— En, ystäväni, vastasi Fanny, katsahtaen hymyillen kunnon ukkoon.
Tämä huomasi, että piti ryhtyä toimeen. Hän otti listan käteensä ja katseli sitä läheltä ja kaukaa, ikäänkuin luulotellen itselleen, että hän oli unohtanut sisälukunsa. Sitten tarkasti hän vielä paperin tyhjää selkäpuoltakin, ikäänkuin luullen, että kunkin nimen taakse on salamusteella kirjoitettuna arvostelu, joka hänen pitää lausua julki.
Fanny huomasi vanhuksen olevan hämillään ja alkoi taas ystävällisesti rohkaista häntä.
— Ystäväni. Pitäkää minua tyttärenänne, jolle annatte neuvoja näissä oudoissa oloissa. En voi muuta kuin pitää teitä isänäni. Olette minua kohtaan ollut niin hyvä, niin hellä.
Vanhuksen mieltä rohkaisivat nämä herttaiset, selvät sanat. Hän yskähti päättävästi vielä kerran, jättäen hyvästi pelkuruuden peikoille, ja vastasi lujamielisesti:
— Armollinen rouva kunnioittaa minua suuressa armossaan yli ansioitteni ja olen onnellinen voidessani tehdä teille edes pieniäkin palveluksia. Ja vaikka onkin minunmoisen halvan miehen vaikea ruveta arvostelemaan niitä eteviä herroja ja naisia, joitten nimet ovat listalla, niin rakkaudesta armolliseen rouvaan — pyydän anteeksi! kunnioituksesta…
— Sanokaa vain: rakkaudesta; se on paras.
— Niin. Sanat tulivat sydämeni pohjasta. Oli minullakin tytär. Siitä on jo aikoja kulunut. Hän oli armollisen rouvan iässä, ei niin kaunis, mutta hyvä tyttö, sangen hyvä tyttö. Kuoli aikaisin, nuorena. Hän rakasti minua paljon. Pyydän anteeksi, kun rohkenen puhua tytärvainajastani.
— Puhutaan toiste hänestä enemmänkin. Riippuuhan hänen valokuvansa kamarissanne kirjoituspöydän kohdalla.
Kuinka? Onko armollinen rouva suvainnut käydä minun köyhässä kodissani?
— Olen antanut itseni ilmi. Palatkaamme asiaan.
— Ei niin, armollinen rouva, ei ennenkuin olen lausunut sulimmat kiitokseni armolliselle rouvalle. Nyt johtuu mieleeni, että sairastaessani lavantautia, eräs nainen, ylimaailmallinen enkeli valvoi tuskien ollessa kovimmillaan vuoteeni ääressä. Houreissani luulin silloin tytärvainajani seisovan vuoteeni ääressä. Mutta nyt tiedän, että se olikin armollinen rouva. En saata sanoin kiitollisuuttani selittää.
— Asiaan, ystäväni, virkkoi Fanny, peläten ukon rupeavan häntä ylenmäärin kiittelemään ja ylistelemään.
— Parhaan taitoni mukaan ja vilpittömästi tahdon lausua halvat havaintoni, koettaen vastata kysymyksiinne. Ensiksikin on minusta tarpeetonta puhua henkilöistä, joihin — miten sanoisinkaan — armollinen rouva ei voisi täysin luottaa, sillä vaikka Jumala minua varjelkoon arvelemasta, että näitten ylhäisten herrojen ja naisten elämässä olisi varjopuolia, niin on kumminkin syytä olla heihin kaikkiin luottamatta. Päinvastoin olen siis listasta etsivä henkilöt, jotka maksavat hyvyytenne ja hellyytenne yhtä suurella hyvyydellä ja hellyydellä. Mutta ne, joitten suhteen olen vaiti, heistä saatte ajatella, etteivät he kaikkine persoonallisine hyvine puolineen ole armolliselle rouvalle sopivia.
— Hyvä, sangen hyvä, ystäväni. Esittelette minulle vain ne, joita minun tulee rakastaa, toisten suhteen olette vaiti. Se oli viisas neuvo.
Varga herra kääntyi rukoilevin katsein Fannyn puoleen, ettei tämä häntä niin ylistäisi, sillä siten joutuu hän taas hämille ja unhottaa, mitä piti sanoa.
Hän alkoi tarkastella listaa siirtäen sormea nimestä nimeen.
Hm, hm. Ukko yskäsi ja pyyhki jalalla lattiaa.
Oli järjestään joukko nimiä, joista hän katsoi parhaaksi olla mitään mainitsematta.
Hm, hm. Jo seisahtui nimiä seuraava sormi, ja Varga herra katsahti ylös jotakin sanoakseen, mutta yskäistyänsä, jotta ääni selkenisi, ja vielä kerran nimeen vilkaistuansa, kääntyivätkin ajatukset toiselle suunnalle, jonkatähden hän katsoi parhaaksi asettaa tämäkin henkilö niitten luokkaan, joita hän ei kaikkien heidän hyvien puoliensa ohessa pitänyt soveliaina esitellä armolliselle rouvalle.
Mutta sormi joutui jo listan loppupuoleen. Ukko pelästyi huomatessaan, kuinka kauas hän oli joutunut. Otsalla näkyivät vilpittömän tuskan hikihelmet, sillä sormen alle tulee yhä uusia nimiä, joita hän tosin suuresti kunnioittaa, mutta jos hänellä olisi tytär, ei hän yhtäkään heistä hänelle esittelisi.
Ja Fannyä pitää hän nyt omana tyttärenänsä.
Niin oli armollinen rouva itse tahtonut; ja ollessaan lavantaudissa oli hän itsekin luullut armollista rouvaa tyttäreksensä.
Hänen täytyi antaa isälliselle sydämelleen anteeksi tämä mielikuvitus.
Vihdoin viimeinkin kirkastuivat ukon kasvot.
Käsi vapisee paperilla. Hän oli löytänyt yhden, jonka hän voi mainita, jota hän voi ylistää ja sulkea tyttärensä — armollisen rouvan suosioon.
— Kas tässä, armollinen rouva, virkkoi hän ojentaen hänelle nimilistan. Tämä oiva nainen ansaitsee armollisen rouvan luottamusta.
Fanny luki nimen.
— "Flora Szentirmay, synt. Eszéki."
Hän muisti, että itsekseen listaa lukiessaan hänessä oli herännyt jonkinmoinen aavistus, ettei tämän nimen omistajattarella saata olla paha sydän.
Millainen on tämä nainen? — kysyi hän ukolta.
— Minun tarvitsisi tosiaankin olla sangen kaunopuhelias voidakseni häntä sopivasti kuvata. Hänellä on kaikki naisen hyvät avut runsaassa määrin. Lempeys hänessä käy käsi kädessä viisauden kanssa; hän on kaikkien puutteenalaisten ja vaivaisten salainen puoltaja; tosin hän koettaa salata hyvät tekonsa, mutta kuka voisi sitoa kaikkien kiitollisten kieliä. Hän auttaa nälkää ja vilua näkeviä jakamalla leipää, vaatteita, lääkkeitä. Mutta hän myöskin suojelee ja auttaa sielustaan sairastelevia, joita maailma yleensä tuomitsee, vieteltyjä tyttöraukkoja, jotka lankeemus on tehnyt onnettomiksi, avioristin alla huokailevia vaimoja. Hän näet keksii sydämenkin kivut. Pyydän anteeksi, kun häntä näin ylistän, sillä tunnustan, että muutkin vallasnaiset tekevät köyhille paljo hyvää, mutta he useinkin vain pitävät huolta vaivaisten ruumiillisista tarpeista, kun tämä nainen myöskin hoitaa heidän sieluansa. Hän tapaakin sekä mökeissä että usein palatseissakin potilaita, jotka tarvitsevat hänen apuansa. Pyydän tuhannesti anteeksi, kun näin tohdin puhua.
— Jatkakaa vain, virkkoi rouva Kárpáthi mielistyneenä.
— Ja semmoiseksi hänet on kaikkialla tunnettu. Suvaitkaa kysellä muiltakin, niin vakuuttavat he kaikesta sydämestänsä, että tämä rouva levittää ympärilleen onnea ja tyytyväisyyttä ja vie siunausta joka huoneeseen, johon hän astuu sisään, sillä hän istuttaa perheonnea ja siveyttä, ollen itse siihen parhaana esikuvana. Minä tunnen vain yhden naisen, joka on hänen arvoisensa, ja minusta olisi suuri onni saada nähdä heidät yhdessä, hyvässä sovussa.
Puna Fannyn kasvoissa osoitti, että hän ymmärsi vanhuksen viittauksen.
— Pyydän tuhannesti anteeksi sanoistani, mutta minun on sisällinen pakko näin puhua.
— Onko nainen nuorikin?
— Aivan armollisen rouvan iässä.
— Ja elää onnellisessa avioliitossa? — virkkoi Fanny enemmän itsekseen kuin kysyen.
— Elää niinkin, vastasi Varga. — Ei todellakaan löydä monelta matkalta toista niin sopivaa paria kuin hän ja armollinen herra, kreivi Rudolf Szentirmay. Hän on jalo mies! Kaikki ihmettelevät hänen älyänsä ja jaloa mieltänsä! Koko maa ylistää häntä. Hän on matkustanut paljon ulkomaillakin, missä hän tuli vaimonsakin tuntemaan. Sanotaan hänen olleen elämään kyllästyneen, mutta tultuansa tuntemaan vastaisen puolisonsa, neiti Flora Eszékin, tuli hänestä ihan toinen mies. Vaimonsa kanssa tuli hän Unkariin, ja lukuunottamatta jaloa kreivi Tapani ——iä, jota Jumala auttakoon kaikissa toimissa, on tuskin isänmaan miestä, joka vähässä ajassa olisi niin paljon tehnyt hyvää isänmaalle ja ihmiskunnalle. Jumala on häntä palkinnut, sillä suurin aarre, perheonni, on tullut hänen osalleen niin runsaassa määrin, että se on puheenparreksi tullut; ja kun näkee heidät yhdessä, on taipuvainen luulemaan, että heille on paratiisi jo täällä maan päällä auennut.
Fannyn rinnasta nousi ehdoton huokaus.
