Puolessa tunnissa oli Mikko herraksi puettu.

Juomasalissa pidettiin jo hauskaa, sillä täällä oli tapana ottaa jokainen ystävällisesti vastaan, mutta ketään ei odotettu. Isäntä esitteli tulijan vieraille kutsuen häntä Nádudvarin tilanhaltijaksi, Mikael Kis herraksi, joka, ollen "omituinen mies", oli hevospaimenen puvussa tullut kilpailemaan helluntaikuninkuudesta ja kilpailussa niin loistavasti voittanut.

Jokaisen mielestä oli tämä mainio kepponen. Näkyihän silmistäkin, ettei hän ollut mikään moukka! Kaikki liikkeet, tuolille istuminen, kyynäspäihin nojaaminen, hatun nurkkaan heittäminen, olivat aito huikentelijan temppuja, jotka selvästi osoittivat, että mies oli paremmissa piireissä kasvatuksensa saanut.

Ei yksikään todellinen moukka olisi täällä uskaltanut silmiänsäkään nostaa, saatikka sitten sinutella jokaista. Jo tunsivat kaikki hänen olevan herrasmiehen, muutamat muistivat varmasti, että olivat tavanneet hänet pääispaanin (maaherran) virkaanasettajaisjuhlassa. Mikko tietysti muisti samat seikat hänkin aivan hyvin, ja hetkisen kuluttua oli hän jo ehtinyt juoda koko seuran kanssa veljenmaljan sekä tuli pian tutuksi, ikäänkuin olisi hän jo aikoja sitten heidät tuntenut, niin että hän itsekin kummasteli, kun näin pian saattoi elää herroiksi. "Ikuinen malja" alkoi kiertää. Mikko rupesi laulamaan uutta, täällä tuntematonta juomalaulua, jonka seura heti hyväksyi pitäen sitä paljon kauniimpana kuin entistä.

Fritz Kalotai riensi häntä hellästi syleilemään.

— Älä vaan varasta minulta mitään noin syleillessäsi, huudahti Mikko, mikä lause olikin paikallansa. Seura piti sitä mainiona kokkapuheena, vaikk'ei se ollutkaan muuta kuin tavallinen kapakkalause.

Tunnin kuluttua oli Mikko jo herrasseuran sankari, juomisessa ei kukaan häntä voittanut, sillä pikarin tyhjensi hän viimeiseen tippaan. Kun sitten ruvettiin korttia lyömään, laski hän kourallisen rahoja pöytään, voitti yhtämittaa, mutta kasvoissa ei näkynyt siitä pienintäkään ilon merkkiä. Tyynenä pisti hän rahat taskuunsa, ikäänkuin olisi hänellä niitä ollut kotona säkittäin, lainasipa vielä Kalotaillekin, mikä seikka selvästi osoitti hänen halveksivan rahaa, sillä Fritzillä ei koskaan ollut tapana maksaa velkojansa.

Monen pää jo kihisi kilpajuonnista. Kukin oli ehtinyt sille rajalle, jossa viinin ilahuttava vaikutus loppuu ja humala alkaa, jolloin ei enää tunne viinin makua, vaan hurmaavan päihtymyksen, joka kiihottaa juomaan yhä enemmän. Tällöin oli Antti Kutyfalvin tapa esittää vanha temppunsa, nimittäin juoda pikarillinen viiniä avokurkuin, kertaakaan nielaisematta. Tähän tarvitaan tietysti hyvin avara ja tottunut kurkku. Paitsi Anttia ei seurassa ollut muita kuin korkeintaan kaksi, jotka taisivat tehdä samoin.

— Eihän tuo ole mikään konsti, lausui Mikko Kis, tehden tempun sangen helposti; mutta tehkääpäs samoin kuin minä, koettakaapas tyhjentää laulaessanne malja laulua keskeyttämättä.

Siihen aikaan oli tämä vielä aivan uutta sekä sangen vaikea temppu, sillä viinin valuessa kurkusta alas täytyi henkitorven ja Aataminpalan olla liikkumattomana ja samassa piti kuitenkin keskeyttämättä ääntää.

Tämän tempun teki Mikko Kis sangen taitavasti seuran suureksi ihmeeksi ja antoi maljan toisillekin heidän tehdäksensä samoin.

Kaikkien kokeet tietysti epäonnistuivat. Joka pikarillinen viiniä meni päin mäntyyn. Juomaveikot nauroivat toinen toisillensa, sillä, jokaisen heistä täytyi keskeyttää laulu juodessansa.

Mikko Kis näytti vielä kerran, kuinka sen piti käydä.

— Tänne se pikari! — huudahti vihdoin Antti ja rupesi hänkin koettamaan. Alussa kävi kuin kävikin laulu, mutta tippa viiniä meni väärään kurkkuun, ja ollen tukehtumaisillansa purskasi hän päänsä joka lävestä kurkkuun seisahtuneen viinin, kuten meren pinnalle nouseva valaskala tai suihkulähteen kivestä tehty vedenhaltija.

Tätä tapausta ei saata tarkemmin sanoin kuvata. Mutta veikot pitivät sitä sangen huvittavana ja puhuivat siitä perästäpäinkin.

Koko juomaseura nousi pöydästä nauruun menehtymäisillään, Antin yskiessä. Mutta kun keuhkojen raivo heikkeni, huudahti Antti nyrkki pystössä Mikolle: minä tapan sinut! Minä tapan sinut! Ja yskästä vihdoin päästyänsä kiersi hän paidanhihat kyynäspäihin, ähisten:

— Valmista itsesi, minä tapan sinut! Tapan koko komppanian!

Jokainen pakeni ovelle päin. Hänen tapansa tunnettiin; parasta oli ajoissa korjata luunsa ja mennä maata, sillä Antilla oli siinä suhteessa karhun luonto, ettei hän kajonnut makaaviin. Heitukat alkoivat kiireesti laahata Juhana-herraakin ulos huoneesta. Joka ei enää jalkoihinsa luottanut, kömpi pöydän alle.

Mikko Kis ei liikahtanut paikaltaan.

Kutyfalvi oli kauhean väkevä mies. Karpion viljasäkin heitti hän hampaillansa yli pään, puri taalarin hopearahan poikki, otti yksin kiinni hurjistuneen hevosen. Suurten ruumiinvoimiensa vuoksi pidettiin häntä niin suuressa arvossa, että täytyi olla aika pöhnässä, ennenkuin tohti hänen kanssansa riitaa tehdä, mikä uhkarohkeus tavallisesti loppui siten, että tämä raaka jättiläinen antoi heikommalle vastustajalleen kelpo lailla selkään.

— Nyt sinut paha perii, Mikko, huokasivat toverit, nähdessään hänen yksin aikovan vastustaa jättiläistä, joka suuttuneena huonosti onnistuneesta viininjuonnin kokeesta, kaataen kumoon tiellä olevat tuolit, ojennetuin käsin syöksyi Mikon kimppuun aikoen suoraa päätä rusentaa hänet.

Mutta hevospaimenesta tehty herra oli tottunut tuollaisiin otteluihin. Kun vastustaja tuli likelle, kumartui hän äkkiä tämän käsien alle ja näytti, mikä on hevospaimenen temppu.

Hän tarttui toisella kädellä vastustajan kaulukseen, kiristi vähän kurkkua, jotta hengittäminen seisahtui, ja kamppasi samassa jalallansa sekä veti toisella kädellä polven takaa miehen kumoon. Tämä on hevospaimenen temppu, jolla onnistuu kaatamaan vahvimmankin miehen, kun vain ei arastele, vaikka saisikin pari kolhausta päähänsä. Senpä tähden hevospaimenten onkin tapa käydä avopäin, jotta pääkallo kovettuisi, niin ettei se huolisi seipään iskuistakaan.

Oven luota taaksensa katsahtavat juomaveikot kuulivat vain aika jysäyksen, kun Antti Kutyfalvi romahti pitkälleen maahan, ja näkivät tuon väkevän miehen makaavan liikkumattomana, antaen hänen päällänsä polvillaan olevan voittajan lyödä minkä mieli teki, aivan kuten hän oli ennen tehnyt muille, jotka hän näin juomingeissa oli maahan kaatanut. Hyvinpä ansaitsi mies selkäsaunan! Jokainen oli iloissaan, kun kerran oli Antinkin vuoro tullut. Kun Mikko vihdoin hellitti hänen kauluksensa ja jätti hänet pitkälleen lattialle, kantoivat toverit käsillänsä rauhanrikkojan kostajaa ja joivat hänen kunniakseen aina aamuun asti.

Kutyfalvi taasen, jonka palkolliset kantoivat huoneesta ja panivat koreasti sänkyyn maata, nukkui puolipäivään saakka ja näki unta, että hän putosi korkealta vuorenhuipulta syvään kuiluun ja löi kovissa kivissä murskaksi joka jäsenensä. Herättyänsä kummeksi hän kovasti, kun hän yhä vielä tunsi ruumiissaan unen vaikutuksia.

Tästä päivästä lähtien tuli Mikko Kis Juhana-herran suosikiksi sekä samalla koko seudun miespuolisen seurankin.

Tätä viimeistä lausetta selittääkseni täytyy minun mainita, että Alamaalla ja eritoten Banatissa on erästä lajia mieslahkolaisuutta, joka ei ainoastaan hylkää naisten vaikutusta julkisilla aloilla, vaan myöskin vieroo heitä seuraelämässä ja huveissa. Missä naisia on läsnä, siellä heidän on ikävä, tai kokevat he mitä pikimmin karkoittaa heidät joukosta. Tällaisten miesseurojen jäsenet ovat miehiä, jotka eivät kotielämässäkään kärsi hellän sukupuolen onnelliseksi tekevää läsnäoloa, jotka karttavat kaikkea naisseuraa, paitsi piikoja ja kaupunkien halpahintaisia kaunottaria.

Jos he ovat naimisissa, pitävät he vaimoaan piikanansa, piikoja taas vaimoinansa. Tällaiset seurat ovat omiansa levittämään raakoja tapoja, ne ovat veijarikouluja herrasmiehiä varten. Jos olisin runoilija, sanoisin tällaisia miesseuroja metsiksi ilman kukkia, vaikkei tämäkään vertaus pidä paikkaansa, sillä kukoistaahan näissä kanahkakukka ja punaiset nenät.

