Vanha, kuivettunut nainen, kuluneissa mustissa vaatteissa, seisoi loistavan seuran edessä.
Isä Mayer pelästyi niin, että häntä rupesi nikottamaan. Nainen oli
Teresa…
Vanha neitsyt ei ollut läsnäolevia vieraita näkevinänsäkään, vaan astui suoraan herra Mayerin luokse. Kunnon perheenisä oli äärettömästi hämillään, ei tietänyt, pitikö pyytää sisarta istumaan. Ja minne? Jonkun "merkillisenkö" viereen? Esittelisikö hän sisarensa tuolle iloiselle seuralle, vai kieltäisikö häntä tuntevansakaan? Ja sanoisiko hän Teresalle näitten kaikkien ylhäisten vieraitten olevan perheen ystäviä?
Teresa päästi hänet pulasta. Puhutteli häntä levollisella, tyynellä äänellä;
— Minulla olisi pari sanaa puhumista. Jos ehditte hetkiseksi jättää vieraanne, niin tulkaa jonnekin puheilleni, missä emme häiritse seuraa.
Isä Mayer hyväksyi tarjouksen, kun siten sai poistetuksi sisarensa tästä herrasseurasta, ja avaten hänelle oven vei hän Teresan sisähuoneisiin.
Tuskin oli hän oven sulkenut, niin jo kuului iloista naurua seurasta. Isä Mayer riensi johdattamaan Teresaa edemmäksi. Yksinkertainenpa olisi hän ollutkin, ellei olisi arvannut noitten tuolla salissa nauravan menneen vuosisadan aikaiselle neitsyelle.
Isä Mayer koetti olla Teresalle niin ystävällinen kuin mahdollista.
— Istu, rakas sisareni. Oi, mikä onni saada vihdoinkin nähdä sinua…
—- En tullut tänne kohteliaisuuksia puhumaan, virkkoi Teresa kuivasti, eikä minun muutamien sanojen vuoksi kannata istuutua. Saatan seisaaltanikin puhua. Me emme ole kahteen vuoteen nähneet toisiamme. Sillä aikaa olet sinä etääntynyt niin kauas minusta kuin mahdollista ja jatkat elämää, joka milt'ei ikuisiksi ajoiksi tekee lähestymisen meidän kesken mahdottomaksi. Tämä seikka ei sinua liioin hämmästyttäne, ja sen tähden rohkenen sen julki lausuakin. — Neljälle tyttärellesi olet valinnut saman uran. Siitä en enempää puhu. Moisista seikoista on parempi olla vaiti. Pyydän, älä keskeytä; en tahdo soimata. Itsehän tekosi tiedät. Vielä on sinulla yksi tytär, jo kahdentoista vuotias ja ennen pitkää iso ihminen. En ole tullut teatteritemppuja varten tähän taloon. En aio pitää saarnoja siveydestä, uskonnosta, Jumalasta, naisen viattomuudesta, joista suurten herrojen ja älyniekkojen pilkkaamat jumaliset niin paljon puhuvat. Enkä aio rukoilemalla vaikuttaa isän sydämeen, että hän pelastaisi viidennelle tyttärellensä aarteen, minkä neljä tytärtä on menettänyt, sillä tiedän, ettei sinulla ole voimaa, vaikka olisikin tahtoa, eikä järkeä, vaikka olisikin voimaa.
Herra Mayer oli niin hyvä mies, että hän vain hymyili, kun hänelle tämmöisiä puhuttiin.
— Ollakseni niin vähän kuin suinkin sinulle vaivaksi, tahdon lyhyesti sanoa, miksi tänne tulin. Pyydän, — en, lausuin huonosti — vaadin, että annat nuorimman tyttäresi minun haltuuni. Minä kasvatan hänet kunniallisesti, porvaristytölle sopivalla tavalla. Hänen sielunsa on turmelematon, se on vielä Jumalan kädessä. Minä tahdon kuolinpäivääni asti koettaa pitää häntä siveellisenä, enkä muuta vaadi, kuin sen, ettet sinä eikä kukaan perheestäsi enää häntä hoida. Jumala on auttava minua hyvässä aikomuksessani. Muuten on parasta huomauttaa, etten ole syyttä sanonut vaativani, sillä siinä tapauksessa, että ehkä hylkäät tarjoukseni, olen minä vetoava korkeimpiin oikeuksiin päästäkseni pyyntöni perille. Tämä tuottaisi sinulle paljon harmia, sillä minä olen valmis menemään itse arkkipiispankin luo selittämään syitä, jotka ovat vaatineet minua tähän puuhaan. — Ehdotukseni ei pitkiä puheita tarvitse; huomisaamuun saakka annan mietinnön aikaa. Jollet siksi tuo tyttöä minun luokseni, saat minusta sitkeän vastustajan. Armollisen Jumalan armo olkoon kaikkien teidän kanssanne.
Näin sanoen poistui vanha neitsyt huoneesta. Herra Mayer saattoi sisartansa: hänen ajatuksensa eivät ollenkaan ottaneet sujuaksensa, niin kauan kuin Teresa oli näkyvissä. Vasta saatuansa hänet kynnyksen yli, alkoi hän tointua. Tytöt ja herrasmiehet tekivät hauskoja huomautuksia vanhanpiian esiintymisestä, ja näistä kokkapuheista kasvoi isä Mayerin rohkeus. Hän alkoi kertoa heille syytä vanhan neitsyen vierailuun.
— Ei ollut muuta asiaa kuin viedä Fanny kotoa ja pitää tyttö luonansa ainaiseksi.
— Hoo! ooh! — ah! — kuului joka taholta.
— Ja miksi? Tahtoisin tietää, miksi? Enkö minä häntä kunnialla kasvata? Saattaako minua siitä soimata? Enkö minä varjele lapsiani kuten silmäterääni? Onko kukaan saanut pahaa sanaa minulta? Olenko minä mikään tunnettu petturi, joka antaa pahoja esimerkkejä lapsille, niin että olisi syytä lain nojalla riistää heidät hoidostani? — Hyvät herrat, sanokaa, olenko minä varas, tai rosvopäällikkö, tai väärän rahan tekijä? Onko suustani kuultu kirouksia, tai saattaako minua syyttää tuhlaamisesta?
Näin puhuen käveli hän pitkin askelin edestakaisin huoneessa aivan kuin teaatterisankari, näytellen itseänsä vieraille.
Hänen puheensa teki suuren vaikutuksen, sen nimittäin, että herrasmiehet pakenivat kaikki tiehensä. Teresan uhkauksessa oli jotakin, joka heillekin saattoi tuottaa ikävyyksiä.
Vasta sitten kuin perhe oli jäänyt yksin, alkoivat vihan purkaukset Teresaa vastaan. Hänen ylenpalttinen uhkarohkeutensa oli saattanut kaikkien mielet kuohuksiin. Ei ollut moista pahanilkistä, kavalaa ja ilkeätä vanhaa piikaa koko maailmassa. Koettakoon vain vielä kerran astua heidän huoneeseensa, niin luudasta saa, lapiolla he pyykitsevät tuon myrkyllisen noidan.
Itse Mayer herrakin tuli ihan raivoon. Kiukuissaan meni hän kaupungille vaivojansa valittamaan.
Hänellä oli kolme vanhaa, hyvää tuttua niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli virkamies. Nämä olivat kuuluisia lakimiehiä, joitten neuvoille saattoi antaa suurta arvoa. Hän ei tosin ollut nähnyt heitä moneen aikaan, mutta nyt muistui mieleen mennä heidän luoksensa ennättääkseen Teresan edelle, jos tämä ehkä aikoo täyttää uhkauksensa.
Ensimmäinen tuttu, jonka hän tapasi, oli herra Schmerz, raatimies, naimaton neljänkymmenen vuotias, sileäposkinen, lempeä mies, jonka hän tapasi puutarhassa neilikoita istuttamassa.
Mayer kertoi asiansa. Puhui, kuinka kavalasti Teresa oli hänen kimppuunsa tullut ja kuinka oli uhannut mennä arkkipiispallekin kantelemaan.
Herra Schmerz hymyili koko ajan, välistä vain huomauttaen
Mayer-herralle, ettei tämä innostuksissaan astuisi kukkalavoihin.
Puheen päätyttyä vastasi hän sangen lempeästi.
— Teresa ei ole sitä tekevä.
Eikö Teresa olisi sitä tekevä? — ajatteli Mayer. Tämä ei ollut kyllin. Hän tahtoi saada kuulla, ettei Teresa voi eikä saa sitä tehdä, tai hänen käy huonosti.
Herra Schmerz aikoi vielä samana iltapäivänä istuttaa paljon neilikoita, joten herra Mayer näki hyväksi lähteä toisen tuttavansa luo valittamaan, toivoen häneltä saavansa varmemman vastauksen.
Tämä toinen tuttu oli herra Chlamek, kuuluisa asianajaja, arvossa pidetty henkilö, erittäin kuiva mies, pelkkää käytännöllisyyttä ja tervettä järkeä, sekä myöskin perheenisä, hänellä kun oli kolme poikaa ja kaksi tytärtä.
Asianajajan kärsivällisyydellä kuunteli herra Chlamek ystävänsä puhetta ja vastasi lempeästi ja suoraan: Älkää, veliseni, huoliko ollenkaan riidellä sisarenne kanssa tuommoisesta asiasta. Jos hänen mielensä tekee ottaa yksi tyttäristänne luoksensa, niin antakaa tytön mennä Jumalan nimeen; onhan teillä niitä tarpeeksi jäljellä. Tiedän omasta kokemuksesta, että yhdestä tyttölapsesta on enemmän vaivaa kuin kolmesta pojasta. Minä en ainakaan olisi sisarenne pyyntöä vastaan, jos olisin teidän sijassanne.
Herra Mayer ei vastannut sanaakaan. Tämä neuvo miellytti häntä vielä vähemmän. Hän läksi kolmannen tuttavansa luokse.