Samassa kuului vaunujen jyrinää pihalta. Tuli varmaan vieraita. Ulkoa kuului myöskin kiireisiä askelia sekä Juhana-herran ääni ottaessaan vieraita vastaan. Hetkisen perästä astui kamaripalvelija Martti rouva Kárpáthin huoneeseen ilmoittaen:
— Armollinen rouva kreivitär Flora Szentirmay synt. Eszéki!
Ilon ja hämmästyksen tunteilla odotti Fanny vieraan tuloa. Minkä näköinen hän lienee?
Nuoren rouvan sydän sykki, kun askeleet lähenivät kamarin ovea ja hän kuuli Kárpáthin innokkaasti keskustelevan vieraan kanssa. Nyt aukeni ovi.
Ja sisään astui — ei sen muotoinen henkilö, jota hän oli mielessään kuvaillut, vaan pitkä, kuiva, epämääräisessä iässä oleva nainen, tekosuortuvat päässä, tekoväri kasvoissa, tekohampaat suussa ja silmissä teeskentely, puku muodin mukaan sangen kirjava.
Hirveän suuri hattu tuuheine kukkatöyhtöineen esti kokonaan hänen takanansa tulijaa näkymästä.
Mantteli oli laskeutunut alas toiselta olalta, niin että henkilö näyttää amazoonimaiselta. Tätä näköisyyttä lisää vielä sangen avokaulainen puku, joka sallii nähdä laihat olkapäät ja olkaluut. Samaten ovat kädet erinomaisen laihat. Ja kun ei hän voi näitä liikuttaa ilman valaisevaa puhetta sekä kun hän puhellessaan aina hymyilee ja hymyillessään näyttää sekä koko ylemmän hammasrivin (Myymälä: Parisissa, Rue Vivienne n:o 11, T:ri Legriex'in luona) että ikenetkin, niin on hänen kätensä, ikenensä ja olkaluunsa aina omiaan vetämään seuran huomiota puoleensa.
Alussa oli Fanny milt'ei pelästyä, hän kun oli luullut tapaavansa lempeän, rakastettavan henkilön, jonka hän aikoi ottaa syleillen, suudellen vastaan, eikä tämä ollut sen näköinenkään.
Oikea henkilö tulee perässä puhellen Kárpáthin kanssa; täti on esiliinana ensin astunut sisään.
— Neiti kreivitär Marion Szentirmay! Rouva kreivitär Szentirmay! — vaimoni… Juhana-herra riensi naisia esittelemään.
Neiti Marion Szentirmay tervehti emäntää moitteettomasti ja täydellisen kohteliaasti sekä katseli, osasiko tämä olla yhtä täydellinen. Olihan rouva parka hänestä aivan perehtymätön tällaisiin.
Fanny oli kovasti hämillään ja sanaakaan vastaamatta ihmetteli hän vain
Marion neiden ikeniä, niin ettei tullut Floraa ollenkaan huomanneeksi.
Mutta ei tarvinnut hänen eikä toistenkaan sanoja etsiä, vaan päinvastoin oli nyt parasta pitää ne piilossa, sillä Marion neidillä on sitä sorttia aina sen verran muassa, että näin suurelle seuralle riittää.
Täytyy myöskin myöntää, ettei tämä mainittava neitsyt koskaan lavertele tyhjiä loruja, kuten muut hänen ikäisensä naiset, vaan jokainen lause on hyvin tähdätty ja tarkoituksen mukainen pistos ja loukkaus. Hänen seurassaan on yhtä huvittava olla kuin istua muurahaispesässä.
Eikä tätä arvoisaa neitsyttä sovi aina nokkoseenkaan verrata, sillä nokkonen polttaa vain sitä, joka astuu liian lähelle, mutta hän suvaitsee etsiä piiloon menneitäkin ja osaa pistää sydämeen saakka läpi vaatepanssarinkin.
— Olkaa hyvät, istukaa. Te, Flora, tänne, tänne vaimoni viereen.
Marion neiti — — tuhannesti anteeksi…
Vilkaistuansa kerran neidin silmiin tuli Juhana-herra huomaamaan, että neiti itse parhaiten tietää, minne pitää istua, kenenkään ei tarvitse sitä hänelle sanoa. Hän laskeutui siis erääseen viereiseen nojatuoliin, mistä Varga herran oli kenenkään huomaamatta onnistunut pujahtaa tiehensä.
Taisipa ukko mennä meidän nähtemmekin, saattoi ainakin kuusi kertaa meille kumartaa ja alamaisimmasti kutakin tervehtiä. Kukahan moista olisi huomannut?
— Suokaa anteeksi, rakas naapuritar, alkoi Marion neiti keskeytyneen puheensa niin teeskennellyllä äänellä, että oli melkein lausumisen tapaista, mutta samassa herätti kuulijassa aavistuksen, että puhujan suussa lienee jotakin, jota hän ei saa niellyksi alas kurkusta. — Anteeksi, chère voisine, rakas naapuritar, — asummehan aivan lähellä Kárpáthin sukukartanoa (ymmärräthän yskän: tämä ei ole sinun eikä miehesi tilus, vaan Kárpáthisuvun) — rohkenimme häiritä teitä toimissanne, (mitäpä sinä osaisit toimia?) vaikka meidän olisi pitänyt odottaa, kunnes herra Juhana Kárpáthi meille tulee esittelemään rakasta puolisoansa, kuten tapana on (tätä et sinä ehkä tiedäkään; mistäpä sen tietäisit?) Mutta kun tiemme tänne soveltui (älä luulekaan, että vartavasten tänne läksimme) ja eräs vanha riita on ratkaisematta minun ja herra Juhana Kárpáthin välillä (saat siis kiittää minua ja riitaa siitä, että tänne poikkesimme, etkä Floran lempeyttä, kuten luulet) — se on tosiaankin jo vanha riita, alkoi kun vielä olin nuori, melkein lapsi, haha. Meitä neuvottiin sopimaan siten, että menisin Kárpáthille vaimoksi, mutta silloin olin nuori, melkein lapsi, haha; en malttanut hänelle mennä. Tein tuhmasti, olisin nyt upporikas, oiva naimakauppa! (ymmärräthän: Juhana-herra oli jo silloin vanha mies, kun minä olin sinun iässäsi, mutta minä en myynyt itseäni rahoista, kuten sinä). Olettepa oikein onnen kultapoika, Kárpáthi, ette suinkaan saata kohtaloanne valittaa. Ette ole ansainnut niin rakastettavaa vaimoa, semmoista aarretta, kuten teillä on. (Ei mitään ylpeilemisen varaa sinulle, tyhmyri! Älä luulekaan, että pidämme kauneuttasi ansiona. Hävetä saat, kun kauneutesi kautta olet ylennyt!)
Marion neiti eksyi puheessansa, ja sill'aikaa ehti Flora kääntyä
Fannyyn sekä kuiskata hänen korvaansa:
— Olen jo kauan toivonut tapaavani teitä ja olen joka päivä tänne aikonut.
Kiitollisena pudisti Fanny vieraan kätöstä.
Hyvää tekevä yskän kohtaus esti Marion neitiä jatkamasta juttuansa.
Juhana-herra sai tilaisuuden puhutella Floraa.
— Minusta on sangen hauskaa nähdä pikku naapuritar luonani, mutta toisaalta olen huolissani, kun tulitte yksin, ilman Rudolfia. Tuskin kenkään mokomaa muistaa, niin harvinaista on nähdä teitä yksin. Pahoin pelkään, että häntä on kohdannut joku tavaton este, kun hän ei tullut vaimonsa seurassa. Hän lienee joko vangittu tai kaksintaistelussa haavoittunut.
Flora nauroi makeasti isännän hauskoille aavistuksille, ja suloisella äänellä vastaten koetti hän hänen pahoja luulojaan poistaa.
— Ei niinkään. Hänen täytyi äkkiä matkustaa Wieniin.
— Aavistinpa, että hän on kaukana. Ikävä vain, että Rudolf on poissa, sillä hän lupasi läsnäolollaan kunnioittaa juhlaamme.
— Siksi hänen on määrä tulla kotiin. Hän lupasi minulle palata siksi.
— Epäilemättä hän siis tuleekin. Kauniille naiselle annettua sanaa ei saa syödä. Kun häntä niin väkevä magneetti vetää, niin täytyy hänen pian suoria matkansa. Jolleivät ilmapurjehtijat vielä ole keksineet keinoa ohjata ilmalaivojansa, niin minä heille ehdottaisin, että ottaisivat Rudolfin mukaansa, sillä hänen sydämensä magneettivoima vetää häntä aina vaimonsa luokse.
Naiset nauroivat kokkapuheelle. Ilahuttavaa olikin Juhana-herran suusta moisia kuulla, hänen kun oli aina ollut tapana päästää hyvin typeriä kompia, jotka tosin olivat sangen tylsiä, niin etteivät ketään liioin loukanneet.
Marion neiti tointui sillaikaa yskästään ja otti taas keskustelun ohjat käsiinsä.
— Täytyy todellakin myöntää, ettei taivaan alla ole toista niin hellää ja hyvää aviomiestä kuin Rudolf on. Suokaa anteeksi, naapuri, kun loukkasin teitä näin sanoessani! Mutta se on totta. Tekin olette hyvä, kohtelias puoliso, mutta Rudolfin vertaista ei löydy. Hän on oikea enkeli, kerubim, mies, jommoisia ihmisten ihmeeksi syntyy yksi sadan vuoden kuluessa.
(Ottakaa tästä osanne kaikki kolme! Rudolfin rakkautta hänen vaimonsa ei ole ansainnut, vaan hän on kerubim. Rudolf ei ole toisten miesten kaltainen, esim. Juhana-herran. Sinä rouva parka saat itkeä kuullessasi niin esikuvallisesta rakkaudesta puhuttavan; toisten onnen näkeminen ja kuuleminen lienee tikarin pisto sydämeesi.)
Flora koetti suunnata puhetta toiselle tolalle.
— Toivoin vieraissa tapaavani teidät. Me näet seurustelemme vilkkaasti naapuriemme kanssa ja iloitsimme jo ennakolta, kun tuttavien luku lisääntyy, mutta emme ole teitä tähän asti tavanneet, vaikka jo olemme tehneet keskenämme liiton, että teidän pitää seurassamme hyvin viihtyä.
