Tämmöinen on elämä. Nuori mies rakastaa naista, mutta nainen rakastaa toista, ja tuo toinen ehkä lempii myöskin toivottomasti. Näin käy kautta koko elämän, kukaan ei ole onnellinen, sillä yksi tähti juoksee toisen perässä koskaan sitä tapaamatta.
Missä hän nytkin lienee, tuo tuntematon, — nimittämätön — unhottumaton? Ei hänellä suinkaan ole aavistustakaan, että sureva sydän hänen tähtensä huolehtii. Eipä kuu tunne kuunsairasta, joka sen säteitten vetämänä kiipeää pyörteitten partaalle.
Kunhan hän pääsisi edes häntä lähelle.
Onnelliset nuo suuren maailman naiset, jotka saavat häntä jokapäivä nähdä, puhutella häntä, ihailla, kunnioittaa häntä. Ehkä hänellä on heidän joukostansa mielitiettykin? Ei, ei kukaan voi häntä niin syvästi rakastaa kuin hän. Ei hän sitä hänelle koskaan sanoisi, vaan veisi lempensä mukanansa hautaan. Vain pieni haava sydämeen, pieni kuin ruusunpiikin pistämä, ja haava käy kuolettavaksi, päivä päivältä hän kuihtuu, vaipuu hautaan. Vasta sitten saisi mies tietää, kuinka hän on ollut lemmitty, saisi haudasta kuunnella kaihoavan hiljaista nyyhkytystä!
Miks'ei hän koskaan pääse häntä niin lähelle? Ei koskaan?
Äkkiä johtui hänen mieleensä omituinen ajatus. Ovatkohan nuo ylhäiset piirit niin korkealla ja joka tie sinne niin suljettu, ettei rakkaus koskaan pääse turhaa kaihoa edemmäksi?…
Ei muuta kuin yksi ainoa sana, niin ylhäisten salien ylhäisimmät hänelle ovensa avaisivat, ja hän pääsisi samaan arvoon kuin nuo kadehditut vallasnaiset, jotka saavat nähdä hänen lemmittynsä kasvot, kuulla hänen puhuvan, katsoa häntä silmiin ja punastua sekä salaa imeä lemmen kuolettavaa myrkkyä. Häntä värisytti.
Puhalsiko ehkä kylmä yötuuli hänen jäseniinsä? Olisi perille päästy, jos menisi Kárpáthille vaimoksi. Yksi askel vain, niin pääsisi pääsemättömiksi luultuihin piireihin.
Hän hylkäsi tuuman. Vain hetkiseksi oli se hänen mieleensä johtunut, mutta hän pyyhkäsi sen heti pois.
Mitä sanoisivatkaan sukulaiset, Boltay, Teresa, jos hän, hyläten kunnon miehen tarjouksen, menisi rahojen, loiston vuoksi ukolle, jota hän ei rakasta. Rahojen, loiston vuoksi!
Mutta kumminkin. Onhan hänellä toisia sukulaisia, jotka hän täten saattaisi tehdä onnellisiksi, pelastaisi häpeästä, kurjuudesta, ehkäpä kadotuksestakin. Jos hän tulisi rikkaaksi, voisi hän vapahtaa heidät onnettomuudesta, johon ovat vajonneet… Näin kuiskaili viettelevä haave.
Entä kosto, kun saisi tavata miehen, joka on tahtonut häväistä häntä ja tehdä hänet toveriensa pilkaksi, joka hänestä on vetoakin lyönyt, kun saisi häntä halveksia — ylenkatsoa asemassa, missä ylhäinen nimi tekisi ylenkatseen oikeutetuksi ja mahtava asema sen painavaksi, teräväksi, sattuvaksi.
Viisastele, viisastele, neitonen! — jo olet paulassa. Ei rakkaus vanhempiin eikä sisariin eikä kostonhimokaan sinua johda; lempi sinua johtaa, vie sekä hyvään että pahaan.
Luulottele meneväsi vanhukselle vain sen tähden, ettet jäisi holhoojiesi taakaksi; saat ajatella, kuinka paljon olet korkeassa asemassasi tekevä hyvää vaivaisille, onnettomille, saat hurmata mielesi maailman ihanteiden suloisilla aatteilla!… Pettymystä kaikki! Lempi sinut vie vaimoksi vanhukselle, jota et rakasta. Menet kiusaamaan Jumalaa, kun alttarin edessä vannot rakastavasi, vaikka toista mietit… Mene kohtalosi kokemaan!
Vihdoin nukkuu talonväki. Nukkukaa; uni tuo hyviä neuvoja.
Uneksi olevasi lastenlapsien kanssa leikkivä isoisä; uneksi luostarin hiljaisuudesta: uneksi olevasi lähellä lemmittyäsi! Uni tuo hyviä neuvoja.
Seuraavana aamuna saivat vanhukset kuulla outoja asioita. Fanny pyysi, ettei Boltay lähettäisi sormusta takaisin, kun Juhana Kárpáthi lähettää sitä noutamaan.
VI.
Metsästäjä kuopassa.
Fannyn päätöstä ei vastustanut Boltay eikä Teresa. He eivät tosin puhuneet mitään naimisesta, vaan alkoivat tavan mukaan laitella myötäjäisiä. Kyllä hän on parempiakin saava, kun hän tulee rikkaan ylimyksen vaimoksi, mutta nämä voi hän pitää muistona ja ottaa joskus esille ajatellessaan entisiä rauhallisia nuoruuden aikoja.
Fannyn naimispuuhat pysyivät salassa, niin ettei kukaan paitsi asianomaiset niistä mitään tietänyt.
Sillä välin tapahtui omituinen kohtaus.
Eräänä päivänä, kun Boltay mestari par'aikaa oli verstaassansa, pujahti sisään likainen, milt'ei repaleinen naishenkilö, jota Boltay ei heti tuntenut. Mutta ei ollut tarviskaan tuntea, sillä kurja olento kiiruhti kertomaan ken hän on, sekä koetti estää Boltayta saamasta sananvuoroa, ennenkuin oli saanut puhutuksi suunsa puhtaaksi.
— Minä olen onneton Mayerin leski, Fannyn äiti, nyyhkytti nainen surusilmin, langeten mestarin jalkoihin, suudellen ensin hänen käsiänsä, sitten polvia, viimein saappaita ja vuodattaen viljalti kyyneliä. Boltay, joka ei ollut tuollaisiin murhenäytelmiin tottunut, seisoi kuin maahan naulattuna osaamatta käskeä rouvan nousta ylös ja kysyä, mikä häntä vaivaa.
— Oi hyvä herra; oi rakas herra! Te kunniallinen, rehellinen ja jalomielinen Boltay-herra, sallikaa minun suudella jalkojanne; vielä tulevaisessa elämässäkin olen edestänne rukoileva. Te olette kaikkien hurskasten suojelusenkeli, viattomaan varjelija; Jumala teitä siunatkoon ja palkitkoon kaikella maan ja taivaan hyvyydellä! Oletteko koskaan kuullut, nähnyt kohtaloa, mikä minua on kohdannut? Ette. Sydämeni on särkyä sitä kertoessani, mutta kerron sentään. Maailman pitää saada tietää, ja ennen kaikkia Boltay-herran, kuinka onneton äiti minä olen. Oi, voi, Boltay-herra, te ette voi aavistaakaan äidin kauheita tuskia, kun hänellä on pahoja tyttäriä, ja minulla on pahoja, sangen pahoja. Mutta se on oma syyni; miksi annoin heidän kasvaa mielensä mukaan. Lyödä, piestä, ajaa työhön olisi heitä pitänyt, niin ehkä olisivat kunnioittaneet äitiänsä eivätkä koonneet häpeätä harmaille hapsilleni. Oi, kun piti moisia päiviä näkemän! Hyvä Jumala! Miksi olet minut hylännyt. Miesvainajani pääsi ajoissa tästä häpeästä. Hän ei jaksanut sitä kantaa, vaan hyppäsi Tonavaan. Viisainta olisi ollut minunkin tehdä samoin, mutta äidin sydän ei voi niin jättää lapsiansa, vaikka he ovatkin pahoja, vaan rakastaa heitä, toivoo parannusta. Voi jospa olisin tullut edes sokeaksi tai kuuroksi. Kokonaista neljä vuotta olen tätä häpeätä kärsinyt; Jumalan ihme on, että vielä on hiuskarvaa päässäni surun takia. Mutta liika on kuitenkin liikaa. Jos rupeaisin kertomaan kaikkia niitä kauheita asioita, joita jok'ikinen päivä kodissani tapahtuu, niin nousisivat Boltay-herran hiukset pystöön kauhusta. Eilen minäkin jo paljoksuin kärsimyksiäni ja aukaisin sydämeni. "Näinkö sitä yhä vain eletään? Te ette huoli, mikä on sopivaa, mikä sopimatonta, ette koskaan elä kunniallisesti, enkä minä tohdi häpeän tähden kadulla kasvojani näyttää!" Näistä sanoista, hyvä herra, heti kaikki julmurit minun kimppuuni: mitä sanomista äidillä on täällä? Mitä meidän toimemme teille kuuluvat? Emmekö me elätä teitä herraslailla? Tuon puvunkin, joka nyt on yllänne, olen minä ostanut. Tuon päähineen olette minulta saanut. Koko talossa ei ole rahtuakaan teidän omaanne; me olemme kaikki ostaneet! Minä kauhistuin, hyvä herra. Niinkö te elätte oman äitinne kanssa? Tämäkö on palkinto monivuotisista vaivoistani? (Kertoja alkoi kesken puhettansa itkeä nyyhkyttää, mutta jatkoi kuitenkin.)
