— On. Santeri Barna.
Konrad kirjoitti nimen muistikirjaansa ja sen tehtyään tarttui juhlallisesti kirjeen kulmaan.
— Kuulkaa siis, arvoisa herra Santeri Barna… (sana "herra" lausuttiin erityisellä äänen painolla, että lurjus huomaisi hänelle suuren kunnian tapahtuvan) tämä kirje on mestarillenne…
— Voitte antaa sen minulle. Boltay-herra on valtuuttanut minut poissa ollessaan järjestämään kaikki asiat hänen nimessänsä.
— Ottakaa sitten tämä kirje, lausui Konrad pauhaten. Hän olisi lausunut vielä useampiakin mahtipontisia sanoja, jollei häntä olisi häirinnyt Santerin hävytön teko, tämä kun avasi mestarin osoitteella varustetun kirjeen ja astui ikkunan luo sitä lukemaan.
— Mitä te teette? — huudahtivat yht'aikaa molemmat vieraat.
— Herra Boltay on valtuuttanut minut poissa ollessaan avaamaan kaikki hänelle tulevat kirjeet sekä suorittamaan kaikki velat ja tilaukset.
— Mutta tämä ei ole mikään sellainen asia! Tämä on yksityistä, persoonallista laatua, jota te ette ymmärräkään.
Sillä välin oli Santeri lukenut kirjeen ja astui nyt vierasten eteen.
— Olen valmis toimeen, hyvät herrat!
— Mitä? Mitä tarkoitatte?
— Herra Boltay on valtuuttanut minut suorittamaan kaikki velat.
— No? Entä sitten?
— Niin, vastasi Santeri kädellä silittäen aukaistua kirjettä, olen valmis milloin ja missä tahansa maksamaan velan.
Konrad katsahti Liviukseen.
— Tuo lurjus pitää meitä pilkkanaan.
— En niinkään, hyvät herrat, eilisestä asti olen herra Boltayn yhtiömies. Molempien meidän tulee vastata kaikista firmallemme tehdyistä vaatimuksista.
Konrad alkoi epäillä, oliko mies täydessä järjessään tai osasiko hän lukea. Hän ärjäsi:
— Oletteko lukenut, mitä tuo kirje sisältää?
— Olen. Haaste kaksintaisteluun.
— Millä oikeudella aiotte vastata toiselle tehtyyn haasteeseen?
— Sillä, että hän on yhtiömieheni, että hän on kasvatusisäni, eikä itse ole kotosalla. Kaikki sekä hyvä että paha, joka kohtaa häntä, kohtaa minuakin. Jos hän olisi kotona, vastaisi hän itse puolestansa, mutta kun hän on poissa ja minä hyvistä syistä en ilmoita, minne hän on mennyt ja kuinka kauan hän on viipyvä, niin ei teillä ole muuta keinoa, kuin joko peräyttää haasteenne tai hyväksyä minun tarjoukseni.
Konrad vei Liviuksen syrjään kysyäkseen häneltä, oliko tämä kaksintaistelun sääntöjen mukaista. Livius muisti samanlaisia tapauksia, mutta vain aatelismiesten kesken.
— Kuulkaas. Santeri Barna — virkkoi Konrad — tarjouksenne on tavallista vain aatelismiesten kesken.
— Enhän minä ole haastaja, vaan te.
Tähän ei ollut mitään vastattavaa.
Konrad laski paksut käsivartensa ristiin leveälle rinnalleen, ja astuen aivan likelle Santeria huusi hän milt'ei hänen suuhunsa:
— Osaatteko taistella?
— Olin Waterloon tappelussa ja sain mitalin.
Konrad ravisti päätänsä.
— Kiero, hullu mies.
Santeri oli aivan levollinen.
— Aiotte siis tapella mestarinne sijasta. Minusta näytätte olevan liian suurisuinen ja uhkarohkea; muistakaa, ettei kaksintaistelu ole mikään sota, jossa ammutaan kaukaa, jossa voi väistää luotia, ja jossa pari, kolme riviä on edessä eikä takaa mikään vaara uhkaa. Toista on seisoa mies miestä vastaan, pistooli pistoolia vastaan, miekan kärki tuuman päässä rinnasta, eikä saa huutaa ketään avuksi, vaan pitää olla ihan yksin. — Häh?
Santeri ei voinut olla hymyilemättä.
— Minulle yhdentekevää, hyvät herrat. Osaan minä taistella sekä miekalla että pistoolilla, vieläpä sipulillakin.
Konrad äimistyi.
— Diable! (Hittoa!) Tuo mies tarkoittaa jotakin. Hän alkoi todellakin muistaa, että Mainviellen ja Catalanin teaatteritaistelussa joku oli häntä armottomasti sipulilla pommittanut.
Virallisella äänellä puuttui Livius puheeseen.
— Ketkä tulevat varamiehiksenne? Mainitkaa kaksi tuttavaanne.
— Minun tuttavani ovat kaikki rauhallista työväkeä, jotka eivät tahdo puuttua tämmöiseen vaaralliseen toimeen. — Saattaa tapahtua, että minä ammun vastustajan kuoliaaksi, ja siinä tapauksessa en tahdo tehdä kahta syytöntä ihmistä lainrikkojaksi. Mutta valitkaa te hyväntahtoisesti omista piireistänne minulle kaksi varamiestä, minä hyväksyn ne, olkoot ketä tahansa. Te voitte paremmin suoriutua tällaisista kuin meikäläiset.
— Ajasta ja paikasta annamme vastedes tiedon, lausui Livius. He panivat hattunsa päähänsä ja läksivät.
— Tuolla miehellä on aatelismiehen mieli, virkkoi Livius Konradille, kun he läksivät.
— Saadaan nähdä, kestääkö se huomisaamuun saakka.
Vielä samana iltana tuli korea, hopeanauhoilla somistettu heitukka
Boltay-mestarin verstaaseen ja tiedusteli herra Santeri Barnaa.
Hänellä oli kirje kädessään.
— Pyydän saada kysyä, lausui heitukka kohteliaasti, osoittaen olevansa hyviin tapoihin tottunut, oletteko ollut Gaudcheux herran tehtaassa Pariisissa?
— Olen, siellä olen työskennellyt.
— Kolme vuotta sitten olette ehkä tavannut kolme unkarilaista herraa
Ermenonvillen metsässä?
— Niin tapasin, vastasi Santeri ihmetellen, kenen mieleen oli juolahtanut muistella moisia pikkuseikkoja?
— Te olette siis mies, jolle tämä kirje kuuluu, virkkoi heitukka antaen hänelle kirjeen. Suvaitkaa lukea, minä odotan vastausta.
Santeri avasi kirjeen, ja tapansa mukaan ensin vilkaistuansa kirjoittajan nimeen pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus.
Kaksi nimeä oli kirjeen alla, kahden semmoisen miehen nimi, joita kaikki kunnioittivat, joita pidettiin jaloina isänmaan ystävinä ja sivistyneinä, rehellisinä miehinä: — Rudolf ja — Niilo.
— Mitä heillä oli kirjoittamista orpopojalle? He olivat suuria miehiä, kansan ylistämiä, päivän sankareita; hän köyhä, tuntematon työmies, josta ei kukaan tietänyt niin mitään.
Kirje kuului näin:
"Te olette kunnon mies; te olette oikein tehnyt. Teidän sijassanne olisi jokainen meistä tehnyt samaten. Jos hyväksytte tarjouksemme vanhan tuttavuuden vuoksi, olemme valmiit varamiehiksenne".
Levollisena laski Santeri kirjeen kädestään.
— Suuresti kunnioittaen armollisten herrain tarjousta, lausui hän kääntyen heitukan puoleen, hyväksyn sen mielihyvällä.
Lähettiläs kumarsi kohteliaasti ja läksi.
Puolen tunnin perästä saapuivat Rudolf ja Niilo.
Jospa Fanny olisi ollut tällä hetkellä kotona, mutta hän oli poissa, Herra tiesi missä? — Rakastaja ja rakastettu istuivat nyt vastatusten aavistamatta, että toinen rakastaa toivottomasti, sentähden että toista toivottomasti rakastetaan.
Rudolf sanoi, että he tarvitsevat valtakirjan Santerilta, jotteivät Konrad ja Livius valitsisi hänelle semmoisia varamiehiä, jotka eivät hänelle sovi.
— Onko siis muitakin, jotka tarjoutuvat varamiehiksi?
— On useitakin. Jokainen nuorista jättiläisistä tulisi mielellänsä ottamaan osaa tähän heidän mielestään muka murheilveilyyn.
— Siitä ei synny mitään murheilveilyä, sen sanon.
— Eritoten tämä seikka saattoi meidät tarjoutumaan tässä asiassa. Meidän mielestämme tosin ei ole hauskaa rakentaa riitaa ihmisten kesken eikä yllyttää heitä tappeluun, — mitä ikävä kyllä, meidän piireissä pidetään parhaana huvituksena. Mutta tällä kertaa pidämme velvollisuutenamme tarjota teille apuamme estääksemme sitä ilkeätä pilaa, jota kevytmieliset ystävämme aikovat tehdä tässä sangen vakavassa asiassa.
Mitä lajia tämä aiottu pila oli, sitä emme varmuudella saata sanoa. Muutamat ehdottivat, että pitää panna aika kometia toimeen tälle lurjukselle, joka rohkenee vastaanottaa aatelismiehen heittämän taisteluhansikkaan. Pitää näyttää hänelle kaikki kuoleman kauhut, ja kun hän on tullut pelosta puolikuolleeksi, olisi ammuttava hänen kasvoihinsa pistoolin täysi höyheniä y.m. Sellaisia ehdotuksia tosin tekivät vain kaikkein kevytmielisimmät nuorista jättiläisistä, mutta yleinen mielipide antoi kumminkin aihetta pelkoon, että haastajan puolue piti tätä kaksintaistelua pikemmin huvituksena kuin vakavana asiana.
