Aamulla juhlapäivänä, joka nuorempien isänmaanystävien mielestä oli tärkeämpi kuin ajan polttavin valtiopäiväkysymys, istui rouva Mayer ajuriin samassa puvussa, jonka Boltay oli hänelle ostanut. Tiellä mietti hän seuraavan keinon: hän jättää ajurin metsän reunaan ja menee jalkaisin Boltayn taloon. Siellä sanoo hän tulleensa kaupungissa käyneitten maalaisten rattailla. Fannyn kanssa hän sitten menee kävelemään, muka viljatoukoja katselemaan, ja saavuttuansa ajurin luo istuvat he rattaille, ja sitten hyvästi!

Tällaisissa aikeissa saapui hän onnellisesti Boltayn maataloon. Taivaallinen kaitselmus oli hänelle niin armollinen, etteivät kädet eivätkä jalat tiellä murtuneet.

Mutta tiedustellessaan Fannyä sai hän hämmästykseksensä kuulla, että neiti jo aamulla oli lähtenyt Pressburgiin.

Rouvalla oli syytä pelästyä.

— Ehkä vanhukset ovat hänet sinne vieneet?

— Eivät niinkään, he menivät jo aikaisemmin, ja Fanny neiti läksi pari tuntia sitten kyytihevosella.

— Ai ai! — Mitä tyttö ajatelleekaan? Ehkä aikoo narrata äitiänsä ja on sentähden lähtenyt saalistansa saamaan? Kunhan ei vain kukaan olisi hänelle selittänyt, että moisissa asioissa on paras toimia ilman välittäjää? Sepä olisi kaunista, jos tyttö olisi äitinsä pettänyt!

Nyt ei muuta kuin takaisin ajurin luo! Takaisin Pressburgiin, ja aika kyytiä! Minne tyttö lienee joutunut? Kun hän ei vain sillä aikaa ehtisi tavata Abellinoa! Vai lieneekö hän muuttanut mieltään eikä tulekaan? Jokainen jo tietää, että iltahuvit ovat häntä varten laitetut. Ei, ei ole mahdollista, naisen sydän kyllä tunnetaan. Pikemmin on pelättävä, ettei Fanny esiinnykään äitinsä seurassa. Yhdentekevä! Hänen toimestansa, hänen vaivojensa hedelmänä on kuitenkin kaikki tämä, sillä hän sai tytön suostumaan. Voi niitä äidin suruja!

Jo kokoontuu vieraita Kecskerey herran saleihin, jo keräytyy talon portille sulottaria, jotka hienosti keimaillen sallivat vaunuista alas astuessansa silmälaseilla varustettujen nuorten herrojen tarkastaa heidän jalkojansa. Eteisessä kokoavat lainattuihin livreijoihin puetut palvelijat vierasten nimikortit, jotka tavan vuoksi tarkastetaan, sekä päällysvaatteet ja hunnut. Isäntä, armollinen herra Kecskerey, ottaa ovella ystävällisesti vieraita vastaan. Kukin tietää, ettei huveja ole hänen varoillansa laitettu, hän tietää myöskin aivan hyvin, että jokainen tietää tämän asian. Mutta kuitenkin kumarrellaan niin syvään, kuin Kecskerey herra olisi todellinen isäntä ja tulijat hänen vieraitansa. Hänen kimakka nenä-äänensä kuuluu yli toisten puheen.

— Iloitsen, kun ette ylenkatsonut kutsumustani. — Teidän armonne tuo läsnäolollaan suurta kunniata huoneelleni. — Mesdames, (hyvät naiset!) suvaitsitte muistaa vielä todellista suosijaanne. — Sangen kauniisti teitte, hyvä herra, kun keskeytitte opintonne minun tähteni! — Kreivitär, vieraat ihastuvat varmaan ihanasta laulustanne, j.n.e.

Sitten tulee nuoria gentlemanneja, joita isäntä tervehtii luonnollisella "alkulauseella".

Arvoisa isäntä koettaa kaikin voimin huvittaa vieraitansa. Jotka eivät vielä tunne toisiansa, vaan tahtoisivat tuttavuutta tehdä, heidät esittelee hän; usein saattavat he ilman hänen esittelemistänsäkin olla vanhoja tuttuja. Runoilijoille antaa hän lehtiä, joissa on luettavana heidän omia tuotteitansa; soittajan asettaa hän pianon ääreen ja hänen selkänsä taa jonkun soittoa ylistämään. Jokaiselle tietää hän sanoa jotakin hauskaa, tuoreita uutisia, lystikkäitä kaskuja jakelee hän vierasryhmiin; teetä hän kantaa paremmin kuin kukaan muu ja ehtii kaikesta huolta pitää. Hänpä vasta on oiva isäntä.

Vihdoin tulee Abellino. Ei ehtinyt ennen tulla. Käsivarresta taluttaa hän sisään vanhaa outoa herraa, jonka hän ohjaa suoraan isännän eteen ja esittelee.

— Ystävämme Kecskerey; herra Griffard, pankkiiri.

Kumarruksia, tervehdyksiä, kädenpuristuksia.

— Suokaa anteeksi, arvoisa isäntä; kun tämä kuuluisa herra, yksi parhaista ystävistäni, sattumalta saapui Pariisista tänne, käytin hyväkseni tilaisuutta antaa hänen tulla tuntemaan vierastenne valiot.

Kecskerey herra sekä suo anteeksi että on tuhannesti kiitollinen saadessansa kunnian tutustua niin mainioon henkilöön. Taas kumarruksia, kädenpuristuksia. Kaikki tämä käy niin vakavasti, kuin ei Abellino olisikaan huvien pitäjä ja kuin ei sitä kukaan tietäisikään.

Oikeastaan oli kunnon pankkiiri tullut Pariisista, jota ei vielä siihen aikaan rautatiet olleet tuoneet niin likelle Pressburgia kuin nyt, voidaksensa omin silmin tulla vakuutetuksi, aikoiko tuo vanha Nabob, jonka nahasta hän jo oli niin paljon lainaksi antanut, vihdoinkin kuolla vai ei.

Herra Kecskerey koetti erinomaisen huolellisesti huvittaa tätä arvoisaa vierasta, vieden hänet hauskimpien naisten seuraan, pääasiallisesti saadaksensa hänet irti Abellinosta, joka usean nuoren keikarin seurassa poistui pelihuoneeseen, missä hän parhaiten sai aikansa kulumaan, siksi kunnes Fanny tulisi.

Jo istui pelipöydän ääressä useita miehiä, niitten joukossa myöskin Fennimore, jonka nähdessään Abellino remahti kovaan, nenäkkääseen nauruun.

— Sinulla, Fennimore, täytyy tänään olla hyvä onni tässä pelissä, sillä tuossa toisessa olet hävinnyt mies. Sinun pitää, saakeli soikoon, voittaa aika lailla, sillä minulle olet hävinnyt tuhat tukaattia. Haha! Luuletteko näitten huvien olevan minun kustannuksellani? Erehdytte. Fennimore suorittaa kulungit. Antakaa minullekin sijaa pöydässä; pitäähän minunkin koettaa onneani.

Fennimore ei vastannut sanaakaan; hän piti paraikaa pankkia. Hetkisen kuluttua oli hänen pankkinsa hajoitettu. Abellino voitti pelin.

— Ohoh, veikkoseni, sinuun sopii sananlasku: onneton pelissä, onneton lemmessä. Fennimore parka, minun tulee sinua surku!

Fennimore nousi pöydästä eikä enää pelannut. Jos hänen maidonkarvaisissa kasvoissaan olisi näkynyt jonkinlaista värinmuutosta, niin olisi sitä saattanut sanoa raivon tuottamaksi kalpeudeksi.

Hävitty veto ja naisen ylenkatse, rahatappio ja voittajan pilkka täyttivät hänen sydämensä kiukun myrkyllä. Muutaman kerran oli hän jo käyttämäisillänsä kynttiläjalkaa mielenosoituksen aseeksi. Mutta hän katsoi kuitenkin paremmaksi mennä ulos huoneesta.

Abellino jäi pelaamaan, voitti yhä ja suututti ylpeällä, pilkkaavalla käytöksellään niitä, joilta hän voitti. Hänellä oli perin hyvä onni tänään. Oikeinpa täytyi sydämen pohjasta nauraa.

— No! —- virkkoi hän kokoillen setelitukkuja taskuunsa; minuun sopii sananlasku yhtä hyvin kuin Fennimoreenkin.

Läheisessä huoneessa tapasi hän palvelijan, joka oli häntä jo kauan etsinyt. Rouva Mayer odottaa häntä, on täällä eteisessä, ei voi tulla sisään, sillä on tullut matkalta eikä ole ehtinyt muuttaa pukua.

Tämä ei ollut mikään hyvä enne! Abellino riensi heti rouvan puheille. Tämä kertoi, ettei hän ollut tavannut tyttöä, mutta kyllä Fanny varmaan tulee, koska oli luvannut.

Abellino suuttui tästä sanomasta ja jätti rouvan seisomaan eteiseen.

Saakeli! Jos he olisivatkin pettäneet minut!

Sisällä hän ei saattanut ilmaista harmiansa, vaan oli edelleenkin olevinansa iloinen, kopea, voittoisa. Mieluummin olisi hän menettänyt kaikki rahansa kuin tuon tytön.

Asiain näin ollen oli hänestä sangen ikävä nähdä Fennimorea kalpeana, ja hän alkoikin miettiä, eiköhän olisi paras sopia hänen kanssansa.

Vielä toisen kerran meni hän rouva Mayerin luo kysymään, oliko hän sanonut tytölle, että herra aikoo naida hänet.

— Sanoin kyllä, ja Fanny näytti siitä olevan iloissaan.

Tämä seikka taasen hieman rauhoitti häntä. Hän meni saliin ja etsi herra Griffardia.

Jo tarjottiin teetä, ja kreivitär X lauloi "casta diva'n" ariaa
"Normasta", kun Abellinon palvelija kuiskaa herransa korvaan:

— Äsken juuri näin neiti Fanny Mayerin astuvan vaunuista.