— Olenko minä ansainnut tuollaista kohtelua monesta monituisesta unettomasta yöstä, jonka olen teidän sairasvuoteittenne ääressä viettänyt. Omasta suustani otin leivän teitä ravitakseni, itse elin orjan lailla, kuljin rääsyissä ja repaleissa, että te saisitte olla koreina, en raskinut pitää piikaa, vaan itse tein kaikki työt, että te voisitte elää neideiksi! Ja vielä pitää tuollaisia kuuleman teiltä, te kelvottomat! Mutta nyt, kun heidän olisi pitänyt pyytää anteeksi, vastaa vanhin tytär sangen pisteliäästi: jollei mieleni tee elää heidän kanssansa ja kustannuksellansa, niin onhan Pressburg suuri ja avara; saan ottaa kapitaalini ja hankkia itselleni oman asunnon, saan viedä huonekaluni, vaatteeni ja elää ilman heitä niin kunniallisesti kun itse parhaiten tahdon. Vartokaa, heittiöt tytöt, sanoin, älkää luulko saavanne äitiänne pilana pitää. Riisuin yltäni vaatteet, jotka he olivat hankkineet, ja hain esille puvun, jota pidin miesvainajani eläessä, silloinkuin häärin keittiössä. Sen otin ylleni ja syöksin ulos kadulle. En itsekään tiennyt, mitä tehdä. Hypätä Tonavaan oli ensimmäinen ajatukseni. Mutta saavuttuani rantaan, kuiskasi joku hyvä enkeli korvaani: onhan sinulla vielä yksi tytär, jonka kunnialliset ihmiset ovat kasvattaneet; mene hänen luoksensa! Nuo kunnialliset ihmiset eivät tule ajamaan sinua luotansa, vaan jossakin nurkassa saat sijaa elääksesi rauhassa, kunnes Jumala näkee hyväksi korjata sinut täältä ja palkita sinua vaivoistasi. Heti tulin tänne. Tässä olen, kuten näette. Olen köyhä kuin taivaan lintu, enkä tänäpäivänä vielä ole ruuan palaa syönyt. Jos te nyt ajatte minut pois, eikä tyttäreni tahdo minua nähdä, niin täytyy minun kuolla nälkään, sillä ennen kuolen nälkään kuin otan leivän murentakaan noilta hävyttömiltä lapsilta. Kerjätä en voi. Ennen pitkää on minulla sama tie edessä kuin miesvainajallanikin, jonka pahat lapset saattoivat hautaan, Tonavaan.
Boltay-mestari käsitti tästä laveasta puheesta selvimmin sen, ettei rouva parka vielä tänään ollut ruokaa saanut, jonka tähden mestari, kuten kristityn velvollisuus vaatii, otti kaapista palan piirakkaa ja kaasi viiniä pikariin käskien häntä syömään, sillä ennen kaikkea oli vaimo pelastettava nälkään nääntymästä.
— Tuhansia kiitoksia, hyvä herra, minun ei ole ollenkaan nälkä, kovin olen suruissani. Enkä minä paljoa syökään, minun syömiseni on pientä kuin linnun. Parempi olisi kaiken maailman hyvyyksiä, kun saisin kuulla Fannyltäni muutaman ystävällisen sanan. Ehk'ei se käy laatuun? Hän ehkä punastuu häpeästä minut nähdessänsä. Kenties hän ei enää minua tuntisikaan? Kun olen näin viheliäisessä tilassa … repaleisena … vanhentuneena … jospa edes saisin kerran nähdä hänet; — en tahdo häntä puhutella, vaan nähdä jostakin ikkunan takaa sekä kuulla hänen puhelevan toisten kanssa. Muuta en toivokaan.
Boltay-mestari heltyi näistä sanoista. Muisti jossakin saksalaisessa murhenäytelmässä nähneensä samanlaisen kohtauksen.
— No, no, rouvaseni! Älkää noin surulle valtaa antako, lohdutti hän itkevää äitiä; teidän toivomuksenne on epäilemättä käyvä toteen. Saatte nähdä tyttärenne, puhutella häntä sekä asuakin hänen kanssansa. Sitten ei teillä ole mitään hätää.
— Oi hyvä herra, te puhutte kuin taivaan enkeli. Mutta oi, tyttäreni, oma tyttöseni ei voi minua enää rakastaa! Hän on minua inhoava.
— Siinä suhteessa saatte olla huoleti. Teitä ei ole kukaan panetellut tyttärenne kuullen, ja Fanny on jalomielinen tyttö. Hän on rakastava äitiänsä vastoinkäymisissäkin. Minä vien teidät hänen luoksensa maalle, jonne hänet lähetin pelastaakseni hänet muutamista ilkeistä juonista. Hän asuu siellä tätinsä kanssa. Teresa on tosin hieman ankara nainen, mutta kyllä minä hänet pian rauhoitan.
— Oi hyvä herra, minä en toivokaan pääseväni Teresan rinnalle, vaan rupean hänelle piiaksi, kunhan vain saan olla tyttäreni luona.
— Puhutte mielettömiä, ärjäsi kunnon Boltay; minulla on piikoja kyllin, niin ettei holhottini äidin tarvitse työtä tehdä. Tunnin perästä tulette kanssani maalle. Muut seikat jätätte minun haltuuni.
Rouva Mayer aikoi vielä kerran suudella mestarin saappaita, mutta kunnon mies pakeni tuommoista tunteellista kohtausta ja jätti rouvan yksin huoneeseen, luvaten tulla tunnin päästä takaisin. Hän kehoitti rouvaa ottamaan ikkunalta hengellisiä kirjoja ja lukemaan niitä sillä aikaa.
Tätä tunnin poissa oloansa käytti Boltay-mestari menemällä vaatemyymälään ostamaan valmiita vaatteita rouva Mayerille, sillä hän ei rohjennut viedä äitiä hänen tyttärensä luo tuollaisessa kurjan kurjassa asussa. Kokonainen puku muassaan palasi hän takaisin, ja rouva Mayerin monet estelemiset eivät vähintäkään auttaneet, vaan hänen täytyi kuin täytyikin vaihtaa repaleinen pukunsa uuteen.
Sangen luultavaa on, ettei Boltay-mestarilla tällaisissa ostoksissa ollut niin hyvää kauneuden aistia kuin eräällä edesmenneellä kansalaisellamme, jonka haltuun eräs ylhäinen nainen uskoi korukalujensa ostokset. Mestari etsi vain avaraa ja lämmintä, eikä liioin kysellyt, minkä vuoden muotia kukin puvun osa oli. Senpätähden rouva Mayer, ollen yksin huoneessa uudessa asussa, ei voinut olla naurahtamatta katsahtaessaan peiliin, suruissansakin purskahti hän nauruun nähdessään ulkomuotonsa. — Tyttäret ja nuoret herrat kotona olisivat varmaan naurusta pakahtuneet, jos olisivat nähneet hänet tuollaisissa tamineissa!
Mitä?
Aivan niin, tyttäret ja nuoret herrat kotona.
Sillä uskoaksemme tämän murhenäytelmän totuutta pitäisi meillä olla yhtä vahva usko kuin Boltay-mestarilla. Koko rouvan monologissa ei ollut sanaakaan totta. Rouva Mayer ei ollutkaan joutunut riitaan tytärtensä kanssa, eivätkä he häntä pois ajaneet, eikä hänen siis ollut syytä Tonavaan mennä, vaan asian laita oli seuraava:
Abellino (taasen hän) rupesi sitä rajummalla innolla toteuttamaan tuumaansa, kun hänen viimeisinä aikoina oli näissä puuhissa käynyt huonosti. — Äskettäin oli hän herra Griffardilta saanut viimeiset satatuhatta frangia toisesta miljoonasta. Abellinoa seurasi yhäti eräs palkollisista pankkiirin vakoojana. Tämä oli kirjeellä antanut heti tietoja tapauksista Kárpátfalvassa Juhana-herran nimipäivänä. Saatuansa tietää Juhana-herran olevan kuoleman kielissä, lähetti herra Griffard Abellinolle sadantuhannen frangin sijasta kaksisataa tuhatta, mikä summa tietysti oli kaksinkertaisena takaisin maksettava. Erehdyksestä muka oli tullut niin paljon lähetetyksi. Neljän päivän perästä sai hän toisesta kirjeestä tietää, että setä olikin jäänyt elämään. Mutta silloin olivat rahat jo matkalla ja saapuivat perille parhaaseen aikaan Abellinoa lohduttamaan.
Hänellä oli nyt satatuhatta frangia enemmän rahaa kuin oli toivonutkaan. Semmoisessa asemassa luottaa mies itseensä enimmän.
Hän keksi sen keinon, että rouva Mayer, — (äiti!) viekkaasti tunkeutuu Boltayn perheeseen nuorimman tyttärensä luo — ja lopun lukijani jo tietävät.
Rouvan oli määrä saada kuusikymmentä tuhatta, jos keino onnistuu.
Onkohan tuo mahdollista.
Älkää luulko minun liioittelevan. Tämmöistä on elämä.
Rouva Mayerin mielestä oli summa kaunis. Siitä hän panee itsellensä säästöpankkiin kolmekymmentä tuhatta ja toisen puolen Fannyä varten, joten molemmat ovat turvattuina köyhyyttä vastaan koko iäkseen. Ja mitä tuosta summasta sitten pitäisi myydä? Suoraan sanoen: ei juuri mitään, vain tuollainen hourekuva, jolla ei ole mitään arvoa, niin kauan kuin se on olemassa, vaan vasta sitten, kun se on myyty; — nimittäin siveys. Kuudellakymmenellä tuhannella floriinilla se on hyvin maksettu. Hän on täten oikeastaan tekevä tyttärellensä hyvän työn.
Mutta kumminkin — ostaja on rikollinen.
Sillä jos ei olisi orjatarten pitäjiä, niin ei olisi niitten kauppiaitakaan.
Tunnin kuluttua oli hevonen valjaissa. Boltay-mestari käski murehtivan rouvan istua rattaille sekä ajurin nähden hillitä itkuansa, mikä viimeinen seikka kovasti koetteli vaimoparan sielunvoimia.
Boltay ei istunut hänen viereensä, vaan ajurin rinnalle. Sanoi aina ajurin laudalla istuvansa, sillä pelkää muka ajajan nukkuvan ja hevosten kaatavan rattaat y.m. Mutta asian laita oli oikeastaan niin, että hän häpesi istua rouvan vieressä koko Pressburgin nähden, vaikka hän kunnioittikin tapojansa parantanutta vaimoa.
Hän otti ohjakset ja piiskan ajurin kädestä ja ajoi kaupungista aivan kuin kuoleman vaaraa pakoon.
Saavuttuansa kylän päähän astui hän alas rattailta ja silmät maahan luotuina selitti rouvalle poikkeavansa pienelle asialle; hänellä, tuota, olisi puhumista juutalaisen kanssa. Pyysi rouvaa ajamaan suoraan hänen taloonsa, sillä hän ehtii jalkaisin puutarhojen kautta ennen perille kuin rattaat maanteitse.
