Muut nimikortit pudotti hän kädestään, tämän yksin pisti hän poveensa.
Entä jos juuri tämä olisi hänen kaivattunsa. Taikapullo ennusti hyvää ja se toteutuu.
Intialainen naisparka ei tietänyt, että me saamme rukoilla, mitä toivomme: hän ei tietänyt, että vain tyhjä kaiho ja pettävät unelmat liikkuivat hänen sielussaan.
— Älkää päästäkö ketään muita sisään, lausui hän Hyurmalalle, kuin tämän kortin omistaja. Lupasiko hän tulla takaisin?
Sitä ei kukaan muistanut.
— Minkä näköinen hän oli, tiedusteli Chataqvela vielä uteliaasti.
Sitäkään ei kukaan tiennyt sanoa. Kukaan ei ollut siitä ottanut vaaria.
Muita kyllä mainittiin, mutta ne tunsi Chataqvela aivan hyvin.
Aamupäivä kului levottomassa odotuksessa. Vaunuja seisahtui hotellin eteen; porttikello kilisi tavan takaa; sitten vyöryivät vaunut taas pois; kaivattua ei kuulunut.
Jo oli iltapäivä käsissä. Chataqvela oli kaihosta sairaana, ei saanut missään lepoa, hän istui sohvalle ja nousi heti taas ylös, yritti tehdä jotakin työtä, mutta luopui siitä pian.
Taas kuuluu kilinää portilta, ja intialaisen tarkka korva kuulee miehen askelia rappusilta.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti.
Hän tulee!
Chataqvela istui sohvan nurkkaan, kädet rintaa vasten painettuina; hän ei uskaltanut katsahtaa ylös. Hän pelkäsi, vapisi, kuten nuori neitonen, joka odottaa ylkäänsä.
Matot kahisivat, joku astui sisään.
Hän se oli! Chataqvela ei katsonut, mutta tiesi sen kumminkin.
Olihan hän usein näin uneksinut: sankari, uljas nuori mies astuu huoneeseen, hänen kasvonsa, jotka tulen keskellä olivat niin tyynet, hymyilevät nyt hänelle niin suloisen lempeästi; silmät rakkautta sädehtien; mies istuu hänen viereensä, kuiskaa hänen korvaansa… Tästä oli hän niin monta kertaa nähnyt unta.
Niin oli nytkin laita.
Nuori mies astui sisään, tervehti hiljaa, katsoi häneen niin suloisen lempeästi, silmät sädehtivät lemmestä, istui hänen viereensä … ja nainen luuli tämänkin olevan vain unennäköä.
Mutta nyt istui todella hänen vieressänsä mies, jota hän oli etsinyt, odottanut, rakastanut! Tämä ei ollut unennäköä, miehen lämmin henkäys tuntui hänen poskillaan.
Chataqvela puhutteli häntä hiljaa kuiskaten, kuten on tapana puhella unikuvien kanssa, jotteivät ne pelästyisi ja haihtuisi.
—- Nimenne on siis Rudolf? Oi kuinka olin ikävissäni, kun en voinut itsekseni mainita teitä nimeltä, vain teidän kasvonne olivat silmissäni, mutta en voinut puhutella teitä.
— Paljon olen minäkin teitä muistellut, vastasi Rudolf, jonka kasvoista me emme nytkään voi huomata muuta kuin tavallista tyyneyttä. Vain rakastavan naisen silmät havaitsivat tuon tenhoavan, loistavan katseen. Tällaiset tyynet, vaaleat kasvot ovat naisille vaaralliset. Miehet eivät siitä tiedä, mutta rakastavat naiset tietävät aivan hyvin, että sellaiset kasvot lumoavat heidät miltei mielettömiksi.
— Tiedättekö, mitä ajattelin silloin, kun te uskoitte henkenne minun haltuuni?
— Ajattelitteko minua silloin?
— Ajattelin, että sittenkuin lapset olivat pelastetut ja te yksin jäljellä, minä heitän köyden alas teitä ylös vetämättä ja syöksyn itse perässä syvyyteen; yhdessä olisimme kuolleet liekkeihin.
— Miks'ette niin tehnyt, kysyi nainen äärettömän raukeasti.
— Kun molemmat viimeiset lapset olivat pelastetut, niin joku suojelushenki kai neuvoi teitä menemään palavaan huoneeseen katsomaan, eikö ketään ollut jäänyt jäljelle.
— Niin, tunsin ikäänkuin joku olisi kädestä vetänyt minua sinne.
— Te menitte sisään ja toitte ulos nukkuvan rintalapsen, jonka te sidoitte vyöhönne ja istuitte köyden päähän. Enkä minä voinut aikomustani täyttää.
— Minusta se olisi ollut suloista. Ne, jotka tulessa kuolevat, tulevat heti aurinkoon, jotka maassa kuolevat, niitten täytyy niin kauan odottaa, kunnes muuttuvat tuollaisiksi pieniksi tomuhiukkasiksi, jotka päivän säteissä tanssivat ilmassa ja joita aurinko vähitellen imee luoksensa. Somin on kuolla tulessa ja lemmessä, kuten naisten on tapa kuolla minun kotimaassani.
Rudolf tarttui hiljaa tämän kummallisen naisen käteen.
— Chataqvela, tule vaimokseni.
Nainen vapisi eikä voinut vastata.
— Mene miehesi luo ja ota hänestä ero heti. Minä tulen pian perässä, otan sinut vaimokseni ja rakastan sinua kuolemaani asti.
Nainen vaaleni, huulet kelmenivät; vavisten lankesi hän miehen jalkoihin. Hän tointui vasta kun tunsi kuuman suudelman polttavan huuliansa. — Hän hypähti seisomaan ja ojensi kätensä suojellakseen itseänsä.
— Mitä teitkään, huudahti hän pelästyneenä. Suutelit minua, vaikk'en ole sinun, sillä en ole vielä eronnut miehestäni. Suuttuneet henget rankaisevat minua.
— Minä olen puolustava sinua heitä vastaan, lausui Rudolf syleillen häntä.
Tunnin perästä oli Chataqvela matkalla Calais'hen päin.
Rudolf lupasi kahden päivän kuluttua tulla perässä.
Tässä sopii meidän kysyä: oliko tämä leikkiä vai totta? Jos se oli todentekoa, mikä oli siihen syynä?
Mikä oli syynä tähän elämään kyllästymiseen, tähän omituiseen tekoon, tähän oikealta uralta eksyneeseen ajatusten juoksuun? Tahdomme vastata näihin kysymyksiin.
Se ei ollut maksa- eikä pernatautia, vaan sielun sairautta, joka enimmäkseen vaivaa jaloja sieluja, sillä pikkusielut mukautuvat pian kaikkiin maailman oloihin. Se on työttömyyden kirous kaikille niille, joille Luoja on antanut erinomaiset hengenlahjat, mutta jotka ovat karttaneet työtä eivätkä ole astuneet heille määrätylle uralle. Nämät hengenlahjat ovat täten muuttuneet heille kuritukseksi, sillä heidän mielestänsä on koko maailma tyhjä ja hyödytön eikä ansaitse vaivannäköä, rakkautta. Mutta jos he olisivat etsineet, olisivat he kyllä löytäneet jotakin heidän ponnistuksiansa, sielunsa harrastusta ja sydämensä syvimpää rakkautta ansaitsevaa, he olisivat löytäneet — isänmaan.
Kymmenen päivää oli kulunut Chataqvelan lähdöstä. Rudolf odotti turhaan häneltä kirjettä, vaikka hän oli heidän erotessaan luvannut heti perille päästyänsä kirjoittaa Rudolfille.
Vihdoin päätti Rudolf matkustaa Lontooseen.
Oliko tämä vain vaistomaista levottomuutta, todellista rakkautta, vaiko noita himoja, joita ihmisessä herää paljosta miettimisestä?
Lähtönsä edellisenä iltana meni hän teatteriin ja tunsi suurempaa ikävyyttä kuin koskaan. Koko maailma tuntui hänestä hirveän rumalta ja tyhmältä. Neiti Mars ei ollut koskaan niin huonosti lausunut kuin tänään, palkatut taputtajat eivät koskaan ennen olleet niin hävyttömästi nenäkkäitä, looseissa näytti naisyleisö entistä keimailevammalta, ja nuoret jättiläiset puhuivat nyt hänen mielestään enemmän tyhmyyksiä kuin ennen. Kaikki vaivasi, harmitti häntä; hän ei viitsinyt mitään katsella, vaan heittäytyi taaksepäin loosin sohvalle ja oli valmis riitelemään ensimmäisen ihmisen kanssa, joka loosiin tulee.
Ja todellakin ovi aukeni. Rudolf katsahti karsaasti sivulle ja näki kreivi Tapanin astuvan sisään.
Siinä tuli vielä yksi harmi lisää, kun ei hänen kanssansa saattanut riidelläkään, sillä Rudolfin oli pakko kohdella häntä kunnioituksella.
Nuori kreivi seisahtui oven pieleen lausuen hiljaa Rudolfille:
— Pyydän vain saada sanoa pari sanaa. Eszékin väki on täällä, he ovat juuri Lontoosta tulleet, ja saatuansa tietää sinun olevan täällä tekisi vanhan rouvan mieli puhutella sinua.
Rudolfin naama kävi kovin nolon näköiseksi tästä hauskasta uutisesta. Päättäessään mennä hän nousi sijaltaan raskaasti kuin liikkeelle lähtevä kuorma ja välinpitämättömästi tarttuen Tapanin käsivarteen hän heittäytyi kokonaan tämän johdettavaksi.
Kreivi Tapani avasi hänelle erään loosin oven.
Loosissa oli kaksi henkilöä, jotka kuuluivat erääseen Unkarin etevimmistä suvuista, nimittäin miellyttävä kreivitär Eszéki sekä hänen seitsemäntoista vuotias poikansatytär Flora; molemmat olivat viettäneet talvea Lontoossa.