Abellino pisti muutamia tukaatteja palvelijan kouraan ja meni heti vähän sievistämään itseänsä peilin eteen. Pulska mies! Se täytyi myöntää. Hiukset olivat moitteettomissa kiharoissa, kasvot sileät, viikset ja parta somat, kaulus erittäin sievä, liivi komea.

"Qvanta species!" — sanoi Aisopon kettu.

Vieraat ilmoittava kamaripalvelija astuu sisään ja ilmoittaa tulijan juhlallisesti ranskan kielellä:

— Madame Fanny de Kárpáthi, née de Mayer! (Rouva Fanny Kárpáthi, syntyään Mayer).

— Hitto vieköön! tuumi itsekseen Abellino, tyttö on ruvennut jo käyttämään minun nimeäni. Tehköönpä niin, jos se häntä huvittaa! Ei haittaa!

— Oh, nainut! huudahti herra Griffard; oletteko mennyt naimisiin.

— Vain vasenkätisesti, vastasi Abellino piloillaan.

Osa vieraista kokoontuu uteliaana tulijan ympärille. Isäntä (Kecskerey herra) menee ovelle vastaan, palvelija avaa ovet, ja sisään astuu nuori nainen erään miehen seurassa. Hämmästys valtaa hetkiseksi vieraat. Hämmästyttikö heitä ehkä naisen kauneus? Hän oli todellakin kaunis! Yksinkertainen, mutta kallis puku aaltoili sorean vartalon yllä ajan muodin mukaan hieman lyhyenä, ja salli katsojien ihmetellä pieniä jalkoja; hiuksia peitti hieno Brysselin pitseistä tehty huntu, jonka alta englantilaisen tavan mukaan suortuvat laskeutuivat marmorinvaaleille hartioille. Kasvot vaaleanpunaiset, silmät tummat, täynnä suloa ja viehätystä, suu lapsellinen, nukkuvaa viattomuutta osoittava, poskissa pienet naurukuopat. Oli ihastuttavaa nähdä hänen hymyilevän.

Ja hän hymyili nyt astuessaan Kecskerey herran luo, joka ei saanut sanaa suustansa.

Fanny tervehti.

— Ilokseni sain teiltä vastaanottaa kutsumuksen — perheineni. Tässä on mieheni Juhana Kárpáthi.

Kecskerey ei saanut mitään sanotuksi, vaan lausui heidät tervetulleiksi, samalla koettaen katsahtaa Abellinoon.

Abellino oli, kuten Lotin vaimo, muuttua suolapatsaaksi peilin edessä.

Juhana Kárpáthi, — iloinen Juhana-herra, — antoi isännälle kättä, kuten vanhalle tuttavalle ainakin, ja pistäen vaimonsa käden kainaloonsa virkkoi hän:

— Toivottakaapas minulle onnea, kunnon ystäväni! Tänään olen saanut aarteen, taivaallisen aarteen. Olen ihan autuas. En enää ollenkaan kaipaa paratiisia, kun tulin jo tässä maailmassa autuaaksi.

Hymyillen, kasvot ilosta heloittaen, astui hän seuraan, esitteli vaimonsa vieraille, jotka hänelle toivottivat onnea.

Ja Abellinon täytyi tätä kaikkea katsella.

Sai kuulla, että tyttö, jota hän niin uutterasti oli vainonnut, oli mennyt sedälle vaimoksi ja siten tullut luoksepääsemättömäksi.

Vaikka tyttö olisi viety taivaaseen taikka hornan pohjaan, vaikka häntä olisi kalliolinnassa vartioitu ja enkelit, välkkyvä miekka kädessä, olisivat olleet häntä varjelemassa, niin ei hän olisi ollut niin hyvässä turvassa, kuin nyt Juhana Kárpáthin vaimona.

Juhana Kárpáthin vaimon kanssa ei Abellinon ollut mahdollista puuttua mihinkään tekemisiin.

Kaikki, jotka ihmetellen katselivat nuorta rouvaa, vilkasivat myöskin
Abellinoon, ja jokainen silmäys oli pilkkaa ja ivaa.

Keikari setänsä häissä!

Abellinon teki milt'ei hyvää nähdessään seurassa yhden vielä enemmän asiasta hämmästyneen, nimittäin herra Griffardin. Vanhaan ivaavaan tapaansa kääntyi hän kunnon vieraan puoleen, ikäänkuin asia olisi vain häntä koskenut, kysyen:

— Qu'en dites vous, mr. Griffard? (Mitä te tästä sanotte, hra
Griffard?)

— C'est bien fatal! (Sangen ikävä asia!)

— Mon cher (rakas) Abellino, kuului ihan vierestä Fennimoren kimakka ääni; näyttää siltä, kuin te olisitte minulle tuhat tukaattia velkaa. Hahaha!

Raivostuneena kääntyi Abellino Fennimorea kohden, mutta samassa näki hän Juhana-herran, joka rouvineen tuli hänen luoksensa, ja esitteli mitä ystävällisin hymy huulilla Abellinon ja vaimonsa toisilleen.

— Rakas vaimoni! Tässä on veljenpoikani Béla Kárpáthi. Suljen, rakas veljenpoikani, puolisoni sukulaisen suosioon.

Tästä hetkestä oli Juhana-herra jo ennakolta iloinnut. Tämä oli kosto, jonka vainottu tyttö oli keksinyt ja joka oli tehnyt noitten rauhallisten ihmisten kasvot niin kirkkaiksi.

Metsästäjä kuopassa! Omassa kuopassaan. Petettynä, ylenkatsottuna, rangaistuna.

Abellino kumarsi jäykästi, kalpeana kuin kalkittu seinä.

Juhana-herra kävi edemmäksi tekemään tuttavuutta myöskin herra Griffardin kanssa, joka sanoi olevansa kovasti iloissaan, kun sai nähdä hänet niin terveenä.

Sedän mentyä alkoi Abellino astella pitkin salin lattiaa, peukalot liivin kainalossa, hyräillen, pää kenossa, ikäänkuin ei olisi millänsäkään. Hän ei ollut näkevinänsäkään, että kaikki kuiskutellen sekä edessä että takana nauroivat ja pilkkasivat häntä.

Hän meni pelihuoneeseen.

Ovea avatessaan kuuli hän toverien naureskelevan; Fennimoren kimeä ääni kuului yli muiden. Mutta hänet nähtyänsä, herkesivät he heti nauramasta, puhumasta. Jokainen koetti olla vakavan näköinen.

Voiko olla harmittavampaa asemaa kuin Abellinon oli?

Hän veti tuolin pöydän ääreen ja istui toverien joukkoon.

Miks'ei enää naureta? Miks'ei jatketa puhetta? Miksi Fennimore koettaa olla noin vakavan näköinen?

— Jakakaa kortit!

Pelatessahan on heillä aina jotakin nauramisen aihetta, sekä voitosta että häviöstä.

Nyt tuli Abellinon vuoro pitää pankkia.

Hän alkoi hävitä.

Pöydän toisessa päässä istuu Fennimore ja voittaa yhä; välistä tekee hän kahden- ja kolmenkertaisen panoksen ja voittaa sen neljän- ja kahdeksan kertaisena.

Abellino alkoi menettää mielenmalttinsa ja rupesi hätiköimään. Ei ottanut vaaria panoksista, vaan ajatukset liikkuivat muualla.

Taas voitti Fennimore nelikertaisen panoksen.

— Ha, ha; — Hän ei voinut olla voittoisasti nauramatta. Herra Kárpáthi, teihinkin sopii sananlasku: onneton pelissä, onneton lemmessä. Abellino parka, oikeinpa sinua tulee surku. Olet minulle velkaa tuhat tukaattia.

— Minäkö? — kysyi Abellino kiivaasti.

— Juuri sinä. Ethän enää voi luvata vietellä Fannyä, sillä nyt hän on rikkaampi kuin sinä, niin ettei rahasi hänen päätänsä ymmälle saata. Jos hän taasen kaipaa lemmikkiä, niin saattaa hän valita jonkun meistä, joko minut tai Liviuksen tai Konradin. Sinulla on syytä olla vanullasi, ettei hän rakastu sinuun, sillä siinä tapauksessa voisit pian menettää koko perintösi. Oivallista! Abellino pakenee setänsä vaimon syleilyjä, kuten Josef Potifarin vaimoa. Täytyypä sinun vielä pitää vaaria, ettei vain Fanny rakastuisi johonkin nuoreen mieheen. Ha, ha, ha! Abellino "naisten vartijana!" Hyvä aihe johonkin huvinäytelmään!

Joka sana on myrkyllinen oas, joka sattuu vereen saakka. Abellino on kiukusta kalman kalpeana. Fennimore puhui totta. Abellinon täytyi vielä pelätä, että tuo nainen ehkä rupeaa lempimään! Kirous, kirous!

Hän hävisi yhä.

Hän ei enää oikein nähnytkään, suuretko panokset olivat. Fennimore voitti taas nelikertaisesti. Abellino maksoi, mutta vain kahdenkertaisesti.

— Ohoo, veikkoseni, erehdyt, tein panoksen kaksi kertaa.

— Sitä en huomannut.

— Ah, flibusterie! (ryöväystä!) — huudahti Fennimore närkästyneenä.

Tästä loukkauksesta vimmastuneena hypähti Abellino äkisti seisomaan ja viskasi koko korttiläjän vasten Fennimoren silmiä.

Nuo kelmeät kasvot käyvät sinisiksi, vihreiksi; hän tempaa tuolin käteensä ja aikoo karata Abellinon päälle. Toverit menivät väliin ja estelivät Fennimorea.

— Päästäkää! Päästäkää minut, karjui tuo tunteellinen mies, huulet vaahdossa; äänikin oli raivosta muuttunut kähiseväksi kiljunnaksi. Abellino ei puhu sanaakaan, mutta rinta kuohuu, silmät ovat veriset.