Valtiopäivät vuonna 1825 hieman vähensivät tätä väkevien seuraa. Mikä joutui minkin viran vuoksi pois ystävien piiristä, ja vaikka samanmielisiä miehiä kokoontuikin Pressburgiin, niin tapahtui tähän aikaan oloissa kummallinen käänne, sillä uusia oksia kasvoi metsistyneitten mielten orapihlajoihin, alettiin keskustella valtion asioista. Tosin olivat huvit vielä sangen hurjia, mutta nyt eivät enää kurkku ja keuhkot yksin olleet toimessa, vaan myöskin mieli ja sydän; muisteltiin, että oli etuja ulompana juomapöytääkin, ja että maa, jota kynnämme ja kylvämme, myymme ja hävitämme, ei vain ole perintötiluksemme, vaan myöskin isänmaamme sekä että meillä on tätä isänmaata kohtaan velvollisuusvelkaa, joka kasvaa sangen suureksi, ellemme ajoissa maksa korkoa.

Sanalla sanoen: viinipöydän sijaan tulivat nyt viheriät pöydät, joitten ääreen kokoonnuttiin neuvottelemaan. Miesseurojen sijaan tulivat klubit, joissa moni metsistynyt mieli tuli tuntemaan jalomman tehtävänsä.

Valtiopäivät kutsuivat Kárpáthiperheen vanhimman jäsenenkin Pressburgiin. Hän erkani kuin erkanikin narreistansa, koiristansa, juomaveikoista, heitukoista ja maalaistytöistä. Mutta Mikkoa hän ei voinut jättää. Hänet vei hän mukanansa Pressburgiin. Ehkä hän teki sen kuitenkin pilan vuoksi, saadakseen esitellä valeaatelismiehen muille ylimyksille. Mene tiedä, vaikka vielä joku aatelisneitikin rakastuisi mieheen. Syntyisipä mainio pila, kun saisi esitellä ylkäpoikaa heitukan punaisessa puvussa.

Mikko Kis otettiin mieluisasti vastaan Pressburgin ylhäisiin seuroihin iloisen luontonsa ja pulskan, miehevän muotonsa vuoksi.

Sivistyneillä seuroilla on oma sanastonsa. Törkeyttä sanotaan hilpeydeksi, raakoja lauseparsia vain omituisuudeksi, tulisuutta miehuudeksi, epäkohteliaisuutta vakaamielisyydeksi. Täten sai Mikkokin koko joukon hyviä ominaisuuksia ilman suurempia muutoksia kuin pukeutumalla maalaisviitan sijasta herrojen attilatakkiin. Hän oli herraksi syntynyt. Kaikki ihmettelivät hänen miehuullista muotoansa, punaisia poskia, solakkaa vartaloa, säihkyviä silmiä, mustia viiksiä, mitkä ovat arvokkaampia kuin kaikki tieteet, sillä järkeä, taitoa ei kukaan kysynytkään. Kun hän istui ratsunsa selkään sanaa sanomatta, oli hän enemmän arvossa pidetty, kuin satakunta tiedemiestä, jotka kirjoituspöytänsä ääressä tulevat köyryselkäisiksi; ja vaikka hän viisaasti olikin vaiti politiikasta keskusteltaessa, niin osasi hän vuorostansa kyllä puhua siellä, missä isänmaan isät olivat vaiti, nimittäin naisseuroissa.

Useita huhuja oli liikkeellä hänen lemmenseikkailuistaan ylhäisten naisten kanssa, jotka olivat yhdellä tai toisella tavalla suosineet pulskaa seikkailijaa. Tosin ei kukaan tietänyt, missä hänen tiluksensa sijaitsivat, mutta rahaa näytti hänellä aina olevan yllin kyllin.

Juhana-herraa salaa nauratti, sillä helluntaijuhla lähestyi taas, ja nuorista ylimyksistä jo suurin osa sinutteli Mikkoa. Huolellisten äitien kuultiin tiedustelevan tämän kunnon miehen olosuhteita, sillä he olivat mielissään, kun hän oli heidän tyttäriensä seurassa, ja kuiskailivatkin suurena salaisuutena parhaimmille ystävättärillensä, että monista merkeistä päättäen on kunnon kavaljeerilla vakavia aikeita.

Tällaiset salaisuudet tulivat pian ilmi. Vanha Kárpáthi tuli hyvin kummalliseksi; usein remahti hän vakavassa seurassakin kovaan nauruun, kun hänen mieleensä johtui, että muutaman päivän perästä tuo ylistetty kavaljeeri on oleva hänen heitukkansa. Kerran keskellä valtiopäiväistuntoakin, kun oli paljon herrasväkeä parvella kuuntelemassa ja paraikaa pöytäkirjaa luettiin, remahti hän kovaan nauruun nähdessään, miten parvella istuvat naiset lorneteillaan tirkistelivät Mikkoa. Naurustaan sai hän rangaistuksen. Mutta hän maksoi heti sakot kaksinkerroin, kun ei tällä kertaa ollut voinut nauruaan pidättää.

Vihdoin tuli kaikkein hauskin päivä. Helluntai oli käsissä.

Kárpáthi laittoi kaupungin puistoon suuret kestit, joihin hän kutsui kaikki Mikon tuttavat.

Mainion hauskaa esitellä seuralle omana palkollisena tuo useasti ylistetty sankari. Juhana-herra ei olisi tätä hauskuutta myynyt mistään hinnasta.

Kello löi neljännestä vaille neljä.

Oli käsketty helluntaikuninkaan odottaa siihen asti eteisessä, ja vasta kellon lyömällä pääsi hän Juhana-herran puheille.

— Mitä uutta muotia tämä on, huudahti Mikko sisään päästyänsä ja heittäytyen nojatuoliin istumaan: annetaan ihmisten odotella kymmeniä minuutteja eteisessä!

Juhana-herran suussa oli piippu, johon hän juuri oli pannut tupakkaa.

— Tulepas, Mikko poikaseni, lausui hän viekkaasti, sytyttämään piippuani.

— Tuossa on sytytin ihan vieressänne; sytyttäkää itse!

Juhana-herra ällistyi.

Varmaan oli mies peräti unohtanut, mikä päivä oli käsissä. Sitä parempi, hän tulee hämille saadessaan asian kuulla.

— Tiedätkös, poikaseni, että tänään on helluntai?

— Se on papin ja almanakan tekijän asia; mitä se minuun koskee?

— Vai niin! Ajattelepas, että neljännestä vailla neljä loppui tänään helluntaikuninkuutesi!

— Mitä sitten? — kysyi Mikko vähääkään hämmästymättä, nenäliinalla pyyhkien takkinsa opaalinappia.

— Mitäkö sitten! — huudahti Juhana, joka jo alkoi suuttua. Sitä, ettet enää ole mikään herra!

— Mikäs sitten olen?

— Mitäkö olet? Moukka olet, veijari olet, lurjus, maankulkuri roisto; saat suudella kättäni, jos otan sinut heitukakseni, ettet kuolisi nälkään tai hirsipuussa.

— Ei sinne päinkään! — vastasi Mikko Kiss viiksiänsä sivellen. Minä olen aatelismies Mikael Kiss. Almásfalvin perillisiltä ostin tiluksen ikuiseksi perinnöksi sadastakahdestakymmenestä tuhannesta floriinista, ja tilalle olen lainhuudatuksen hankkinut, niin että se varmaan on minun omani.

Juhana-herra oli mennä hämmästyksestä selälleen.

— Sadastakahdestakymmenestä tuhannesta floriinista! Milloin ja mistä olet sinä niin paljon rahaa löytänyt?

— Kunniallisella tavalla, vastasi Mikko Kiss hymyillen, pelatessani eräänä iltana muutamien aatelisveikkojen kanssa. Voitin enemmänkin, mutta jäännöksellä olen aikonut rakentaa komean kartanon, missä vietän kesäni tästälähin.

Juhana-herralle kävi asia kyllin selväksi. Pressburgin valtiopäivillä voitettiin ja hävittiin suurempiakin summia.

Mutta yhtä seikkaa hän ei voinut vieläkään käsittää.

— Kuinka olet sinä voinut ostaa aatelisen sukukartanon? Ethän sinä ole mikään aatelismies?

— Sangen yksinkertainen seikka! Kun hiljan olin pari viikkoa poissa, kävin eräässä komitaatissa Tonavan tuolla puolen ja annoin kuuluttaa siellä, että eräs aateliseen Kiss-sukuun kuuluva jäsen etsii täällä eläviä sukulaisiansa; jos täällä on Kiss-sukuisia aatelismiehiä, jotka muistavat Szabolcsiin muuttaneita sukulaisiansa, ja heillä on vielä aateliskirjat hallussaan, sekä tahtovat antaa nämä allekirjoittaneelle, niin saavat he tuhannen floriinin palkinnon, kun ilmoittavat itsensä hänelle. Viikon kuluessa muisti yhdeksänkuudetta Kiss-sukuun kuuluvaa henkilöä Szabolcsiin muuttaneita sukulaisiansa tuoden minulle aateliskirjansa. Minun ei tarvinnut muuta kuin valita, missä oli paras vaakuna. Sitten syleilimme toinen toisiamme, sukutaulu tehtiin, minä maksoin tuhat floriinia, he ottivat minut sukuunsa, antoivat kuuluttaa diploomini komitaatissa, ja nyt olen aatelismies, tuossa on vaakunani sormuksessa.

Juhanasta oli tämä kepponen vielä hauskempi kuin hänen oma tuumansa. Hän ei suuttunut, vaan syleili viekasta seikkailijaa, joka oli pettänyt kaikki, ja todenteolla omistaen hänelle pilan vuoksi annetun osan oli narrannut koko maailmaa, silloin kuin toiset aikoivat häntä narrina pitää.

IX.

1825.

Tällaista oli seuraelämä Unkarissa tämän vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä…

Useat ylimyksistämme eivät siihen aikaan tietäneet mitään isänmaastansa, missä heillä oli äärettömät tilukset. Esi-isien kieli oli heille tuntematonta, ehk'eivät kaikki olleet sitä ikinä kuulleetkaan. Vieraissa maissa tuhlasivat he tavaransa, mielettömällä apinoimisella sielunsa voimat, kiersivät ympäri maailmaa etsimässä turhia nautintoja, siten menettäen suurimman nautinnon, joka on hyödyttää isänmaata.

