskin pääsi hän seuraavaan liritykseen, niin alkoivat taas kätten taputukset ja hyvä-huudot.
— Onko Oignon tullut hulluksi? — huudahti Kárpáthi kuuluvasti, pistäen päänsä ulos loosista. Vait! Hiljaa!
Koko manalan loosin väki nousi sopimatonta melua hillitsemään. Mutta vaikeata on saada riemuitsevaa yleisöä vaikenemaan. Zelmira alkoi menettää malttinsa ja pudisteli päätään.
Hän alkoi uudestaan laulaa, mutta taputukset keskeyttivät taaskin, mikä seikka niin harmitti taiteilijatarta, että hän unohti asemansa ja polki jalkaa kiukuissaan.
Kárpáthi riensi raivoissaan toiselle riville ja tarttui kelmeätä
Oignonia kurkkuun.
— Mies! Mitä olet tehnyt? Aiotko surmata meidät?
— Hyvä herra, puolusti kalpea taputusten kauppias, minä olen hävinnyt mies; täällä toimivat vieraat kädet, nämä eivät ole minun taputuksiani, tämä on salavehkeitä, joita en voi käsittää. Taputtajista en tunne ainoatakaan.
— Täytyy saada heidät vaikenemaan.
— Älkää menkö sinne hyvä herra, sillä ne ovat päihtyneitä käsityöläisiä, jotka pian antavat nyrkistä.
Abellino repi epätoivoisena tukkaansa.
Vihdoin ymmärsi Zelmira, ettei hän voi laulaa tätä vienoa laulua tuommoisen hälinän kestäessä ja keksi keinon laulaa eräästä toisesta oopperasta, jota yleisö suosi, finaalin Zelmiran romanssin sijaan. Taputukset tulivat yhä raivokkaammiksi. Taiteilijatar, joka on yleisön lemmikki, saa tehdä mitä tahansa, hänelle sopii kaikki.
Nuoret jättiläiset olivat ihan riemastuneita mainiosta menestyksestä. Esiripun laskeuduttua riensivät he näyttämölle, missä kaksi palvelijaa paraikaa kokosi seppeleitä, ottamaan kukin seppeleestään lehden muistoksi. Taiteilijatar asetettiin Zelmiran puvussa vaunuihin, suurella innolla riisuttiin hevoset valjaista, ja sankaritar vedettiin voittoriemulla asuntoonsa saakka, missä hän muutti pukua, palatakseen ihailijainsa kanssa heti teaatteriin nauttimaan voittonsa toisesta osasta: kilpailijansa masentamisesta.
Tällä välin olivat toiseen kappaleeseen tarvittavat valmistukset tehdyt; alkusoitto alkoi. Kukin istui paikallensa, asetti silmälasit nenälleen ja odotti uteliaana esiripun nousua. Tänäänhän on kummia tapahtuva; teaatterin parhaalle näyttelijättärelle, joka monta vuotta on ollut yleisön lemmikkinä, on tänään vihellettävä. Yleisö tunsi saavansa korvausta kaikesta entisestä kunnioittamisestansa ja ylistyksestänsä, kun nyt oli saava nähdä muinaisen mielikkinsä masennettuna, sorrettuna. Eikä hän muuta ollutkaan kuin heikko leikkikalu.
Alkusoitto loppui, — näyttämöltä kuului kellon soitto, erään loosin ovi paiskattiin kovasti kiinni ja sieltä kuului puhetta, naurua. Se loosi oli Catalanin, jolla näkyi olevan sangen hauskaa nuorten jättiläisten seurassa. Tämä kuului aivan hyvin, sillä yleisö alkusoiton päätyttyä oli sangen hiljaa.
Esirippu nousi verkalleen. Näyttämön perältä astui esiin majesteetillinen haamu. — Kasvot, vartalo, käytös olivat kuninkaalliset. — Itse Semiramis ei saattanut olla ihanampi astuessaan tuomariensa eteen, joko voittaakseen tai menettääkseen valtansa. Nyt oli myöskin vallasta kysymys!
Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, vain yhdessä loosissa juteltiin kuuluvasti. Vielä ei kuulunut ainoatakaan vihellystä; oli tapana alkaa vasta sitten, kuin taiteilija astuu lamppujen luo.
Tämän tiesi Josefina aivan hyvin. Hänen kasvoissaan ei näkynyt vähintäkään pelkoa. Rohkeasti astui hän esiin.
Samalla hetkellä kumartui Berryn herttuatar, joka istui Nemoursin herttuattaren vieressä, ulos loosistaan ja lausui voimakkaalla, sointuvalla äänellä:
— Au nom de la reine! (Kuningattaren nimessä!)
Ja yleisö näki immortelli-seppeleen lentävän taiteilijattaren eteen.
Seuraavassa hetkessä kuului miehen ääni parvekkeelta:
— Au nom du peuple! (Kansan nimessä!)
Ja taiteilijattaren jalkojen juureen putosi yksinkertainen laakeriseppele.
Aivan kuin olisi yleisöä vaihdettu kaikui salissa yhtäkkiä ääretön kätten taputus, niin että Catalani pelästyneenä veti päänsä loosiin, ikäänkuin jonkinlainen räjähdys olisi tapahtunut.
Yleisössä erottaa vain ohut verho vääryyden jalomielisyydestä. Yhtä helposti se kallistuu kummallekin puolelle.
Rouva Mainvielle odotti kaikkea muuta kuin tätä. Kaksi seppelettä hän oli saanut kahta nimeä mainittaessa, joita jokainen kumartaen kunnioittaa ja jotka taian tavalla käänsivät yleisön mielet hänen puolelleen. Kumartuessaan ottamaan käteensä seppeleitä, jotka olivat suurempiarvoisia kuin maksettujen kukkien tulva, unohti hän Semiramiin ja lankesi polvilleen. Luullaan yleisesti, ettei näyttelijätär voi näyttämöllä todella itkeä, mutta nämä olivat todellisia kyyneliä, äärettömän kiitollisuuden kyyneliä.
Yleisö ei voinut heretä taputtamasta, ja se oli Josefinalle onneksi, sillä tällä hetkellä hänen äänensä ei olisi taipunut lauluun.
Mutta itkettyään palasivat hänen voimansa; palvelija tuli näyttämölle asettaakseen seppeleet hopealautaselle. Josefina kuiskasi tälle, että tämä rientäisi hänen sairaan miehensä luo ilmoittamaan, mitä on tapahtunut, — ja samassa oli hän taas Semiramis, sydänten, valtakuntien valloittaja, kuningatar…
Ei koskaan oltu kuultu hänen näin laulavan. Hänen äänensä soi kuin ihanin soitto, hän itki kilpaa huilun kanssa, niin ettei voinut erottaa laulua huilun äänestä. Väliin lauloi hän puolenkolmatta oktaavia syvälle, ja kumisevan kellon lailla tunkeusi ääni sydämiin saakka. Tämä ei ollut tottumusta, vaan taidetta; ei hurmausta, vaan runoutta!
Yleisö oli kahta innostuneempi, ikäänkuin täten tahtoen osoittaa katumustansa siitä, että se niin pian oli ollut valmis vaihtamaan vanhan lemmikkinsä uuteen.
Innostuksella on samoin kuin kullalla jonkinlainen ehdoton äänenvivahdus, jota ei voi sanoin selittää eikä jäljentää ja joka juuri sen vuoksi onkin suuremman arvoinen kuin myrskyiset käsien taputukset. Tällainen huokauksista, kehoituksista, tyytyväisyydestä syntynyt ääni seurasi Josefinan ensimmäistä laulua, jossa ei ilmennyt vähintäkään virhettä eikä heikkouden jälkeä.
Manalan loosin väki oli vaiti. Jos voisi kuvailla sen tunteita, joka höyrylaivan räjähtäessä sinkoutuu meren syvyyteen, niin saattaisi sanoa nuorten merkillisten tilan olleen samanlaisen.
— Mitä tämä? Salavehkeitä! Komplotti! Salaliitto! Kenen tointa? Lieneekö ehkä meidän joukossa kavaltaja? Oi, tuo käsien taputus on häpeällistä! Maksua vastaan tehty! Varmaan nuo äsken tulleet unkarilaiset ylimykset ovat toimittaneet tämän. Ei, ei, he ovat siihen liian säästäväisiä. Kauheata!
Tällaisia huudahduksia kuului manalan loosista, kunnes Abellino ei voinut enää hillitä itseään, vaan lupasi mennä Rudolfin luo saadaksensa tietää, oliko tämä häpeä jossakin yhteydessä hänen erilläänolonsa kanssa.