— Päästäkää! Antakaa puukko! Minä tapan hänet! — kiljui Fennimore. Mutta kun hän ei päässyt irti toverien käsistä, koetti hän kostaa viattomille tuoleille potkimalla niitä kumoon.

Julmasta metelistä pelästyneenä syöksyi Kecskerey herra sisään, ja astuen metelöitsijöiden väliin huusi hän tuiman uhkeasti:

— Pitäkää kotirauhaa pyhänä!

Hänen väliintulonsa sai riitaveljet vaikenemaan. Huomasivat, ettei täällä sovi moisiin seikkoihin ryhtyä. Abellinoa ja Fennimorea neuvottiin menemään kotia. Aamulla oli asia päätettävä. He lähtivätkin heti, eivätkä huvit ollenkaan tulleet häirityiksi. Hetkisen kuluttua tosin jokainen tietää, että Fennimore ja Abellino ovat riitaantuneet kortinlyönnissä, mutta ei kukaan ole siitä mitään tietävinänsä. Juhana-herra kutsuu isännän syrjään ja pyytää salaa häntä hyväntahtoisesti ottamaan vastaan tuhat floriinia palkinnoksi huvien toimittamisesta. Neljänneksen perästä tietävät vieraat, että illan sankari on Juhana-herra, joka tahtoo näyttää kaunista vaimoansa hienolle yleisölle. Huvit kestävät myöhään yöhön, aina kahteen asti, jolloin kukin tyytyväisenä palaa kotiansa. Kummallisiin mietteisiin vaipuneina kallistavat huveissa olleet päänsä levolle. Vain Abellino, Fennimore ja herra Griffard näkevät pahoja unia.

VII. Kohtaus.

Seuraavana päivänä matkusti herra Griffard Pariisiin Abellinoa enää puhuttelematta.

* * * * *

Kecskereyn iltahuveissa tapahtuneen riidan seurauksena oli, että
Abellinolla ja Fennimorella oli kohtaus.

Näin nimitetään hienommilla sanoilla kaksintaistelua.

Varamiehet valitsivat aseeksi miekan.

Omituista on, että kaksintaistelutuomarit useinkin tuimemmissa riita-asioissa valitsevat huonomman aseen.

Siihen on luonnollinen syy.

Kaksintaistelu ei ole laillinen eikä soveliaskaan, mutta kumminkin sitä käytetään. On loukkauksia ja hyökkäyksiä, joilta ei laki suojele.

Kun esimerkiksi väitetään heikkoluontoiseksi.

Kun on lemmen kaupoissa kilpailijasta saatava voitto.

Kun on salaisista, vääristä huhuista tehtävä loppu.

Kun tuntee itsensä loukatuksi poliittisessa riidassa.

Sanalla sanoen, silloin kuin ei ryhdytä kaksintaisteluun verenhimosta eikä kiukusta, vaan luonteen lujuuden ja mielipiteiden todistamiseksi kuoleman uhallakin, silloin antavat varamiehet tavallisesti pistoolin taistelevien käteen. Nämä ottavat aseen tyynesti vastaan, kumpikin on päättänyt antautua vaaralle alttiiksi, mutta olla vastustajaansa ampumatta. Kaksintaistelu päättyy jalosti, miehekkäästi. Maineen vaatimukset ovat täytetyt, loukkaus unhotetaan, eikä sitä enää saa mainita.

Mutta kun todelliset loukkaukset ovat kaksintaistelun syynä, kun on syntynyt riita kortinlyönnissä, ja riitaveljet ovat toisiansa solvanneet, niin varamiehet pelkäävät omaa nahkaansa ja antavat taistelijain käteen aseen, jolla he eivät heti voi surmata toinen toistansa.

Varamiehiä oli neljä, nimittäin Fennimorella Livius ja Kalácsi (varaispaanin poika), Abellinolla taasen Konrad ja Kecskerey.

Riitaveljet eivät ensin tahtoneet kuulla miekasta puhuttavankaan, mutta varamiehet (etenkin Konrad) jyrkästi kielsivät heitä rupeamasta taistelemaan pistooleilla, ja heidän täytyi antaa myöten.

Fennimore vielä tahtoi pitkää miekkaa, jommoiseen hän muka oli tottunut. Mutta tähän ei suostuttu; määrättiin tavalliset käyrät sapelit.

Taistelupaikaksi vuokrattiin iso sali eräässä ravintolassa, minne miehet sulkeutuivat asiasta päätöstä tekemään.

Sovintoon ei kumpikaan suostunut.

Verta piti välttämättömästi vuotaa.

Jollei heidän onnistu viidessä minuutissa haavoittaa toisiaan, niin pidetään asia päätettynä.

He taistelevat paljain käsivarsin.

Päähän ei saa lyödä eikä vatsaan. Kasvoihin, käsivarsiin, rintaan ja jalkoihin on lupa haavoittaa. Pistää ei saa ollenkaan. Kummankin taistelevan rinnalla seisovat varamiehet. Joka rikkoo sääntöjä vastaan, häneltä lyödään heti miekka kädestä.

— Hyvät herrat, tämähän on vain leikintekoa, kiljui Fennimore. Me emme ole tulleet tänne leikittelemään. Tuo ei ole mitään kaksintaistelua, vaan lapsen leikkiä. Parempi olisi siinä tapauksessa kutsua tänne suonenlyöjä; me heitämme arpaa, ja kummalle arpa lankee, hänestä lyötäköön suonta.

— Turhia puheita, vastasi Konrad, näin me olemme päättäneet; joll'ette tyydy, niin saatte jäädä yksin.

— Antakaa käteemme edes miekka, virkkoi Abellino synkästi, sitten saadaan jutella.

Nyt vaikeni Fennimorekin. Hän oli samaa mieltä kuin Abellino. Kun vain kerran seisoivat miekka kädessä taistelemassa, niin kyllä he asian päättävät.

Varamiehet aavistivat riitaveljesten aikeet ja kuiskailivat vielä keskenänsä, ennenkuin antoivat aseet heidän kynsiinsä. Miekat mitattiin, havaittiin yhtä pitkiksi ja annettiin kummankin käteen.

Yks, kaks, kolme. Asentoon!

Ikäänkuin suostumuksesta astuivat taistelijat heti niin lähelle toisiansa, ettei voinut antaa muuta kuin hengenvaarallisia iskuja. Miekat välkkyivät, silmät säkenöivät.

Minuutin perästä olivat kaikkien varamiesten miekat ristissä heidän välissään.

— Herrat, tämä ei kelpaa! Ei saa hengen kaupalla tapella! Mitä tarvetta oli astua niin lähelle toisianne? Tappelette kuin teurastajan sällit.

Tämän sanoi Konrad, joka pelkäsi itseänsä enemmän kuin taistelevia.

Heidät asetettiin uudestaan asentoon. Nyt käyttivät he miekkaa varovasti; ei paljoa helistelty eikä voimaa käytetty hukkaan tyhjiin iskuihin, vaan koetettiin erityisillä tempuilla haavoittaa vastustajaansa. Molemmat olivat harjaantuneita miekkamiehiä. Kumpikin koetti haavoittaa riitaveljeänsä kasvoihin. Ei kumpikaan onnistunut; tuimasti katsoivat he toinen toistansa silmiin; miekat miesten käsissä kummallisesti sihisivät, mikä kuului ihan toisenlaiselta kuin näyttämöllä teaatteritaisteluissa.

Hyvän aikaa he näin ottelivat. Kumpikaan ei saanut voittoa. Fennimore
jo alkoi väsyä ja peräytyä, Abellino seurasi perässä askel askeleelta.
Tästä suuttuneena rohkaisi Fennimore mieltänsä ja suuntasi iskun
Abellinon päähän. Töin tuskin sai tämä sen vältetyksi.

— Miekat alas! — huusi Konrad. Miekat alas!

Heti laskettiin neljä miekkaa väliin, ja taistelijat erotettiin.

Fennimoren kiukku oli rajaton.

— Miksi meitä luulette? Miksi toitte meidät tänne ilveilemään? Olisitte antaneet käteemme puukon, niin olisi kaikki jo aikaa sitten kuitattu. Tahdon pistää ihan sydämeen. Tahdon nähdä tuon miehen kuoliaana.

— Hiljaa, ystäväni, hiljaa! Tässä ei melu auta, kuuluu vain kadulle ja meidät otetaan kiinni. Teidän pitää taistella, kuten olemme päättäneet. Jos aiotte taistella romantillisella tavalla, niin menkää Ameriikkaan; sulkeutukaa pimeään huoneeseen ja tapelkaa siellä miekalla ja pistoolilla. Kuka pimeässä paremmin osaa, se voittaa. Mutta niinkauan kuin olette Euroopassa, on teidän alistuttava meidän tapoihimme.

Fennimoren mielestä oli kuitenkin liikaa tämän asian tähden lähteä
Ameriikkaan. Hän katsoi siis parhaaksi paikalla suoriutua asiasta.

Vielä kerran astuivat he asentoon.

Fennimore vapisi kiukusta. Kaikin voimin ryntäsi hän Abellinon kimppuun koettaen väsyttää häntä vilkkailla mutta kelvottomilla iskuilla. Hän ei enää ehtinyt omaa asemaansa ajattelemaan, vaan hyökkäsi milt'ei vastustajan miekan kärkeen. Vihdoin kiukun ollessa korkeimmillaan, hän unohti säännöt ja varamiehet sekä aikoi pistää vastustajansa puhki.

— Oh! Alas miekat! Lyökää miekka kädestä!

Kaikki varamiehet piirittivät hänet yht'aikaa.

— Olette kolmasti rikkonut sääntöjä vastaan, puhui Konrad. Teillä ei enää ole oikeutta ryhtyä kaksintaisteluun. Asia pidetään päättyneenä, ja me julistamme Abellinon täyttäneen ritarin velvollisuudet.

— Laskekaa miekat kädestänne, lausui Kecskerey käskevästi.

Kuultuansa tämän käskyn asettui Fennimore asentoon, ikäänkuin taistellaksensa kaikkia viittä vastaan, mikä oli sitä kummallisempaa, kun hänellä ei ollut mitään erinomaisia ruumiin voimia.