Marion neiti riensi kylmällä, pisteliäällä puheella jäähdyttämään tätä lämmintä, hellää lausetta.
— Herra Kárpáthi tietysti pitää vaimoansa piilossa, jotteivät muut häntä näkisi. (Ukko hupsu on luulevainen, ja onpa hänellä siihen syytäkin.)
— Mieheni on sangen kohtelias minulle, puolusti Fanny Kárpáthia, mutta suoraan sanoen olen ollut hieman kaino ja arka esiintymään näin ylhäisissä piireissä. Olen kasvanut alhaisten ihmisten parissa ja olen suuresti kiitollinen teidän ystävällisyydestänne, joka rohkaisee mieltäni.
Ei auttanut tämäkään, vaikka hän vastasi niin sävyisästi. Vastustaja oli taitava, osasi pistää arimpaan kohtaan.
— Tietysti, tietysti, vastasi Marion neiti, sangen luonnollista; ei saata toisin laita ollakaan. Vaikein kohta nuoren naisen elämässä on ensi askel maailmaan, semminkin siinä tapauksessa, kun on vailla parasta tukea, nimittäin äidin neuvoja, äidin johtoa. Äidin varjeleva huolenpito on äärettömän suurenarvoinen nuorelle naiselle.
Fanny tunsi kasvojensa hehkuvan; hän kävi tulipunaiseksi. Kauheata oli kuulla tällä hetkellä äitiä mainittavan; se oli hänelle häväistys, suurinta armottomuutta häntä kohtaan.
Flora pudisti innokkaasti nuoren rouvan kättä, ja ikäänkuin keskustelua jatkaen lisäsi hän:
— Se on totta. Äidille ei kukaan vedä vertoja.
Mutta hänen synkästä katseestaan havaitsi Marion neiti, että sanat olivat hänelle lausutut, jonkatähden seuraava hyökkäys tapahtuikin suoraan Floraa vastaan.
— Siinä olette aivan oikeassa, Flora kulta! Ei ainakaan niin hellälle äidille kuin oli rouva Eszéky, kukaan vedä vertoja, ei kukaan. En minäkään. Minä muka olen liian ankara. Äidin sopii antaa myöten, se vain häntä kaunistaa, mutta tädin toimi on paljoa ikävämpi, kiittämättömämpi, hänen täytyy riidellä, kinastella, olla aina varuillaan ja pitää vaaria. Se on meidän kohtalomme. Siinä olette oikeassa, Flora kulta.
Puheesta ja äänestä päättäen olisi luullut hänellä olevan suuriakin syitä Floran kanssa riidellä, kinastella, hänen suhteensa olla varuillaan ja pitää hänestä vaaria.
— Puhuitte riitelemisestä, puuttui keskusteluun Juhana-herra, joka huomasi vaimonsa olevan hämillään. Te neitiseni olette kunnioittanut minua riita-asian vuoksi talossa käymällä. Jollette ehkä katso sopivaksi ilmoittaa asiaanne näitten naisten kuullen, niin…
— En suinkaan! Kyllä ymmärrän. Jättäkäämme heidät kahdenkesken. Heillä on paljon puhelemista. Tiedättekös, herra Kárpáthi, kahdella nuorella rouvalla on aina paljon juttelemista keskenään. Jos suvaitsette, niin menemme sukuarkistoon asiasta keskustelemaan. Toivon, ettette rouva Kárpáthi, rakas naapuritar, rupea mitään pahaa luulemaan minusta ja herra Kárpáthista.
Juhana-herra tarjosi kätensä neidille, joka vielä kerran näytellen hymyileviä ikeniään, pisti kutistuneen kätensä Nabobin kainaloon ja virheettömästi sipsutellen seilasi sukuarkistoon. Siellä seisoivat jo kunniaa tekevässä asennossa viskaali ja Varga herra odottamassa. Nähdessään Marion neidin ajatteli Varga herra, että tämäkin nainen oli niitä, joita hän ei pitänyt soveliaina esitellä kenellekään ystäväksi.
Nuoret rouvat jäivät siis kahdenkesken.
Tuskin oli ovi sulkeutunut Marion neidin mentyä, niin Fanny tarttui molemmin käsin Floran käteen ja sanaa sanomatta suuteli sitä innokkaasti, kaikesta sydämestään.
— Herran tähden, mitä teette? — virkkoi Flora. Estääkseen Fannyä syleili Flora häntä ja painoi suukon hänen poskelleen. Ihmeen ihanat olivat nämä naiset syleillessään toisiansa, toisen silmissä kyyneleet, toisella taas ilon hymy. Flora hymyilee, jottei ystävä itkisi, tämä itkee ilon kyyneliä nähdessään vieraan hymyilevän.
— Sanokaa suoraan, virkkoi Fanny vapisevalla äänellä, ettette tullut tänne minkään riita-asian tähden, vaan olitte kuullut, että täällä on yksinäinen vaimo parka, joka muutaman päivän perästä on ypö yksin, tuntemattomana, suojattomana esiintyvä maailmalle, ja ajattelitte; mennään hänen luoksensa antamaan hänelle hyviä neuvoja ja kehoituksia, mennään hyvää tekemään.
— Hyvä Jumala… Flora ei tietänyt, mitä vastata, sillä puhuihan Fanny totta.
— Tiedän, että olette seudun hyvä henki. Juuri vähää ennen tuloanne kuulin teistä puhuttavan. Aavistatte, että olette minussakin tavannut köyhän, jota pitää auttaa. Mutta minä yksin tiedän, tunnen, kuinka suuren arvoinen hyvä tekonne on.
Innostus teki puheliaaksi Fannyn, joka muuten oli harvasanainen.
— Älkää väittäkö, ettei niin ole laita. Sallikaa minun pysyä onnellisessa uskossani, sallikaa minun rakastaa teitä, niinkuin heti ensi silmäyksellä teihin rakastuin, jotta voisin ajatella: löytyypä yksi siunattu olento, joka muisti minua ja teki minut onnelliseksi.
— Oi Fanny, virkkoi Flora hellästi. Hänen tuli tätä naista sääli.
— Niin, niin! Sanokaa minua Fannyksi, virkkoi hän innokkaasti, painaen Floran kättä rintaansa vastaan ja yhä siitä kiinni pitäen, ikäänkuin olisi hän pelännyt tämän suloisen näyn katoavan.
Flora vastasi myöntäen, suutelemalla Fannyä otsalle. Ystävyyden suloinen sinetti oli tämä suutelo!
Fanny oli vaipua näin suuren ilon taakan alle. Ensi kerran elämässänsä oli hän tavannut, mitä hänen sydämensä kaipasi, nimittäin ystävän, joka häntä ymmärsi, avomielisen, vilpittömän ihmisen, jommoinen hän itsekin oli. Tämän älysi Fanny ja oli iloissaan, kun tavattuansa niin monta ilkeätä, itsekästä ihmistä, nyt oli löytänyt jalon ystävän.
— Taivas tehköön teidät onnelliseksi, niinkuin te olette minut tehnyt.
— Fanny, minä olen teitä nimeltä puhutellut, tehkää tekin samoin… sano sinäkin minua Floraksi.
Fanny nojautui rouva Szentirmayn rintaa vasten ja itki sekä oli sangen onnellinen tällä hetkellä.
— Lopetetaan jo, Fanny kulta, tämä peli. Jos lupaat, ettei näistä asioista enää koskaan puhella, niin jään luoksesi koko — viikoksi.
Fannyn oli pakko uudestaan vuodattaa ilon kyyneliä.
— Ja sitten autan sinua juhlan valmistuksissa. Niissä on niin paljon työtä, ettet yksin jaksaisikaan ja sinun olisi yksin kovin ikävä. Mutta kun olemme kahden, niin saat nähdä, kuinka helposti työ sujuu, ja miten me vain nauramme pienille vastuksille.
Jo edeltäkäsin he niille nauroivat. Sangen hauskat päivät olivat tulossa.
Fanny tahtoi tehdä vielä helliä muistutuksia, mutta ystävän iloinen muoto oli esteenä. Katsoessansa Floraan täytyi Fannynkin nauraa.
— Älä luulekaan minua niin itsekkyydestä vapaaksi, virkkoi rouva Szentirmay, karttaen kiitoksia. Omia etujani silmällä pitäen olen tänne tullut. Mieheni näet on äskettäin nimitetty ispaaniksi, kahden kuukauden perästä astuu hän uuteen toimeensa, ja virkaan asettajaisissa saat sinä vuorostasi auttaa minua ja pysyä viikon päivät meillä. Näetkös, minä olen sangen viekas katsomaan omaa parastani!
Fannyn täytyi taas nauraa; hänellä ei ole koskaan ollut niin hauska, ei hän ainakaan ole vielä eläessään niin sydämensä pohjasta nauranut. Rouva Szentirmay on oikea hupakko, kun saa toisen niin nauramaan.
Fanny voi nyt suureksi ilokseen korjata Floran hatun, päällystakin ja muut takavarikkoon saatavat kapineet, joita on tapana ottaa vierailta, jottei tämä pääsisi karkuun.
Hattua irroittaessaan pistivät Fannyn silmiin Floran ihanat hiukset, jotka olivat sangen sievästi laitetut. Täten kääntyi keskustelu onnellisesti pukuihin, koristeisiin, käsitöihin ja muihin mitättömyyksiin, jotka naisia huvittavat. Kun Marion neiti herra Kárpáthin kanssa tuli takaisin arkistosta, ei ollut enää mitään jälkiä äskeisestä tuntehikkaasta kohtauksesta rouvien välillä, vaan he juttelivat keskenänsä kuten vanhat ystävät ainakin.
— Oh, oh! — virkkoi Marion neiti, pää pystössä, nähdessään Floran olevan hatutta ja päällystakitta. Olettehan aivan mukaviksi ruvenneet elämään!
— Niin, tätiseni, minä jään vähäksi aikaa Fannyn luokse.
Hämmästyen katseli Marion neiti ensin huoneen joka nurkkaan ja sitten kattomaalauksiin, ikäänkuin epätietoisena, kuka tuo Fanny lienee.