Sälliparkaa ei muka kukaan aikonut ampua kuoliaaksi, eikä myöskään ollut luultavaa, että hänen työssä kangistuneet kätensä ketään haavoittaisivat neljänkymmenen askelen päästä uudella tavallisella pistoolilla, jota ei kukaan ollut koetellut. Häntä aiottiin vain vähäisen pelotella, jottei miehen vast'edes tekisi mieli ryhtyä moisiin huvituksiin, jotka eivät hänelle ollenkaan sopineet.
Tästä pulasta aikoivat jalomieliset ystävämme pelastaa tuon kunnon käsityöläisen. Heitä olisi harmittanut saada kuulla kumppaniensa tehneen armotonta pilaa tästä rehellisestä miehestä. He tahtoivat sentähden antaa asian mennä ankarasti, sääntöjen mukaan.
Santeri kiitti heitä hyvästä työstä. Hän oli sangen mielissään, kun he eivät sanallakaan koettaneet rohkaista häntä.
Varhain seuraavana aamuna saapuivat aatelismiehet ajurilla. Santeri oli jo valmiina, sinetöitsi vain pari kirjettä vielä, jotka hän oli yöllä kirjoittanut. Toinen oli isännälle, jolle hän kertoi, mihin kuntoon hän oli jättänyt talon asiat. Toinen taasen oli Fannylle, jossa hän pyysi häntä hyväntahtoisesti ottamaan vastaan pienen omaisuuden, minkä hän ahkeruudellaan oli ansainnut.
Nämä kirjeet hän pisti kolmanteen kuoreen, jonka hän antoi talonvoudille, käskien hänen avata sen ja toimittaa sisällä olevat kirjeet määräpaikkoihinsa, jollei hän kahdentoista tunnin kuluessa ole tullut takaisin.
Sitten astui hän rattaille, missä Rudolf ja Niilo häntä odottivat, toisella ajurilla seurasi heitä haavalääkäri.
Miehet kummastelivat, kun ei ammattilaisen kasvoissa näkynyt vähintäkään pelkoa, vaan tyyntä levollisuutta, ikäänkuin olisi hän tämmöisiin seikkoihin perin perehtynyt. Tavallisella, tyynellä äänellä puheli hän jokapäiväisistä asioista, ja kun keskustelu kääntyi päivän polttaviin, maata ja kansaa koskeviin kysymyksiin, puhui hän niin hartaasti, kuin ennustaisi hän itselleen satavuotista onnellista edistymistä, — ja kuitenkaan hänellä ei ollut tietoa, oliko yhtään näistä vuosista hänellä enää jäljellä.
Vielä oli sangen varhaista, kun he sillan yli ajoivat metsään. Tuossa oli virvokkeitten myymälä. Miehemme pysäyttivät hevosensa ja kysyivät, eikö Santeri tahtoisi ensin syödä suurusta?
— Kiitoksia, vastasi hän. Saattaisitte arvella ja joku ehkä vielä sanoakin minun tarvinneen sydämen vahvistusta. Vasta sitten… Tai ei sittenkään, lisäsi hän keveillä mielin.
Täältä mentiin jalkaisin metsän läpi sovitulle paikalle, minne muutaman minuutin päästä myöskin vastapuolue saapui.
Oli kolkko, pilvinen aamu, ja samanlainen oli miesten mieli.
Vastapuolue tuli naureskellen, ylhäisesti huolettomana poppelipuiden keskeltä; Abellino, roteva Konrad, Livius, haavalääkäri sekä yksi palvelija.
Neljä varamiestä astui kentän keskelle, ja he näyttivät keskustelevan jotakin säännöistä, ampumavälistä, ensimmäisestä laukauksesta. Suostuttiin, että taistelijat alkavat ampua viidenviidettä askeleen päästä ja saavat astua viidenkolmatta askeleen päähän toisistaan.
Näistä neuvoteltaessa otti Abellino hyvän pistoolinsa käteensä ja alkoi näytellä seuralle ampumataitoansa. Hän käski palvelijansa heittää ilmaan niinipuun lehtiä, joita hän luodilla lävisteli.
Tämän teki hän pelottaakseen vastapuoluetta.
Niilo huomasi tarkoituksen ja kuiskasi rauhoittaen ammattilaisen korvaan:
— Te ette ammu noilla pistooleilla, minulla on muassani toiset, ihka uudet, joilla ei ole niinkään helppo mestarilaukauksia päästellä.
Santeri hymyili katkerasti.
— Minulle yhdentekevää. Minun elämäni ei ole suuremman arvoinen kuin tuo luodin lävistämä lehti.
Niilo katsahti syvälle miehen silmiin. Aavisti hänellä olevan suurempia syitä tähän kaksintaisteluun kuin firman kunnia.
Velvollisuutensa mukaan koettivat varamiehet ensin saada aikaan sovintoa riitaveljien kesken. Abellino lupasi luopua haasteestaan seuraavilla ehdoilla: 1:ksi jos Santeri firman nimessä julistaa, ettei häntä ole aiottukaan loukata, 2:ksi jos mestari Boltay samassa lehdessä, johon hän oli lähettänyt tuon loukkaavan ilmoituksen, selittää, että Kárpáthi on lahjoittanut kysymyksessä olleen rahasumman hänen kasvattityttärellensä jalossa, taiteellisessa tarkoituksessa.
Santerin varamiehet ilmoittivat hänelle ehdot.
Edellisen hän hylkäsi heti.
Hänkö ei ollut Abellinoa aikonut loukata? Oli kuin olikin; ehdoin tahdoin oli loukannut, ihan omakseen hän omistaa solvauksen eikä sitä palauta.
Sitä suurempi syy taistella. Tässä ei ole muuta neuvoa kuin ampua.
Abellinon varamiehet suuttuivat silmittömästi vastapuolen ynseydestä.
Häntä täytyy kuin täytyykin kiusata.
Kovalla äänellä huusi Konrad haavalääkärille:
— Ovatko kaikki kapineet muassa? Ottakaa ne esiin ja pitäkää varalla. Suonirautaa, luulen ma, ei täällä tarvita. Mitä? Miks'ette ottanut luusahaa mukaanne? Te olette ajattelematon ihminen, ystäväni. Kaksintaistelussa tapahtuu usein, ettei luoti satu suoraan päähän eikä sydämeen, vaan sääreen tai käsivarteen. Jos luu särkyy eikä kohta sahata särjettyä jäsentä poikki, niin tulee siihen paha mätähaava. Ja vielä piti jättää luodin ulostaja kotiin, nyt kun sitä parhaiten tarvitaan.
— Asentoon! Asentoon, herrat! — huudahti Rudolf tehdäkseen lopun tuosta ilkeästä kiusaamisesta.
Abellino lävisti vielä neljännen niinipuunlehden viidenkolmatta askeleen päästä.
— Pois käsistä nuo pistoolit, sillä ne ovat tunnettuja, virkkoi
Rudolf. Meidän aseemme ovat aivan uudet.
— Hyväksytään, vastasi Konrad. Tottunut käsi osaa silläkin maaliin. Muista vain, jatkoi hän kääntyen Abellinoon, ettet tähdätessäsi liikuta käsivarttasi ylhäältä alaspäin, vaan päinvastoin alhaalta ylöspäin, sillä jos tähtäät rintaan ja pistooli liikkuu alaspäin, niin luoti sattuu vatsaan, mutta aseen liikkuessa ylöspäin, suoraan pääkalloon.
Tällä välin ladattiin pistoolit; kaikkien nähden pistettiin luoti piippuun, ja kumpikin sai aseen käteensä.
Taistelijat asetettiin määrän päähän; rajamerkkeinä, joitten yli ei saanut astua, oli maassa kaksi nenäliinaa.
Varamiehet siirtyivät syrjään. Konrad vetäytyi paksun poppelipuun viereen, joka suojasi hänen kookasta ruumistansa.
Kolme käden taputusta oli taistelijoille merkkinä alkaa.
Santeri seisoi hetkisen paikallaan, pistooli alasvaipuneessa kädessään. Kasvoissa näkyi kolkko tyyneys, jota saattaisimme sanoa suruksikin, jollei tämä olisi yhtä lajia pelkuruutta. Abellino asteli verkkaan eteenpäin, useat kerrat nostaen pistoolia silmilleen, ikäänkuin aikoen heti laukaista. Tämä on pahinta kiusantekoa vastapuolelle, sillä arkaluontoisempi useinkin ampuu ensin etäämmältä, ja jollei hän silloin heti osaa vastustajaansa, on hän kokonaan häviön puolella.
Vielä oli huomattava Abellinon ivahymy, ja ilkeät silmäniskut, joilla hän koetti saada vastustajaansa hämille. Ampuuhan hän ilmassa lentäviä lehtiäkin! Poika parka! — huoahti Rudolf, kun hänen kumppaninsa jo oli huutamaisillaan Kárpáthille, ettei oikeassa kaksintaistelussa ilkkuminen ole luvallista.
Mutta nyt liikahti Santeri paikaltaan, astui vakavin askelin aina rajamerkkiin saakka, jonne hän seisahtui, kohotti pistoolin silmälle ja tähtäsi. Tällä hetkellä levisi hänen kasvoillensa tavaton puna, silmät säihkyivät omituisesti, mutta käsi ei vapissut.