Miehet, jotka olisivat voineet ikuistaa maineensa tuhansien kiitollisten sielujen siunauksilla, olivat iloissaan, kun narrien ja laiskurien näyttämöllä pääsivät muutamaksi päiväksi narrisankareiksi. Eurooppalaista sivistystä ostivat he kalliista hinnasta, myymällä isänmaanrakkautensa. Epäiltäväksi jää kumminkin, ovatko huvitusten hienous, salonkitavat ja klubisääntöjen sekä kaksintaistelulakien tunteminen pääseikkoja eurooppalaisessa sivistyksessä?

Toinen, paljoa pienempi osa ylimyksiämme pysyi kotimaassa, arvellen säilyttävänsä esi-isien tavat ja alkuperäisen unkarilaisen luonteen hylkäämällä kaiken sivistyksen. Tämä oli todellinen rosvojoukko, jonka jäsenet maalaisviitoissa ja -turkeissa esiintyivät tanssiaisissa, kulkivat kaduilla musikanttijoukko edellä; kulkivat talosta taloon viikkokausia mässäten ja juhlien; pitivät tiedemiestä hupsuna, kirjoja elinajan lyhentäjinä, työtä moukkain velvollisuutena, sekä elivät siinä autuaassa luulossa, että he ovat sekä todellisen elämänviisauden keksijöitä että myöskin hyviä isänmaanystäviä, sillä he eivät muka ulkomaan oloja edes tunnekaan.

Näihin kahteen luokkaan jakaantui alhaisempikin aatelisto. Joko oli etevistä perheistämme kansallinen henki kokonaan karkoitettu; perheen isä puhui vaimonsa ja lastensa kanssa vierasta kieltä, vain palkollisia puhuteltiin unkarin kielellä; pojat, tyttäret vietiin kasvatuslaitoksiin, joissa opetus vähimmän muistutti omaa kansallisuutta, kansamme kieltä; olisi ollut julkinen solvaus kotimaan kielellä puhutella tai pyytää tanssiin sivistynyttä neitiä yleisissä tanssihuveissa; sellainen pyytäjä sai olla varma siitä, että hänelle suututaan, sillä tätä kieltä käytetään vain palkollisia puhuteltaessa. Näin olivat asiat perin unkarilaisissa kaupungeissakin. Taikka vallitsi aatelispiireissä vastakkaiset, hurjat ja raa'at tavat, kansallistunne koetti vastustaa kaikkea sivistystä; pojat, tyttäret eivät saaneet oppia mitään; eihän tyttöjen muka tarvitsekaan mitään oppia, sillä mitä taitamattomampi nainen, sitä parempi vaimo; poikien taas annettiin opiskella siinä tapauksessa, että heitä syntyi liian monta, kun ei ikivanhoilla metsästysmailla löytynyt tarpeeksi jäniksiä kaikille. Joku heistä oppi latinan kieltä ja rupesi asianajajaksi, mutta muuta kuin lakitiedettä hän ei saanut tuntea.

Entä kansa? Sitä ei ollut olemassakaan. Päivätöissään kansaa tosin väliin tavattiin, mutta ei sitä siihen aikaan ollut tapana kansaksi nimittää. Sana "työ" oli meillä tuntematon. Mitä työtä olisikaan unkarilainen aatelismies tehnyt? Kauppiaat, käsityöläiset olivat enimmäkseen saksalaisia.

Maanviljelijäksi kelpasi talonpoika, taloudenhoitoon ei paljon tietoja tarvittu.

Mitä hyötyä tieteistä? Mihinkä ne kelpasivat? Paljosta istumisesta sai vain perätaudin, ja joka ei aikonut professoriksi, hänellä ei ollut mitään hyötyä tiedoistansa.

Entä kielen viljeleminen? Surkeina esimerkkeinä olivat nälkäiset runosepät ja maata kiertävät ilveilijät, jotka kovan onnen pakoittamina tai koulusta ajettuina olivat joutuneet tälle ohdakkeiselle uralle.

Nukkuvan kansan keskuudesta nousi pari etevämpää kykyä, jotka antoivat aihetta luuloon, että tämän soran ja hiekan alla löytyy kultaakin, kun vaan kaivetaan päivän valoon.

Oli meillä vielä jaloja naisia, jotka pitivät äidillistä huolta orvoksi joutuneesta kansallisuudestamme, esim. rouva Anna Urményi Unkarissa, rouvat Teleki, Bornemisza ja Bánfy Siebenbürgissä. Yön viimeisinä tähtinä ja uuden aamun kointähtinä pysyvät he ikuisessa muistossa.

Ylimystemmekin joukosta tulemme tapaamaan useampia sivistyksen ja edistyksen taistelutantereella. Ihmeteltävällä lujuudella taistelevat he ulkomaalaistumista vastaan, sivistykselle Unkarin maassa alaa raivaten.

Vihollisia heillä oli; suo edessä, vetelä takana.

Näitten jalojen miesten joukosta pysyvät ikuisessa muistossa Yrjö Festetics, Unkarin "Helikonin" perustaja sekä hänen arvokas lankonsa kreivi Frans Seéchényi, kansallismuseon luoja; Rády; Teleki; Majláth; Podmaniczky; Dezsewffy, jotka olivat uuden kansallisen liikkeen lipunkantajia. Tämä liike alkoi siihen aikaan, jolloin yleensä luultiin, ettei Unkarin kansa kelpaa muuksi kuin kalvankantajaksi; olipa sellaisia, jotka sitäkin epäilivät.

Ilmestyivät nousevan aamuruskon laulajat: Berzsényi, Kazinczy, molemmat Kisfaludyt, Kölcsey, Vörösmarty ja Bajza, kaikki silloin vielä nuoria kykyjä, — siitä onkin jo kulunut kahdeksankolmatta vuotta.

Syntyi sanomalehtiä, joista meidän aikalaisiltakin on paljon oppimista.

Jaloja, vakavia taiteilijoita liittyi yhteen julistamaan taiteen ja äidinkielen ihanuutta, He voittivat ennakkoluulot, jotka enimmin rasittivat taiteilijoita. Siebenbürgiläiset saivat pikemmin kun unkarilaiset valmista aikaan. Samana vuonna avattiin äsken valmistunut komea kansallisteaatteri Klausenburgissa niin suurilla juhlallisuuksilla, että ne jo sinänsä hankkivat laitokselle pysyvän arvon. Kaksikymmentä miestä ja naista Siebenbürgin etevimmistä perheistä, kaikki vakavia ja arvossa pidettyjä henkilöitä, ryhtyivät näyttelemään ensimmäistä kappaletta, jolla kansallisen sivistyksen uusi temppeli vihittiin.

Tällaisia tapahtui vuonna 1825, jolloin uusi aikakausi kansamme historiassa alkoi.

Uusi elämä, uusi verenkierto jokaisessa yleiselämän suonessa; ihmisiä, jotka heräsivät unesta tahtomatta uskoa, että olivat nukkuneetkaan; toiset yhä nukkuivat ja uneksivat, että kaikki on nukuksissa.

En puhu tämän vuoden valtiollisista tuloksista, valtiopäivien otteluista; en pidä itseäni tarpeeksi älykkäänä enkä tarpeeksi tuhmanakaan puhuakseni näistä asioista. On seikkoja, joista viisas mies saattaa paljonkin puhua, mutta onpa semmoisiakin kohtia, joissa viisauskaan ei ole paikallansa.

Mutta tämän vuoden tulokset näkyivät elämässäkin. Pressburgin valtiopäivät sekä laativat uusia lakeja hallinnon parantamiseksi että rikastuttivat seuraelämää uusilla aatteilla, uusilla sankareilla.

Suurin osa näistä on meille jo ennaltaan tuttu. Muutaman kuukauden perästä valtiopäiväin avajaisista tapaamme Pressburgissa sangen miellyttäviä ryhmiä. Puolueita on syntynyt, eri mielipiteitä on jo konferenssien ja klubien kautta tullut seuraelämään.

Tutuilla sankareillamme on millä missäkin etevä asema.

Ensiksi sopii meidän mainita kreivi Tapani, jonka älyä ja viisautta vakavin osa isänmaanystävistä ihmettelee; jonka luonne on niin ylevä ja rehellinen, etteivät hänen ystävänsä tohdi häntä rakastaa, eivätkä viholliset vihata, vaan kumpikin puolue kunnioittaa häntä.

Niilo ei enää käy hänen kanssansa käsitysten. Tulisempi innostus on hänet johtanut jyrkemmille teille. Hänen ympärillensä on kokoontunut kuumaverinen nuoriso, tulisimmat isänmaanystävät, joilla sydän on lähempänä päätä kuin toisilla. Häntä ylistävät sekä ne, jotka ovat unohtaneet entisyyden, että kaikki, jotka rientävät hautaamaan entisyyden tulevaisuuteen.

Kuten hän oli ennustanut, eivät runoilijain kutsumukset saattaneet poissa olevia ylimyksiämme kotiin, vaan valtiopäivät. Nämä kutsuivat kotimaahan jokaisen, jolla vielä oli rahtunenkin ylpeyttä. Välttääksemme kaikkea väärinkäsitystä tässä kohden, huomautamme, ett'emme tarkoita kansallista ylpeyttä. Omasta ylpeydestä tässä on puhe.

Kun kymmenen tuntia kestävän yhteisistunnon alkaessa astumme parlamenttihuoneen ovelle, niin on rintamme riemusta pakahtua nähdessämme noita muhkeita ja jaloja isänmaanystäviä saapuvan yhden toisensa perästä komeissa vaunuissa, lakeissa haikaransulka, muinaisunkarilaisissa, nahkakauluksella ja nyöreillä varustetuissa viitoissa, kallisarvoiset miekat vyöllä, soreat viikset ylähuulessa, tai tuuhea poskiparta. Heistä tunnemme sekä tuttavamme Pariisista, Béla Kárpáthin, Fennimoren, Liviuksen, että muita unkarilaisia valtaherroja. Sydämemme iloa häiritsee vain se seikka, että enin osa näistä Unkarin ylimyksistä vaivoin osaa lausua unkariksi: "äänestän ehdotuksen puolesta" (tai ehdotusta vastaan). Pitemmät puheet osataan pitää vain latinan kielellä.

Mutta tuskin tunnemme Juhana Kárpáthia, unkarilaista Nabobia, tuossa komeassa, jalokivistä hohtavassa asussa. Suuren, hantelan ruumiinsakin vuoksi edustaa hän tietysti vanhoillaan pysymisen aatetta ja onkin sentähden nuorten vastustajien ainaisena pilan ja ivan esineenä. Näistä vastustajista ei yksikään ole niin terävä ja myrkyllisesti ivaava kuin hänen veljenpoikansa, joka jo senkin vuoksi oli palannut Unkariin, että saisi vainota setäänsä yleisten kiistojen taistelutantereella.

