Hän oli viiden vuoden vanha (ei ikää, vaan opintovuosia laskien) ylioppilas, joka ei kollegioon tultuansa ollut nähnyt niin paljon herroja yhdellä kertaa koossa. Kovin poika parka pelästyi, kun ilmoitettiin, että hänen pitää puolen tunnin päästä saarnata niin monelle jumalattomalle ihmiselle.
Hän olisi mielellään pötkinyt pakoon, mutta häntä pidettiin silmällä, ja kun huomattiin hänen pelkäävän, niin teki vallaton seura hänelle kaikenlaista pilaa. Nenäliina neulottiin kauhtanan taskuun kiinni, jottei hän saisi sitä irti nenää niistääkseen. Sanottiin hänelle Vidran olevan lukkarina, jonkatähden miesparka pyysi, että Vidra rupeaisi soittamaan urkuja, jos hän takertuisi jossakin kohdin. Viimein vaihdettiin hänen käsikirjansa eläinlääkärikirjaan.
Ylioppilaalla ei ollut sitä mielenmalttia kuin Mikael Csokonailla, joka samanlaisessa tapauksessa, kun vallattomat herrat vaihtoivat kokkikirjaan hänen käsikirjansa ja hän alkoi jo lukea: "etikka…" sekä huomasi, että olikin etikkakurkuista puhe, heti jatkoi: … otettuansa sanoi Jesus: "se on täytetty", ja piti suoraa päätä semmoisen saarnan näitten sanojen johdosta, että kaikki kuulijat äimistyivät.
Huomattuansa, että oli vienyt nautakirjan saarnastuoliin, joutui ylioppilas poloinen niin hämille, ettei osannut isämeitää lukea. — Sanaa sanomatta hiipi hän alas saarnastuolista. Täytyi siis pyytää kirkkoherraa tekemään toimitus; hän lupasi saarnan asemesta lukea vain rukouksia. Nämäkin kestivät puolitoista tuntia. Kunnianarvoisa herra rukoili kaikkea siunausta Kárpáthin suvulle, sen sekä mies- että naispuolisille jäsenille, sekä ylenevässä että alenevassa polvessa, sekä tässä että tulevaisessa elämässä, jottei heitä eläessä eikä kuollessa mikään kova onni kohtaisi.
Jumalanpalveluksessa olivat kaikki vieraat läsnä. Juhana-herra ei vaihtanut kenenkään kanssa sanaakaan, vaan ylensi sydämensä Jumalan tykö. Hänen kasvoistansa näkyi, ettei sielussa tällä hetkellä liikkunut mitään jokapäiväisiä ajatuksia. Kumartuessaan rukoilemaan, näkyi kasvoista todellinen hartaus, ja kuullessaan ansioitansa ylistettävän, loi hän silmänsä maahan, tietäen sen hyvän, mitä hän eläessänsä oli tehnyt, olevan aivan pienen sen suhteen, mitä hän olisi voinut tehdä ja mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Jos Jumala suo vielä yhden vuoden elonaikaa, huokasi hän itsekseen, niin tahdon palkita, mitä ennen on jäänyt tekemättä. Mutta luvattaneeko ylhäältä enää yhtä vuotta? Tuleeko uutta kuukautta, uutta päivääkään tämän jälkeen.
Syvästi liikutettuna palasi hän kirkosta. Vasta vieraiden onnentoivotuksista alkoi hän taas tointua entiseen ajatustensa juoksuun.
Juhana-herran tavaton hartaus ei vähintäkään häirinnyt seuran hauskaa mielialaa, vaan leikkiä laskettiin, naurettiin, kun kuljettiin kirkosta kartanoon, kuka vaunuissa kuka ratsain. Kalotai otti kahdeksan miestä rattaillensa, mutta heidän parasta vauhtia ajaessaan irtaantuivat kaikki neljä pyörää; rattaat kumoon, mikä loukkasi kätensä, mikä jalkansa. Tuo peijakkaan Mikko Horhi oli toisten kirkossa istuessa kiskonut rattaantapit irti. Tällä kertaa ratsasti Lauri Kassay omalla hevosellaan, mutta joku koiransilmä pisti palavaa taulaa eläimen korvaan, raivoissaan heitti se isäntänsä pyörryksiin maahan.
Juhana-herraa olivat moiset juonet ennen suuresti huvittaneet, mutta nyt hän vain pudisteli niille päätänsä. Mikko Horhi keksi kaikenmoisia naurettavia temppuja. Hänpä oli vaihtanut apulaiselle kirjan, hän oli pannut pikeä lukkarin penkkiin, niin että mies töin tuskin pääsi irti. Hän pani heitukkojen ruutisarviin unikukan siemeniä ruudin sijaan, niin ettei yksikään pyssy lauennut, kun heidän piti ampua tervehdyslaukauksia. Ruutia taasen sekoitti hän vehnäistaikinaan, joten leivät menivät leveiksi uunissa. Eräs vouti, jonka hallussa oli iso tilus pienestä arennista, oli tuonut lahjaksi kauhean suuren juuston, jonka sisään oli kaksi kyyhkystä kätkettynä. Mikko Horhi varasti kyyhkyset ja pisti kaksi pulskaa rottaa sijaan. Kun vouti antaessaan lahjaansa otti peitteen sen päältä, juoksivat nuo elukkaveitikat vierasjoukkoon.
Nämä kujeet eivät Juhana-herraa tällä kertaa ollenkaan naurattaneet. Hän huomautti Mikko Horhia, ettei tämä enää tekisi moisia tyhmyyksiä, sillä nyt pidetään siivolla tavalla hauskaa. Runosepän täytyi näyttää herralle runonsa, jonka hän aikoi lukea julki päivällispöydässä, oliko siinä typeriä, maantien poskesta poimittuja lauseita. Mustalaista kiellettiin juovuksiin tultuaan suutelemasta vieraita. Koirat ajettiin pihalle, ne eivät päässet ruokasaliin vierasten lautasilta luita ottamaan. Mustalaisia, näyttelijöitä ja ylioppilaita käskettiin elämään siivolla, ja rahvaalle annettiin tietää, että heitä varten paistetaan härkä ja he saavat viiniä, mutta tapella ei tällä kertaa ole lupa.
Kaikki kyselivät toisiltaan syytä tähän ihmeelliseen ilmiöön.
— Ehkäpä vanhus tuntee loppunsa lähenevän, kun on niin jumaliseksi tullut, lausui Mikko Horhi.
— Taikka tulee hän järkiinsä. Saksalaisten sanotaan saavan aivot vasta neljänkymmenen vuoden iässä; hän ehkä saa vasta seitsemänkymmenen vuotiaana.
— Älkää ivatko, puhui kolmas, ihmisluonto muuttuu joka toinen vuosi; Jumalan armosta on hän täyttänyt kymmenennen vuosiviikkonsa, siis on hänellekin suotu aikaa kääntyä.
Minä puolestani luulen hänen valtiopäivillä tulleen huomaamaan olevansa tärkeäkin henkilö, on ehkä saanut kamariherran kulta-avaimen ja on nyt toista miestä. Muutoksen oli tehnyt yksi ajatus: — hän luuli Bélan tulevan juhlaan, vaikka tämä vähän viipyikin. Itsekään hän ei olisi voinut selittää syytä tähän luuloon, mutta kumminkin hän odotti. Kun toverit rupesivat tuhmiin kujeisiin, niin tuli heti hänen mieleensä: jos tuon näkisi Kárpáthisuvun nuorin jäsen, mitä hän sanoisikaan? Ei! Kerran hän näki setänsä sopimattomissa huveissa, nyt saa hän nähdä hänet kunniallisessa juhlassa.
Onnentoivotuksien päätyttyä kokoontuivat vieraat puutarhaan, missä juhlaan tullut rahvas odotti isäntäänsä.
Ennen oli ollut tarvis taluttaa Juhana-herraa rappusia ylös ja alas, sillä höyryveturin tapaan osasi hän käydä vain tasaisella maalla. Nyt sysäsi hän luotaan Paavon käden ja astui keveästi neljäkolmatta marmorirappusta alas puutarhaan.
Varmaan oli raitis elämä valtiopäivillä tuonut takaisin jäsenten jäntevyyden.
Alhaalla tervehtivät koulupojat huutamalla: "éljen!" (eläköön!) — Koulumestari oli suoraan sanoen kenassa; miesparka ei tarvinnut muuta kuin yhden lasin, jonka hän oli jostakin ennen tänne tuloansa saanut, ja sen vuoksi hänen päähänsä pisti ennen muita tervehtiä armollista herraa. Tämän olisi hän tehnytkin, jollei Mikko Horhi olisi mennyt hänelle selittämään, ettei tänään vietetäkään Juhana-herran, vaan Kalotain nimipäivää. Arvoisa kansanvalistaja kävi nyt hänen kimppuunsa. Kalotai olisi pötkinyt pakoon, mutta ei päässyt, sillä kolmesataa poikanulikkaa oli hänen kintereillänsä minne ikinä hän kääntyi, huutaen: eläköön! Hän ei tohtinut heille ruveta korvapuustejakaan jakelemaan, sillä heidän joukossansa oli suuria poikia, joilta hän pelkäsi saavansa selkäänsä.
Sillä aikaa astui Juhana-herra kansanjoukon keskelle. Mustalaiset puhalsivat kolmasti torveensa hänen esiintyessään. Kaksi harmaapäistä arentimiestä astui esiin taluttaen sarvista lihavaa härkää, joka oli tätä päivää varten syötetty, ja rohkeampi heistä otti hatun päästä, yskäsi kerran, katsahti saapastensa kärkiin sekä lausui tervehdysrunon, jonka hän jo yhdeksän vuotta perätysten oli samassa tilaisuudessa lausunut. Hän taisikin sen ulkoa eikä eksynyt kertaakaan.
"Herra taivaan Teille pitkän ijän suokoon,
Kaikki käsissänne kohta kullaks luokoon!
Langettakoon täysin kourin siunausta
Vallan verratonta!
Ja niin monta kertaa kuin on tämä härkä
Ruohoon purrut, viidennellä käypä,
Yhtä monta vuotta elämänne olkoon,
Hauskemmaksi tulkoon!