Mitä tavatonta uhkaa! Ennen ensimmäistä laukausta ei ollut tapana astua rajamerkkiin saakka, sillä huonosti käyden saisi vastapuoli hyvän edun. Tämä uhkarohkeus saattoi Abellinon seisahtumaan kuuden askeleen päähän merkistänsä ja vetämään etusormensa pois pistoolin hanasta, jossa se jo oli ollut.
Mitä seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtui, sitä ei voi kukaan selittää.
Laukaus kuului, ja puolentoista minuutin päästä toinen. Paikalle
rientävät varamiehet tapasivat Santerin seisomassa suorana asemallaan.
Abellino seisoi selin häneen ja piteli kädellään vasenta korvaansa.
Haavalääkärit riensivät heti jälkimmäisen luo.
— Oletteko haavoittunut?
— En, en, väitti hän, yhä vielä toinen käsi korvalla. Saakelin luoti, lensi ihan korvani vierestä, olen melkein kuuro. En kuule sanaakaan omasta puheestani. Saakelin luoti! Olisi kernaammin saanut kylkiluihin mennä!
— Sitä minäkin! — karjui Konrad. Te olette kiero mies, ammuitte minua vastustajanne sijasta. Katsokaa, hyvät herrat, luoti meni puuhun, jonka takana minä seisoin. Onkohan tuo ihmisten tapoja, ampua omia varamiehiänsä. Jollei puuta olisi ollut, niin olisin nyt hengetönnä, ihan hengetönnä! — Ei hengen kutkausta! Tulkoon hiisi toiste sinun varamieheksesi, minä en.
Asian laita oli ehkä siten, että Santerin luodin lentäessä Kárpáthin korvan ohi, tämä oli tuon koko aivokoppaa häiritsevän ilmanvedon vuoksi vetänyt kätensä syrjään, ja luoti oli kääntynyt pistoolista sivullepäin sekä Kárpáthi selin vastustajaansa.
Hän ei enää kuullut Konradin soimauksia. Korvasta alkoi vuotaa verta. Kasvojen kalpeudesta päättäen näytti hän kärsivän hirveätä kipua päässään, vaikka hän ei siitä mitään virkkanut. Lääkärit puhuivat tärykalvon särkymisestä ja sanoivat hänen pysyvän kuurona koko elinaikansa.
Kuuroushan on harmittavin kaikista inhimillisistä heikkouksista, sitä harvoin säälitään, usein vieläpä pilkataankin. Kernaammin olisi luoti saanut kylkiluihin mennä!
Kárpáthi talutettiin vaunuihinsa. Kun kivut myönsivät, kiroili hän.
Saakelin luoti, olisi edes keuhkoihin mennyt!
Rudolf ja Niilo astuivat Abellinon varamiesten luo kysyen, olivatko he tyytyväiset taisteluun.
Livius myönsi kaiken tapahtuneen sääntöjen mukaan ja laillisen viiden minuutin riita-ajankin olevan kuluneen. Konrad taasen väitti, ettei hän ollut ollenkaan tyytyväinen, vaan roisto olkoon hänen nimensä, jos hän vielä kerran moisiin toimiin puuttuu.
— Olkaa siis hyvä, kuitatkaa tämä vaatimus, lausui Santeri varamiehille, näyttäen heille vaatimuskirjettä, joka oli hänen mestarillensa lähetetty. — Kirjoittakaa: "maksettu". — Kunnialla maksettu.
Varamiehet tuosta makeasti nauramaan. Mutta ensi ravintolassa tien varrella kirjoittivat he vaatimuskirjeeseen: "maksettu".
Santerin varamiehet piirsivät todistajina nimensä alle.
Täten kuitatun laskun pisti hän povitaskuunsa, lausui kiitokset varamiestensä hyvästä avusta ja palasi jalkaisin kaupunkiin.
IV.
Nabobin nimipäivä.
Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivä lähestyi, merkillinen päivä koko Szabolcsin komitaatille. Se oli näet armollisen Juhana Kárpáthi herran nimipäivä, ja kun hänet oli ristitty samana päivänä, jolloin hän syntyi, oli se myöskin hänen syntymäpäivänsä. Jo yhdeksänseitsemättä vuotta oli siellä tähän aikaan ollut suuria, maan mainioita juhlia, sillä Juhana-herran syntymisestä asti vietti sitä joka vuosi komeilla kemuilla ensin hänen isänsä sitten hän itse. Niin sivistymätöntä ihmistä ei siihen aikaan ollut komitaatissa, ettei olisi tietänyt tästä juhlasta.
Lähipitäjäin papit tilasivat jo kuukautta ennen joko Debreczenistä tai Nagy-Kun-Madarasista uudet kauhtanat, käskien räätälin tehdä "taskut suuret". Lembergiläinen silmänkääntäjä ja tulitusniekka valmisteli rakettejansa. Debreczenin ylioppilaat harjoittelivat kauniita juhlarunoja ja kansanlauluja. Mustalaismusikanttien päämies kävi kaikissa puodeissa ostamassa hartsia, ja maata kiertävä näyttelijäseurue valmisteli matkaa Nyiregyhazasta juhlapaikalle.
Herrasperheissä, missä huolellisilla vaimoilla oli onnettomien miestensä suhteen se virka, mikä taivaissa on uskottu suojelusenkeleille ja täällä maan päällä poliiseille, nousi perhemyrskyjä, kun Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivä lähestyi, sillä kemut tulivat kestämään koko viikon; jo ensimmäisenä juhlapäivänä pakenee sieltä jokainen naispuolinen ihminen, ja viimeksi vihdoin lähtevät miehet kotia, mikä puolikuolleena, mikä sikahumalassa, hyvästi piestynä ja rahat pelissä menetettynä.
Juhana-herra oli niin tottunut tämän juhlan riemuihin, että hän olisi pitänyt sitä vuotta hukkaan kuluneena, jolloin hän ei olisi nimipäiviänsä viettänyt, ja sitä hänen tuttavistaan, joka ei saapunut juhlaan, piti hän verivihollisenansa. Vain kuolema saattoi olla hyväksyttävänä esteenä.
Mutta kun hänen tänä vuonna täytyi olla läsnä valtiopäivillä, tuumi hän kovasti, viettäisikö nimipäiviänsä Pressburgissa ja omalla kustannuksellaan toisi sinne kaikki kumppaninsa, tuttavansa, papit, koulupojat, mustalaiset, runoniekat, näyttelijät ja maalaistytöt. Tämä ei kuitenkaan käynyt laatuun. Ei voi vaatia ketään lähtemään kuuden päivän matkalle viettämään nimipäivää, ja vaikkapa veikot olisivatkin kaikki koossa, niin ei olisi täällä kodon vapautta, hurjuuden ja vallattomuuden pakopaikkaa, sillä hänen nimipäivänään ei saa kolmen penikulman sisällä olla selväpäistä miestä. Kotia palaavat vieraat ennenkin kertoivat, mitä äärettömiä tuhmuuksia oli tehty Kárpátfalvan kartanossa, missä ei asu muita kuin Juhana-herra, hänen vieraansa, palkollisensa ja koiransa.
Tällaisille huveille oli Pressburg sangen sopimaton paikka. Vastapuolueen ja ylitallimestarin[16] nähden, palatinuksen[17] ja koko maan edusmiesten katsellessa, raitisten kaupunginporvarien keskellä, vuokrahuoneissa ja sanomalehtimiesten läheisyydessä ei tämäntapainen juhla käynyt laatuun.
Ne, jotka tunsivat Juhana-herran, saattoivat jo heinäkuun lopulla huomata hänen olevan levottoman ja huolestuneen. Mutta kun hänen ylhäisyytensä puheenjohtaja antoi hänelle kahden viikon loman, tuli hän taas hyvälle tuulelle.
Kaikki, jotka hän tapasi, sekä ystävät että vain nimeltä tutut, kutsui hän luoksensa Kárpátfalvaan, niin että herrasseuroissa oli puheenpartena: "mennäänkö Kárpátfalvaan Juhanan kousalle?" Kun kaksi miestä joutui keskenänsä riitaan, ei kolmannen muuta tarvinnut kuin kysyä näin, niin riitaveljet nauramaan ja sovinto tehtiin.
Tämä sananparsi tuli myöskin Abellinon korviin. Hänen päänsä oli jo parantumaan päin, ja toisella korvalla kuuli hän auttavasti. Hänen kiukkunsa vain eneni, sillä kostonhimo, viha setää vastaan ja äsken tapahtunut häpeä painoivat yhä hänen mieltänsä. Eikä hän ollut niitä miehiä, jotka antavat myöten. Häviö oli hänelle vain kiihottimena uuteen vehkeeseen, ja kun hän oli päättänyt jonkun turmella, ei hän tuumastansa luopunut, vaikka olisi kymmenesti joutunut tappiolle, vaan koetti hyökätä vielä yhdennentoista kerran.
Eräänä päivänä ilmoittivat tervehtimässä kävijät hänen setänsä kutsuneen heitä kotiansa nimipäiväjuhlaan.
Abellino hymyili. Pian kuitenkin huokaus lopetti hymyn, hetken tuskat vääristivät kasvojen juonteet. Mutta taas hymyili hän.
— Kyllä minä näytän, mutisi hän. Lähetän sedälle nimipäivälahjan, jommoista hän ei vielä ole saanut.
Ja taas hymyili hän, tuon tuostakin kiroten, tuntiessaan päässänsä helvetillistä kivistystä!
Mennäänpä Kárpátfalvan kartanoon!
Berettyójoki muodostaa oikullisesti kaareillen ison niemekkeen. Täällä on Kárpáthin suvun ikivanha kartano.