— Hyvä. Abellino laskekoon miekan kädestään, ja taistelu on päättynyt.

Varamiehet kääntyivät Abellinon puoleen kehoittaen häntä laskemaan aseensa.

Abellino oli jo tottelemaisillaan, ja kääntyi toisiin selin heittääkseen miekan nurkkaan.

Tällä hetkellä ei kukaan ollut hänen ja Fennimoren välissä.

Vain kiukun vimma ja varamiesten kolmasti väliintulo saattoi olla syynä, miksi Fennimore, käyttäen tätä hetkeä hyväkseen, voi siihen määrään unhottaa sekä itsensä että kunniansa, että syöksi selin seisovan vastustajansa kimppuun ja pisti häntä miekalla selkään.

Pisto sattui Abellinon hartiaan, muutoin olisi miekka mennyt läpi ruumiin.

— Salamurhaaja! — kiljahti Kárpáthi, ja kääntyen heti vastustajaansa ojensi hän miekkansa suoraan häntä kohden. Fennimore ei enää nähnyt mitään, vaan aikoi vielä antaa Abellinolle yhden iskun. Miekka ei kuitenkaan osunut, Fennimore syöksyi hurjasti, sokeasti suoraan Abellinon ojennettua asetta vasten. Se lävisti hänen ruumiinsa kahvaan asti. Taistelijat tuijottivat hetkisen toisiinsa; Fennimoren kasvot olivat kalman kalpeat, silmät kiillottomat, huulet kankeat. Kuolema tuli paikalla; vain sydämen läpi mennyt miekka piti häntä pystössä hetkisen. — Sitten kaatui kumpikin. — — —

Ne jotka ovat tarkemmin tutkineet ylhäisten seurojemme uudempia aikakirjoja, tietävät, ettei tämmöinen kaksintaistelu ole mikään runollinen houre. — — —

Fennimore kuoli paikalla; ei kuulunut huokausta, ei näkynyt kasvoissa kivun ilmausta. Abellino oli kuukauden sairaana haavastaan. Parannuttuansa sai hän ystäviltä neuvon paeta ulkomaille, siksi kunnes huhu asiasta vaikenisi, mutta ei mihinkään sivistyneeseen maahan, sillä pian sieltä saadaan kiinni mies, jolla on paljon velkoja ja joka mielellään elää suuriksi herroiksi, vaan varmuuden vuoksi itämaille.

Muutaman päivän perästä lähtikin hän pyhälle haudalle Palestiinaan, kuten yleinen mielipide piloillaan sanoi, katumaan syntejänsä.

Sinne me emme häntä seuraa. Jos hän tulee takaisin, niin antaa hän kyllä äänensä kuulua.

Juhana Kárpáthi, onnellinen, ylen autuas Nabob, matkusti vaimoineen kotiansa Kárpátfalvaan.

Ennen pitkää saamme heidät nähdä tai kuulla heistä puhuttavan.

KOLMAS OSA

I.

Isänmaallinen laitos.

Valtiopäivät olivat päättyneet ja säädyt (sekä ylä- että alahuone) hajaantuneet. Attilatakkiset juristit helisevine sapeleineen, isänmaan isät kultanyörisine viittoinensa ja herrasvaljakot muotinaisineen katosivat väkirikkaasta kaupungista. Talojen porteilla oli luettavana surullisia ilmoituksia vuokrattavana olevista huoneista. Kauppiaat lähettivät takaisin hyvässä toivossa tilaamiansa muotitavaroita; kahvilat kävivät tyhjiksi, niissä ei enää näkynyt muita kuin jokunen kaupungissa syntynyt ja vanhentunut kantavieras. Pressburg muuttui hiljaiseksi; sai rauhassa kävellä kadulla, ei tarvinnut pelätä hevosen tallaavan ketään maahan eikä sysäävän lokaan jalankävijöitä. Öisin eivät enää häirinneet nukkuvien unta hurjien nuorukaisten loilotukset, he kun valtiopäiväin aikana, kymmenen, jopa kaksikymmentä miestä käsi kädessä rinnatusten kulkivat pitkin katuja, meluten ja ikkunoita särkien. Ei tarvinnut enää niin tarkkaan vartioida tyttöjä, etteivät aina istuisi ikkunan ääressä, eikä pelätä soihtukulkueiden liikkuessa kaupungin syttyvän kipinöistä tuleen. Sanalla sanoen: Pressburg oli taas saanut tavallisen, hiljaisen ja rauhallisen muotonsa, ja lyseon sekä akatemian nuoriso alkoi taasen kohota entiseen arvokkaaseen asemaansa.

Juhana Kárpáthikin meni vaimoinensa kotia. Kauimmin häntä muistelivat Pressburgin kauppiaat. Muistelivat ensiksikin sentähden, että Juhana-herra oli ihanalle vaimollensa ostanut heiltä, mitä vain silmä ja sydän voi haluta, vaatteita, koristeita, kaikkea kallisarvoista tavaraa. Rouvansa rinnalla hän näet aina ja joka paikassa rehenteli, ikäänkuin lapsi, joka uudet vaatteet saatuansa mielellään ne yölläkin pitäisi yllänsä. Toiseksi muistelivat he häntä sen vuoksi, että hänen mielestään ostajat eivät olleet syntyneet myyjän tähden, vaan oli Jumala luonut kauppamiehet ostajia palvelemaan. Siksipä hän mennessään omilla rahoillansa kauppaa tekemään ei katsonut velvollisuudekseen oppia myyjän kieltä, vaan oli kauppiaan asia ymmärtää hänen puhettansa. Kun siis nähtiin hänen astuvan alas vaunuistaan jonkun puodin edustalla — ja kuka ei olisi häntä tuntenut, Unkarin rikkainta pohattaa ja kauneimman vaimon miestä, — niin oli koko liuta puotipoikia heti valmiina puhutellessaan jalosukuista Nabobia mongertamaan hänen omaa kieltänsä; ja itse kauppiaskin oppi tervehtiessään herra Kárpáthia sanomaan: "nöyrin palvelijanne", jos kohta sanat unkariksi hieman omituisesti äännettiinkin. Senpätähden koettivat kauppiaat kilvan saada edes vähäsen aavistusta unkarin kielestä. Olipa heidän joukossaan järkeviä perheenisiäkin, jotka antoivat lastensa myöskin oppia tätä kieltä, sillä he ajattelivat siitä olevan hyötyä, kun Kárpáthin jälkeläiset tulevat valtiopäiville ja kysyvät kuka osaa unkaria, sekä tekevät sen luona kauppansa. Toivorikkaat pojat ja tyttäret lähetettiin siis kunniallisiin perheisiin joko Komorniin tai Somorjaan asumaan, ja suorin sekä halvin keino onkin oppia täten ilman opettajaa. Vaikutusvoimansa näin suureksi havaittuaan päätti Juhana-herra tulevien valtiopäiväin aikana ehdottaa, että perustettaisiin seura, jonka jäsenet sitoutuisivat aina kauppaa tehdessänsä heittämään pois kaikki vieraat kielet, siten pakottaakseen muitakin tutustumaan mahtavaan unkarin kieleen. Kotona saisi kyllä puhua perheen kesken sekä saksaa että latinaa, mitkä siihen aikaan olivat maassa tavallisimmat. Tällainen hyvä esimerkki muka on oleva paljoa tehokkaampi kuin kaikki turhat asetukset kroattilaisten pakottamisesta unkaria oppimaan.

Lykäten kumminkin tämän mainion tuuman toteuttamisen toistaiseksi, matkusti, kuten jo mainitsimme, Juhana-herra rakkaan vaimonsa kera kotia Kárpátfalvaan.

Jättäessään holhoojilleen hyvästi tuntui Fannystä kuin eroaisi hän heistä ainaiseksi. Sekä elatusisä että täti olivat alakuloisen, murheellisen näköiset. Koettivat eron hetkellä olla tyyniä ja vaiti, vaikka kyyneleet olivat silmiin tulla. Nythän ei sopinut itkeä, vaan olisi pitänyt iloita. — Tyttö oli joutunut onnellisiin naimisiin.

Fannyn mieli kävi apeaksi. Hän lankesi tädin kaulaan ja änkkäsi!

— Rakastakaa minua.

— Sinua rakastan aina, vastasi Teresa kyyneliä vastaan taistellen. Ei saanut itkeä. Mitä tuo suuri herra, joka seisoi lähellä, sanoisikaan?

— No, mestari, — virkkoi Nabob pudistaen Boltayn kättä, — toivon vielä saavani nähdä teitä. Teidän on vuoro käydä meillä. Minä kävin jo teidän maatilallanne; nyt pitää teidän vuorostanne tulla Kárpátfalvaan.

Ammattilainen punastui. Nabob ei tietänyt, että tällä jäykällä työmiehelläkin on kunniantuntoa.

— Kiitoksia, vastasi hän. Tuskin pääsen töiltäni tulemaan.

— Mitä hittoa? Onhan teillä oiva kisälli; olen häntä puhutellut; järkevä mies. Voitte uskoa työt hänen haltuunsa siksi aikaa. Mikä hänen nimensä olikaan?

Kurkkuun olivat sanat jäädä, kun piti vastata:

— Santeri Barna.

Vastoin tahtoansakin tuli pari kyyneltä ukon silmiin ja vieri hiljalleen pitkin päivän paahtamia poskia. Teresankin silmät kävivät kosteiksi. Fanny tuli kalman kalpeaksi.

— Käykää sentään joskus talvella edes, hyvä Boltay, jatkoi Kárpáthi.
Jos niin tahdotte, tulen teitä noutamaan. Pidättekö metsästämisestä?

— En. Minä säälin eläimiä.

— Mutta ainakin te, hyvä Teresa, toivotte vielä kerran saavanne nähdä veljenne tytärtä. Tulkaa katsomaan miten hän jaksaa. Ensin saa hän vähän aikaa ikävöidäkseen teitä ja tottuakseen minuun.