Unkarin valtiopäiville ei häntä niin paljon saattanut ajatus esiintyä loistoisasti ja päästä mainioksi sekä alkaa valloitussota kaikista maan ääristä tänne kokoontuneitten ylimysten vaimoja ja tyttäriä vastaan, kuin ajatus saada joka päivä tavata setäänsä semmoisella paikalla, missä tämä ei voi päästä pakoon ja missä hän saa loukata setäänsä vereen asti tämän voimatta puolustaa itseänsä.

Jos setä olisi kuulunut vastustuspuolueeseen, niin olisi Béla ollut vanhoillinen. Mutta nyt oli laita päinvastoin, ja Béla oli niin kiivas vastapuoluelainen, että kumppanitkin alkoivat häntä ihmetellä.

Vielä yhden vanhan tuttavamme nimen tulemme usein tapaamaan, — emme tosin kiivaista kiistoista puhuvien valtiopäiväkertomusten palstoilla, emmekä Wienin muotiseikoista puhuvissa lehdissä, vaan kaikilla vapaamielisen edistymisen aloilla, kaikissa nimilistoissa hyväntekeväisiä tarkoituksia varten ja kansallisten laitosten perustajien joukossa. Tämä nimi on Rudolf Szentirmay, jota tavallisesti seuraa kaikissa ihmisystävällisissä ja jaloja aatteita kannattavissa yrityksissä vielä toinenkin nimi, nimittäin Flora Szentirmay-Eszéki. Kaikki olemme siis kotona.

Tunnemme, että elämme tärkeällä aikakaudella; sen tuntee joka ihminen.

Suuria aatteita, laajoja parannuspuuhia ilmestyy julkisuuteen. Kahviloissa luetaan innokkaasti sanomalehtiä, iltahuveissa ja pidoissa puhutaan muustakin kuin metsästyksestä ja muotiseikoista, naiset alkavat valita kansallis- ja puoluevärejä pukuihinsa, yleinen mielipide joko ylistää lemmikkejänsä tai masentaa vainoomiansa. Päivisin käy yleisö yhtä uteliaana kuuntelemassa valtiopäiväin keskusteluja kuin teaatterissakin, ja iltasin käyvät isänmaan isät teaatterissa vielä mieluummin kuin valtiopäiväistunnoissa.

Tänään on julkinen ylimysten (ylähuoneen) istunto; kuulijain parvet ovat täpötäynnä kaikenlaisia ja kaikensäätyisiä kuulijoita, sillä edellisenä päivänä levisi huhu, että tänään tapahtuu ankaria otteluja.

Parhaimmat puhujat tulevat puhumaan; tänään kuullaan sekä eläköönhuutoja että vihellyksiä.

Esillä on tärkeä kysymys, jonka kohtalosta riippuu jommankumman puolueen voitto. Sekä alhaalla salissa että ylhäällä parvilla kuunnellaan tarkasti, pöytäkirjaa julkiluettaessa vallitsee yleinen, syvä hiljaisuus, niin että voi kuulla pikakirjoittajan kynän rapinan.

Nyt esiintyy pitkäpiimäisyydestään ja laveasta lausetavastansa tunnettu puhuja, hän alkaa pitkän latinalaisen puheen, jonka laaja alkulause antaa aavistaa lopun etäisyyttä.

Se osa yleisöä, joka ei ymmärrä kieltä, alkaa ikävystyä tästä yksitoikkoisesta huvituksesta, kuulijat taasen ovat harmissaan. Nuoret valtiopäivämiehet alkavat jo levottomina helistellä miekkojansa. Muutamissa merkillisimmissä kohdin puhetta huudahtelevat vastustusmiehet: ohoo! — Kun taasen puhujan lauseet käyvät liian sietämättömiksi, huudahtaa joku: "kuulkaamme!" ja niin kuuluu hänen perässään satoja "kuulkaamme"-huutoja, joten puheesta ei voi kuulla niin mitään.

Puhujaa ei tämä ollenkaan häiritse; suurimman hälinän aikanakin hän vain jatkaa juttuansa, sivullensakaan katsahtamatta, kunnes melu vihdoin itsestään loppuu.

Hänen puheensa herättää suurta kiihkoa ylimystössä. Useat kiivaammat valtaherrat nousevat keskustelemaan etempänä istuvien kumppaniensa kanssa. Missä kolme tai neljä samanmielistä on yhdessä, siellä kuiskaillaan kiivaasti liikehtien ja päät yhdessä; kuulijat tuumivat: mitähän siellä keskustellaan?

Eräällä parvella, joka on sekä mies- että naiskuulijoita täynnä, seisoo joukko nuoria, mustiin attilatakkeihin ja kapeisiin unkarilaisiin housuihin puettuja juristeja.[14] Heistä on yksi jo kauan aikaa oleskellut Pressburgissa, toiset ovat luultavasti vasta äskentulleita, sillä he ihmettelevät kovasti kaikkea, mitä näkevät ja kuulevat, ja kyselevät tuolta Pressburgin mieheltä: kuka tuo on, joka nyt nousi ylös tuoliltaan? Kuka tuo on, joka pisti kynänsä tolppoon? Kuka istuu tuolla, selin tänne? Missä istuu se ja se? Kuka kuuluu vapaamielisiin ja kuka ei kuulu, ynnä muita samanlaisia kysymyksiä. Pressburgin mies taasen osaa tietysti antaa tyydyttävän vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin, sillä hän on asunut kaupungissa aina valtiopäivien avauksesta asti, praktiseeraa personaaliksen (ylähuoneen puheenjohtajan) luona, sekä on jokaisen kuuluisan miehen tuttava. Hän tietää muka senkin, missä kahvilassa kummankin puolueen miesten on tapana käydä. Täten on hän saanut korkean arvon kumppaniensa silmissä. — Katsokaas, tuo tuolla on Béla Kárpáthi — näytti hän toisille — sepä vasta kunnon mies; ei ole niin vapaamielistä koko ylimysjoukossa! Ymmärtänettehän sen itsekin, sillä hän tohtii vastustaa omaa setäänsä, joka kuuluu konservatiiveihin! Uskaltaisinko minä sanoa sanaakaan Yrjö-setääni vastaan? Eikä hän ole muuta kuin varatuomari. — Tuolla Kárpáthilla on jalo luonne, hän on suuri mies; osaa unkariakin ja puhuu sitä niin hyvin, että mekin ymmärrämme.

Metsistyneet nuorukaiset ihmettelivät kovasti.

— Katsokaas, hän ei pidä puhujan jutuista, ottaa kynän käteensä; nähkääs, miten uhkeasti hän sen työntää tolppoon. Varmaan tekee hän muistutuksen edellistä puhujaa vastaan tai laatii uutta ehdotusta. Ahaa, nyt antaa hän paperin kulkea kädestä käteen. — Kaikki myöntävät, nyökkäävät päätänsä. Hän on järjen mies!

Tällä aikaa piirsi nuorempi Kárpáthi sedästänsä, jota vastapäätä hän istui, huviksensa irvikuvan, missä kunnon herra oli kuvattu pässiksi, joka märehtii vanhoja erioikeuskirjoja. Paperin hän antoi naapureillensa, ja sitä luulevat juristit joksikin tärkeäksi esitykseksi.

— Katsokaas vain, nyt lähtee kaksi miestä hänen puheillensa. Tunnen heidät hyvin. Kummeksin vain, miksi he häntä puhuttelevat, sillä ovathan he toista puoluetta. Kas, kuinka ylpeästi hän viittaa, että hän on ajallansa heille vastauksen antava. — Näyttävät vielä epäilevän. Tulkoon vain asia puheeksi, niin hän heille sanoo, mitä ovat miehiä…

— Lyödään vetoa, että tyttö tulee tänne, lausui Kárpáthi noille kahdelle ylimykselle, jotka tällä hetkellä hänen tuoliinsa nojautuen puhelivat hänen kanssansa.

— Minä en usko, ennenkuin näen, vastasi Livius, hoikka, käyränenäinen mies. Tyttö on erittäin ankarasti kasvatettu.

— Loruja! Tyttö kuin tyttö! Kaikilla heillä on sydän, pitää vain löytää avain, joka sen avaa.

— Mutta siihen sydämeen et pääse tiirikallakaan. Tyttöä vartioi jumalinen, päiväkaudet rukoileva täti ja äreä, karhumainen setä, jotka aina ovat hänen kintereillään.

— Pieni asia! Jumalisen tädin me petämme, äreän sedän peloitamme pakoon, ja Hesperiidien yrttitarha on meidän.

— Minä sanon vieläkin kerran, että tytön luokse ei pääse, häntä ei päästetä yleisiin huveihin, hän ei käy koskaan teaatterissa, ei kävelyllä eikä missään, missä muita ihmisiä on liikkeellä, kirkkoa lukuunottamatta, mutta sielläkin hän istuu urkuparvella kuorolaulajien joukossa.

— Tämän olen jo aikoja tietänyt. Minulle on ennenkin sanottu, että tytöllä on kaunis ääni. Hyvä! Tästä tiedämme, että tyttö mielellänsä antaa äänensä kuulua ja että hänellä on taipumusta laulajattareksi. Tähän taipumukseen saattaa istuttaa monenmoisia hedelmiä. Kuten tiedätte, olen lyönyt tuhat tukaattia vetoa Fennimoren kanssa siitä, että tyttö on vuoden kuluttua asuva minun luonani.

— Uskomattomalta kuuluu, kun ajattelee, miten surkean lopun saivat
Fennimoren yritykset tämän tytön suhteen.

— Miten? Miten? Kuinka hänen on käynyt? — kyseli kolmas, joka juuri oli seuraan saapunut.

Abellino oli heti valmis tekemään asiasta selkoa.