Tämä oli hänestä paras mies. Hänen nimensä oli unkarilainen; armolliseksi Bordácsi-herraksi häntä sanottiin. Hän oli kriminaalioikeuden asessori, kauhean tuima mies kaikille, joille hän oli suuttunut.
Herra Mayer tapasi suurta asiakirjatukkua lukemassa tämän ansiokkaan asessorin, jolla oli tapana niin perusteellisesti tutkia kaikkia käsiinsä saamia monimutkaisia riitajuttuja, että hän niissä oikein eli; oli suutuksissaan tavatessaan vääriä käänteitä asiassa tai merkillisempiä väliväitteitä ja oli tyytyväinen, kun oikeus oli saanut voiton. Sitä paitsi oli hän tunnettu lahjomattomuudestaan. Joka toi rahalahjoja, sen hän heitti ulos huoneesta; kun kauniita naisia tuli ihanuudellaan hänen tuomioihinsa vaikuttamaan, oli hän heille niin epäkohtelias, etteivät he toista kertaa yrittäneet häntä taivuttaa.
Nähtyänsä Mayerin otti herra Bordácsi silmälasit nenältään ja laski ne avonaiselle asiakirjalle, jottei eksyisi jutun juonesta, sekä ärjäsi tavattoman karkealla äänellä ja synkän näköisenä:
— Mitä asiaa, ystäväni herra Mayer?
Herra Mayer ihastui sanasta "ystäväni", vaikka se olikin vain asessorin lauseparsia; näin hän puhutteli kirjuriansa, heitukkaansa sekä riitaveljiä, joita hän haukkui.
Herra Mayer kertoi rohkeasti asiansa, kävipä istumaankin ilman käskemättä, aivan kuin oli ollut tapansa entisinä hyvinä aikoina, jolloin he vielä olivat virkaveljiä.
Puhuessansa ei herra Mayerilla koskaan ollut tapana katsoa puhuttelemaansa silmiin, minkä arkaluontoisuuden tähden hän ei saattanut kasvoista lukea sanojensa vaikutusta. Suuresti mahtoi hän sentähden hämmästyä, kun Bordácsi-herra puheen päätyttyä mitä äkäisimmällä äänellä ärjäsi:
— Miksi herra minulle kaikkia näitä kertoo?
Mayer herran mieli masentui yhtäkkiä; hän ei saanut sanaa suustansa, huulet vain liikkuivat.
— Mitä?! — ärjäsi armollinen Bordácsi-herra vieläkin suuremmalla äänen painolla, astuen aivan lähelle onnetonta klienttiänsä ja peloittavasti tuijottaen häntä silmiin.
Mies parka nousi pelästyksissään tuolilta, jolle hän käskemättä oli istuutunut, ja änkkäsi melkein itkussa suin:
— Tulin nöyrimmästi pyytämään neuvoa ja — ja puoltamista.
— Mitä? Luuletteko, herra, minun rupeavan teitä puolustamaan? — ärjäsi asessori niin kovalla äänellä, kuin olisi hän luullut kuuroa puhuttelevansa.
— Luulin, änkkäsi onneton perheenisä, että vanhan ystävyyden vuoksi, jota ennen osoititte perhettäni kohtaan…
Bordácsi ei antanut hänen puhua loppuun.
— Mitä? Teidän perheenne! Silloin oli teidän perheenne kunniallinen perhe, nyt se on Sodoma ja Gomorra, auki koko maailman mielettömille. Te olette kihlannut neljä tytärtänne hornaan ja olette jokaisen rehellisen ihmisen kauhistuksena; turmelette kaupungin nuorison; teidän nimeänne mainitaan kaikkialla, missä vain on irstaita nuorukaisia ja surevia isiä.
Jo purskahti Mayer todelliseen itkuun ja mutisi, ettei hän tiedä mitään.
— Jumala on teille antanut kauniita lapsia, mutta te olette tehnyt ne kauhistukseksi maailmalle, olette myynyt tytärtenne viattomuuden, rakkauden, heidän sielunsa autuuden; olette myynyt heidät enimmän lupaavalle, opettanut, miten pitää miehiä silmäniskuilla kadulta pyydystää, miten pitää nauraa, teeskennellä rakkautta, miten pitää valehdella ihmisten rahoja peijatakseen!
Miesparka virkkoi itkeä nyyhkyttäen, ettei hän ole koskaan niin tehnyt.
— Vielä on teillä yksi tytär, nuorin, kaunein, suloisin. Kun minä vielä kävin perheessänne, oli hän pieni sylilapsi, kaikki pitivät hänestä enimmän, hän oli kaikkien käsivarsilla. Muistatteko vielä sitä? Ja nyt tahtoisitte hänetkin myydä? Suututte, vastustelette kaikin keinoin, kun kunniallinen henkilö aikoo pelastaa lapsen, jottei hänen viattomuuttansa tahrattaisi, jottei hänen sielunsa, lempensä kuihtuisi hekumallisten roistojen, kadunmittaajien, kenopäisten teaatteriviheltäjälurjusten kynsissä, ettei hänen koko elämänsä tulisi onnettomaksi ja häpeälliseksi, kuolinhetkensä yksinäiseksi ja kirotuksi sekä ettei hän kuolemansa jälkeen tulisi helvetin tuleen heitetyksi! Vielä väitätte vastaan? Tietysti, sillä teiltä aiotaan riistää suuri aarre, jonka voisitte myydä korkeasta hinnasta, jo edeltäkäsin tuumien: niin ja niin paljon siitä pyydän. Eikö niin?
Mayerin hampaat kalisivat pelästyksestä ja kauhistuksesta.
— Sen sanon teille, jos vielä hyvä neuvo kelpaa, jatkoi asessori järkähtämättömänä, että kaikin mokomin annatte tyttärenne Fannyn arvoisalle sisarellenne, jos hän tahtoo hänet huostaansa, ja ainaiseksi heitätte hänelle kaiken huolen tytöstä sekä teette sen sovinnolla; sillä jos asia lakiin joutuu, ja te rupeatte vastaan riitelemään, niin — jumal'auta, minä tuomitsen teidät lukon taa!
Pelästyksissään kysäsi Mayer: "minne?"
Tämä kysymys saattoi asessorin hetkeksi hämille, mutta pian hän keksi vastauksen:
— Minnekö? Siinä tapauksessa, että kaikki, mitä perheessänne tehdään, tapahtuu teidän tietenne, — kuritushuoneeseen; mutta jollette tiedä niin mitään, — hullujenhuoneeseen!
Herra Mayer oli saanut kuulla tarpeeksi. Hän sanoi hyvästi ja meni. Päästyänsä ulos ovesta ja hoiperrellen saavuttuansa kadulle, nauroivat katupojat hänelle; tuo on jossain aika naukkuja ottanut!
Muitten ihmisten suusta hänen siis piti kuulla, ettei hän ole kunniallinen mies, että häntä halveksitaan, pilkataan, kirotaan, että häntä sanotaan parittajaksi, joka tekee tyttöjensä rakkaudella kauppaa, sekä että hänen kotiansa pidetään nuorison turmeluspaikkana.
Hän oli luullut olevansa parhain mies maailmassa, mies, jonka perhettä kunnioitetaan, jonka ystävyyttä etsimällä etsitään. Nyt tuumi hän, sopisiko hänen enää tuohon kotiin mennäkään.
Suruissaan käveli hän kaupungin reunassa olevan lammen rannalle. Noin ihana lampi, ajatteli hän itsekseen — tuohon saattaisi hukuttaa monta pahaa tyttöä; — tekisipä mieli itsekin siihen hypätä!
Hän kääntyi takaisin ja riensi kotiapäin. Kotona kesti koko ajan puhetta ja ruikutusta Teresan vaatimuksen tähden.
Nuorin tytär kulki sisarelta sisarelle; kaikki syleilivät ja suutelivat häntä, ikäänkuin olisi ollut suurikin vaara tulossa.
— Fanny parka! Meillä on piiallakin paremmat päivät kuin sinulla
Teresan luona!
— Siellä vasta ikävät ajat: kaiket päivät saat kutoa sukkaa, ommella, iltasin lukea tädin kuullen "Hartaushetkiä", kunnes hän nukkuu.
— Meitä on hän aina moittiva sinun kuultosi, jotta vieraantuisit meistä etkä enää katsoisi sisartesi puoleenkaan.
— Fanny parka! Tuo vanha luuranko on sinua lyöväkin.
— Fanny parka!
— Tyttö parka!
— Sisko raukka!
Lapsi aivan pelästyi noista monista valituksista. Vihdoin päätettiin, että Fannyn pitää sanoa isälle, jos tämä todellakin aikoo antaa tytön Teresalle, ettei hän tahdo mennä, ja toiset sitten rupeavat Fannyä puoltamaan.
Jo kuuluivat Mayer herran askeleet rappusilta. Hattu päässä astui hän sisään, sillä eihän tämmöisessä seurassa ole tapana ottaa hattua päästä.
Hän tiesi kaikkien katsovan häneen. Tiesi myöskin olevansa niin hurjan näköinen, että jokainen pelästyy, joka häneen katsahtaa.
Hän ei katsonut ketään silmiin, vaan sanoi Fannylle;
— Pue viitta yllesi ja pane hattu päähäsi sekä laita itsesi matkalle!
— Minne, isä? — kysäsi Fanny pahasti kasvatettujen lasten tavalla, jotka kyselevät syitä, ennenkuin tottelevat.
— Tulet kanssani.
— Minne, isä?
— Teresan luo.
Jokainen koetti olla hämmästyvinään. Fanny loi silmänsä maahan, ja kierrellen jotakin rihmaa sormissansa hän vastasi arasti:
— Minä en tahdo mennä Teresan luo.
Pöydällä olivat levällään neulomapuut.
— Mitä sanoit? — kysyi Mayer kumartuen tytön puoleen, ikäänkuin hän ei olisi kuullut oikein.
Fanny vilkaisi äitiin ja siskoihin, ja huomatessaan näitten rohkaisevat silmäykset toisti hän rohkeasti ja päättävästi:
— Minä en tahdo Teresan luo.
— Vai et tahdo?