Kunnon mies tuskin osasi lausua näin yksinkertaista valhetta. Ehkä hän valehtelikin ensikerran eläissänsä täytymyksen pakottamana. Hän näet tahtoi puutarhojen kautta päästä ennen perille kuin rattaat, edeltäkäsin ilmoittaakseen rouva Mayerin tulon Teresalle ja Fannylle sekä pyytääkseen heitä kohtelemaan häntä niin hellästi kuin mahdollista ja salaamaan kauhuansa, kun vieras tulee. Samalla kertoi hän myöskin syyt, jotka olivat pakottaneet rouvan tälle pakomatkalle. Nämä asiat toimitti hän niin lyhyesti, että kuullessaan rattaitten kolinan kujalta, hän jo seisoi portilla vierasta vastaan ottamassa ja huusi tarpeettomalla innolla ajurille: "aja tänne, älä lokaan mene, vältä porttia!"
Molemmat naiset seisoivat rappusilla. Fanny oli puutarhasta tulossa, hän veti silmille suurta olkihattua, että se estäisi äitiä suutelemasta häntä. Teresakin laski kädestä tuon "perpetuum mobile'n", jota naiset kutsuvat sukankudelmaksi, jottei hän tapaturmassa puhkaisisi kälynsä silmiä.
Nähdessään tyttärensä ei rouva Mayer tahtonut edes kunnollisesti laskeutua rattailta, vaan oli noin vaan niistä alas langeta. Tätä ei kuitenkaan ajuri eikä Boltay-mestari sallineet, vaan nostivat hänet koreasti alas ja laskivat maahan seisomaan. Mutta he eivät kuitenkaan voineet mitenkään estää rouvaa tekemästä temppua, jonka hän oli säästänyt tyttärellensä. Hän lankesi polvillensa molempien naisten jalkoihin. He hämmästyivät niin, ettei kummankaan mieleen tullut nostaa hänet ylös. — Vihdoin nosti hänet maasta Boltay-mestari, jota näytti kovasti harmittavan, kun muka kaikkien kielitaskujen nähden tuollaisia näytelmiä tapahtui.
— Hyvä rouva, älkää langetko polvillenne. Unkarilainen ei notkista polviaan, ei kerjäläisenäkään, ei vaikka olisi rikollinenkin, ei vaikka tapettaisiin.
Kunnon ammattilainen turvausi kansallisylpeyteenkin saadaksensa rouvan suoraan asentoon, mutta turhaan. Hän lankesi polvillensa toisen kerran Fannyn eteen, tavoitellen hänen jalkojansa niitä suudellakseen. Fanny oikein pelästyi, sillä mennessään aamulla varhain puutarhatoimiinsa, ei hän ollut ehtinyt panna jalkaansa muuta kuin tohvelit, joten vaara oli lähellä, että äidin kokeet toisivat ilmi, ettei — hänellä ollut sukkia jalassa. Sentähden hän pelästyen ja punastuen kumartui äkkiä nostamaan äitiä seisomaan, ennenkuin tämä mitään huomaisi. Äiti piti sitä syleilynä, nojasi tyttären rinnoille, itkeä nyyhkytti, suuteli häntä mihin vain osasi. Fanny seisoi alallaan osaamatta mitään vastata syleilyihin, nyyhkytyksiin, suuteloihin.
Omituista on, että ihminen välistä pysyy jääkylmänä. Toinen itkeä vetistelee, mutta toinen on vain tyynenä.
Vihdoin onnistui talonväen saada rouva portailta sisään istumaan sekä ymmärtämään, että hän on täst'edes täällä asuva. Väkisin tahtoi rouva pujahtaa huoneesta ulos. Ensin aikoi hän muka maata ullakolla, sitten keittiössä; vihdoin rukoili hän saada haltuunsa jonkun pienen pienen kamarin, jossa hän saisi kyyristellä, kun vain voisi nähdä tytärtänsä. — Onnettomuudeksi olivat Boltay-mestarin talossa kaikki huoneet sangen avarat.
Boltay-mestari oli vertaisiansa kohtaan hyvin vieraanvarainen. Kun hän jonkun taloonsa toi, piti hän myöskin huolta, että vieras siellä hyvin viihtyi. Tosin hän ei itse osannut ketään huvittaa, mutta hänellä oli yksi hyvä ominaisuus: jos vieras oli innokas puhumaan, niin saattoi hän kuunnella vaikka puoliyöhön. Rouva Mayer löysi siis sopivan isännän. Boltay vain pyysi saada sytyttää piippunsa, niin oli hän taas valmis kuuntelemaan rouvan puhetta, joka sisälsi hänen elämäkertansa, siihen määrään valhetta ja totta sekaisin, että kunnon vieras usein itsekin oli ymmälle joutua, ja täytyi hänen usein sen vuoksi alkaa juttu uudestaan. Boltayta ei tämä ollenkaan häirinnyt.
Sillä välin riensivät Fanny ja Teresa laittamaan kuntoon rouva Mayerin kamaria. Äiti pyysi saada paikan, mistä hän voisi kuulla tyttärensä ääntä, laulua, jonka tähden hänelle annettiin pianohuoneen vieressä oleva kamari.
— Täti kulta, virkkoi tyttö, minun pitäisi iloita, kun sain nähdä äitini, itkeä, kun hän on noin viheliäiseen tilaan joutunut, mutta en voi tehdä kumpaakaan. Minulla lienee sangen kova sydän. Oikein hävettää kylmäkiskoisuuteni.
Teresalla oli vastaus valmiina; hän olisi osannut asian selittää, mutta nyt näki hän hyväksi olla vaiti ja varuillaan. Aavistiko hän ehkä, mikä henkilö naamarin alla piili? Aivan niin, mutta hän ei heti naamaria temmannut kasvoilta, vaan tuumi aikaa voittaen voivansa vetää sarvet esiin kuoresta ja paljastaa rouvan vehkeet. Siksipä oli Teresa uskovinansa hänen puheensa, mutta seurasi varjon lailla jokaista hänen liikettänsä.
Kun kamari oli saatu valmiiksi, tarttui Teresa lempeästi Fannyn käteen sanoen:
— Fanny, ole ystävällinen, hellä äidillesi. Älä karta häntä, vaan koeta täyttää hänen toiveensa! Hän näkyy sinusta paljon pitävän. Eikä häntä saa siitä estää. Rakasta sinäkin äitiäsi. Mutta yhtä pyydän sinulta. Älä puhu hänelle mitään miehelään menostasi. Pidä se salassa jonkun aikaa — minun mielikseni!
Fanny lupasi olla vaiti. Luuli ymmärtävänsä Teresan tarkoituksen. Äidin tulon selitti hän itsekseen näin:
Epäilemättä äiti on jo aikoja sitten kyllästynyt elämään sisarten parissa ja on vain odottanut tilaisuutta päästäksensä heistä. Saatuansa jostakin tietää minun joutuvan rikkaisiin naimisiin, on hän tullut luokseni toivossa, että minä elättäisin hänet. Itsekkyyttä. — Tämmöiset ajatukset eivät olleet omiansa herättämään uuteen eloon sammunutta äidinrakkautta.
Mitä sitten, jos hän vielä olisi tietänyt, mitä Teresa tiesi?
Mutta Fannyn täytyi kohdella hellästi äitiänsä, ettei tämä epäilisi Teresan tahtovan vieroittaa lasta äidistänsä. Sitä ei Teresa ollut tehnytkään. Tosin ei rouva Mayerin nimeä oltu vuosikausiin heidän kesken mainittu, mutta eipä kukaan ollut voinut panetellakaan häntä tytölle.
Määrättynä päivänä lähetti ukko Kárpáthi (naimapuuhissa olevaa ylkää tosin ei saisi ukoksi sanoa) Paavon Boltayn luo. Suureksi iloksensa sai hän kuulla vastauksen, että hän itse tulkoon sormusta noutamaan. Hän lähtikin milt'ei lennossa. Tosin on liikaa näin sanoa, mutta riensipä ukko, minkä jalat jaksoivat. Kadulla vastaantulijat ihmettelivät, mikä ukkoon nyt oli mennyt, sillä kasvoistakin näkyi, että hän oli suuresti iloissaan. Jos köyhä mies olisi tuollaista vauhtia rientänyt pitkin katua, niin olisi saattanut arvata hänen saaneen viidennen voiton arpajaisissa. Mutta mitä oli Nabob mahtanut voittaa, hän joka olisi saattanut ostaa koko Pressburgin kaupungin kaluineen kamsuineen?
Saavuttuansa Boltay-mestarin luo syleili Kárpáthi häntä useat kerrat. Hän tahtoi heti saada nähdä morsiantansa. Tietäen, että ihmeen ihana tyttö on valmis tulemaan hänelle vaimoksi, oli hän todella Fannyyn rakastunut. Boltayn täytyi huomauttaa hänelle, että on muutamia lain määräämiä valmistavia seikkoja huomioonotettava, ennenkuin heistä aviopari tulee. Että ylimys, joka kuului lainlaatijoihin, unohti nämä, osoitti selvästi hänen olevan suuresti ihastuneen morsiameensa; mutta toisaalta se, että nuo seikat johtuivat Boltayn mieleen, osoitti, että Boltayn ihastus oli paljoa pienempi.
Sentähden pyysikin Kárpáthi häntä pitämään salassa koko asian, tähän hänellä oli muka erityiset syyt.
Boltay lupasi olla vaiti. Vasta ylimyksen mentyä muistui hänen mieleensä, että Teresa ja Fanny myöskin olivat pyytäneet hänen pitämään asiaa salassa. Havaintonsa hän kertoi Teresalle.
Tämä seikka vain vahvisti Teresan luuloa. Kun kumpikin tahtoo pitää naimista salassa aina vihkimispäivään saakka, niin ei rouva Mayer siitä saata mitään tietää, — hänellä on siis toiset syyt tänne tuloonsa. Varmaa näet on, ettei hän ole syyttä tullut.
Häävalmistukset tapahtuivat ulkona kaupungissa. Perhe kokoontui sangen harvoin yhteen, joten ei ollut tilaisuutta urkkia toistensa salaisuuksia.