Vanha rouva käytti vielä keisarien aikaista muotia, joka hyvin sopi verevälle perheenemännälle, nimittäin kapeaa, lyhythihaista pukua, isoa riikinkukon hännän muotoista viuhkainta sekä pitkiä kyynäspäihin ulottuvia hirvennahkaisia käsineitä.
Rouva istui etualalla vastapäätä näyttämöä, ja hänen vieressään Flora neiti, jolla on viehättävän kauniit, iloisenvakavat kasvot. Hänen katseensa on levollinen, hänen kasvonsa vienot ja vaaleat, niitä kauan katsellessa on näkevinänsä ikäänkuin sädekehän pään ympärillä; hienot kulmakarvat, lempeät silmät, somat huulet muodostavat täydellisen viattomuuden kuvan. Tämän tytön kasvot ovat niitä, jotka ovat kauniita intohimoja herättämättä.
Tytön huomio on kokonaan näytelmään kiintynyt. Molempien miesten astuessa loosiin tervehtii hän heitä kohteliaasti, kääntäen kuitenkin katseensa vain puolittain näyttämöstä.
— Te olette paha ihminen, lausui rouva Eszéki leikillisesti nuhdellen Rudolfille, ellen olisi antanut teitä väkivallalla tuoda, en olisi saanut teitä puhutellakaan. Me luulimme saavamme tavata teitä teaatterissa, mutta te heittäydyitte loosinne sohvan kulmaan muihin looseihin vilkaisemattakaan; miten saatoitte noin unohtaa sopivan uteliaisuuden? Te olette ilkeä mies, lähdette aina pois siitä kaupungista, jonne me saavumme, ikäänkuin ehdoin tahdoin karttaisitte meitä; mutta viimein saimme teidät toki käsiimme.
— Luuletteko minun todellakin niin menetelleen, kysyi Rudolf saatuansa puheliaalta rouvalta sananvuoron. En ole unohtanut kunnioitusta, jonka olen velkaa armolliselle rouvalle.
— Vaikeata olisi teidän todistaa sanojenne totuutta, sillä huomenna matkustamme kotia rakkaaseen Unkariin.
Pieni ivan värähdys Rudolfin kasvoissa ilmaisi hänen ajattelevan jotakin tämän tapaista: täytyy kai mennä, sillä tulee viljan korjuu ja lammasten keritsemisen aika, ja silloin pitää hyvän emännän olla kotona.
Mutta tämän sijaan hän vastasi:
— Te olette liian varhain lähteneet Englannista; vasta nyt alkavat huvitukset, hevoskilpailut, metsästykset, huvit Jerseysaarella.
— Poikanityttären tähden en voinut jäädä kauemmaksi, sillä hänen oli ikävä siellä koko talven, hänen kun teki mieli kotia.
Vasta nyt katsoi Rudolf tarkemmin tuota "pojantytärtä" kasvoihin. Hän oli tosin nähnyt hänet usein pienenä tytön tylleröisenä. Nyt hämmästyi hän katsellessaan täysinkasvaneen immen neitsyellistä kauneutta. Parin vuoden kuluessa saattavat tavalliset lapsenkasvot muuttua kuvanihaniksi.
— Flora neidille on siis tullut ikävä Lontoossa, kysyi Rudolf tytöltä luultavasti koettaakseen saada häntä hämille.
Mutta kunnon isoäidillä oli hyvänä tapana itse vastata kaikkiin tytölle tehtyihin kysymyksiin, hän kun ei sallinut kenenkään saattaa poikansa tytärtä hämille.
— Oh, herraseni, mitenkäs hänellä olisi voinut olla ikävä, onhan hän vielä aivan lapsi, jota kaikki huvittaa; hänellä ei ole miestä eikä kosijoita tunteakseen ikävyyttä.
— Tämän lauseen pistän minä miehisen sukupuolen nimessä talteen, vastasi Rudolf puoli ääneen. Rouva Eszéki piti hänestä enemmän kuin muista nuorista miehistä, sentähden että Rudolf oli terävin ja hienoin kiistelijä.
— Siis pelkkää koti-ikävää, jatkoi Rudolf nojautuen sohvan pieleen; romantillista kaipuuta nähdä Tisza-virtaa, kuulla vesimyllyjen hiljaista kolkutusta, käyskennellä sinikaunokkien keskellä, nähdä tuttu mustalaisjoukko kylän päässä rumpua laittamassa ja kuulla sunnuntaisin kunnianarvoisen pastorin mieltä liikuttavia saarnoja.
— Älkää jatkako enää, hyvä herra, ivaanne, puuttui rouva Eszéki puheeseen, me emme mene Tiszaváradiin kuuntelemaan myllyn kolinaa. Teillä on sangen maalaiset ajatukset koti-ikävästä, kun luulette sen tyytyvän sinikaunokkeihin. Me tulemme asumaan Unkarissa eräässä suuressa kaupungissa.
— Sitä somempaa. Debreczen ja Szeged sekä Hódmezö-Vásárhely tarjoavat mitä viehättävimpiä nautintoja. Debreczenissä esimerkiksi on keskellä kaupunkia iso silta, joka on ainoa laatuaan Euroopassa, sen vuoksi että se on rakennettu kuivalle maalle; sillä sillalla teidän on hauska kävellä.
— Erehdytte taaskin, me kunnioitamme noita suuria viljakaupunkeja, mutta me tulemme asumaan Pestissä.
— Unhotin kokonaan, että myöskin se on Unkarissa. Luulen teidänkin siellä unohtavan, että olette Unkarissa. Kaupunki ei olekaan unkarilainen, vaan saksalaisjuutalainen siirtokunta, missä vain Körösin ja Kecskemétin torilla saattaa toripäivinä kuulla unkarinkieltä.
— Olkoonpa niinkin. Meistä tulee muutamia lisää, joilta saa kuulla unkarinkieltä. Jo aikoja sitten heräsi minussa omituinen aate, ja odotin vain kunnes Flora tulisi täysinkasvaneeksi. Kun Pestissä ei ole montaakaan komeata taloa (v. 1822), olemme rakentaneet isonpuoleisen kartanon kaupungin parhaaseen paikkaan. Kesäasunnoksi olemme valinneet Budan vuoriseudun; koetamme antaa kotimaisten taiteilijain ja mestarien tehdä kaikki työt; eteville runoilijoille ja taiteilijoille annamme tilaisuutta elää Pestissä, aiomme pitää vieraanvaraista kotia, josta kuitenkin kaikki ulkomaalaisuus on poistettu; saatte nähdä unkarilaisia muotilehtiä, kuulla kotonamme unkarinkieltä puhuttavan, unkarilaisia säveliä soitettavan. Vai luuletteko, ettei meidän onnistu saada seuraa kokoon?
Näin kysyen katsahti rouva Eszéki mahtavasti poikansa tyttäreen.
— Varmaankin, vastasi Rudolf, minäkin olisin teidän harras seuralaisenne, jos minun olisi onni tulla innostuneeksi samanlaisesta koti-ikävästä.
— Rakas Rudolf, lausui rouva Eszéki vakavasti tarttuen kreivin käteen. Te teette väärin itsellenne, kun kiellätte pyhimmän tunteenne. Tällaista surullista ilmiötä ei tapaa muualla kuin meidän piireissämme. Täällä näen viisi, kuusi unkarilaista ylimystä, jotka yhtämittaa asuvat täällä, tuhlaavat täällä omaisuutensa ja mikä vielä pahempi, henkiset voimansa. Kuinka paljon he hyödyttäisivätkään kotimaata! Minä en oikein ymmärrä politiikkaa, enkä tiedä, onko meidän ylimyksillä mitään sanomista Unkarissa. Mutta sen tiedän, että rikkaimpien ja mahtavimpien hylätessä maansa, tämän välttämättömästi täytyy köyhtyä.
— Muut ehkä saattavat hyödyttää, vastasi Rudolf kylmästi hymyillen, mutta mitä hyötyä on minusta enää? Minä olen hyödytön.
— Ei niin, hyvä Rudolf, minä tiedän paremmin. Minä, joka olen vanha, tunnen elämän. Meidän herrojemme laita on seuraava: kuudenteentoista ikävuoteensa asti ovat he lapsia, oppivat erottamaan hyvän pahasta: — kuudennestatoista kahdenteenkymmenenteen ovat he haaveilevia, runollisia, tai ainakin kovasti rakastuneita; — viidenteenkolmatta ikävuoteensa saakka ottavat he osaa maailman riemuihin, tulevat hekumanetsijöiksi, vuosien vierittyä luulevat he jo tyhjentäneensä pohjaan asti nautintojen maljan, he alkavat olla olevinansa elähtäneitä, kieltävät sydämensä, verensä lämmön; hymyilevät tai eivät tee sitäkään kuullessaan puhuttavan jonkinlaisesta rakkaudesta joko hyvään ystävään, naiseen tai isänmaahan. Elämää luulevat he joksikin kuluneeksi leikkikaluksi, jolla ei heidän mielestään ole suurempaa arvoa kuin sitruunan kuorella. Tätä tällaista elämää kestää kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen asti, jolloin vasta heidän sydämensä maailma aukenee, jolloin he vasta alkavat elää, nähdä selvästi, tuntea todellisesti. Nyt heistä tulee ihmisystäviä, isänmaallisia miehiä, hyviä perheenisiä, sanalla sanoen onnellisia ihmisiä. Niin, Rudolf, — te ette ole vielä kolmeakymmentä täyttänyt.
Rudolf odotti kärsimättömänä kreivittären saarnan loppua, sitten hän lausui.
— Täytyy syntyä uusi Jumala, joka loisi minusta uuden ihmisen.
Rudolf mahtoi olla kovasti kiihdyksissä, kun tällaisia puhui; hänen ei ennen ollut tapana pilkata Jumalaa.
Rouva Eszéki todella suuttui.