— Oh, puhui hän päästyänsä loosiin, siis on jalolla rouva
Mainviellelläkin rikkaita suosijoita!
Rudolf kohautti olkapäitään, osoittaen, ettei hän ymmärtänyt tätä päätelmää, jolla ei ollut alkua eikä loppua.
— Käsittänethän, ettei tuollainen riemastus käy ilman suosijoita.
— Hänellä saattaa olla suosijoita, mutta en tiedä miksi niitten pitäisi olla rikkaita.
— Luulet siis tämmöistä oivaa huvia saatavan aikaan ilman rahoja? Todellakin omituista! Kuka tahansa tämän lienee tehnytkin, myöntää täytyy, että hän on saanut voiton.
— Voitto ei ole meidän kummankaan, sillä me emme ole sitä aikaan saaneet.
— Vai niin! Tiedätte siis, kenen työtä se on! Sanokaa minulle, että muutkin saisivat tietää.
— Tuolla hän seisoo keskellä ensi riviä; helposti hänet tuntee, sillä hänellä on yllään omituinen, nauhoilla koristettu takki, jommoista ei täällä käytetä.
Abellino suuntasi sinnepäin kiikarinsa.
— Bon dieu! (Hyvä jumala). Kuka hitto se on?
Rudolf vastasi tyynesti:
— Herra nikkarimestari Gaudcheux'n kisälli.
— Va t'en (mene tiehesi!) ärjäsi Abellino suutuksissaan ja meni ulos loosista.
— Ei maksa vaivaa puhua hänelle totta, lausui Rudolf luoden silmänsä jättiläisten loosiin, missä näköaseet olivat kovassa toimessa, jotta keksittäisiin joku tuttu vihollisten leiristä. Mutta turhaan! Salaisuuden perille ei päästy!
Sillä välin riensi Abellino herra Oignonin luo. Rappusilla hän kohtasi tämän. Mies sanoi nenänsä vuotavan verta.
Mutta Abellino tarttui häntä kaulukseen.
— A kingdom for a horse! Kuningaskunta vihellyksestä, suuri mies!
— Oi, hyvä herra, minä en ole enää suuri mies, — olen masennettu, mitätön. Kuuletteko tuota surmaavaa käsien pauketta. Minä juoksen pois.
— Juokse, mene tuomaan pilliä ja kaimojasi! — (Oignon = sipuli). Jos he ponnistavat kaikki voimansa, teemme me samoin.
— He! He! Ketä ovat nuo "he"? Kun vain yhdenkin tuntisin, heti tietäisin, kuka heidän takanansa piilee. Mutta pelkkiä tuntemattomia naamoja; en tiedä kenen käskystä he toimivat.
— Hyvä, Oignon, te olette pelkuri. Mutta gentlemannia ei saa kukaan pilana pitää; suorikaa nyt tiehenne ja lähettäkää tänne itsenne asemesta seppele sipuleita!
— Luuletteko, hyvä herra, kellään olevan rohkeutta heittää sitä alas?
— Lurjus! Minä heitän.
— Älkää Herran tähden sitä tehkö! Minä koetan kerran vielä. Ensi väliajalla annan liittolaisilleni ohjeita viheltämiseen. Pillistä tänään olisi ehkä pahoja seurauksia; voimakas vihellys on tekevä saman vaikutuksen eikä siitä ole niin suurta vaaraa.
— Pitäkää siis huolenanne parantaa huono onnemme, jotta voitto jäisi meidän käsiimme!
Abellino palasi jalopeurain luolaan kertoakseen mahdikkaasta menettelystänsä Oignonia kohtaan, minkä sankarityön koko klubi hyväksyi. Kaikki selittivät olevansa valmiit toteuttamaan Kárpáthin päätöksen, jos Oignon ei pidä puhettansa, ja ryhtymään ankariin toimiin kanaljia vastaan.
Sillä aikaa päättyi ensimmäinen näytös kaikella kunnialla. Yleisö ja näyttelijät olivat toisiinsa tyytyväiset, mikä on harvinaista. Väliajalla sai Berryn herttuatar odottamattoman sanoman, jonkatähden molemmat herttuattaret poistuivat loosistansa.
Nuorille jättiläisille oli tämä hyvä enne. Useat Oignonin joukosta pysyivät siivolla korkeitten vierasten läsnäollessa. Näitten mentyä heräsi heissä halu vallattomuuksiin uuteen voimaan.
Toisessa näytöksessä ei rouva Mainvielle esiintynyt heti.
Nyt oli liittolaisilla hyvä aika hioa aseitansa. Taiteilijan alalla on joskus vieraiden ihmistenkin onnettomuus suurena vaikuttimena.
Nyt alkaa Semiramiin vieno, uneksivan haaveileva aaria, jonka säveliä ihminen on sydämelläänkin kuulevinansa ja joka herättää vanhoja kaikuja uuteen eloon.
Keskellä tätä vienon surullista aariaa alkaa joku kolmannella rivillä Oignonin määräyksen mukaan haukotella kovasti ja koreasti, ääntäen kaikki aakkosten ääntiöt päästä päähän.
Mutta näitten ääntiöitten perästä seurasi heti kerakeääni, jommoista ei missään aakkosissa löydy, ja joka ei ollut muuta kuin ison kämmenen mäiskäys vasten jonkun suuta.
Yleisö kuuli sekä haukotuksen että mäiskäyksen. Muutamat nauroivat, joku vihelsi, mutta heti tuli taas hiljaisuus, ja rouva Mainvielle jatkoi esteettömästi aariaansa.
Ensimmäisen merkin kuultuansa näyttivät nuoret jättiläiset odottavan, milloin varsinainen vihellys olisi alkava.
Heti mäiskäyksen perästä kuuluikin pari vihellystä, mutta ei voinut päättää, tarkoittivatko ne näyttelijätärtä, haukottelijaa vaiko naurajia. Enempää ei kuulunut.
Jo oli aaria lopussa, mutta vihellystä ei kuulunut. Yleisö taputti käsiä, ja taiteilijatar kutsuttiin esiin keskellä näytöstä.
Nyt eivät viholliset enää voineet hillitä raivoansa, vaan manalan loosissa ruvettiin viheltämään. Mutta mitä se olikaan taputusten suhteen? Tuulen henki, joka tulelle antaa suuremman vauhdin.
— Ylös parvekkeelle! Ylös parvekkeelle! — huudahti Abellino. Kun solvata pitää, solvataan loistavasti. Miks'en ennen antanut tuoda sipuliseppelettä? Usein toivotaan jotakin erinomaista, jota ei ole saatavissa; mutta kun joku nopsa ihminen heti tuo toivotun esineen, ei olekaan tietoa, mitä sillä tehdä?
Näin kävi Abellinon, sillä hänen vieressään seisova ylhäisen poika, kuultuansa mitä puuttui, juoksi heti torille, osti kaksi koria sipulia ja tuli loosiin sipuliseppele selässä.
— Tässä on!
Siinä oltiin! Nyt täytyi Kárpáthin täyttää sankarityönsä.
— Ylös parvekkeelle? Eteenpäin, ystäväni! huudahti hän uskaliaasti.
Hänellä oli älyä antaa ylhäisen miehen pojan mennä edellä.
Nuoret titaanit ryntäsivät jylisevään olympioon luullen, että heidän mahtava esiintymisensä rohkaisisi liittolaisia.
Mutta pahaksi onneksi oli liittokunta jo surkealla tavalla tehty aseettomaksi.
Kuten Rudolf oli arvellut, oli Gaudcheux'n kisällillä omat salapoliisinsa. Kumppaniensa rohkaisemina ammattilaiset eivät olleet vain suosion osoituksilla kunnioittamassa lemmikkiänsä, vaan samalla myöskin hillitsemässä Oignon herran miesten vastakkaisia mielenosoituksia.
Edellisen näytelmän aikana oli sangen helppo keksiä, ketkä manalan loosista annetun merkin mukaan käsiä paukuttivat, sekä saattoi helposti arvata, että toisessa näytelmässä samat miehet rupeavat viheltämään. Väliajalla, kun väki hälveni, hiipi kunkin viheltäjän viereen lujakourainen nikkarinsälli. Jos joku alkoi viheltää, sai hän heti paikalla kyynäspäällä tuuppauksen kylkeensä tai vahvasta nyrkistä läimäyksen. Eikä kuritettu toista kertaa hiiskahtanut. "Un soufflet pour un sifflet!" Tämä oli salainen tunnussana, kompa, mikä merkitsi "korvapuusti joka vihellyksestä". Ja tämä oli kyllin vihollisten vaikenemiseksi! Sama kova onni kohtasi haukottelijaa, joka luultavasti toiste makaa mieluummin kotona, ennenkuin tulee tänne. Koko vihollisparvi oli aseetonna.