Luonnollista oli, että Teresan ja Fannyn väli kävi päivä päivältä kylmemmäksi. Teresa tiesi, että tyttö oli miljoonamiehen morsiamena, taitamatta kumminkaan onnestansa iloita. Fanny taasen häpesi elää tuttavan kannalla tädin ja kasvatusisän kanssa. Mitä he ajattelisivatkaan? Luulisivat hänen vain teeskentelevän. Mitä onkaan sen ystävällisyys, joka alttarin edessä saattaa luvata rakastavansa miestä, jota hän ei rakasta? Ei muuta kuin valetta, teeskentelyä.
Senpätähden vallitsi talossa alakuloisuus, ikäänkuin jokainen olisi pelännyt toinen toistansa. Usein ei kukaan virkkanut päivällispöydässä sanaakaan, vaan kaikki olivat vaiti.
Rouva Mayer suvaitsi tarkimmin panna merkille tämän alakuloisuuden. Tyttö ei ole onnellinen, ajatteli hän. Fannyä kohdellaan liian ankarasti. Teresa ei luota häneen. Tytön on ikävä ja hän tuntee olevansa onneton tässä silmiin korviin asti ulottuvassa maalaisonnessa. Päiväkausiin ei hän saa nähdä vertaistansa nuorta miestä, ja silloinhan ovat sydämen halut suurimmat. Hm! Syntyy tästä jotakin.
Rouva Mayer pysyi kumminkin yhtä alhaisena kuin ennenkin, niin että hänestä täytyi aina pitää vaaria. Milloin tavattiin hänet keittiötoimissa, milloin taasen pesuakkojen kanssa pyykillä, milloin lattiaa lakaisemassa. Päivälliselle täytyi hänet väkisin taluttaa, lautaselle ruokaa panna, kun muuten ei tahtonut syödä.
Näillä kujeillansa sai hän Fannyn surkuttelemaan äitiänsä, jonkatähden
Fanny usein puheli äitinsä kanssa ja soitteli hänelle pianoa.
Fanny alkoi luulla äiti paran todellakin kokevan tehdä hänelle mieliksi. Itsekkyyttä tosin, mutta surkuteltavaa itsekkyyttä. Kun tyttö vain katsahti häneen, niin äiti heti kysymään, mitä hän toivoi. Kun piiat vitkastelivat, riensi hän täyttämään tyttärensä tahdon. Kerran sai hän käsiinsä Fannyn rukouskirjan, ja kun Fanny sai sen takaisin, oli lehden kulma taitettu siinä kohdin, missä vanhemmat rukoilevat lastensa puolesta, sekä koko sivu kosteana. Kyyneliä ne olivat varmaankin olleet olevinansa.
Välistä huokasi hän syvään Fannyn kuullen, ja kun tämä kysyi, miksi hän huokasi, vastasi äiti vain, että hänellä siihen oli kyllin syytä.
Eräänä päivänä matkusti Teresa Pressburgiin morsiuspuvun tähden, ja kun se ei ollut vielä valmis, jäi hän kaupunkiin yöksi, lähettäen kodin vartijaksi sijaansa Boltayn.
Tähän saakka ei Fanny vielä ollut maannut yksin, vaan oli täti aina ollut viereisessä kamarissa, ja ovi oli välillä auki. Myrskyisinä öinä, kun sade pieksi ikkunaruutuja ja tuuli jyskytteli ovia, kun koirat haukkuivat porstuan alla, oli Fannystä sangen rauhoittavaa tietää, että likellä oli ihminen, joka lähinnä Jumalaa uskollisesti häntä vartioi.
Tämä yö oli myöskin sangen myrskyinen, satoi ankarasti, tuuli vinkui ja koirat haukkuivat. Fanny pyysi äitiänsä makaamaan hänen kanssansa.
Tarkkanäköisempi huomioidentekijä olisi saattanut havaita rouva Mayerin katseessa vaarallisen ilon vilahduksen, kun hän sai tämän kuulla. Heti oli kuitenkin tuo ilon ilmaus kätketty, pois pyyhitty. Äiti vain riemuitsi, kun sai olla yön yhdessä tyttärensä kanssa.
Naiset eivät tavallisesti toistensa nähden ole liioin varovaisia yöpuvun suhteen. Lapsellisesti ajattelematon kun oli, riisui Fanny äidin nähden yltään kaikki vaatteet, joita ei maatessa tarvita, ajattelematta, että paljas paita antaa ilmi hänen vartalonsa ihanuuden. Eihän sitä näe muu kuin nainen, — vaimo, joka on hänen oma äitinsä. Miksi hän rupeaisikaan itseänsä peittelemään, olemaan varuillansa? Oikeastaan ei hän mitään ajatellutkaan istuessaan sängyn laidalle, ja päästäessään palmikkonsa irti. Irtonaiset hiukset, mustat kuin sametti, levisivät taikaharson lailla valkoisille, ihanille hartioille, muutamat suortuvat kiertyivät aina polviin asti.
Rouva Mayer katseli tytärtään luomatta silmiänsä hänestä. Hän makasi jo, mutta nousi istualleen nähdäksensä paremmin, miten tytär palmikoi pitkiä silkkisuortuviansa peiliin katsomatta, ollenkaan niitä ihailematta; kun tyttö sattumalta katsahti vastapäätä olevaan peiliin, käänsi hän heti päänsä pois, ettei näkisi itseänsä näin paitasillaan.
Rouva Mayer katseli taukoamatta tytärtänsä. Näytti ihailevan, ihmettelevän häntä.
Todellakaan ei ole asiantuntevien arvostelun mukaan tuosta ihanuudesta kuusikymmentä tuhatta floriinia liian paljon…
— Oh, kuinka kaunis sinä olet, Fanny! — kuiskasi vihdoin äiti imarrellen.
Fannyä vapisutti. Pelästyneenä vilkaisi hän ympärilleen, ikäänkuin epätietoisena, mistä nuo sanat oikeastaan tulivat. Hänen katseensa kohtasi äidin katseen. Äkkiä pujahti tyttö vuoteeseensa, jättäen hiukset puoliksi palmikoimatta, veti peitteen yllensä ja sammutti kynttilän sekä ummisti silmänsä.
Vähitellen uskalsi hän avata ne taas, ikäänkuin peläten tuon tutkivan katseen vielä pimeässäkin häntä tarkastavan. Vielä nytkin hän oli kuulevinänsä: "kuinka kaunis sinä olet, Fanny!"… Tämä oli parittajan kuiskaus.
Vapisten odotti Fanny, puhuisiko tuo nainen vielä jotakin.
Puhuu kyllä…
Yöllä pimeässä, kun kynttilät ovat sammutetut, ovat akat innokkaimmat juttelemaan, etenkin kun tapaavat jonkun, joka ei heti nuku, vaan kuuntelee kärsivällisesti heidän puhettansa; ja silloin he enimmän höystävät ihmettelevillä, kauhua, ihastusta ilmaisevilla huutosanoilla juttujensa tulvaa. Silloin on sopivin aika kertoa vanhoja, kymmenen, kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneita asioita, alkaa syntymä- ja ristimäpäivästä, kertoa miehelään menosta, kuolemantapauksista, siksi kunnes kuulijan kuorsaukset tekevät tarinoista lopun.
Rouva Mayerilla oli paljon tyttärellensä puhumista. Eikä hän koskaan voinut toivoa saavansa siihen parempaa tilaisuutta kuin nyt, kun kumpikin makasi vuoteellaan. Ei kukaan häiritse puhetta, eikä Fanny voi mitenkään mennä pakoon, vaan äiti saa mielensä mukaan vaihtaa jutun aihetta, eikä pimeässä voi huomata, punastuuko tytär.
— Voi, tytär kulta, rakas tyttöseni, näin alkoi rouva Mayer, — en olisi uskonutkaan, että vielä koitti se onnen päivä, jolloin saan maata sinun kanssasi samassa huoneessa. Usein olen toivonut itsekseni, ettei minulla olisi ollut muita lapsia kuin sinä, taikka että Jumala olisi muut korjannut minulta, mutta sinä yksin olisit jäänyt eloon, silloin en olisi tällaisia aikoja nähnyt. Niitä kauheita aikoja! Neljä on hulttiota tytärtä, toinen toistaan mielettömämpiä, sillä jos he olisivat olleet järki-ihmisiä, niin eivät olisi siten menetelleet kuin nyt ovat tehneet. Kukin oli jo säädyllisessä liitossa, johon olisi pitänyt tyytyä, mutta ei, tyttäret tahtoivat kuulua koko maailmalle. Saavat nähdä, mitä se heitä hyödyttää.
… Tämä oli ensimmäinen hyökkäys. Äiti moitti säädyttömän elämän alinta astetta, jotta vain vähän sitä paremman elämän laatu esiintyisi siivommassa valossa. Senpä tähden hän soimasi niitä, jotka olivat ruvenneet koko maailman lemmikeiksi, kun eivät ymmärtäneet pysyä säädyllisissä liitoissa.
Tällaisella liitolla tarkoitetaan hienon maailman piirissä sitä, että naisella on vain yksi rakastaja, joka sopivalla tavalla pitää huolta hänen toimeentulostansa.
Fanny ei vastannut sanaakaan. Rouva Mayer keskeytti hyökkäyksensä, haukotteli ja alkoi puhua toisista asioista.
— Sinä olet todellakin onnellinen tässä talossa. Näen, että kaikki sinua rakastavat, vaikka he tosin ovat hieman ankaria, mutta kunnon ihmisiä, kunnon ihmisiä kuitenkin. Olipa sinulle suuri onni, kun jouduit tänne. Saat kaikki, mitä vain tahdot ja tarvitset. Voit olla rauhassa, niinkauan kuin Boltay elää. Jumala hänelle pitkän iän suokoon! Mutta kovin pelkään, että hän kuolee äkkiä, sillä hänellä on liian paksu veri. Hänen isänsäkin kuoli halvaukseen sekä molemmat veljensä juuri hänen iässänsä. Vaikka tiedänhän, ettei hän sinua jättäisi köyhyyteen, vaan pitäisi sinusta huolta, ellei hänellä olisi veljenpoikaa, joka on asianajaja, ja jonka hän aikoo tehdä ainoaksi perilliseksensä. Aivan luonnollista! Suku tulee sukuun, ja kukin katsoo omaistensa parasta.
Tämä oli toinen hyökkäys. Antaa tytön hämmästyä ajatellessaan, mitä hänestä tulee, kun Boltay kuolee. Tämän eläessä ehtii kallis nuoruus mennä hukkaan, ja sitten on myöhäistä huokailla. Parempi nuoruus aikanansa — myydä!