— Hyvä Rudolf, minä en pidä tuollaisista puheista. Minä tosin en ole jumalinen, mutta tahdon silti, että Jumalan nimeä on kunnioituksella mainittava. Vaikka Pariisissa asetettiinkin Ball Mabille'n tanssijatar alttarille, pysyi Jumala kuitenkin kaikkivaltiaana, ja hänen ihmeensä ovat vieläkin nähtävinä sekä luonnossa että ihmissydämessä.
Rudolf huokasi, ikäänkuin itseksensä kysyen: onko jumalallista voimaa, joka estäisi häntä kuolemasta kylmällä, sammuneella, jäykistyneellä sydämellä, joka opettaisi häntä elämään ja tuntemaan.
Mutta hän katsoi sopivimmaksi antaa tälle pontevalle puheelle toisen suunnan ja kääntyen Floraan alkoi hän kohteliaasti puhella yleisistä asioista kysyen, miten tämä oli huvitellut Lontoossa ja mikä siellä tätä nykyä oli yleisenä puheen aiheena?
Tyttö käänsi suuret, viisaat silmänsä ja ihanat kasvonsa puhujaan ja vastasi hillityllä äänellä, joka ei häirinnyt yleisöä eikä myöskään ollut niin hiljaista, että loosissa olijat olisivat pitäneet sitä kuiskutuksena.
— Lontoossa on suuri suru. — Koko muotimaailma käy mustissa. Juuri lähtömme edellisenä päivänä haudattiin Englannin mainioin mies sekä kuuluisin nainen.
— Oh, tästä me emme vielä tiedä mitään, vastasi Rudolf, ajatellen itsekseen, että tyttö piti jotakin Lord Mayor'ia tai kenraalia mainioimpana miehenä ja jotakin tähdistön jäsentä kuuluisana naisena.
— Ja ketä olivat nuo kuuluisat ihmiset, kysyi hän Floralta, kuten on tapana kysellä lapsilta.
— Kuuluisa mies, vastasi tyttö innostuksella, mikä somisti hänen kasvojansa, — oli aikansa suurin henki, kuolematon runoilija — lordi Byron.
Rudolf vavahti ikäänkuin sähköiskun saaneena kuullessaan tämän nimen, hänen kasvonsa vaalenivat, ohimoilla ja valkoisella otsalla näkyivät suonten tykytykset, hän oli hetkisen melkein tajuttomana.
— Ja nainen, kysyi hän raskaasti, sittenkuin hänen tajuntansa palasi.
— Nainen oli vieraan maan tytär, joka rakasti runoilijaa, oli ottanut hänet omien jumaliensa nimessä miehekseen. Tämän kuoltua kuoli hänkin kotimaansa tavan mukaan itse sytyttämällä asuntonsa. Ehkä olette kuullutkin nimen Chataqvela?
Rudolf oli vaiti.
Byron kuoli siis, ennenkuin Chataqvela ehti ottaa hänestä eron.
Intialainen nainen piti velvollisuutenansa kuolla hänen jälkeensä.
Tuo nainen oli kuollut ennen Rudolfia, sensijaan että heidän olisi pitänyt kuolla yhdessä.
— On siis kumminkin olemassa jumalallinen voima, joka tempaa elämäänsä kyllästyneen kädestä itsemurhan aseen!
Rudolf tunsi pyhän kauhun värisyttävän jokaista hänen jäsentänsä, ikäänkuin hän olisi kuullut saman äänen, joka Saulista teki Paavalin.
Ihmeellistä! Toinnuttuansa tunsi hän, ettei tämä uutinen herättänyt hänessä mitään epämieluisaa liikutusta. Päinvastoin hän tunsi rintansa rauhoittuvan. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi herännyt pahasta unesta ja iloinnut siitä, että se oli vain unennäköä.
Kaikeksi onneksi eivät läsnäolijat huomanneet Rudolfin mielenliikutusta, sillä tänä hetkenä veti Mars-neidin monoloogi heidän huomionsa puoleensa, kaikki katsoivat näyttämölle päin. Rudolf katsoi myöskin sinne ja alkoi ensimmäisenä taputtaa käsiään.
— Hyvinpä se Mars-neiti tänään lausuukin.
Katsoi minne tahansa, kaikki näytti nyt toisenlaiselta; ihmiset olivat kauniimpia ja parempia. Kun hänen silmänsä kääntyivät Floraan, katseli hän pitkään, ihastuneena noita kauniita kasvoja, niin että tyttö lopulta alkoi punastua kuin päivänpaisteesta kypsyvä hedelmä.
Äkkiä kääntyi hän rouva Eszékiin, joka alkoi vierastaan pitää jo hajamielisenä.
— Milloin lähdette Unkariin?
— Huomenna varhain aamulla.
— Sallitteko minun seurata teitä?
Kysymys oli niin hämmästyttävä ja odottamaton, ettei kukaan vastannut.
Mutta vaitiolo ja hämmästys oli riittävä vastaus. Rudolf otti heti hatun käteensä ja sanoi jäähyväiset.
— Minun pitää kiiruhtaa järjestämään asioitani ja tilaamaan vaunut, etten jäisi seurastanne.
Samassa kumarsi hän onnellisen ihmisen vilkkaudella ja riensi ulos.
Hänen mäntyänsä kumarsi kreivi Tapani kohteliaasti Floralle, ja suudellen hänen hienoja sormiansa lausui hän hiljaa:
— Kiitän Teitä.
Flora kysyi kummastellen:
— Mistä?
— Siitä, että annoitte kunnon miehen takaisin hänen isänmaallensa.
Nuori neiti osoitti päätänsä pudistamalla, ettei hän vieläkään ymmärtänyt.
Asia oli kuitenkin päivän selvä. Rudolf riensi kiireesti rappusia alas.
Eräässä käänteessä oli hän työntää kumoon Debryn, joka tunnettuansa
Rudolfin heti tarttui hänen hännystakkinsa liepeeseen täten saadakseen
hänet pysähtymään.
— Kuulkaas! Kuulkaas! Pysähtykää! Tuo vedonlyönti, jonka molemmat voittivat eikä kumpikaan hävinnyt! Oletteko kuullut, että Chataqvela on kuollut? On kuollut, poltti itsensä miehensä kuoltua. Te olette siis vedon voittanut. Mutta Chataqvela ei kuollut teidän tähtenne, siis ei Abellinokaan ole hävinnyt.
— Kyllä tiedän, vastasi Rudolf iloisena, ja päästyänsä markiisista riensi hän vaunuihinsa ajaakseen kotia.
Matkalla alkoi hän kuitenkin syyttää itseänsä siitä, ettei hän tuntenut vähintäkään surua tämän naisen kuolemasta, vaikka tämä oli uhrannut itsensä rakkauden tähden. Mutta turhaan! Tunteita ei voi pakoittaa. Hänet valtasi sama tunne kuin suuren perinnön saajan. Mielellään olisi hän ollut, kuten oli soveliasta, suruissaan, mutta toiset hilpeämmät tunteet karkoittivat surun.
Hän syytti itseänsä sydämettömäksi, pelkuriksi, joka on iloissaan kun rakastavan naisen kuoleman kautta on päässyt vapaaksi vaarallisesta lupauksesta. Kotiin tultuansa otti hän esiin päiväkirjansa palauttaakseen mieleensä sitä päivää, jonka hän oli viettänyt tämän ihanan naisen seurassa.
Mutta ennenkuin hän tuli näihin lehtiin, täytyi hänen käännellä muita lehtiä, joihin oli pantu muistiin toisia jo aikoja sitten unhoitettuja, mutta nyt mieleen muistuvia tunteita. Tuli esiin muutamia muotokuvia sukulaisista, joita hän ei pitkiin aikoihin ollut nähnyt, romantillisen maiseman kuva Tonavan hiljaisilta rannoilta; värinsä säilyttänyt, kuivunut kukka, joka putosi lehtien välistä, muistutti niitä lapsuuden aikoja, jolloin asuttiin Siebenbürgin tunturien keskellä, ensimmäisiä puhtaita haaveiluja. Tuli esiin suortuva isävainajan harmaista hiuksista, — ja sitten hellästi kirjoitettu kirje, jonka hänen äitinsä oli lähettänyt avaraan maailmaan matkustaneelle pojallensa; äiti itse ei voinut erota rakkaan miesvainajansa haudan luota.
Rudolf pysähtyi muistelemaan kaikkia näitä. Välistä vaipui hän syviin mietteisiin ja ehdittyänsä viimeiselle lehdelle, jonka hän oli kirjoittanut oudon, omituisen tunteen tahi oikeammin tunteettomuuden vallitessa, tuntui hänestä nyt sen sisältö niin naurettavalta ja surkuteltavalta, että hän häpesi lukea sitä loppuun.
Vielä kerran koetti hän taistella itseänsä vastaan. Hän istui muistikirjansa ääreen piirtämään Chataqvelan muotokuvaa, mikä ennen hänen vilkkaan mielikuvituksensa vuoksi oli hänelle hyvin onnistunut.
Mutta nyt huomasi hän, ettei ollut helppo kuvata noita kasvoja. Hän muistutteli sitä hetkeä, jolloin hän oli nähnyt Chataqvelan niin ihanana ja piirsi muotoviivoja paperille. Kuva ei ottanut onnistuakseen. Kasvot tulivat liian pitkiksi, silmät liian kirkkaiksi, isoiksi, kulmakarvat kapeiksi, huulet vakavan näköisiksi, ja kun kuva oli valmis ja hän kaukaa arvosteli sitä, huomasi hän hämmästyksekseen, ettei kuva ollut Chataqvelan, vaan Floran näköinen.
Rudolf tunsi korkeamman hengen läheisyyttä; tunsi ettei hän yksinäisyydessään ollut yksin, vaan että hänen ympärillänsä kaikkialla elää joku korkeampi voima, joka osoittaa ihmeitänsä sekä luonnossa että ihmissydämessä.