Viinaa, viljaa Teillä aina olkoon yllin,
Hyvä ruokahalu syödä, juoda kyllin.
Älkää kuluttako rahaa rohtoloihin,
Mutta lemmittyihin!
Älköön mitään tahraa tulko maineeseenne;
Joka päivä vainen olkoon iloksenne!
Eläkäätte kansan kunniaksi kauan,
Ikuisesti aivan.
Vaan jos kuolettekin, seurass' enkelitten
Nouskaa taivahille joukkoon autuaitten;
Pitääksenne siellä meidän kuollessamme
Puheen puolestamme!"
"Jumala siunatkoon armollista herraa, sitä toivon kaikesta sydämestäni", lisäsi mies, ikäänkuin hän ei itsekään olisi uskonut lausumansa runon olevan missään yhteydessä taivaan kanssa.
Tapansa mukaan oli Juhana-herralla kädessä viisikymmentä tukaattia, jotka hän painoi vanhuksen kouraan. Härän käski hän paistaa rahvaalle.
Sitten tuli kaupungin nuoriso vierittäen esille kymmenen aamia vetävän tynnyrin, joka oli täynnä parasta Hegyaljan viiniä. Se nostettiin Nabobin eteen pystyyn, ja tynnyrin päälle kiipesi Martti, entinen helluntaikuningas, jolla oli hyvät puhelahjat. Hän otti käteensä täytetyn pikarin ja tervehti armollista herraa erikoisen koreilla lauseilla seuraavasti:
— Jumalan suomasta toivotan onnea armolliselle herralle! Koska Herra taivaan on sallinut Teidän ehein jäsenin nousta ylös tänä kullalla koristettuna, samettisileänä hopealla huolitettuna päivänä, niin älköön hän ruvetko Teidän hiuskarvojanne lukemaan, vaan vuodattakoon yhtä paljon siunausta ylitsenne kuin on hiuksia päästänne lähtenyt; kaikilla taivaan palkollisilla älköön muuta tointa olko kuin lakaista Teidän tieltänne maalliset huolet, jotteivät onnellisuutenne kultakannuksiset saappaat tahraantuisi surujen loassa, vaan mielihyvänne malja olkoon aina täynnä hyvää viiniä, ja joka kerta kun siitä kulauksen kurkkuunne kaadatte, toivottakoot onnea kaikki silkkisukissa sipsuttavat enkelit Jos ehkä sälöstys, kuume, leini, halvaus tai joku muu kuokkavieras hiipielisi Teidän tienoillanne, niin seisokoon kummallakin puolella Teitä paratiisiin heitukkapähkinäpuinen keppi kädessä karkoittamassa heitä pois sinne, mistä ovat tulleetkin, ja Jumala upottakoon Teidät autuuteen, kuten hän upotti Faraon kansan Punaiseen mereen. Ja kun viimein tulee armoton niittomies, joka pitää ihmisiä heinänä, ja niittää armollisen herran, niin älkööt taivaalliset ajurit kauan antako Teidän sielunne odottaa kyytiä, vaan tulkoot heti noutamaan Teitä toisen maailman hevosilla ja viekööt pasuunain raikuessa taivaan tanssisaliin, missä Abraham, Isak ja muut juutalaiset patriarkat, samettiset roimahousut jalassa, tanssivat meidän csardástanssia kolmenkymmenen tuhannen punahousuisen mustalaismusikantin viulua vinhasti vinguttaissa. — Jumala Teille pitkän iän suokoon, sitä toivon kaikesta sydämestäni.
Juhana-herra antoi lahjoja miehelle, joka sujuvin sanoin lausui tämän omituisen tervehdyspuheen. Mutta tällä kertaa se ei hänen mielestänsä ollut niin hauska kuin ennen.
Nyt lähestyi nuori neitonen, kaunein tyttö koko seudussa. Hän toi nimipäivälahjaksi valkoisen karitsan, pitipä puheenkin, mutta siitä ei kuulunut sanaakaan, sillä hän puhui niin hiljaa. Turhaan varoitettiin tyttöä pitämästä liinankulmaa suunsa edessä, kun hänen puhettansa ei muutenkaan kuultu.
Ennen oli ollut Juhana-herran nimipäivänä tapa viedä tervehtijä tyttö vierasten seuraan, missä hän istui pöydässä Juhana-herran vieressä. Muita naisia ei päivällisillä ollut läsnä. Huhun mukaan tapahtui silloin yhtä toista pahempaakin, kun pitojen lopulla viini nousi päähän, ja tyttö parka hurmaantui mielettömäksi. Mutta kumminkin joutui hän aina miehelään, sillä Juhana-herra antoi runsaat myötäjäiset ja teki tytön isästä rikkaan miehen. Senpätähden eivät talonpojat liioin pelänneetkään päästää tyttäriänsä tänne.
Tyttö lopetti puheensa, minkä saattoi arvata siitä, että hän äkisti kumartui karitsan kaulaan ja suuteli sitä.
— Kas, kaksi karitsaa, virkkoi muuan vieraista.
— Pelkäävät teurastuspenkkiä, vastasi Mikko Horhi kaksimielisesti.
Juhana-herra astui tytön luo, taputti isällisesti häntä poskelle, silitteli päätä ja kysyi:
— Mikä on nimesi, tyttöseni?
— Sanna, vastasi tämä tuskin kuuluvasti.
— Onko sinulla kultaista?
— Ei ole, vastasi tyttö luoden silmänsä maahan.
— No, valitsepa sitten näitten nuorten miesten joukosta, sillä tällä hetkellä naitan sinut.
Juhana-herra tulee järkiinsä; kuului sieltä täältä. Ennen on hän lykännyt tämän toimen iltapäivään.
— No, pojat! Kenen tekee mieli naida tämä neitonen?
Kymmenen miestä astui esiin. Martti oli niitten joukossa; pilanpäiten yhtyi Mikko Horhikin seuraan, mutta Juhana-herra ajoi hänet tiehensä.
— Pois sinä pukki lammasten joukosta. Ei se pala ole sinua varten. No, tyttöseni, valitse heti näistä kunnon pojista…
— Isä … änkkäsi tyttö silmiänsä nostamatta.
— Isänkö pitää valita? — kysyi Juhana-herra. Missä on tämän tytön isä?
Vanhanpuoleinen mies astui esiin hattu kädessä.
— Valitkaa tyttärellenne mies, joutuun!
Talonpoika mietti ensin.
— Yks, kaks, kolme! Älkää kauan arvelko!
Vihdoin keksi talonpoika mieleisensä vävyn, tanakan miehen, jonka isä oli varakas talollinen.
— Tyydytkö häneen? kysyi Juhana-herra tytöltä.
Sanna punastui ja vastasi tuskin kuuluvasti:
— Mieluummin menen Martille.
Kaikki remahtivat nauramaan.
— Miksi isääsi sitten kutsuit?
Martti ei mietintäaikaa tarvinnut, vaan hyppäsi heti tytön rinnalle ja tarttui hänen käteensä. Juhana-herra antoi heille siunauksensa sekä viisikymmentä tukaattia, käskien Martin pitää hyvänä vaimoansa.
— Kyllä minä hyvänä pidän, vastasi Martti uljaasti katsellen nuoria herroja.
— Mikä vanhukseen on mennyt? — mutisi kunnon seura, kun niin äkkiä on siveelliseksi tullut?
Taas raikuivat torvet, herrasvieraat kokoontuivat palatsiin; talonpojat alkoivat huvitella. Nuori väki rupesi leikkimään; ukkoja varten oli viiniä ja paloviinaa, ja akoilla paljon puhumista sekä nuorista että vanhoista.
Sisälle tultua kohtasi Juhana-herraa uusi ilo. Antti Kutyfalvi, jonka hän ei enää luullut tulevankaan, astui paraikaa hevosen selästä maahan. Siinäkös syleiltiin, suudeltiin.
— Sinäkin olet siis täällä, virkkoi vanhus pyyhkien kyyneleitä silmistään.
— Tänne oli tulossa vielä eräs toinenkin, jota et suinkaan odottanut.
— Kuka? — kysäsi Juhana-herra kasvot ilosta loistaen.
— Arvaapas!
— Béla! — vastasi äkisti vanhus.
— Oikeinpa, hitto vie, arvasit, lausui Antti Kutyfalvi oudoksuen
Nabobin riemua. Hän luuli tällä tiedolla suututtavansa vanhusta.
— Missä hän on? Minne jäi hän? Miksi jätit hänet? — kyseli
Juhana-herra iloisesti yhä enemmän hämmästyneeltä Antilta.
— Hän jäi minun luokseni. Hän läksi Pressburgista tervehtimään sinua nimipäivänäsi, mutta sairastui tiellä ja hänen täytyi jäädä minun luokseni. Mutta hän toi mukanansa nimipäivälahjan, jonka hän lähettää tänne illalla. Olisin minäkin sen tuonut, mutta tulin ratsain, ja se on hevosen kuorma.
Juhana-herra vapisi ilosta. Hän oli jo niin paljon miettinyt veljenpoikansa tuloa, että piti sitä aivan varmana asiana.
— Joutuun, Paavo, joutuun! Vaunut häntä noutamaan! Neljä hevosta rientäköön edellä, jotta olisi varaa vaihtaa puolitiestä. Mene! Taikka älä menekään, vaan lähetä toinen, lähetä viskaali sanomaan Bélalle terveiseni; hänen pitää tulla kaikin mokomin. Mene! Juokse!
— Hm! Juostako pitää? — mutisi Paavo tyynesti astua tallustellen; — en ole juossut ranskalais-sodan ajoista asti. Hyvä, ettei hän käskenyt minun lentää.
Viskaali läksi komeimmilla vaunuilla noutamaan Abellinoa.
Juhana-herra laski aikaa: sinne neljä tuntia, takaisin neljä, tekee kahdeksan. Kello on kaksi; kymmeneksi illalla on hän täällä. Ei hän varmaankaan ole sairas, vaan ei tohtinut tulla tänne suoraan, kun luulee minun olevan hänelle suutuksissa, jonka tähden hän lähetti Kutyfalvin edellä. Nyt rientää hän tänne, pyytää anteeksi, me tulemme hyviksi sukulaisiksi, ja minä voin kuolla rauhassa.