Tämän sanoi Juhana-herra pilan vuoksi, mutta Teresa ei vastannut. Fannystä tuntui olo niin tukalalta, että oikein helpotti, kun päästiin vihdoin vaunuihin, ja Paavo sulki lasiovet sekä antoi ajurille käskyn ajaa. Pyörät jyrisivät kadun kivityksellä.

Viikon kuluttua sai Teresa kirjeen Fannyltä.

Nuori rouva koetti kirjoittaa hauskasti, kertoi miellyttävistä miehistä, joitten kanssa Juhana-herra seurusteli, veitikkamaisesta Mikko Horhista, joka keksii kaikenlaisia kujeita häntä huvittaaksensa. Kertoi Mikko Kiss'istä joka ratsastaa joka päivä neljä peninkulmaa hevosen selässä tullaksensa häntä tervehtimään, vanhasta tilanhoitajasta, joka koettaa kaikella ahkeruudella saada hänet oppimaan taloudenhoidon eri haaroja, vanhasta heitukasta ja narrista sekä Juhana-herrasta, jotka kaikki muka näyttivät liittoutuneen, huvittaaksensa nuorta rouvaa, hänelle hyvää mieltä, iloa, hauskuutta saattaaksensa, mikä heille muka on onnistunutkin.

(Iloja, hauskuutta… Rakkaudesta, onnellisuudesta ei ole kirjeessä sanaakaan.)

Juhana-herra on ruvennut uusia puuhia harrastamaan.

Oltuansa valtiopäivillä ja eritoten veljensä pojan tekemän tepposen jälkeen tuona ikimuistettavana nimipäivänä, on hänen päähänsä pistänyt ajatus ruveta hyödyttämään isänmaata, harrastamaan yhteiskunnallisia asioita.

Hän lahjoittelee rahasummia kouluille, — seurustelee naapurinsa, kreivi Szentirmayn kanssa, joka lienee sangen omituinen mies, koska kaikki häntä ylistävät ja koska hänellä on aina pää täynnä kummallisia tuumia, niinkuin esimerkiksi talonpoikain vapauttaminen herrojen vallan alta; muitten samanmielisten miesten kanssa hän puuhaa höyrylaivoja, tehtaita, Theissvirran perkaamista, patojen rakentamista, tiedeseurojen perustamista, teaattereja, hevoskilpailuja. Suurimman osan vuotta hän asuu Pestissä ja kehoittaa muitakin ylimyksiä siellä asumaan. Juhana-herrankin sai hän rakentamaan komean palatsin pääkaupunkiin. Vaikk'ei hän siellä asuisikaan, niin olisi se sentään muka kaupunkia kaunistamassa. Kreivi Szentirmayn luo kokoontuvat herrat esittelevät mikä mitäkin uutta yritystä; muun muassa mainitaan erään hyvin tunnetun kreivin luvanneen uhrata Unkarin tiedeakatemian perustamiseen koko vuotiset tulonsa, 60 tuhatta floriinia. Kun häneltä kysyttiin, millä hän aikoo sen vuoden tulla toimeen, niin vastasi hän toivovansa saada elää tuon ajan kuokkavieraana ystäviensä luona. Tässä omituisessa seurassa käy Juhana-herra ja on usein huomauttanut Pietari Vargaa pitämään tarkkaa huolta taloudesta, sillä tarvitaan paljon rahoja yleisiin yrityksiin. Nyt on hänkin vihdoin keksinyt ehdotuksen, jonka kaikki, joille hän on asian ilmoittanut, ovat havainneet yleistä hyvää tarkoittavan.

Ehdotus tarkoittaa koiraseuran perustamista.

Fanny ei ymmärtänyt, mitä hyötyä siitä olisi enempää kuin muistakaan ehdotuksista ja laitoksista, höyrylaivoista, padoista, akatemioista ja hevoskilpailuista. Mutta hän on huomannut kaikkien, jotka näistä asioista keskustelevat, olevan erittäin innostuneita. Koirille näyttää siis koittavan onnellinen tulevaisuus ja loistava asema. Tulevassa kuussa on yleinen kokous Kárpátfalvan kartanossa, missä seura julistetaan perustettavaksi, säännöt tehdään, ja lopuksi pidetään komeat kemut.

Fanny lopetti kirjeensä hellillä rakkauden ilmaisuilla ja mitä sydämellisimmillä terveisillä mieheltänsä.

Sydämestä ja sen tunteista ei kirjeessä ollut sanaakaan. Rouva parka!
Eikä hänellä ole ketään, kenelle noista asioista kertoisi.

Saavuttuansa Kárpátfalvaan ei Fanny siellä enää nähnyt jälkiäkään entisistä hulluuksista.

Jo Pressburgissa ollessaan oli näet Juhana-herra kirjoittanut kotia Pietarille ja kertonut tuovansa taloon puolison, kauniin, nuoren ja siveän vaimon, jonkatähden Pietarin piti laittaa pois kaikki, mikä voisi rouvan mieltä loukata. Taloudenhoitaja valtuutettiin isännän nimessä tekemään siinä suhteessa, mitä itse parhaaksi näkee.

Saatuansa tämän valtuuskirjeen, reformeerasi kunnon ukko parissa viikossa kartanon niin perinpohjaisesti, ettei sitä enää olisi Kárpátfalvaksi tuntenutkaan.

Maalaistytöt, joiden virka kartanossa oli hyvin epämääräinen, lähetettiin kotia, kukin syntymäpaikoillensa.

Kiroilemisestansa ja likaisista kasvoistansa kuuluisat palkolliset ajettiin ulos karjataloihin paimeniksi.

Kaikkien palkollisten käskettiin kohdella rouvaa mitä suurimmalla kohteliaisuudella, eivätkä he enää saaneet kartanossa ehdoin tahdoin tepastella.

Viskaalille annettiin kolme päivää aikaa pestä kätensä ja kasvonsa puhtaiksi. Samassa annettiin hänen tietää, että hän heti saa virkaeron, jos hän kerrankin vielä tulee kartanoon kynsilaukkaa syötyänsä.

Martti sai viran kartanossa, pääsi armollisen rouvan ajuriksi, ja hänen vaimonsa tuli kamarineitsyeksi. Lauhkeimmista hevosista valittiin neljä vaunuhevosiksi, muutamia erivärisiä taas ratsastusta varten. Martin piti kasvattaa ne niin sävyisiksi kuin lampaat, sillä ne tulevat kantamaan kaunista, kainoa naista.

Herra Pietari itse lähti Pestiin ostamaan komeita ajoneuvoja, huonekaluja, mattoja. Vaikka hänellä oli jalassa vain rasvanahkasaappaat ja hän asui maalaistuvassa, niin oli hänellä kuitenkin niin hieno aisti ja hyvä käsitys herrashuoneitten varustamisesta, että Kárpátfalvan kartanosta se osa, joka oli rouvan asunnoksi valittu, ja jossa ikkunat olivat puistoon päin, tuli ihan toisenlaiseksi.

Kaikki irstaat kuvat, joita oli koottu joka huoneeseen, otettiin puis kehyksistänsä ja sijalle pantiin kauniita maisemakuvia ja muita vakavia maalauksia. Entiset vietiin ullakolle. Puhdistusinnossaan herra Varga vielä sai vanhojen freskomaalauksienkin jumalattaret ja jumalat elämään siivolla. Hän näet antoi maalata alastomien jumalatarten suojaksi verhoja, ja Apollo sekä Bacchus saivat sangen kauniin manttelin kumpikin.

Kaikki mikä oli sopimatonta tai muistutti entisiä hurjia seikkailuja, korjattiin huolellisesti pois. Puutarhasta hävitettiin salaiset piilopaikat, kartanosta salaovet ja -rappuset; kylpykamari muutettiin kasvihuoneeksi ja entinen museo tehtiin kylpyhuoneeksi.

Suuresta juomasalista vietiin pois kaikki entisten mässäämisien muistot. Puutuolit ja suuri pöytä saivat marssia ulos, ja niitten sijaan tulivat suvun hallussa olevat vanhat raha- ja maalauskokoelmat. Päihtyneitä vieraita varten laitetut pienet kamarit, joihin päästiin eräästä pitkästä käytävästä, laitettiin väliseiniä särkemällä isoksi saliksi palvelijattaria varten. Kukaan ei voisi kertoa nuorelle rouvalle: tässä oli Juhana-herra päissään, tässä silloin ja silloin tapeltiin, tässä asuivat hänen lemmittynsä. Kaikki entisten syntien jäljet olivat tarkkaan poistetut.

Puutarhan takana oleva sirkusrakennuskin revittiin maahan, jottei rouvalle ruvettaisi kertomaan, miten ennen täällä oli hauskaa elämää, kun Juhana-herra kerrankin esimerkiksi asetti kaksitoista maalaistyttöä hurjien oriitten selkään, joita heitukat vielä pitkillä piiskoilla pelättelivät. Oli sangen lystiä muka, kun tyttö toisensa perästä tipahti maahan. Yhden hevoset tallasivat kuoliaaksikin.

Narreista sai vain mustalainen Vidra jäädä kartanoon, hän kun oli herrallensa niin uskollinen. Mutta taloudenhoitaja käski hänenkin täst'edes elää siivosti.

— Sittenpä minusta vasta aika narri tuleekin, vastasi tähän mustalainen.

Kun lähiseuduille levisi huhu, että Juhana-herra oli mennyt naimisiin, niin tuli joka haaralta kaikenmoisia onnentoivotuksia tuttavilta, "omituisilta", mitkä runon muodossa, mitkä suorasanaisina.

Herra Varga otti ne takavarikkoon, sillä ne olivat täynnä kaikenlaisia tyhmyyksiä, niin että niitä ei ilennyt antaa Juhana-herran saatikka hänen rakkaan puolisonsa käsiin. Muiden muassa oli eräs ilkeä herjausruno, joka oli täynnä saastaisia kompia, jommoisia turmeltuneet runoniekat osaavat runomittaan asettaa ilettäviä runouden mädänneitä hedelmiä, jommoisia tosin ei näe painettuina, mutta joita kuitenkin paljon kopioidaan ja käsikirjoituksina luetaan sekä tunnetaan useinkin paremmin kuin kuuluisimpien runoilijoiden ikimuistettavia teoksia.