Hänen kätensä menivät ehdottomasti ristiin, — rinnasta nousi huokaus korkeuteen ja silmissä kiilsi kyynel; — ensimmäinen huokaus ja ensimmäinen kyynel lapsuuden ajoista asti.
Sitten otti hän taas piirustimen käteensä ja alkoi piirtää kaunista punastuvaa Floraa; muutaman viivan oikaistuansa oli kuva ihan täydellinen, lempi ja hymy loisti esiin.
Rudolf nosti kuvan ehdottomasti huulilleen ja suuteli sitä. Kasvoissaan tunsi hän nuoruuden päivien punastumisen lämmön. Uudet tunteet, uudet aatteet valtasivat mielen, maailmakin sai toisen värin.
Levollisesti ja hyvillä mielin rupesi hän valmistamaan itseänsä matkalle … — takaisin — kauniiseen köyhään Unkariin.
VIII.
Helluntaikuningas.
Ollaan siis taas kotona, rakkaassa, köyhässä Unkarissa.
On herttainen helluntaiaamu, todellakin herttainen aamu. Varhain ensimmäisen kukonlaulun jälkeen kulkee Nagy-Kun-Madaras'in katuja pitkin joukko tummanvereviä musikantteja, ja heidän edellään kaupungin raatimies, iso pähkinäpuusta tehty sauva kädessä. Hänen kasvojensa äreästä, juhlallisesta muodosta näkyy, että hän on tärkeässä virkatoimessa sekä ettei hän tänään vielä ole viinan tippaa maistanut.
Kunnon raatimies on sinisessä puvussa, kuten rehellisen virkamiehen arvo vaatii, ympyriäisessä hatussa rehentelee pari suurta helluntairuusua, napinlävessä on kimppu neilikoita, muskottilehtiä ympärillä, liivissä hopeanapit, kasvot punaiset, viikset tuuheat, saappaissa tupsut ja kannukset. Hän astua sipsuttaa aivan kuin olisi munia maassa eikä katsoisi sivulle, vaikka hänelle luvattaisiin puoli maailmaa, saatikka sitten taaksensa mustalaisiin. Saapuessaan jonkun raatimiehen tai paremman porvarin talon edustalle viittaa hän sauvallansa astumaan verkkaan ja puhaltamaan mahtavammin torvea.
Musiikista heräävät kadun asukkaat. Ikkunaluukut avataan, tytöt huivilla rintojansa peitellen pilkistävät porteilta ja toivottavat hyvää huomenta Antti Varjulle.[13] Mutta herra Antti Varju ei tunne ketään, sillä hän toimii korkeassa virassa, joka ei salli alentumista.
Nyt saapuvat he pappilaan; sinne heidän pitää poiketa, sillä sinne on asiaa. Siellä odottaa häntä nimittäin viinaryyppy, jonka lepyttävä vaikutus näkyy takaisin tultaessa hänen kasvoistaan.
Tämän tehtyä on tärkein toimi vielä jäljellä, piti tavan mukaan mennä tervehtimään armollista Juhana-herraa.
Tämä ei ole leikintekoa, sillä Juhana-herralla on kesyjä karhuja pihalla, jotka syövät ihmisen hänen raatimiehen virastaan vähintäkään huolimatta; tai saattaa joutua koirien joukkoon, jotka antavat semmoisen läksytyksen, jommoista ei vielä ole saanut. Kaikeksi onneksi sattui tällä kertaa eräs punatakki-heitukka vetelehtimään portilla. Tätä puhutteli raatimiehemme sangen sävyisästi.
— Onko armollinen Ju-Ju-Juhana-herra jo noussut ylös?
— Tehän ette saa sanaa suustanne! Herra ei ole vielä maatakaan mennyt.
Herra Varju tallusti edemmäksi. Hänen piti vielä kertoa raatihuoneella neuvostolle toimensa, ja tämän hän tekikin pitkittä mutkitta lausuen:
— Kaikki olen tehnyt.
— Hyvä on, herra Varju.
Katsokaamme raatihuonetta ja sen mainittavimpia miehiä.
Kunnianarvoisessa istuntosalissa riippuu seinillä maan ja kaupungin kuuluisuuksien muotokuvia. Näitten välissä on kuolleitten patruunien, kirkko-, tuomio- ja raatiherrojen nimikilvet. Pöydällä on kauhean paksuja kirjoja sekä lyijyisiä mustepulloja; se on musteella kirjavaksi tahrattu, sillä on tapana heittää kynät paljaalle pöydälle.
Vasta soivat aamukellot, ja kaupungin raatimiehet ovat jo koossa salissa. He istua könöttävät hyvässä järjestyksessä pöydän ympärillä, pöydän päässä pormestari, tanakka lihava mies.
Ovella seisoo joukko nuoria miehiä, lyhyet, avarat polvihousut yllä, sekä messinkinappinen dolmanytakki hartioilla, kullakin kirjava huivi napinlävessä ja kannukset saappaissa.
Etummaisena nuorten miesten joukossa on viime vuoden helluntaikuningas.
Pitkä, sorea nuori mies, jolla on käyrä kotkannenä, pitkät viikset kolmessa kiemurassa ja vaksilla voidellut, leuka pitkä ja kaula musta aina paitaan saakka, mistä toisenlainen iho alkaa. Hänen pukunsa ei ole samanlainen kuin toisilla pojilla; liinaisten roimahousujen sijasta on hänellä tavalliset nyöritetyt housut ja lahkeet saapasvarsissa, joista pitkät tupsut riippuvat; leveän vyön iso messinkisolki kiiltää lyhyen vihreän liivin alta, takintaskusta riippuu kirjava nenäliina, sormissa on sileitä- ja sinettisormuksia niin tiukasti kiinni, ettei niitä voi saada pois.
Enimmin vetää kuitenkin huomiota puoleensa iso lehväinen seppele hänen päässään. Sen ovat tytöt sitoneet piilipuun lehdistä ja kukista siten, että pitkiä neilikka- ja ruusukiehkuroita riippuu olkapäille kuten naisten hiukset, jättäen kumminkin kasvot paljaiksi.
Tätä seppelettä ei voita joka poika!
— No, Martti, lausuu hänelle pormestari: taas on herttaisen helluntain juhla.
— Tiedän, jalo herra, olin minäkin eilen kirkossa ja kuulin papin sen sanovan.
— Aiotko vieläkin pysyä helluntaikuninkaana?
— Parastani tahdon koettaa, jalo herra. Olen jo kuusi vuotta siinä virassa ollut.
— Tiedätkö, montako aamia viiniä olet sillä aikaa juonut, montako pulloa olet särkenyt, monistako pidoista ja häistä olet heitellyt ulos vieraita?
— En tiedä, herra pormestari, mutta kaikissa huveissa olen koettanut olla läsnä, ja sen saatan sanoa, ettei minua vielä ole viini eikä mies kumoon kaatanut.
— Lukekaa julki, herra notarius, montako aamia viiniä, montako läven saanutta päätä, on hänen syntiluettelossaan.
Kirjoista saatiin selville, että Martin kuusivuotinen helluntaikuninkaan virka oli maksanut kaupungille 27 aamia viiniä, että hän oli häirinnyt toista sataa huvia, sekä tehnyt erään kapakoitsijan rikkaaksi mieheksi särkemällä joka viikko hänen lasejansa, jotka kaupunki sai maksaa.
— Oletko laskenut, poikaseni, montako kertaa olet pilannut hevosesi?
— En ole viitsinyt muistiin panna. Se ei olekaan minun, vaan alamaisteni asia.
— Montako tyttöä olet vietellyt?
— Miksi antavat vietellä itseänsä?
— Sinun kättesi kautta on kulkenut paljon varastettua tavaraa.
— Eipä kukaan ole minua kiinni saanut.
— Mutta näin ollen maksaa tuo kuninkuutesi meille vähän liian paljon.
— Ei siitä kaupunki köyhdy, sillä armollisen Kárpáthi-herran isä, jonka muotokuva riippuu tuolla seinällä, antoi kaupungille summan rahaa vanhan tavan ylläpitämiseksi sekä myöskin hevoshoidon harrastamiseksi, minkätähden aina helluntaipäivänä seudun hevosmiehet kokoontuvat ajamaan kilpaa. Ken näissä kilpailuissa pääsee voitolle, hän saa herravainajan testamenttirahoilla vapaasti juoda kaikissa kaupungin kapakoissa, hänen hevosiansa pitää jokaiset talollisen hoitaa, ja jottei hänen tarvitsisi hevosen turmeltuessa maksaa kuluja, saa se maksaa vahingon, joka on eläintä huonosti hoitanut. Vielä on voittajalla vapaa pääsy kaikkiin kesteihin ja juhliin, ja jos hän silloin tällöin hurjistuukin, ei häntä saa rangaista vitsoilla eikä vankeudella.
— Sinusta, poikaseni, olisi tullut hyvä asianajaja; mistä olet oppinutkaan noin sujuvasti puhumaan?
— Olen kuusi vuotta ollut helluntaikuninkaana, vastasi mies, ylpeästi rintaansa rehennellen, on ollut hyvä aika oppia oikeuksiani tuntemaan.
— No, no, nuhteli pormestari. Kuules, Martti, ei sovi noin elää tyhjäntoimittajaksi, sillä tavalla totut liiaksi tuohon elämään ja sitten käy vaikeaksi alkaa uutta oloa, kun täytyy maksaa viini ja joutua rikoksesta lukon taa, jos nimittäin kuninkuutesi huomenna loppuu. Pian saattaa niinkin käydä, että joku toinen voittaa sinut.
— Sitä miestä ei ole vielä syntynyt, vastasi Martti pistäen arvokkaasti kätensä housun taskuun.
Raatikin huomasi pitempien puheitten olevan tässä turhia, jonkatähden ryhdyttiin juhlaa valmistamaan.
Neljä viinitynnyriä, kukin erilaista viiniä täynnä, oli pantu rattaille; yksi kuorma oli vehnäleipiä ja rattaitten perään oli sidottu sarvista kaksi härkää juhlateuraaksi.