— Katsokaas, hyvät ystävät, lausui hän iloisesti läsnäoleville, tämä päivä on minulle kaksinkertainen juhlapäivä, kun Kárpáthi-suvun molemmat ainoat miespuoliset jäsenet pitkän riidan perästä tekevät sovinnon ystävällisesti toisilleen kättä lyöden.
— Todellakin Jumalalle otollinen työ, vakuutti kirkkoherra, ja toisetkin olivat samaa mieltä. Vain Kutyfalvi joutui hämille tästä puheesta, ikäänkuin hänen mieleensä ei olisi ollut koko jalo aikomus.
Tällä välin tarjoilivat heitukat viiniä ynnä leivoksia vieraille, mikä seikka osoitti päivällisen pian tulevan, eikä yksikään ollut seuran pettäjä eikä vesipoika.
Puolen tunnin perästä kilisi ruokakello kolme eri kertaa, ja heitukat avasivat suuren ruokasalin ovet selki selälleen.
Avarassa salissa oli pitkiä katettuja pöytiä. Sijoja oli kahta vertaa enemmän kuin vieraita, jotta myöhemminkin tulijoille olisi paikka pöydässä.
Pöydät olivat vaipua torttujen, leivosten ja ruokien alla; kauniita hedelmiä, meluunia oli suurissa röykkiöissä, kauhean isoja piirakoita oli vierasten edessä, kaloja suuria kuin valaita loikoi vadeissa saattaen vieraat epäilemään, uskaltaisiko niihin käsiksi ryhtyäkään, Vatien välissä oli kukkia porsliinimaljakoissa.
Suunnaton joukko kulta- ja hopeaesineitä oli pöydällä. Laulajillekin ja ylioppilaille riitti hopeisia pikareita. Keskellä salia oli hopeinen viinisäiliö, mistä suihkusi korkealle kullankirkasta Tokajin viiniä. Kaikki istuivat paikoilleen; Juhana-herra pöydän päähän. Heti huomasi hän vieressänsä olevan tyhjän sijan. Edellisinä vuosina oli siinä istunut karitsan tuoja tyttö. Nyt huudahti Juhana-herra suuttuneena takanansa seisovalle Paavolle:
— Mitä tämä? Miksi tuo lautanen?
— Älkää nyt noin kovasti huutako! Ettekö näe että perhemalja on pantu viereen? Ajattelin nimittäin, että tuolla toisellakin pitää olla paikka pöydässä jos hän tulee…
Juhana-herran kasvot kirkastuivat. Hänen mieleensä oli tällainen huomaavaisuus. Taputtaen Paavoa olalle selitti hän vieraille, että tämä tyhjä sija on Bélaa varten. Kääntyen Paavoon virkkoi hän vielä:
— Sinulla on sentään hyvä luonto.
— Ei maar olekaan, mutisi Paavo äreästi.
Soppa saattoi vierasjoukon hetkeksi vaikenemaan. Hyvää ruokahalua toivotettiin naapurille ja ruvettiin omaa tyydyttämään. Juhana-herran oikealla puolella istui kirkkoherra; pöydän toisessa päässä Antti Kutyfalvi ja hänen vieressään Mikko Kiss. Mikko Horhin viereen ei kukaan tohtinut istua, sillä hänellä oli aina jumalattomia kujeita, kaatoi etikkaa naapurin lasiin jollei siitä aina pitänyt vaaria. Alhaisemmat vieraat söivät toisessa pöydässä. Salin takaosa oli muodostettu näyttämöksi, missä herra Lokodin päivällisten aikana ensin piti näytellä utukuvia; sitten piti hänen ylioppilasten avulla esittää hauska huvinäytelmä, nimeltä "Tohtori Faust", jonka Lokodi oli mukaillut Göthen alkuperäisestä teoksesta. Tämän perästä oli esitettävä tuo suuri näytelmä 12 kuvaelmassa. Biharin soittokunta oli soittava sekä johtajan säveltämiä että toisten teoksia.
Jo oli ilo korkeimmillaan; laulu, soitto, lasien kilinä ja lystikkäät puheet yhtyivät iloiseksi hälinäksi. Kaikki, joilla vain puheenlahja oli, lausuivat koreita onnentoivotuksia talon isännälle. Hänkin oli hyvällä tuulella, kasvot loistivat ilosta, vaikka hän tänään joi tavallista vähemmän viiniä. Ilta joutui; heitukat toivat suuria monihaaraisia kynttiläjalkoja sisään. Laseja kilisteltiin yhtä päätä. Salin perältä näkyivät sotaisan laulun kaikuessa Lokodin kuvat. Mutta äkkiä avattiin ovet, ja hiljaisen yön pimeydestä näkyi kirkkaita tulipatsaita, säkenöiviä pyöriä, valoisia aurinkoja, kaikki tulitusmestarin taidetöitä. Raketit heittelivät sinisiä ja punaisia tähtösiä tummalle taivaalle…
Pihalta kuului rattaitten jyrinää.
Viskaali palasi matkaltansa, — mutta yksin.
Juhana-herra heittäysi alakuloisena istumaan saatuansa viskaalilta tietää, ettei Abellino todellakaan voi tulla, sillä hän on sairas. Mutta nimipäivälahjan lähetti hän sedällensä sillä vilpittömällä toivomuksella, että se olisi hänelle suureksi iloksi.
Kuudella miehellä oli täysi työ saada kannetuksi sisään pitkä laatikko, missä lahja oli. Se asetettiin pöydälle kaikkien vierasten nähtäväksi.
Laatikko oli pantu kiinni joka kulmasta vahvalla rautahaalla. Täytyi ensin vääntää ne auki.
Mitä lienee sisässä? Vieraat kokoontuivat ympärille nähdäksensä, mitä laatikossa on. Arvosteltiin, aprikoitiin, mutta kukaan ei varmaan tiennyt.
Haat aukenivat, laatikon sivut lankesivat levälleen, ja pöydällä seisoi — valmis ruumisarkku… Kauhistuksen huuto kuului kaikkialta. Oiva lahja seitsemänneksikymmenenneksi syntymäpäiväksi: musta ruumisarkku, sametilla katettu, kannessa Kárpáthi-suvun vaakuna, kyljessä hopeisilla kirjaimilla Juhana Kárpáthin nimi…
Kauhusta kävivät kaikki mykiksi. Vain yksi valitushuuto kuului, vaikea, syvä, ikäänkuin sydämeen haavoitetun pedon kiljahdus. Se nousi Juhana Kárpáthin rinnasta. Nähtyänsä ruumisarkun sekä siinä oman nimensä, hypähti hän tuoliltaan, ojensi kätensä, kasvot vääristyivät kamalaan nauruun ja alkoivat käydä sinisiksi; huulet värisivät, ikäänkuin hän olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta kuuluikin vain tuskan ähkyntää. Vihdoin nosti hän kätensä taivaaseen päin ja kaatui silmät auki nojatuoliin.
Veri hyytyi vierasten suonissa. Hetken aikaan ei kukaan liikahtanut sijaltaan. Pian tointui kuitenkin seura; muutamat riensivät viemään isäntää vuoteelle, toiset huusivat lääkäriä, toiset veivät ruumisarkun pois pöydältä. Vain kaksi miestä istui äänetönnä pöydän ääressä, Kiss ja Kutyfalvi.
Entinen helluntaikuningas oli lakkaamatta pitänyt naapuriansa silmällä siitä saakka, kun hänen hyväntekijänsä oli mennyt tainnoksiin. Kutyfalvi oli kuin lumottu paikalleen, ei voinut nousta ylös.
Kiss piti kädessään isoa kultaista pikaria, ja kun heitukat kantoivat huoneesta Juhana Kárpáthia, hypähti hän äkkiä seisomaan ja huusi tuimasti Kutyfalville:
— Sinä olet apulaisinesi kurja salamurhaaja!
Samassa viskasi hän viinin pikarista hänen kasvoillensa.
Vieraat joutuivat yhdestä kauhistuksesta toiseen. Kukin peräytyi ovelle päin, sillä nyt tuli tapahtumaan kamalia.
Vanha tappelija nousi hitaasti tuolilta, pyyhki nenäliinallaan viinin pois kasvoista ja alkoi yleiseksi kummastukseksi peräytyä hänkin ovelle. Tämä oli tuiki käsittämätöntä, sillä ennen ei tarvittu muuta kuin loukkaava silmäys, niin hän jo kävi vastustajan kimppuun. Mikä häntä nyt vaivasi?
Kauhu oli hänetkin vallannut. Päättäessään yhdessä nuoremman Kárpáthin kanssa lähettää vanhukselle ruumisarkun nimipäivälahjaksi, luuli Kutyfalvi tästä syntyvän vain pahan pilan, joka korkeintaan loppuu tappelulla, jonkatähden hän oli käskenyt renkinsä pitää hevosen varalla ikkunan alla, jotta hädän tullessa pian pääsisi pakoon. Mutta hän ei luullut pilan saavan näin surullista loppua. Kun siis Kiss antoi hänelle salamurhaajan nimen, värisi koko hänen ruumiinsa, eikä hän tuntenut loukkausta, suuttumusta, vaan kauhistusta, jonka nämä sanat hänessä synnyttivät. Hän mietti vain, miten päästä satulaan ja mitä pikimmin pois täältä. Sentähden hän vetäytyi ovelle.
— Ei täältä niin vaan mennä! — karjui Kiss rynnäten kuten hurja peto pakenevan kimppuun ja tarttuen hänen takkinsa kaulukseen. — Ei täältä niin mennä, hyvä herra. Kun kerran on otus saatu niin pidetään peijaiset!