— Tuhannesti anteeksi, rouva! Vasta nyt tuli mieleeni, että Fanny on ristimänimenne. Pääni on ihan sekaisin monista nimistä, joita herra Kárpáthin "jurium director" ("oikeustirehtöri") on korviini sättinyt. Kárpáthin suku on sangen laaja; sen naispuoliset jäsenet ovat sukulaisia maan etevimmille perheille.
(Ymmärrätkö yskää? Sinun sukuasi täällä vielä tarvittiin!)
Mutta pistos ei enää pystynyt. Flora naurahti iloisesti.
— Nyt löytyy "Fannykin" arvoisassa Kárpáthin sukutaulussa.
Fannykään ei voinut olla nauramatta Floran vastaukselle, ja kun nauru tarttuu — suokaa anteeksi armollinen Marion neiti — tuli Juhana-herrakin niin hyvälle tuulelle, että hänen täytyi istua nojatuoliin ja nauraa vatsan täydeltä.
Mutta Marion neiti seisoi ihmetellen, kuivassa kädessään pitkä päivänvarjo, ikäänkuin Diana, joka ampui jäniksen sijasta oman koiransa. Hän ei ymmärtänyt, mistä nuo ihmiset olivat niin hyvälle tuulelle tulleet, vaikka hän oli ahkerasti koettanut heitä suututtaa.
— Ja kauanko on — kestävä — tuo — vähä aika? — kysyi hän Floralta pisteliäästi sanojansa punniten.
— Vain viikon, tätiseni!
— Vainko viikon! — puhui Marion neiti kauhistuen. Vain viikon?
— Niin, jollei pois ajeta, vastasi piloillaan rouva Szentirmay, mistä oli seurauksena, että Fanny syleili häntä hellästi, ikäänkuin tahtoisi hänet jäämään ainaiseksi.
— Vai niin, virkkoi Marion neiti halveksivasti. Hyvä. Nuoret naiset pian tutustuvat. Minua suuresti ilahuttaa, kun te niin pian olette toisiinne mielistyneet; se vain osoittaa, että olette samanluontoiset, mikä on sangen ilahuttava asia. Sallinette ehkä sentään minun mennä kotia?
— Fanny olisi mielissään, jos hän saisi kauemmin iloita tädin seurasta.
— Ei mitään syytä! En ole antanut aihetta erinomaiseen iloon.
— Te karkaatte meiltä, virkkoi Fanny; odottakaa, kun me tulemme teille, niin teemme samoin.
Marion neiti ei voinut olla luomatta armollista silmäystä osoittaakseen havainneensa, että muutamat ihmiset rohkenevat elää hänen kanssaan liian tuttaviksi. Sanaakaan vastaamatta kääntyi hän Juhana-herran puoleen, otsa ankarissa rypyissä (oli siellä monenlaisia ryppyjä) lausuen:
— Toivon, ettette ole korjannut minun pyöriäni, kuten tapanne on vieraittenne suhteen.
— Armollisen neidin pyöriä? — huudahti Juhana-herra. Vaunujen pyöriä kyllä olen irroittanut; mutta en ole vielä kertaakaan korjannut vieraitteni pyöriä. Hahaha! Hahaha! Oohhaha!
Juhana-herra nauroi kokkapuheellensa, niin että kyyneleet tulivat esiin ja silmät vihdoin painuivat kiinni. Kun ne taasen aukenivat, oli Marion neiti jo liikkeellä ovelle päin, katsomatta taaksensa häntä seuraaviin nuoriin naisiin, jotka kaikin tavoin koettivat näyttää totisilta.
Naurusta toinnuttuansa huomasi Juhana-herra olleensa sangen epäkohtelias. Hän riensi poistuvan neidin luo ja saikin hänet seisahtumaan sillä yksinkertaisella keinolla, että kiireissään astui hänen hameensa laahuksille, joten arvoisa neiti oli mennä nenällensä.
Nyt ei Juhana-herra enää tietänyt, miten anteeksi anoa.
— Ei haittaa, virkkoi kunnon neiti arvokkaan verkkaisesti, anteeksi antaen. Pitäähän antaa pienet rikokset anteeksi — nuorille äskennaineille.
Kaikella kunnialla seurattiin neitiä portaita alas. Mutta kun hän piti arvoansa alentavana katsoa jalkoihinsa, niin astui hän eteisessä venyvän koiran hännälle, niin että eläin oli pelästyksissään hypätä ikkunasta ulos.
Pelästyipä Marion neitikin. Mutta samoin kuin käärme pelästyksissään sihisee, niin hänkin heti kääntyi Juhana-herran puoleen sanoen:
— Anteeksi, että tulin kostaneeksi holhotillenne äskeisestä haukunnastaan. Aikomukseni ei ollut loukata arvoisaa persoonaa. Tiedättekö, että siinä suuressa koirakokouksessa, joka teidän johdollanne täällä tulee pidettäväksi, eräs älykäs mies tulee esittämään, ettei susikoiria enää luettaisi muitten koirain joukkoon? Heille koittavat todellakin emansipatsionin ajat. Enhän vain toista kertaa astune taas jossakin koiran hännälle?
Ei enää muuta kuin yksi askel vaunuihin. Mutta tämän askeleen astumisessa oli monta mutkaa. Hameen laahukset olivat saatettavat liehumaan, mutta valkoisen alushameen nilkkoihin ulottuvat reunukset eivät saaneet näkyä yli sopivaisuuden rajojen. Siksipä piti päästä vaunuihin keveällä hyppäyksellä, jota kaikki ympärillä olijat kaikin voimin koettivat helpottaa.
Yleiseksi iloksi istui hän jo vaunuissa, mutta vielä katsoi hän hyväksi heittää jälkeenjääneille pari pistosta.
— Toivon, että Flora on täällä hyvässä turvassa; mutta en voi taata, vaikka Szentirmayn luulevaisuus tuottaisi tuhoa Kárpáthin kartanolle. Hyvästi, rakas naapuri, hyvästi chère voisine (rakas naapuritar), adieu chère nièce (hyvästi rakas veljentytär), adieu!
Noitten monien hyvästien alla piili ivallinen ajatus, ettei kukaan voi olla luulevainen Juhana Kárpáthin suhteen, sekä myöskin se mielipide, ettei ole naisen hyvälle nimelle terveellistä viikkokausia viipyä Kárpáthin kartanon pahamaineisissa huoneissa.
— Adieu, adieu! Pidä vaaria, ajuri, ettemme aja yhdenkään koiran päälle. Aja hiljaa, kunnes pääsemme Kárpátfalvan rajalle, sillä ei täällä tiedä, missä mikin lempikoira suvaitsee päivällisuntansa nauttia. Adieu.
Vihdoinkin hän lähtee.
Juhana-herra vielä kumartelee keskellä pihaa, Marion neiti viittaa pitkällä päivänvarjollansa, tahtoo kai sanoa: "se oli aikoja sitten, silloin olin vielä nuori, melkein lapsi."
Painajaisen poistuttua ottivat molemmat naiset vallattomasti Juhana-herraa käsivarsista ja veivät hänet laulaen tanssien rappusia ylös.
Juhana-herran kasvot ilosta loistavat. Hän miettii itsekseen, että olisi mainion hauskaa, jos nämä kaksi naista olisivat hänen tyttäriänsä ja kutsuisivat häntä isäksi.
Kartanon vanhat seinät kaikuvat naisten iloisesta, raikkaasta naurusta.
Tällaisia ääniä eivät nämä seinät olleet hiljakkoin kuulleet.
Vanha Varga-herra kuulee tämän arkistoon, ja kävelee edestakaisin lattialla, ilosta käsiänsä hykerrellen. Melkein on ukko riemusta tanssimaan ruveta, ja vain yksi seikka painaa mieltä, kun hän näet ei voi kenellekään iloansa kertoa. Tuossa on tosin viskaali, mutta hän ei ole sen laatuinen mies. Hän on vain suutuksissaan, kun hänen täytyy joka päivä pestä kasvonsa ja kätensä puhtaiksi.
III.
Ystävätär.
Rouva Szentirmay pääsi tarkoituksensa perille.
Ollessaan viikon päivät Kárpátfalvan kartanossa sai hän kokonaan muutetuksi Fannyn aseman maailman silmissä. Rouva Szentirmayn ystävättäret olivat kaikki hyvässä maineessa. Ylpeät vallasnaiset, jotka tähän asti olivat pitäneet suurena alennuksena tulla juhlaan, missä porvaristytöstä tehty rouva on emännän virassa, toimessa, jota arvostellaan paljoa ankarammin kuin näyttelijöitä teaatterissa, nämä naiset alkoivat nyt miettiä, ettei heidän tarvitsekaan alentua. Ankarasti siveelliset rouvat, jotka olivat epäilleet, oliko soveliasta viedä tyttäriänsä Kárpátfalvan mystillisiin saleihin, tilasivat huoletta ompelijattarilta vaatteita. Rouva Szentirmayn läsnäolo oli suurin takaus siveydelle ja soveliaisuudelle. Koirayhdistyksen asia joutui uudelle kehitysasteelle. Osakkailla ja asian harrastajilla oli enemmän syytä saada seura vakiintumaan. Juomaveikot ja "omituiset miehet" opettelivat puhumaan siivommin ja muotileijonat olemaan vaiti.
Fannyn siveellinen arvo kohosi kaikkien silmissä siitä alkaen, kun
Flora oli tullut hänen ystäväkseen. Omassa kodissansakin ruvettiin
häntä enemmän kunnioittamaan, ja näyttipä siltä kuin olisi
Juhana-herrakin nyt vasta älynnyt, mikä jalo vaimo hänellä on.
Kaiket päivät olivat naiset yhdessä ja yhtä mittaa ankarassa työssä. Älkää vain naurako, arvoisat lukijani! Työ oli kuin olikin ankaraa. Helppo on miehen sanoa: huomenna tai kuukauden perästä pidän suuren juhlan, johon koko seudun säätyhenkilöt tulevat vieraiksi, sekä tutut että tuntemattomat. Lopusta saa vaimo pitää huolen.
Hänen täytyy pitää vaaria, että kaikki vieraat ovat tyytyväisiä, hänen tulee tuntea näitten moninaiset vaatimukset, toivomukset, oikut; tulee tietää, mikä kutakin miellyttää tai harmittaa, mitä ja ketä kukin rakastaa ja päinvastoin.