— Ei tuo kelpaa, lausui mahtavasti Martti, joka oli tottunut käskemään. — Komeampaa olla pitää! Kuka nyt teurashärkiä rattaitten perään sitoo? Teurastajien pitää taluttaa niitä sarvista ja sarviin pitää sitoa sitruunia ja koreita nauhoja.
— Kas, kuinka hän osaa järjestää! Viinitynnyrien päälle istukoon neljä neitoa korvakannuilla jakamaan viiniä.
— Käsketkö vielä mitä, Martti?
— Kyllä! Mustalaiset soittakoot minun lempikappalettani ja kaksi heitukkaa pidelköön hevostani, kun astun selkään!
Kaikki tapahtui käskyn mukaan.
Lyhyen jumalanpalveluksen päätyttyä läksi kansa kentälle. Edellä kulki kaksi raatimiestä, kädessä nauhoilla koristetut kirvessauvat, perässä mustalaismusikantit, vedellen korvia särkevästi Martin lempikappaletta. Heidän jäljessään kulki kaksi härkää, teurastajapoikain taluttamina. Takaistuimella istuva vanha bassoviulunsoittaja rukoili ehtimiseen poikia, etteivät Jumalan tähden päästäisi härkiä irti, sillä hän ensin muka joutuisi heidän uhriksensa, hänellä kun on punaiset housut.
Sitten seurasivat ruoka- ja juomatavarakuormat sekä viinitynnyrit, joiden kunkin päällä istui vilkas neitonen.
Nyt tuli herra Varju. Kohtalo oli hänet koroittanut. Hän istui hevosen selässä, kädessä suuri punainen lippu, jota tuuli väkisin tahtoi liehuttaa silmille. Hänen tyytyväisen näköisistä kasvoistansa päättäen olisi voinut arvella, että Martin ollessa helluntaikuningas, hän on ainakin varakuningas.
Vihdoin tulee helluntaikuningas. Hänen hevosensa ei ole kaunis mutta isoluinen, kuudentoista kämmenen korkuinen eläin; huonon muodon korvaavat lukuisat, koreat nauhat, harja on kahdessatoista palmikossa, satulaloimena sudennahka.
Hän ratsastaa hyvin. Tosin hän vähän heiluu, mutta tämä ei ole aamiaisen tähden, vaan huolimattomuutta; vaikka hän heilahtelee milloin sivulle, milloin taaksepäin, istuu hän kuitenkin niin lujasti satulassa, kuin olisi hevosen selkään kiinnikasvanut.
Hänen kummallakin puolellaan ratsastaa kaksi porvaria, paljaat sapelit kädessä. Heidän täytyy ajaa sangen varovasti, sillä kun Martin hevonen huomaa jonkun toisen hevosen yrittävän edelle, puree se kilpailijaansa, niin että tämä kiljahtaa.
Heidän perässänsä tulee pitkä liuta kilpailijoita. Kunkin kasvoissa näkyy toivon säde, tällä kertaa hän voittaa. Ehkäpä vuoden kuluessa hänen hevosensa jalat ovat pidentyneet ja toisten huonontuneet?
Kulkueen päättävät herrasväen vaunut ja talonpoikain rattaat, jotka tomua nostaen kulkevat ratsastajien perässä, täynnä iloista juhlaväkeä, ja koristettuina vehreillä lehvillä ja liehuvilla huiveilla.
Näin tullaan kentälle. Samassa ilmoittaa mörssärin laukaus, että pääisäntä, Juhana-herra, rikas Nabob, on lähtenyt kartanostaan. Kansanjoukko sijoittuu tien varrella oleviin puutarhoihin ja hautausmaalle. Ratsastajia asettuu kentälle, toiset antavat hevostensa hypähdellä piiskallansa mäjähytellen; toiset lyövät keskenänsä vetoja, jotka ovat viinillä maksettavat.
Ei aikaakaan, niin ilmoittaa puutarhojen luota nouseva tomupilvi, että Juhana-herra on tulossa; kummulle kokoontuneet lapset alkavat kovaäänisesti kirkuen juosta alas, sillä nyt ammutaan kaksi aika laukausta.
Kaksi rautaista mörssäriä on kaivettu maahan ja niiden suut tukittu paaluilla. Eräs kokenut mies, joka on ollut Ranskan sodassakin, lähestyy kanuunaa, jo kaukaa mahallansa ryömien, kädessä pitkä seiväs, mihin palavaa taulaa on kiinnitetty. Tällä sankkireikää koskettaen laukaisee hän molemmat vaaralliset kanuunat. Paalut lentävät ilmaan, kansa juoksee pakoon, etteivät ne sattuisi päähän, ja kun ne ovat pudonneet maahan, palaavat taas kaikki katsomaan, mitä niistä yläilmoissa on tullut.
Kun herran vaunut tulivat näkyviin, kuului ääretön "vivat"-huuto (siihen aikaan ei vielä osattu unkariksi huutaa), jonka perästä heti kuului iloisia naurunremahduksia.
Tällä kertaa oli Juhana-herra keksinyt hyvän pilan. Hän oli puettanut Vidran, mustalaisen, komeaan kullankirjavaan pukuun sekä asettanut hänet istumaan nelivaljakkoisiin juhlavaunuihinsa. Itse istui hän talonpoikaisrattailla. Kansa tervehti siis ensin vivat-huudoilla kultaista pukua, mutta havaittuansa siinä puvussa olevan mustalaisen, nousi nauru sitä suuremmaksi, mikä suuresti huvitti kunnon herraa.
Hänen kanssansa olivat, paitsi molempia hovinarreja, hänen parhaimmat ystävänsä, nimittäin Mikko Horhi, jolla Bács'in komitaatissa oli noin kuudentuhannen tynnyrinalan suuruinen kartano. Välistä oli hänen tapansa käydä katsomassa veikkoansa naapurissa (Nagy-Kunság'issa). Niin tuli hän tämän luokse maaliskuussa, ja noin elokuun keskipaikoilla kävi hän kysymässä, kuka on nimitetty Szabolcsin toiseksi vara-ispaaniksi? Kotoväkeänsä kielsi hän menemästä heinään ja elonkorjuuseen, ennenkuin hän tulee takaisin, ja niin jäi koko sato pelloille. Hän oli ensimmäinen vieras. Toinen oli kuuluisa Lauri Csenkö, suurimman hevoskartanon omistaja Alamaalla; hän käy jalkaisin, jollei hän pääse muitten rattaille, sillä hän ei henno valjastaa omia pulskia hevosiansa. Kolmas on Lauri Berki, seudun kuuluisin metsästäjä, joka osaa valehdella kuin kirjasta lukien. Neljäs on Fritz Kalotai, jolla on se omituinen paha tapa, että kun hänen käteensä joutuu piippu, hopealusikka, taskukello, niin hän varastaa sen heti. Ne jotka hänet hyvin tuntevat, tietävät, mistä pitää etsiä kadonnutta esinettä, he tutkivat muitta mutkitta hänen taskunsa; mies ei ole tästä millänsäkään. Viimeiseksi on vierasten joukossa Antti Kutyfalvi, komitaatin suurin juomari ja tappelija, joka aina juotuaan antaa juomaveikoillensa selkään; vaikka hän juokin kuin Niilin vesihepo, ei kukaan ole häntä vielä nähnyt sikahumalassa.
Tämmöisiä aika miehiä oli Juhana-herran seura. He olivat sangen hyvillä mielin, kun heitä pidettiin omituisina miehinä, ja tätä nimeä ansaitakseen he sentähden keksivät äärettömiä tyhmyyksiä, joita ei oltu ennen kuultu eikä nähty. Näitten joukossa olivat viattomimpia seuraavat: leikattiin vieraitten hevosten hännät tyvestä poikki; — särjettiin ihka uudet vaunut pieniksi pirstoiksi; sytytettiin huone, missä he paraikaa pitivät lystiä, tuleen; — keskellä päivää esiintyivät he kaduilla, missä enimmän ihmisiä liikkui, puvussa, jommoista uimarit pitävät; — tai syöttivät he oikeauskoisille juutalaisille sianlihaa. Näitä ynnä muita samanlaisia älykkäitä töitä pidettiin siihen aikaan suurena huvituksena.
Korkeita vieraita otettiin musiikilla vastaan. Raatimiehet mittasivat kilpakentän, päämaaliin asetettiin herra Varju punaisine lippuineen, alkupäähän taas asettuivat ratsastajat arvan määräämässä järjestyksessä, ja kaikki oli laitettu niin, että herrasväki mukavasti saattoi vaunuistaan katsella kilpailua. Kilpakenttä oli tuhat askelta pitkä. Juhana-herra oli jo antamaisillansa kultapäisellä sauvallansa merkin, että mörssäri laukaistaisiin, sillä kolmannen laukauksen perästä piti kilpailun alkaa, kun hän huomasi kaukaa arolta tulevan täyttä laukkaa ratsastajan, joka piiskaansa mäjähytellen rientää kilpapaikkaa kohden.
Ei aikaakaan, niin saapuu hän jo kahden raatimiehen luo, tervehtii hattua nostaen ja sanoo aikovansa koettaa onneaan päästä helluntaikuninkaaksi.
— Älkää kyselkö, mitä olen miehiäni; jos häviän, menen taas menojani, jos voitan, jään tänne! Näin vastasi hän raatimiesten kysymyksiin.
Ei kukaan tuntenut häntä. Hän oli pulska, tummaverinen, noin kuudenkolmatta vuoden vanha mies, pienet viikset veitikkamaisesti pystyssä, tuuheat hiukset kiehkuroissa, silmät mustat ja vilkkaat, suu rohkeutta osoittava, vartalo lyhyt, mutta vahva ja notkea, puku maalainen, mutta erinomaisen puhdas, valkoisissa paidanhihoissa ei ollut pienintäkään tahraa, ja hattu oli päässä sirosti kuin hyvälläkin kavaljeerilla.