Kutyfalvin silmät kävivät veripunaisiksi. Hän koetti irroittaa hyökkääjän kättä kauluksesta ja peräytyi yhä, mutta tämä ei päästänyt, vaan piti rautakourin kiinni. Ei kukaan rohjennut ruveta välittäjäksi. Asetta ei kummallakaan ollut saatavissa, mutta sitä kamalampi oli taistelu. Kutyfalvin pikkusormessa oli iso, vanhanaikainen sormus, pähkinän kokoisella kivellä koristettu. Hän koetti nähtävästi kiertää kiveä ulospäin. Kiss piti kädessään kultapikaria, jonka hän oli saanut pöydältä. Taistelijat joutuivat oven pieleen. Kutyfalvi kohotti vimmoissaan nyrkkinsä ja suuntasi rajun iskun vastustajansa ohimoon. Tämä kallisti samassa päätänsä väistäen iskun, ja seuraavassa hetkessä makasi Kutyfalvi pää verisenä kynnyksellä.
Pelästyneet vieraat pakenivat mikä minnekin. Myöhään yöllä kulki rattaita joka haaralle Kárpáthin kartanosta. Kauhu ja pelästys jäi vieraaksi; vain tulitusmestarin raketit vielä kohoilivat korkeuteen, ja kaukaa loisti nimi "Kárpáthi" suurilla tulikirjaimilla yön pimeydessä.
* * * * *
Antti Kutyfalvi vietiin kotia, neljän tunnin matkan päässä olevaan asuntoonsa.
Luonnollista oli, että Kárpátfalvan kartanosta suin päin paenneet vieraat poikkesivat matkalla naapurin luo pelkästä kristillisestä velvollisuudestakin saamaan iloksensa nähdä isännän, joka oli saanut haavan päähänsä, paranevan sekä myöskin osoittamaan myötätuntoisuutta. Ja kun siellä kerran oli, kuinka olisikaan saattanut olla toivottamatta onnea talossa majailevalle Abellino Kárpáthille, suvun suurten tilusten perilliselle?
Kaikki olivat nähneet Juhana Kárpáthin lankeavan tainnoksiin nojatuoliin. Hän oli saanut muka halvauksen. Jollei hän kuollut heti, niin sai hän ainakin kuolintaudin. Useat kehoittivat pelkästä ystävyydestä arvoisaa perillistä heti samana yönä matkustamaan Kárpátfalvaan, ottamaan haltuunsa asiakirjat ja estämään näpistelemisiä. Mutta Abellino oli jo kerran saanut tyhjin käsin palata takaisin, kun oli moisten ilmoitusten tähden lähtenyt perimään. Tällä kertaa hän näki hyväksi odottaa varmempia tietoja ja lähteä vasta sitten, kun hautajaisiin kutsutaan. Seuraavana aamuna saapuikin kirkkoherra, joka oli jäänyt viimeiseksi mieheksi Kárpátfalvaan saadakseen tietää, oliko Juhana-herra allekirjoittanut ——n kollegion anomuskirjan. Hän toi sen surusanoman, että vanha herra tosin ei vielä ollut henkeänsä heittänyt, mutta kamppailee jo kuoleman kourissa, niin ettei häneltä enää voi järjellistä sanaa saada. Tällä tarkoitti hän sitä, ettei saanut Juhana-herraa allekirjoittamaan anomusta.
Vielä samana päivänä seurasi kirkkoherraa useita Kárpáthin tilusten virkamiehiä, jotka kiiruhtivat tekemään tuttavuutta hänen ylhäisyytensä perillisen, heidän vastaisen patruunansa kanssa. Heillä oli tarkempia tietoja kuolevan tilasta. Eräs maalainen parturi oli muka lyönyt hänestä suonta, mistä hän oli vähän tointunut. Aiottiin hakea lääkäriä, mutta herra oli uhannut ampua hänet. Käski vain parturin pysyä luonansa, luottaa häneen enemmän, sillä parturi muka ei tohdi häntä tappaa. Hän ei huoli lääkkeistäkään, eikä salli kenenkään tulla häntä tervehtimään; vain Mikko Kiss pääsee sisään. Tuskin elää hän huomiseen.
Abellino piti alustalaisten tuloa hyvänä enteenä, nämä kun jo tervehtivät häntä isäntänänsä. Seuraavana päivänä tuli taas Kutyfalvin pihalle koko liuta vouteja, lampuoteja, kirjureita, arentimiehiä ynnä muita pienempiä miehiä sulkeutuaksensa Abellinon suosioon. Entisen isännän hetket olivat luetut! Ei kukaan luvannut hänelle enää huomista aamua.
Kolmantena päivänä muuttivat heitukat ja juomanlaskijat Abellinon luo. Häntä alkoi jo suututtaa nuo alamaisuuden osoitukset. Viimeksi tulleille puhui hän lyhyesti, ilmoittaen heille, että hän on heistä tästälähin pitävä huolen, koska hänen setänsä on viimeisissä hengenvedoissaan, ja antoi käskyn perinpohjaisista muutoksista Kárpáthin kartanon palkollisten suhteen, joitten muutosten joukossa oli ensimmäinen se, että kaikkien miespuolisten pitää heti ajaa pois viikset, jotka ovat vain turhia kasvannaisia. Pehtorit, voudit tottelivat heti käskyä; vain heitukoista muutamat epäilivät rumentaa itseänsä, mutta kun alhaisemmille palkollisille luvattiin neljä tukaattia mieheen, jos he tottelevat, niin leikkasivat hekin pois vuosikausia hoitamansa, paljon vahaa ja talia kuluttaneet miehekkäät kaunistuksensa ja vaihtoivat entiset moukanvaatteensa uuteen hännystakkiin, samettihousuihin ja solkikenkiin.
Neljäntenä päivänä ei jäänyt kuoleman kielissä makaavan Juhana Kárpáthin luo niin monien ystävien, virkamiesten, palkollisten ja narrien joukosta muita kuin Mikko Kiss, entinen helluntaikuningas, taloudenhoitaja herra Varga, vanha heitukka Paavo ja mustalainen Vidra. Runoseppäkin oli pötkinyt tiehensä. Gyárfás pani vain "Juhanan" sijaan "Adalbertin" runoihinsa, niin kelpasi hänen lausua uudelle isännälleen ihan samaa kuin ennen vanhalle. Hänkin meni onnea toivottamaan. Kaikenlaisia on narrejakin!
Kaikki vieraat, hyvät ystävät, alamaiset, jotka Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivänä olivat olleet kirkossa, syöneet Juhana-herran pöydässä, pitivät nyt hauskaa Abellinon luona. Loppumattomat olivat heidän kertomuksensa vanhuksen hulluuksista ja narrimaisista seikkailuista. Naurettavampaa, mielettömämpää, kierompaa miestä ei muka maan päällä ollut! Jokainen, jolle vain oli puheenlahja suotu, salissa herrat, palkolliset keittiössä, eteisessä heitukat soimasivat, panettelivat vanhusta. Tuskin yhdenkään mieleen tuli rukoilla Jumalaa kuolemaisillansa olevan puolesta.
Viidentenä päivänä ei Kárpáthista tullut mitään tietoja. Ehkä oli onneton jo haudattukin.
Mutta kuudentena päivänä tulla karahutti pihaan ratsumies, jonka tunnemme heti Martiksi.
Hypättyänsä hevosen selästä maahan, huomasi hänet Pukkancsin pehtori seisoessaan rappusilla, ja huusi hänelle nauraen:
— No, tulitpa sinäkin, Martti? Olitpa onnen poika kun sait viettää hääsi viikkoa aikaisemmin, sillä uusi isäntä varmaan panee taas käytäntöön säännön "jus primae noctis" (ensimmäisen yön oikeuden). Mitä uutta Kárpátfalvasta?
Hän kutsuu herrat hautajaisiin. Tämä oli yleisin luulo.
— Tuon kirjeen herra pehtorille, vastasi Martti tyynesti, pehtorin suureksi harmiksi parvekkeella seisovalle Abellinolle hattuansa nostamatta.
— Entä hattusi, lurjus? Kuka lähettää tämän kirjeen?
Edelliselle kysymykselle kohautti Martti olkapäitään, toiseen vastasi hän, että taloudenhoitaja oli hänelle kirjeen antanut.
Pehtori avasi sen. Maailma musteni silmissä, kun hän siihen katsahti.
Kirje oli Juhana Kárpáthin omaa käsialaa. Siinä hän antaa tietää Kutyfalvin kartanoon kokoontuneille palkollisillensa, heitukoille ja muille, että hän on parantunut sen verran, että voi nousta vuoteelta ja kykenee heille kirjoittamaan; hän on sangen iloissaan, kun he ovat löytäneet häntä paremman isännän, jonka luona he pysyköötkin älköötkä enää hänen luoksensa tulko.
Pehtorin naama venyi pitkäksi, kun huomasi hulluun mertaan menneensä. Jottei tämä hauska uutinen kohtaisi ainoastaan häntä, antoi hän kirjeen kulkea kädestä käteen; kumppanit, pehtorit, voudit, arentimiehet, lampuodit, torpparit, heitukat ja palkolliset saivat tiedon tämän kirjeen vaarallisesta sisällöstä. Heitä oli ennen tällaisissa tapauksissa lohduttanut viiksien vääntäminen. Mutta nyt! Nyt ei ollut viiksiä eikä virkaa. Kuka ravisti päätä, kuka purskahti itkuun, kuka taasen kiroili. Eikä edes tiennyt, ketä piti kiroilla, Abellinoako, joka ei vielä ollut perintöänsä saanutkaan, vaiko Juhana-herraa, joka ei kuollutkaan, vaikka jo oli kuoleman kourissa. Narraavat viattomia ihmisiä.
Kaikkein viimeiseksi vietiin itkussa suin tämä ilosanoma Abellinolle. Hän ei ollut millänsäkään, vaan ryyppieli munateetänsä, filosofin tyyneydellä vastaten:
— Eihän ukko iankaikkisesti elä.
V.
Odottamaton käänne.
Kuukauden kuluttua tapaamme Juhana Kárpáthin taas Pressburgissa. Hänen vartalonsa on hoikentunut siihen määrään, ettei hän enää saata pitää entisiä vaatteitansa, ne kun ovat liian avarat. Kasvoista on kadonnut tuo omituinen puna, silmien alta paha pullistus. Ihmisten kanssa puhuu hän vakaasti, keskustelee yleisistä asioista, kansallisista pyrinnöistä, etsii rehellistä palvelusväkeä, karttaa hurjaa seuraa, pitää valtiopäivillä järkeviä puheita. Ei kukaan tietänyt, mikä hänet noin oli muuttanut.