Mutta nyt tuli kolmikunta! Edellä riensi ylhäisen miehen poika, olalla sipuliseppele, astuen pari kolme rappusta erältään. Fennimore perässä varoitti, että tämmöinen juokseminen on keuhkoille vahingollista.
— Perillä ollaan, huudahti edellinen riemuiten, päästyänsä ylimmälle portaalle. Mutta samassa sai hän ihan odottamatta jonkun kädestä iskun Bolivari-hattuunsa, joka painui niin syvälle päähän, että sen leveät liepeet koskettivat olkapäitä.
Samassa silmänräpäyksessä olivat sotavarat riistetyt. Metelin syntyessä riensi paikalle nahkurin- ja nikkarin sällejä sekä muuta paljaskätistä sotaväkeä; keltahansikkaat eivät kestäneet piiritystä, vaan pakenivat rappusia alas, mikä hatutta, mikä rikkinäisin hännystakin liepein. Koko kapinoitseva jättiläisjoukko karkoitettiin aivan kuin Jupiterin voimalla ulos paratiisista, saaden niskaansa ukonvaajoja sipuliseppeleestä.
Sisällä teatterissa ei tästä kaikesta tiedetty mitään. Kaksitoista kertaa kutsuttiin Josefina esille; hän itki liikutettuna, naiset viittoilivat nenäliinoilla, miehet löivät sauvojaan lattiaan. Yleisön riemusta ei tahtonut loppua tulla.
Vain manalan loosi oli tyhjä.
Sen asukkaat taistelivat sillä aikaa tuntemattomien lurjusten kanssa, jotka likasivat heidän valkoiset liivinsä, rypistivät heidän hattunsa ja pahasti tallasivat heidän kiiltokenkänsä siinä suuressa kahakassa, jossa Catalanin puolue taisteli Mainviellen puoluetta vastaan.
Tätä sanottiin vuonna 1822 "mainioksi huvitukseksi".
* * * * *
Teaatterinjohtaja Deboureux riensi vielä samana iltana näytännön jälkeen rouva Mainviellen luo luvaten maksaa hänelle 14 tuhatta frangia, jos hän vastedes olisi esiintymättä.
Se, joka on kertomusta näistä vehkeistä tarkkuudella seurannut, ymmärtää, miksi johtaja tarjoo 14 tuhatta frangia päästäkseen vapaaksi parhaasta näyttelijättärestään…
VII.
Chataqvela.
Muotikukilla on lyhyt ikä. Jumalattarien suosimassa Pariisissa ei maine ole yhdistetty kuolemattomuuteen.
Mainitsemme, mitkä muutamien kuukausien kuluessa olivat huomion esineinä, tahi paremmin sanoen, ketkä olivat päivän leijonat.
Yksi huhu hautaa toisen; tämänpäiväinen on huomenna uhrina uuden epäjumalan alttarilla.
Huhtikuun l:stä aina 5:teen oli muotisankarina "Kauniin maitotytön" tekijä; 5:nnestä 8:nteen lordi Burlington, joka oli teatterissa karhuna ja voitti metsästäjän; 9:nnestä 10:nteen Debryn kamaripalvelija, jolle hänen herransa puolenvuotisen palkan sijasta antoi arpalipun ja joka voitti sillä 80 tuhatta frangia sekä alkoi heti rahat käsiin saatuansa elää yhtä ylellisesti kuin herransakin: osti vaunuja, hevosia, asui suuressa hotellissa, osti oman loosin teaatterissa, kuherteli tanssijattarien kanssa. Täten oli hänen sangen helppo laskea, että neljän kuukauden kuluttua, siis elokuun kymmenentenä, hänellä ei ole penniäkään jäljellä noista 80 tuhannesta frangista, minkä tähden hän jo ajoissa pyysi vanhaa herraansa, markiisi Debryä, ettei tämä ottaisi uutta palvelijaa, sillä hän oli pian palaava virkaansa.
Huhtikuun keskipalkoille asti oli herttua Ivan maineessa. Hän oli saanut tietää, että kuuluisa tanssijatar Vestris oli matkustava hänen tilustensa läpi; hän laittoi käskyn kaupunkiin, jonka patruuna hän oli, että joka ravintolasta oli otettava kyltit pois ja sen sijaan hänen palatsinsa ovelle asetettava ravintolan kyltti. Täten petettynä ajoi kuuluisa tanssijatar suoraan herttuan palatsiin, missä herttua itse otti hänet vastaan aivan kuin ravintolan isäntä ainakin, valkoinen esiliina vyöllä, liina kainalossa, ja täytti tanssijattaren kaikki käskyt. Vasta hänen lähtiessään ilmoitti herttua hänelle kuka oli häntä palvellut.
Herttuan jälkeen tuli neiti Grignon maan mainioksi. Hän antoi kerran kadulla hevospiiskalla selkään eräälle nuorelle keikarille, vaikk'ei hän ollut muuta kuin nuori rotta. (Näin nimitetään oopperoissa toimivia äänettömiä henkilöitä).
Sitten tuli kuuluisaksi eräs "mangeur des petits enfants" (pikkulasten syöjä), joka oli surmannut viisi tai kuusi ihmistä ja sentähden mestattiin. Murhatöistäkin saattaa tulla muotimieheksi.
Mestatun maineen himmensi Aubryn koira, joka herätti yleisössä kuumeentapaista ihastusta. Koiran sijaan tuli Abellino Kárpáthi, joka maksoi viisikymmentä tuhatta frangia saadaksensa ampua koiran.
Seurasi sitten teaatteritaistelu, Mainvielle-Catalanin sota. Tästä puhuttiin kauimmin, noin elokuun keskipaikoille asti. Tähän aikaan oli Debryn kamaripalvelija ennustuksensa mukaan tuhlannut kaikki rahansa ja rupesi taas palvelukseen entiselle herralleen, jonka kanssa hän neljä kuukautta oli komeudessa kilpaillut. Kaikki nämät huhut sysäsi kuitenkin pian syrjään eräs omituinen nimi, joka ranskalaisen mielestä on kovin vaikea ääntää, vaikka käyttäisi kaikkia puhe-elimiä.
Nimi oli: "Chataqvela".
Syyskuun alussa ei enää muusta puhuttu kuin ihmeen ihanasta Chataqvelasta. Jokainen kunnon mies tiesi kertoa hänestä ainakin yhden jutun, oli se sitten totta tai ei.
Vain nimen mainitessani voisin jättää lukijani arvattavaksi, mitä olentoa tuolla nimellä tarkoitetaan. Joku ehkä ajattelisi virtahevosta, arabialaista silmänkääntäjää tai austraalialaista lintua. Tuo myllyn kolinalta kuuluva nimi sopisi mille tahansa, mutta ei järjelliselle olennolle.
Ja kuitenkin kuuluu tämä nimi ihanimmalle naiselle, mikä kuumassa ilmanalassa milloinkaan on syntynyt. Chataqvela oli afganilaisen sotapäällikön tytär, joka jo lapsena oli joutunut englantilais-afganilaisen sodan aikana vangiksi. Ensin vangiksi, sitten valtiattareksi, sillä tämä Eurooppaan istutettu kuuman maan kukka valloitti heti kaikkien miesten sydämet.
Hän oli kaunotar uutta ja omituista lajia, tavallisuudesta poikkeava, jonka tähden hän kaikissa herätti ihastusta.
Hänen ihonsa väri oli hopealla sekoitetun kullan kaltainen kirkas, mutta ei liian keltainen, ja hänen kasvojansa punasivat äänettömät intohimot.
Valkoiset silmämunat vivahtivat siniseltä, silmäterät säteilivät vilkkaasti. Hiukset olivat neljässä pitkässä palmikossa ja väriltään mustat, teräksensiniselle vivahtavat. Huulet pienen pienet, punaiset ja täyteläiset, kuin haljennut kirsikka; vartalo sorea, hoikka. Mutta mitä ovatkaan kasvot, vartalo ja silmät? Mitä onkaan kuollut kuvaus hänen silmäykseensä verrattuna? Kuka voi selittää noiden silmien sammumattoman tulen, tulen, joka valaisee ja lämmittää, joka kiduttaa ja kuluttaa, joka hurmaa ja lumoo? Uskaltaisiko maalari tarttua pensseliinsä, runoilija kynäänsä nähdessään hänen huultensa hymyilevän? Ja kuka voisi häntä täydellisesti kuvailla, sillä tämä erinomainen nainen muuttuu joka hetki; vielä ei ole kahdella miehellä ollut hänestä samanlaista käsitystä; mikä luuli Chataqvelaa hiljaiseksi, mikä keikailevaksi, mikä taasen sankarittareksi, mikä lapselliseksi; milloin oli hän varovainen, milloin taas varomaton; tänään ylen iloinen, huomenna haaveksiva ja surumielinen. Siksipä miehet häntä niin ihailivat.