Oli saanut hevosen mistä lie saanutkin, mutta pulska oli elukka, levoton siebenbürgiläinen ratsu, jonka pitkä harja ja häntä riippuivat maahan asti. Ei pysynyt hetkeäkään alallaan, vaan yhä tanssieli ja nousi pystyyn. Äskentullut saa myöskin nostaa arpaa ja asettuu toisten kilpailijain joukkoon.
Sillä aikaa tarkastelivat herrasmaiset hevossaksat hänen hevostansa, miehestä ei paljoa välitetty, mutta ratsu veti heidän huomiotaan puoleensa.
Vihdoin annettiin merkki. Ensimmäisestä laukauksesta pelästyivät hevoset, toisella laukauksella tyyntyivät, korvat pystyssä kuunnellen; vain pari kolme tottumatonta hevosta vielä vähän polki jalkaa. Nyt kuului kolmaskin laukaus, ja samassa hetkessä syöksyi koko ratsurivi kilpakentälle.
Viisi, kuusi heistä jätti heti toiset taaksensa. Nämä olivat kiihkeimpiä ratsastajia, jotka heti alussa kannustivat hevosiansa, mutta lopuksi jäivät jälkeen. Näitten joukossa oli viimeksitullutkin.
Helluntaikuningas ratsastaa keskivälissä, kädet kupeilla; hän ei ole vielä piiskaa käyttänyt.
Mutta noin kolmensadan askeleen päässä kannusti hänkin hevostansa, mäjähytti kerran piiskalla, huudahti hevoselleen ja tuli kolme askelta joukon edelle.
Nyt alkaa meteli, piiskan lyönnit; kukin ratsastaja kumartuu hevosen niskaan, hatut putoavat päästä, miesten viitat liehuvat; keskellä kilpakenttää toivoo kukin pääsevänsä voitolle. Yksi hevosista kaatuu ratsastajineen päivineen maahan; toiset nelistävät eteenpäin.
Vaunuista saattaa hyvin nähdä, miten helluntaikuningas rientää toisten edellä, päässä seppele kukkakiehkuroineen. Yksi toisensa jälkeen jää hänen taaksensa. Joka kerta, kun hän pääsee jonkun ohi, huutaa hän uljaasti:
— Anna tulla, veikko!
Kilpakentän neljännessä osassa on hän jo jättänyt kaikki muut taaksensa, paitsi yhtä, tuota outoa miestä.
Martti koettaa hänetkin voittaa, Martin hevonen on isompi, mutta toisen on nopeampi, menee kuin tuulispää. Ei ole enää muuta kuin kaksisataa askelta jäljellä. Vieras katsahtaa taaksensa kilpailijaansa voittajan hymy huulilla. Herrat huutavat vaunuistansa: "älä hellitä!" Tämä kehoitus saattaa tarkoittaa kumpaakin. Juhana-herra nousee innostuneena seisaalleen kilpailua katsoaksensa.
— Jo nyt voittaa! Ei niinkään! Toinen kannusti myöskin ratsuansa. Kerran piiska vingahti, niin jo lentää kuin tuulispää. Tuhat tulimmaista sitä hevosta!
Kas vaan sitä poikaa!… No, Martti, nyt on kuninkuutesi mennyttä kalua! Ei enää kuin sata askelta jäljellä. Hän ei enää voi päästä voitolle.
Niinpä kävikin. Vieras ehti puoltatoista minuuttia aikaisemmin perille kuin Martti ja seisahtui lipun luokse. Mutta perille päästyänsä tempasikin Martti lipun Varju-herran kädestä ja huudahti voitonriemuisesti vieraalle:
— Älä luulekaan, mies, voittaneesi, sillä niin on määrä, että ken ensin saa lipun käteensä, pääsee helluntaikuninkaaksi. Lippu on minun kädessäni.
— Vai niin, lausui mies tyynesti. Sitä en tietänyt. Koetan toisessa kilpailussa muistaa!
— Jassoo! — virkkoi Martti. Luuletko minun enää laskevan sinua edelle! Et vaan niinkään voita! Tällä kertaa saat kiittää voitostasi sitä, että minun hevoseni pelästyi sinun liehuvia paidanhihojasi ja hypähti sivulle, muuten olisin sinut jättänyt kuten pyhä Paavali valakkilaiset. Tuleppas toinen kerta, niin näytän, kumpi tässä on mies paikallaan!
Tällä välin saapuivat toisetkin kilpailijat, joille Martti riensi sadoin syin kertomaan, miksi vieras mies oli päässyt ennen häntä perille. Vihdoin kävi sekin selväksi, ettei vieras ollutkaan voittanut, vain hiuskarvan verran oli vieraan hevosen pää ollut edellä.
Vieras antoi hänen puhua rauhassa ja palasi tyynesti kilpailijariviin. Tämä tyyneys, tämä levollinen sävyisyys teki yleisön myötätuntoiseksi häntä kohtaan; miellyttiin enemmän häneen kuin röyhkeään Marttiin. Herrasmiesten kesken lyötiin kiivaasti vetoja, että vieras on voittava jokaisessa noista kolmesta kilparatsastuksesta.
Mörssärit ladattiin uudestaan, miehet asettuivat taas riviin, ja kolmannella laukauksella lähti kilpailijarivi liikkeelle. Tällä kertaa syöksi kumpikin kilpasankari ulos rivistä samalla kertaa. Kentän koskipaikoilla olivat he syltä edellä toisia ja riensivät aivan toistensa rinnalla lippua kohden.
Aina kilpakentän päähän saakka ei kumpikaan päässyt toisensa edelle. Kun he olivat viidenkymmenen askeleen päässä maalista, mäjäytti vieras kerran kovasti piiskalla, pelästynyt hevonen teki vimmatun hyppäyksen ja pääsi päätänsä edelle Martin hevosesta. Tämän mitan he pysyivätkin erillänsä aina päämäärään saakka, vaikka helluntaikuningas piiskalla sivalteli vaahtoavaa ratsuansa.
Vieras pääsi ensiksi lipun luo ja tempasi sen Varju-herran kädestä semmoista vauhtia, että tämä putosi hevosen selästä maahan.
Martti sivalsi raivoissansa piiskalla lippua, niin että siihen tuli iso reikä. Turhaa raivoa. Raatimiehet tulivat paikalle ja ottivat kiukusta vapisevan helluntaikuninkaan päästä kukkakruunun sekä laskivat sen voittajan päähän.
— En huoli hatusta, ärjäsi voitettu, kun hänelle hattua tarjottiin.
Tuon seppeleen voitan takaisin.
— Heidän täytyy levähtää, huudettiin vaunuista.
— Ei ole tarvis, vastasi Martti ynseästi; minä en ole väsynyt eikä hevosenikaan, me juoksemme, vaikka henki menisi. Eikö niin, Musta?
Ikäänkuin olisi hevonen puhetta ymmärtänyt, alkoi se kuoppia jaloillaan ja nostella päätänsä. Raatimiehet veivät kilpailijat taas asentoon.
Useat huomasivat, ettei näiden kahden kanssa kannata kilpailla, jonkatähden he poistuivat rivistä ja liittyivät katsojiin. Kaikkiansa kuusi jäi riviin.
Kilpailu tuli nyt enemmän mieltä jännittäväksi, kun oli vain muutamia kilpailtavia katseltavana.
Ennenkuin kolmatta kertaa lähdettiin ajamaan, astui vieras alas hevosen selästä ja leikkasi lähellä olevasta ojasta notkean pajunoksan, karsi sen ja solmien piiskan kaulaansa nousi taas satulaan.
Vielä hän ei ollut kertaakaan hevostansa lyönyt.
Kun ratsu kuuli notkean pajuraipan vinkuvan, alkoi se hypähdellä pystyyn. Se nousi kahdelle jalalle ja pureskeli raivostuneena kuolaimiansa.
Ruvettiin pelkäämään miesparan puolesta, ei että hän putoaisi hevosen selästä, sillä siitä ei ollut puhettakaan, vaan että hän myöhästyy, sillä jo kuului toinen laukaus, toiset odottivat jo valmiina, mutta hänen hevosensa yhä vielä tanssieli ja kuopi maata.
Kolmannella laukauksella sivalsi vieras äkkiä raipalla ratsua selkään ja tarttui ohjaksiin.
Hevonen syöksyi eteenpäin kuin tuulispää, vimmastuneena, raivoissaan, kuten pelästynyt hevonen voi juosta. Ei kukaan päässyt häntä lähellekään; Marttikin jäi useamman syllän matkan jälkeen jo keskivälissä kenttää. Kansa kummasteli — joko miehen rohkeutta tai hevosen vimmattua juoksua; — kun äkkiä parhaassa vauhdissa irtaantuu miehen päästä kukkakruunu ja putoaa maahan. Jäljessätulijat tallaavat sen mäsäksi.
Hän ei itse huomannutkaan seppeleen putoamista, ennenkuin vasta perille päästyänsä, jolloin hänen kaikin voimin täytyi hillitä raivostunutta ratsuansa. Hän oli voittanut, mutta samalla menettänyt kruununsa.
— Näin ollen ei hänestä voi tulla helluntaikuningasta, lausuivat useat. — Kuka käski menettää kruunun?
Mutta kuka sitten on siksi tuleva? Kruunua ei kukaan ollut huomannut, se oli maahan poljettu.
— Se ei ole sopivaa, huusi enin osa. Ehdotettiin uutta kilpajuoksua.
— Olen valmis siihenkin, vastasi vieras.