Vaikea on varmaan päättää, mikä noista monista asumuksista on päärakennus, sillä kukin esi-isistä on tahtonut rakennuksilla muistoansa ikuistuttaa; mikä heistä on valinnut jokirannan asuinpaikaksi, mikä taasen metsän, kolmas tahtoi nähdä maantielle, neljäs taasen etsi piilopaikkaa päästäkseen ihmisten näkyvistä. Jälkeläiset olivat käyttäneet mikä mihinkin tarkoitukseen esi-isien rakennuksia; yleisesti suosittujen miesten muistoa pidettiin kunniassa, vähemmin suosittujen alennettiin huonompiin tarpeisiin.
Joen rannalla vanhojen kastanjapuiden suojassa näkyivät vielä mustat rauniot linnasta, joka arolta oli tänne muutettu. Tämä oli kantaisän Ubul Kárpáthin suurista kivistä tehty kotkanpesä, jonka tataarit Adalbert IV:n aikana polttivat, mutta jonka seiniä he eivät jaksaneet repiä alas. Rauniot jäivät paikalleen aina Ladislauksen aikoihin asti, jolloin ympärillä olevasta kylästä ei enää löytynyt jälkiäkään. Silloin heräsi kansallisylpeys August Kárpáthissa, silloisessa Szabolcsin komitaatin maaherrassa, sillä heti voitettuansa talonpoikain päällikön Dózsan, antoi hän masennettujen talonpoikien kivi kiveltä kantaa sopimattomalta paikalta nämä kunnioitettavat jäännökset hunnien aikaisesta rakennuksesta ja asetti ne taas entiselle paikalle Berettyón rannalle palatsinsa viereen. Surma olisi sitä ihmistä kohdannut, joka olisi kiveäkään liikuttanut näistä raunioista.
Myöhempi jälkeläinen Abel Kárpáthi, joka oli kääntynyt reformeerattuun uskoon, rakensi suunnattoman suuren kirkon kelloineen, urkuineen sekä maksoi papin palkan. Uskonnollisessa innossaan alkoi hän vielä rakentaa kauhean suurta kasarmia, aikoen siitä luoda pappiskollegion, jossa olisi neljäkolmatta oppituolia, konvikti yhdeksälle sadalle oppilaalle, kirjasto ja museo. Mutta hän kuoli kesken tätä jättiläistyötänsä, ja hänen poikansa, käytännöllisempi Pertteli Kárpáthi, teki kollegioksi aiotusta rakennuksesta viljamakasiinin.
Hänen poikansa, Balthasar Kárpáthi, oli suuri saituri, joka ei kuluttanut rahoja itsensä eikä muitten tähden. Jottei hänen olisi tarvinnut ottaa vastaan vieraita, muutti hän pois Leopold I:sen aikana rakennetusta suuresta palatsista, sulki ikkunat tiileillä ja rakennutti itselleen pienen yksikerroksisen asunnon, johon hän yksin mahtui ja josta hän ei koskaan poistunut. Hänen perillisensä, joita hän kiusasi pitkällä elinajallaan, antaen heidän sangen kauan odottaa kuolemaansa, uhrasivat hänen asuntonsa koirille.
Seuraava isäntä oli suuri maanviljelijä, joka puuhasi talouteen tarvittavia rakennuksia. Viinapolttimon laittoi hän Versaillen mallin mukaan rakennetun kartanon viereen, ja englantilaiseen puutarhaan pääsi vain tallin ja navetan välitse.
Dalia Kárpáthi, joka loisti Maria Theresian aikana, rakennutti uuden komean kaksikerroksisen kartanon Berettyón rannalle sen ajan muodin mukaan: kullalla koristettu marmorivaakuna portin päällä; samanlainen, mutta vielä suurempi katonrajalla seinässä; joen puolisella sivulla kariatipatsaitten päällä kullattu parveke; sisällä pitkiä käytäviä, holvattuja huoneita; kaikki maalatut, matoilla koristetut; seinillä kalliita kuvia; kaikkialla salaovia, salaisia kiertorappusia, kuten sen ajan tapa oli. Seuraava omistaja sai keisari Josef II:sen aikana kartanon haltuunsa. Hänen pisti päähänsä perustaa kaupunki Kárpátfalvaan. Hän rakennuttikin pitkiä huoneriviä ja muutti sinne koko joukon tyhjäntoimittajia. Kartanon huoneet hän jakoi espanjalaisilla seinillä kolmeen, neljään osaan. Mutta jo seuraavana vuonna hävitti uutisasutuksen puna- ja kuumetauti; ihmiset pakenivat vähitellen sinne, mistä olivat tulleetkin. Ennen pitkää itse isäntäkin muutti autuaallisempiin asuntoihin.
Hänen jälkeensä tuli meidän Nabobimme, joka kuolinpäiväänsä saakka pysyi Juhana-herrana.
Hänen työnsä hedelmät ovat tällä ikivanhalla tilalla enimmän nähtävissä. Hänen toimestaan on syntynyt kaikki, mitä siellä on omituista, silmiinpistävää, mitä ihmiset huomaavat jo peninkulmien päästä. Metsässä on kauriita ja hirviä, joille on laitettu talvikarsinoitakin. Kaukaa näkyy Kárpátfalvan kirkontorni, jonka Juhana-herra on tehnyt kahta vertaa entistään suuremmaksi ja kattanut kirkkaalla pellillä, joten matkustaja erottaa sen muista kirkontorneista jo kymmenen peninkulman päästä.
Ansarin rakennutti hän myöskin kahta vertaa suuremman kuin hänen edeltäjänsä Dalia, ei kuitenkaan palmupuiden kasvattamista varten, vaan suojellaksensa tuulilta suurta kuusisatavuotista kastanjapuuta, jonka lehvien varjossa hänen esi-isänsä Kupa Kárpáthi oli ollut kolme päivää ja kolme yötä tataarilaisia paossa ja elänyt sen ajan vieraanvaraisen puun hedelmillä.
Dalia Kárpáthi oli rakennuttanut vain yhden ympyriäisen salin, missä väliin Wienistä tuodut laulajat ja musikantit antoivat äänensä kuulua. Mutta Juhana-herra perusti keskelle englantilaista puutarhaa oman mielensä mukaisen teaatterin, jossa maata kiertävät teaatteriseurueet aika ajoin uskalsivat näytellä. Palkka oli sangen hyvä, mutta sitä kamalampi oli arvostelu, joka tapahtui siten, että armollinen herra heti paikalla antoi kelpo lailla selkään sille näyttelijälle, joka ei osaansa osannut.
Isännän nimipäivänä ei kuitenkaan tarvinnut selkäsaunaa pelätä, sillä silloin oli armollinen herra tavattoman armollinen kaikille, kolmena päivänä voi kuka tahansa iloita hänen hyvyydestänsä, mutta neljäntenä sai kukin korjata luunsa, sillä silloin alkoi käsirysy vierasten kesken.
Kun nimipäivä lähestyi, tuli Juhana-herra tavattoman jumaliseksi. Narrit ja maalaistytöt karkoitettiin kartanosta. Kunnianarvoisa pastori kävi herran luona. Koirat ja karhut vietiin pois pihasta, jotteivät ne tekisi köyhille kerjäläisille pahaa. Nabob meni väkinensä kirkkoon nauttiakseen Herran Ehtoollista, ja sieltä palattuansa alkoi hän heti täyttää lupaustaan sopia kaikkien vihamiestensä kanssa, kuten hän oli luvannut Herran alttarin edessä.
— Käskekää taloudenhoitaja tänne.
Tämä kunnon mies ei tosin ollut hänen pahimpia vihollisiansa, mutta hänen hallussaan olivat tilikirjat kaikilta pehtoreilta, arentimiehiltä ja kapakanpitäjiltä, jotka ottivat kukin osansa Juhana-herran äärettömästä omaisuudesta. Nabob tiesi sangen hyvin, että tarkastaessaan ja jättäessään sillensä nämä tilit hänellä on paras tilaisuus sopia useimpien vihollistensa kanssa. Hän käskee tuoda ne juuri syntymäpäivänsä aattona, sentähden että hän pahalla tuulella ollen luodessaan silmäyksen näihin papereihin saattaisi ajaa palveluksesta puolet väkeänsä, mikä kumminkin olisi suuri vahinko, kun niillä raukoilla on lapsiakin, eivätkä uudet tulijat kuitenkaan olisi parempia.
Mainittu taloudenhoitaja, kunnon Pietari Varga, oli samanikäinen kuin Juhana-herrakin. Hänen isänsä oli sikopaimen Juhana-herran isän luona, ja Pietari kasvatettiin yhdessä nuoren herran kanssa sen vuoksi, että tällä olisi joku, jota voisi lyödä ja pieksää. Tiedon siemenet, joita opettajat koettivat istuttaa nuoreen herraan, eivät ottaneet juurtuakseen, mutta osa niistä joutui pikku Pekalle ja löysi hänessä hyvän maanlaadun. Vanhaa Kárpáthia huvitti suuresti, kun Pekka osasi läksynsä, mutta ei hänen poikansa. Hän lähetti Pekan jatkamaan opintojaan Debreczenin kollegioon. Sieltä palasi hän kaiken maailman tiedot päässä, ja Kárpáthi herra määräsi hänet taloutensa hoitajaksi, missä virassa hän pysyikin uskollisesti aina mainitsemaamme päivään saakka. Kun tähän lisäämme, että hän vielä nytkin on yhtä köyhä kuin virkaan astuessaankin, eläen vain pienestä palkasta, niin on hänen rehellisyytensä taattu.