— Tuo kunnon poika lähetti lemmenlahjoja tytölle, joka antoi ne kaikki tädillensä. Tämä viekas, muka jumalinen noita-akka määräsi Fannyn nimessä lemmenkohtauksen Fennimorelle talon takana olevaan puutarhaan. Tämä tulikin määrätyllä tunnilla aukijätetystä takaovesta paikalle, odotteli levottomana hyvän aikaa karviaispensaiden takana, mutta kun ei ketään kuulunut, huomasi hän vihdoin tulleensa petetyksi. Hän aikoi lähteä tiehensä, mutta kas, ovi, josta oli tullut, olikin nyt lukossa. Tuumii, mitä nyt tehdä? Vaarallista oli kolistelemaan ruveta, sillä pihan puolella olivat Boltay-mestarin kahdeksan nikkarinsälliä työssä. Jos he kuulevat kolinan, antavat he hänelle semmoisen selkäsaunan, ettei hän enää nahkaansa omakseen tunne. Ylt'ympärillä taasen oli korkea kiviaita. Ei ollut muuta neuvoa, kun alistua kohtaloonsa ja mennä maata kukkapenkkien väliin ja odottaa, kunnes puutarhuri aamulla tulee avaamaan oven. Tämäpä vasta kova kokemus Fennimorelle; hän, joka ei saa unta, jos lakana on rypyssä, ja joka maata mennessänsä pesee itsensä ensin monenmoisissa vesissä. Päälle päätteeksi rupesi vielä puoliyön aikana satamaan vettä ja sitä tuli aamuun asti, ikäänkuin saavista kaataen. Koko puutarhassa ei ollut pienintäkään suojusta, ei anssaria, ei edes parsalavaakaan, jonka alle olisi päässyt suojaan. Tätä huvia kesti kello kuuteen asti aamulla. Vasta silloin pääsi Fennimore vihmasaunasta. Hänen yllänsä oli nankinikankaiset housut, samettikauluksinen hännystakki, ja päässä kastorihattu. Ajatelkaas, miltä hän näytti! Jokaiselle tuttavalle, jonka hän kotimatkalla tapasi, selitti hän tulevansa Tonavan virrasta, mistä hän muka oli pelastanut hukkumaisillaan olevan pojan.

— Sen vuoksi hän niin kernaasti meni Fannyn siveydestä vetoa lyömään.

— Tietysti. Jos hän voittaa vedon, on hän oikeassa ja saa vielä tuhat tukaattia; jos hän taasen häviää, on hänellä korvauksena tieto, että tyttö on langennut, vaikkei se hänen toimestansa käynytkään, — Olen varma siitä, että hän häviää. Vuoden kuluttua on Fanny oleva ihan sisartensa kaltainen.

— Ja mitä tietä aiot päästä perille?

— Sitä en ilmaise. Siinä kyllä, kun tiedätte minun jo päässeen niin pitkälle, että tyttö tänään tulee parvelle, viidennen pylvään viereen, missä nuo lakimiehet seisovat, täsmälleen yksitoista…

Näin opettavainen keskustelu oli seuralla, jota lakimiehemme äärettömästi ihailivat. Tällä välin vaihtoivat toiset isänmaan isät kovia sanoja jostakin tärkeästä yleisestä asiasta.

— Katsokaapas, lausui juristiylimys vasta-alkaville veikoillensa, nyt katsoi armollinen herra minuun. Hän tuntee minut hyvin, olen häntä usein puhutellut, kun esimieheni on lähettänyt minut viemään "sirkuläärejä" (kiertokirjeitä) hänelle. Varmaan katsahti hän tänne huomauttaakseen meille, että hän pian aikoo puhua. Me vastaamme eläköönhuudoilla. Huutakaa sitten, pojat, aikalailla!

Samassa kuului naispuvun kahinaa miesten takaa, ja muutamat, joilla oli aikaa katsahtaa taaksensa, huomasivat sievästi puetun porvaristytön, vanhan, mutta sangen koreasti puetun naisen seurassa. Tyttö ei voinut olla kuuttatoista vanhempi; vartalo oli solakka ja hoikka, kasvot terveen ja raikkaan näköiset, tavaton puna heloitti poskilla, huulet värisivät ikäänkuin pelosta. Edessä seisovien olkain ylitse koettaa hän katsoa alhaalla istuvia, samalla kuin tuo koreapukuinen rouva kuiskaa muutaman sanan hänen korvaansa, jonka johdosta tyttö monta kertaa uteliaasti kysyy häneltä hiljaa: "kuka?"

— Tuolla on tyttö! — kuiskasi Abellino tovereilleen ja tirkisti lornetillaan parvekkeelle. Hän tuli aivan äsken; tuolla hän seisoo lakimiesten takana. Nyt ei häntä näy, kun tuo pitkä mieshöntelö on edessä. Nyt näkyy hän taas; posket punaiset, suuret mustat silmät näyttävät aroilta. Älkää katselko sinne niin paljon, hän pelästyy. Lempo vieköön tuon miehen tytön edestä!

— Kas; kas! — puhui lakimies. Hän viittasi minua kohden, toisetkin armolliset herrat katsovat tänne. Varmaan puhutaan minusta. Esimieheni kehuu minua aina hänen kuultensa. Kas vaan, kuinka hän katsoo minuun! Ehkä pitäisi häntä tervehtiäkin.

Kunnon mies alkoi joutua hämille. Muutteli yhä asentoa, milloin otti sapelin käsivarrellensa, milloin taas nojasi siihen, siveli viiksiänsä, kääntyi toverien puoleen puhellen heille naurettavan vakavasti. Milloin oli hän kovin lempeän näköinen, milloin taas hymyili viisaasti, kuten nuorten miesten on tapana, silloin kuin heitä paljon katsellaan.

Hän ei enää voinut kantaa kaikkea tätä kunniaa; nuo häneen kääntyneet lornetit polttivat tulilasin lailla hänen kasvojansa. — Hän sanoi tovereilleen, että hänen täytyy mennä esimiehensä luo; jos Kárpáthi sillä aikaa puhuisi, niin pyysi hän heidän kuuntelemaan tarkasti, jotta voisivat hänellekin kertoa. — Näin sanoen pakeni hän tiehensä.

Hänen poistumisensa kautta syntyneestä aukosta tuli kauniin porvaristytön vartalo näkyviin. Tyttö ei kuitenkaan viipynyt parvella, vaan läksi taas seuranaisensa kanssa pois.

— Oli todellakin soma tyttö, lausuivat alhaalla. Pirullisia vehkeitä tuolla Bélalla!

Nyt loppui vastapuolueen viimeisen puhujan puhe, jota seurasi kuulijain nostama hälinä.

— Mitä melua tämä on? — kyselivät toisiltaan keskenänsä juttelevat nuoret isänmaan ystävät. Mistä on puhetta?

Estääksensä uutta kiivasta keskustelua syntymästä näki puheenjohtaja hyväksi ryhtyä äänestykseen, hyväksytäänkö alahuoneen esitys vai ei? Ankarien valtiomiesten kasvot olivat vakavia, äänestettiin sekä myöten että vastaan. Nuoremmat äänestivät miten kunkin päähän pisti.

Juristiemme oli helppo kirjoittamattakin muistaa, mitä Abellino puhui.

— No? No? — kyseli sankari kotiin palaavilta tovereiltansa: mitä Kárpáthi lausui? Eikö hän puhunut mainiosti? Eikö ollut juhlallista kuulla?

Hän lausui: "minä hyväksyn alahuoneen esityksen".

— Niinkö sanoi? Kuinka älykkäästi!

TOINEN OSA

I.

Erään perheen kirous.

Siihen aikaan asui Pressburgissa eräs kuuluisa perhe, jos nimittäin surullista kohtaloa saattaa kuuluisuudeksi sanoa.

Nimittäkäämme sitä Mayerin perheeksi. Tämä nimi on niin monella ihmisellä, ettei kukaan saata siitä loukkaantua.

Perheenisä oli jonkun yleisen rahaston hoitaja, ja hänellä oli viisi kaunista tytärtä.

Tytöt olivat kaikki kauniita, toinen toistaan ihanampia, suloisempia.

Jumalan siunaamia lahjoja nämä viisi lasta! Kaksi heistä oli jo v. 1818 täysikasvuisia; reduttien kaunottaria, tanssien kuningattaria! Hienot herrat, ylimyksetkin heitä tanssittivat. Heitä sanottiinkin vain "kauneiksi Mayerin tytöiksi."

Sekä isä että äiti olivat iloissaan tästä kunniasta. He kasvattivat tyttärensä heidän kauneuteensa sopivalla tavalla. Tytöt eivät saaneet askaroida taloustoimissa eivätkä alhaisissa töissä, vaan heidän piti elää komeasti, herrastavalla, sillä heille oli aiottu jalompi asema yhteiskunnassa. Tavallisten kutomakoulujen sijasta kävivät he parhaimmissa kasvatuslaitoksissa. Yksi heistä osasi hyvin koruompelua, toinen lauloi sievästi, kaikilla heillä oli hyvät luonnonlahjat. Isä ajatteli: tuosta tytöstä tulee kuuluisa laulajatar, tuo taasen rikastuu muotikaupan pidolla; kaikki pääsevät naimisiin rikasten tilanhaltijain ja rahamiesten kanssa, sillä nehän aina parveilevat heidän ympärillään. Ehkä oli hän jostakin vanhasta romaanista lukenut semmoisen tapauksen.

Herraskasvatukseen tarvittiin herrastulot. Mutta kuten tiedämme, ei alhaisen virkamiehen palkka ole niinkään kehuttavan suuri. Talous maksoi enemmän kuin oli varoja talossa. Isä älysikin tämän ja mietiskeli päänsä puhki, usein yökausiakin, missä kohdin voisi menoja vähentää, mutta ei löytänyt apua. Tyttäriä ei saanut, ei ollut mahdollista vetää pois maailmasta, jottei turmelisi heidän onneansa; vanhinta kosiskeli paraikaa eräs tilanhaltija. Tämä ehkä piankin nai tytön, sillä eihän hänellä saata olla muita tuumia kunniallisen miehen tyttären suhteen; ja sitten on hänen helppo auttaa appea rahapulasta parilla tuhannella floriinilla.

Mutta tilanhaltijan tuttavuus maksaa paljon; yleiset huvit, koristukset, komeat vaatteet kuluttavat kauhean paljon rahaa. Päivällispöydässä on näkymättömällä tavalla läsnä räätäleitä, suutareita, kähertäjiä, silkki- ja kukkakauppiaita, jotka kaikki yksissä neuvoin kuluttavat perheenisän päivällistä.

Päälle päätteeksi oli vaimo ajattelematon. Unkarilainen sananlasku sanoo: tuli on talossa irti, vaikk'ei savua näy.