Sitä kauheampi Fannyn tila, kun hän ymmärsi äidin puheen, tiesi, mitä hän tarkoitti ja mihin johtopäätökseen hän tahtoi tulla. Pimeässäkin oli hän näkevinään äidin kavalat kasvot ja viekkaan ilmeen. Hän ummisti silmänsä, tukki korvansa, jottei kuulisi eikä näkisi. Mutta kumminkin hän kuuli.
— Hjaa — ah! — huokaili rouva Mayer, ikäänkuin antaaksensa tietää, että hän aikoo jatkaa puhettansa.
— Joko nukut, Fanny?
— En, vastasi tytär. Hän ei voinut olla niin viekas, että olisi ollut vastaamatta. Rouva Mayer olisi siinä tapauksessa luullut hänen nukkuneen ja herennyt puhumasta.
— Oletko minulle suuttunut, kun juttelen? Sano, etkö pidä minusta?
Fanny karaisi mieltänsä ja vastasi tuskin kuuluvasti:
— Puhukaa vain!
— En tahtonut sinua enää tunteakaan, kun sinut ensin näin. Jos olisin sinut kadulla tavannut, niin olisin varmaan mennyt puhuttelematta ohitsesi. Sinä olitkin pieni lapsi, kun jouduit minun luotani. Miks'eivät tytöt pysy aina niin pieninä.
Tämä yksinkertainen ja usein kuultu toivomus pääsee äitien suusta tavallisesti silloin, kun he alkavat pitää huolta täysikasvaneitten tytärtensä tulevaisuudesta.
— Niin! — miksi saavatkaan köyhät ihmiset tyttäriä tähän maailman aikaan? Joka kerta kun köyhälle ihmiselle syntyy tyttölapsi, pitäisi hänen surra, ei iloita. Mitä heistä tulee; kuka heistä huolii? Meidän aikoinamme ei kenenkään tee mieli naida. Elanto tulee päivä päivältä kalliimmaksi, ansiot niukemmiksi. Ja jos yksi ja toinen meneekin miehelään, niin mitä hän sillä voittaa? Saa juopon, huonon miehen, koko elämä tulee kurjaksi; toinen huoli toisensa perästä; saa tehdä työtä kuin orja, lapsia tulee yhä lisää, ja kun vaimo vanhenee, joutuu hän maantielle. Äidit tekisivät paljoa paremmin, kun he heti tyttölapsen syntyessä rupeaisivat suremaan.
Hän kertoi tyttärellensä avioelämän varjopuolista. Tytär tiesi hyvin, miksi äiti näitä puhui, sillä noista sanoista: "kuinka kaunis sinä olet", selvisi hänelle koko salaisuus. Hän arvasi asian, jota ei Teresa tohtinut hänelle sanoa, nimittäin että äiti oli tullut johdattamaan tytärtänsä kiusaukseen.
— Onko sinulla vilu, Fanny?
— Ei, vastasi tämä, vetäytyen peiton alle.
— Minusta tuntuu, kuin kuulisin sinun värisevän. — Tunsithan Teresa
Halm'in?
— Tunsin, vastasi Fanny hiljaa, odottaen, minkä käänteen, minkä hyökkäyksen äiti nyt tekee.
— Sepä oli ylpeä tyttö! Tiedäthän sen itsekin, he kun asuivat naapurissa, kuinka ylpeitä he kaikki olivat. Eivät meidän kanssamme sanaa vaihtaneet. Kun sitten onnettomuus kohtasi vanhempaa sisartasi, eivät he olleet enää näkevinänsäkään meitä, eivät edes antaneet tytärtensä puhutella sinua. Ja tiedätkö, miten nyt on heidän tyttösensä käynyt? Eräs rikas tilanhaltija rakastui häneen, ja he pakenivat yhdessä. Vanhemmat ensin kirosivat heidät. Mutta kun tilanhaltija osti tytölle kelpo maatilan, niin leppyivät he ja asuvat nyt kaikki hänen luonansa, nuo ylpeät, jotka ovat niin herkät muita tuomitsemaan. Nyt sanovat he, ettei se niinkään vaarallista ole, sillä tytär on onnellisempi kuin mikä rouva hyvänsä, ja mies on uskollisempi hänelle kuin moni puoliso vaimollensa, täyttää kaikki tytön toiveet ja hankkii hänelle mitä parasta, kauneinta löytyy. Palkolliset kutsuvat häntä armolliseksi rouvaksi, ja hän on tervetullut mihin seuraan tahansa. Ei kukaan kysy ken ja mikä hän on. Kävelyllä he kulkevat käsitysten, ja kaikki tuttavat heitä tervehtivät. Nyt onkin noilla kopeilla Halmilaisilla toinen ääni kellossa, heillä, jotka ennen tuomitsivat toisten lapsia. Kun kaikki eivät kumminkaan hyväksy tyttären asemaa, niin vakuuttavat he, että mies ennen pitkää nai Teresan. Odottaa muka vain, kunnes äiti kuolee ja hän on saanut setänsä leppymään. Ihmiset uskovat ja elävät hyvinä ystävinä. Semmoinen on tämän maailman elämä.
Rouva Mayer vaikeni hetkiseksi, antaakseen Fannylle aikaa miettiä, mitä hän puhui.
Tyttö alkoi heti äidin vaiettua vaistomaisesti itsekseen rukoilla Herran rukousta. Kädet oli hän jo ennen laskenut ristiin värisevälle rinnallensa. Kiireesti luki hän rukouksen ja oli iloissaan, kun pääsi loppuun, ennenkuin äiti ehti keskeyttää.
Tuokion kuluttua jatkoi rouva Mayer taas puhettansa.
— Semmoinen on tämä maailma. Jos tyttö olisi joutunut kunniallisiin naimisiin, niin ei koirakaan olisi häntä haukkunut. Nyt hänestä puhuu koko maailma, ja kaikki häntä kadehtivat. Syystä kadehtivatkin. Hän vain nauraa heille kartanossansa. Panetelkoot vain, hupsut! Ei se häntä haittaa. Parempi näin olikin tyttöparalle. Jos hän sen sijaan olisi mennyt porvarille, kuten vanhemmat vaativat, niin olisi hänellä nyt viheliäinen olo. Mies otti sitten, näet, toisen tytön, ja kolme vuotta yhdessä oltuansa puuhaavat he jo avioeroa. Jollei heillä olisi kolme lasta, niin olisivat he jo aikoja sitten eronneet. Mies juo, lyö korttia, tuhlaa rahansa ja pieksee joka päivä vaimoansa. Jos Teresa olisi hänelle mennyt, niin olisi hänellä ollut sama onnettomuus tiedossa. Useinhan vanhemmat laittavat lapsillensa hyvää, joka muuttuu pahaksi; usein taasen luulevat suuren onnettomuuden tapahtuneen lapsille, mutta heitä kohtaakin mitä suurin onni. Onko sinun vilu, Fanny?
— Ei, ei, kuiskasi tyttö aivan kuin kuumeesta vapisten.
— Onhan sinun vilu; kuulen, kuinka hampaasi kalisevat. Odotas, minä tuon enemmän peittoa. Tai hieronko jalkojasi?
— Älkää! Minun ei ole vilu, änkkäsi Fanny. Häntä kauhisti ajatus, että äiti tällä hetkellä saattaisi koskettaa häntä.
Rouva Mayer tyyntyi tyttären vakuutuksesta. Hän oli hyvän aikaa vaiti.
Fanny luuli hänen jo nukkuvan.
— Kuules, Fanny, sanoi hän äkkiä, joko nukut?
— En, vastasi tytär. Oli utelias saamaan tietää, mitä nyt rupee kuulumaan. Ihminen on usein uhkarohkeasti utelias; hän tietää, että häntä kauhistaa uutinen, mutta kumminkin tahtoo sen kuulla.
— En tiedä, mikä vaivaa, puheli rouva Mayer, en saa unta silmiini, en rahtuakaan. Ehkä olen tottumaton huoneeseen. Kun ei vain kävisi samoin kuin eräälle herrasmiehelle, joka makasi yksin oudossa paikassa, missä ikkunaluukut olivat suljetut; kun hän aamuyöstä, näet, meni katsomaan, joko kajastaa, niin joutui hän kellokaappiin ja arveli koko maailman olevan mustan ja kummallisen.
Rouva Mayer nauroi makeasti pimeässä tälle eräästä kalenterista löytämällensä tarinalle. Fannyä lohdutti se, ettei tätä juttua ainakaan oltu hänen varallensa aiottu.
Täytyi laskea väliin joku pieni tarinakin, jottei puheen tarkoitus olisi niin silmiinpistävä.
Tuli taasen pieni seisaus. Rouva Mayer alkoi huokailla, ikäänkuin unisena ja parempiin ajatuksiin vaipuneena. Mutta pian puuttui hän taas puheeseen.
— Kuules, Fanny! Osaatko vielä koruompelua? (Nyt tulee jo viatonta puhetta).
— Tuli asia mieleeni, kun viimeinen koruompelusi vielä on kotona, tiedäthän, tuo tyyny, jossa on kaksi suutelevaa kyyhkystä. Siellä se vieläkin on muotokuvasi alla, jonka nuori maalari teki. Oi, hänestä on tullut kuuluisa maalari. Hän on maalannut muotokuviasi ainakin kolmesataa ja lähettänyt niitä näyttelyihin. Korkeat herrat ovat niitä kilvan ostelleet suurista summista. Oikeastaan on hän siten onnensa perustanut, sillä siitä asti on hänen nimensä tunnettu jokaisessa ylhäisessä piirissä. Sen teki vain yksi kuva.
Vai niin! Nyt tultiin turhuuden portille.