Ei siis ihmettä, jos nuori rouva ei tällaisessa asemassa tiedä, mistä päästä pitäisi alkaa. Mutta Floran johdolla sujui kaikki hyvin. Hän oli jo tällaisiin toimiin tottunut. Hän tiesi kaikki seikat, ja kun piti jotakin tehtämän, kysyi hän aina Fannyltä: eiköhän olisi tehtävä niin ja niin? Jollei Fannyllä olisi ollut tarpeeksi hienoa aistia havaitakseen ystävättären hellyyttä, niin olisi hän helposti saattanut luulla, että hän itse ymmärsi asiat parhaiten. Ainakin eli Juhana-herra siinä uskossa, että hänen vaimonsa on perehtynyt kaikkeen, aivan kuin olisi hän koko ikänsä ylhäisissä piireissä elänyt.
Illan tullen kun naiset jäivät kahdenkesken juttelemaan, sai Fanny ystävättäreltänsä kuulla monta hyvää neuvoa. Fanny vain kuunteli, katseli hienoa puheliasta suuta ja vielä puheliaampia kirkkaita silmiä, joista hän alkoi onnellisuutta oppia. Kamarineitsyet käskettiin silloin pois, ja naiset auttoivat vuorotellen toisiansa iltavaatetuspuuhissa. Täten saivat he huoleti, vapaasti puhella maailman tyhmyyksistä.
Kerran tuli käsille nimilista, joka oli Varga-herralta ahdistuksen hien pusertanut. Fanny vieläkin ylisti vanhaa taloudenhoitajaa, joka muka oli niin innokkaasti ylistänyt Floraa, että Fanny jo mielessään oli edeltäkäsin kuvaillut hänet sellaiseksi, jollainen hän todella olikin.
— Ahaa! Te olette siis tarkastelleet, arvostelleet vieraitanne?
— Olisimmepa niinkin, jollei ukko olisi pyytänyt saada esitellä vain niitä, joita minun on syytä rakastaa. Aina siihen asti, kunnes sinun nimesi tuli vastaan, oli listalla vain sellaisia, joita ei saattanut heidän kaikkien hyvien ominaisuuksiensakaan ohessa rakastaa.
Rouva Szentirmay nauroi sydämensä pohjasta.
— Tulepas, arvostellaanpas vähän noita toisiakin.
Fanny istui hänen viereensä. Flora otti listan esille ja nyt maailmaa panettelemaan!
Mutta ensin täytyi kovasti nauraa, kun todenteolla ryhdyttiin panettelemaan.
Omituisen hauskaa työtä se onkin! Mutta panettelemista on monenlaista. Levittää vääriä huhuja ihmisistä, tuoda julki heidän heikkouksiansa, niitä muille kertoa, siten turmella lähimmäisen hyvää mainetta, tämä ei suinkaan ole kauniisti tehty. Mutta aivan toista on tuntea maailman huonot puolet ja antaa niistä tietoa viattomalle, heikolle henkilölle, huomauttaa hellätuntoiselle ja aralle, että löytyy salaisia okaita, pauloja, salakaria, kuoppia tiellä. Tämä on jaloa panettelua. (Luulen tosin monen mielestä tämän nimityksen olevan mielettömän.)
Ryhtykäämme siis tähän jaloon panetteluun.
Ensin miehet.
Järjestys ei ole minun tekemäni, vaan näitten molempien naisten, jotka tässä toimivat. Minä puolestani olisin varmaan naisista alkanut.
— Ensin näkyy listalla olevan pelkkiä ylhäisiä ja armollisia herroja. Ylhäisiä ja armollisia herroja on vaikeampi tulla tuntemaan, kuin muita ihmisiä, sillä heillä on tavallisten ihmisten ominaisuuksien lisäksi vielä ylhäisiä ja armollisia avuja ja virheitä. Tässä on sellainen henkilö heti alussa. Jos hän olisi alhainen mies, niin sanottaisiin häntä epäkohteliaaksi, naisista pahaa ajattelevaksi, rajuksi ja tuittupäiseksi: kiivastuessaan hän ei sanoja valikoi, ei pidä väliä, onko miehiä vai naisia kuulemassa. Suurissa seuroissa juttelee hän nuorten naistenkin kuullen kummallisia tarinoita, jommoisista hienotunteisemmat miehetkin punastuvat. Mutta hän on sangen isänmaallinen mies, jota pidetään suuressa kunniassa. Siksipä ei häntä saa toisten ihmisten lailla kohdellakaan. Mutta juuri tämä kunnioitus on paras ase, jolla voi torjua hänet luotansa. Varmaan on hän sinua erittäin hyväilevä, etkä voi häntä estää muuten kuin ylistämällä hänen maan kuuluja ansioitansa. — Siten saa hänet aina pysymään asioissa; olen keinoa koettanut, ja se on onnistunut. — Aina kun hän tulee liika rohkeaksi tai antaa salaperäisiä, sopimattomia viittauksia, niin on hänelle esteenä hänen suuri maineensa, kun siitä kunnioittaen puhuu. Enimmän häntä harmittavat ne naiset, jotka yhä puhuvat hänen suurista töistänsä ja ihmettelevät häntä. Hän on tämän vuoksi pitävä sinua sangen tyhmänä, mutta se on tässä tapauksessa sinulle parasta.
— Mikä on hänen nimensä, kysyi Fanny lyijykynä kädessä. — Kreivi Emerik Szépkiesdy. Nimen perään kirjoitti hän: suuri ja kunnianarvoisa mies.
Naisista oli sangen hupaista tällainen salapoliisin toimi, kun tehtiin muistiinpanoja ihmisistä, jotta tiedettäisiin, kenen kanssa kulloinkin oli tekemistä.
— Tässä on toinen armollinen herra. Hänen ominaisuuksiansa en tunne, vaikka hän käy meillä kerran kuukaudessa. Mutta yhdestä seikasta huomautan. Hänellä näet on mainio ruokahalu, vaikka hän aina valittelee, ettei jaksa syödä. Sangen miellyttävä mies. Ruoalle mentäessä valittaa hän, ettei ole ruokahalua, ruoalta päästyä, että söi liiaksi. Jollet tarjoo, niin suuttuu hän ja on syömättä. Hänestä meillä on vähimmän vaivaa.
— Kirjoitetaan: paroni Georges (ei Yrjö) Málnai — miellyttävä mies.
— Sitten seuraa aika hupakko, kreivi Gregori Erdey. Kaikista hauskin mies, joka saa koko seuran nauramaan hullunkurisilla väitteillään. Hattua päähän pannessaan osaa hän matkia englantilaista, espanjalaista, ranskalaista, juutalaista. Hän on vähimmän vaarallinen, sillä hän on niin hupakko. Hän ei voisi vietellä kuusitoista vuotiasta tyttöäkään. Saada toisia nauramaan pitää hän ainoana kunnianansa. Hänet voisi lähettää naisten vartijana tanssiaisiin, eikä kukaan tytöistä puhuisi pahaa.
— Kreivi Gregori Erdey, kirjoitti Fanny muistiin. Aika hupsu.
— Seuraa sitten kreivi Louis Karvay. Häntä ei voi ajatellakaan muuten kuin nimellä Louis. Täydellinen maailmanmies Talleyrandin ajoilta. Hän huomaa kaikki ja vaatii, että kaikki huomaavat hänet. Hän tekee sinulle kysymyksiä vain saadaksensa tietää, ettet osaa vastata. Et koskaan saata olla varma, ettet häntä olisi tietämättäsi jollakin tavoin loukannut. Hän on suutuksissaan sanomatta syytä, minkätähden on suuttunut. Jos kirjeen osoitteeseen kirjoitat Louis'n sijaan Ludvig, niin on hän sinulle vihoissaan kuolinpäiväänsä asti. Kun hänen ollessaan vieraana luonasi tulee muita vieraita ja nouset vastoin etiketin sääntöjä seisomaan alhaisemman ihmisen edessä, kun vain istualta pitäisi tervehtiä, niin vihastuu Louis sanoen, että olet häntä loukannut. Kysymys, ketä pitää päivällispöytään asettaa hänen viereensä ja häntä vastapäätä, saattaa usein emännän epätoivoon, sillä hän voi tuntemattomasta syystä olla riidassa jonkun kanssa. Eikä hän koskaan ilmaise, mikä hänelle kelpaa, mikä ei, vaan saavat toiset miettiä päänsä puhki koettaessaan tyydyttää hänen oikkujansa.
— Hänen nimensä perään kirjoitamme: ohdakkeinen gentlemanni. (Taasen kai mielettömyyksiä!)
— Nyt seuraa kreivi Sárosdi. Sävyisä mies, mutta kauhean ylimysmielinen. Talonpoikia, köyhiä kohtaan on hän sangen hyvä, mutta älkööt vain vaatiko, että hän heidät ihmisten joukkoon lukisi. Hänen alustalaisillansa ovat varmaan parhaimmat päivät koko Unkarissa, mutta hän ei kärsi kirjurinakaan miestä, joka ei ole aatelissukua. Hän on esiintyvä edessäsi tosin hieman ylhäisesti, mutta kaikeksi onneksi on hänellä hyvä sydän, ja semmoiseen löytyy aina sopiva avain. Eikä olisi huono yritys koettaa kääntää hänet vapaamieliseksi, ja jos me ryhdymme liittoon keskenämme, niin olen aivan varma voitosta.
Arvostelu keskeytyi tässä, sillä täytyi väitellä, kumpi voi tehokkaammin vaikuttaa tähän voittoon. Mutta kun ei kumpikaan pitänyt itseänsä etevämpänä, niin jäi kysymys ratkaisematta.
Seurasi sitten vielä joukko ylhäisiä ja armollisia herroja, jotka vähemmän vetivät rouva Szentirmayn huomiota puoleensa, ollen suurimmaksi osaksi ihmisiä, jotka kerran heidät nähtyämme heti unhotamme.
Nyt tuli toisenluokan kunnianarvoisia herroja, kaikki ikämiehiä, sillä siihen aikaan ei vielä nuoria herroja kunnianarvoisiksi sanottu.