Mikko Kiss on hänen paras ystävänsä, jonka kanssa hän esiintyy kaikissa julkisissa tilaisuuksissa. Usein tapaavat he Abellinon, ja silloin katsahtavat Nabob ja helluntaikuningas toisiinsa, hymyilevät, kuiskailevat. Heillä lienee joku juoni tekeillä Abellinoa vastaan, joku hauska, mainio valtti ruumisarkun maksuksi. Nuoret huvittelijat tosin vielä nauravat hänelle, mutta vanhemmat miehet eivät pidä Abellinon tekoa niinkään soveliaana. Pian saavat kaikki nauraa Abellinolle; sekä nuoret että vanhat pilkaten tulevat osoittamaan häntä sormellaan, sillä hänelle valmistuu itse sepittämässänsä huvinäytelmässä osa, joka sangen suuressa määrässä on omiansa herättämään yleisön naurua.
Oltuansa kaksi viikkoa poissa, alkoi Abellino taas kahta innokkaammin toteuttaa entistä tuumaansa, nimittäin kauniin porvaristytön takaa ajamista.
Turhiksi käyneet kokeet häntä vain yllyttivät, kun päämaaliin pääseminen näytti vaikealta, oli voitto sitä arvokkaampi. Vihdoin tuli hän milt'ei hulluksi rakkaudesta tyttöön. Ei yksin lupaus eikä ylpeys eikä halu saada hänet vietellyksi, vaan hurja intohimo valtasi hänet ja johti hänen toimiansa. Vaikka hän joutuisi perikatoon, vaikka hän omaisuutensa, tulevaisuutensa menettäisi, täytyi hänen saada tyttö omakseen. Tehdäkseenkö hänet onnelliseksi? Ei, niin ei ole tapana, vaan juopuakseen hänen lemmestään ja sitten nähdäkseen hänen kuihtuvan, sekä voidaksensa sanoa: minä kuihdutin!
Vaikka sielun autuus olisi mennyt, niin hän ei olisi tästä tuumasta luopunut.
* * * * *
Mestari Boltay seisoi talonsa portilla, kädessä selän takana keppi, ikäänkuin väijyen koiraa, antaaksensa sille selkään.
Miesparan päätä kivisti usein siitä asti, kun oli Fannyn asiaa ruvennut ajamaan. Hitto vieköön! Hän oli kuin olikin saanut hauskan viran! Filistealainen, poroporvari kaitsemassa tyttöä? Saattaako lystikkäämpää ajatellakaan? Aina luulee hän jonkun koettavan häntä pettää, ja kumminkin petetään häntä silloin, kun hän vähimmän luulee. Ei ole rauhaa yöllä eikä päivällä, herää pienimmästäkin kopinasta. Kun ikkunavarjostimet yöllä liikahtavat, luulee hän jo rakastajan kähmivän sieltä huoneeseen. Mutta sill'aikaa astuukin tämä mukavasti sisään ovesta, joka on hänen rahoillansa avattu. Hän tutkii kaikkia kukkakimppuja, olisiko niissä jotakin epäilyksen alaista, ja kantaa samalla kertaa oman takkinsa taskussa taloon rakkaudenkirjeitä. Palkolliset ovat hänestä kaikki kavaltajia, kaikki ovat häntä vastaan salaliitossa. Aina katsoo hän, mutta ei näe koskaan. Tällaiset henkilöthän ovat muotikirjallisuuden hupaisimpia pilan esineitä. Lukekaa Boccaccion "Decameron", Lafontainen novelleja, Paul de Cock'in romaaneja, niin tapaatte lukemattomia moisia henkilöitä, petettyjä aviomiehiä, narrattuja isiä ja kasvattajia, jotka vartioivat ovea, kun vartioitava huvittelee lemmittynsä kanssa kamarissa; jotka ajavat varjoa takaa, kun onnellinen hekumoitsija onnistuu kaksinkertaisesti kujeissaan pettäessänsä ja pilkatessansa heitä. Nähdessämme, millä mieltymyksellä moisia huvittavia kertomuksia luetaan, ymmärrämme myöskin, miksi tekijä on valinnut paljoa kiitollisemman aiheen ruvetessaan kevytmielisyyden ja suloisten syntien edusmieheksi kuin vakavaksi siveydensaarnaajaksi, joka koettaa parantaa seuraelämän mätähaavoja.
Boltay mestarilla oli pieni maatila vuoriseudussa. Ensi pelästyksissään vei hän Fannyn tätinensä sinne kätköön.
Mitähän sekin hyödytti?
Arguksella oli sata silmää; Danaë eli kallioon suljettuna, mutta kumminkin petti hekumallisten jumala Jupiter vartijat. Kun kreikkalaisien jumalien jalot jättiläiset määräävät naisen uhriksensa, niin vaivaat rakas runoilija, turhaan aivojasi keksimällä keinoja pelastaa häntä. Jos antaisit tytölle teräksisen luonteen, timanttilujan siveyden, niin puhuisit epätodellisuuksia etkä voisi häntä auttaa. Ammu viettelijä kuoliaaksi, tapa hänet, vain siten olet hänestä vapaa.
Jo ensi viikolla sai Abellino tietää, minne tyttö oli viety. Muutaman päivän kuluttua huomasi Teresa erään taloon kuuluvan piian koettavan kätkeä epäiltävää kirjettä Fannyn rukouskirjaan. Boltay mestari ajoi piian heti palveluksestansa. Mutta kuitenkin kuuli hän joka päivä outoja uutisia. Korkeita herroja kävi hänen maatilansa tienoilla metsästämässä, keksivät satoja kujeita päästäksensä sisään. Milloin tuli palkollisiksi puettuja herroja pyytämään puutarhurin tai meijeristin paikkaa, mutta kaikeksi onneksi huomasi Teresa heidän kavalat vehkeensä ja sulki heiltä oven. Milloin taasen hiipi pihaan mustalaisakkoja huvin vuoksi muka korteista ennustaaksensa kokemattomalle tytölle, että eräs kauhean korkea herra on häneen rakastunut ja aikoo hänet naidakin.
Kuullessaan joka päivä tällaisia tietoja alkoi Boltay mestari raivostua, kuten villi härkä kiiman aikana. Hän ähki ja puuski, tuumi kauheita asioita, uhkasi surmata sen, jonka vain käsiinsä saa. Niin, mutta hän ei saanut ketään kiinni. Vihollinen oli vikkelä, kujeilunsa tottunut; siltä ei puuttunut kekseliäisyyttä. Eipä sillä muuta työtä ollutkaan kuin tuumia petosta, sillä Boltay mestari ja hänen tuhma säliinsä Santeri ovat tyhmiä pässinpäitä, joiden sarvet ovat kasvamassa vihollisen puskemista varten. Sarvet kyllä saavat suuriksi kasvaa. Jollei Kárpáthilla olisikaan muuta syytä jatkaa tuumansa toteuttamista, niin on siinä tarpeeksi, että saa haavoittaa sydämeen tuota ylpeätä käsityöläistä, joka oli tarpeeksi hävytön ryhtyäksensä hänen kanssaan luotia vaihtamaan, ja tärvelemään hänen kuulonsa. Tämä on tuova miehelle enemmän tuskia kuin kuoliaaksi ampuminen, kun saa sanoa hänelle: katso nyt, sinä viheliäinen puutoukka! Nainen, jota sinä jumaloitsit, on orjattareni, kun hänelle vain hymyilen; eikä hän ole sinua näkevinänsäkään, vaikka lankeat polvillesi ja lupaat hänelle onnea ja autuutta, vaan vaipuu minun jalkoihini ja suutelee kättäni pyytäen minua nostamaan hänet syliini! Kun minä olen häneen kyllästynyt, kelpaa hän sinulle.
Eikö tämä ole elämää?
Boltay mestari seisoi, kuten sanoimme, pahantuulisena talonsa portilla, kun sen edustalle seisahtuivat komeat herrasvaunut, joista heitukka auttoi vanhaa herraa astumaan alas.
Tämä lähestyi ystävällisesti Boltay mestaria, ja viitattuansa heitukalle jäämään hevosten luo puhutteli hän ammattilaista:
— Onko tämä mestari Boltayn talo?
Puhuteltu oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että hän vastauksen sijaan vain nyökkäsi päällään.
— Onko minun ehkä onni puhutella itse arvoisaa mestaria?
Boltay ei vieläkään oikein ollut ajatuksistansa toipunut; luuli herran vaativan häntä tappeluun.
— Aivan niin, sama mies.
Vanha herra hymyili, tarttui mestarin käsivarteen ja pyysi kohteliaasti, että mentäisiin sisään, hänellä kun on paljon puhumista.
Mestari totteli, vei herran omaan kamariinsa, käski hänen istua ja jäi seisoen odottamaan, mitä asiaa vieraalla olisi.
— Ensiksikin — alkoi vanha herra omituisesti mestarille hymyillen — ensiksikin tulee minun kaiketi esitellä itseni. Aluksi pitää minun mainita, että saatte kuulla nimen, joka ei teidän korvissanne kai'u juuri kauniilta; minä olen Juhana Kárpáthi… Olkaa hyvä, lausukaa vain julki kirous, joka on kielellänne. Tiedän, ettei se tarkoita minua, vaan veljeni poikaa Bélaa, joka on ristinyt itsensä Abellinoksi. Teillä on syytä kiroilla häntä, sillä hän on tuonut onnettomuutta taloonne.
— Ei vielä, vastasi Boltay, ja luotan Jumalaan, ettei hän sitä vast'edeskään saa tehdä.
— Sitä minäkin toivon. Mutta piru ei koskaan makaa, semminkään kun on kauniista tytöstä puhe. Veljenipojalla on vakaa aikomus vietellä teidän hoidokkinne.
— Tiedän, hyvä herra. Mutta minäpä olen vatuillani.
— Te ette tunne puoliakaan niistä kavalista keinoista, joita suuren maailman koulua käyneet nuoret miehet käyttävät sellaisissa yrityksissä.