— Uskomattomalta kuuluu, jatkoi rouva Mayer, mutta eräs herra, sangen suuri herra mieltyi niin tuohon kuvaan, jonka hän oli ulkomailla nähnyt, että suoraa päätä tuli sen tähden tänne Pressburgiin, otti selon, missä itse tyttö asui, jonka kuva se oli, ja tuli meille. Olisitpa nähnyt, miten suruissaan mies oli saatuansa tietää, ettet sinä enää meillä asunut. Aikoi ampua päänsä puhki. Mutta sittemmin onnistui hänen saada kuulla, missä asuit. Hän on nähnyt sinut, ja asia on siitä tullut vain pahemmaksi. Joka päivä tulee hän meille, istuu sohvalle, missä koruompelusi on, ja katselee tuntikausia kuvaasi. Sisaresi ovat hänelle suutuksissaan, kun hän ei ole heitä näkevinänsäkään, mutta minä pidän hänestä senkin vuoksi, että usein olen häneltä saanut kuulla sinun voinnistasi. Kaikkialla on hän seurannut sinua, joten olen saanut ainakin tietää, oletko ollut terve vai sairas. Oi, tuo mies rakastaa sinua milt'ei mielettömästi.
Joko ollaan näin pitkällä?
Kyynäspäähänsä nojautuen kuunteli Fanny äidin puhetta uteliaana, kuten
Damiens, joka katseli haavojansa, joihin palavaa öljyä vuodatettiin.
— Kaikkia hulluuksia tuo herra on meillä tehnyt, jatkoi rouva Mayer tyynyjänsä muutellen ja sovitellen. Ei tiedä, pitäisikö nauraa vai ihmetellä? Jok'ikinen päivä tuli hän meille ja sanoi lukemattomat kerrat, että jos sinä olisit ollut siellä, olisi hän heti paikalla ottanut sinut vaimokseen. Menkää tiehenne, sanoin minä. Kuka moisia puheita uskoisi? Eihän herrojen ole tapa naida köyhän miehen tytärtä. Niin kai: naida ensin ja sitten hylätä. Ole varuillasi, tyttöseni; kun suuri herra lupaa naida, niin hän vain aikoo narrata.
Tämän hurskaan neuvon lausuttuansa levähti rouva Mayer. Fannyllä oli aikaa täten täydentää äidin neuvoa:
"Mutta jos hän ei lupaa naida, vaan antaa rahoja, niin tekee hän järkevästi; ota hänet! Vain ylioppilasten ja neljännes-aatelispoikain tapana on vietellä tyttöjä naimalupauksilla ja lemmenvaloilla. Karta heitä! Todellinen kavaljeeri kysyy heti: 'paljonko maksaa?' Kuule häntä!"
Hyi! Hyi! Häpeätä, riettautta!… Tämmöistä on elämä…
Lieneekö se sentään aivan semmoista? Vait. Kuuntele, tyttö, mitä äitisi vielä puhuu! Älkää tukkiko korvianne, te hienotunteiset, ylhäiset naiset, jalompien piirien hyvin vartioidut kukat! Teihin ei tästä mitään tartu, sillä puhun vain köyhien naisten kurjuudesta. Mutta te saatte tietää, mihin katoavat sen rakkauden kirkkaimmat säteet, josta teidän osallenne jää vain iltaruskon puna!
Kauhistuen odotti Fanny, mitä äiti vielä puhuisi. Onko hänellä kyllin rohkeutta suorittaa kauheata tehtäväänsä loppuun asti, hiipiä onnettomuuden naamarilla peitettynä rauhalliseen, rehelliseen perheeseen, joka säälien antaa anteeksi, varastamaan sen kalleinta aarretta, kunniaa, siveyttä, immen puhtautta, oman tyttärensä siveyttä, viattomuutta, jota vierasten ihmisten on täytynyt suojella!
Oi! Perkele on mustempi kuin luullaankaan!
— En kuitenkaan ottanut korviini hänen sanojansa. Vaikka hän olisikin puhunut totta, niin ei se kumminkaan olisi mitään auttanut. Alhaisesta säädystä syntyneitä naisia ylenkatsotaan ylhäisissä piireissä, sitä vastoin kuin Teresa Halmin tapaiset saavat elää rauhassa.
(Aivan niin! Teresa Halmin tapaisia ylenkatsotaan, heistä ei puhuta.)
Mitä vielä?
— En enää tiennyt, mitä tehdä: karttaako vaiko sääliä tuota miestä? Silloin katosit sinä yht'äkkiä kaupungista. Hän joutui aivan epätoivoon, luuli sinun joutuneen naimisiin. Tuli luokseni melkein mielipuolena. Kysyi, minne olit joutunut? En tiedä, vastasin, minulta hänet on jo aikoja sitten riistetty. On saattanut joutua mieheläänkin. Nytpä mies kalpeni ja heittäytyi — ihan samalle sohvalle, missä on ompeluksesi, nuo kaksi suutelevaa kyyhkystä, näetsen. Minun tuli raukkaa surku, sillä hän oli ihmeen pulska poika. En ole sievempää miestä eläissäni nähnyt! Kasvot hienot ja vaaleat, kädet pehmeät kuin sametti, ihana suu ja uljas vartalo!… Sanoin, miks'ei rientänyt kosimaan, jos hänellä oli vakavat aikeet. Hän sanoi vain odottavansa, kunnes hänen setänsä kuolee, joka vastustaa tätä naimispuuhaa. Vai niin, sanoin, mutta tyttö ei voi odottaa setänne kuolemaa, sillä hän vanhenee sill'aikaa eikä aina voi tyttönä pysyä. Hän sanoi aikovansa salassa mennä kanssasi kihloihin. Siihen ei ole uskomista, hyvä herra, vastasin minä; tähän maailman aikaan ei voi miehiin luottaa. Te saattaisitte tehdä tytön onnettomaksi ja pitäisitte ainiaaksi kihlauksen salassa. Tähän vastasi hän: no hyvä; jollen luota hänen lupaukseensa, kunniasanaansa, niin on hän valmis antamaan käteeni kuusikymmentä tuhatta floriinia puhdasta rahaa, jonka saisimme pitää, jos hän olisi kurja sanansasyöjä ja hylkäisi joskus sinut. Kuusikymmentä tuhatta florinia on suuri summa, jota ei kukaan ilman muuta tyhjään heitä. Ei kukaan ole niin hullu, että sanansa syöden menettäisi kuuttakymmentä tuhatta floriinia, etenkin kun on antanut lupauksensa niin kauniille tytölle, kuin on oma Fannyni…
— Hyvää yötä, minun tulee uni, virkkoi Fanny vaipuen levolle. Hyvän aikaa hän vielä kuitenkin käänteli itseään sängyssä, taistellen kauhua, vihaa ja inhoa vastaan. Vasta aamun koittaessa sai hän unta väsyneisiin silmiinsä.
Päivä paistoi jo ikkunasta sisään, kun Fanny heräsi.
Hän oli nähnyt kummallisia unia, ja vielä herätessäänkin liikkui monenlaisia asioita hänen mielessään, sekä todellisia että kuviteltuja.
Ihminen usein pelkää, vapisee yöllä, mutta aamulla herätessänsä on hän aivan kuin tottunut asioihin, joita hän yöllä pelkäsi.
Taikka kun päivällä on ollut vaipuneena mietteisiin, tuskallisiin ajatuksiin, niin tulevat samat seikat unessa esiin, ja usein on mielikuvitus niin suuri, että unessa tulee hyviä mielijohteitakin. Unennäkijä silloin näkee tulevaisuuteen. Sentähden sanotaankin unen tietävän jotakin. Ja kun heräämme aamulla, niin ovat meidän mielestämme yölliset haaveet ja ajatukset niin kaukana, kuin olisivat ne jo vuosia sitten mielessämme olleet.
Fanny huomasi äidin jo varemmin nousseen ylös ja menneen pois hänen vielä nukkuessansa. Hyvillä mielin nousi hänkin ylös, puki yllensä ja suki pikaisesti hiuksensa.
Eine oli jo valmiina häntä odottamassa. Rouva Mayer keitti kyökissä kahvia ja leikkasi vehnästä: ei antanut palvelijattarien laittaa einettä, sillä ansaitsihan hänen kultatyttösensä muka, että äiti vähän hänen hyväksensä askaroi.
Boltay-mestari ei oikein ollut tottunut tuohon vieraan maan hedelmistä laitettuun mustaan liemeen, vaan söi aamulla varhain viidenkymmenen vuotisen tapansa mukaan aimo palan savustettua ja pippuroitua silavaa ja ryyppäsi päälle pikarillisen paloviinaa, ennenkuin meni toimiinsa.
Fanny ja hänen äitinsä jäivät siis kahdenkesken kahvia juomaan. Boltay ei siinä mitään vartioimisen syytä nähnyt; antaa eukon valitella vaivojansa! Fannyllä ei kumminkaan ole mitään valittamista, ei ainakaan holhoojiensa suhteen.
Fanny toivotti äidille hyvää huomenta suudellen hänen kättänsä, mihin tämä vastasi samalla tapaa suutelemalla tyttärensä kättä.
— Tuota kaunista, ihanaa kätöstä. Tyttöseni, ainokaiseni! Oi, kuinka olen onnellinen, saadessani elää sinun kanssasi. Salli minun laittaa kahvisi. Tiedänhän, miten sinä sitä tahdot. Paljon kermaa ja vähän sokeria. Kas noin! En ole, näetkös, vielä mitään unohtanut.
Eukko oli sangen puhelias, vaikkei hän ennen, Teresan läsnäollessa, ollut liioin monta sanaa tyttärensä kanssa vaihtanut; Teresan tutkivat silmäykset olivat estäneet häntä. Nyt oli hän niistä vapaa.
Fanny katsahti kahvia juodessaan vähän väliä äitiinsä, joka taukoamatta ylisteli häntä, kiitti kauniiksi, hyväksi, enkeliksi, ja tahtoi että hän söisi kaikki vehnäset.
— Äiti — alkoi tytär tarttuen eukon käteen — hän ei sitä enää pelännyt — kuka on tuo herra, joka on kysellyt minua.
Rouva Mayerin silmät alkoivat kavalasti kiilua. Otus on paulaan menossa!
Mutta jos hän olisi tarkemmin katsonut tyttärensä kasvoihin, niin olisi hän saattanut havaita, ettei Fanny edes punastunut näin kysyessään, vaan pysyi kalpeana, kylmänä.
Vaanien katseli äiti ensin ympärillensä, oliko ketään muita kuulemassa.
Sitten kuiskasi hän tyttärensä korvaan:
"Abellino Kárpáthi."
— Vai niin? Hänkö? — vastasi Fanny sangen omituinen hymy huulilla.
— Tunnetko ehkä hänet?
— Olen hänet kerran kaukaa nähnyt
— Kaunis mies, hieno, miellyttävä; en ole eläissäni nähnyt niin miehukasta vartta.