— Seis, veikko, puhui käheällä äänellä ähisten Martti, joka vapisi kiukusta. — Koetetaan, kummassa meistä on miestä. Sinä voitit kilpailussa, sen myönnän; siihen ei muuta tarvita kuin hyvä hevonen. Mutta näytäppäs, että olet mies paikallasi. Näetkö, täällä on näin paljon kansaa koossa, eikä tätä kansanpaljoutta varten ole tuotu kuin kaksi härkää. Ne eivät riitä. Tule, jos olet mies, tuokaamme kolmas? Ei tarvitse mennä kauas, tuolla ruo'ostossa on villi härkä, joka jo pari viikkoa on pitänyt seutua pelon vallassa, surmannut ihmisiä, hajoittanut karjalaumoja, repinyt kuhilaita ja kaatanut matkustavaisten rattaita; Kaupungin miehet eivät ole saaneet sitä yhdistetyin voiminkaan kiinni; menkäämme me kahden, ja se, joka ajaa härän tänne, hän olkoon helluntaikuningas.
— Tuossa käteni, lausui vieras lyöden kilpailijalle ilman pitkiä arveluja kättä.
Ne, jotka tämän vedon kuulivat, alkoivat peloissaan väistyä. Nämähän olivat mielettömiä ihmisiä, jotka aikoivat ajaa raivoisan härän heidän joukkoonsa.
— Ei mitään pelkoa, — virkkoi Martti, — tänne saavuttuansa on härkä oleva lauhkea kuin lammas, taikka jäämme me sinne.
Äkkiä kuin kulovalkea levisi tieto tästä uhkarohkeasta vedosta. Aremmat kansasta koettivat päästä aitauksen taa suojaan, rohkeammat miehet nousivat ratsuillensa mennäkseen katsomaan, miten miesten yritys onnistuu. Herrat käskivät tuoda ratsunsa esiin, ja Juhana-herrakin ajoi perässä talonpoikaisrattaillansa. Ehkä luuli hän villin härän antavan hänelle enemmän arvoa kuin muille.
Noin puolen tunnin matkan päässä kaupungista alkaa ääretön suo, joka ulottuu aina Püspök Ladány'iin, Nádudvar'iin ja Tisza-Füred'iin asti. Tässä suossa saattaisi asua virtahepokin, saati sitten villihärkä.
Toisella puolen on laajoja vehnäpeltoja, toisella puolen taasen osoittaa tumman vihreä kaisla rajan, minne vesi tavallisesti ulottuu; vain kapea pato erottaa niityt ja pellot suosta.
Laitumilla olevilta karjanpaimenilta sai helposti tietää, missä päin suota härkä tätä nykyä oleskeli.
Ruo'ostoon olivat he nähneet sen menevän, koko yön oli siellä mylvinyt, päivän oli ollut vaiti.
Ennen kaikkea tulee meidän tietää, minkä luontoinen eläin on villi härkä.
Kun karjalaumaan tulee kaksi härkää, niin ovat ne tosin talvella siivosti; tavatessaan toisensa ne korkeintaan mylvien puskevat toisiansa otsat yhdessä, mutta erkanevat, kun paimen lyö niitä kepillä; mutta kun tulee kevät ja tuore ruoho tekee elukat rohkeammiksi, kun veri alkaa kiehua suonissa, niin alkavat sarvet kohoutua, jo kaukaa toinen toisensa nähdessään ne rupeavat mylvimään, ja paimenen tulee pitää huolta, etteivät ne pääse toistensa kimppuun. Mutta jos kumminkin kuumana kevätpäivänä paimenen unta vetäessä molemmat viholliset päälliköt pääsevät yhteen, niin alkaa niiden kesken ratkaiseva taistelu, joka tavallisesti päättyy jommankumman kuolemalla tai paolla. Tällöin ei ole helppo paimenten saada niitä erilleen. Raivostunut eläin ei näe eikä tunne, vaan koettaa kaikin voimin masentaa vastustajansa. Usein kestää taistelu samalla paikalla tuntikausia; kenttä tulee niin muokatuksi, kuin olisi se auralla kynnetty. Se, joka huomaa voimiensa heikkenevän ja vastustajansa olevan vahvemman, alkaa kauheasti mylvien juosta pois laumasta, harhailee kesytönnä arolla; kieli riipuksissa, silmät verisinä kuljeksii se sitten laitumilla ja pelloilla eikä enää palaa takaisin laumaan. Mutta voi sitä elävää, joka joutuu sen lähelle; sitä alkaa se jo kaukaa nähtyänsä ajaa takaa. Kerran oli se vartioinut puuhun kiivennyttä matkamiestä päiväkausia puun alla, kunnes muutamat hevospaimenet olivat härän kartoittaneet. Viime aikoina kuuluu eräs tällainen raivostunut härkä syöksyneen junankin päälle, mutta karatessaan höyryveturin kimppuun joutui elukka pyörien murskattavaksi.
Paimenten osoituksen mukaan oli helppo löytää härän piilopaikka.
Korkeassa ruo'ostossa näkyi kaksi tietä, jotka se oli raivannut.
Molemmat miehet läksivät kumpikin eri tietä etsimään eläintä.
Katselevat ratsumiehet asettuivat sillä aikaa padolle, mistä saattoi
nähdä koko lakeuden.
Tuskin oli Martti tunkeutunut sata askelta kaislistoon, niin kuuli hän jo härän mörinän. Ensin tuumi hän huutaa toista miestä luoksensa, mutta ylpeys voitti. Aikoen yksin masentaa härän selitti hän käsivarrelta pitkän piiskansa ja lähti uljaasti menemään sinnepäin mistä mörinä kuului.
Härkä makasi keskellä kaislistoa, polviin saakka mudassa, se oli tallannut ison alan kaislistoa maahan joko varovaisuuden vuoksi tai raivoissaan.
Kuullessaan kahinaa nosti se päätänsä; toinen sarvi oli entisissä taisteluissa taittuneena suoraan eteenpäin, toinen pystyssä. Sysimusta otsa oli täynnä takkiaisia, kuonossa näkyi avoin verihaava.
Nähdessään ratsastajan nousi eläin heti kahdelle jalalle ja päästi pitkän, hurjan mylvinän.
Martti koetti vietellä eläintä kentälle, missä hänen oli helpompi lähestyä sitä kuin täällä tuntemattomissa lätäköissä. Härkää esiin manatakseen mäjähytti hän kerran piiskallansa.
Tästä suuttuneena hypähti villi eläin sijaltaan ja syöksyi ratsastajaa kohden.
Tämä käänsi samassa ratsunsa ja pakeni suosta, siten vietellen härkää tulemaan perässä.
Tultuaan aukealle ja nähdessään paljon väkeä padolla aavisti elukka pahaa, kääntyi äkkiä takaisin ja meni mylvien maata suon partaalle.
Martti meni perässä ja mäjähytti piiskallansa toisen kerran.
Eläin mölisi, mutta ei liikahtanut paikaltaan, vaan tunki kuononsa maahan. Martti sai lyödä piiskalla, eläin ei välittänyt, vaan pieksi häntäänsä.
Martti suuttui tästä uppiniskaisuudesta, ja astuen lähemmäksi, sivalsi hän piiskalla härkää selkään. Teräspiikeillä varustetun piiskan pää teki haavan eläimen nahkaan; mutta härkä ei liikahtanut. Toinen sivallus sattui kaulaan ja tempasi kappaleen nahkaa muassaan; härkä ähkyi, mutta ei noussut jaloilleen, vaan tunki päänsä syvälle kaislistoon, niin ettei paulaa voinut saada sen kaulaan.
Nyt alkoi Martti tulla raivoon; hän antoi iskun toisensa perästä niskoittelevalle elukalle saamatta sitä liikkeelle. Useat ratsumiehistä kokoontuivat hänen luoksensa. Heitäkin harmitti härän pelkuruus, ja suurella melulla koetettiin ärsyttää sitä ylös.
Nyt sattui piiskan sivaus härän silmään. Salaman nopeudella hypähti eläin ylös, ravisti päätänsä, ja karkasi vimmastuneena ratsastajan kimppuun. Tämä ei ehtinyt paeta, härkä puski hevosta kylkeen ja kaatoi miehen ratsuineen päivineen maahan, jaloillaan molempia tallaten.
Katsojat pakenivat pelästyksissään mikä minnekin. Kaatunut hevonen koki kaikin voimin päästä jaloilleen; mutta turhaan! Villin eläimen sarvet olivat puhkaisseet kyljen. Jalo ratsu ei ole enää juokseva kilpaa, verissään vierii se maassa, allansa ratsastaja, joka jalustimiin kiinni tarttuneena ei pääse irti.
Ärsytetty eläin seisahtui muutaman askeleen päähän uhristaan, kauheasti mylvien ja maata kuoppien; haavoitetusta silmästä vuoti verta rinnoille. Se ei ruvennut ajamaan pakenevia takaa, vaan huomattuansa hevosen ja miehen liikkuvan vielä maassa, valmistui taas heitä puskemaan, välistä sarvillansa maata kuoppien.
Jumala armahtakoon miesparkaa.
Vihdoin onnistui Martin päästä pois hevosen alta. Mutta kun härkä huomasi vastustajansa nousevan jaloilleen, karkasi se täyttä laukkaa suoraan päälle.
Kauhistuksen huutoja kuului, useat käänsivät kasvonsa poispäin. Nyt tuho tulee!
Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun eläin oli vain hyppäyksen päässä uhristansa, seisahtui se äkkiä ja sen pää nousi pystyyn. Kurkkua kuristi taitavasti heitetty suopunki, jonka toinen pää oli vieraan ratsastajan kädessä. Kuultuansa taistelun hälinän oli hän kulkenut ääntä kohden ja tuli parhaaseen aikaan paikalle. Hetkeä myöhemmin olisi hänen kilpailijansa ollut surman oma.
Kun eläin hämmästyneenä huomasi suopungin kaulassansa, kääntyi se heti uutta vihollista kohden; mutta tämä oli jo ennättänyt kääntää ratsunsa, ja asettaen köyden olkansa yli alkoi hän kiitää kenttää pitkin.