— Se sikseen, hyvä herra. Minä vain tiedän, että tämä tyttö on teidän veljenpoikanne tähden luostarielämään tuomittu, eikä ilman minua saa astua askeltakaan kadulla, ja jos tuo vainoaminen rupeaa tuntumaan minusta liian raskaalta, niin jätän tehtaani ja muutan toiseen maailmanosaan, jätän isänmaani, jota rakastan enemmän kuin monet niistä, jotka nimittävät itseään isänmaan isiksi. Mutta siksi, hyvä herra .. siksi … varokoot nuo perhoset tulemasta minun läheisyyteeni, sillä minä en ole aatelismies, en ryhdy kaksintaisteluihin, vaan tapan sen, jonka kiinni saan, muserran kuten tyhjän lasin. Sanokaa se veljenne pojalle.
— Suokaa anteeksi, ystäväni; minä en juuri vie viestejä veljenipojalle, enkä vain laverrellakseni tullut tänne; luoksenne johti minut tarkoin punnittu ja mietitty tuuma. Minä vihaan häntä enemmän kuin te. Älkää ollenkaan pudistako epäilevästi päätänne, sillä niin on asian laita. Varmaankin olisitte saanut minulta olla rauhassa kuolinpäiväänne saakka, sillä minä en olisi tullut teidän luoksenne, ellei eräs ikävä seikka olisi johtanut minua puuttumaan teidän ja Abellinon asioihin; hän on veriviholliseni — samoin kuin minä hänen. Tämän sukulaissuhteen käsitätte aivan hyvin, kun saatte tietää, että hän, tuhlattuaan isänsä perinnön, on lainannut pari miljoonaa eräältä pariisilaiselta pankkiirilta toivoen saavansa periä minut. Minä olen hänen tiellänsä. Hän tahtoisi, että kuolisin mitä pikimmin, mutta siihen minä en suostu. Tässä on kyllin syytä meidän verivihollisuuteemme. Mutta kun minä tietysti olen lähempänä kuolemaa kuin hän, niin ei taistelu käy tasaisin asein. Viime nimipäivänäni lähetti hän minulle lahjaksi ruumisarkun toivoen minun sitä piankin tarvitsevan. Nyt lähestyy hänen nimipäivänsä ja minä lähetän hänelle kerjäläissauvan toivoen hänen sitä kauan tarvitsevan.
— Oma asianne, hyvä herra, eikä minun. Minä olen puuseppämestari, en tee sauvoja. Jos aiotte tilata kerjäläissauvan, niin asuu täällä naapurissa sorvari.
— Hyvä mestari, älkää hätäilkö. Sauva on vain tunnusmerkki. Kuten sanoin olen tuumaillut yhtä asiaa, jonka tahdon teille selittää. Istukaa viereeni ja kuunnelkaa; kas noin! Minä tahdon, että Abellino saa turhaan odottaa kuolinhetkeäni ja että omaisuuteni jää toiselle, mutta ei hänelle. Ymmärrättekö?
— Ymmärrän kyllä. Tehkää hänet perinnöttömäksi.
— Ettepä ymmärtänyt ollenkaan. Maatilani on sukukartano, jota ei saa omistaa muu kuin laillinen perillinen, ja Abellino on vielä ainoa laillinen perillinen. Oiva perintö! Ansaitsee se hieman kehumistakin. Vuotuisia tuloja on vähän yli puolitoista miljoonaa.
— Puolitoista miljoonaa! — huudahti ammattilainen kauhistuen ja ällisti ylimystä, aivan kuin epäillen, löytyisikö maailmassa ihmistä, jolla olisi vuotuisia tuloja puolitoista miljoonaa.
— Niin ovat asiat; joka minut perii, saa puolitoista miljoonaa vuodessa. Manalassakin minua vaivaisi ajatus, että kelvoton perillinen hajoittaa ikivanhan omaisuuden, jonka minua paremmat ovat verellänsä ostaneet, antaa sen vieraitten raharuhtinasten, koronkiskurien käsiin, ja itse riemuitsee minun haudallani. Tästä riemusta minä tahdon hänet estää!
— Pitääkö minun antaa neuvoja?
— Ei ole tarvis. Kuulkaa vain, mitä puhun.
— Puolitoista miljoonaa, huokasi käsityöläinen kuuntelematta ylimyksen puhetta. Se ei ollut kateuden, vaan kauhistuksen huokaus. Jos tuo suunnattoman suuri omaisuus joutuu tuon toisen käteen, niin kuinka paljon pahaa hän onkaan saava aikaan! Mitä on siveys, ihmisparan hyvä tahto, rehellisyys noin ääretöntä rikkautta vastaan? Voihan se, jolla on paljon rahaa, ostaa mitä tahtoo. Rikkaalle ei ole mitään mahdotonta. Senpätähden käsityöläinen huokasi.
Kárpáthi tarttui ammattilaisen käteen, saadakseen tämän tarkemmin kuuntelemaan.
— Yhdellä keinolla voi ehkäistä hänen tuumansa. Minä tahdon loukata häntä sydänvereen asti, kuten hänkin on tehnyt minulle, ja tähän on ainoana keinona, että menen naimisiin…
Kárpáthi keskeytti puheensa, heittäytyi taaksepäin nojatuoliin, ikäänkuin odottamaan, mitä käsityöläinen tähän sanoisi. Tämä vain nyökkäsi päätään osoittaen aivan hyvin asian ymmärtävänsä.
— Jos minulle syntyisi lapsi … jatkoi Kárpáthi hiljaa, lyöden samassa iloisesti kätensä pöytään; hei, kun tätä ajattelen, herään uuteen eloon! Minä en ole taikauskoinen, mutta ollessani kovasti sairaana, antoi ilmestys taivaasta minulle semmoisen lupauksen. Kun sitten ihmisten ihmeeksi palasin melkein kuoleman maasta, niin sain voimaa ja — elämänhalua, mikä seikka osoittaa, ettei ilmestys ollut paljas uni. Minä aion naida; ja nyt kuulkaa, missä suhteessa se teitä koskee.
Käsityöläisen pää oli ihan ymmällä näin monista asioista.
— Teillä on nuori hoidokas, jota Abellino vainoo, josta hänen toverinsa lyövät vetoja aivan kuin hevoskilpailuissa, jota vastaan on solmittu salaliittoja. Minä aion tehdä kaikki nämä vehkeet tyhjiksi, tahdon antaa tytölle suojapaikan, minne ei Abellino ole tuleva häntä hakemaan, vaikka ovet, ikkunat selki selällänsä olisivat. Ja tämä suoja on minun kotini.
— Kuinka, hyvä herra?
— Minä pyydän vaimokseni teidän hoidokastanne.
— Mitä?
— Lailliseksi aviopuolisokseni. Maailma on jo vuosikausia sanonut minua hupsuksi. Jäljelläolevat päiväni tahdon käyttää poistaakseni tuota nimeä.
Boltay mestari nousi verkalleen seisomaan.
— Hyvä herra, minua hämmästyttää tämä suuri kunnia, joka minulle tapahtuu. Teillä on vuotuisia tuloja puolitoista miljoonaa, te olette äärettömän rikas mies, Raamatun Nabob. Mutta minä tiedän, ettei rikkaus ole sama kuin onnellisuus. Tunsin köyhän tytön, jonka vanhemmat naittivat rikkaalle herralle, mutta vaimo vedettiin itsemurhaajana äskettäin Tonavasta ylös. Minä tahdon tehdä hoidokkaani onnelliseksi, mutta en anna häntä kenellekään rahojen, rikkauden vuoksi.
Kárpáthi jäi istumaan ja tarttui taas ystävällisesti käsityöläisen käteen.
— Istukaa, arvoisa mestari. Jo heti nähdessäni teidät olin valmistunut tähän vastaukseen. Te tahdotte valmistaa onnellista, rauhallista tulevaisuutta hoidokkaallenne, ja siinä te teettekin kiitettävästi. Te aiotte antaa hänelle kauniin omaisuutenne; ehkä olette myöskin valinnut hänelle kunnollisen, rehellisen, taitavan ja raittiin miehen, jonka rinnalla tyttö saisi rauhassa elämän polkua astella. Mutta kohtalo ei tottele teitä. Tyttö on syntyisin onnettomasta suvusta, hänen veressään on synnynnäinen taipumus kevytmielisyyteen; hänen kasvatuksensa on alkanut ylpeyden, nautinnonhimon, loisteliaisuuden koulussa. Myöhemmin alkanut ankarampi kasvatus on vain ehkäissyt, mutta ei pois juurittanut entisiä muistoja ja haluja. Hän on kuullut rikosta ylistettävän, tapain ankaruutta pilkattavan. Vaaditaan sangen lujaa luonnetta sanomaan makeata karvaaksi ja karvasta makeaksi. Jos olisitte kasvattanut hänet pienestä lapsesta saakka siveyden sääntöjen mukaan, niin saattaisitte ehkä taata hänen siveytensä ja tyytyväisyytensä. Mutta te saitte hänet hoitoonne siinä iässä, jolloin sydän jo tuntee. Koko maailmassa ei ole taikakeinoa, millä näitä tunteita sittemmin poistaisi. Tytön mieleen pääsi jo ylpeys, loisteliaisuus juurtumaan. Ettekö huomannut, miten hän kylmeni valitsemaanne nuorukaista kohtaan, heti kun sai päähänsä, että hänestä tulee maailman ihailema, kadehtima kaunotar. Ensin luuli hän pääsevänsä siksi äänensä avulla; nyt hän ei sitä enää usko, sillä joku on sanonut tytölle, että hänellä on huononpuoleinen ääni; mutta vietti on jäänyt sydämeen, halu loistaa, elää komeudessa ja ylellisyydessä. Vielä inhoaa hän keinoa, jolla tämän voisi saavuttaa. Mutta anna tulla ikävän, intohimojen, veren vaatimusten, taikka mieliharmin hetkiä, kuka silloin voi estää tyttöä lankeamasta, kun hän itse tahtoo langeta.
— En usko, hyvä herra, en usko ollenkaan, mitä puhutte. Aavistan teidän puhuvan totta, mutta kumminkaan en usko. Jos niin onkin yleensä laita, kuin te sanotte, niin on minun hoidokkaani poikkeus.