Fanny kokoili hyppysillään leivän muruja pöytäliinalta ja leikki lusikalla.
— Eikös, äiti, kuusikymmentä tuhatta floriinia ole suuri summa?
(Otus on paulassa; pian, pian!)
— Sangen suuri summa, tyttöseni, siitä tulee laillista korkoakin kolmetuhatta ja kuusisataa floriinia. Kauan saapi köyhä mies maata tonkia, ennenkuin saa niin suuren summan kokoon.
— Sanokaas äiti, oliko isällä niin suuria tuloja?
— Mitä vielä, tyttöseni. Korkeintaan nousivat hänen tulonsa yhdeksäänsataan. Tämä on neljä kertaa enemmän. Niin juuri, neljä kertaa yhdeksän on kolmekymmentä kuusi.
— Mutta sanoiko Abellino oikein todella aikovansa minut naida?
— Sanojensa totuudesta antaa hän vakuutuksen milloin tahansa.
Fanny näytti asiata miettivän.
— Jos hän päättää, on se siis hänen oma vahinkonsa. Kuusikymmentä tuhatta floriinia jää kumminkin meidän käsiimme.
"Mikä mielevä tyttö! Ei ole niin liehakko kuin sisarensa. Ei anna niin helposti itseänsä narrata. Sepä vasta on oikein minun lapseni." Näin ajatteli rouva Mayer iloissaan käsiänsä hykertäen.
Silloin seppä takoo, kun rauta on kuuma.
— Niin, tyttöseni, nuo haaveilut ovat tosin hyviä, mutta pian niistä nälkä tulee. Herrat runoniekat kirjoittavat ihanteista, mutta etsivät kuitenkin rahan lähteitä. Koko maailma haalii tähän aikaan vain rahoja. Rahallinen mies on rehellinen mies. Kerjäläinen saa kyllä olla kunniallinen, ei kukaan hänestä välitä. Vielä olet nuori, vielä käyt kaupoiksi. Mutta kauanko kauneus kestää? Kymmenen vuoden kuluttua se on mennyttä kalua. Mitä hyötyä sinulla on siitä, että kulutat nuoruutesi jumalisuudessa, karkoittaessasi kaiken ilon luotasi?
— Tuo akka puhuu, aivan kuin ei häntä ikinä olisi ristittykään. Pelkkää maailmallisuutta! Uskonto on muka vain runollista haaveilemista.
— Ei kymmentä vuottakaan kestä tällä tavalla kauneutesi, jatkoi painavammin rouva Mayer, sillä naiset, jotka elämän riemuja karttavat, kuihtuvat pikemmin.
— Hiljaa, Boltay tulee!…
Vanhus astui sisään, sanoi hyvää huomenta ja kysyi, oliko mitään asiaa kaupunkiin, sillä hän lähtee heti sinne; hevonen on jo valjaissa.
— Äiti tahtoisi lähteä kotia, vastasi Fanny. Setä kai tekee hyvin ja ottaa hänet mukaansa.
Rouva Mayer ällisteli suu ja silmät auki. Eihän hän ollut sanonut tahtovansa täältä lähteä.
— Kernaasti, vastasi Boltay, minne hän menisi?
— Kotia tytärtensä luo. (Rouva Mayer pelästyi.) Minulla on siellä muutamia ompeluita, joita en soisi sisarten pilaavan, äiti menee tuomaan ne minulle tänne.
(Mikä järkevä, viisas tyttö.)
— Erittäin tuo tyyny kotona, tiedättehän äiti, se, jonka itse olen tehnyt, jossa nuo kyyhkyset ovat. Sitä en millään muotoa jättäisi sisarilleni. Ymmärrättehän?
Miks'ei hän ymmärtäisi? Tämä tietää vain, että Fanny hyväksyy tyynyllä istuneen herran tarjouksen, ja antaa sen tietää näin hienolla tavalla, jottei paksupää Boltay aavistaisi mitään pahaa. Viisas tyttö, mielevä tyttö!
Boltay meni ulos hetkeksi käskemään ajurin laittaa sijaa rouvalle.
Käyttäen aikaa hyväksensä, kysäsi rouva Mayer kuiskaten Fannyltä:
— Koska saan tulla sinua noutamaan?
— Ylihuomenna.
— Mitä vastaan hänelle?
— Ylihuomenna, toisti Fanny.
Boltay tuli sisään.
— Odottakaa, setä kulta, vielä vähän! Minä kirjoitan Teresalle muutaman rivin. Viettehän kirjeen perille?
— Kernaasti. Mutta ei sinun sen vuoksi tarvitse sormiasi musteeseen tahrata. Kyllä minä toimitan suullisestikin asian.
— Sama se. Sanokaa tädille, että hän ostaa minulle vähän "cashmir harras'ta", kyynärän "pur de laine", tai "poil de chévre'ä".
Boltay joutui ymmälle noista vieraskielisistä sanoista.
— Kirjoita paperille, niin käy parhaiten! Noita sanoja minä en kumminkaan muista.
Hymyillen otti Fanny kirjoitustarpeet esille ja kyhäsi pienen kirjeen, jonka hän sulki sinetillä ja antoi Boltaylle.
Rouva Mayer vilkasi vielä kerran hyväksyvästi tyttärensä silmiin, antoi nostaa itsensä rattaille, ja he lähtivät ajamaan.
Fanny katseli hetken aikaa heitä. Sitten kääntyi hän, kylmä, halveksiva ivanhymy huulilla, kamariin kastelemaan kukkiansa, iloisesti itseksensä laulaa hyräillen.
Saavuttuansa kaupunkiin astui Boltay alas rattailta ensimmäisen puodin kohdalla; täytyi muka mennä ostamaan piikiveä ja taulaa. Ajurin käski hän ajaa, minne rouva halusi. Itse sanoi hän menevänsä jalkaisin kotia.
Ei aikaakaan, niin oli rouva Mayer jo taas rakkaittensa parissa. Siellä oli Abellino par'aikaa. Keikari heti kysyi, kuinka asiat olivat onnistuneet. Rouvan yllä oli vielä sama puku, jonka Boltay mestari oli hänelle ostanut. Mitkä naurettavat tamineet! Tyttäret kilvan tanssittelivat, pyörittelivät äitiä. Abellino pyysi saada kuvata hänet tuossa asussa. Mutta nyt hänellä ei ollut aikaa. Pian, pian! Miten oli asian käynyt?
Kaksi tuntia kesti rouvan kertomus onnellisesta yrityksestänsä, miten hän oli taistellut, ollut kaunopuhelias, ennenkuin sai tyttärensä suostumaan. Tyttö, näetsen, on niin häveliäs, että äidin täytyi uskotella kavaljeerin aikovan naida hänet. Pitää siis sanoa tytölle samoin.
Abellino ei voinut olla syleilemättä eukkoa. Palkinnoksi kertoi rouva, miten kauniiksi mieheksi hän oli Fannylle Abellinon kuvaillut — Antakaamme heidän iloita rauhassa!
Tältä välin tallusti mestari Boltay koreasti kotiansa. Teresa oli ovella ottamassa vastaan, sillä ajuri oli jo ehtinyt kotia ja tuonut sanoman mestarin tulosta.
— Toin kirjeen, mutta se on turkin kieltä, niin etten olisi osannut suullisesti asiata ajaa.
Teresa aukaisi kirjeen ja luki. Katsahti Boltayhin, luki taasen. Luki kolmasti ja katsoi taas Boltayhin.
— Tämä on tosiaankin turkin kieltä. En minäkään ymmärrä. Lukekaa.
Hän ojensi mestarille kirjeen.
— Hm, — murisi ukko; oli luullut tämän olevan täynnä vieraskielisiä sanoja, ja hämmästyi, kun sai lukea seuraavaa:
"Rakas tätini! Tiedän kaikki. Nainen, jota en julkea äidikseni sanoa, älköön enää meille tulko. Ilmoittakaa Juhana Kárpáthille, että hän vielä tänään tulee luokseni; minulla on tärkeitä asioita puhuttavana hänelle. Tulkaa pian kotia. Oma Fannynne."
Mitä tämä tietää? Mitä on heidän välillään tapahtunut? Joivathan he rauhassa kahvia yhdessä ja erkanivat hyvinä ystävinä. Suutelivat toistensa kättäkin… Boltay-mestari ei ollenkaan ymmärtänyt.
Mutta Teresa alkoi ymmärtää.
Siis pitää heti laittaa tieto Juhana Kárpáthille. Kuka menee sinne? Mestari Boltay menee itse. Hänellä on keveät jalat; tuokiossa on hän perillä. Vanha Paavo tuntee hänet jo ja taluttaa kädestä herransa luo. Ylkä ymmärtää asian; antaa heti valjastaa, ja viiden minuutin päästä ovat he matkalla. Boltay ja Teresa istuvat hänen viereensä; viisi nopsaa hevosta nelistää pitkin maantietä. Kahdessa tunnissa tekevät he sen matkan, joka Boltayn hiljaa ajaessa kestää neljä tuntia.
Fanny on arvoisaa vierasta vastaanottamassa. Tytön kasvot ovat tavallista kalpeammat, mutta tuo kalpeus vain somistaa häntä. Juhana-herra oli ihastuksissaan, ei voinut olla astumatta morsiamensa eteen ja lausumatta seuraavia tavattoman juhlallisia sanoja:
— Neitiseni, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ainoana huolenani on oleva katsoa teidän parastanne ja iloanne.
— Minä taas lupaan, vastasi Fanny vakaalla, tyynellä äänellä, että suurimpana velvollisuutenani olen pitävä elää teidän nimellenne kunniaksi. Nyt pyydän teitä kolmea hetken ajaksi neuvottelemaan kanssani.
Sanat olivat niin vakavasti lausutut, että heidän oli totteleminen.
Kaikki neljä menivät sisimpään huoneeseen ja sulkivat oven.
Parin tunnin perästä aukeni ovi, ja kaikki neljä astuivat ulos.
Mikä muutos kaikkien kasvoissa!
Fanny ei enää ollut kalpea, vaan punoitti kuin aamurusko, kauniina kuin ruusu täydessä kukoistuksessaan.
Mestari Boltay kierteli tavan takaa viiksiänsä ja oli kauhean ankaran näköinen. Jollei hän olisi välistä naurahtanut, niin olisi luullut hänen olevan suutuksissaan.