Mutta kaikkia näitä mainitessamme meidän ei tule herättää hänestä epäilyttäviä ennakkoluuloja. Hän ei ollut muotinaisia eikä helposti luoksensa päästäviä. Hän oli siveellisyyden ja ankarimman siveyden esikuva — afganilaisten käsitysten mukaan.
Meidän täytyy siis saada selkoa noista afganilaisista käsitteistä.
Afganien lakikirjan naimiskaaressa on hyvin vähän lemmenliittojen virallista puolta koskevia määräyksiä. Koko meno on seuraava: kun mies mielistyy johonkin vapaana olevaan naiseen, lähettää hän tälle vyönsä, ja jos nainen pitää tämän sekä lähettää omansa sijaan, on avioliitto valmis. Kun nainen sitten esiintyy jonkun miehen vyö uumalla, tietää jokainen hänen olevan naimisissa eikä enää vapaana. Miehen pitää antaa joku pieni lahja bonz'ille, jotta tämä siunaisi heidät.
Avioero tapahtuu samoin ilman pitkiä mutkia. Kun jompikumpi ei enää hyväksy liittoa, riisuu hän vyön yltänsä ja lähettää sen entiselle omistajalleen, ja niin ovat he kumpikin vapaat. Molemmat saavat taas ruveta hakemaan uutta aviopuolisoa ja voivat tehdä täten niin usein kuin haluavat. Mutta onneton se nainen, joka kantaessaan toisen miehen vyötä uumallaan antaa vieraan koskettaa kättänsä. Afganilaisten tavat ovat ankarat! Sellainen nainen on avionrikkoja. Hän joutuu elävältä haudattavaksi, ja tulevassa elämässä suurihampainen Talihameha on repivä hänet tuhansiksi palasiksi, joista jok'ainoa erikseen on tunteva saman tuskan kuin koko ruumis yhteensä maan päällä saattoi tuntea.
Näitten hurskaitten siveyskäsitteitten mukaan oli Chataqvela täydellisin kaikista naisista, jotka ovat syntyneet Davalaghirin vuoristossa.
Hänen ensimmäinen miehensä oli eräs englantilainen eversti, joka toi hänet Lontooseen. Mutta täällä nai eversti lordin tyttären, annettuansa Chataqvelalle laillisen eron mainitsemiemme sääntöjen mukaan.
Tästälähin oli Chataqvelalle suuresti suosiollinen Siov, afganilaisten lemmenjumalatar, jolla sanotaan olevan kaksitoista korvaa, jotta hän kuulisi kaikkien häntä rukoilevien huokaukset.
Kahden vuoden kuluttua ei ollut sitä kuuluisaa miestä, jonka vaimona hän ei olisi ollut. Chataqvela oli ankarasti uskollinen kullekin heistä sekä siveellinen, siksi kunnes näki hyväksi ottaa laillisen avioeron.
Sittemmin seurasi hän erästä kreikkalaista sankaria Hellaan maalle ja taisteli hänen kanssaan urhoollisesti turkkilaisia vastaan. Täällä tuli hän sodan aikana tuntemaan innokkaan runoilijan, Byronin, ja eroten edellisestä miehestään lahjoitti hän tälle monia vaiheita kokeneen vyönsä. Runoilijan kanssa palasi hän Lontooseen.
Tuskin pari viikkoa sitten hän tuli Britannian pääkaupungista Pariisiin, ja täällä jo kaikki hänestä puhuivat. Hänen kauneutensa oli tavaton, hänen omituisuutensa viehättävä.
Tiedettiin hänen sydämensä olevan äärettömästi lemmekkään, mutta kuitenkin oli häntä vaikea lähestyä.
Rikkaudet eivät hänelle kelvanneet. Chataqvela voi kärsiä puutetta rakastettunsa tähden; tarpeen tullessa voi hän ruveta palvelijattareksikin. Ketä hän rakastaa, sen täytyy olla rakkautta ansaitseva, sillä hän ei ole vielä koskaan teeskennellyt rakkautta.
Hän on naimisissa. Eurooppalaisten käsitteiden mukaan on tämä sangen mukavaa, sillä naidun vaimon kanssa tehdyn lemmenliiton ei ole tarvis päättyä aviolla, ja sitä paitsi on tällainen liitto paljoa hauskempi, kun siten saattaa itselleen huvia, toiselle harmia. Mutta Chataqvela lakkaa olemasta miehelleen uskollinen vain rakkaudesta tulevaan mieheensä, muut eivät saa häntä lähestyä.
Ei tämäkään seikka olisi mitään harmillista, sillä voihan hänet naida ja jonkun ajan kuluttua taas erota hänestä, mutta ei ole niinkään helppoa saada puolelleen tuota afganilaista naista. Eurooppalaiset lemmentemput eivät tyydytä hänen oikkujaan. Mairittelut, mielistelyt eivät häntä huvita. Hänelle täytyy olla sankari, urhoollinen, itsensä alttiiksi antavainen; hän panee koetukselle ja nauraa niille, jotka eivät koetusta kestä.
Hänen tähtensä täytyy nähdä vaivaa, täytyy taistella; mutta oi kuinka suloista saada hänet omakseen!
Tämä seikka antaa intohimoille uutta vauhtia. Nautinto tuntuu olevan aivan lähellä, mutta onkin kaukana, aivan samoin kuin meren pohjalla näkyvät kukat, joita luulee voivansa käsin poimia, mutta pian huomaa niitten olevankin sangen syvällä.
Koko kultainen nuoriso koetti parastansa päästäkseen hänen uudeksi mieheksensä. Tämä oli sangen vaikeata, sillä hän rakasti entistä miestään, lordi Byronia, ja tämä oli jaloin kaikista aikansa leijonista, sitä ajatellessa oli miltei epätoivoon joutua, sillä hänen muistoansa ei voi kenkään poistaa rakastavan naisen sydämestä.
Nuoret jättiläiset eivät kumminkaan lakanneet toivomasta. Joka päivä ahdistivat he tämän ulkomaalaisen naisen huoneita ja sydäntä. Huoneet olivat avoinna, mutta sydän pysyi sulettuna. Hän herätti janoa, mutta ei sammuttanut sitä. Hän leikki, ilvehti, kuten kesyjen petojen kanssa. Nuoret jättiläiset kertovat joka päivä klubissa, kuinka pitkälle kukin on päässyt. Mutta kun tulosta tutkitaan, niin huomaavat he olevansa vielä alussa.
* * * * *
Eräänä iltapäivänä pääsi tuli irti Mouffetard-kadulla.
Siihen aikaan eivät palosammutuslaitokset olleet vielä niin hyvin järjestetyt kuin nykyään. Tulipalon syttyessä täytyi rummuttaa ja soittaa kelloja, jotta ihmiset tietäisivät tulla tulenvaaraa estämään.
Mouffetard-katu onkin vaarallinen tulipalon syttyessä, sillä valkea voi täältä helposti tulla koko ympäristölle vaaralliseksi.
Tuon kadun varrella on sangen taajassa kummallisen näköisiä rakennuksia, joista muutamat ovat yli kolmensadan vuoden vanhoja. Näitten välissä on pieniä, kapeita poikkikatuja, muitten muassa S. Médard-, Arras- ja Oursine-kadut, jotka näyttävät olevan vain jalankävijöitä varten. Toiset rakennuksista ovat kolmikerroksisia, toiset taasen yksikerroksisia, mutta kaikki ovat vanhanaikaisia ja rappeutuneita, seinät mustuneita, portit lahonneita. Katujen poikki pingoitetuista nuorista riippuu lamppuja. Tässä likaisessa kaupunginosassa asuu köyhää kansaa; ja kun täällä ei ajeta vaunuilla eikä kyytihevosillakaan, on katu paikka paikoin niin kapea, että rattaitten ohimennessä jalankävijäin täytyy väistyä ihan seinän kylkeen.