— Minä tahdon jäädä äidin ja siskojen luo.
— Äidin ja siskojenko? Ja tulla heidän kaltaisekseen.
Näin sanoen tarttui hän tytön käteen, tempasi toisella kädellä neulomapuut ja löi niillä tytärtänsä, niin että itsekin pelästyi.
Sisaret riensivät väliin. Parhaaseen aikaan menivätkin, sillä Mayer antoi heillekin neulomapuista, niin että nämä menivät pirstoiksi. Viimeiseksi jäi vaimo. Hänelle ei enää puista riittänyt. Nyrkistä antoi niin, että rouva lankesi tainnoksissa nurkkaan.
Kuritus olisi kohtuullisesti käytettynä ehkä auttanut muutamia vuosia aikaisemmin; nyt se vain herätti mieliharmia.
Koko aikana ei herra Mayer virkkanut sanaakaan. Hän vain purki raivoansa, kuten häkistä vapauteen päässyt villipeto.
Sitten otti hän Fannyä kädestä ja vei hänet hyvästiä jättämättä Teresan luokse. Tyttö itki koko matkan.
Selkäänsä saaneet tyttäret toivoivat vihoissaan isän pysyvän poissa ainaiseksi. Tämä heidän toivonsa täyttyikin, sillä herra Mayer ei siltä tieltä koskaan enää palannut. Hän katosi Pressburgista. Minne hän oli joutunut? Sitä ei kukaan tietänyt. Muutamat päättivät hänen hypänneen Tonavaan, toiset arvelivat hänen karanneen. Vuosien vierittyä toivat kaukana matkustaneet tiedon, että samannäköinen mies oli nähty milloin Turkinmaalla, milloin Englannissa.
II.
Kiusaaja kirkossa.
Taas vei perkele Jeesuksen korkealle vuorelle ja osoitti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian ja sanoi hänelle: nämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä lankeat maahan ja rukoilet minua. Silloin sanoi Jeesus hänelle: mene pois saatana!
Raamattu.
Hyvä Jumala! Ovathan rikkaat paljoa lähempänä taivasta kuin köyhät!
On monta rikosta, johon köyhä lankee, mutta jota rikas ei tunnekaan!
Onkohan kuultu rikasten varastavan? Onko elossapysymisen vietti pakottanut rikkaita töihin, joille sekä Jumalan käskyt että ihmisten tuomio huutavat kirousta? Onko koskaan kuultu ylhäisen naisen myyneen rahasta siveyttänsä? Ei. Tämä on vain köyhien tyttöjen rikos.
Aina niistä ajoista asti, kun kulta ja rakkaus ovat olleet tunnetut, on rakkaus ollut jumaluuden tunnusmerkki, raha taasen perkeleen. Onkohan harvinaista, että Jumala vaihdetaan perkeleeseen? Ei, vaan sangen tavallista. Ja häpeä ei ole ostajan, vaan myyjän.
Tyttö on sievä ja toimelias. Ei ole muuta esimerkkiä ehkä nähtykään kuin siveyttä, kärsivällisyyttä. Sydämessä hyvyyden tunne; sopimaton silmäys saattaa kasvot punastumaan. Sielu on puhdas, siveys luja kuin timantti, lempi neitsyellinen… Mutta kun kiusaaja vie hänet korkealle vuorelle ja osoittaa hänelle rikkaan, iloissa ja riemuissa äärettömästi reuhaavan maailman ja sanoo hänelle: "tämän kaiken minä annan sinulle, jos minua rukoilet!" — niin onko montakaan, jotka huumaantumatta voivat sanoa: "mene pois saatana!" Sitä pahempi, jos kiusaaja esiintyy sievässä muodossa, kaunein kasvoin. Tietäähän kuitenkin jokainen sen, että korkealta pudotessaan musertuu murskaksi, ja luonnon lakikin sanoo, että lankeaminen käy alaspäin eikä koskaan ylöspäin.
Ja kumminkin lankeaa niin moni! — — —
Kolme vuotta on Fanny jo asunut tätinsä Teresan luona. Hänen nuorelle, taipuvaiselle sydämellensä olivat nämä kolme vuotta suureksi hyödyksi.
Vanha aate on, että ihmissydämessä asuu taipumus sekä hyvään että pahaan samassa kehdossa. Kumpaa hoidetaan, se kasvaa ja hylkää sisarensa. Kasvatustaito saattaa häpeään kranioloogien tutkimukset. — Fannystä, kuuluisien muotinaisten sisaresta, tuli mitä sävyisin ja helläsydämisin neitonen. Ehkä olisivat sisaretkin tulleet samanlaisiksi, jos joku olisi osannut antaa heidän sielullensa toisen suunnan.
Alussa oli Teresa ankara, kovasydäminen tyttöä kohtaan. Täten katosi lapsesta oikullinen ynseys. Hän ei antanut pienimmänkään vian jäädä oikaisematta, määräsi joka hetkeksi työtä ja vaati siitä tilintekoa, eikä kärsinyt vähintäkään väitettä, oikkua. Tädin huomiota ei voinut välttää, hänen terävät ja ankarat silmänsä eivät valheesta eksyneet, vaan hän katsoi tytön sydämeen, kytki sieltä pahojen ajatusten taimetkin. Hänen täytyi juurittaa ensin pois rikkaruohot, ennenkuin saattoi jalompien kasvien siemeniä kylvää.
Vanhan, elämäänsä kyllästyneen tädin kasvatustapa oli tosin sangen ikävä, mutta hyvin hyödyllinen.
Kun sitten lapsen ynseä mieli oli murtunut, ja hän tullut käsittämään, ettei käy laatuun olla vain olevinansa hyvä, ettei saa valehdella, teeskennellä, sillä hänen lähellänsä on olento, joka lukee hänen ajatuksensa, pitää hänestä tarkkaa vaaria, joka ehkä vartioi häntä hänen nukkuessansakin, vaan että täytyy olla rehellinen ja puhua totta, niin alkoi Teresa vähitellen johtaa tyttöä tuntemaan tämän mielenmuutoksen hyviäkin puolia. Mitä vilpittömämpi hän oli, sitä enemmän Teresa luotti häneen. Täti uskalsi jättää hänet usein yksikseen, ei enää pitänyt niin tarkkaa vaaria tytön töistä, uskoi hänen puheensa, vaikka salaa vieläkin otti kaikesta tiedon. Tällainen kohtelu kohotti, puhdisti lapsen mieltä. Kun hän huomasi tädin luottavan häneen, kasvoi hänessä itseluottamus. Tämä onkin kallis aarre! Vahinko vain, että siitä niin vähän huolta pidetään!
Teresa ei koskaan puhunut tytölle hänen sisaristansa, vaan kun huomasi Fannyn alkavan heitä ajatella, koetti suunnata toisaalle hänen ajatuksensa.
Myöhemmin, mielen puhdistuttua, hän ei heidän seuraansa ikävöinyt. Päin vastoin, kun hän kerran Teresan luvalla kävi kaupungilla ja huomasi Matildan tulevan vastaan avonaisissa vaunuissa, pujahti hän pelästyneenä erään tuttavan rouvan pihaan ja virkkoi peloissaan: "kun hän vain ei olisi minua huomannut!"
Teresa sai tämän tietää ja oli siitä päivästä saakka sangen hellä Fannylle. Kun tyttö istui työnsä ääreen, huokasi hän syvään. Teresa tiesi hänen ajattelevan sisariansa.
— Miksi huokasit? — kysyi hän tytöltä.
— Matilda raukka, virkkoi Fanny, suoraan, rehellisesti lausuen ajatuksensa ilmi, sillä olivathan ne puhtaita. Hänen tuli surku sisartansa, jonka hän oli nähnyt istuvan vaunuissa Brabantin pitsejä puvussa, kun hän itse oli käsityönsä ääressä niin onnellinen.
Teresa ei vastannut, vaan syleili hellästi lasta. Jumala oli palkinnut hänen kolmivuotiset ruumiin ja sielun vaivansa, sillä tyttö oli pelastettu parempaa tulevaisuutta varten!…
Eihän köyhyys niin kova onnettomuus olekaan. Ne, jotka sen lähemmin tuntevat, tietävät silläkin olevan riemunsa, joita ei rikkaat voi rahallakaan saada. Eikä Teresan tila ollut niinkään kurja. Hänellä oli eräästä henkivakuutuslaitoksesta vuosittain viisisataa floriinia eläkerahaa, josta puoli riitti heille sekä elatukseksi että huvituksiksikin. Tuttuja nuoria miehiä ja tyttöjä tuli kokoon, ja olisi väärin sanoa, etteivät he ymmärtäneet huvitella itseänsä. — Tulojensa toisen puolen pani täti tarkasti talteen, ajatellen, että hänen kuoltuansa jääköön se Fannylle. Ansaitsipa tyttökin jo jotakin. — Hän sai rahaa työstänsä. Te, jotka elätte ylellisyydessä, ette tiedä, mikä ilo, mikä nautinto on nuorelle miehelle tai tytölle, kun hän saa ensimmäisen kerran palkinnon rehellisistä ponnistuksistansa, kun tulee itsetietoiseksi siitä, että hänestäkin on hyötyä ja että hän voi elää ilman muitten ihmisten apua ja armopaloja!
Fanny saa hyvän palkan työstänsä. Tämän seikan selvikkeeksi tulee minun kertoa eräs aikaisempi tapaus, joka on siteenä muutamien kertomuksemme henkilöitten kesken.