Tämän luokan miehet olivat seuran parhaiten mukiin menevä osa, sillä heidän ei ollut tapa vaivata päätänsä aprikoimalla, milloin pitää suuttua etikettivirheestä. Kunnon miehiä, jotka eivät lähimmäiseltänsä liikoja vaadi, arvaavat oman arvonsa ja antavat arvon toisellekin, osaavat laskea pilojansa eivätkä ole alla päin, kallella kypärin toistenkaan iloitessa. Jo kolmekymmentä vuotta ovat päivä ja viikkolehdet heitä ahdistaneet, pilkaten heidän itsepintaista vanhoillisuuttaan. Romaanin sepittäjä ei heitä liioin unhota, jos hän näet tahtoo, että teoksensa on sekä tosiunkarilainen että samalla huvittava. Omituisinta on, että samat vanhanaikaiset kunnianarvoiset herrat näitä kirjoja ostavat ja lukevat. Jos he eivät sitä tekisi, niin en tiedä, ketä varten Unkarin kirjailijat harjoittaisivat sanan kylvämisen jaloa tointa.
— Nyt tulee "omituisten miesten" vuoro.
— Heidät minä tunnen paremmin kuin sinä. Tiedän heistä enemmän kuin tarpeeksi.
— Viimeiseksi hienot kavaljeerit. Sinun pitää tulla heidätkin tuntemaan.
Rouva Kárpáthilta pääsi haukotus.
— Oliko se vastaus sanoihini? — kysyi rouva Szentirmay nauraen.
— Vain muisto parista hauskasti kuluneesta tunnista.
Näillä sanoilla päättyi siis miesten tarkastus.
Fanny tuli yht'äkkiä totiseksi. Ihannekuva tuli taas mieleen. Häntä siis ei ole missään, koskaan tavattavissa? Ehkä lienee hänen nimensä kumminkin listalla? Olihan Fanny nähnyt hänen usein kävelevän Pressburgissa käsitysten Juhana Kárpáthin kanssa. He ovat siis vanhoja tuttuja. Flora ei liene hänen nimeänsä havainnut, taikka on hän lukenut hänet niitten joukkoon, joilla ei ole hyviä eikä huonoja puolia mainittavia. Ei sekään ole mahdollista; jalot kasvot osoittavat jaloa mieltä, kirkkaista silmistä näkyy puhdas sielu, joka juonteesta esiintyy ylevä henki.
Puoleksi hämillään, puoleksi leikillään kysäsi hän Floralta:
— Etköhän — etkö ole jättänyt ketään mainitsematta?
— Olen tosiaankin, virkkoi Flora hymyillen; ja lapsellisesti ilkkuen otti hän pöydältä nimilistan, heittäytyi sohvalle ja katseli ilosilmin paperia.
— Olen jättänyt yhden nimen, kaikista parhaimman. Arvaappas! Et arvaa?
— En, vastasi Fanny vaaleten.
— Oi sinua hupsua! Mainio, kaunis, jalo mies. Minä ainakin pidän häntä kauneimpana miehenä maailmassa; en tunne toista, joka hänelle vetäisi vertoja ylevyydessä, hyvyydessä. Etkö vieläkään arvaa?
Fanny pudisti päätänsä. Hän kyllä aavisti. Tunsi miehen ihanteekseen, jota hänkin piti kauniimpana, jaloimpana kaikista miehistä. Häntä hän tällä hetkellä ajatteli.
— Tahdotko todellakin, että minä sanon hänen nimensä? — kysyi Flora ollen piloillaan suuttuvinansa.
— Sano, sano, kuiskasi Fanny koettaen tarkastaa nimilistaa, josta
Flora vakavalla äänellä luki:
— Tämä mainio, rakastettava mies on kreivi Rudolf Szentirmay.
— Ah! — huokasi Fanny, ja kasvot kävivät tulipunaisiksi. Hän ymmärsi Floran pilan ja häntä hävetti, kun oli ollut niin tyhmä, ettei arvannut asian oikeata laitaa.
Flora katsoi parhaaksi päättää pilan syleilemällä ja suutelemalla ystävätärtä. Ihanne haihtui mielestä. Fanny ei enää toivonutkaan saada nähdä häntä, vaan koetti olla yhtä iloinen kuin Florakin, nauraen omalle hajamielisyydellensä.
— Panetelkaamme nyt naisia!
— Hyvä, panetelkaamme heitäkin.
— Maksammehan vain vanhoja velkoja.
— Tietysti, emmekä puhu heistä muuta kuin totta.
— Eikä se olekaan oikeastaan panettelemista, kun me puhumme tästä kahdenkesken emmekä muille tietojamme levitä.
— Vain ajattelemiseksi voisi tätä sanoa… Kyyhkysten kuherrusta!
— Ensimmäisenä on listalla ispaanin rouvan nimi. Hyvä naapuri ei suinkaan ole häntä rakkauden vuoksi ensi sijaan asettanut, vaan pelon vuoksi. Tyytymätön, hemmoteltu nainen, jolla on tapana pyörtyä yhtä usein kuin muut ihmiset huokaavat. Hänen läheisyydessänsä on vaikea pysyä, sillä saattaa olla varma siitä, ettei mikään teko, sana, ei ajatuskaan hänelle kelpaa. Nähdessään jonkun laskevan jalkansa ristiin, pyörtyy hän; jos kissa pujahtaa huoneeseen, saa hän suonenvedon; jos veitsi on asetettu kahvelin päälle, ei hän istu pöytään. Kun ulkona puutarhassa on ruusuja, tuntee hän niitten hajun suljetun ikkunan läpi ja pyörtyy, huoneessa ei saa hänen läsnä ollessaan olla minkäänlaisia kukkia. Nähdessään miehen, jonka jakaus on oikealla puolen päätä, joutuu hän epätoivoon. Älä aseta ruokapöytään hänen läheisyyteensä ketään, jonka yllä on sininen puku, sillä se väri on hänen mielestänsä kamala. Älä kysy häneltä mitään, taikka hän menee tainnoksiin. Kaikki käy kovasti hänen tunnollensa, jonkatähden on parasta olla hänelle mitään puhumatta. Varo myöskin, ettei kukaan hänen pyörtyessään käytä raikasta vettä, vaan pidä nenän alla jotakin pulloa, sillä siitä hän tointuu, vaikk'ei pullossa mitään olisikaan.
— Hänet tunnemme hyvin. Nimen perään: saippuarakko.
— Onpa täällä rouva Keresztykin. Mainittava henkilö. Pitkä, miehekäs vartalo, tuuheat kulmakarvat. Puhuu kuin rykmenttiä johtaisi. "Mitä? kuinka? häh?" sanoo hän yhtämittaa, puuttuen toisten puheeseen, niin että arkaluontoisempi usein joutuu hämille; ja kun hän nauraa, niin seinät miltei tärisevät. Hän komentaa koko seuraa, ja korjatkoon luunsa se, jolle hän suuttuu. Kylmät väreet käyvät pitkin nuorten miesten selkäpiitä, kun kreivitär Kereszty tulee, sillä hän on yhtä pelättävä kuin mikä professori ainakin. Puhuu sujuvasti latinaa, tuntee lakikirjat, ottaa voiton viisaimmastakin asianajajasta; juo miehen lailla ja polttaa tupakkaa. Hevosta ei hän tosin aja, mutta jos ajuri hoitaa huonosti ohjaksia, saattaa hän temmata piiskan hänen kädestään ja antaa sillä ajurille selkään. Muuten on hän mitä hyväsydämisin henkilö, ja sangen helposti hänen suosioonsa pääseekin. Suutelepas vain hänen kättänsä ja sano häntä tädiksi vähintäkään pelkäämättä, niin on hän sinusta paljon pitävä, ja jos hänen kuullensa joku sinua selkäsi takana rupeaa parjaamaan, niin nostaa hän semmoisen melun, että parjaajat pian vaikenevat.
Fanny jo edeltäkäsin mieltyi tähän naiseen. Hyvä asia on sentään vähän panetellakin, sillä ilman sitä olisi hän kovasti pelännyt tuota soturintapaista kreivitärtä.
— Hänen nimensä perään emme kirjoita mitään. Helpostihan hänet tuntee.
— Sitten näemme armollisen Körtvélyin rouvan. Tunnen hänen heikon puolensa. Hänellä näet on kultapoikanen, noin kahdenkymmenen vuotias lapsukainen. Äiti puhuu aina hänestä. Sangen kunnioitettavaa hellyyttä. Desiderius on pienokaisen nimi; kysele vain hänen vointiansa, niin on rouva kertova monta asiaa pojastaan. Ja jos viitsit kaikkia loppuun kuunnella, niin pitää hän sinua parhaimpana naisena maailmassa. Sitä ei sinun tietysti tule tietää, että Desiderius on hyödyttömin mies maan päällä.
— Oletpa sinä, Flora, viekas.
— Turmelenko ehkä sinutkin?
— Se olisi oikein tehty, kun minäkin voisin niin tarkasti kuvailla ihmisiä.
— Odota, kunnes tulet yhtä vanhaksi kuin minä!
Nyt tietysti molemmat makeasti nauramaan.
— No, tätiseni, muoriseni, ketä vielä on listalla?
— On vielä rouva Szépkiesdyn nimi. Hiljainen, sävyisä nainen, jota ei mikään enää harmita, sillä niin on miehensä hänet kouluttanut, ettei mikään vaimoa suututa, mutta ei myöskään ilahuta. Kasvot ja koko olento osoittavat hänellä olevan vain yhden toivon, nimittäin päästä maan poveen lepäämään.
— Rouva parka!
— Kaikki kauniin näköiset naiset vielä päälle päätteeksi itse tietämättänsä tuottavat hänelle tuskia, sillä mies hyväilee kaikkia heitä hänen nähtensäkin. Ennen pidettiin rouvaa kaunottarena, mutta kymmenessä vuodessa on hän kovin vanhentunut suruista ja huolista.
— Rouva parka, huokasi Fanny. (On siis naisia, joita hänkin voi surkutella).