Hän oli huonoin perheenemäntä, mitä ajatella saattaa. Itse hän ei mitään osannut tehdä, vaan antoi kaikki piikojen haltuun. Kun oltiin rahapulassa, otti hän velaksi, mistä vaan sai, ajattelematta ollenkaan takaisin maksamista. Kun oli rahaa juuri niin paljon kuin mitä ruokaan tarvittiin, teki rouva sen tempun, että meni kukkakauppiaalta ostamaan viimeisillä rahoillaan ananaksia.

Eräänä päivänä tapahtui, että ylemmät virastot äkkiä, kuten niiden tapana on, edeltäkäsin mitään tietoa antamatta määräsivät tilintarkastuksen tapahtuvaksi, ja Mayerin hoitamassa kassassa oli kuuden tuhannen floriinin vaillinki.

Niin pitkälle oli isän kevytmielisyys mennyt.

Mayer pantiin heti pois viralta, ja kaikki hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon; olipa puhetta hänen vangitsemisestansakin.

Kahteen viikkoon ei kaupungissa muusta puhuttu kuin hänen vararikostaan.

Pressburgissa eli eräs Mayerin sisar, maailman hälinästä erillään elelevä vanhapiika, onnellisempina aikoina perheen pilan esine; hän ei muka muuta tee kuin rukoilee, käy kirkossa, silittelee kissaansa, ja tavatessaan vertaisiansa panettelee ja soimaa nuorta kansaa, ehkä senkin vuoksi, kun ei voi nauttia elämästä heidän tavallaan. Vielä hän on koronkiskojakin, eikä hän ketään niin paljon vihaa kuin veljensä perhettä, jolle hän on suuttunut sen tähden, että sen jäsenet käyvät koreasti puettuina, elävät hyvin ja juhlivat niin usein, silloin kuin hän elää talvikaudet kotilieden ääressä, pitää yhtä pukua kaksitoista vuotta sekä syö viikkokausia vesivelliä ja vehnästä. Kun tytöt saavat naurunhalun, kysyvät he toisiltansa: "menemmekö Teresa-tädin luo päivälliselle?"

Kuultuansa veljen kovan kohtalon keräsi tämä sekä naurettava että pahanilkinen neiti heti laillista korkoa vastaan lainaamansa rahat, monen vuoden vaivojen hedelmät, ja sidottuansa ne kirjavaan nenäliinaan, meni hän raatihuoneelle maksamaan kassavaillingin, eikä ennen rauhoittunut, kuin oli käynyt kaikkien herrojen luona pyytämässä, rukoilemassa, ettei hänen veljeänsä vangittaisi, vaan häntä vastaan tehty kanne peräytettäisiin.

Saatuansa tietää, mitä sisar oli tehnyt, riensi Mayer hänen luoksensa itkeä vetistellen. Satoja kertoja suuteli hän sisarensa kättä eikä löytänyt sopivia sanoja osoittaakseen kiitollisuuttansa. Sai vielä tyttärensäkin menemään tädin kättä suutelemaan, mikä seikka selvästi osoitti tyttöjen itsensä uhraavaista mielenlaatua, kun nämä eivät epäilleet koskettaa ruusun- ja kirsikanvärisillä huulillansa vanhuksen rypistyneitä käsiä ja kun nauramatta saattoivat katsella vanhanpiian vanhanaikaisia suortuvia ja pukua.

Mayer vannoi kautta maan ja taivaan, että hänen päätehtävänsä tästälähtien on oleva osoittaa kiitollisuutta rakkaan sisarensa hyvästä työstä. Tämän saavutat siten, vastasi vanha nainen, että rupeat toisella tavalla elämään. Minä kulutin miltei kaiken omaisuuteni pelastaakseni nimesi suuresta häpeästä. Muista sinä varjella sitä vielä suuremmasta häpeästä, sillä maan päällä löytyy suurempikin häpeä kuin vankeuteen joutuminen. Ymmärräthän. Hanki itsellesi virka; totuta lapsesi työhön. Älä häpeä ruveta jonkun kauppiaan kirjanpitäjäksi. Siihen toimeen kykenet, ja saat ainakin elatuksesi. Tyttäresi ovat jo niin suuria, että voivat itse elättää itsensä. — Jumala heitä muitten ihmisten avusta varjelkoon. — Toinen saattaa ansaita leipänsä pitämällä muotikauppaa, sillä hän osaa tehdä hienoa käsityötä. Toinen menköön johonkin siivoon herrasperheeseen kotiopettajattareksi; nuoremmillekin Jumala on osoittava jonkinlaisen työalan, ja niin tulette vielä kaikki onnellisiksi.

Kunnon Mayer palasi täydellisesti lohdutettuna sisarensa luota. Hän ei enää ajatellutkaan itsemurhaa, vaan rupesi pian eräälle kauppiaalle apulaiseksi, ilmoitti tyttärilleen elämänsuunnitelmansa, jonka nämä itkeä nyyhkytellen hyväksyivätkin. Elisa sai paikan erään ompelijattaren luona, mutta Matilda piti taiteilijattaren uraa paljon hauskempana kuin kotiopettajattaren virkaa, ja kun hänellä oli sangen kaunis ääni ja taisipa vähän laulaakin, oli hänen helppo saada isänsä siihen luuloon, että hänellä on loistava tulevaisuus edessään näyttämöllä, sillä tällä alalla tulee helpoimmin ja kaikella kunnialla rikkaaksi. Tulipa vielä hänen mieleensä muutamien suurten laulajattarien nimi, jotka samoin olivat syntyneet vararikon tehneistä vanhemmista ja juuri sen vuoksi joutuneet teaatterialalle sekä sitten runsaasti auttaneet vanhempiansa.

Mayer antoi myöten tyttärensä taiteellisille taipumuksille ja salli hänen tehdä halunsa mukaan. Ensin sai hän tosin vain kuorilaulajan paikan, mutta ovathan kuuluisimmatkin laulajattaret siten alkaneet. Näin vakuuttivat Mayerille asianymmärtävät henkilöt, vaikkemme me käske ketään tuota uskomaan.

Tätä ei tietysti menty Teresa-tädille kertomaan, vaan hänelle sanottiin Matildan olevan kotiopettajattarena. Eihän tuo vanhapiika koskaan käy teaatterissa, ja jos sattumalta joku kuiskaisikin hänelle, että Mayerin tytär on näyttelijätär, niin on sangen helppo selittää, että se on jonkun toisen Mayerin tytär, sillä onhan Wolfin kalenterissa sen nimisiä näyttelijättäriä ainakin kolmesataa. Teresa mieluummin uskoo, ennenkuin menee tuohon kirottuun laitokseen ottamaan asiasta tarkempia tietoja.

Mayer luuli jo alkaneensa aivan uutta elämää; kodissa on toiset tavat, kukin täyttää velvollisuutensa, ja onnellisuus tulee taloon ovesta, ikkunasta, savupiipusta.

Rouva Mayerin täytyi tottua ruuan laittamiseen ja herra Mayerin pohjaanpalaneisiin ruokiin. Koko perhe teki työtä päiväkaudet. Mayer oli aamusta iltaan konttorissa, rouva keittiössä, lapset ompelivat, kutoivat; kaksi isointa oli työssä kaupungilla, toinen heistä valmisti kauhean paljon hattuja ja päähineitä, toinen taasen luki otsansa hiessä vaikeita osia. Niin he ainakin toisillensa luulottelivat. Mutta totta puhuen venyi perheen isä silloin kahvilassa sanomalehtiä lueskellen, mikä onkin halvin nautinto kahvilassa; rouva heitti ruuanlaiton lapsenpiian haltuun ja loruili naapurinakkojen kanssa, lapset lukivat salavihkaa satukirjoja tai olivat sokkosilla; muotikaupassa kisailivat koreat herrasmiehet vanhimman tyttären kanssa; kuorolaulajan vaikeista opinnoista taasen on paras olla puhumatta. Vain päivällisen aikana tapasivat perheen jäsenet toisensa. Äreillä mielin, väärässä suin istuttiin pöytään; nuoremmat lapset olivat nyreissään ja kiukuttelivat huonoista ruuista; vanhin oli menettänyt ruokahalunsa sokerileivoksilla. Jokainen oli vaiti, ikävissään, jokainen odotti tästä yhdessäolosta loppua, jotta taas pääsisi vaivaloiseen työhönsä.

On onnellisia ihmisiä, jotka eivät koskaan ota uskoakseen asioita, mitkä eivät heitä miellytä, jotka eivät luule kenenkään heille suuttuvan, ennenkuin heidän jaloillensa poljetaan. He eivät huomaa parhaiden ystäviensä ylenkatsetta kadulla, eivätkä havaitse mitään muutosta sisällisissä perheoloissa, ennenkuin joku siitä huomauttaa. Aivan vastoin epäilevän ja kaikkia tarkkaavan luonteen tapaa heittävät he omantuntonsa unisen perkeleen valtaan, joka selvimmillekin vioille etsii puolustavia verukkeita, ettei tarvitsisi vaivata itseänsä parannuspuuhilla.

Tämä on epäilemättä mitä suurinta leväperäisyyttä, ja tässä tilassa saattaa moni elää sangen kauan.

Mayerin perhe eli muutaman kuukauden ajan erittäin yksinäistä, jopa surullistakin elämää.

Luoja on antanut, luoduistaan hellää huolta pitäen, ihmisille, joitten täytyy työllänsä elää, sen vietin, että he tuntevat iloa ja itsetuntoa alettuansa jonkun työn, niin että perheen kokoontuessa jokainen kertoo yrityksensä edistymisestä. Se tekee niin hyvää.

Tämä vietti puuttui Mayerilaisilta. Heidän työssänsä oli paratiisista karkoitettujen kirous. Ei kukaan puhunut edistymisestä, ei kukaan kysellyt toisen toimia, kukin pelkäsi puuttua puheeseen, ikäänkuin arvellen taas saavansa kuulla ruikutuksia. Ja perheruikutuksia on kauhea kuunnella.

Mutta on seikkoja jotka valittavat mitään puhumattakin. Perheen jokaisen jäsenen puvussa alkoi näkyä jonkinlaista hulttiomaisuutta, mikä on ominaista kaikille niille, jotka vain uusissa vaatteissa osaavat olla sieviä. Jos he eivät saa päiväkausia istua peilin ääressä, niin puku riippuu, istuu huonosti, näyttää kuluneelta, vaikkei olekaan vanha, ja on siten köyhyyden merkkinä.