Rappeutuneitten keskiajan rakennusten joukosta kohoaa eräs äärettömän suuri tiilistä tehty rakennus, jossa on sangen taajalti ikkunoita. Tämä on tapettitehdas, jossa koko kadun asukkaat saavat työtä; päivät työskentelevät he täällä ja öisin keräilevät he lumppuja.
Kadun toisessa päässä on sairashuone "la Pitié", missä on synnytyshuone kurjille langenneille naisille. Toisessa päässä taas on "la Bourben" sairaala sairastavia varten sekä "Sainte Pelagién" vankila kuolemaan tuomituille. Kadun väestä on siis pidetty huolta kehdosta hautaan asti.
Tuskin oli Saint Médardin kirkontornista hätäkellon ääni alkanut kuulua, kun hämmästynyt kansa jo huomasi taivaille tupruavan kauhean suuren savupatsaan, josta tulenliekkejä aika ajoin välähteli.
Väkeä alkoi heti tulvailla joka taholta vaarassa olevaa kaupunginosaa kohden. Kellot vastasivat toisilleen kamalan kumealla äänellä; kaikista kauheimmin kumahteli Notre-Damen iso kirkonkello.
Pantheon-torilta saattoi parhaiten katsella tulta, joka esteettömästi levisi tiheään rakennusten ryhmään. Tälle torille riensi kaupungin ylhäisö komeissa vaunuissa ihailemaan tuota mainiota näkyä, naisilla hajuvesipullot käsillä, pyörtymisen varalta. Kavaljeerit kastelivat läheisen kaivon luona vaatteitansa voidaksensa kehua, että hekin olivat olleet tulta sammuttamassa.
Täällä näkyivät Chataqvelankin komeat vaunut hienojen ratsastajien ympäröimänä, joitten joukossa näemme Abellinon, Fennimoren, ispaanin pojan sekä muita tuttuja kotimaasta. Lordi Burlington istuu vaunujen takalaudalla pitkällä kiikarilla tarkastaen tulen leviämistä. Toiset ritarit kulkevat ajutanttien lailla edestakaisin tuoden tietoja tulipalosta naiselle, joka komeassa puvussaan huolettomasti nojautuu vaunujen tyynyihin. Hän on ottanut hienon hattunsa päästään ja pitäen sitä nauhoista kädessään hän katsoa tuijottaa valkeaan.
Useimmat sanansaattajat, jotka tietoja toivat, eivät poistuneet läheistä kadunkulmaa kauemmaksi, he näkivät hyväksi väistyä kansantungoksen tieltä. Herttua Ivan yksin otti vaivaksensa hevosen selässä mennä perille asti piiskan läimäyksillä raivaten tietä lurjusjoukon läpi. Vähän ajan perästä tuli hän takaisin.
— Tuli leviää leviämistään, lausui hän kumartuen Chataqvelan vaunuihin, ennen pitkää syttyy Saint Médardin kirkko ja siitä saamme mainion näyn.
— Eikö täällä ole rohkeita miehiä, jotka voisivat estää tulta, kysyi jalo nainen.
— Mitä he voisivat tehdä ilman ruiskuja. Ahtailla kaduilla ei voi kuljettaa suurempia ruiskuja. Minun täytyi juuri nauraa parille kunnon meikäläiselle, luultavasti unkarilaisia aatelismiehiä, jotka siellä häärivät puutarharuiskut kädessä, jommoisilla tavallisesti lehtimatoja puista karkoitetaan; tietysti he eivät niillä voineet ruiskuttaa vettä ikkunoihinkaan saakka.
— Mutta eikö läheisyydessä ole isompaa ruiskua?
— Onhan tuolla Pantheonin pihalla, mutta ei ole hevosia, jotka sitä paikalle vetäisivät.
— Se on helppo auttaa, vastasi Chataqvela ja viittasi ajurille ajamaan
Pantheoniin.
Sinne saavuttuansa käski hän riisua vaunujen edestä komeat täysiveriset, englantilaiset hevosensa ja valjastaa ne ruiskun eteen, jota joukko nuoria miehiä jo koetti vetää esille.
Nyt Chataqvela heitti hienon hattunsa pois, veti kirjaillut hihansa ylös olkapäihin saakka ja istuen ruiskun istuimelle tempasi hän ohjat käsiinsä.
— Oh, huudahtivat hänen seuralaisensa kauhistuneina. Ettehän vain aikone itse ajaa?
— Aion kyllä. Enhän voi tänne paljaisiin vaunuihinkaan jäädä.
Samassa sivalsi hän hevosia piiskalla, ja raskas paloruisku lähti kovasti jyristen kulkemaan Mouffetard-katua kohden. Hieno yleisö ravisti suutuksissaan päätänsä ajatellen: mikä esiintymisinto!
Keikariliuta, joka alussa seurasi häntä, luopui hänestä vähitellen ja jäi pian kansanjoukon taa, joka hurraahuudoilla antoi tietä ruiskulle, mutta ajoi perässä tulevat ratsastajat kiroten takaisin.
Chataqvela ei ollenkaan huomannut, että hän tulipalopaikalle päästyänsä oli ainoa ylhäisen maailman henkilöistä.
— Tänne tänne, rouva, — huusi eräs ääni äkkiä hänen vieressään, ja Chataqvela huomasi erään uusimman muodin mukaan puetun herrasmiehen, joka oli ihan märkä ja nokinen ja joka tarttuen hevosten suitsiin koetti ohjata niitä erääseen nurkkaan, missä muutamat samoin komeasti puetut miehet huonolla ruiskulla koettivat estää tulen leviämistä läheiseen rakennukseen.
Tämä oli vaarallisin paikka. Jos tuli pääsee tänne, on Médardin kirkko sen uhrina. Useat mekkoihin puetut työmiehet kiipesivät paraikaa erään toisen nuoren kavaljeerin johdolla ylös katolle repimään sitä alas.
Chataqvela ei tuntenut ketään noista herrasmiehistä. Vaikka he näyttivät kuuluvan ylhäisöön, ei hän ollut koskaan ennen heitä tavannut. Mutta he tunsivat hyvin hänet; yksi heistä tervehti häntä mainiten hänen nimensä ja lausuen sievistelemättä kiitokset vaivasta. Uusi ruisku asetettiin heti kadun kulmaan, ja sama mies, joka oli häntä kiittänyt, hyppäsi sen päälle sekä tarttuen putkeen ohjasi mainion taitavasti vesisuihkun palavalle katolle.
Vesi teki pian tehtävänsä, liekit alkoivat tällä kohtaa sammua, mutta sitä taajemmin nousi säkeniä.
Noin kaksitoista taloa paloi yhtähaavaa.
Äkkiä kuului melun keskeltä kovaa parkunaa.
Tapettitehtaasta tulee joukko naisia suuressa tuskassa käsiänsä väännellen; lähellä olevat miehet koettavat estää heitä syöksymästä tuleen.
— Mikä naisia vaivaa, kysyi Chataqvela eräältä työmieheltä.
— Naisparat tavallisesti mennessään tehtaaseen työhön jättävät lapsensa erään talon pihalle, missä joku akka heitä hoitaa. — Nyt on varmaan akka mennyt pois jonnekin ja sulkenut lapset lukon taa; ja ne joutuvat nyt tulen uhriksi.
— Täytyy mitä pikimmin pelastaa lapset
— Kun vain voisi päästä tuolle pihalle; mutta kaikki rakennukset ympärillä ovat jo ilmitulossa, paitsi jos joku menisi sinne palavien huoneitten katon yli, sillä kujat ovat täynnä kuumaa soraa.
Ja todellakin kuului keskellä hälinää lasten itkua.
— Hyvät herrat, tämä on kauheata, huudahti Chataqvela kääntyen lähellä oleviin. Ettekö tekin kuule itkua? Eikö millään keinolla voi pelastaa lapsia?
— Voi yhdellä, vastasi tyynesti mies, joka oli Chataqvelaa puhutellut, siten, että asetetaan tikapuut edessämme olevan talon katolle ja kiivetään sen yli vettä koko ajan ruiskutettaessa; katolta laskee mies köydellä toisen pihalle ja vetää samalla köydellä ylös lapset yhden erältään, jotka sitten voivat kulkea kädestä käteen.
— Hyvä, vastasi työmies vetäen lakin lippua silmilleen, mutta kellä olisi tarpeeksi rohkeutta kiivetä palavalle katolle?
— Minulla, vastasi kavaljeeri.
— Entä kuka on oleva toisena miehenä, joka laskeutuisi katolta alas vaaraan, sillä jos te jätätte hänet, on hän surman oma?