— Sitä en kiellä. Mutta tietäkää, että useat edistävät teidän hoidokkaanne lankeamista, sillä huhu hänen kauneudestaan on laajalle levinnyt ja samalla hänen siveydestänsä myöskin. Siveys onkin, hitto vie, enimmän viettelevä syötti! Älkää milloinkaan puhuko naisen siveydestä, jollette tahdo, että varkaat sen löytävät ja varastavat. En minäkään tahdo vastoin tytön tahtoa naida häntä enkä myöskään vaadi teitä kehoittamaan häntä siihen, vaan ilmoittakaa tarjoukseni suoraan näin: eräs rikas ylimys pyytää sinua vaimoksensa; kosija ei ole nuori eikä kaunis eikä liioin rakastettavakaan, sopisi hyvin sinulle isoisäksi, mutta sinulla ei olisikaan häntä kohtaan muita velvollisuuksia kuin mennä hänen kanssansa vihille ja kunnioittaa häntä. Jos tahdot, niin saat asua vaikka toisessa komitaatissa. Luuletko ylhäisen nimen ja rikkauden tuottavan onnellisuutta? Suostutko tarjoukseen? Jos tyttö vastaa kieltävästi, niin minä koetan tyytyä, me olemme asiasta vaiti, enkä minä tule teitä enempää vaivaamaan. Kasvatusisän velvollisuutena on näin tehdä. Annan viikon mietintäaikaa. Viikon perästä lähetän tänne uskotun mieheni, joka nyt on tuolla vaunujen luona, — sillä en tahtoisi itse tulla noutamaan ehkä rukkasia — kysymään, olenko unohtanut tämän sormuksen tänne. Jos vastaus on kieltävä, niin lähetätte sormuksen takaisin, mutta jos tarjoukseeni suostutaan, niin käskette asianomaisen itse tulla sitä noutamaan.
Näin sanoen nousi ylimys tuolilta ja antoi jäähyväisiksi ystävällisesti mestarille kättä jättäen hänet sekavia ajatuksiansa selvittämään.
Boltay alkoi kävellä levottomana edestakaisin lattialla. Mitä tehdä? Hän myönsi Kárpáthin olleen oikeassa. Tyttö ei varmaankaan voi vastustaa hyvää tarjousta, vaan on suostuva. Eikä tule onnelliseksi. Mitenkä hän voisikaan onnelliseksi tulla? Jos mies elää kauan ja Fanny pysyy uskollisena, niin tulee hän kuihtumaan surusta seurassa, johon vain onnen oikku on hänet koroittanut, jossa häntä ylenkatsotaan, halveksitaan, koska hänellä ei ole muita ansioita kuin hänen kauneutensa. Jos hän suostuu tarjoukseen, niin menettää hän paljon, menettää omantunnon rauhan, jota rikkaus ei voi korvata. Mutta jos hän saa tietää tarjouksen, on hän varmaan suostuva; — lapsen mielen suuri loisto helposti lumoaa. Ja tarjous ei olekaan hylättävä; yksi maan rikkaimpia ylimyksiä pyytää köyhää, koditonta porvaristyttöä vaimoksensa. Ken ei pitäisi tätä suurimpana onnena? Maailma varmaan sanoisi ihan hulluksi sitä, joka semmoisen tarjouksen hylkäisi.
Boltay jo aikoi salata tytöltä koko asian. Mutta se olisi sopimatonta.
Hän ei ole tottunut valehtelemaan.
Hänen mieleensä tuli hyvä keino. Meni hakemaan Santeria.
Tämä teki paraikaa mestarinäytettänsä, komeata pöytää kauneine leikkauksineen ja monine salalaatikkoineen.
— Kuules, Santeri, puhutteli hän kisälliänsä — mestarinäytteesi on todellinen mestariteos.
— Olen siitä hyvilläni. Öin, päivin sitä ajattelen.
— Öin, päivinkö? Etkä mitään muuta?
— Minäkö? Mitä muuta ajattelemista minulla olisi?
— Esimerkiksi sitä, että ylihuomenna tulet mestariksi.
— Siitä olen varma.
— Mitä siitä sanoisit, jos minä jättäisin koko tehtaan sinulle?
— Laskette pilojanne. Miksi sen minulle antaisitte?
— Siksi, että olen jo kyllästynyt sen moniin huoliin, jotka mielelläni annan nuorempien toimeksi. Sinä johdat työtä ja me jaamme tulot. Minä olen, näet, sangen viekas. Otan tuloja ilman vaivoja.
— Pysytään entisellään, ei ole tarvis ruveta jakamaan.
— Mutta minä tahdon. Minulla, näet, ei ole poikaa ja sinä olet aivan mieleiseni perillinen.
Santeri suuteli hellästi mestarin kättä, mutta mestari laski sen ikäänkuin siunaten hänen päänsä päälle.
— Ja sittenkös meidän on hauska elää, jatkoi hän, kun tuot vaimon taloon, ja minäkin pääsen osalliseksi avio-onnesta, jota ei minulle ole suotu.
Santeri huoahti.
— Meidän täytyisi kauan elää sinne päästäksemme.
— Älähän nyt! Mitä puhutkaan; ethän aio naimatonna elää? Älä itseäsi noin hurskaaksi tee! Vai rupeatko totuutta salaamaan minulta, kun kumminkin tiedän mielesi aivan hyvin? Tiedänpä, ketä rakastatkin. Sanonko? Älä ole noin pelkuri. Mitä tuossa vuosikausia huokailet? Pitää ryhtyä tuumasta toimeen. Pitää sanoa tytölle: kuulepas, kultaseni, minä rakastan sinua ja voin elättää sinut, jos tulet vaimokseni. No? Vai onko enemmän mieleesi, jos minä menen kosimaan sinun sijastasi. Olkoon menneeksi; rupean kernaasti puhemieheksi. Vielä tänään kosin sinulle tyttöä ja huomenna lupaan laittaa kihlajaiset, niin hauskat, että enkelitkin riemastuksissaan tanssivat.
Boltay mestari sekä kysyi että vastasi. Santeri ei virkkanut sanaakaan, vaan loi silmänsä maahan, kalpeni, pudisti Boltayn kättä ja poistui huoneesta. Ken tietää, mikä häntä vaivasi?
Tähän asti oli Boltay näyttänyt iloiselta, mutta Santerin mentyä vieri kyynel poskelle. Hänkin aavisti, pelkäsi Santerin rakastavan ilman toivoa.
Mutta kumminkin luotti hän tuumaansa.
Kárpáthin tarjousta hän ei voinut Fannyltä salata, mutta jos tyttö vastaisi myöntävästi aikaisemmalle kosijalle, niin eihän olisi tarvis enää tuota toista mainitakaan.
Ensin hän siis kosii Santerin puolesta. Kenties Fanny kuitenkin häntä lempii? Mutta jos hän kieltäytyy, niin mitä hän vastannee tuohon toiseen tarjoukseen? Voiko hän rakastua seitsemänkymmenen vuoden vanhaan ukkoon ja hylätä kylmäkiskoisesti nuoren, pulskan miehen.
Tuuma oli hyvin ajateltu.
Vielä samana päivänä ajoi Boltay maatilallensa, joka sijaitsi ihanassa laaksossa Karpaatien vuoristossa.
Maaelämän ilot ja huolet virkistivät Fannyn mieltä. Metsä, pellot, yksinkertaisten talonpoikain puheet, säännölliset, mutta kuitenkin vaihtelevat toimet johtivat hänen mieltänsä puhtaampiin ajatuksiin. Kopeus, prameus, muotikiihko, nämä sivistyksen äpärät kuihtuvat, katoavat luonnon helmassa.
Fanny juoksi Boltayta vastaan, auttoi häntä alas rattailta ja näytteli iloisena, lapsen lailla naurusuin, hänelle talouttansa, puutarhaa, yrttimaita. Punaposkinen neito kertoi miten viljaa oli riihessä puitu, kuinka paljon taimet olivat puutarhassa kasvaneet, kuinka monta mehiläisparvea oli saatu, miten kauniita pellavia oli kasvanut, miten hän niitä kehrää talvella palttinaksi, pöytäliinoiksi!
Boltay nipisti neitoa poskesta, joka oli niin kova, että siitä tuskin kiinni sai. Tyttö näkyy nyt vähemmän haaveilevan.
— Sinustahan on tullut aimo emäntä. Osaatpa tehdä kaikkia. Sinut saattaisi jo antaa miehelään.
— Miehelään kai, ilveili Fanny, leikkisästi kiertäen kätensä Boltay-mestarin kaulaan ja punaisilla huulillansa suudellen hänen karkeata poskeansa. Naikaa minut, Boltay setä, teille tulen heti.
— Älähän nyt, sinä pöhkö, puhui mestari nauruansa pidätellen. Minä olen jo vanhempi kuin oma isäni. Valitaan sinulle joku sopiva ylkäpoika.
— Parasta onkin, setä, mitä pikemmin sitä parempi. Mutta menkää nyt tervehtimään Teresa tätiä, niin minä juoksen laittamaan illallista.
Veitikkamaisesti niiaten suuteli tyttö mestarin kättä ja katosi laulellen ja tanssien kyökkiin, aivan kuin vallaton lapsi.
Mestari meni Teresan luo. Fanny ei tullut sisään, ennenkuin pöytää ruvettiin kattamaan. Vasta silloin pujahti hän katsomaan, oliko kaikki pöydällä reilassa. Boltay-mestarilla oli siis hyvää aikaa kertoa Teresalle koko tuo tärkeä asia.
Ylimyksen tarjous teki myöskin Teresan alakuloiseksi. Se oli paljoa loistavampi, paljoa suurempi onni kuin rauhallinen, hiljainen perhe-elämä. Näin suureen loistoon ja mahtavuuteen saattaa upottaa häpeänkin, etenkin kun siihen vielä tulee lisäksi oikeutettu kunnioituskin.
Teresankin mielestä ei Santerin rakkaudella ollut suurta toivoa. Täti oli useat kerrat tutkinut tytön sydäntä, mutta vain sattumalta maininnut Santerin nimeä, mutta tyttö oli pysynyt tyynenä, kehunut häntä, sanonut kunnioittavansa häntä, mutta tämä ei ole rakkautta.