Tyttöjen täytyi hakea esille menneenvuotiset puvut ja muuttaa niitten kuosia. Tuli laskiaisen aika ja suuria tanssiaisia ilmoitettiin sanomalehdissä, mutta heidän täytyi pysyä kotona, kun varat eivät riittäneet.

Katsahti Mayer minne tahansa, kaikkialla näki hän ympärillänsä suuttuneita, alakuloisia, nyreitä kasvoja, mutta eipä hän niistä paljoa välittänyt. Mutta kun sunnuntaisin iltapäivällä viinipullosta lähti sähköä hänen suoniinsa, niin alkoivat sanat suusta virtanaan vuotaa, hurskaita opetuksia saivat silloin tyttäret. Hän puhui heille, kuinka onnellinen hän on, kun on voinut ylläpitää nimensä kunniallisena, vaikka hän onkin köyhä ja hänen takkinsa kulunut (mikä ei suinkaan ollut kunniaksi täysikasvuisille tyttärille), mutta hän on muka ylpeä rääsyistänsäkin ja toivoo tytärtensäkin olevan yhtä ylpeät siveydestään j.n.e.

Nämä tietysti hiipivät vähitellen toinen toisensa perästä ulos huoneesta tällaista saarnaa pakoon.

Kului joku aika, niin tuli perheeseen taas parempi mieli ja iloisempi henki. Konttoorista tai tiesi mistä kotia tullessaan hämmästytti herra Mayer tyttäriänsä iloisella laulun loilotuksella, rouva oli ostanut uusia päähineitä, puvut somistuivat taasen, ruuat alkoivat tulla paremmiksi. Herra Mayer sai jo joka päivä päivällispöydässä viiniä, jota hän tähän asti oli saanut vain sunnuntaisin. Hän ei olisi tätä oudoksunut enemmän kuin taivaan linnut vehnäpeltoa, nämä kun eivät myöskään kysy, kuka on kylvänyt, jollei rouva eräänä päivänä olisi kuiskannut hänen korvaansa, että Matilda on niin ilahuttavasti edistynyt taiteessaan, että johtaja on nähnyt hyväksi koroittaa hänen palkkaansa runsaalla määrällä; tämä seikka oli kumminkin vielä salassa pidettävä, jotteivät hänen kumppaninsa saisi asiasta vihiä ja rupeaisi hekin palkankoroitusta vaatimaan. — Mayerin mielestä oli tämä ihan luonnollista.

Hän tosin oudoksui, kun Matildalla oli aina koreampia ja komeampia vaatteita, uusimuotisia huiveja, hattuja, joita hän niihin suututtuansa antoi sisarille. Mayer huomasi senkin, että hänen astuessansa huoneeseen puhe keskeytettiin; ja kysyessänsä, mistä oli puhetta, katseltiin ensin toinen toisiaan, jottei ristiriitaisesti vastattaisi. Kerran tuli hän niin levottomaksi, että kysyi vaimoltansa, kuinka Matildalla on noin kalliit vaatteet.

Kunnon rouva rauhoitti täydellisesti miehensä. Ensiksikin nuo eivät muka niin kalliit olleetkaan, kuin kaukaa katsoen luulisi; mikä näyttää moareelta, ei ole muuta kuin tavallista tahtisilkkiä, eikä Matilda niitä alkuperäisestä hinnasta ostakaan, sillä primadonnan on tapa myydä pidettyjä vaatteita polkuhinnasta. Näin on näyttelijättärien tapa.

Herra Mayer oppi suuria asioita. Tämä kaikki oli hänestä ihan luonnollista.

Tästä päivästä alkaen rupesi koko talonväki erikoisesti koettamaan tehdä hänelle mieliksi. Kyseltiin, tiedusteltiin: mistä hän pitää, mitä hän tahtoo? Kunnon tyttösiä minun lapseni — lausui onnellinen perheenisä itsekseen.

Hänen syntymäpäivänänsä antoi jokainen hänelle lahjoja.

Matilda ilahdutti häntä lahjoittamalla hänelle kallisarvoisen merivahapiipun, johon metsästyskoira oli kuvattu. Pesäkin, ilman hopeaista kantta, maksoi viisikolmatta floriinia hopeassa.

Sekä iloissaan tästä lahjasta että kohteliaisuuden vuoksi päätti Mayer tänään mennä tervehtimään Teresaakin. Tämän teki hän sitäkin kernaammin, kun hänen takkiinsa oli ommeltu uusi samettikaulus. Hän pisti korean merivahapiipun suuhunsa ja läksi toiseen päähän kaupunkia Teresan asunnolle.

Vanha neitsyt istui kotona uunin ääressä; hän lämmitti vielä huoneita, vaikka oli sydänkesä käsissä. Herra Mayer tervehti piippua suustaan ottamatta. Teresa käski istumaan. Hän kohteli veljeänsä tällä kertaa tavattoman kylmästi, yskäsi pari kolme kertaa, ennenkuin sai sanaa suustansa. — Herra Mayer odotti hänen kysyvän: mistä olet noin kauniin piipun saanut? — Tähän tuli vielä lisäksi se sivuajatus, että Teresakin, saatuansa kuulla tämän piipun juhlallisen historian, on ilahduttava hänen mieltänsä jollakin syntymäpäivälahjalla. Vihdoin alkoi hän itse puheen. — Katsos, sisar, mikä kaunis piippu minulla on.

— Kaunis on, vastasi sisar piippuun päin katsahtamatta.

— Tyttäreni osti sen syntymäpäiväkseni. Katsopas!

Näin sanoen ojensi hän piipun Teresalle.

Tämä tarttui siihen ja viskasi sen uunin rautajalkaan pieniksi palasiksi.

Herra Mayer seisoi suu ammollaan. Tämäpä vasta kaunis syntymäpäivätervehdys!

— Sisar! Mitä tämä tietää?

— Mitäkö tietää? Sitä tietää, että sinä olet tyhmä pässinpää, jonka sarvet ovat kasvaneet niin suuriksi, etteivät ovesta sisään mahdu, etkä vielä tiedä niistä mitään. Sinä olet hölmö! Koko maailma tietää, että tyttäresi on erään rikkaan ylimyksen jalkavaimona, ja sinä sekä kehtaat asua yhdessä hänen kanssansa ja olla hänen häpeällisessä kaupassansa osallisena, että vielä tulla tänne kehumaan.

— Mitä! Mikä tyttäreni? — huudahti Mayer. Hänelle tuli äkkiä niin paljon mieleen, että ajatukset seisahtuivat.

Teresa kohautti olkapäitään.

— Jollen tuntisi sinua niin kevytmieliseksi, niin luulisin sinun aivan kunniattomaksi käyneen. Luulit voivasi minua pettää, kun sanoit tyttäresi olevan kasvattajana, vaikka veitkin hänet teaatteriin. En tahdo kertoa, mitkä mielipiteet minulla on tästä alasta. Tiedän niitten olevan menneeltä vuosisadalta, mutta olisin luullut miehen, joka osaa algebraa, voivan helposti laskea, voiko kahdentoista floriinin kuukausipalkasta, minkä teidän tyttärenne saa, tuhlata satoja prameuteen.

— Pyydän, Matildan palkkaa on koroitettu, virkkoi Mayer, joka mielellänsä olisi suonut muittenkin uskovan, mitä itse uskoi.

— Se ei ole totta. Saatte tietää johtajalta itseltään, jos tahdotte.

— Eikä se niin suurta prameutta olekaan, kuin sisar luulee. Ne ovat vanhoja vaatteita, jotka hän on ostanut primadonnalta.

— Sekään ei ole totta; kaikki ovat uutena ostettuja. Yksin Fless ja Huber herroilta on hän ostanut pitsejä tällä viikolla kolmensadan floriinin edestä.

Tähän ei Mayer osannut vastata mitään.

— Mutta mitä tuossa toljotat kuin lehmä uuteen konttiin! — ärjäsi vihdoin Teresa vihaisesti. Ovathan useat nähneet tyttärenne tuon herran kanssa ajurilla, vaunuissa kulkevan, vain sinä olet semmoinen pöllö, ettet näe mitään, vaikka kaikki muut näkevät. Olet aika tomppeli! Ihmettelen, ettei kenenkään komelianttarin päähän ole pistänyt kirjoittaa sinusta näytelmää, lauluilveilyä, missä esiintyisi perheenisä, joka sunnuntaisin, ollessaan hyvässä pöhnässä, pitää siveyssaarnoja selän takana ilkkuville tyttärillensä ja kerskaa merivahapiipusta, jonka hänen tyttärensä viettelijä on ostanut hänelle syntymäpäivälahjaksi. Jos luulisin sinulla olleen aavistustakaan näistä inhoittavista asioista, niin lakaisisin sinut huoneestani samalla luudalla, jolla lakaisen nuo piipun sirpaleet, ja jos muut voisivat ostaa sielunne merivahapiipulla, niin en minä antaisi siitä taulan palaa.

Herra Mayer ällistyi kovasti näistä sanoista, nousi tuolilta sanaa sanomatta, otti hattunsa ja meni ensiksi Fless ja Huber herrojen puotiin, missä sai tietää, suuriako kauppoja hänen tyttärensä oli tehnyt. Olihan ollut yli kolmensadan floriinin kaupat. Teresalla oli tarkat tiedot. Hänellä on kai hyviä ystäviä, jotka kertovat kaikki, mitä tietävät, saattaaksensa onnettomalle isälle mieliharmia.

Sieltä meni hän teaatterin johtajan luo. Kysyi, suuriko palkka on hänen tyttärellänsä.

Johtaja muisti sen kirjaan katsomattakin; sanoi olevan kaksitoista floriinia kuukaudessa, mutta sitäkään ei tyttö muka ansaitse, sillä hän on kovin huolimaton opinnoissa, ei edisty rahtuistakaan. Muuten näyttää, ettei hän välitä koko palkasta, kosk'ei hän milloinkaan ole harjoituksissa läsnä, vaan puoli palkkaa menee sakkoihin.

Tämä oli liikaa!

Herra Mayer oli ihan raivoissaan. Hän riensi kotia. Kaikeksi onneksi tuli hän semmoista melua pitäen sisään, että perheen onnistui päästää Matilda hänen raivoisaa kiukkuansa pakoon. Mutta kumminkin tyydytti hän itseänsä — tekemällä langenneen tyttärensä perinnöttömäksi ja kieltämällä häntä enää kotiin tulemasta, taikka on hän taittava hänen niskansa, hakkaava hänet kappaleiksi sekä muilla aivan tavattomilla keinoilla tekevä hänestä lopun.