—- Kuka on uskova henkensä teidän käsiinne?
—- Minä, minä, huusi Chataqvela kiivaasti. Heti tikapuut ja köyttä tänne! Ja kauvoja miettimättä hän avasi pukunsa korusoljet, ja vähintäkään ympärillä seisovista välittämättä riisui hän samassa kashmirpukunsa ajattelematta, että hän täten sytyttää vaarallisemman tulen kuin itse tulipalo. Soreata vartaloa peitti vain hieno paita, joka jätti hartiat paljaiksi, sekä avarat, silkkiset turkkilaiset housut, jotka hindulaisten tavan mukaan ulottuivat vain polviin saakka ja olivat näitten kohdalta kiinni sidotut sekä leveillä pitseillä reunustetut.
Läsnäolevat unohtivat hetkeksi koko tulipalon.
Chataqvela ei huomannut aikaansaamaansa vaarallista vaikutusta, vaan huudahti kovalla, sointuvalla äänellä:
— Eteenpäin, hyvät herrat! Tuokaa tikapuut; äidit itkevät lapsiansa, rientäkää!
— Totta tosiaan tuolla naisella on sydän paikallaan, mutisi työmies itseksensä. Hän riensi pois ja toi ennen pitkää kumppaniensa kanssa paikalle tikapuut sekä köyttä. Tikapuut asetettiin palavan talon seinää vasten; jalo nainen sitoi köyden vyötäisillensä ja käski miehen mennä edellä.
Kansan hurraa-huudot seurasivat noita rohkeita kiipeäviä. Äidit lankesivat polvilleen ja rukoilivat ylhäältä onnea yritykselle.
Seisahtumatta nousivat pelastajat ylöspäin. Mies pääsi jo palavalle katolle. Hän viittasi kädellään naiselle, pysymään etäämpänä. Hänen täytyi ensin kömpiä palavan kattohirren alitse. Nyt sattui hyvin johdettu vesisuihku siihen, ja miehen onnistui tarttua sammuneeseen kohtaan hirttä sekä työntää tämä pois tieltä. Samassa ojensi hän kätensä naiselle, joka rohkeasti hyppäsi kuumalle katolle. Tuo nainen on joko hyvien tai pahojen henkien kanssa liitossa!
Nuoren kavaljeerin ohjaama vesisuihku seurasi tulen keskitse kulkevia raivaten heille tietä ja tehden paluumatkan mahdolliseksi. He pääsivät jo toisen seinän kohdalle. Mies etsii sopivaa paikkaa, jaloillansa koetellen pitääkö seinä ja viittaa rauhoittavasti alhaalla oleville, lapset ovat pihalla vielä hengissä. — Nyt nainen riisuu köyden vyötäisiltään, sitoo sen toisen pään kahdesti läheisen hirren ympäri ja laskeutuu köyttä myöten katon reunalta alas. Mies hoitaa köyttä laskien häntä yhä alemmaksi. Jos miehen hetkeksikin valtaisi pelko, olisi nainen hukassa. Tämä kaikki tapahtuu paksussa vesihöyryssä ja savussa. Mies pitää polvillensa laskeutuneena kaksin käsin köydestä kiinni, jottei taakka laskeutuisi liian nopeasti. Tällä välin alkaa hänen yläpuolellansa palava hirsi verkalleen vaipua alas. Mies näkee selvästi, että se putoaa hänen päähänsä, alhaalta kuuluu kauhistuksen huudahduksia, sillä hirsi on surmaava hänet. Mies ei voi väistyä, sillä hänen täytyy hoitaa köyttä; hän katselee tyynesti vajoavaa hirttä. Useat rientävät nyt tikapuita myöten ylös hänelle avuksi, rohkaistuneina hänen esimerkistään, mutta liian myöhään! Hirsi putosi! Mutta samassa silmänräpäyksessä kumartui mies sukkelasti sivulle, ja hirsi putosi ihan hänen jalkojensa eteen.
Nyt saapui useita rohkeita miehiä katolle. Samassa pääsi nainen alas pihalle. Lapset olivat kokoontuneet ison tuuhean akaasiapuun juurelle, joka suojasi heitä kipinöiltä; heitä oli neljäkolmatta.
Chataqvela sitoi heti tukevan kapulan köyden päähän, pani kummallekin puolelle yhden lapsen istumaan käskien heidän pitää lujasti kiinni köydestä ja viittasi miehelle.
Tämä veti ylös lapset, jotka työmiehet sitten kädestä käteen kuljettivat tikapuita alas.
Ajatelkaa niitten äitien riemua, jotka saivat lapsensa takaisin; he syleilivät niitä, itkivät ilosta. Toiset rukoilivat Jumalan siunausta pelastajien ponnistuksille.
Mies veti taas kaksi lasta katolle. Pian saa kukin äiti sulkea lapsensa syliinsä, sillä kaksi viimeistä on jo ihmisten käsissä. Mutta oi, yksi puuttuu vielä; pienin, kapalolapsi, on varmaan unhotettu huoneeseen; erään nuoren kahdeksantoista vuotiaan vaimon rintalapsi. Hänen miehensä on kuollut hiljakkoin, ja hänen ainoana ilonansa on pienokainen. Äiti makaa maassa epätoivoissaan, hiukset hajallaan. Mies viittaa jo katolla oleville miehille käskien heidän poistua ja näyttää nyt nuoraa ylös vetäessään ponnistavan enemmän voimiansa kuin ennen. Tällä kertaa ei näytä olevan lapsi vedettävänä. Raskaalla sydämellä katsahtaa nuori äiti taivaaseen, ikäänkuin sieltä lastansa etsien, kun samassa ääretön riemuhuuto kajahtaa hänen ympärillään. Jalo nainen on tullut ylös katolle — käsivarrella kaivattu lapsi.
Hetkisen kuluttua tulivat molemmat rohkeat pelastajat tikapuita myöten alas. Rakennus oli jo yltä päältä tulessa, joka ikkunasta leimusivat liekit.
Maahan päästyänsä laski Chataqvela pelastamansa pienokaisen nuoren lesken syliin, ripusti hänen kaulaansa timantti-fetishinsä ja riensi heti pukemaan vaatteet yllensä.
Kuinka ihana hän oli! Hänen silmänsä säteilivät! Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja onnellisen näköiset. Häntä tullaan ylistämään ja siunaamaan köyhien majoissa; — ja pilkkaamaan ylhäisten saleissa mainioista nuorallatanssijattaren tempuista.
Yläpuoli rakennusta romahti alas suurella jyskeellä. Jos tämä olisi tapahtunut kymmenen minuuttia aikaisemmin, olisivat molemmat pelastajat saaneet sen raunioissa hautansa.
Tuli oli kuitenkin tällä kohden masennettu ja muuallakin sammutettiin sitä reippaasti; väkijoukko alkoi hälvetä.
Chataqvelan vaunut tulivat sillä välin paikalle, ja hänen palvelijansa riensivät auttamaan häntä vaunuihin.
Hän katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin. Noita kolmea tuntematonta miestä ei enää näkynyt missään. He olivat kadonneet väkijoukkoon Chataqvelan antaessa lapsen hänen äidilleen; luultavasti he tahtoivat karttaa kiitoksia.
Turhaan tiedusteli Chataqvela ympärillä seisovilta; ei kukaan tuntenut heitä. Hän olisi mielellään tahtonut tietää, kuka tuo nuori mies oli, jonka haltuun hän oli uskonut henkensä ja joka oli sitä niin rohkeasti varjellut?
Muutamat väittivät, että hänen palvelijansa, joka oli ollut mukana, oli kutsunut häntä kreiviksi.
Kaiketi on hän jossain tavattavissa, ellei hän liene askeetti tai puritaani, joka karttaa ylhäisiä seuroja.
Kernaasti olisi Chataqvela vielä kerran tahtonut tavata hänet saadaksensa sanoa hänelle: "te olette kunnon mies!"
Kuten jo mainitsimme, tästä nuoralla tanssimisesta syntyi runsaasti juttuja ja kaskuja.
Nuorten jättiläisten klubissa on onnellisin se, joka voi sepittää tästä tapauksesta parhaimman jutun. Jos jättiläiset olisivat ottaneet siihen osaa, olisi pelastustyö ollut sankariteko, mutta nyt se oli vain narrimaisuutta, jolle kelpasi nauraa.