Tämäpä vasta juoksua oli! Kankea härkä laukkasi kilpaa nopean hevosen kanssa; nuora kun kiristi kurkkua, juoksi se suoraan eteenpäin mitään näkemättä, juoksi henkensä kaupalla.
Mies ratsasti härän kanssa suoraan kilpakenttää kohden. Maikalla ohjasi hän hevosensa sivulle; härkä juoksi ohitse, joten ratsastaja nyt oli perässä, eläin edellä.
Mies otti pitkäsiimaisen piiskansa ja alkoi sillä sujautella härkää selkään; tämä juoksi yhä nopeammin. Kavioiden paukunta, piiskan sivallukset ja kansan riemuhuudot tekivät härän tunnottomaksi, Se vain juoksi, suusta ja nenästä vuoti veri, koko ruumis oli vaahdossa, kieli leuoilla. Näin saapui se kilpakentälle, kirkuvan kansanjoukon keskelle. Jalat horjuivat, eläin ei pysynyt enää pystyssä, vaan kaatui erääseen ojaan, kuono maahan. Sitten oikaisi se itsensä ja heitti henkensä.
Riemuiten ja hurraahuudoilla seurasi kansa pitkin katuja uutta helluntaikuningasta, jonka oli määrä seisahtua sekä pormestarin että kunkin raatimiehen asunnolle juomaan onnentoivotusmalja. Tämä tapa osoitti, että helluntaikuninkaan piti olla sekä hyvä ratsumies että kelpo juomari, mikä ominaisuus oli sangen tarpeellinen, kun hänen kaupungilla käytyänsä täytyi vielä mennä herrojen luo Juhana Kárpáthin kartanoon.
Tahdomme käyttää hyväksemme tilaisuutta ja kertoa tämän herraskartanon huvituksista tähän aikaan; mutta antaaksemme kertomuksemme uudelle sankarille tilaa tulla yhtä miellyttäväksi kuin muutkin, aiomme sivuseikoista mainita vain ohimennen. Eikä nyt puheeksi tulevat huvit olekaan niin mainittavia kuin ne, jotka Kárpáthin kartanossa pidetään jokaisena Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivänä, jolloin seudun aatelisto ja mustalaisjoukko kokoontuvat rikkaan Nabobin nimipäivää viettämään, ja jolloin näyttelijät asettavat kulissinsa kuntoon, runosepät tulevat kilpailemaan hullunkurisilla dityrambeillaan ja kuuluisat puhujat esittävät monimutkaisilla sanoilla maljojansa. Silloin laitetaan ilotulituksia, poltetaan heinälatoja, joitten valkean ääressä mustalaismusikantit vetelevät tanssiin kehoittavia säveliä, ja herrat tanssivat maalaistyttöjen kanssa.
Kaikkien näitten sijasta saamme tällä kertaa vain nähdä ikuisesta maljasta tulevan hurjan huvin. Suuressa, tyhjässä huoneessa istuu omituisia miehiä suuren pyöreän pöydän ympärillä. Huoneessa ei ole ainoatakaan esinettä jonka voisi särkeä; pöydän ympärillä on pieniä rahia, jotka ovat lattiassa kiinni, joten ei niitäkään voi ruveta kenenkään päähän heittelemään. Käteen annetaan iso, jalaton malja, jota ei voi pöydälle laskea, sillä kun selän takana seisova heitukka on sen täyttänyt, pitää se juoda heti pohjaan ja antaa malja naapurille. Näin kulkee malja taukoamatta miehestä mieheen, ja aina kun joku tyhjentää sen, laulavat toiset erästä juomalaulua.
Näitten kelpo huvien seurauksena on, että milloin mikin vieraista joutuu sarjasta pois. Langenneen asettavat heitukat heti seinän viereen maton päälle maata. Siinä saa hän rauhassa nukkua vaikka seuraavaan päivään saakka, toiset jatkavat juominkia.
Tämä epäilemättä sangen miellyttävä huvi kestää niinkauan kuin yksikin on pöydän ääressä istumassa. Tavallisesti on Antti Kutyfalvi jäänyt viimeiseksi.
Esiintuotujen viinien laadusta ja paljoudesta saattaa päättää, miten tämänkin illan huvit loppuvat. Kukin viinilaji vaikuttaa eri tavalla.
Kun "ikuisessa maljassa" kiertää Neszmélyviini, niin tulee seura puheliaaksi: meheviä juttuja lasketaan yhtenään ja niille nauraa hohotellaan.
Ne, jotka eivät enää pysy pystyssä, nukkuvat hiljaa kuorsaten, ja se, joka jää viimeiseksi, suutelee hyvillä mielin heitukkaa, joka taluttaa hänet ulos.
Mutta kun ruvetaan Villányviiniä kilpaa juomaan, niin jo maljan kymmenettä kertaa kiertäessä ruvetaan tukkanuottasilla; jokainen tulee vihaiseksi, äreäksi, tahtoo tappaa turkkilaisia ja luulee naapuriansa turkkilaiseksi. Maassa makaavatkin kiljuvat ja ähisevät, ja viimeinen uros joutuu kahakkaan talon renkien kanssa, joiden täytyy köyttää mies sänkyyn.
Kerran koeteltiin täten erästä ulkomaalaista viiniä. Silloin luuli koko seura olevansa myrskyn ajelemassa laivassa, ja haahta keventääksensä heittivät juomaveikot ulos ikkunasta tuolit ja pöydät. Maassa makaavat karjuivat merikivusta, ja Antti Kutyfalvi tahtoi heittää heidätkin mereen.
Mutta hyvässä tarkoituksessa otettiin, etenkin silloin kuin seura oli lukuisa, maljan kierrellessä kortit esille, ikävän karkoittamiseksi näet. — Vain pienistä summista muka aikoivat pelata. Mutta tunnin kuluttua puhutaan jo tuhansista. Moni viisas ja varaton mies päättää itsekseen olla juomatta itseään humalaan ja pelata vain pienistä rahoista, mutta kaatuu kuin kaatuukin lattialle, pää kohmelossa, kukkaro tyhjänä.
Kuten tästä kuvauksestakin näkyy, eivät tällaiset älykkäät huvit ole liioin vaihtelevia. Ja voidaksemme nautinnolla katsella, miten runoniekka seuran pyynnöstä tekee mustalaiskonsteja ja mustalainen lausuu runoja, miten seurakunnan lukkari saarnaa ja Mikko Horhi vakavin naamoin veisaa ehtoovirsiä, täytyisi meidän olla samassa tilassa kuin hekin ovat. Keskeytämme sentähden kuvauksen tähän.
Kun raatimiehet veivät uuden helluntaikuninkaan Juhana-herran luo, käski armollinen herra muiden mennä ulos huoneesta, joten he jäivät kahdenkesken.
Juhana-herra istui nojatuolissa, jalat vesiammeessa, ja pureskeli karvasmantelia; täten valmisteli hän itseänsä illan juominkeihin.
— Mikä on nimenne? kysyi hän helluntaikuninkaalta.
— Mikael Kis, armollisen herran nöyrin palvelija.
— Kuules, Mikko Kis, sinä olet kelpo poika. Minä pidän sinusta. Nyt olet vuoden oleva helluntaikuninkaana, eikö niin? Mitä aiot sinä aikana tehdä?
Mies kierteli viiksiänsä ja katsoi kattoon.
— En tiedä itsekään. Tiedän vain, että olen tästälähin elävä enemmän herroiksi kuin ennen.
— Mutta entä jos joudut vuoden päästä pois virasta?
— Silloin menen taas Nádudvariin hevospaimeneksi kuten ennenkin.
— Onko sinulla vanhempia.
— Ei niin rahtuakaan. En ole heitä ikinä nähnytkään.
— Kuules Mikko. Mitäpä sanoisit, jos minä tekisin sinut suuremmaksi herraksi kuin voit kuvitellakaan, asettaisin sinut tänne herrasmiesten joukkoon, antaisin rahaa niin paljon kuin tarvitset juodaksesi ja pelataksesi korttia, olisit olevinasi aatelisherra Mikael Kis, Nádudvarin tilan haltija.
— Olkoon menneeksi; mutta enhän tiedä, miten minun on meneteltävä, jotta minua pidettäisiin herrana.
— Mitä suurempi veijari olet, sitä suurempana herrana sinua pidetään.
Talonpoika tunnetaan vaatimattomuudestaan.
— Jollei muuta tarvita, niin olen heti valmis,
— Saat olla kaikkialla minun kanssani, juot, tappelet, annat selkään miehille ja viettelet naisia, jos antavat vietellä itseänsä. Vuoden kuluttua, kun helluntaikuninkuutesi loppuu, riisut herrastammeesi ja rupeat minulle heitukkaluutnantiksi, puet yllesi punaisen viitan ja palvelet samoja herroja, joiden kanssa olet koko vuoden juonut ja lyönyt korttia, ja autat vaunuihin neitejä, joitten kanssa olet laskiaista viettänyt. Minun mielestäni on tuo oleva mainion hauskaa, ja niin kai sinustakin on. Kuinka herrasmiehet kiroilevatkaan ja naiset punastuvat, kun saavat tietää, mitä miehiä oikeastaan olet.
Hetken aikaa mietittyänsä nyökkäsi mies päätänsä vastaten:
— Suostun siihen!
Juhana-herra katsoi kelloansa.
— Kello on neljännestä vailla neljä. Muista se! Kun tästä hetkestä on vuosi kulunut, loppuu herrastelemisesi, mutta siihen asti olet yhtä hyvä herra kuin toisetkin; joka kuukausi saat tuhat floriinia tuhlataksesi, ensimmäinen tuhat on tuossa lompakossa. Mene nyt, heitukkani muuttavat sinulle vaatteet; kun joudut valmiiksi, niin tule juomasaliin. Ole äreä palkollisille, muutoin huomaavat he sinun olevan talonpojan. Sano herroja lurjuksiksi, Mikoksi, Antiksi, Lauriksi. Kuten tiedät sanotaan minua Juhanaksi.