Tämmöisen ilkeän herjauspätkän oli Kárpáthille lähettänyt runoseppä Gyárfás, joka vanhasta herrastaan erottuansa oli mennyt tämän vihamiehen, Antti Kutyfalvin luokse. Tuntien parhaiten Nabobin heikot puolet osasi hän koskea arimpiin paikkoihin. Runo oli niin täynnä hävyttömiä ja irstaita lauseita, että kunnon taloudenhoitaja sen luettuansa, ensin aikoi kutsua kokoon Nabobin heitukat ja mennä miehissä antamaan Kutyfalville sekä hänen runosepällensä hyvän selkäsaunan. Mutta hän malttoi kuitenkin mielensä. Kirjeeseen kääri hän palan vanhaa homehtunutta juustoa ja kappaleen kyrsäleipää, joita talonpojat yleensä käyttivät raivohulluutta sairastavien koirien lääkkeeksi, ja laittaen siten kauniin paketin lähetti hän sen Kutyfalvi herralle pitemmittä mutkitta. Martti lähetettiin viemään pakettia perille. Hän sai ratsastaa parhaimmalla hevosella ja häntä kiellettiin astumasta alas ratsun selästä lähetystä Kutyfalvin käteen antaessansa. Kielto olikin sangen tarpeellinen, sillä huomattuansa leivänpalan ja homehtuneen juuston oli Kutyfalvi kiukusta haljeta ja käski heti renkien sulkea portit. Mutta Martti ei kauvoja viivytellyt, vaan havaitessaan porttien olevan kiinni, antoi hän ratsunsa hypätä aidan yli ja toi Varga herran suureksi mielihyväksi kotia tiedon, että Kutyfalvi oli kaikkine väkinensä ajanut häntä takaa aina metsän reunaan saakka.

Juhana-herra sydämestään iloitsi, kun kotia tultuansa ei enää nähnyt jälkiäkään entisestä. Kaikkialla vain uutta, hämmästyttävää. Hurjat huvipaikat olivat muuttuneet vakaviksi huoneiksi. Kaikki, jotka tulivat kartanossa ja pihalla vastaan, olivat siivoja, nöyriä ihmisiä. Kun miestuttavat tulivat tervehtimään, olivat he niin kohteliaita, että Fannyn mielestä tuntui valheelta kaikki, mitä hän oli Nabobista kuullut asuessaan äitinsä luona ja nauraessaan lapsellisesti keikarien jutuille, joitten kaksimielisyyden hän nyt vasta alkoi käsittää.

Näissä jutuissa ei ollut perää eikä pontta. Eihän näkynyt semmoisesta merkkiäkään.

Entiset ystävät eivät ensin rohjenneet tehdä Juhana-herralle sopimattomia huomautuksia, mutta ei aikaakaan, niin alkoivat vanhat lurjusveikot käydä yhä useammin talossa. Kun Juhana-herran mielestä heidän seuransa kävi vastenmieliseksi, keksi hän hyvän keinon saada heidät pysymään poissa.

Jo siihen aikaan alkoi jonkinlainen hyväntekeväisyyden tuuli puhaltaa, elähyttäen kansallisuuttamme. Perustettiin hyödyllisiä seuroja, jotka ajoivat kansallisuuden, ihmisyyden, tieteiden tai talouden asiaa. Näihin seuroihin rupesi Kárpáthi jäseneksi ja oli sangen mielissään, kun hänet valittiin joko esimieheksi tai suojelijaksi. Kun sitten tuli noita vanhoja juomaveikkoja, oli hänellä heti käsillä pari kolme keräyslistaa, joihin hän ja hänen vaimonsa olivat merkinneet kumpikin yhtä suuren summan. Kuoppaan langennut vieraissakävijä kiroili, peuhasi, esteli, mutta ei auttanut; täytyi kirjoittaa nimi listaan ja luvata joku summa lunnaiksi. Jollei vieraalle kelvannut tiedeseura, niin oli toinen keräyslista sokeritehtaan osakkeita varten, ja joll'ei hänen mielestänsä tämäkään yritys ollut tarpeeksi yleishyödyllinen, niin oli vielä kolmaskin keino — sai kirjoittaa kansankirjastojen perustamislistaan. Jos vieras tätäkin piti hulluutena, niin tarjottiin hänelle osakkeita Berettyójoen[21] koskien perkaamisyhtiöön, niin että hänen kuitenkin oli listojen uhriksi jääminen.

Tästä syystä veikot alkoivat karttaa Kárpátfalvaa, joka heidän mielestänsä oli pahamaineiseen majataloon verrattava. Kun he sattumalta tapasivat Nabobin, alkoivat he heti estellä, olivat muka jo syntivelkansa maksaneet.

Ne veikot jotka eivät keräyslistoistakaan ottaneet viisastuakseen, viekoitteli hän muassaan Szentirmayn luokse yleisiin kokouksiin.

Sinne kokoontui usein vakavia, tieteellisesti sivistyneitä miehiä, joitten seurassa eivät tällaiseen ilmanalaan tottuneet veikot viihtyneet, vaan pelkäsivät kovin, että Szentirmay ehkä joskus esittelee heidät vaimollensakin, jonka sanottiin olevan hyvin hienon ja sivistyneen naisen. On miehiä, jotka ovat tällaisten naisten seurassa sangen noloja.

Rouva Kárpáthin laita on peräti toinen. Hyvinpä tiedetään, ettei hän ole mitään suurta sukua, eikä hänen kuullensa tarvitse liioin sanoja valikoida, sillä kotonansa hän on kyllä tottunut tyhmyyksiä kuulemaan, eikä siis saata liioin pahaksensa panna, vaikka hänen kuultensa sattumalta tulisikin sopimattoman puheen päästäneeksi. Rouva Szentirmayn lähellä ei tohdi suutansa avata, ei hiiskahtaakaan, sillä hänet on kasvatettu Englannissa, missä sanotaan naisten heti menevän tiehensä, jos joku heidän nähtensä laskee jalat ristiin taikka puhellessa sattuu mainitsemaan paitaa tai sukkia. Näin ollen ei voi tietää, milloin tekee suuren tuhmuuden.

Kuten jo puoliksi olemme saaneet kuulla, on lähimmässä tulevaisuudessa syntyvä uusi laitos Juhana-herran esityksestä, joka ennen pitkää oli saanut kaikkien kansanluokkain yksimielisen hyväksymisen.

Tämä ehdotus yhdisti taian tavalla kaikki puolueet sekä valkoiset että mustat, punaiset ja kirjavat, konservatiivit, reformienystävät ja liberaalit (radikaaleista silloin ei vielä tiedetty mitään), kaikki yhdistyivät tähän esitykseen. Ettei asia ollut joutavaa laatua, todistaa sekin seikka, että se tähän päivään saakka on ollut yhtä paljon suosittu, kenties enemmänkin kuin ennen.

Tämä mahtava aate, jonka alkuunpanija oli Juhana Kárpáthi, tarkoitti jahtikoirain suosijain seuran perustamista.

Epäilemättä on koira tärkeimpiä ja huomattavimpia ilmiöitä eläinkunnassa. Eritoten monipuolisten virkojensa vuoksi täytyy meidän pitää sitä positiivisena tekijänä yhteiskunnassa.

Sitä ihmettelemistä ja ihastusta, jonka Juhana-herran esitys sai aikaan, ei minun heikko kynäni pysty kertomaan, siihen tarvitaan paljoa suurempi kuvituskyky ja innostuneempi kynä, kuin minun. Esitys elähytti koko yhteiskuntaa; vanhat riidat unohtuivat. Kauan aikaa kilpaili se Unkarin tiedeakatemian perustamisehdotuksen kanssa. Vasta sitten antoi se tälle etusijan, kun akatemian ehdottajat lupasivat suosiollista apuansa myöskin tuohon toiseen yleishyödylliseen yritykseen.

Suurimmalla varmuudella voimme siis sanoa, että piakkoin pidettävä perustava kokous Kárpátfalvan kartanossa tulee olemaan mitä loistavin ja huvittavin, sillä maan etäisimmistäkin osista luvattiin tulla tähän merkilliseen kokoukseen ja yleensä oltiin halukkaita näkemään, kumpi maankuuluista koirista olisi voittava kilpailussa, Juhana-herran "Martti" vai Mikko Horhin "Tuuli". Muutamat ovat lyöneet vetoa, että Borsodmegyen ispaanin "Pääsky" on ottava kaikista voiton, kun taasen Tonavantakalaiset ovat vakuutetut, että Györiläinen "Poukka" voittaa. Mutta kaikki kuitenkin pelkäävät erästä Siebenbürgiläistä ihme-eläintä, josta Unkarin herrat olivat tarjonneet kaksisataa tukaattia, mutta koiran isäntä ei ollut sittenkään eläintä myynyt. Nyt kehuu hän aikovansa viedä unkarilaisilta voiton.

Määrätyn kokouspäivän edellisellä viikolla oli viskaalilla täysi työ kirjeitten kirjoittamisessa. Sormet tulivat toisen kerran musteeseen; jopa hiuksetkin, jotka alkuansa olivat vaaleat, muuttuivat mustiksi kynän puhdistamisesta. Kielikin musteni, sillä hän käytti sitä imupaperin sijasta, nuollen kynästä tipahtaneet mustetahrat.