— Esittelen sinulle vielä rouva Málnain. Varo häntä! Aina hän mielistelee, mutta vain onkiaksensa sinulta salaisuuksia, varomattomia sanoja. Todellinen Mefisto naisen hahmossa. Hän on riidassa kaikkien tuttaviensa kanssa, mutta tavatessaan heitä syleilee ja suutelee hän, ikäänkuin heistä paljonkin pitäisi. Turhaa on hänen kanssaan julkista riitaa rakentaa, sillä seuraavana päivänä hän ei ole enää mitään siitä tietävinänsä, vaan syleilee, suutelee, on ihastuksissaan, kuten ennenkin. Paras on karttaa häntä. Ole häntä kohtaan kylmä, epäkohtelias. Tosin hän on selkäsi takana parjaava sinua äreäksi, sivistymättömäksi, mutta miedompaa panetusta et häneltä voi toivoa.
Fanny pudisti kiitollisena Floran kättä. Ilman häntä olisi hän erehtynyt monta kertaa! Hän oli sangen vähän tottunut toimimaan omin päinsä.
— Onko vielä ketään mainittavaa?
— On Marion neiti.
— Todellakin?
— Hän on semmoinen, jommoiseksi hänet itse näit. Aina samanlainen. Se on hänen luontonsa.
— Ketä vielä?
— Muitten muassa on vielä pahanilkinen, kaikkia panetteleva rouva, joka parjaa ihmisten salaisia vikoja. Mutta häntä sinun ei ole tarvis pelätä, sillä sinua hän rakastaa eikä koskaan ole sinua pettävä, panetteleva, loukkaava. Arvaathan?
Puoleksi nauraen, puoleksi itkien vaipui Fanny ystävättärensä rinnoille, syleillen häntä. Sitten he vielä hyvän aikaa iloitsivat, naureskelivat, kun näin olivat saaneet ihmisiä panetella.
IV.
Juhla.
Ajopelit toistensa perästä tulla jyryyttivät Kárpátfalvan kartanon pihalle. Kaiken laatuisia ja näköisiä ajoneuvoja oli sinä päivänä kartanon porttien sisäpuolella nähtävänä: keltaisiksi maalattuja, korkeilla linjaaleilla heiluvia, isomahaisia vaunuja, joita joku ylhäinen herra käytti syntiensä rangaistuksena; leveitä lasi-ikkunoilla varustettuja "batard"-vaunuja, herra tiesi kuinka monelle hengelle ja hevoselle, takana kaksi ajurinistuinta, kyljissä suuret ja runsaasti hopealla silatut vaakunat. Nämä olivat armollisten herrain maalliset kulkuneuvot. Oli joukossa jotkut pahasti pidellyt vaunut, jotka eivät saaneet olla rauhassa varpusilta vehnäis- ja pannukakkumurujen vuoksi, joita niistä pitkin tietä maahan varisi. Niissä ajoi joku kirkkoherra aviopuolisoinensa. Tulee yksinkertaisia kärryjä, maalaisrattaita, omituisia englantilaisia ajopelejä, joista ei tavallinen ihminen tule hullua viisaammaksi, niissä kun on vain kaksi istuinta, toinen ajurille, toinen palvelijalle; missä herra itse istunee? Näitten joukossa näkyi koreita maalaisvankkureita, joilla "omituiset veikot" tulivat viisi hevoista valjaissa. Olivatpa vielä kuormarattaatkin, Mikko Horhin ajoneuvot, kahdeksan härkää valjaissa ja kuusi koiraa muassa, sekä rattailla kuusi mustalaista, jotka soittivat, pauhasivat joka kylän läpi kuljettaissa.
Jo olivat vieraat läpikäyneet sen kemiallisen toimituksen, jossa naiset erotetaan miehistä, mutta eivät vielä olleet päässeet siihen tilaan, että olisivat kaikki toisiansa tunteneet, vaan katseltiin, toljoteltiin, kuten tuntemattomien tapa on. Omituista on, että isoissa seuroissa ollaan tuntemattomille vihaisia. Tällä emme tietysti tarkoita naisia. Onnellisin kaikista on talon emäntä, joka jo tuntee vieraansa, tuntee heidän vikansa, avunsa, hyvät ja huonot puolensa ja kohtelee vieraitaan aina sen mukaan. Kreivi Szépkiesdyä tervehtii hän kunnioittamalla suurta isänmaan ystävää ja sanoo maineesta tunteneensa hänet jo aikoja sitten suurena puhujana ja jalomielisenä miehenä. Kreivi kiroilee itsekseen, kun häntä täälläkin jättiläisenä pidetään. Kreivi Erdeytä rouva jo kaukaa hymyillen tervehtii, tämä vastaa hattu toisessa, peruuki toisessa kädessä, mikä seikka herättää vieraissa ääretöntä naurua. Mies oli antanut ajaa hiuksensa juuria myöten, jotta ne sitten paremmin kasvaisivat, ja nyt pelästytti hän kaljupäisenä heikkohermoisempia. Ispaani Sárosdylle ja hänen vaimollensa Fanny kumarsi vaieten, mikä kovasti miellytti ylimystä. Hän tuumi, ettei porvaristytötkään aivan rumia ole, kun kerran vain joutuvat aatelissukuun. Piikoja kehoitti Fanny yhä häärimään armollisen rouvan ympärillä täyttääkseen hänen toivomuksiansa, mikä taasen miellytti häntä, sillä rouva Sárosdyllä tosin oli kaksi piikaa muassa, mutta ne eivät riittäneet. Kreivitär Keresztyn saavuttua juoksi Fanny iloisena häntä vastaan ja suuteli heti hänen kättänsä, jonka vuoksi tuo luja rouva ensin tarttui häneen jykevin kourin ja katseli häntä kotvasen tuimin katsein, mutta heti sen jälkeen syleili ja taputti Fannyä olalle, syvällä bassoäänellä lausuen: "meistä tulee kun tuleekin hyvät ystävät".
Heti ensi hetkestä mieltyivät kaikki vieraat rouva Kárpáthiin. — Miesten mielet valloitti hän kauneudellaan, naisten järkevällä käytöksellään. Suurusta syötäessä olivat jo kaikki ihastuneet häneen sekä hyvän järjestämisaistin että komeudenkin vuoksi. Ei kukaan esiintynyt jäykästi, ei kenelläkään ollut syytä valittaa. Louis Karvay joutui kahden nuoren naisen väliin, joten hänellä oli mainion hyvä tilaisuus käyttää kaikessa loistossaan Talleyrandin aikaista kohteliaisuudentaitoansa. Juomaveikot joutuivat erityiseen huoneeseen, eri pöytään, josta he olivat kovasti mielissään ja kiittivät kilvan emäntää, kun hän antoi heidän olla rauhassa. Yrjö Málnay taasen oli joutua ymmälle paljosta tarjoilemisesta ja vannoi koko suuruksen ajan kautta taivaan ja maan, ettei hän tänään jaksa syödä päivällistä sekä epäili, jaksaisiko enää palaakaan niellä, vaikka olisi pelkkää ambrosiaa edessä. Mutta kun uusi ruokalaji tuotiin pöydälle, virkkoi hän: "tuota pitää maistaa!" Viimein tuotiin monenlaisten leivosten jälkeen, joita tämä arvoisa herra oli ahminut, vielä — perunoita erästä pappia varten, joka niistä paljon piti. — Koko seura nauroi, sillä tiedettiin perunien olevan pappia varten. — "Mitä siellä on?" — kysäsi Málnay, "peruniako?" — "Niitä pitää maistaa."
Tällä tavoin tuli seura hyvälle tuulelle pöydästä noustessaan ja saliin mentäessä, missä kokouksen ja keskustelujen piti alkaa. Todellakin paras keino mennä ruokapöydästä neuvotteluun, sillä ravittuna sujuu puhe toisilta helpommin, toiset taas osaavat paremmin olla vaiti.
Kokousta varten oli avattu Kárpáthisuvun suuri juhlasali, joka insurrektionin ajoista (v. 1809) ensikerran aukeni ihmissilmäin nähtäväksi. Seinillä oli ylt'ympäri suuria esi-isien muotokuvia, ryhmiin asetettuja kummallisia aseita, lippuja ja voitonmerkkejä. Näitä ihmetellen katsella ällisteli pari maahovilaista, joilla ei ollut järkeä katsella parvella olevia naisia. Siellä vasta katselemista oli. Niin monen kaunottaren joukossa, seudun molemmat ihanimmat naiset rinnatusten, nimittäin rouva Kárpáthi ja rouva Szentirmay. Jos olisin turkkilainen runoilija, niin vertaisin heitä kahteen timanttiin kultakehyksessä. Emme siis saa pahaksua, kun kreivi Erdey esitti heti, ennenkuin kukaan oli suutansa avannut, että kokous päättäisi ilmoittaa syvää kunnioitustaan läsnäoleville kaunottarille. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti ja päätös pantiin ensimmäiseksi pykäläksi pöytäkirjaan.
Sitten tuli oikeitten asianomaisten, koirien vuoro, joita lukuisasti oli salissa läsnä. Sitä emme kenenkään luule tavattomana pitävän, joka hyväksyy peruslauseen: nihil nobis sine nobis (ei mitään meistä ilman meitä). Olihan koirien tähden kokoon tultu; pitihän siis heidänkin saada asiasta vihiä ja mielipiteensä julki lausua.
Että naisten läsnäolo antaa kokoukselle suuremman arvon, sitä ei luullakseni nykyiselle sukupolvelle ole tarvis selittää. Miesten puheet ja neuvottelut saavat aivan toisen maun, toisen muodon, kun kukin koettaa puhua kauniisti, viisaasti naisten kuullen ja toiset taasen ovat samasta syystä viisaasti vaiti, vaikka olisikin hyvä halu ärsyttää taikka tulla pitkäveteiseksi.