Chataqvelan tekoa esitettiin sadoissa toisinnoissa ja monilla lisäyksillä. Mutta ei tiedetty, kuka oli tuo tuntematon sankari, joka oli ollut häntä auttamassa. Eikö tuossa miehessä ole sen verran kunnianhimoa, että ilmaisisi tekonsa jollekin sanomalehdelle? Tai jos hän kuuluu ylhäisempiin piireihin, miksei hän kehu sitä? Jos hän on alhaista säätyä, miksei hän riennä saamaan palkintoa hallitukselta; — tai Chataqvelalta, jos hän on aatelismies.
Mutta sankaria ei kuulunut.
Eräänä aamupäivänä laskettiin paraikaa pilaa tästä asiasta. Tällä kertaa johti Abellino puhetta; läsnä olivat entiset tuttavamme lordi Burlington, Rudolf, herttua Ivan, markiisi Debry, Fennimore ynnä muita.
— Olen saanut hänestä vihiä, puhui Abellino. Minulla on sielutieteellisiä todisteita siitä, että tuo tuntematon salamanteri kuuluu aatelissäätyyn.
— Kuulkaamme näitä todisteita, huudahtivat useat.
— Kun nimittäin Chataqvela lupasi kansanjoukon kuullen antaa tuhannen tukaattia sille, joka seuraisi häntä tuleen, ei kukaan liikahtanut; mutta kun hän huusi; "suukko sille miehelle, joka tulee kanssani", niin kohta ilmestyi tarjokas. Eiköhän tämä osoita miehen kuuluvan meidän seuraamme?
— Hihihi, naureskeli ispaanin poika, jolla oli hyvänä tapana nauraa toisten huonoille sukkeluuksille. Saiko hän myöskin suukon?
— Antakaa minun puhua, hyvä herra, lausui ylenkatseellisesti Abellino, joka tiesi, ettei Unkarissa ispaaneja kutsuta ylhäisiksi herroiksi, ja joka oli kovasti närkästynyt, kun moisen miehen poika puuttui hänen puheeseensa.
— Siis — jatkoi Abellino tyyntyneenä — antoi, kuten kerrotaan, jalo nainen tuntemattomalle miehelle ylhäällä tulen keskellä lupaamansa suukon, paremmaksi vakuudeksi kaiken kansan nähden.
Tästä syntyi yleinen nauru, johon Rudolf ei ottanut osaa, hän luki yhä jotakin englanninkielistä sanomalehteä.
— Tuolla naisella lienee halu suudella tulessa, huomautti herttua
Ivan.
— Niin kai, lausui paranematon ispaaninpoika, luullen saavansa tällä kertaa sanoa herttua Ivanille jotakin uutta, jota tuollainen venäläinen tuskin tietää. — Intialaisia naisia poltetaan yhdessä heidän miestensä ruumiiden kanssa, ja se vain heitä huvittaa.
— En luule Chataqvelan antavan tuota kunniaa kellekään entiselle eikä tulevaisellekaan miehellensä, lausui Abellino nauraen, ja tähän nauruun yhtyivät muutkin.
Mutta nyt nousi Rudolf ja astui keskelle nauravaa seuraa.
Hänen kaunoissa, vaaleissa kasvoissaan näkyi semmoinen raskas elämään kyllästyneen, katkeroituneen ihmisvihaajan ja halveksijan ilme, että katsojat ehdottomasti herkesivät nauramasta. Hänen katseensa oli erittäin Kárpáthiin kääntynyt.
Tuskin saattaa maalari löytää omituisempaa aihetta kuin näitten kahden miehen kasvot. Toisella kevytmielinen, tuhman ylpeä, kopeasti hymyilevä muoto — toisella terävä katse, tyynet kasvot, katkera hymy. Kummankin kasvoista olisi muodontuntija ennustanut heidän vielä tulevan katkeriksi vihamiehiksi.
— Lyökäämme vetoa, mitä sanotte ei ole totta … lausui Rudolf
Kárpáthille.
— Mitä? — kysyivät, useat kummastellen Rudolfin omituista käytöstä.
— Lyödään vetoa, puhui Rudolf, katsoen Kárpáthia tuimasti silmiin, että kysymyksessä oleva nainen voi surmata itsensä, kun hänen miehensä kuolee.
— Vai niin, kummallinen veto! Antakaa kuulla vedon ehdot! Aika on tässä tärkeä seikka, sillä pääkysymys on, onko Chataqvela silloin vielä nuori.
— Ehdotukseni on lyhyt ja helppo täyttää. Minä nain tämän naisen; se on ensimmäinen pykälä. Sitten laitan niin, että kuolen pian; tämä on toinen. Chataqvela on kuoleva heti perässä, tämä on kolmas; ja silloin olette te velkapää millä tavalla vain tahdotte surmaamaan itsenne: tämä on neljäs.
— Hulluuksia, huudahti Ivan; te puhutte kahden aatelismiehen hengestä yhtä kevytmielisesti kuin kahden keilan kaatamisesta.
— Mainio pila, väitti lordi. Vahinko vaan, ettei Rudolf ole minun sukuani eikä englantilainen. Mutta luulen hänen kyllä sanansa pitävän.
Abellino nauroi kuten on tapana niillä, jotka pelästyvät ankarasta puheesta.
— Joko uskotte minua tai lyötte vetoa, lausui Rudolf tyynesti ojentaen kätensä.
— Mitä pitää uskoa?
— Sitä, että Chataqvela voi surmata itsensä miehensä kuoltua — tai lyötte vetoa — henki hengestä!
— Minä lyön, huudahti Abellino nauraen ja antoi Rudolfille kättä.
— Aatelissananne kautta, sanoi Rudolf.
— Kautta aatelissanani, huudahti Kárpáthi yhä nauraen.
— Te kuulitte, puhui Rudolf kääntyen ympärillä seisovien puoleen. Jollen minä täytä lupaustani, niin saatte pitää minua pelkurina; jollei nainen täytä velvollisuuttansa, niin saatte nauraa minulle. Mutta jos kumpikin tapahtuu, saatte nähdä, miten Béla[11] Kárpáthi on puheensa pitävä. Siihen asti on vedon salassa pitäminen kunnianasia.
Näin sanoen hän otti hattunsa ja iäksi.
Rudolfin lausuessa viimeiset sanansa nolostui Abellinon hymyilevä naama ja hän alkoi närkästyä, kun nuoret jättiläiset pitivät vetoa vain hauskana pilana. Mutta kun hän kerran oli vetoa lyönyt, täytyi hänen myöskin osoittaa jalomielisyyttä.
Tämä veto olikin mainion hauska asia. Vain yksi kohta siinä oli ikävä, se nimittäin, ettei sitä saanut kenellekään ilmoittaa. Rudolf oli sen tehnyt kunnianasiaksi, ja tämä olikin luonnollista, sillä Chataqvelan ei pitänyt saada vedosta vihiä.
Moni arvelee tämän vedon olleen liiallisen; me saatamme vakuuttaa, että korkeammissa piireissä on henki sangen vähässä arvossa. Yksi sana, yksi katse on tarpeeksi aiheuttaakseen kuoleman. Köyhät ihmiset pitävät arvossa henkeänsä, mutta suurille herroille tämä ei sovi, nykyaikaisesta veltostuneesta mielestä se on jopa rikoskin. Köyhän miehen henki on perheen, isänmaan, Jumalan oma; suuret herrat elävät siinä luulossa, ettei heidän henkensä kuulu kenellekään.
Mutta seis! Tällä kertaa on poikkeus. Herra Kárpáthin henki tosiaankin kuuluu jollekin, nimittäin hänen velkojallensa.
Herra Griffard sai tietää vedon, sillä hänen pitää kaikki tietää, olkoonpa salaisuus kätketty lukon taa diplomaatin sinetillä, salaripin pyhyydellä tai kunniasanalla. Mutta kuitenkin pysyy se salaisuutena, sillä hän ei salaisuuksia ilmaise.
Herra Griffard sai siis tietää, että veto on vakavaa laatua, sillä jos Rudolf täyttää lupaamansa sitoumuksen, on Kárpáthin pakko taipua täyttämään lupauksensa, tahi on kellä läsnäolleista tahansa oikeus ampua hänelle luoti otsaan, missä vain hänet tapaa. Lordi Burlington on jo edeltäkäsin häntä lohduttanut lupaamalla auttaa häntä sitoumuksen täyttämisessä, jollei hänellä itsellään olisi siihen tarpeeksi rohkeutta, ja kunnon lordi ampuu viidenkymmenen askeleen päästä ilmaan heitetyn lautasen pirstoiksi.