Unkarilainen Nabob kammoi palkanmaksamisia; mieluummin hän antoi lahjaksi tai salli varastaa, kun ei vain tultu palkankoroitusta pyytämään, sillä sitä hän inhosi.
Kun sitten vielä on niin hupsu mies, kuin herra Pietari Varga, joka ei osaa varastaa eikä mielellänsä ota lahjojakaan, niin saa kyllä jäädä keskelle kaikkia aarteita nälkää näkemään. Toinen hänen sijassaan olisi jo aikoja sitten paisunut miljoonamieheksi. Alhaisemmatkin miehet, pehtorit ja voudit kulkevat vaunuilla, syövät hopealusikalla ja kasvattavat tyttärensä Wienissä. Mutta hänellä tuskin on varoja ostaa hopeiset kannukset rasvanahkasaappaisiinsa. Hänen parhaat ajoneuvonsa ovat vanhanaikaiset rattaat, kaksi maalaiskonia edessä. Samoista rattaista näemme hänet nytkin astuvan alas portin edustalla, sillä hän ei tohdi ajaa pihaan, hänen omituisten kärryjensä pyörät muka vain särkisivät pihan kaunista kivitystä.
Rattaat ovat täynnä suuria paperikääröjä, joita herra Pietari latoo paikalle saapuneen heitukan syliin. Sitten astua sipsuttaa hän juhlallisin askelin Juhana-herran puheille, joka odottaa häntä perhearkistossa. Siellä on suuren suuria, valkoisiksi maalattuja ja kullalla koristettuja kaappeja, täynnä asia- ja tilikirjoja, joita ei kukaan ole vuosikausiin häirinnyt, paitsi muutamat maanpakolaiset hiiret, joita jokin kirottu perhejuttu pakottaa tänne huonolle muonalle, vaikka ruokakammiot ovat aivan lähellä.
Ennenkuin arvoisa taloudenhoitaja saapui arkistoon, täytyi hänen mennä monen huoneen läpi. Kunkin eteen, oli ovi auki tai kiinni seisahtui hän koputtamaan, niin että perässä tulevan vanhan Paavo-heitukan, joka kantoi papereita, täytyi väkisin työntää hänet sisään ja kieltää häntä koputtelemasta, kun ei kumminkaan sisällä ole ketään, joka vastaisi. Viimein saapui hän arkistoon. Nähdessään hänet ojensi Juhana-herra nojatuolista hänelle kätensä. Mutta kun herra Pietarin olisi pitänyt suoraan mennä antamaan isännälle kättä, niin kiersi hän sen sijaan ensin suuren tammipöydän ympäri, jottei hän epäkohteliaasti lähestyisi armollista herraa vasemmalta puolelta. Sitten seisahtui hän kolmen askeleen päähän ja kumarsi sangen nöyrästi.
— Noh! Astukaa lähemmäksi; — ärjäsi talon tapoihin tottunut heitukka — ettekö näe, että armollinen herra oikaisee oikean jalkansa.
— Pyydän nöyrimmästi, vastasi arvoisa taloudenhoitaja pistäen kätensä selän taa, en ole niin suurta kunniata ansainnut.
Eikä häntä olisi mistään hinnasta saatu antamaan kättä Juhana-herralle eikä myöskään istumaan armollisen herran viereen. Väkisinkin painoi Paavo hänet tuolille, mutta kuitenkin nousi hän heti istualta ja jäi seisomaan isäntänsä eteen.
Omituisia olivat nuo kolme henkilöä: armollinen herra, taloudenhoitaja sekä heitukka. Kárpáthin kasvot olivat tällä hetkellä tavattoman iloiset; korkea, paljas otsa kiilsi kuin kirkon kupukatto, harvat, harmaat hiukset riippuivat niskasta ja ohimoilta hopeasuortuvissa. Kasvot olivat sileiksi ajetut, viikset siivotut, silmät eivät nyt olleet veriset eikä kasvoissa näkynyt ryppyjä.
Kunnon taloudenhoitajan tummanruskeista kasvoista taasen näkyi menneen vuosisadan muoti. Viikset olivat lyhyiksi leikatut, jottei niistä olisi haittaa; mutta sitä enemmän näki hän vaivaa puuteroidusta palmikosta, jota hän kaikkien ihmeeksi vielä käytti. Hänen pukunsa oli yhtä vanhanaikainen; takkia ei saanut ollenkaan kiinni, niin että pitkät, hopeanappiset liivit olivat laajalti näkyvissä.
Hänen takanansa seisoo Paavo, vanha heitukka, nyöreillä varustetussa dolmanytakissa. Hän on yhtä harmaapäinen kuin toisetkin. Kaikki kolme ovat yhdessä kasvaneet, yhdessä vanhenneet, ja Paavo kohtelee armollista herraa samoin, kuin ennen muinoin heidän pihalla palloa heittäessään.
Ukon tukka on jo tosin harmaaksi käynyt, mutta siitä ei ole karvaakaan poissa. Viiksien päät ovat terävät kuin naskalin kärki ja pelottavasti ulospäin kierretyt. Kasvojen juonteet ovat niin yksinkertaiset, että taitava maalaaja voisi ne parilla piirroksella kuvata, mutta sitä vaikeampi olisi saada kuvaan oikeata kasvojen tummanpunaista väriä.
— Armollinen herra armossa suvaitsi, lausui kunnon Pietari astuen pöydän luo, — alentaa korkeata persoonaansa tarkastamaan tilikirjoja; sen vuoksi olen alamaisuudessa rohjennut asettaa ne systeemiin, jotta armollisen herran olisi helpompi niitä tutkia.
Näin sanoen viittasi hän Paavoa laskemaan kirjat esille.
Tämä paiskasi suuttuneena pöydälle koko tukun mutisten:
— Vahinko, kun on noin paljon paperia raiskattu!
— Puhut mielettömiä! — ärjäsi Juhana-herra.
— Olisihan armolliselle herralle yhdentekevä, vaikka puhdasta paperia pantaisiin eteenne, ettehän niitä kumminkaan katso lävitse. Tiedätte, että teiltä varastetaan, pitääkö vielä tietää, paljonko on varastettu?
— Vai sinä lurjus minulle tuollaisia puhut? Kiusallakin tarkastan kaikki tilit, ja sinä saat koko ajan seisoa selkäni takana.
— Minä syön kaikki tilikirjat, jotka armollinen herra tarkastaa, — mutisi vanha palkollinen.
— Pidä suusi kiinni, tiuskasi Juhana-herra.
Paavo nosti nyrkkinsä suun eteen ja mutisi sormiensa lomitse:
— Jo pidän.
Päättäväisenä otti Juhana-herra käteensä päällimmäisen tukun, jossa olivat pehtorin, Juhana Kárltón, laskut, ja rupesi niitä selailemaan, kunnes huomasi, ettei hän tullut hullua viisaammaksi, jonkatähden hän sysäsi paperit herra Pietarin eteen, joka heti löysi niistä sisällyslistan.
— Tässä on Kakadin tiluksen menneenvuotiset tulot ja menot.
Kuulkaamme mekin. Tosin on se vähän ikävää, mutta opimme tietämään, miten Nabobin tiluksia hoidetaan.
Herra Pietan luki vielä vanhoilla päivillänsäkin ilman silmälaseja.
… V. 1824-25 oli Kakadin tiluksesta tuloja, kuten summasta näkyy, seuraavasti:
Tähän keskeytti Pietari lukemisensa.
— Armollisen herran luvalla olen rohjennut tänne marginaaliin tehdä muutamia muistutuksia asiasta, jos ehkä suvaitsette niitä kuulla.
Juhana-herra nyökkäsi myöntävästi.
— Siis: viime vuonna tuli Kakadin tiluksen kylvöstä 12 tuhatta tynnyriä vehnää. Ei tullut paljon muuta kuin siemen, vaikka maa on hedelmällistä.
— Oli huono viljasato mennä vuonna, lohdutti häntä Juhana-herra, elo meni lakoon, keväällä tuli rakeita ja vilja rupesi itämään kuhiloissa syyssateitten aikana.
— Niin sanoi pehtorikin, vastasi herra Pietari, mutta olisi pitänyt päästää talvella lampaat pellolle syömään pois rikkaruohot, niin elo ei olisi mennyt lakoon; rakeilta olisi pitänyt vakuuttaa Pressburgin vakuutuslaitoksessa, ja onhan siellä suuren suuri lato; jos elot olisi sinne viety, niin eivät olisi itäneet.
— Hyvä on, herra Pietari, mitä vielä? Toiste toisin. Se on oleva minun huoleni.
— Nuo 12 tuhatta tynnyriä on myyty, kahdeksasta floriinista tynnyri: — ne osti eräs Györin kauppias; — yhteensä yhdeksänkymmentä ja kuusi tuhatta floriinia. Mutta sanomalehdistä olen lukenut, että Pestissä saa hyvistä nisuista yksitoista floriinia, ja helposti olisi voinut kuljettaa viljan sinne, kun vedentulvan tähden ei härillä muutakaan työtä ollut.
— Aivan niin, mutta sama vedentulva vei sillan, joten ei päästy
Tiszavirran yli.
— Pahasti kyllä, että vesi vei sillan, mutta jos ei olisi annettu padon rappeutua, niin ei olisi tulvaa tullut.
— Jättäkää se minun huolekseni. Entä sitten?
— Repsi on pahentunut kauan seisoessaan, siitä ei ole tullut enempää kuin 8 tuhatta floriinia. Tämä johtuu huolimattomuudesta, sillä silloin ei ollut sadetta, vaan pehtorin lapsen ristiäiset, ja sen vuoksi sai repsi suovissa kuumeta, käydä mustaksi ja happameksi.