Joka päivä tulee Juhana-herralle joukottain kirjeitä kaikista maan ääristä, ja hän lukee ne myöskin. Mikä sisältää onnentoivotuksia, mikä on osakkeiden tilaus, mikä taasen lupaus tulla kokoukseen. Muutamat ennustavat koirainhoidolle onnellista tulevaisuutta, toiset antavat hyviä neuvoja, toiset taas tarjoutuvat yhdistyksen sääntöjä laatimaan. Yksi sanoo tulevansa perin onnelliseksi jos hänet valitaan johtokuntaan, toinen pyytää saada kunnioitettavalle seuralle ilmoittaa, ettei hän tosin itse pääse kokoukseen, kun hän sairastaa luuvaloa, mutta hänen koiransa on ottava osaa kilpailuun. Sangen tyytyväisenä jättää Juhana-herra kirjeet hajalleen pöydälle; hän ei salli kirjekuoriakaan huoneesta korjata. Hän sai siten niitä yhä ihailla. Vain muutamat kirjeet joutuivat tulen uhriksi, nimittäin sellaiset, jossa oli tohdittu väittää paremmaksi perustaa kansakouluja, vaivastaloja, maanviljelysseuroja, harrastaa Tiszavirran perkausta, maanteitten rakentamista, museoita, akatemiaa, teaatteria, lainamakasiineja. Semmoisia kehnoja kirjeitä ei otettu huomioonkaan. Juhana-herra on niin mielistynyt tuumaansa, ettei hän anna kenenkään itseänsä pelottaa. Ja olihan hän antanut raha-apua kaikkiin yllämainittuihin laitoksiin, joita joku levoton kreivi tai muut yrittelijät olivat kansan niskoille asettaneet. — Tosin olisi hän voinut auttaa puolet näistä laitoksista kukoistavaan kuntoon niillä rahoilla, jotka hän yhdessä vuodessa uhrasi koiralaitokseensa, mutta tulevathan nuo toiset yritykset aikaan ilman häntä, kun taasen metsäkoirain hoito välttämättömästi kaipaa rahavaroja, sillä kuten jo on mainittu, koira "non nascitur sed fit", se ei ole syntyänsä mestari, vaan sitä pitää kouluttaa.

… Mutta nyt pois tieltä vähäksi aikaa, koirat!

Juhlakokous ja sen valmistukset antoivat paljon tekemistä Fannylle ja hänen sydämellensä.

Sydämellensäkö?

Tuleehan sinne paljon väkeä, aateliston parhaita. Kokoontuu vakavia ja mainioita miehiä, sillä kaikki pitävät Juhana-herrasta, joka omituisuuksiensa ohessa suosii kaikkea jaloa ja hyvää, joten yleishyödyllisissä yrityksissä saattaa luottaa hänen apuunsa. Tällaisiin tilaisuuksiin ihmiset vetävät toisiansa. Kukin tietää saavansa nähdä koossa paljon kansaa, paljon kauniita naisia, useita hullunkurisia miehiä, ja kukin aikoo saada hauskaa toisen kustannuksella.

Tämä oli ensimmäinen juhla, johon Juhana-herra kutsui myöskin naisia.
Olihan hän nainut mies.

Fanny kovin pelkäsi seudun vallassäätyläisten tuloa. Ottanevatko häntä seuraansa nuo ylhäiset naiset, jotka ovat perineet sekä aatelisuuden että siveellisyyden ja tahrattoman maineen? Tunnustanevatko he vertaisekseen häntä, jonka onnetar ja vanhan hupsun oikku on heidän rinnallensa koroittanut? Voinevatko unhottaa hänen syntyperänsä, huonon maineensa?

Lähiseuduilta tulee varmaan miehiä, joita kautta koko maan pidetään mainioina, luotettavina. Juhla on kestävä useita päiviä. Ensi päivänä on istunto. Isossa salissa on vakavia miehiä koossa, parvekkeilla naisia kuuntelemassa puheita. Kokous päättyy illallisella. Hän on oleva emäntä talossa, kaikkien nähden … tokkohan kukaan esittää maljaa hänen kunniaksensa?

Toisena päivänä pidetään koirakilpailut. Sekä naiset että miehet tulevat komeilla hevosilla ratsastaen ajamaan viekkaita kettuja takaa. Hänkin on ratsastava… Kuka tulee hänen ritariksensa?

Illalla on talon emäntä antava kullalla ja helmillä koristetun satulaloimen metsästäjälle, joka koirineen on enimmän itseänsä kunnostanut. Loimen on hän itse tehnyt… Kuka voittaa sen?

Kolmantena päivänä juhla päättyy komeilla tanssiaisilla. Paljon nuorisoa, kaunottaria tulee kokoon. Kainojen naisten rinnalla pulskia, jaloja ritareja, joitten mielessä ei vilppiä ole… Kuka vie hänet tanssiin?

Nyt niinkuin aina ennenkin oli Fannyn mielessä tuo näkymätön ihanne. Hän näki miehen istuvan kokouspöydässä, näki hänen nousevan ylös ja selvällä, kaikuvalla äänellä esittävän maljan emännän kunniaksi, ja ajatteli, miten suloista olisi, kun hänen pikarissaan olisi myrkkyä, jonka voisi juoda viimeiseen tippaan ja kuolla miehen tietämättä mitään hänen rakkaudestansa. Fanny näki hänen ratsastavan rinnallansa; he ajoivat nopeasti, ja hän ajatteli, miten suloista olisi pudota ja kuolla tämän miehen nähden. Hän näki hänet hengessään kaikkialla. Vaikka mitä olisi miettinyt, mihin hyvänsä huomionsa kääntänyt, niin oli yhä hänen mielessään tuo nimetön ihannekuva ja ajatus, että olisi parasta kuolla.

II.

Vaimo parka!

Vaimo parka!

Tarkoitamme rouva Kárpáthia.

Miehensä kautta oli hän saanut äärettömiä rikkauksia ja ylen ylhäisen nimen. Molemmat ovat enemmän taakaksi kuin siunaukseksi.

Ei millään maailman aarteilla voi ostaa oikeata iloa, tyytyväisyyttä, sydämen onnellisuutta, rakkautta, lepoa, omantunnon rauhaa.

Entä ylhäinen nimi?

Kaikki tietävät, miten hän on saanut tämän nimen. Kostaakseen veljensä pojalle nai eräs hupsuksi tunnettu vanhus pahamaineisten vanhempain tyttären, joka muussa tapauksessa ehkä olisi tullut vietellyksi.

Vanhus oli joko jalomielinen tai hupsu. Tyttö taasen on varmaan turhamainen ja kunnianhimoinen… Odotapas!

Kukin pitää häntä valmiina panettelujen saaliina.

Mutta annetaan hänen ensin esiintyä noissa ylhäisissä piireissä, mihin hän on tunkeutunut!

Naiset jo edeltäpäin luulevat saavansa kovin hauskaa huvitusta Fannyn taitamattomuuden, hairauksien, turhamielisyyden, ehkäpä seikkailujen ja pahennustenkin vuoksi. Kavaljeerit taasen tuumivat: nainen on heikko astia, nuori, intohimoinen, turhamainen, kevytmielinen; ainakin kaikista merkeistä voi niin päättää. Helppo on viedä hänet harhateille, ja kerran langettuansa täytyy hänen hukkua toisten huviksi.

Hän ei voi keltään toivoa ystävyyttä, kehenkään luottaa, keltäkään pyytää neuvoa. Ei kukaan puolusta, johdata häntä, kaikkein vähimmän hänen oma miehensä.

Juhana-herra luuli täyttäneensä kaiken vanhurskauden pitäessään huolta vaimonsa mukavuudesta, kootessaan kaikista maan ääristä sellaista, mistä naiset ylimalkaan pitävät, korukaluista ihailijoihin saakka.

Aivan niin, ihailijoihinkin!

Vanhojen juomaveikkojen lakattua käymästä Kárpátfalvan kartanossa ja entisten kemujen loputtua, alkoi näet siellä käydä toisia herrasmiehiä, joita eivät houkutelleet Nabobin hyvät viinit ja rumat jutut eivätkä hänen lemmittynsä, vaan ihana vaimo, kuuluisa, ihmeen kaunis nainen, jonka suhteen on kaksinkertainen syy elää hyvässä toivossa, koska hänen miehensä on vanha ja hän itse polveutuu pahamaineisesta perheestä. Tätä rouvaa ovat kaikki askelta lähempänä kuin muita vallasnaisia.

Melkein joka päivä käyvät Kárpátfalvan kartanossa seudun etevimmät leijonat:

Eugen Darvay, joka yleisen mielipiteen mukaan on vapaamielisen puolueen johtaja, koska hänellä on pitkä parta. En varmaan tiedä, onko muuta syytä tähän luuloon.

Kaunis Rudolf Csendey, joka mielellään kuulee itseänsä kauniiksi kehuttavan. Minä puolestani pitäisin tuollaista kehumista sangen harmittavana. Sileä leuka, jakaus keskellä päätä, hiukset voiteessa, kauneissa suortuvissa. Hänen kanssaan ei voi järkevää sanaa vaihtaa.

Paroni Teodor Berky, joka on olevinaan omituinen mies; istuu ratsain tuolilla, pitää korviin saakka ulottuvia kauluksia ja luulee todellakin sangen omituinen mies olevansa.

Ylistetty Csepcsy, patentin saanut tanssien johtaja, joka ei muista tavanneensa naista, joka ei olisi häneen mieltynyt, eikä myöskään miestä, joka olisi hänelle masurkassa ja valssissa vertoja vetänyt.

Eräs syllän pituinen kreivi, joka itsekin tunnustaa olevansa rumin mies, minkä on nähnyt, mutta kuitenkin väittää, ettei kukaan kilpakosija ole häntä voittanut.

Eräs kelmeä nuori mies, jonka sanotaan salanimellä kirjoittavan runoja. (Riennämme mainitsemaan hänen puolustukseksensa, että huhu on perätön; epäiltävää näet on, osaako hän kirjoittaakaan.)

Ja vielä koko liuta miehiä, jotka hyvästi osaavat loruilla, tuoda viestejä, mairitella, lausua kuivia sievistelyjä, tanssia. Toinen joukko on tyhjäntoimittajia, jotka haaveilevat, huokailevat, ovat romantillisia olevinansa, mutta juovat, lyövät korttia ja kisailevat piikojen parissa, kuten muutkin. Kolmas legioona on arki-ihmisiä, jotka todellakin ovat ihastuneet rouvaan, mutta eivät tiedä, miten synnyttää vastarakkautta.