Teresankin silmät säkenöivät, mutta nuo säkenet tulivat varmasta koston toivosta.
Entä ylkä, Juhana-herra? Minne jäi Juhana-herra, vanha Nabobimme? Oliko tuo iloinen, vilkas, riemuitseva henkilö sama mies? Toden totta, hän on tullut kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi. Mies on vaihdettu!
Hän on aivan ihastunut morsiameensa, enkeliinsä. Eipä hän syyttä ollut kuolleista ylösnoussut!
— Siis huomenna, lausui hän ilosta väräjävällä äänellä.
— Niin, huomenna, vastasi Fanny painavasti, ja heidän silmistänsä säkenöi omituinen tuli, kun he toisiinsa katsahtivat.
Ylen riemastuneena pudistaa Kárpáthi ensin Boltayn kättä, sitten
Teresan. Nyt tulee Fannyn vuoro.
— Saanko tarjota teille käteni?
Fanny ojensi ystävällisesti hienon kätensä. Juhana-herra joutui ihan haltioihinsa; tarttui tytön käteen ja suuteli sitä, eikä morsian ollenkaan tuosta suuttunut.
Iloissaan yrityksen onnistumisesta syleili Juhana-herra ensin Boltayta ja Teresaa, ja vihdoin huomasi hän pitävänsä Fannyäkin sylissään. Tyttö nojasi häneen hellästi, kainosti, ilman keimailua, kuten luonnon lapsi osaa tehdä.
Sitten riensi Juhana-herra vaunuihinsa, avasi itse oven, odottamatta, kunnes Paavo ehtisi laskemaan rappusia alas. Vielä kerran huusi hän:
— Huomenna iltapäivällä!
— Vaiti! — vastasi Fanny laskien etusormen huulilleen.
— Aja Pressburgiin, huudahti kiireissään Juhana-herra Paavolle, kun tämä juhlallisesti verkalleen kömpi ylös istuimelle, ja sieltä katsella jörötti isäntäänsä.
— No, mitä ällistelet? Anna mennä!
— Olemme jättäneet jotakin taloon, vastasi vanha palvelija.
— Mitä olemme jättäneet?
— Kaksikymmentä vuotta iästänne, armollinen nuori herra! — vastasi
Paavo vakaasti ja ensimmäistä sanaa kovin venyttäen.
Juhana-herra nauroi makeasti tälle hauskalle havainnolle. Ajuri mäjähytti kerran piiskalla, hevoset lähtivät juoksemaan, ja pian kohosivat tomupilvet maantiellä vaunujen takana.
… Mitä tuolla kamarissa lienee päätetty?
* * * * *
Seuraavana aamuna saapui Boltayn taloon eräs palvelijalta näyttävä henkilö, jonka rouva Mayer oli lähettänyt tuomaan Fannylle tuota koruompeleista tyynyä.
Palvelijatar kuiskasi Fannyn korvaan, että tyynyn sisään oli kirje kätkettynä.
Hyvä!
Fanny etsi kirjeen esille. Se oli äidin kirjoittama. Rikas herra on muka suuresti iloissaan, jonkatähden hän on seuraavaksi päiväksi laittanut suuret iltahuvit Fannyn kunniaksi armollisen herran Kecskereyn luo ja kutsuu hänet sinne. Kirjeen mukana seurasi korea kutsumuskortti:
"Mademoiselle Fanny de Mayer avec famille."
Neiti Fanny Mayer perheinensä.
Sana perhe tässä merkitsee äitiä, sisaria ynnä muuta sukulaisväkeä.
Siis on yleisöstäkin huolta pidetty! Paljon kansaa, katselijoita, ihailijoita! Sitä parempi. Näytelmä tulee vain loistavammaksi!
Fanny lähetti palvelijattaren takaisin, ilmoittaen tulevansa iltahuveihin, ja lähettäen terveisensä armolliselle Kecskerey herralle.
Kukapa tuo herra Kecskerey on! Pitääkö meidän tehdä hänenkin kanssansa tuttavuutta?
Hän on kunnon gentlemanni, jolla on sangen arvokas asema hienoissa seuroissa ja joka täyttää erään ajan vaatimuksen, jota ilman olisi vaikea tulla toimeen.
Hänet tuntee jokainen, joka tahtoo itseänsä mainittavana henkilönä pitää, sekä ylimykset että taiteilijat.
Hänen asuntonsa, hänen iltahuvinsa ja aamiaisensa ovat koko hienon maailman kokouspaikka.
Tänne kokoontui ylhäisiä naisia, jotka ihastuksesta taiteeseen tahtoivat lähemmin nähdä jotakin mainiota taiteilijaa; vapaamielisiä naisia, jotka laajensivat liittojansa yli avion rajojen; vanhoja naisia, jotka tahtoivat seurustella ikävien salonki-ihmisten sijasta iloisten nuorukaisten kanssa; suosittuja taiteilijattaria, jotka olivat seuran valioita; pari sinisukkaa; valistuneita filosofinaisia, jotka kirjoittavat päiväkirjaansa joka ihmisestä, jonka tapaavat ja jonka kanssa ovat kerran puhelleet; moni ylhäisempien piirien nainen, jota maailma pitää suurena laulajattarena ja joka mielellään antaa äänensä kuulua; muotikaunottaria, joita jonkun mahtavan miehen armo on oikeuttanut pääsemään hienoihin seuroihin, ja arvoisia äitejä, jotka tulevat tänne tyttärinensä, ollen tarpeeksi tuhmia käsittääkseen syyn, minkä vuoksi heitä on tänne kutsuttu; nuoria kavaljeereja, nero- ja rahaylhäisöä; vanhoja herkkusuita herroja; joitakuita pilkkakirveitä, jotka iloitsevat toisten tyhmyyksistä; vieraita pohjattoman rikkaita kavaljeereja, jotka tahtovat nähdä kaunotarnäyttelyä; elähtäneitä herroja, jotka levittävät ympärillensä ikävyyden ruttotautia; runoniekkoja, jotka heti ensi viittauksesta ovat valmiit lausumaan julki viimeisiä neronsa tuotteita, ja lopuksi pari kolme sanomalehtimiestä, jotka kirjoittavat lehtiin kaikesta, mitä he Kecskerey herran iltahuveissa näkivät, kuulivat, söivät, joivat, ja mitä toiset näkivät ja kuulivat, söivät ja joivat.
Tällaisista aineksista oli koottu se hieno seura, jonka tapana oli kokoontua Kecskerey herran iltahuveihin. Näitä huveja pidettiin kaksi kertaa viikossa, mutta erinomaisissa tapauksissa, esimerkiksi jonkun vieraan taiteilijan kaupungissa käydessä, useamminkin.
Joka tästä tekee sen johtopäätöksen, että Kecskerey herra on äärettömän rikas mies, hän erehtyy. Ei hänellä ole auringon alla, eikä maankaan alla muuta kuin "renommé" (maine)! Häntä pidetään hienona ritarillisena, taiteentuntijana, sivistyneenä miehenä. Kunnian asia on käydä hänen luonansa. Ei kenenkään tarvitse hävetä seurustella hänen kanssansa, sillä hän suosii aatelia, sekä suku- että raha-, kauneus- ja neronaatelia. Hän yhdistää eri seurapiirejä; rikkaat ylimyksemme, kunnon pankkiirien pojat ja vanhat aatelismiehet ovat luoneet älykkäästi kootun seuran, jota varten aineelliset varat ovat heidän uhraamiansa, mutta taiteellinen toimeenpano isännän ansio, — tai selvää kieltä puhuen: he antavat rahoja huveihin, joihin herra Kecskerey kutsuu vieraita.
Jos joku päästäisi huuliltansa Kecskerey herrasta sanan "parittaja", hän rikkoisi kovasti sopivaisuuden lakeja vastaan.
Kecskerey herra ei kehoita ketään eikä puutu kenenkään asioihin, hänen huveissaan käy kaikki ankaran siveästi ja säädyllisesti.
Ensin esiintyvät taiteilijat, lauletaan, soitetaan huilua ja pianoa, sitten tanssitaan pianonsoiton mukaan muutama kierros katrillia ja valssia, sitten mennään hyvässä järjestyksessä illalliselle, jolloin naiset istuvat pöydässä, miehet syövät seisoen, muutama lasi samppanjaa tyhjennetään läsnäolevien naisten tai mainioitten vierasten kunniaksi. Illalliselta päästyä tanssitaan taas pari katrillia ja valssia. Kun kello on lyönyt yksitoista, rupeavat naiset tekemään lähtöä; vain muutamia keikareita — nuoria ja vanhoja — jää viinejä maistelemaan ja korttia lyömään.
Tästä voi kukin havaita, että näissä iltahuveissa ei tapahdu pienintäkään loukkausta sopivaisuutta ja siveyttä vastaan.
Eikä Kecskerey herra sitä sallikaan! Hän on ylpeä maineestaan. Hän vain antaa ihmisille tilaisuutta kokoontua yhteen, mutta rakkausseikkoihin hän ei puutu. — Se on toisten tehtävä. — Mutta jos häntä kumminkin parittajaksi sanottaisiin, niin on siihen ainoana syynä tuhma kielemme, jolla ei ole kahta nimitystä — samalle käsitteelle!
Mainitsemaksemme päiväksi järjestettiin siis suuret iltahuvit Kecskerey herran luo. Kustannukset olivat Abellinon kukkarosta kotoisin, vaikk'ei oikeastaan hänenkään, vaan Fennimoren, joka oli illalla Fannyn tullessa häviävä vetonsa ja maksava Abellinolle tuhannen tukaattia. Asia oli niin varma, ettei sitä enää tarvinnut salassa pitää. Pila oli hieman englantilainen. Abellino oli näet luvannut kuusikymmentä tuhatta floriinia voittaaksensa tuhannen tukaatin vedon, muut asiat olivat muka sivuseikkoja.
Huveihin oli koko hieno maailma kutsuttu, vapaamielisiä naisia, hupaisia rouvia, suosittuja muotinaisia, mies- ja naistaiteilijoita, sinisukkia ja runojansa lausuvia runoilijoita, keikareita, herkkusuita, älykkäitä tilanomistajia. Vierasten paljous milt'ei saattoi sanomalehtimiesparan pään pyörälle, kun hänen piti kirjoittaa kustakin vieraasta ylistyslause.