— No niin. Olettehan kristitty ihminen, ettekä tahtoisi jättää lastanne ristimättä kaiken maailman repsin tähden? Jättäkää minun huolekseni.
— Heinät vei tulvavesi, kun armollinen herra määräsi juuri korjuun aikana kaikki heinään kykenevät miehet ajometsästykseen. Muulloin on tilissä tässä kohden ollut kauniita summia.
— No, tuohon olen minä itse syypää, eihän se ole pehtori paran vika.
Jättäkää vain minun huolekseni.
— Sentähden ovat tulot yhdessä kohdin lisääntyneet, nimittäin lammasten ja raavaskarjan nahoista, rehun puutteen vuoksi kuoli elukoita joukottain.
— Kas, vahinko siis kääntyi hyödyksi.
— Sen sijaan ovat tulot villoista vähentyneet.
— Villojen hinta olikin mennä vuonna halpa, eikä niitä kyseltykään.
— Vielä…
— Heitä sikseen, Pietari! Huomaamme pehtorin olevan rehellisen miehen, hänellä on kaikki reilassa. Mikä on tuo toinen tukku?
— Nyilás'in tilan voudin Taddeus Kajaputin tilit.
— Vai niin, nehän tavallisesti ovat hauskoja. Eikö hänellä nytkin ole uusia keksintöjä?
Mainittu mies yritteli kaikkea. Hoitamallensa tilukselle oli hän perustanut malliviljelyksen, mutta tämä malliviljelys maksoi enemmän kuin mitä se tuotti.
Hän rakensi sokeritehtaan, mutta se ei tuottanut muuta kuin huonoa siirappia, joka tuli maksamaan kymmenen floriinia leiviskä.
Silkkiäkin hän viljeli, mutta kyynärä rihmaa tuli maksamaan enemmän kuin saman verran samettia.
Joskus oli hän kuullut puhuttavan paineruohosta ja osti sitä suuren määrän tehdäksensä indigoväriä, mutta myttyyn meni sekin yritys.
Hän rakensi lasitehtaan ja osti tarvittavat puut eikä saanut muuta tehdyksi kuin vihreää lasia, jota ei kukaan ostanut.
Hietikkoon istutti hän keväällä kuusimetsää; syksyn tullen ei siitä ollut jälkiäkään.
Hän perusti verkatehtaan, toi Szakolczasta vararikon tehneen kankurin työnjohtajaksi, joka valmisti verkaa semmoista, että se kolme viikkoa vaatteena oltuaan ratkesi säpäleiksi, tai jos kerran kastui, meni se kokoon, niin että takin hihat ulottuivat kyynäspäähän, sekä värjäsi paidan, niin ettei juuri takkia kaivannut.
Sanalla sanoen taloudesta oli enemmän menoja kuin tuloja. Se oli tuloksena.
— Niin käy, kun tiedemiehet rupeavat taloutta hoitamaan, lausui
Juhana-herra makeasti tilikirjalle naurettuansa.
— Pyydän nöyrimmästi anteeksi, virkkoi herra Pietari, niin käy, kun puolioppinut ryhtyy talouteen. Oppi on sellaista myrkkyä, että paljo sitä parantaa, mutta vähä tappaa.
— Katsokaamme toisiakin. Mikä on tuo ohut tukku tuossa?
Hän alkoi jo valikoida ohuvia.
— Se on opaalikaivosten vuokraajan vuosikertomus. Neljäntuhannnen floriinin vuokrasta lähetti hän jalokiviä, jotka häneltä olisi saanut ostaa tuhannesta floriinista.
— Mitäs tehdä miesparalle? Täytyyhän hänenkin elää. Hänellä kuuluu olevan kuusi lasta.
— Mutta täällä kävi Galitsiasta kauppias katselemassa kaivosta ja hän lupasi heti kaksikymmentä tuhatta floriinia vuokraa.
— Mitä? Antaisinko minä kaivokseni galitsialaiselle, vieraalle? En, vaikka hän lupaisi arenniksi tähdet taivaalta! Pysytään entisellään! Entä tuo toinen tukku?
— Tämä on Talpadin metsänvartijan kertomus.
— Kunnia metsälle! Jo kaksitoista vuotta olen nähnyt kertomuksia Talpadin metsästä. Hiljakkoin olin muutamien muitten kanssa metsästämässä, niin tuli sade. Ei hätää, arvelin; Talpadin metsä on lähellä, ajetaan sinne ja odotetaan, kunnes kuuro menee ohitse. Sinne saavuttuamme emme löytäneet hituistakaan koko metsästä. Kysyn vihdoin likomärältä peltovahdilta, missä on Talpadin metsä? Tuolla noin! — vastaa hän osoittaen erästä kumpua, missä kasvoi noin viisikymmentä vaivaista koivua, aivan kuin olisi luutia maahan istutettu. Tämäkö Talpadin metsä! Sanokaa tuolle miehelle, että hänen pitää istuttaa sinne vielä muutamia luudanvarsia, jos hän tahtoo metsävahdin nimeä kantaa!
— Tämä taas on Tarcsan myllärin tili. Hän maksaa aina liisissä.
— Jättäkää ukko rauhaan; hänellä on kaunis vaimo.
— Kaunis, mutta paha.
Tähän siveelliseen muistutukseen näki Juhana-herra hyväksi vastata filosofisesti.
— Hyvä ystävä, pahat vaimot ovat tarpeellisia tässä maailmassa. Kun on irstaita miehiä, niin täytyy olla irstaita naisiakin, sillä jos ei niin olisi, niin edelliset hätyyttäisivät kunniallisia vaimoja. Jättäkää se seikka minun haltuuni!
— Jättäkää vain Tarcsan myllärin vaimo armollisen herran haltuun, toisti takana seisova Paavo.
— Joko taas puhut?
— Minäkö? En hiiskunut sanaakaan.
— Vai et! Tuo ihminen huutaa yhtä päätä korviini, ei semmoisessa metelissä voi tilejä tarkastaa. Tehdään tästä pian loppu, Pietari. Mitä vielä on jäljellä?
— Lahjoitukset ja laitokset.
— Älkäämme niitä ottako esillekään. Tiedämmehän, että ne ovat suoritetut. Onko jollakin vielä meiltä toivomista?
— On. A:n kollegio ei ole saanut vuotuista apurahaansa.
— Eikä saakkaan, kun ei mennä vuonna lähettänyt nimipäivänäni suplikanttia!
— Mutta jos se nyt lähettää, niin annammeko sitten?
— Annetaan menneenvuotinenkin.
— Sitä paitsi on vielä joukko anomuksia ja kiertokirjeitä.
— Mitä nuo viimeiset sisältävät.
— Tässä on kehoitus perustamaan unkarilainen tiedeseura.
— Siihen en anna äyriäkään. Maa oli onnellinen, niin kauan kuin ei ollut tiedemiehiä. Kollegioissa saa tietoa tarpeeksi.
— Tässä uuden sanomalehden tilauslista.
— Sanomalehti: valhe! Semmoisilla en minä mieltäni pahoita.
— Tässä on kehoitus pysyväisen unkarilaisen teaatterin rakentamiseen
Pestiin.
— Joka tahtoo näytellä, tulkoon tänne; minulla on hyvä teaatteri ja syötävää; saa olla täällä kuolinpäiväänsä saakka.
— Tässä taasen ehdotus kansallismuseon enentämiseen.
— Sen sanon, että minulla on parempi kokoelma, kuin tuolla kansallismuseolla, ja jollei sitä kuruczien sodan[18] aikana olisi vahingoitettu, ei sen vertaista olisi Wienissäkään…
Täten kävi unkarilaisen ylimyksen tilintarkastus.
Hänen tulojansa vähensivät sopimaton johto sekä uskottomat, mielensä mukaan vallitsevat hoitajat. Suuri osa tuloista kului turhaan, pintapuoliseen prameuteen. Yleisiin tarkoituksiin uhrasi hän vain siinä tapauksessa, että hänen nimeänsä ylistettiin ja hän pääsi holhoojaksi. Mutta kun pyydettiin hänen apuansa pelkästä isänmaanrakkaudesta tai asian harrastuksen vuoksi, niin ei hän äyriäkään hellittänyt. Vaikka hän järjettömästi tuhlasi omaisuuttaan, jäi vuosittain rahastoon kaksisataa ja kymmenkunta tuhatta floriinia, joita hän ei jaksanut kuluttaa.
Toisia tilikirjoja ei Juhana-herra silmäillytkään. Ja miksi? Suuttuaksensa nähdessään, kuinka paljo häneltä varastetaan? Onhan hänellä niin paljon rahaa, ettei kaikkia saa kulumaankaan? Vai rupeaisiko hän laissa saataviansa hakemaan? Ei, pysykööt rahat saajallansa. Vai rupeaisiko hän tarkan emännän lailla pitämään vaaria, laskeeko piika torilta ostamansa tavarat kalliimmiksi kuin olivat? Tätä ei aatelismiehen arvo salli.
— Sitokaa yhteen asiapaperinne, herra Pietari Varga!
Häthätää tarkastetut paperit pantiin perhearkistoon; ne eivät ikinä enää saaneet päivänvaloa eivätkä mustetta nähdä.
Monta kansallista laitosta, monta ihmisystävällistä yritystä, monta yleishyödyllistä hanketta olisi saatu aikaan vain niistä muruista, jotka Nabobin pöydältä putosivat ja joita myöhemmin koko kansa muurahaisen ahkeruudella sai yksitellen koota, vähitellen rakentaaksensa, mitä esi-isät olivat rakentamatta jättäneet.