Talo, jossa he asuivat, oli erään unkarilaisen puuseppämestarin, jolla oli muitakin taloja Pressburgissa. Hänen nimensä oli Juhana Boltay. Tämä varakas käsityöläinen oli muinoin, ollessaan vielä äskenleivottu mestari, — siitä on jo kulunut neljäkymmentä vuotta — ihastunut Teresaan ja pyytänyt häntä vaimokseen. Mutta Teresan vanhemmat eivät antaneet tyttöä hänelle, — vaikka he rakastivat toisiansa, — sillä Teresa oli virkamiesluokasta eikä hänelle sopinut käsityöläinen. Boltay nai toisen, hänen avioliittonsa oli onneton ja lapseton. Kun hänen vaimonsa kuoli, olivat sekä hän itse että Teresa jo iäkkäät. Teresa ei mennyt koskaan miehelään. Neljänkymmenen vuoden ajalla kävi hän harmaapääksi ja vanhaksi unhottamatta ensi lempeänsä. — Tällä aikaa köyhtyivät hänen vanhempansa, ja hänen täytyi muuttaa erääseen esikaupungin taloon asumaan, missä hän eli viisikolmatta vuotta. Mutta Boltay rikastui ja osti san talon, missä Teresa asui, joten hänellä oli tilaisuus pitää huolta Teresan tarpeista. Hän laittoi pihalle pienen puutarhan, karkoitti talosta elämöivät vuokralaiset ja otti Teresalta sangen alhaisen vuokran. Mutta he eivät koskaan puhutelleet toisiaan. — Boltay asui kaupungin toisessa päässä, missä hänen verstaansa oli. Mutta kuitenkin tiesi hän hyvin kaikki Teresan olot; tiesi hänen ottaneen Fannyn luoksensa. Tästälähin lähetti hän usein Teresan luo asialle nuoren miehen, ensimmäisen kisällinsä, joka oli kunnon mies ja huhun mukaan Boltayn suosikki, jonka hän oli ottanut pojaksensa, aikoen jättää hänelle kaiken omaisuutensa, koskei hänellä itsellään ollut perillistä.
Tämä nuori mies oli Pariisissa tapaamamme tuttava, haaveksija
Ermenonvillen metsässä, kansan edusmies Mainvielle-Catalanin jutussa.
Boltay lähetti tämän nuoren miehen Teresan luo tilaamaan milloin mitäkin naisten käsityötä, jonka Fannyn piti valmistaa ja josta hän maksoi runsaan palkan. Hän ei tohtinut tarjota apuansa suoraan Teresalle, mutta tällä tavoin täytyi Teresan ottaa rahat vastaan tytön tähden.
Tarkemmin asiaa tutkiessa saattoi huomata, etteivät Teresa eikä Boltaykaan olleet ollenkaan levottomia, vaikka Santeri (nyt kuulemme ensi kerran miehen nimen) jäikin välistä pitemmäksi aikaa puhelemaan nuoren tytön kanssa.
Ajattelivatko he ehkä heistä jotakin?
Todellakin tulisi heistä soma pari. Mies on solakka, jäntevä, sorea varreltaan; vaaleat ja kiharaiset hiukset, vilkkaat siniset silmät; rohkea, miehekäs muoto, käytös huolellinen, mutta ei teeskennelty eikä liian herrasmainen, vaan levollinen, jommoisen käytöksen sivistynyt sielu ja harjaantunut ruumis saa. Tyttö on solakka, ihanteellinen vartaloltaan; kirkkaat, tummat silmät, punaposkinen, ei edes silmien ympärilläkään näy kellastunutta kehää. Hän on tosiaankin olento, joka maailmassa tekisi suuren vaikutuksen. Hyvinpä he toisilleen sopisivatkin: mies vaalea, nainen tummaverinen; miehellä siniset, tytöllä tummat silmät; edellinen on uljas, vakaa, ryhdikäs, jälkimmäinen taas innokas, tuntehikas, — mutta kuka tietää, mitä heistä on kohtalojen kirjaan kirjoitettu?
Teresan tuttavien joukossa oli myöskin eräs lyhyt, tanakka, mutta vilkas henkilö, jota ei tavallisesti kutsuttu hänen omalla, vaan hänen virkanimellään.
Tämä oli regens chori, kirkon kuorilaulun johtaja.
Kun regens chori kuuli eräänä iltapäivänä Fannyn laulavan, ihastui hän kauniisti sointuvasta äänestä. Hän ei voinut olla ilmaisematta toivoansa saada opettaa Fannylle "Stabat mater"-virttä, jotta tyttö laulaisi sitä kirkossa.
Teresa kauhistui tämän ehdotuksen kuultuansa. Matilda muistui mieleen. Mutta olihan tämä ihan toista kuin laulaa koreasti puettuna avonaisella näyttämöllä lemmenlauluja veltoille kuulijoille — aivan toista oli laulaa Herran temppelissä ristikon takana juhlallista ja mieltä ylentävää virttä hartaitten rukoilijain kuullen.
Mutta vihollisemme perkele, joka etsii, kenen hän nielisi, löytää uhrinsa kirkostakin.
Teresan täytyi sallia Fannyn mennä opetusta saamaan regens chorin luo, joka oli väsymätön häntä ylistämään.
Tyttö ei useinkaan mennyt sinne yksin. Joko Teresa tai eräs hänen ystävistään, rouva Kramm, seurasi häntä laulunjohtajan asunnolle, ja oppitunnin kuluttua mentiin häntä taas noutamaan. Muuten ei porvarispiireissä olekaan niin suurta syytä pelätä tyttöjen joutuvan harhateille, sillä kukin perhe pitää toistenkin lapsista vaaria, aivan kuin omistansakin, joten tyttö saattaa rohkeasti esiintyä ilman äitiä, suojelijaa, sillä hän tapaa kaikkialla puolustajia parittajien hyökkäyksiä vastaan.
Eikä saattanut toivoakaan, ettei tieto Fannyn ihanuudesta ja siveellisyydestä olisi levinnyt kaupungilla. Onhan semmoisia herroja, joilla ei muuta työtä olekaan kuin onkia sellaisia tietoja; ja tämmöisten hekumanpyydystäjien luku eneni valtiopäiväin aikaan, sillä nuoret isänmaanystävät levittivät hyviä tapoja niin paljon kuin mahdollista.
Ken ei olisi tähän aikaan tuntenut Mayerin tyttäriä, ja ne, jotka heidät tunsivat, saivat myöskin tietää, että vielä viideskin tytär oli olemassa. Missä on nuorin sisar? Tämähän oli mitä luonnollisin kysymys.
Mayerin tytöt eivät asiaa salanneet. Sanoivat, kenen luona hän asuu sekä koska ja missä häntä voi nähdä. Tämä oli enemmän kuin kevytmielisyyttä; tämä oli ilkeyttä, kateutta, vihaa. Matilda ei voinut antaa Fannylle anteeksi sitä, että tämä oli pujahtanut hänen näkyvistänsä kadulta piiloon, eikä yksikään sisaruksista voinut antaa hänelle anteeksi, että hänellä oli aarre, jommoista heillä ei ollut, nimittäin viattomuus. Mikä makupala tämä olisi ollut hienoille herroille! Mikä harvinainen paratiisin hedelmä! Viisi- tai kuusitoista vuotias impi, jonka sielu on puhdistettu liasta ja loasta, jonka hellä sydän on säilytetty haaveksivaa nuorukaista varten; joka vielä ajattelee jumalaa ja lapsuuden leikkejä. Mikä nautinto saada armotta tallata tämä ruusu, temmata siitä lehti toisensa perästä, vetää tyttö samaan lokaan, josta hänet pelastettiin, antaa hänen tulla tuntemaan kaikki helvetin kalvavat, hävittävät intohimot, jotka turmeltuneessa sydämessä syntyvät! Mitä te arki-ihmiset ymmärrätte näistä nautinnoista, te jotka rakastatte yhtä tyttöä, naitte hänet ja koetatte kaiken elämänne ajan tehdä hänet onnelliseksi; te, jotka yhdessä vanhenette, kunnes vaimonne vaipuu hautaan, ja rakastatte häntä vielä silloinkin. Te ette käsitä, miten suloista on muutamien mielestä uhrata viaton sydän hetken riemulle? Teidän katkismuksessanne ei ole lausetta: "ei ole synti pettää naista". Miks'ei ollut varuillaan? Me etsimme, nuuskimme viattomia sieluja, viritämme verkot ympärille, kaivamme kuopat alle, vilkutamme peiliä silmäin edessä, vainoamme heitä kuten metsämies saalistansa. Miks'eivät ole varuillaan? Paratiisin kaurista vastaan ryhdyttiin ajometsästykseen.
Kaikkialta keräytyi hänen ympärilleen noita joka paikkaan ehtiviä kulkurikavaljeerejä, jotka imartelivat, ylistivät häntä, tarjoilivat hänelle lahjoja, mutta ihanan kauriin pään päällä tuikki tähti, joka varjeli häntä heidän nuoliltansa. Tämä oli siveyden kirkas tähti.
Nuoret merkilliset kokoontuivat päivä päivältä äreämpinä Mayerin taloon ja pilkkasivat toisiansa onnistumattomien kokeitten vuoksi. He löivät suuria vetojakin ja hävisivät, kuten on tapana hevos- ja koirakilpailuissa.
Vihdoin esitti tuttavamme keikari, jota olemme maininneet Fennimoren nimellä, peruslauseen, että paras ja tehokkain keino naisten suhteen on suora hyökkäys.
Hän lähetti siis eräänä päivänä, kun tiesi Fannyn olevan yksin kotosalla, hänelle komean kimpun talvikukkia, joihin oli kätkettynä seuraavansisältöinen lemmenkirje: jos Fanny on taipuvainen ottamaan vastaan lempivää sydäntä, niin jättäköön illalla puutarhan takaoven auki. Muutamissa tapauksissa vievät tällaiset tarjoukset parhaiten päämaaliin.
Kokematon tyttö otti kukat vastaan. Tuuma oli taitavasti keksitty.
Toisenlainen lahja olisi kenties epäilyttänyt tyttöä ja tehnyt hänet araksi, mutta kukat ovat niin tyttöjen luonteelle sopivia, etteivät ne voi heissä epäilystä herättää.
Vasta lahjan tuojan mentyä huomasi Fanny kukkiin kätketyn kirjeen. Ikäänkuin olisi hän nähnyt kukissa myrkyllisen hämähäkin pudotti hän ne pelästyksissään kädestään ja juoksi itkien kertomaan rouva Krammille tapauksesta. Hän luuli jo tämän kautta häpeään joutuneensa.