Tämä veto ei ollenkaan miellyttänyt pankkiiria. Hän kävi itse Kárpáthin luona ja nuhteli häntä entisen lupauksen rikkomisesta, hän kun oli sekaantunut hengenvaaralliseen seikkailuun.
— Joutavia! — vastasi Abellino, hengenvaara on kaukana kuin kuu taivaalla. Ensin pitää Rudolfin naida Chataqvela — afganilaisten tapojen mukaan; mutta luuletteko tämän onnistuvan? Tuo itsepintainen nainen ei minunkaan tähteni ottanut unohtaakseen tuota brittiläistä runoilijaa, eikä muittenkaan tähden, vaikka ovat rikkaita, korkeasukuisia kavaljeereja. Tekisikö hän sen Rudolfin tähden? Rudolf on synkkämielinen, omituinen mies, yankeen tapoihin tottunut. Sitä en luule. Mutta otaksuen, että tämä tapahtuisi, saattaako ajatellakaan tervejärkisen miehen surmaavan itsensä vain vedon voittaakseen? Koko asia osoittaa vain Rudolfin omituisuutta ja loisteliaisuuden halua. Lisäksi on vielä jäljellä viimeinen mahdottomuus, nimittäin Chataqvelan itsemurha intialaisten tavan mukaan. Tämä on sula sielutieteellinen mahdottomuus. Tällä naisella on jo ollut viisikymmentä miestä, joista muutamia jo on kuollutkin.
— Mutta teidän tulee ottaa huomioon, että hän on eronnut heistä heidän eläessään, eikä hänellä siis ole ollut tätä uskonnollista velvollisuutta.
— Oh, antakaa minun olla moisilta loruilta rauhassa!
Näin sanoen hän käänsi selkänsä pankkiirille ja alkoi vihellellä.
Tämä onkin sangen sievä keino vastata, silloin kun ei enää ole mitään sanomista.
* * * * *
Intialainen nainen etsi sillä aikaa kaiken intohimonsa tulisuudella tuntematonta ritariansa kaikkialta, ja tämä intohimo muuttui pian raivoksi, ja lopulta epätoivoksi, kun ei häntä mistään löytynyt.
Päivisin ajeli hän alinomaa Pariisin kaduilla, söi julkisissa ravintoloissa, kävi enimmin suosituissa kioskeissa virvokkeita nauttimassa, illoin meni hän teaatteriin, lornetillaan tarkastellen kaikkia mieskasvoja. Mutta turhaan! Etsittyä ei ollut missään. Toivotonta olikin tämmöisestä kansan paljoudesta etsiä henkilöä, jonka vain kerran on nähnyt ja joka sitten on kuulumattomiin kadonnut. Kuka hän oli? Mitä syytä hänellä oli karttaa Chataqvelaa? Ei kukaan tunne häntä, ei kukaan edes puhu hänestä. Chataqvela oli seisonut aivan lähellä tuota miestä, antanut hänelle kättä, uskonut hänelle henkensä; ja kuitenkin oli Chataqvela unohtanut vaihtaa muutaman sanan miehen kanssa, nimittäin kysyä häneltä: mikä on teidän nimenne? Milloin saan teitä taas nähdä? Nyt olisi hän onnellinen, jos tietäisi vastauksen noihin kysymyksiin.
Chataqvela valvoo yökaudet. Hänen vanha imettäjänsä, loitsija Hyurmala, koettaa huvittaa häntä intialaisilla loitsurunoilla, joitten pitäisi ennustaa, kuka tuo nuori mies on ja saako Chataqvela vielä nähdä häntä.
Akka asettaa matalalle pöydälle intialaisen noitapullon, joka on alhaalta avara, mutta kaulasta kapea ja täynnä jotakin kristallikirkasta ainetta. Loitsija-akka kaataa siihen vielä kullankeltaista nestettä, ja heti tummenee pullon sisällys täyttyen ikäänkuin pilvillä, jotka kiemurrellen laskeutuvat pohjaan yhä tummemmiksi muuttuen. Kun pilvet ovat saavuttaneet pohjan alkaa pullon sisällys kummallisesti elää. Haamuja näyttää tulevan, menevän; ne muuttavat muotoa, pienenevät, sysäävät toisiaan. Kiihottuneelle mielikuvitukselle näyttäytyy tuttuja henkilöitä, taloja, kaupunkeja. Vähitellen peittyvät nämät hattaraiset haamut sateenkaaren väreihin, laaksojen vihannuus sulaa yhteen aamuruskon kanssa, nuo liikkuvat haamut näkyvät lumoavassa valossa. Vihdoin alkavat haamut liikkua yhä hitaammin, esineet sulavat toisiinsa, sateenkaaren värit himmenevät, ihmeet katoavat, ja ilmiöitten sijaan tulee läpinäkymätön kelmeä ruumiinväri.
Vanha Hyurmala, jonka kasvojen värin aika on muuttanut tummanruskeaksi, rientää sepittämään tarinoita noista haamuista, jotka liikkuivat pullon nesteessä. Hän kertoo emännällensä, missä nuori mies tällä hetkellä oleskelee. Nyt kävelee hän kukkaisnurmella; minne hän kääntyykin, niin muuttuu seutu viheriäksi ja punaiseksi, ja hänen mentyänsä muuttuu se tummansiniseksi. Mitä ovat nuo mustat haamut hänen takanansa? Ne ovat palkatuita murhamiehiä, jotka aikovat surmata hänet. Mutta metsä, seutu suojelee häntä, tummanvihreät lehvät kääriytyvät hänen ympärilleen, jottei kukaan voi häntä haavoittaa. Etäällä kulkee kalpea haamu raivaten itselleen tietä toisten haamujen keskitse, ikäänkuin etsien jotakin. Molemmat haamut kulkevat yhä toisiansa tapaamatta. Pienten lasten päitä on maassa, lentäviä käärmeitä ilmassa. Siunausta ja kirouksia. Nyt lähenevät haamut toisiaan, lapsenpäät muuttuvat ruusuiksi ja muodostavat kehän kalpean haamun ympärille; käärmeet muuttuvat kyyhkysiksi, jotka lentelevät kummankin päällä. Kas! Kas! Nyt kiertävät he kiivaasti toistensa ympäri; pian tapaavat he toisensa. Nyt ovat he yhdessä, — molemmat sulavat yhteen! Kummallinen ilmiö! Loistava ruusun väri täyttää koko pullon! — Valtijatar, hän, jota odotat, on tuleva luoksesi ja rakastava sinua. — Nyt haamut katoavat, neste vaalenee, sekaantuu. — Ja sitten et enää rakasta ketään.
Sinä yönä näki Chataqvela ihania unia; mutta aamulla herättyänsä hän huomasi eräällä unilääkkeellä täytetyn maljan olevan vielä tyhjentämättä. Unet olivat siis muualta tulleet.
Hän puki yllensä. Hänen pukunsa, jonka muodin hän itse oli keksinyt, oli sekotus intialaisesta ja eurooppalaisesta vaateparresta. Hiukset sidottiin valkoisella nauhalla; pitkä, vaaleankeltainen puku jätti paljaiksi käsivarret, joissa oli kultaiset, sileät rannerenkaat. Rinnassa pitää rubiinisolki pukua kiinni, ja solakan vartalon ympärillä on jalkoihin asti ulottuva, punainen, kullalla ja hopealla kirjailtu vyö, mikä oli peräti vastakkaista tämänaikaiselle lyhytuumaiselle muodille.
Chataqvelan kilistäessä tulee Hyurmala sisään, ja kamarineidin laittaessa hiuksia omituisiin palmikkoihin hän antaa rouvallensa eilisten vieraiden nimikortit, nimittäin niitten, jotka eilen eivät olleet saaneet tavata Chataqvelaa, sillä hän oli ollut kipeänä, joko lemmestä tai ehkä vain oikusta.
Chataqvela katseli kutakin korttia. Kaikki tuttuja nimiä, ikäviä ihmisiä. Mutta onpa yksi uusikin joukossa, nimi, jota hän ei vielä koskaan ole kuullut mainittavan, nimi, jota ei oikein osaa ääntääkään. Sukunimi on ensin, ristimänimi sitten, tapa, joka on Chataqvelalle aivan tuntematon. Toisten nimet ovat toisin kirjoitetut: vicomte Abellino de Kárpáthi, — comte Fennimore de I'lle de Szigetvar. — Chevalier Charles de Calacci (oikeastaan unkarilainen nimi: Kalácsi). Miksi tämä on noin omituisesti kirjoitettu: "Szentirmay Rudolf gréf".[12]