— Huomenna odotan teitä illalliselle, lausui Juhana-herra, kuten hänen tapansa oli ollut jo neljäkymmentä vuotta, kutsuen uskollisen palvelijan pöytäänsä, minne pääsivät vain ylhäiset vieraat ja narrina pidetyt palkolliset.
Herra Pietari vastasi nöyrästi kumartaen, kuten tapansa oli ollut jo neljäkymmentä vuotta:
— En ole niin suurta kunniata ansainnut; minun on mahdotonta esiintyä niin ylhäisten vierasten seurassa. Ylihuomenna aamulla tulen muun palvelusväen kanssa toivottamaan onnea.
Näin sanoen kumarsi hän jalkaa raapaisten sekä poistui pitäen vaaria, ettei kääntyisi selin armolliseen isäntään.
Juhana-herra nauroi Pietarin mentyä. Nauroiko hän ehkä mielihyvissään tilanhoitajansa rehellisyydestä? Ei. Hänestä oli herra Pietari yhtä hupsu kuin muutkin, kuin mustalainen Vidra, joka tekee kujeitansa, kuin runoniekka Gyárfás, joka sepittelee runoja, kuin teaatterinjohtaja Lokodi, joka näyttelee Hamlet'ia, kuin Matti koira, joka heittää jäniksen ilmaan ja ottaa sen taas suuhunsa. Pietari kuitenkin oli hupsuin kaikista, sillä hän kunnioitti herraansa eikä varastanut, vaikka hänellä oli siihen hyvä tilaisuus. — Hän on yhtä suuri narri kuin toisetkin ja luotu isäntänsä huviksi. Juuri sen vuoksi pitääkin Juhana-herra hänestä yhtä paljon kuin toisistakin narreistansa: mustalais-Vidrasta, Gyárfás runosepästä, Lokodista ja Matti koirasta, ja jos Pietari kuolisi, niin isäntä surisi häntä yhtä paljon kuin noita toisiakin, pystyttäisi yhtä komeaa hautakiven hänelle kuin toisillekin: mustalaiselle, runoniekalle, johtajalle ja koiralle.
— No mitä siinä töllistelet? — huudahti Juhana-herra takanansa seisovalle Paavolle, miks'et mene hakemaan viskaalia tänne.
— Kyllä mennään. Ei sen vuoksi tarvitse niin kovin karjua, vastasi vanha heitukka. Enhän saata nyt hyppelemään ruveta, kun nuo kirotut tilikirjat vielä päässäni pyörivät.
— Vai niin! Hyvä, että muistutit. Milloinka sinä teet tilin niistä sadasta floriinista, jotka sait viimeksi Debreczeniin matkustaessasi? Katsokaamme, miten olet oppinut lukua laskemaan.
— Helposti tehty, vastasi Paavo karskisti viiksiänsä väännellen. Pari kertaa nykäisi hän takkinsa lievettä edestä, sukaisi tukkaansa, veti mahavyötä kireämmälle, yskähti pari kolme kertaa sekä vastasi:
— Armolliselta herralta olen saanut sata floriinia setelirahaa. Siitä on taskussani jäljellä vielä puoli kreutzeriä, muut rahat ovat syödyt, juodut; summa summarum: sata floriinia.
Juhana-herra oli naurusta haljeta.
— Sinä teet samanlaisen tilin kuin entinen lähetystö: "tultiin, mentiin: sata floriinia; syötiin, juotiin: sata floriinia; yhteensä kolmesataa floriinia."
— Aivan niin, oli vastaus.
— Mene nyt noutamaan viskaalia. Käske hänen tuoda hyvä kynä mukanansa, sillä hänen pitää kirjoittaa.
Neljännestunnin perästä toi Paavo viskaalin.
Emme tiedä, mistä Juhana-herra oli tämän merkillisen miehen onkinut; mutta mainion hyvin hän toisten rinnalle sopi.
Miehen kasvot olivat pienet kuin oravan sekä pesemisen pelon vuoksi kovin likaiset. Samanmukaista oli hänen asunsa pörröisestä tukasta aina saapasrajoihin saakka. Takinkaulus oli lihavana monivuotisesta liasta ja rinnukset kiilsivät, Herra tiesi, mistä. Kummallisen värisen liivin napit oli pantu kiinni siten, että toiselta puolen ylimmäinen nappi jäi virattomaksi ja toiselta taas alimmainen läpi tyhjäksi, ja siihen sopi hyvästi panna housut kiinni, muita kannattimia ei tarvittu. Kaulahuivi, joka joskus lienee ollut valkoinenkin, oli taakse solmittu, kuten ennen oli tapana, vaikk'ei Pariisissa. Molemmat taskut olivat täynnä yhtä ja toista, nenäliinoja, nuoraa, hansikkaita. Sormet olivat niin musteessa, että luulisi hänellä olevan tapana kirjoittaa niillä eikä kynällä.
Hän on myöskin Juhana-herran narreja, sillä Juhana-herra ei muunlaisista ihmisistä huolikaan. Tämmöisiä hän huolellisesti haalii kokoon. Tämä on tosin sangen likainen narri, jota käytetään huviksi vain silloin tällöin, kun on annettava jonkun juoda öljyä viinin asemasta, ja väliin arkitöihin kirjoittamaan kirjeitä sekä antamaan urbarialikokouksissa[19] talonpojille selkään.
Tätä miestä puhutteli Nabob sanomalla: "kuules herra", mikä hänestä oli vielä alentavaisempaa kuin paljas sinutteleminen.
— Kuules herra! — Tulepas tänne, herra! Voi, kuinka herra haisee kynsilaukalta! Pidä suusi kiinni! Enkö ole sanonut, ettet saa syödä kynsilaukkaa, taikka ajan sinut ulos huoneesta. Ja mistä saat sitä käsiisi, kun ei minun alueellani saa sitä kasvattaa? — Olen käskenyt herran tänne kirjoittamaan kirjeitä, mutta kuuntele tarkkaan, sillä minä en sano kahta kertaa samaa asiaa. Kirjoita kirjeitä kaikille herrastuttavilleni, joitten kanssa mennä vuonna olin riidassa, ja anna tietää, että minä toivoisin lähestyvänä nimipäivänäni saada rakentaa rauhaa heidän kanssansa. Kirjoita siis Mikko Horhille, (sivumennen mainiten pitää herran kirjoittaa Mikael, sillä hän ei ole joka miehelle Mikko), että minä annan myöten rajariidassa ja luovutan hänelle Burjánosin kukkulan. Lauri Csenkölle ilmoitat (älä unhota antaa hänelle arvonimiä "perillustris ac generosus") (korkeasti kunnioitettava ja jalosukuinen), mutta älä kirjoita itse kirjettä latinaksi, sillä hän ei ymmärrä sitä, kun hän on lukenut vain "syntaksiin" saakka; hänelle ilmoitat, että hän saa tulla noutamaan oriin, jota hän pyysi, mutta jota en silloin antanut. Lauri Berkille annat tiedoksi, että minä uskon kaikki hänen puheensa, uskoisinpa senkin, jos hän täst'edes lupaisi olla valehtelematta. Kirjoita näillä sanoilla. Fredrik Kalotaille taasen — ei, älä lähetä hänelle mitään, — sillä hän saattaisi tehdä kirjeestäni velkakirjan; hän tulee muutenkin, vaikka minä puoli vuotta sitten koiruuttani annoin heittää hänet ulos ovesta. Viimeiseksi kirjoitat Antti Kutyfalville, että hän unohtaisi sen pienen selkäsaunan, jonka Mikko Kiss veikko meidän kaikkien nimessä hänelle antoi; sopikoon Mikon kanssa, minä laitan hänelle jonkun henkilön, jolle hän saa vihaansa purkaa, paremman puutteessa esimerkiksi viskaalini. Ymmärrätkö, herra?
Viskaali nyökkäsi päätään.
— Antaisinpa herralle kättäkin, koska kerran sovintopuuhissa olen, joll'eivät sormesi olisi noin saakelin mustat. Mene ulos pesemään kätesi ja tule tänne jälleen!
Viskaali totteli, meni ulos ja pesi puolen tuntia sormistaan vanhaa piintynyttä likaa. Kun hän palasi takaisin, seisoi Juhana-herra ikkunan ääressä katsellen pihalle, kädet selän takana, eikä ollut hänen tulostansa millänsäkään.
Viskaali seisahtui odottamaan. Odotti puoli tuntia, niin jo kääntyi
Nabob ja viittasi hänelle:
— Herra istuu kirjoittamaan!
Armollisen herran ääni värähteli omituisesti, mikä seikka olisi hämmästyttänyt jokaista muuta paitsi viskaalia.
"Rakas veljenpoikani!" — alkoi vanha Kárpáthi sanella.
— Koska rakas veljenpoikani tätä nykyä asuu kotimaassa, enkä minä soisi kenenkään Kárpáthinimeä halventavan tänä päivänä, jolloin olen sopinut kaikkien vihamiesteni kanssa, niin ojennan täten Teille sukulaisuuden vuoksi kättä; ja toivoen, ettette sitä luotanne työnnä, tarjoan teille täten kaksisataatuhatta floriinia, jonka summan saatte minulta joka vuosi niin kauan kuin elän. Toivon, että täst'edes pysymme hyvinä sukulaisina.
Vanhuksen silmät kävivät kosteiksi näitä sanoja lausuessaan.
— Laittakaa kuori kirjeelle ja kirjoittakaa: "Armolliselle herralle Béla Kárpáthille Pressburgissa." Ratsupoika vieköön kirjeen hänen omaan käteensä.