Ennen pitkää tuli Teresakin kotia, ja molemmat vanhukset rupesivat sulettua kirjettä tutkimaan. Fanny oli lohduton, kun rouva Kramm ilmaisi hänelle kirjeen sisällön. Hän luuli jo tämän kirjeen vastaan ottamisella ikuisiksi ajoiksi menettäneensä maineensa. Vaikka molemmat vanhukset häntä kaikin tavoin lohduttivat, vietti hän kuitenkin unettoman yön.
Näin tunteellinen oli puhdas sielu tullessaan ensikerran lian kanssa tekemisiin.
Molemmat eukot tuumivat kostoa tuskan tuottajalle. Eukotpa vasta kostonhimoisia ovatkin! He jättivät puutarhan takaoven auki ja pitivät vaaria, siksi kunnes kavaljeeri meni sisään, jolloin he sulkivat oven. Alakerran ikkunasta katselivat he sitten, miten menetteli satimeen joutunut viettelijä, metsämies, joka itse oli kaivamaansa kuoppaan langennut. Kun kaiken lisäksi alkoi sataakin, menivät eukot iloissaan maata, avaimet pään alla, ja kuuntelivat mielihyvissään, miten sade pieksi ikkunaruutuja.
Tämän kokeen mentyä myttyyn, nousi metsästäjien into vielä suuremmaksi. Nyt ei enää "esprit du corps" (seuran valio) edes saattanut asiata sikseen heittää, kun oltiin kokemattoman tytön suhteen jääty häviölle ja vanhan eukon kautta tultu peijatuksi. Säilyttääkseen seuran kunnian päätti Abellino, rohkeasti lyöden suuren summan vetoa, laittaa niin, että tuo paratiisin kaunotar vuoden kuluttua on asuva hänen luonansa. Tietysti hän ei tällä avioliittoa tarkoittanut.
Seuraavana sunnuntaina lauloi Fanny ylen ihanasti kirkossa "Stabat mater dolorosaa". Kuulijat kuuntelivat sydämen hartaudella.
Rouva Kramm, tällä kertaa juhlatamineissa, istui erään sivualttarin luona ihaillen tytön kaunista ääntä, kun kuuli jonkun aivan vieressään ihastuneena kuiskaavan:
— Oi, niin juhlallista, niin ylevää!
Nyt täytyi kun täytyikin eukon kääntyä ääntä kohden nähdäkseen, kuka näin on sydämestään riemastunut.
Hän huomasi aivan lähellä yksinkertaisesti puetun herrasmiehen, jolla oli suruharso hatussa ja joka paraikaa pyyhki taivaaseen kääntyneistä silmistään kyyneleitä. Mies oli Abellino Kárpáthi.
— Eikö hän laula ihanasti? — kysäsi kunnon rouva.
— Kuten enkeli. — Oi hyvä rouva, joka kerta kun tuon virren kuulen, tulevat kyyneleet silmiini.
Ja tunteellinen nuori mies pyyhki taasen silmiänsä.
Mikä onnettomuus lienee mies parkaa kohdannut?
Hän poistui sanaakaan enää rouva Krammille virkkaamatta.
Rouva Kramm oli koko viikon kuolla uteliaisuudesta, kun ei tietänyt, mikä tuota omituista miestä vaivasi? Tuleekohan hän taas ensi sunnuntaina?
Tuli kun tulikin. Nyt tervehtivät he jo toisiaan, kuten vanhat tutut ainakin.
— Nähkääs rouvaseni — virkkoi nuori ritari surullisena — kymmenen vuotta sitten oli minulla morsian, joka lauloi yhtä kauniisti "Stabat mater'ia" kuin tämä neiti. Mutta hän kuoli hääpäivänämme. Kuolinvuoteellaan hän otti minulta lupauksen, että vuosittain hänen muistollensa pyhittäisin kolmetuhatta floriinia, jotka olivat annettavat jollekin nuorelle ja köyhälle naiselle, joka osaa yhtä kauniisti laulaa noita pyhiä virsiä kuin hänkin, jotta voisi edistää nuoria kykyjä oppimaan korkeampaa taidetta sekä siten tehdä heitä onnellisiksi. Minä puolestani lisäsin tähän yhden ehdon, nimittäin että tuon naisen oli pysyttävä yhtä puhtaana, yhtä viattomana kuin hänkin, minun rakastettuni, unhottumaton Mariani oli.
Nuori mies painoi taas nenäliinan silmilleen.
Mikä syvä murhe! — ajatteli rouva.
— Surukseni täytyy minun mainita, hyvä rouva, jatkoi keikari vapisevalla äänellä, etten kahdeksan vuoden kuluessa ole vielä voinut täyttää morsiameni toivoa, Kaikki, joita olen auttanut, ovat tosin edistyneet taiteen uralla, mutta ovat menettäneet siveytensä. Häpeällä heitä muistelen, vaikka maailma tosin muutamia heistä kovasti ylistää. Jokainen uusi on vain uusi pettymys.
Tähän lopetti hän taas puheensa ja jätti rouva Krammin koko viikoksi aprikoimaan tuota omituista kertomusta. Mutta rouva ei siitä kenellekkään puhunut.
Seuraavana sunnuntaina tuli Abellino taas.
Hän kuunteli laulua loppuun asti, mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata hänen tahtovan jotakin kysyä, vaikka ei ollut tohtivinaan. Vihdoin rohkaisi hän mielensä.
— Suokaa anteeksi, hyvä rouva, kun vaivaan teitä eräällä kysymyksellä. Älkää pahaksi panko, mutta minusta näyttää, että tunnette tuon laulajattaren. Olen jo niin monta kertaa pettynyt hyvää tehdessäni, että tuskin uskallan enää ilman edeltäpäin tietoja saamatta tarjota kenellekään apuani. Tuon tytön vanhemmista ja sisarista olen kuullut mitä kummallisimpia huhuja, heidän kun näet ei sanota paljoa siveydestä välittävän.
Nytkös vasta rouva Kramm tuli puheliaaksi.
— Olkootpa tytön omaiset millaisia tahansa; hän ei ole lapsuuden ajoista saakka ollut heidän parissansa, hänen sielunsa on niin viaton kuin lasten, joita Vapahtaja kutsui luoksensa, hänen kasvatuksensa niin ankara, ettei häneen tulisi pienintäkään häpeän pilkkua, vaikka hän jo tänään jäisi yksin maailmaan ja vaikka mikä häntä kohtaisi.
— Oh, hyvä rouva, te teette minut ihan onnelliseksi.
— Kuinka niin, hyvä herra?
— Saan vihdoinkin täyttää Marialle antamani lupauksen.
Näin sanoen poistui hän taas, jättäen rouva Krammin viikoksi miettimään.
Seuraavana sunnuntaina hän jo kunnioitti rouvaa ilmaisemalla hänelle sydämensä salaisuudet.
— Niin, rouvaseni; olen tullut vakuutetuksi siitä, että teidän holhottinne on minun apuni hyvin ansainnut. Tuosta tytöstä tulee vielä mainio taiteilija, ja mikä hänet on kaikkien ylitse koroittava, on hänen harvinainen siveytensä. Mutta hänestä täytyy pitää tarkkaa huolta. Olen saanut tietää rikkaitten nuorten miesten häntä salaa väijyvän. Pitäkää vaaria, rouvaseni, ja käskekää tytön omaisten myöskin olla varuillansa. Loisto sokaisee jaloimmankin luonteen. Mutta minä olen päättänyt pelastaa tytön noitten kunnottomien vehkeistä. Ruvetkoon taiteilijaksi. Hänen äänensä on oleva niin suuri aarre, jos se nimittäin harjaantuu, että kaikki nuo kavaljeerit tavaroinensa ovat kerjäläisiä hänen rinnallaan. Silloin kun hänellä itsellään on rikkauden lähde, katoaa se vaara, jolla rikkaus uhkaa viattomuutta.
Rouva Kramm luuli täysin ymmärtävänsä asian. Jo kuvitteli hän mielessään kirkkoa teaatteriksi ja odotti, että Fannyn laululle taputettaisiin käsiä.
— Kahdessa vuodessa tulee hänestä täydellinen laulajatar. Siihen on vain tarvis ahkeruutta sekä vähän rahoja. Jälkimmäiset minä kernaasti annan morsiamelleni tekemäni lupauksen mukaan. En anna ilmaiseksi enkä lahjaksi, vaan lainaksi. Kun hän tulee rikkaaksi, on hän maksava rahat takaisin, jotta voisin niillä taasen toisia tehdä onnelliseksi. Minä annan teille kuukausittain kolmesataa floriinia, jotta suorittaisitte tytön opintoihin menevät kulungit. Mutta kiellän teitä sanomasta että rahat tulevat mieheltä, sillä siinä tapauksessa hän ehk'ei ottaisi niitä vastaan. Mainitkaa rahojen lähettäjäksi morsianvainajaani Maria Darvaita. Hänpä oikeastaan rahat lähettääkin, vaikka taivaasta. Minä vaadin vain sen, että hän pysyy siveellisenä. Jos saan tietää vastakohdan, loppuu minun apuni heti. Olkaa siis hyvä ja ottakaa vastaan tässä ensi kuukauden summa ja käyttäkää sitä tarkoitukseni mukaan. Vielä kerran pyydän, ettette minusta mitään puhu. Pyydän tämän kunnon tytön tähden. Tiedättehän, miten kärkäs maailma on pahaa puhumaan.
Rouva Kramm otti rahat vastaan. Miksi hän ei olisi ottanut? Kuka hyvänsä olisi hänen sijassaan tehnyt samoin. Tahtoohan hyväntekijä pysyä tuntemattomana, hän ei aio tehdä tuttavuuttakaan; huomauttihan hän toisten vehkeistä sekä asetti hyväntekeväisyytensä ehdoksi moitteettoman siveyden. Mitä voi muuta vaatiakaan?