Maukasta illallista syötäessä laski Boltay-mestari puolittain pilaa Fannyn kanssa, tehden viittauksia miehelään menosta, joihin puheisiin tyttö samaten vastasi. Sitten kun illallinen oli syöty, korjasivat palkolliset pöydän ja he jäivät kolmen huoneeseen.
Boltay-mestari muuttui vakavaksi ja juhlalliseksi. Hän tarttui tytön käteen ja veti hänet luoksensa.
— Sinulla on kosijoita, virkkoi hän suoraan, jottei kiertelemällä antaisi tytölle aihetta aavistaa mitään.
Tyttö huoahti vastaamatta.
— Kosija on nuori, oiva mies, rehellinen ja hyväsydäminen, varakas ja ahkera käsityöläinen ja sitä paitsi pulska, miehekäs varreltaan sekä on jo kauan uskollisesti, kaikesta sydämestänsä sinua rakastanut.
— Tiedän, se on Santeri, vastasi tyttö.
Mestari vaikeni. Eihän mitään merkillistä ollut, että Fanny asian arvasi.
Molemmat odottivat hänen vastaustansa.
— Santeri parka, huokasi tyttö.
— Miksi häntä surkuttelet?
— Siksi, että hän minua rakastaa. Miks'ei hän ole valinnut parempaa, uskollisempaa naista, joka voisi hänet tehdä onnelliseksi.
— Etkö sinä tahtoisi mennä hänelle? kysyi vanhus surullisesti.
— Kyllä, jos se teitä ilahuttaa, — niin menen.
— Minuako ilahuttaa? Älä minusta välitä, vaan itsestäsi; mies on kunnon poika, et etsimälläkään parempaa löydä, ei mikään tomppeli, kuten tavallisesti muut työmiehet. Hän on käynyt ulkomaillakin ja osaa astua kenen eteen tahansa … ja hän rakastaa sinua kaikesta sydämestänsä.
— Tiedän. Tunnen hänet. Olen häntä aina kunnioittanut. Menen hänelle, olen uskollinen kuolemaan asti, mutta onnettomiksi tulemme, sekä minä että hän.
Boltay huokasi. Tuokion kuluttua virkkoi hän tuskin kuuluvasti:
— Älä siis mene hänelle.
Molempien vanhusten silmissä kiilsi kyynel, molemmat pitivät he paljon näistä kahdesta nuoresta, aivan kuin omista lapsistansa, ja olisivat mielellään suoneet heidän tulevan onnellisiksi. Toisin oli kohtalo määrännyt.
Fannyn tuli surku itkeviä holhoojiansa. Hän lankesi Boltayn jalkoihin ja laski kasvonsa hänen karkeisiin käsiinsä.
— Olenko kiittämätön, kun en voi rakastaa häntä, jota te rakastatte? Mutta vielä kiittämättömämpi olisin, jos valehtelisin rakastavani ja tekisin hänet onnettomaksi.
Molemmat olivat vaiti.
Kun nuori tyttönen osaa tehdä noin selviä johtopäätöksiä sydämensä tunteista, niin on hänen täytynyt jo niitä paljon miettiä, eikä mikään ole hänelle enää odottamatonta.
Boltay pyyhki hikistä otsaansa ja lausui tyyneyttä teeskennellen:
— Nouse ylös tyttöseni. Sydäntä ei saa pakottaa, — eikä ole lupakaan.
Ilman rakkauttasi hän ei sinusta huolisikaan. Puhukaamme toista.
Sinulla on toinenkin kosija.
— Älkää hänestä puhukokaan, keskeytti tyttö langeten hänen kaulaansa. Jos voisin rakastaa, niin rakastaisin häntä, josta tekin pidätte, ja jota minulla olisi niin suuri syy rakastaa. Ei, ei ketään, isä kulta. — Älkää antako minun koskaan jättää teitä. Minä tahtoisin olla täällä aina, olla kiitollinen hyvyydestänne, pyhittää elämäni, kaikki ajatukseni teidän ja tädin iloksi. En tahdo erota teistä, älkää ajako minua pois luotanne. — Ei ole tuleva ketään kosijaa, jonka tähden teidät jättäisin.
— Mutta, mutta kumminkin, tyttöseni. Velvollisuuteni on ilmoittaa sinulle onnesi; sillä tytön kosijoita näet sanotaan "onneksi". Sinua pyytää vaimoksensa rikas valtaherra, jota kutsutaan armolliseksi, jolla on suunnattomat maatilat ja jonka tulot tekevät puolitoista miljoonaa.
Fanny loi silmänsä maahan ja pudisti kieltävästi päätänsä sekä vastasi tyynesti, järkevästi:
— Se olisi onni, mutta ei onnellisuus.
— Tosin ei kosija enään ole nuori, mutta hän lupaa lemmen asemasta mukavuutta, ylhäistä asemaa.
— Kuka hän on?
— Hänen nimensä ei meidän korvissamme soi juuri kauniilta, sillä samanniminen herra on tuottanut meille enimmän murhetta. Hän on tuon kirkossakiusaajan setä, Juhana Kárpáthi.
Tyttö purskahti nauruun.
— Tuo lihava, hämähäkin muotoinen mieskö?
— Niin; — mutta hänen muotonsa on parantunut.
— Jota sanotaan hupsuksi!
— Hän on tullut järkiinsä.
— Joka aina juo ja pitää maalaistyttöjen kanssa hauskaa.
— Hän on parantanut tapansa.
— Eiköhän, isä kulta, koko kosinta ollutkin vain pilaa? Tahi jos se oli vakavaa laatua, niin on hän siitä hyvän pilan tekevä. Tuo kunnon herra tahtoo naida minut tehdäksensä taas uuden omituisen "tempun". Siksi olen minä liian hyvä.
Tyttö käveli pystössä päin huoneessa. Molemmat vanhukset katselivat ihastuneina hänen soreata vartaloansa.
Viimein rupesi Boltaykin nauramaan, niin hyvälle tuulelle hän tuli.
Fanny istui vallattomana ukon syliin.
— Olenhan jo monta kertaa pyytänyt, että Boltay-pappa naisi minut.
Olette sanonut sopivanne milt'ei isoisäkseni ja nyt osittelette minulle
Juhana-herraa.
Boltay mestari nauroi niin, että silmät kyyneltyivät. Eiväthän kokemuksen nojalla tehdyt väitteet siis aina paikkaansa pidä. Lapsenkin sydän saattaa olla voimallinen hylkäämään rikkauden ja loiston, vaikka ei muuta tarvitsisi kuin ojentaa kätensä kihlasormusta sormeensa ottaakseen.
— Niin. — Arvoisa herra jätti minulle tämän sormuksen, joka minun pitää lähettää takaisin, jos et suostu hänen tarjoukseensa.
— Annanko hänelle rukkaset myöskin? kysäsi vallaton tyttö.
— Ei ole tarvis, hän ymmärtää ilmankin, naurahti mestari; Teresakin nauroi, vaikka oli jo aikoja kulunut siitä kuin hän sitä viimeisen kerran koetti.
Mestari oli aivan ihastuksissansa. Surun Santerin takia tukahdutti ilo, kun hänen kasvattinsa oli niin siunattua mielenlujuutta osoittanut. Boltay riemuitsi ajatellessaan, miten hän on sanova rikkaalle herralle: lupasit puolitoista miljoonaa kasvattini ihanista kasvoista; hän kiittää, mutta ei myy! Ylpeästi saa tyttö kohottaa päätänsä noille herrasmiehille, jotka luulevat Fannyn lemmen olevan myytävänä muutamasta vaivaisesta tuhannesta floriinista! Kerjäläiset!
Saneessansa hyvää yötä suutelivat vanhukset tyttöä; kukin poistui kamariinsa.
Oli myöhään illalla. Aika oli mennä maata. Mutta ei ollut aika nukkua.
Jokin häiritsevä henki vei unen kunkin silmistä.
Boltay mestari mietti pitkää puhetta, jonka hän olisi pitävä jossakin tilaisuudessa antaaksensa kaupungille puheenaihetta Fannystä.
Teresan ajatukset harhailivat menneissä ja nykyisissä ajoissa koettaen valaista monia vastakkaisia tunteita tytön sydämessä, tunteita joista ei tiedä, mikä on hyvä, mikä paha; mikä on vaistoa, mikä tahtoa — salaisuuksia, joita ei tyttö itsekään tiedä, teeskentelyä, joka vie harhaan, turhia haaveita, jotka näyttävät todellisilta. Kuka näistä voisi selkoa tehdä? Enkeli, perkele on helppo tuntea; ihminen, mies, nainen taasen vaikea; nuorta neitosta mahdoton.
Kauimmin karttoivat unen hengettäret Fannyn silmiä. Kuu tuo haaveitten tähti paistoi ikkunasta sisään; kaikki oli hiljaa; ilma lämmin. Oli yö, jolloin keijukaiset tulevat tanssimaan kasteiselle nurmelle, jolloin vanhus kuussa soittelee säteitten hopeakielisellä kanteleella, jolloin lumous hattaroiden muodossa kulkee tähdestä tähteen ja aaveet mustina yöperhosina lentelevät; … jolloin nuoret tytöt eivät saa unta, vaan uneksivat hereillä ollen. Missä harhailivat immen ajatukset? Tavoittelivatko ne onnellisuutta, lempeä; harhailivatko huhujen jäljissä, seurasivatko tiedon, muistin kuvia, tomuisia polkuja, vai liitelivätkö loistavaan tulevaisuuteen, kohoutuen taivaalle, jonka lapsi luulee olevan maan päällä.
Yksi ajatus, yksi seikka oli nyt tytön mielessä, nimittäin sen miehen kasvot, jota hän rakasti, jonka hän kruunasi rukouksiensa kruunulla, jonka hän kuvaili mielessään jaloksi, suureksi. Hänen sydämensä sykki tätä miestä muistellessa.
Tytön ei tullut mieleenkään nuo kaksi naimatarjousta. Yksinäisten hetkien autuus poisti muistista sekä surevan nuorukaisen että hupsun ukon, jotka tahtoivat hänet naida.