Hän huokasi huojentuneena, aivan kuin nuo kaksisataa tuhatta floriinia olisivat olleet yhtä monta kiveä, joitten taakan hän nyt oli saanut niskoiltansa vieritetyksi. Hän ei vielä milloinkaan ollut tuntenut olevansa niin onnellinen kuin tällä hetkellä.
Pian saamme nähdä, miten Abellino vastasi tähän jaloon sovintoehdotukseen.
* * * * *
Hartaasti odotti Juhana-herra Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivän aamua. Lapsen lailla hän edeltäkäsin iloitsi tuosta hetkestä. Jo aamulla varhain heräsi hän koirien haukunnasta ja rattaiden jyrinästä pihalla. Metsästäjät palasivat metsältä, tuoretta riistaa muassa, rattailla makasi pitkällään sarvipää hirvi, kaksi miestä kantoi tangossa fasaaneja ja pyitä. Kokki tuli heitä vastaan valkoinen takki yllään. Juhana-herra katseli pihalle ikkunavarjostinten takaa. Aamu vasta koitti; taivaan itäinen reuna oli ruusun- ja purppuranpunainen; seutu oli vielä hiljaa; niityiltä nousi hopeankarvainen usva, ikäänkuin olisi sinne syntynyt saduntapaisia meriä. Hän kuuli selvästi ihmisten askeleet pihalta; kukin hääri valmistuspuuhissa, jommoisia vain kerran vuodessa tapahtuu. Puutarhassa ja puistossa koputeltiin kuuluvasti; juhlavalmistusten toimessa oltiin. Ennen pitkää tulevat verolliset ja voudit tervehtimään: sitten vieraat, läheiset ja kaukaiset sukulaiset, ehkäpä Bélakin. — Tämä oli yhä hänen mielessään. Rakastunut nuorukainen ei niin hartaasti odota lemmittyänsä kuin hän veljensäpoikaa. Hän on ojentavinansa kättä sovinnoksi. Vaikk'ei ollut luultavaa, että Abellino vielä olisi ehtinyt saada sedän kirjettä, niin sanoi ääni hänen sydämessään, että hänen veljensäpoika, ainoa sukulainen, hänen omaisuutensa perijä, Kárpäthinimen ainoa ylläpitäjä vielä tänä iltana on oleva hänen luonansa. Miten käynee yhtymisen? Miten sovinto tehtänee? Mitä toinen toiselleen sanotaan?
Vielä meni hän hetken ajaksi maata. Aamu-uni onkin suloisin. Hän näki unta, oli puhelevinansa Bélan kanssa, istuvinansa hänen vieressään ja tyhjentävinänsä ystävyyden maljaa hänen kanssansa. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun Paavo herätti hänet unesta huutamalla hänen korvaansa:
— Nouskaa ylös, tässä ovat saappaat!
Nuoren voimilla hypähti Juhana-herra vuoteelta, kuten se, jonka mieleen äkkiä tulevat päivän ilot.
— Onko täällä jo ketään? Tämä oli ensimmäinen kysymys palvelijalle.
— On miestä kuin roskaa, vastasi tämä.
— Onko Mikko Kiss tullut? — tiedusteli Juhana-herra vetäessään saappaita jalkaansa.
— Hän oli ensimmäinen. Näkyy, ettei hänen isänsä ole ollut aatelismies, koska hän on niin varhain liikkeellä.
— Ketä vielä on täällä?
— Mikko Horhi. Portilla tuli hänen mieleensä, että oli unhottanut tupakkamassinsa Theresianopeliin erääseen ravintolaan ja aikoi mennä takaisin, mutta minä estin.
— Sitä hupsua! Ketä vielä on tullut?
— Kaikki aatelislurjukset ovat saapuneet. Fredrik Kalotaikin on täällä omilla rattaillansa. — Mistä lienee nekin varastanut.
— Olet aika narri, Paavo. Eikö täällä ole ketään muita?
— Muitako? Muita! On niitä muitakin! Mutta eihän minun pääni ole mikään tuomiokapituli, että niitten kaikkien nimet muistaisin. Kohta saatte nähdä heitä kylläksenne.
Tällä välin vaatetti vanha heitukka herransa, siivosti sukien, harjaten, silitellen rypyt puvusta.
— Eikö ole tullut ketään outoa, tavatonta vierasta, ketään miestä, joka ei ennen ole käynyt täällä. Mitä?
Kotvasen aikaa ällisteli Paavo, suu, silmät auki, tietämättä mitä vastata.
— On tullut ——sta suplikantti; hän ei ole koskaan ollut täällä.
— Sinä, Paavo, olet aika hölmö!
— Tiedänkö minä, ketä armollinen herra odottaa, vastasi Paavo nyreissään ja nykäsi aikalailla herransa takinliepeestä.
— Tahdon vain tietää, virkkoi Kárpáthi vakaasti, eikö veljenpoikani
Béla ole tullut?
Paavo murti närkästyneenä suuta tälle puheelle, laski kädestä harjan, jolla juuri oli ruveta harjaamaan herransa takinkaulusta.
— Kuka? Tuo tuulihattuko?…
— No! Mitä puhetta se on? Muista puhua Kárpáthin suvusta kunnioituksella!
— Mitä? — virkkoi Paavo kädet selän takana. Aikooko armollinen herra hieroa sovintoa hänen kanssansa, hänen, joka on niin armollista herraa loukannut?
— Mitä se sinulle kuuluu?
— Eipä niin rahtuistakaan; ja vaikkapa hiukan kuuluisikin, niin olen vain kelvoton heitukka, jonka ei tulisi puuttua herransa asioihin. Sopikaa vain! Minulle yhdentekevää. Syleilkää, suudelkaa vain toisianne! Eihän tuo kelpo poika ole minua loukannut, vaan armollista herraa; jos armollisen herran mieli tekee, niin sopikaa pois!
— No, heitä narrimaisuudet, virkkoi Juhana-herra leikkisästi.
Kerropas, ketä vielä on tullut?
— Roistoväen joukosta on täällä Pukkancsin vouti, toi hirveän suuren juuston, sekä Dudan kirkkoherra, jota minä en voi kärsiä.
— Eipä hän sinusta paljoa välitä.
— Pitäisikö vielä? Muutenkaan en voi häntä kärsiä.
— Miks'et, vanha houkkio.
— Kun hän joka kerta minut tavatessaan kyselee armollisen herran vointia. Mitä hänelle kuuluu armollisen herran vointi? Ei hän mikään tohtori ole.
— Olet huonolla tuulella tänään. Ovatko pikkupyhät täällä?
— Ohoho, hehehe, hymyili Paavo; on täällä koko Debreczenin laulajakunta johtajineen; neljä joukkoa mustalaismusikantteja on tullut. Biharikin[20] on täällä. Rehtori on järjestänyt moukkalapset pihalle; älkää pelästykö, armollinen herra, sillä ne rupeavat täyttä kurkkua kiljumaan, kun saavat nähdä teidät. Tulitusmestarikin on tullut. Tuolla hän puhuu puutarhassa, sanoo valmistavansa odottamattomia illaksi. Kunhan ei vain sytyttäisi suovia, kuten mennä vuonna.
— Entä ovatko näyttelijät tulleet?
— Totta kaiketi; heille tässä äsken nauroin. Täällä on taas Lokodi joukkoinensa; itse näyttelee hän sankareita, entinen parturinsälli esittää vanhaa isää, eräs vanhapiika näyttelee nuorta neitoa. Ovat jo keksineet, mitä illalla näytellään. Armollisten herrain illallisella ollessa esittävät he suuren näytelmän kahdessatoista kuvaelmassa; — kreikkalaisen tulen valossa.
— Miksi etusalissa eikä teaatterissa?
— Teaatteri on heille liian pieni.
— Eihän heitä ole kuin viisi.
— Aivan niin, mutta kaikki heitukat ottavat myöskin osaa, mikä turkkilaisena, mikä unkarilaisena; muinaiskalustosta on otettu kaikenlaisia aseita ja pukuja. Ylioppilaat laulavat, Gyárfás paraikaa sepittää sitä varten runoa sekä laulunjohtaja säveltä. Tulee vallan mainiota.
Vanha hölmö iloitsi näytelmästä lapsen tavalla.
Sillä aikaa vaatetti hän Juhana-herran, suki ja pesi hänet, leikkasi kynnet, ajoi parran, puki ylle kauluksen ja pani napit kiinni, aivan kuten tuli ja piti.
— Nyt saatte mennä ihmisten näkyviin.
— Missä on piippuni?
— Mikä piippu? Ettekö tiedä, että ensin täytyy mennä kirkkoon rukoilemaan; ennen ei saa tupakoida.
— Oikeassa olet. Miks'ei soiteta kirkkoon?
— Vartokaa! Ensin täytyy antaa papille tieto, että armollinen herra on noussut.
— Ilmoita hänelle vielä yksi seikka: "makkara pitkä, saarna lyhyt!"
— Tiedän, vastasi Paavo ja läksi papin luo, jolla ei ollut päävikana pitää pitkiä saarnoja, mutta kun hän kerran vuodessa sai Juhana-herran kynsiinsä kirkkoon, niin manasi hän häntä Jumalan nimessä niin, että vierailla oli koko päivän pilanaihetta. Tällä kertaa pelasti sattumus Juhana-herran tästä ikävästä huvista, sillä kunnianarvoisa pastori oli sairastunut eikä voinut täyttää velvollisuuttansa.
— Kirkkoherra on täällä, tiesi surusanoman tuoja Paavo.
— Älä puhukaan! — huudahti Juhana-herra; jos hän saa saarnata, niin tulee päivällisestä illallinen ja ylistää hän minua Jumalan edessä niin, että itsekin häpeän. Suplikantti ylioppilas pitäköön jumalanpalveluksen.