Rouva Kramm otti rahat ja haki salaa Fannyä varten laulun ja soiton opettajan sekä ilmaisi asian Fannylle yksin. Tässä oli se vikana, ettei hän puhunut asiasta Teresalle. Rouva pelkäsi, kuten oli syytäkin, että tuo ankara eukko heittäisi rahat ulos ikkunasta, väittäen, ettei siivo tyttö saa keneltäkään ottaa mistään syystä rahoja, joita ei ole rehellisesti ansainnut! Entä tuo toinen seikka: taiteen ura? Tätäkin olisi Teresa kiven kovaan vastustanut. Koko asiasta ei siis tohdittu hänelle hiiskuakaan.
Mutta se ei kumminkaan pysynyt Teresalta salassa.
Heti muutaman päivän perästä hän huomasi tytön mielessä tapahtuneen muutoksen.
Fannyn sydämeen oli istutettu se ajatus, että hänellä on aarre, joka kunniallisella tavalla kohottaa hänet vertaistensa yläpuolelle. Eikä hän enää ollut halukas yksinkertaisiin käsitöihin, jotka häntä tähän asti olivat huvittaneet. Nuoren ammattilaisen kanssa hän ei enää puhellut niin kernaasti, vaan haaveksi itsekseen tuntikausia ja virkkoi haaveilujensa perästä tädille, että hän tulee vielä rikkaasti palkitsemaan hänen vaivansa.
Teresa kovin äimistyi näistä sanoista!…
Tyttö haaveksii rikkaudesta. Kiusaaja oli osoittanut hänelle maailman ja sanonut: "tämän kaiken minä annan sinulle, rukoile minua!" Eikä hän muistanut vastata "mene pois saatana!"
Metsästäjä oli tarkasti tähdännyt.
Kiitollisuuden tunto saattoi Fannyn usein pyytämään, että rouva Kramm veisi hänet tuntemattoman hyväntekijän luo, jotta hän saisi lausua hänelle sydämelliset kiitoksensa sekä pyytää lisää neuvoja. Tällaisilla pyynnöillä sai hän rouva paran niin pahaan pulaan, että tämä kerran tuli sanoneeksi, ettei Fannyn hyväntekijä ollutkaan nainen, vaan mies, joka ainaiseksi tahtoo pysyä tuntemattomana.
Tämä ilmaisu ensin kovin hämmästytti Fannyä, mutta sitten tuli hänen mielikuvituksensa vieläkin kiihkeämmäksi. Ken lienee se mies, joka tahtoo hänen onneansa edistää, tahtomatta häntä koskaan nähdä, joka on niin varovainen ja niin pelkää kunniallisella lahjallaan vahingoittavansa tytön tahratonta mainetta, ettei nimeänsäkään ilmaise?
Luonnollista oli, että tyttö tuntemattomasta suosijastaan loi itselleen ihanteen. Hän kuvasi mielessään hänet komeaksi, vakavaksi, vaaleanväriseksi mieheksi, joka ei hymyile muulloin kuin hyvää tehdessään. Tämmöisen lempeän kuvan näki tyttö usein unissaankin.
Käydessään kadulla ja tavatessaan nuoria herrasmiehiä hän vilkaisi usein salaa heihin. Eiköhän joku noista ollut hänen salainen suosijansa.
Mutta näistä ei yksikään oikein ottanut sopiaksensa hänen luomaansa ihanteeseen.
Vihdoin tapasi hän eräänä päivänä samanlaiset kasvot, samanlaiset silmät, samanlaisen katseen, kuin hän oli mielessään kuvaillut. Aivan samanlaisen ihannekuvan hän oli luonut itselleen! Se on hän! Hänen salainen suosijansa, joka ei tahdo tulla tunnetuksi. Aivan sama! Tuosta miehestä hän oli usein nähnyt unta, noista kauniista sinisilmistä, noista jaloista kasvonpiirteistä, tuosta soreasta vartalosta.
Tyttö parka! Se ei ollut hänen hyväntekijänsä. Se oli Rudolf Szentirmay, Floran mies, onnellisin, uskollisin mies, joka ei suinkaan ajattele häntä, tyttöparkaa.
Fanny ei enää päässyt siitä uskosta, että tämä mies oli hänen suosijansa.
Yhäti hän pyytämällä pyysi, että rouva Kramm näyttäisi hänelle kaukaa vaikka vain yhden ainoan kerran sen miehen, joka niin salaperäisesti hänen onnestansa piti huolta. Mutta kun hurskas rouva viimein päätti suostua tytön pyyntöön, ei hänen enää ollut mahdollista täyttää sitä, sillä Abellino ei enää tullut sunnuntaisin kirkkoon, eikä viimeistä kuukausirahaa itse antanut rouva Krammille, vaan lähetti nuo kolmesataa floriinia vanhan kamaripalvelijansa kautta. Sangen hyvästi harkittu!
Rouva Kramm ei voinut muuta uskoakaan, kuin että tuo tuntematon herra todellakin karttaa kaikkea lähestymistä tytön suhteen.
Hän pyysi sen vuoksi nöyrästi palvelijalta saada nähdä hänen herraansa vain hetkiseksi ja kaukaa jossakin yleisessä paikassa.
Palvelija vastasi, että herraa voi tavata huomenna ylimysistunnossa, jolloin hän tavallisesti istuu parlamenttisalin viidettä pylvästä vastapäätä.
Oh! Siis vielä Unkarin ylimyksiä! Isänmaan isiä, joka yöt päivät tuumii maan ja kansan onnellisuuden edistämistä. Tämä seikka oli omiansa rauhoittamaan rouvan mieltä. Hän, jonka haltuun valtakunnan onni on uskottu, ei saata olla mikään kevytmielinen mies. — Oi, jos meidän valtaherrat tietäisivät, miten kansa heitä kunnioittaa, niin olisivat he siitä ylpeät ja koettaisivat sitä — ansaita.
Rouva Kramm ilmoitti Fannylle, että hän saattaa nähdä tuntemattoman suosijansa huomenna valtiopäiväistunnossa, missä voi helposti sekaantua väkijoukkoon, jottei kukaan heitä huomaa, etenkin kun he eivät muutenkaan siellä viivy muuta kuin hetken ajan.
Täten joutui Fanny parlamenttisalin parvelle, mistä rouva Kramm hänelle osoitti tuntemattoman suosijan.
Fanny luuli pilvistä pudonneensa. Hän oli toivonut saavansa nähdä aivan toisen henkilön. Rouva Krammin osoittamat kasvot eivät häntä ollenkaan miellyttäneet, vaan herättivät hänen sydämessänsä epäilystä, pelkoa. Fanny kehoitti rouva Krammia tulemaan pois parvelta ja palasi kotia pettynein mielin.
Kotona tunnusti hän kaikki tädille, sekä haaveensa, tuulentupansa että pettymyksensä. Hän tunnusti vieläkin rakastavansa miestä, joka on hänen ihanteensa, mutta jonka nimeäkään hän ei tunne. Hän pyysi tätiä puolustamaan häntä omaa itseänsä vastaan, sillä hän pelkäsi pyörtyvänsä, sydämensä pakahtuvan.
Kun rouva Kramm seuraavana päivänä meni Fannyä noutamaan saattaaksensa hänet laulunopettajan luo, oli Teresan asunto tyhjänä. Ovet, ikkunat selki selällään, huonekalut poissa. Ei kukaan tietänyt, minne he olivat lähteneet; yöllä olivat he menneet matkoihinsa. Teresa oli maksanut vuokran talonvartijalle, ja tuntemattomat kantajat olivat vieneet pois kaikki kapineet. Hän ei ollut kenellekään sanonut, missä hän täst'edes oli tavattavissa.
III.
Maksettu.
Minne oli Fanny näin äkkiä kadonnut tätinensä?
Teresa kuunteli epätoivoisena Fannyn tunnustusta.
Tyttö kertoi suoraan rakastavansa kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan ihannetta, jota hän oli luullut hyväntekijäkseen, jonka hyvyydestä, jalosta luonteesta hän oli jo kuukausia haaveksinut, jonka hyviä töitä hän olisi maksanut lemmen kiitollisuudella. Mutta saatuansa tietää, ettei hänen salainen suosijansa ollutkaan se, jota hän siksi luuli, hän ei voinut unhottaa asiaa, vaan kauhu oli vallannut hänen mielensä. Hän tunsi tehneensä sopimattomasti ottaessaan tuolta mieheltä rahoja vastaan, olipa mistä syystä tahansa. Hän huomasi olevansa myyty, kiitollisuuden velassa, jonkatähden hän sanoi pelkäävänsä tuota miestä, hän ei tohdi kadullekaan astua, jottei ehkä tapaisi häntä. Miehen kasvot herättivät hänessä epäluuloa, ja hän sanoi pelkäävänsä jo sitäkin, että tuo ihminen ajattelee häntä. Mutta kumminkin on oas jäänyt hänen sieluunsa! Tuota toista, tuota ihannetta ei saa mielestä menemään, vaikk'ei ehkä ollut syytä häntä muistella, häntä luulla hyväntekijäksi. Hän ei tunne miestä, ei tiedä hänen nimeänsäkään mutta on häntä rakastava kuolemaansa asti; hän saattaa siihen menehtyä, mutta ei voi ihannetta unohtaa. Santeri parka…
Teresan monivuotiset vaivat olivat raunioiksi rauenneet. Päästään siis tännekin haavoittamaan viatonta sydäntä. Ei kirkossakaan ole kiusaajalta varjeltuna.
Epätoivoissaan teki hän päätöksen, jommoiseen ei suurinkaan kurjuus olisi häntä taivuttanut. Meni Boltayn luo, kertoi hänelle koko asian ja pyysi häntä puolustamaan, suojelemaan tyttöä, sillä naisen suojelus ei tässä enää muka riittänyt.
Boltay rupesi kernaasti puolustajaksi. Karkeakämmeninen käsityöläinen kävi tulipunaiseksi vihasta, ei mennyt tehtaaseen koko päivänä, jottei olisi joutunut kenenkään kanssa riitaan, vaan käski muuttaa vielä samana yönä Teresan kapineet omaan asuntoonsa. Tulkoot sitten vielä heitä hätyyttämään.