Sävyisä mies muuttui tiikerin luontoiseksi. Hän raivosi, oli leppymätön, ei tahtonut kuulla kirotusta tyttärestä puhuttavankaan, vaan sanoi, ettei hänen kuullensa saa Matildan nimeäkään mainita, se, joka tohtii hänestä sanankin hiiskua, saa mennä samaa tietä!

Tämä armoton kielto antoi aihetta suureen itkuun. Mutta herra Mayer päätti olla kovasisuinen, olematta millänsäkään, kun tyttäret äidin kanssa huokailivat kilpaa koko päivällisajan. Huokailla saa. Kukin saa mielensä mukaan sitä harjoitella, mutta hän ei kiusallakaan kysy, mikä vaivaa?

Koko viikon pysyi hän näin armottomana. Välistä hän jo toivoi jonkun puhuvan hylätystä tyttärestä, jotta voisi sitten kieltää puhumasta; mutta ei ollut mitään kieltämisen aihetta.

Joskus oli hän kysymäisillänsä tyttärestään, mutta nieli sanat ja oli vaiti. Vihdoin, kun perhe kerran istui päivällispöydässä, eikä kukaan syönyt palaakaan, vaikka oli linnunpaistiakin, niin ei herra Mayer enää voinut kestää tätä elämää.

—- Mikä teitä riivaa? Miks'ette syö? Miksi tuossa itkette?

Tytöt kohottivat esiliinansa silmille ja itkivät vielä enemmän. Rouva vastasi kovasti nyyhkien:

— Tyttäreni on kuoleman kielissä.

— Vai niin! — virkkoi mies pistäen niin suuren lusikallisen jauhopuuroa suuhunsa, että oli tukehtua. — Helposti sanottu! Ei niin hevillä kuolla.

— Parempi olisikin kuolema tyttö paralle, ettei tarvitsisi niin paljon kärsiä.

— Miks'ei kutsuta tohtoria?

— Hänen tautiansa ei tohtori voi parantaa.

— Hm, — murisi herra Mayer ja alkoi puhdistella hampaitansa.

Kotvasen aikaa oli rouva vaiti; sitten jatkoi hän taas surullisella äänellä:

— Aina muistelee hän sinua, tahtoisi nähdä isäänsä, vain kerran suudella hänen kättänsä, sitten olisi hän valmis kuolemaan.

Nyt alkoi koko perhe itkeä yhteen ääneen. Herra Mayer oli niistävinään nenäänsä.

— Missä hän makaa? — kysyi hän ääntänsä hilliten.

— Zuckermandelissa[15] eräässä kurjassa huoneessa kaikkien hylkäämänä.

— Siis kurjassa tilassa! — ajatteli herra Mayer. Ei siis lienekään täysin totta, mitä Teresa hänestä puhui.

Tyttö saattoi rakastaa jotakin miestä ja ottaa häneltä lahjoja. Tämä ei ole mikään suuri synti, eikä hänen sen vuoksi tarvinnut myydä itseänsä. Nuo vanhatpiiat ovat niin kateellisia nuorten huvituksille, he kun eivät itse koskaan ole nauttineet maailman suurimpia riemuja.

— Hm. Paha tyttö puhuu siis minustakin.

— Hän luulee kirouksesi sattuneen. Täältä mentyänsä…

Tässä keskeytti yleinen itku taas puheen.

— Täältä mentyänsä, jatkoi rouva Mayer uudestaan, ei hän ole vuoteeltaan noussut eikä enää nousekaan, sen tiedän, ennenkuin ruumisarkkuun pannaan.

— No, viekää minut iltapäivällä hänen luoksensa, lausui herra Mayer heltyneenä.

Nytkös koko perhe lankesi hänen kaulaansa, suudeltiin, huudeltiin, ei ollut maailmassa toista niin hyvää ihmistä, niin rakasta isää.

Tuskin oli päivälliseltä päästy, niin jo puettiin hyvän perheenisän ylle päällystakki, annettiin keppi käteen ja mentiin miehissä Zuckermandeliin, missä Matilda makasi kurjassa mökissä, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin vuode ja lukemattomia rohtopulloja.

Isän sydän sykähti tämän nähdessään. Matildalla ei siis ole niin mitään! Tyttö parka!

Kuka olisi tullut ajatelleeksikaan, ettei hän ole saattanut kuluttaa kaikkia pitsejänsä ja silkkihuivejansa yhden viikon kuluessa lääkkeisiin.

Tyttö aikoi nousta istumaan, nähdessään isänsä, mutta ei jaksanut. Herra Mayer astui katuvaisena hänen luoksensa, ikäänkuin olisi isä ollut rikollinen eikä tytär. Tyttö tarttui hänen käteensä, laski sen rinnallensa, suuteli sitä ja rukoili vapisevalla äänellä anteeksi.

Isän sydän olisi ollut todellakin kivestä, joll'ei hän olisi antanut anteeksi. Sen hän tekikin. Heti meni hän noutamaan ajuria viedäkseen tyttärensä kotia. Puhukoon maailma mitä hyvänsä! Veri ei voi vedeksi muuttua, isä ei voi murhata lastansa pienen hairahduksen vuoksi.

Tähän hänellä oli nyt vielä vähemmän syytä, sillä samana päivänä sai hän kirjeen, jonka livreepukuinen palvelija toi, ja jonka yllämainittu ylimys oli omin käsin hänelle kirjoittanut. Siinä hän ilmoittaa syvän surunsa, kun hänen viaton, puhdasaikeinen lähenemisensä on antanut aihetta niin vääriin luuloihin. Hän kunnioittaa koko Mayerin arvoisaa perhettä, ja hänen tunteensa Matildaa kohtaan eivät ole muuta kuin taiteen kunnioittamista; että nuoren tyttösen siveys taasen on valloittamattomien muurien suojassa, siitä voi hän antaa mitä varmimpia todisteita ja tarpeen tullen omakätisesti todistaa.

Tuohan on kunnon mies!

Mayer! Mayer! Missä oli mielesi, kun tuomitsit toista puolta kuulematta? Varmaan olisi sinun sopivinta pyytää anteeksi loukkaamaltasi perheeltä.

Jos olisi ollut jostakin toisesta tytöstä puhe, niin voisi vastata moiselle ihailijalle, että naikoon tytön, jos hänellä on puhtaat aikeet, mutta taiteilijatar on poikkeuksena, häntä saa kunnioittaa. Taidetta saa ihailla, se ei ole mitään viettelemistä, vaan kunnioitusta, arvonantoa, eikä sen vuoksi tarvitse naida.

— Hyvä! — lausui herra Mayer, joka kokonaan rauhoittui tästä kirjeestä, — tämä on aivan toista. Älköön hän siis kävelyretkiltä ja kulissien takaa etsikö Matildaa, sillä siitä saattaa tulla harmia, vaan käyköön talossa, jos hänellä on rehelliset aikeet.

Tyhmä mies! Antaa leipää hiirille, jotteivät yöllä pitäisi melua, sen sijaan että ottaisi kissan taloon.

Kahden päivän kuluttua oli Matilda tietysti terve kuin puusta pudotettu omena. Ylimys alkoi käydä talossa.

Emme rupea häntä tarkemmin kuvailemaan, sillä meillä ei ole paljoa miehen kanssa tekemistä. Muutaman kuukauden kuluttua matkustaa hän pois, sitten tulee joku rahamiehen poika, sitten taas tilanhaltija, vielä neljäs ja viides, ja kentiesi kuinka monta. Kaikki ovat he suuria taiteen ihailijoita, kaikki siivoja, kohteliaita miehiä, joitten suusta et kuule ainoatakaan säädytöntä sanaa, jotka suutelevat muorin kättä, puhelevat vakavista ja syvistä asioista vaarin kanssa ja kumartelevat tullessaan ja mennessään niin nöyrästi neitosille, kuin tervehtisivät kreivittäriä. Muutamat heidän joukostansa ovat hauskoja, hupaisia poikia, jotka kujeillansa saattavat toiset nauramaan aivan kuoliaaksi; menevät kyökkiin kinastelemaan Mayerin muorin kanssa, maistelevat hänen ruokiansa, varastavat ohukaisia, ovat niin hauskoja miehiä.

Neljä oli tytärtä täysikasvuista ja kaunista. Toinen oli toistaan ihanampi; iässä oli kunkin kesken vuosi väliä. Mitä suuremmiksi tytöt kasvoivat, ja mitä enemmän heidän neitsyellinen ihanuutensa varttui, sitä enemmän alkoi herra Mayerin talossa käydä vieraita. Entinen loisto, kevytmielisyys, tuhlaaminen palasi, ainainen ilo vallitsi talossa, seuran valiot kokoontuivat sinne, kävi kreivejä, paroneja, aatelismiehiä; pankkiireja ynnä muita suuria herroja.

Isä Mayer huomasi tosin, että nämät kreivit ja pankkiirit tavatessaan hänet kadulla eivät olleet häntä näkevinänsä ja samoin oli tytärtenkin laita; mutta hänen ei ollut tapa miettiä asioita, joista hän ei pitänyt. Luuli kaikkien herrojen tekevän samaten.

Jo oli nuorin tyttö kahdentoista vuotias, ja kasvamisestakin saattoi nähdä hänen tulevan voittamaan kaikki sisarensa kauneudessa. Vielä piti hän lyhyttä hametta ja reunustettuja alushousuja, pitkät ja paksut hiukset riippuivat kahdessa palmikossa. Talon vieraat kyselivät jo pilanpäiten, koska hänkin saa pitkän hameen kuten sisaret.

Eräänä päivänä sai herra Mayer odottamattomia vieraita. Joukko hauskoja nuoria miehiä piti paraikaa lystiä iloisten tyttöjen kanssa, saipa muorikin osalleen elefantin, joka häntä hauskuutteli.

Mayer vaari taasen löi kärpäsiä seiniltä, ja häntä kovasti huvitti, kun väliin hänen kovemmin läimäyttäessään joku tyttäristä kiljahti ikäänkuin pyörtymäisillänsä ollen. Kesken kaiken kuuluu koputus ovelle, ja kun ei kukaan vastannut sisältä, toistettiin koputus. Vihdoin riensi eräs hauska toveri ovelle ja avasi sen selki selälleen, luullen siellä olevan jonkun velikullan, joka aikoo heitä hämmästyttää.