Kokous alkoi. Olien esimiehenä piti Juhana Kárpáthi avauspuheen, joka seuraa suuresti innostutti. Eritoten miellyttivät seuraavat kohdat yleisöä:
"— Onko jalompaa ja miehille soveliaampaa työtä kuin koirametsästys, joka täyttää rintamme jalolla itseluottamuksella, vaikuttaa rohkaisten mieleemme ja opettaa meitä aikaamme seuraten pyrkimään eteenpäin? (Oikein! Eläköön!) Hyvät herrat, jalosukuiset, armolliset, korkeasti kunnioitettavat ja kunnianarvoisat herrat! Aatetta kannattaa miettiä. (Kuulkaamme! Kuulkaamme.) Onkohan joukossamme ketään, jolla ei ole koiraa? (Ei! Ei ketään!) Tunnemmeko mainittavampaa unkarilaista perhettä, missä ei ole näitä jaloja eläimiä (ääni parvelta 'henkilöitä!' — se on Marion neidin ääni). Kiitän nöyrimmästi ojennuksesta; — missä nämä eläinhenkilöt eivät olisi kotiutuneita? Eikä kenenkään mieleen ole tullut edistää tämän suurilukuisen luokan etuja, eläinten, jotka makaavat kanssamme samassa huoneessa, syövät samassa pöydässä, jotka ikävinä hetkinä uskollisesti kanssamme kilvan haukottelevat. (Nyt alkoi kaksi asianomaista läsnäolevaa eläinhenkilöä toisilleen häristä ja haukkua. Kreivi Erdeyn ääni pöydän luota: kuulijoita kehoitetaan olemaan vaiti; pyydetään päästä kuulemasta moisia mielenosoituksia.) Herrat! Aikamme on edistyksen aikakausi. Syntyy kaikenlaisia yrityksiä maassamme. On seuroja orpolasten hoitoa varten, kirjojen levittämistä, sairasten hoitoa ja lammasrodun edistämistä varten, onpa niitäkin, jotka harrastavat silkkimatojen kasvatusta. Minä suosin kaikkia näitä seuroja ja olen niissä osallinenkin, enkä aiokaan kieltää halpaa apuani orvoilta tiedemiehiltä, lampailta enkä sairailta, en noilta hyönteisiltäkään, jotka silkkiä kehräävät, vaikka niitä inhoan. Mutta kysyn samalla: kun jo kaikkia näitä sekä järjellisiä että järjettömiä olentoja varten on olemassa seuroja, niin mikä minua estäisi tekemästä esitystä sellaisen eläinluokan hyväksi, joka on lukuisampi kuin koko maan orvot, tiedemiehet, lampaat ja silkkimadot. Mikähän minua estäisi sitä tekemästä?"
Kun ei kukaan tuonut mitään syytä tätä vastaan, jatkoi Nabob:
"— Luulen, ettei minun ole tarvis herroille tätä asiaa pitemmin selittää, sillä tiedänhän kaikilla olevan sydämen ja jokaisen siis kokeneen, että mainitsemamme eläimen uskollisuus ja ystävyys on paljoa suurempi kuin luulisikaan. Vai tietääkö joku, että koira olisi uskottomasti hylännyt herransa, taikka hänet pettänyt? Onko koirien kesken tavallista kavaltamisen kauhea rikos; onko kukaan kuullut, että koira olisi kostonhimoisen kissan lailla tappanut nukkuvan herransa? Eikö päinvastoin ole sielutieteellinen totuus, että vaikka koira saisi kuinkakin paljon omalta isännällänsä selkään, niin puolustaisi se herraansa, jos outo häntä hätyyttäisi? Ja ken ei omasta kokemuksestansa tietäisi, että kun joku myy koiran, niin se ei pysy uudessa kodissa, vaikka voita ja maitoa syötettäisiin, vaan karkaa takaisin vanhan isäntänsä luo, vaikkapa peninkulmien taakse. Ken ei tällaista tapausta tuntisi?"
Kysymyksestä nousi kokouksessa yleinen hälinä. Kukin muisti semmoisen tapauksen, kukin oli nähnyt taikka kuullut monien peninkulmien päästä kotiinsa palanneista koirista. Mutta kaikista enimmän ylvästeli Lauri Berki, jonka koira vietiin säkissä Kroatiaan, mutta puolen vuoden päästä tuli yli Dravan, Tonavan ja Theissin kotia Püspök-Ladányiin.
"— Viimeiseksi saanen huomauttaa herroille siitä, mitä uskollinen koira tekee isäntänsä kuoltua. Kadottaa ruokahalunsa, menee makaamaan herransa haudalle, ei enää syö eikä juo, ja viikon kuluttua — — — (Juhana-herra alkoi otsaansa pyyhkiä, ei tietänyt, sanoisiko 'kuolee' vai 'heittää henkensä') ja viikon kuluttua oikaisee koipensa."
Useat alkoivat nauraa.
"— Hyvät herrat, en puhu pilan päiten, vaan omasta kokemuksestani. Kun olin kuoleman kielissä ja palkolliseni, ystäväni jättivät minut yksin makaamaan, luullen minua jo tuonen uhriksi, niin jäivät luokseni pari uskollista ystävää sekä koirani. Nämä tulivat huoneen oven taa, raappivat, itkivät sisään päästäkseen, ja kun epähuomiosta joku pujahti sisään, ei sitä hyvällä saatu tulemaan esiin vuoteeni alta. Toiset koirat ulvoivat suruissaan pihalla kaiket päivät."
— Älkää puhuko enää, huusi Marion neiti; ispaanin rouva pyörtyy!
Kaikeksi onneksi estivät heti käsillä olevat hajuvedet armollista rouvaa pyörtymästä. Hänen hermojansa oli Juhana-herran esitelmä koiran uskollisuudesta kovasti kiihoittanut.
Juhana-herra lopetti innokkaan puheensa esittämällä ehdotuksensa muodostuksen.
"— Sen vuoksi rohkenen ehdottaa maamme kaikille koiraystäville, että yhdyttäisiin parantamaan näitten eläinkunnan parhainten kohtaloa, jota varten esitän seuraavat pääseikat: 1:ksi olisi täten kokoontuneen seuran julistettava yhtiö perustetuksi, valiten samassa keskuudestaan valiokunnan sääntöehdotuksen laatimista varten, joka ehdotus on annettava kuusikymmentä jäsentä käsittävän komitean tarkastettavaksi ja vahvistettavaksi. — 2:ksi päätettävä, suuriko osakkeiden hinta on oleva; minä puolestani lupaan ottaa tuhannen osaketta. (Raikuvia eläköönhuutoja.) 3:ksi, että perustettaisiin seuran varojen mukaan seuraavat laitokset asian edistämiseksi: koirakoulu, jolle minä lahjoitan tarvittavan tontin ja rakennuksen jollakin tiluksellani (kestäviä eläköönhuutoja!), jotta metsäkoirat saisivat tarpeellisen kasvatuksen; että perustettaisiin asiamme äänenkannattaja, lehti, joka julkaisisi tämän tieteenhaaran edistyksiä ja keksintöjä sekä ilmoittaisi seuran harrastuksia yleisölle. (Harvoja hyväksymisen ääniä. Mitä siitä hyötyä?) Ilmoitetaanko palkintoja parhaasta metsäkoiran kasvatusta opettavasta teoksesta (Kuisketta. Eräs ääni: seura tuleekin siten olemaan kynämiehiä eikä koiria varten!) Vielä pidettäköön kerran vuodessa yleinen kokous sekä kilpajuoksut, joissa paras metsäkoira saa kultaisen maljan voitoksi. Jos eivät seuran varat riitä, otan minä loput suorittaakseni."
Eläköönhuutojen raikuessa istui Juhana-herra sijalleen.
Tavan mukaan nousi heti vastustajia; omituiset veikot vastustivat kaikkia kustannuksia. Muutamat hoviherrat nyrpistelivät nenäänsä; miksi kokous ja koulu pidetään Kárpáthin maalla eikä heillä? Suurinta vastarintaa herättivät kirjalliset puuhat. Vaikka Juhana-herra vihdoin lupasi suorittaa kaikki kustannukset, ei hän saanut hyväksytyksi tätä ehdotuksensa pykälää, sillä kreivi Szépkiesdy rupesi vastustamaan seuraavasti:
— Heittäkää hiiteen, hyvät herrat, kaikki kirjalliset lörpötykset. Ikävä kyllä ovat ne jo tunkeutuneet valtiolliseen elämään. Älkäämme antako niiden telmiä koirainhoidossa. Kirjailijoista ei ole mitään hyötyä, he turmelevat unkarilaisen perusluonteen ja kielen, niin ettemme itsekään enää sitä ymmärrä. Jollen ottaisi huomioon sitä seikkaa, että arvoisa ystäväni, herra Rudolf Szentirmaykin on alentunut kirjoittamaan kirjoihin ja sanomalehtiin — annan hänelle anteeksi vain kunnioituksesta hänen suloista rouvaansa kohtaan — niin sanoisin, että inhoan ja vihaan koko kirjailijain nälkäistä liutaa enkä tahdo saattaa sitä mihinkään yhteyteen seuramme kanssa.
Punastuneena harmista käänsi Flora kasvonsa puhujasta ja virkkoi kiivastuneena Fannylle:
— Olisi vain Rudolf täällä, niin saisi puhuja vastauksen.
Nähtävästi suuttuneena vetäytyi Juhana herra taaemmaksi, sillä suuri osa seuraa huusi viimeiselle puhujalle "eläköön!"
Olisi noussut sangen kiivas sanakiista, jollei Mikko Horhin lempikoira olisi sopimattomalla tavalla loukannut Juhana-herran parasta hallia, jonkatähden puolueraivon henkiin herätessä viimemainittu siihen määrään unohti vieraan oikeuden, että tarttui vastustajansa niskaan ja löi hänet allensa maahan. Heti toisetkin puoluelaiset koiraguelfit ja -ghibellinit toistensa kimppuun, kierien isäntiensä jaloissa, kunnes riita vihdoin saatiin asettumaan ihmisten tullessa rakentamaan sovintoa.
Salissa nousi nauru, kuului kirouksia ja sadatuksia, niin että kokouksen arvo ja juhlallisuus oli mennä myttyyn. Silloin ärjäsi kreivi Erdey vakaasti ja maltillisesti yhä vielä toisilleen äriseville ja haukkuville koirille:
— Hyvät herrat! Te saatte pysyä ulkona, kun me olemme sisällä.
Tästä nuhteesta tuli seura taas hyvälle tuulelle, koirain kuulijakunta ajettiin ulos, ja kokous hyväksyi ehdotuksen paitsi riidanalaista pykälää. Yksimielisesti valittiin Juhana-herra esimieheksi ja tuo suuri isänmaanystävä, kreivi Szépkiesdy, varaesimieheksi. Valittiin sihteeri ja hänen varamiehensä, viskaali ja lääkäri, kuusikymmenmiehinen komitea ja kaksitoistamiehinen valiokunta. Kaikki kirjoitettiin säntilleen pöytäkirjaan.