Santeri sai tietää asian. Hän tuli sangen surulliseksi, mutta oli Fannylle nyt kahta kohteliaampi. Rakastihan tyttö toivottomasti — kuten hän tyttöä, joka rakasti toista. Molemmat olivat onnettomat.
Jokainen perheessä tunsi tämän salaisuuden, mutta kukaan ei siitä puhunut. Molemmat vanhukset neuvottelivat kauan keskenänsä. Näihin perheneuvotteluihin kutsuttiin väliin Santerikin, joka täten joutui kokemattomille aloille.
Kunnon vanhukset miettivät päänsä puhki, miten saisivat tietää tuon tuntemattoman suuren herran nimen. Miksi niin? He tahtoivat lähettää takaisin rahat, jotka tuo herra oli Fannylle lahjoittanut. Tämmöisissä veloissa ei ole hyvä kauvoja pysyä! Pitää suorittaa ne mitä pikemmin, samassa rahassa, floriinista floriiniin, kolme kahdenkymmenen floriinin seteliä tukussa, jottei kukaan voisi sanoa saaneensa toista, kuin oli antanut.
Niin, mutta miten saada tietää nimi? Fanny sitä ei tietänyt eikä olisi suostunut häntä näyttämään kadulla tavatessa, vaikka kuolema olisi tullut. Boltay kulki kahviloissa, kauppiasten kokouksissa, kuulusteli, puheltaisiinko porvaristytöstä, joka on ottanut käsirahaa myydäkseen siveytensä rikkaalle herralle? Ei mitään sellaista puhuttu. Tämä seikka oli tosin rauhoittava, kun ei kukaan asiasta tietänyt. Se ei siis niin arka lienekään. Mutta se nimi, se nimi?
Abellino itse auttoi etsiviä.
Joka sunnuntai meni Santeri kirkkoon, missä rouva Krammin oli tapa käydä, ja piti silmällä, kenen kanssa tuo rouva puuttuisi puheeseen.
Kolmantena sunnuntaina tuli Abellino kirkkoon. Hurskas rouva kertoi hänelle, miten ihmeellisesti Fanny oli tätinensä keskellä yötä kadonnut mitään hänelle sanomatta, mikä ei suinkaan ollut heiltä kauniisti tehty. Mutta hän aavisti heidän muuttaneen Boltay herran luokse, sillä nuoruuden päivinä olivat Teresa ja Boltay olleet jonkinmoisissa kihloissa, tai olivat he ehkä muuttaneet sinne sen tähden, että Boltay herra tahtoo saada Fannyn ottopoikansa vaimoksi. Hän ei ainakaan muka heistä enää välitä.
Abellino puraisi suuttuneena huultaan. Kun nuo filistealaiset vain eivät olisi mitään haistaneet!
— Mitä ammattia tuo Boltay harjoittaa? — kysäsi hän rouva Krammilta.
Puusepän, oli vastaus.
Puusepänkö? Pian oli tuuma Abellinon aivoissa valmiiksi ajateltuna.
— No, Herran haltuun, rouva, lausui hän. Hän ei enää tarvinnut rouva
Krammia, vaan riensi ulos kirkosta.
Santeri perässä. Nyt oli hän vihdoinkin päässyt kiusaajan jäljille! Abellino kävi kiireisin askelin kadun kulmaan, Santeri perässä. Siellä edellinen astui vaunuihinsa, Santeri istui ajuriin ja ajoi jäljessä. Mikonportin luona saavutti hän vaunut. Täällä astui herra ulos, ja vaunut mennä jyryyttivät pihaan. Karhunnahkaturkkeihin puettu portinvahti seisoi käytävässä.
— Kuka oli herra, joka tästä meni sisään? — kysyi Santeri portinvahdilta.
— Hänen armonsa Abellino Kárpáthi Kárpáthy.
— Kiitoksia.
Heti kirjoitti Santeri nimen muistikirjaansa, vaikka se olikin turha vaiva. Vuosia, vuosikymmeniä oli tämä nimi pysyvä hänen mielessään.
Siis on hänen nimensä Abellino Kárpáthi!
Te luulette, etteivät nuo kahdeltatoista päivällistä syöjät osaa vihata.
Santeri riensi tietoinensa kotia.
Sinä päivänä olivat kaikki talossa niin vihaisen näköisiä, että oudot heitä oikein pelästyivät.
Seuraava päivä oli taas työpäivä. Kukin ryhtyi askareihinsa. Boltay-herra teki työtä kilpaa sällien kanssa. Mutta turhaan hän meni siihen hälinään, sillä kaikki työkalut olivat hänestä matkivinaan yhtä nimeä. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että höylät ja sahat työtä tehtäessä puhuivat jotakin. Nyt kuuli hän kaikkien huutavan Kárpáthin nimeä. Erittäinkin matki yksi iso saha, jolla lankkuja halkaistiin, joka vedolla sangen selvästi: "Kárpáthi, Kárpáthi", niin että Boltay-herra vihdoin huudahti sälleilleen: "älkää vetäkö noin kauheasti tuota sahaa!" Sällit ihmettelivät. Mestari kai tahtoisi, että sahan pitäisi soida viulun lailla?
Teresa ja Fanny istuivat sillä välin kadunpuoleisen ikkunan ääressä tehden käsitöitään, sanaa keskenänsä vaihtamatta.
Äkkiä tulivat komeat vaunut kadulle ja seisahtuivat Boltayn talon edustalle.
Nuorten tyttöjen uteliaisuudella katsahti Fanny ulos ikkunasta, juuri kun vaunuissa istuja astui ulos. Pelästyneenä veti tyttö päänsä takaisin, hänen kasvonsa kalpenivat, kädet vaipuivat syliin.
Teresa huomasi tämän. Tyttö oli nähnyt hänet! Hän on täällä! Tämä oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Hän vapisi. Jos tuo mies astuu sisään, jos hän tohtii tulla hänen näkyviinsä, niin hän ei tiedä mitä tehdä. Viha, häpeä, epätoivo valtasi hänen mielensä. Teresa peräti unohti talossa olevan miehen, joka ei piloja kärsi, ja luuli yksin saavansa vihollista vastaan taistella.
Tulijan askeleet kuuluivat rappusilta, ulkona kysyttiin jotakin kopealla äänellä, ja vieras astui eteiseen. Tuleeko hän tähän kamariin?
Fanny nousi tuolilta, riensi tädin luo pistäen kasvonsa piiloon hänen helmaansa ja itkeä nyyhkytti.
— Älä pelkää, älä pelkää, rauhoitti Teresa, vaikka hänenkin jäsenensä värisivät. Minä olen täällä.
Mutta nyt aukeni myöskin peräovi, josta Boltay-herra tuli ulos ottamaan vierasta vastaan. Verstaasta oli hänet kutsuttu etuhuoneeseen, missä hän vieläkin oli kuulevinaan, miten höylät ja sahat helvetillisellä, kamalalla äänellä matkivat: Kárpáthi, Kárpáthi…
— Ahaa, hyvää päivää, puhui tulija ystävällisesti alentuen nähdessään mestarin. Oletteko te mestari Boltay? Kunnon mestari! Olette kaikkialla hyvässä maineessa. Töitänne kiitetään; te olette kunnon mies. Nytkin tulette verstaasta; tämä on minun mieleeni, ahkeraa kansaa minä suuresti kunnioitan.
Boltay-herra ei ollut niitä miehiä, jotka kaikkien kiitoksista huolivat. Hän keskeytti pian vieraan ylistelemiset.
— Kenen kanssa on kunnia puhua? Mitä asiaa on herralla?
— Minä olen Abellino Kárpáthi, vastasi vieras.
Boltay-herraa esti takana oleva kaappi selälleen menemästä.
Tätä hän ei ollut odottanut.
Korkea herra ei suvainnut havaita käsityöläisen ilmettä. Hän ehkä arveli, ettei käsityöläisen kasvoissa saa mitään näkyäkään, ja jatkoi seuraavasti:
— Tulin tilaamaan teiltä kokonaista huonekalustoa ja tulin tänne itse, kun olen kuullut teidän piirtävän sangen kauniita huonekalujen malleja…
— En minä niitä piirrä, vaan ensimmäinen kisällini joka on Pariisissa opin käynyt.
— Minusta yhdentekevää. Tulin, kuten sanoin, itse valitsemaan malleista, sillä haluaisin erittäin sievän ja samalla yksinkertaisen huonekaluston; tiedättehän, porvarismallia. Selitän, miksi niin tahdon. Aion mennä naimisiin erään porvaristytön kanssa. Älkää ihmetelkö, että otan porvaristytön oikeaksi lailliseksi aviovaimoksi. Miksi teen sen? Siihen on minulla erityiset syyt. Nähkääs, minä olen omituinen mies. Tämä on jotakin erinomaista, jommoista ei meidän piireissä usein tapahdu. Minun isänikin oli omituinen mies, ja kaikki perheen jäsenet ovat omituisia. Aioin jo kerran mennä naimisiin, morsiameni oli rihkamakauppiaan tytär, osasi ihanasti laulaa kirkossa.
Ahaa, vanha juttu!
— Olisin nainut tytön, jatkoi puhelias keikari — niin kimakalla äänellä, että kuului läheisiin huoneisiin; — mutta tyttö parka kuoli. Minä tein silloin sen lupauksen, etten mene naimisiin, ennenkuin löydän porvaristytön, joka on yhtä siveä, yhtä kaunis kuin hänkin ja osaa yhtä ihanasti laulaa "Stabat materia". Kahdeksan vuotta olen maailmaa kierrellyt soveliasta tapaamatta, sillä se, joka osasi laulaa, ei ollut kaunis tai oli kaunis, mutta ei siveellinen, tai oli siveellinen, mutta ei osannut laulaa; sanalla sanoen, ei kelvannut minulle. Ja nyt löysin tästä pikkukaupungista sen, mitä jo kauan olen etsinyt, nimittäin tytön, joka on kaunis, siveä ja laulaa hyvin. Hänet minä nain. Neuvokaa nyt, mimmoiset huonekalut ostan hänelle häälahjaksi?