Kas tässä talvipuisto, joka viheriö, sittenkuin Nabob vaihtoi maalaistytöt ihmeen ihanaan rouvaan.

Vaimo parka!

Usein on hän aikonut paeta näitten surkuteltavien, ikävien ja harmittavien ihmisten parista. Mutta minne? Ei ole ainoatakaan, joka häntä ymmärtäisi. Juhana-herra luulee tekevänsä oivallisesti antaessaan tämän iloisen seuran huvittaa vaimoansa kaikin keinoin.

Kovin mitättömiä, tuhmia tomppelia ovat nuo kaikki hänen ihanteeseensa verraten!

Kovin itsekkäitä, hyödyttömiä, turhamielisiä ovat nämä verrattuina mieheen, jonka kuva on hänen sydämessänsä.

Ei ole edes naista, ystävätärtä, jolle voisi sydäntänsä avata.

Juhlakokous oli jo tulossa. Juhana-herra oli kutsunut paljon vieraita, ja annettuaan Varga herran kirjoittaa kutsuttujen nimet paperille käski hän viedä listan rouvalle, jotta Fanny saisi lisätä siihen vielä joitakuita, joita hän ehkä mielellänsä tahtoisi juhlaan tulemaan.

Tämäkin seikka osoittaa, kuinka kohtelias Juhana-herra oli vaimollensa.

Varga herra toi listan. Koputteli tullessaan joka ovelle eikä avannut, ennenkuin vastattiin: "sisään!" Nähdessään emäntänsä seisahtui hän kynnykselle ja olisi ollut kovasti mielissään, jos hänellä tällä kertaa olisi ollut niin pitkät kädet, että olisi voinut ojentaa listan kynnykseltä sohvalle saakka.

Fanny suosi erikoisesti tätä ukkoa. Muutamien ihmisten kasvoista jo näkyy puhdas, rehellinen sielu, niin että heihin luottaa heti ensi kerran henkilön tavatessaan. Fanny ei odottanut, kunnes Varga herra astuisi lähemmäksi, vaan meni heti vastaan, otti häntä kädestä ja veti ukon sisälle, vaikka tämä joka askeleella koetti kumarrella, ja painoi hänet istumaan. Jottei ukko pääsisi nousemaan ylös, kiersi Fanny vielä lapsellisen suloisesti kätensä ukon kaulaan, mikä seikka sai vanhuksen kovasti hämille. Kun Fanny irroitti kätensä, nousi hän tietysti heti taas seisomaan.

— Istukaa vain, setä kulta, taikka minä seison myöskin.

— Mutta minä en ole niin suurta kunniaa ansainnut, änkytti taloudenhoitaja varovasti laskeutuen nojatuoliin, ikäänkuin pyytäen anteeksi siltäkin, kun rohkeni istua ja kumartui eteenpäin, ettei tuolilla olisi liian raskasta taakkaa.

— Mitä uutisia tuotte, Varga setä, kysyi Fanny hymyillen. Olipa hyvä, että tulitte. Katsokaas, minun on niin hauska saada nähdä teitä.

Varga herra mutisi jotakin siihen tapaan, ettei hän käsitä, mistä syystä hänelle niin suuri kunnia tapahtuu. Samassa ojensi hän rouvalle nimilistan kertoen Juhana-herran käskyn ja alkoi tehdä lähtöä.

Mutta Fanny huomasi ukon aikeet ja esti häntä menemästä.

— Pyydän, jääkää. Minulla on vähän kyselemistä.

— Tämä oli käsky. Varga herran täytyi istua. Näin pahassa pulassa hän ei ollut vielä koskaan ollut. Olisi joku toinen edes nyt ollut hänen sijassaan tällä hetkellä.

Fanny luki nimilistan päästä päähän. Mielensä kävi apeaksi. Niin monta outoa nimeä, joista hän tiesi vain sen verran, että ne olivat etevien miesten, jalosukuisten naisten nimiä. Ei ole ainoatakaan tuttua naisten joukossa, ei voi tietää, kehen pitää luottaa, ketä karttaa. Hänen miehensä, joka muutenkin on omituinen, oli kai arvellut tavallisiin esittelemisiin menevän liian paljon aikaa ja vaivaa, jonkatähden hän oli keksinyt keinon kutsua kaikki tuttavansa kokoon juhlaan ja silloin esitellä vieraille vaimonsa. Hän kai arveli, että nainen, joka oli esiintynyt hienon maailman iltahuveissa Kecskereyn luona niin rohkeasti ja voittoisasti, nytkin on keksivä sopivan asennon, johon kauneutensakin hänet oikeuttaa. Mutta silloinhan olivat asiat ihan toisella kannalla. Hän tiesi astuvansa vihollisten keskelle, tiesi saattavansa heidät häpeään. Ei ollut läsnä ketään, jonka nähden hänen olisi tarvinnut luoda maahan silmiänsä. Täällä taasen hän on esiintyvä vakavien, kunnianarvoisten ja ylhäisten naisten seurassa, eikä enää saa osaansa valikoida. Jos hän esiintyy rohkeasti, varmasti, niin hänet alennetaan; jos hän taasen itse alentaa itsensä, niin häntä pilkataan. Hänen avujansa ei uskota, vaan kauneutensa vuoksi häntä epäillään. Puhutelkoon kuka tahansa mitä suloisimmasti, niin piilee kuitenkin sanojen takana salaisia vihjauksia, loukkauksia. Voi häntä, jollei hän ole niitä ymmärtävinään; voi häntä, jos hän ymmärtää eikä osaa ajatuksiansa salata. Tuho tulee, jos hän on vastaamatta. — Rouva parka!

Hän luki nimet toiseen kertaan.

Fanny arveli, että kutsuttujen joukossa on monta lempeätä, hyväsydämistä rouvaa, joita hän voisi pitää äitinänsä (ei rouva Mayerin tapaisia, vaan ihanneäitiin verrattavia, jommoiseksi sopii äitiänsä ajatella) ja monta hellätunteista tyttöä, joita hän voisi rakastaa kuten omia sisariansa (ei kuitenkaan hänen omia sisariansa tarkoittaen.) Mutta miten tulla heidät tuntemaan, miten heitä lähetä? Miten voittaa heidän luottamustansa?

Hän luki vieläkin kerran läpi luettelon, ikäänkuin nimien kaiusta tahtoen saada tietää henkilöitten luonteen. Mutta turhaan aprikoituansa loi hän kysyvän katseen taloudenhoitajaan.

— Setä kulta, suokaa anteeksi, jos vaivaan teitä muutamalla kysymyksellä.

Varga herra kiiruhti vastaamaan, että armollinen rouva käskeköön nöyrintä palvelijaansa.

— Mutta kysymys on sangen painava.

Varga herra vakuutti, että hän on kaikkeen valmis, vaikka hyppäämään ulos ikkunasta, jos armollinen rouva vain tahtoo.

— Teen teille kysymyksen, johon odotan suoraa vastausta.

Varga herra oli valmis kaikkeen.

— Mutta teidän pitää olla avomielinen minua kohtaan, aivan kuin olisitte oma isäni, joka antaa tyttärellensä hyviä neuvoja.

Sanat olivat lausutut niin hellästi ja sydämellisesti, että Varga herran täytyi ottaa takkinsa povitaskusta esille kulunut nenäliina pyyhkiäkseen sillä kyyneliä silmistään.

Fanny veti tuolinsa lähemmäksi ja levitti nimilistan hänen eteensä.

— Nähkääs, ystäväni, — virkkoi Fanny sangen herttaisesti, laskien kauniin käsivartensa vanhuksen olalle, — nämä kaikki ovat minulle ventovieraita, en tunne heistä ainoatakaan. En tiedä, ketä pitää karttaa, kehen luottaa? Ketä pitää ottaa ystäväkseni, keneltä salata tunteeni? Tiedän, että pyydän teiltä sangen vaikeita asioita, mutta tunnettehan te nämä kaikki. Itsehän parhaiten tiedätte tarkoitukseni… Varga herra ymmärsi asian sangen hyvin. Nenäliina tuli taas esiin; tällä kertaa oli otsaa pyyhittävä, sillä se oli kovin hiessä.

— Suvaitkaa käskeä, vastasi hän tuskallisesti, ikäänkuin olisi joka tavu ollut yhtä pahassa pulassa kuin hänkin.

— Pyydän teitä lukemaan järjestänsä nämä nimet listalta ja sanomaan suoraan, mitä henkilöistä pidätte, minkä luontoisiksi te arvelette heitä ja mitä maailma heistä sanoo? Kuka heistä on rakastettava, kuka ei?

Näin ankarassa tutkinnossa ei Varga herra ollut vielä koskaan ollut.

Jos rouva Kárpáthi olisi käskenyt häntä kutsumaan kaksintaisteluun viisi, kuusi noista miehistä, joitten nimi oli listalla, tai menemään jalkaisin kunkin luo asialle tai valmistamaan kustakin täydellisen kantakirjan, niin olisi se ollut vähäpätöinen seikka tämän suhteen, mitä hän nyt pyysi.

Hän oli alamainen, kohtelias palvelija, joka piti niin suuressa kunniassa kaikkia korkeampiin piireihin kuuluvia henkilöitä, että hän olisi ollut ihan onneton, jos puheessa olisi tullut maininneeksi aatelismiehen nimen ilman sopivia arvonimiä. Ja nyt piti hänen arvostella, milt'ei tuomita näin korkeata herrasväkeä, joitten nimiäkin lausuessaan hänelle muka tapahtui suuri kunnia.

Epätoivoissaan pyyhki Varga herra saapasanturoillaan lattiaa ja nenäliinalla otsaansa. Häntä yskitti tänään kovasti. Mieleen johtui, että olisi parasta, kun joku hyvä henki veisi hänet heti täältä ja laittaisi jonkun toisen hänen sijaansa.

Ollen mitä suurimmassa pulassa ja epätoivossa oli hän kuulevinaan rouva
Kárpáthin puhuvan jotakin.

— Käskettekö mitä?