Joka sana kuului sivuhuoneeseen. Teresa peitti Fannyn päätä, joka oli hänen syliinsä vaipuneena, ikäänkuin peläten tämän yksinkertaisen sadun saattavan nuoren tytön ymmälle. Ovathan nuoret tyttöset niin herkkäuskoisia. Kysyvätpä kukiltakin: rakastaako hän, vai ei? Mitä sitten, kun joku sen suoraan heille sanoo?
Puheen kestäessä tointui Boltay-herra vähitellen. Mitään vastaamatta astui hän piironkinsa luo, otti sieltä jotakin ja alkoi kiireesti kirjoittaa.
Varmaan etsii hän malleja ja kirjoittaa laskua, ajatteli Abellino katsellen ympärillensä. Lieneekö filistealaisella montakin huonetta? Minne kaunis, pikku sokeripalanen lienee kätkettynä? Mahtoiko tyttö kuulla, mitä sanoin?
Mestari sai sill'aikaa kirjoituksensa valmiiksi, viittasi Kárpáthia tulemaan pöydän luo ja luki hänen eteensä kuusi kappaletta sadan floriinin seteleitä, siihen vielä neljä floriinia hopeassa sekä kolmekymmentä kreutzeriä puhtaassa kuparissa.
— Katsokaa tänne: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusisataa floriinia, siihen vielä neljä floriinia ja kolmekymmentä kreutzeriä, — lausui hän lykäten rahat esiin.
Mitä hittoa tuo filistealainen meinaa roskaisilla rahoillansa?
— Kas noin. Olkaa hyvä, istukaa allekirjoittamaan kuitti.
Näin sanoen hän antoi kavaljeerin käteen valmiin kuitin kuudestasadasta floriinista ynnä korkoa neljä floriinia ja kolmekymmentä kreutzeriä, jonka summan allekirjoittanut on lainannut neiti Fanny Mayerille ja täydelleen tänä päivänä takaisin saanut.
Abellino hämmästyi äärettömästi. Hän ei osannut aavistaa, että tuo tuhma, paksuposkinen filistealainen noin selvään oli älynnyt hänen vehkeensä. Oli parasta tämmöisessä tapauksessa olla olevinansa loukattu.
Vaieten, ylpeästi päätänsä kääntäen hän katseli mestaria kiireestä kantapäähän, ratsupiiskallansa läimäytellen, ikäänkuin osoittaakseen, ettei tuollaiselle miehelle viitsi sanoja tuhlata, ja kääntyi mennäksensä pois.
Koko ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Viereisessä kamarissa olevat naiset kuuntelivat, sydän sykkien, peläten hiljaisuutta, johon kova myrsky oli kätkettynä.
Huomatessaan keikarin tekevän lähtöä, virkkoi Boltay syvällä, väkisin hillityllä äänellä:
— Ottakaa rahat, herra, ja allekirjoittakaa kuitti, sillä kadutte vielä, ellette sitä tee.
Kárpáthi käänsi ylenkatseellisesti selkänsä mestarille, meni ulos ja paiskasi oven kiinni. Vasta vaunuihin päästyänsä tuli hänen mieleensä, että olisi pitänyt lyödä tuota ihmistä korvalle. Tällä kertaa sai hän kuitenkin olla sangen kiitollinen huonolle muistillensa.
Kuka olisi luullut karkeakätisen nikkarimestarin, jolla vielä päälle päätteeksi oli tulinen luonto, voivan näin hillitä itseään ja niin yksinkertaisella tavalla osaavan osoittaa suuttumustansa hämmästyneelle kosijalle.
Abellino ei tohtinut kertoa tapausta tovereillensa, sillä hän tiesi, että käsityöläisen käytös oli joka suhteessa näyttävä voitolliselta.
Mutta sillä ei asia vielä ollut kuitattu.
Boltay-mestari ei enää pannut pöydälle jätettyjä rahoja takaisin piirongin laatikkoon, vaan lähetti, ne "Pressburger Zeitung'in" arvoisalle toimittajalle. Seuraavana päivänä oli lehden palstoilla luettavana tällainen uutinen.
"Eräs täällä asuva perheenisä on lahjoittanut kuusisataa neljä floriinia kolmekymmentä kreutzeriä täkäläiselle sairashuoneelle, minkä summan armollinen Abellino Kárpáthi herra on suvainnut lahjoittaa antajan kasvatustyttärelle, mutta mitkä rahat tämä on katsonut soveliaaksi käyttää tähän hurskaaseen tarkoitukseen."
Semmoista hyökkäystä on harvoin kuultu seuraelämän historiassa.
Asiasta nousi suuri hälinä. Uutisessa oleva nimi oli hyvin tuttu ylhäisemmissä piireissä. Mikä nauroi, mikä kauhistui tuota kummallista ilmoitusta. Pari kokkapuheista vastapuolueen herraa toivotti neuvottelupöydän ääressä onnea Abellinolle kärsivän ihmiskunnan nimessä. Nuoret jättiläiset yllyttivät häntä, tuommoista häväistystä ei muka saa jättää kostamatta. Abellino kävi koko päivän kaupungilla etsimässä, kenen kanssa voisi ruveta kaksintaisteluun. Mutta hän ei löytänyt ketään tähän sopivaa. Vihdoin päätettiin nuorten hienojen herrojen pitämässä konferensissä Mayerilla, että itse perheenisä oli haastettava kaksintaisteluun.
Kuka? Boltay-herrako? Hän varmaan heitä peläten pakenee koko kaupungista.
Mitä tällä tarkoitettiin?
Sitä, että filistealainen pelästyisi, katuisi, tulisi lauhkeaksi kuin lammas. Eikä voi parempaa ajatellakaan kuin saada vihamies käännetyksi, lepytetyksi, sillä hän on sitten kaikin tavoin koettava sovittaa entiset pahat tekonsa. Ja silloin — on saaliina ihmeen ihana impi, jonka varjelija lohikäärme on saatu aseettomaksi.
Kokemus antaa aihetta tuollaisiin arveluihin. Hyvin usein tapahtuu, että kun raivoisa ihminen, joka yhtä päätä hyökkää vihamiehensä kimppuun, kerran on tullut kovasti pelätetyksi, hän sekä lakkaa hyökkäyksistään, että tulee vielä sangen hyväksi ystäväksikin.
Kysymys siitä sopiiko ylimyksen ruveta kaksintaisteluun käsityöläisen kanssa, joka ei ehkä ole aatelismieskään, ja vaikka olisikin aatelismies, on kaiken kunniansa menettänyt rupeamalla käsityöläiseksi, elämällä ahkeruudellansa, tämä kysymys ei tullut esillekään, sillä tunnetaanhan nuo filistealaisparat sangen hyvin! Boltay ei ole antautuva kaksintaisteluun, vaan rupeaa asiata selvittelemään, toisin sanoen pyytää anteeksi. Sitten tyhjennetään rauhan malja, missä tilaisuudessa tuo kaunis pakolainen neito on oleva Hebenä, joka täyttää maljat viinillä ja sydämet lemmellä.
Tämä on tällaisissa tapauksissa asian luonnollisin kulku.
Iltapäivällä lähetti siis Abellino varamiehensä Boltayn luo.
Toinen heistä oli Livius, mainio miekkailija, jonka mielipide oli paremmissa seuroissa ojennusnuorana kaikissa kaksintaistelua koskevissa asioissa. Hän oli Victor Hugon kanssa yhdessä valmistanut "Code du duel"-teoksen.
Toinen oli Konrad, (unkarilainen ylimys), suuri ja väkevä mies, jota vaatijapuoli usein kutsui avukseen sellaisissa tapauksissa, joissa saattoi arvella vastaajan rupeavan tekemään liian jyrkkää vastarintaa. Tällä jättiläismäisellä miehellä oli sangen peloittava muoto, ja paljaalla äänellään olisi hän saattanut karkoittaa vaikka karhun pesäänsä takaisin.
Nämä kaksi oivaa ritaria tulivat siis Boltay-herran asuntoon ja astuivat hänen työkamariinsa, taskussa muka tarpeeton haastekirja, jos filistealainen ehkä rupeaisi verukkeita tekemään tai pistäytyisi piiloon.
Mestari ei ollut kotona. Aamulla varhain oli hän noussut Teresan ja Fannyn kanssa rattaille, ja matkavalmistuksista oli saattanut päättää heidän lähteneen pois pitkäksi ajaksi.
Kamarissa istui Santeri yksin, piirrellen malleja paperille.
Molemmat gentlemannit sanoivat: "bon jour", (hyvää päivää!) johon Santeri vastasi samoin sanoin ja astui heidän luoksensa kysyen, mitä asiaa?
— Hm, nuorukainen! — virkkoi Konrad pauhaavalla äänellä. Onko tämä mestari Boltayn talo?
— On, vastasi Santeri, ajatellen, ettei tuota olisi noin lujaa tarvinnut kysyä.
Kovasti nenästänsä puhallellen katseli Konrad ympärilleen, kuten sadun jättiläinen ihmisen veren hajua tuntiessaan, ja lausui:
— Pitää kutsua mestari tänne!
— Hän ei ole kotona.
Konrad katsahti Liviukseen muristen.
— Enkö sitä sanonut?
Laskien toisen nyrkkinsä pöydälle ja pistäen toisen selän taa sekä kumartuen Santeria päin tuijotti hän häneen uhkaavin katsein.
— Missä on mestari sitten?
— Sitä hän ei minulle ilmoittanut, vastasi Santeri tyynesti, valituin sanoin.
— Hyvä, virkkoi Konrad ottaen esiin povitaskusta sinetillä suljetun kirjeen. Mikä on nimenne, nuori mies?
Santeri katsoi kysyjään ihmetellen ja suuttuen.
— No, no, älkää pelästykö, rauhoitti Konrad, en minä teille pahaa tee.
Mutta onhan teillä kai jonkinmoinen nimi?