Alku oli tehty, suuri ja mainittava seura perustettu. Meillä ei ole tähän muuta sanomista, kuin vain se toivomus, että nämä arvoisat isänmaanystävät muitakin yleishyödyllisiä asioita yhtä paljon harrastaisivat. Senpätähden mekin yhdymme niihin kestäviin eläköönhuutoihin, joilla seuran jäsenet kunnioittivat toisiansa.
Juhlasalista vieraat kokoontuivat suureen seurasaliin, missä kiistat ja keskustelut kestivät neljään saakka iltapäivällä. Yrjö Málnai kertoi jokaiselle, jonka tapasi, ettei hän ymmärrä, miksi ei hänellä vielä ole ollenkaan nälkä.
Käsitysten kulkivat molemmat kaunotar-rouvat. Kaikki väittivät, ettei ole helppo sanoa, kumpi heistä on kauniimpi. Rouvat, ankarat naiset kohtelivat ystävällisesti ja kiittelivät emäntää, entistä köyhää porvaristyttöä, joka tällä hetkellä parhaiten tunsi, mikä Jumalan lahja hänellä oli ystävättäressään, joka — puhuaksemme suoraan — teki hänet muodikkaaksi herrassalongeissa.
Nuoret herrat, salonkien leijonat pyörivät kiertotähtien lailla näitten kahden seuranauringon ympäri. Kreivi Szépkiesdynkin katse seurasi heitä, ja vaikka Flora aina äkäisesti käänsi pois hänestä kasvonsa, niin oli kreivillä mielestänsä vain sitä suurempi syy tähän hienoon sievistelemiseen.
— Tiedättekö mitä, kreivi? — virkkoi Flora vastaan tulevalle
Szépkiesdylle. Minä olen teille suuttunut, kovasti suuttunut.
— Siitä en voi muuta kuin olla iloissani, vastasi tuo suuri mies; nainen, joka kerran vihaa saattaa myöskin rakastaa.
— Teillä on sangen kurjat ajatukset naisten vihasta. Jos me liittoudumme teitä vastaan, niin kukistamme teidät, menetätte kansan suosion koko maassa.
Vastaus kuului sangen somalta hymyilevän rouvan vilkkailta huulilta lausuttuna. Siihen olisi kukin meistä vastannut armoa anomalla ja kättä suudellen pyytänyt rouvaa panemaan pois vihansa. Mutta tuo suuri mies katsoi paremmaksi antaa heti jyrkän vastauksen, Juhlallisella äänellä ja muodolla, ikäänkuin olisi neuvoskunnassa istunut, vastasi hän sanojansa tarkkaan punniten:
— Rouvaseni! Sitä on minulle ennenkin koetettu tehdä. Naisten parissa lemmenleikkiä lasken, mutta en mene heidän kanssansa taistelemaan enkä heitä pelkää.
Tällaisissa tiloissa oli suuren miehen tapana kääntää vastustajalle selkänsä ja poistua. Pari hänen innokasta ihailijaansa kirjoitti heti muistiin tämän mainion lauseen.
Fanny hämmästyi suuresti; Flora vain nauroi.
— Hänestä olemme ainaiseksi päässeet. Satutin häntä arimpaan paikkaan. Sitä hän ei koskaan unhota. Kansan suosio on hänen kultainen vasikkansa. Joka sitä koettaa häneltä riistää, on hänen ystävyydestänsä päässyt.
Ei aikaakaan, niin soitettiin päivälliselle. Vieraat kävivät ilomielin pöytään, jonka herkkuja en mene kertomaan, kun sellaiset vain luonnossa huvittavat, mutta sitä vastoin niitten luetteleminen käy sangen ikäväksi. Rikkautta, loistoa, herkkuja oli Nabobin suuren maineen mukaan, unkarilaisista ruokalajeista alkain aina ranskalaisen keittotaiteen mestarillisimpiin laitoksiin. Viinejä oli monta lajia valikoida. Päivällinen kesti myöhään iltaan saakka, jolloin vieraat jo alkoivat tulla sangen äänekkäiksi. Tuo suuri isänmaallinen mies rupesi laskettelemaan irstaita, kaksimielisiä juttujansa naisten läsnäolosta huolimatta, lausuen: castis sunt omnia casta, puhtaille on kaikki puhdasta. Joka kerran tietää, miksi punastua, hänellä ei muka enää ole mitään turmeltavaa. Mutta naiset eivät olleet hänen juttujansa kuulevinansakaan, vaan ryhtyivät näistä huolimatta naapuriensa kanssa puheeseen, vaikka omituiset veikot, tuon suuren isänmaallisen miehen tavalliset ihailijat, kilvan hänelle nauraa hohottivat.
Jokainen oli sangen hyvällä tuulella.
Ken oli tällä hetkellä Nabobia onnellisempi?
Hänen mieleensä muistui, mitä kauheita asioita hänelle tapahtui vuosi takaperin samassa huoneessa, missä nyt oltiin. Ja nyt näki hän vieressänsä kauniin, suloisen vaimon; ympärillään iloisia, vilkkaita vieraita, hymyileviä kasvoja.
Esihuoneessa alkoi soida Biharin[22] viulu, milloin vilkkaasti milloin surullisesti. Eräs omituinen veikko työnsi tuolinsa nurin ja meni mustalaisten keskelle yksin tanssimaan. Sillä aikaa puheliaammat miehet tyhjensivät maljoja vierasten ja eritoten isännän sekä emännän terveydeksi ja sitten myöskin kaikenlaisten aatteellisten asiain kunniaksi, yhdistysten, komitaattien, kollegioitten, mikä minkin aatteen onnistumiseksi. Kreivi Szépkiesdy piti pitkän puheen, johon oli kudottu kaikki eläköönhuutoja herättäneet korupuheet, joita hän vuoden kuluessa oli julkisissa tilaisuuksissa lausunut. Näitä oli siis ennen jo kuultu, kuka kerran valtiopäivillä, kuka taasen ispaanin virkaanvihkiäisissä, ja nyt saatiin samoja sanoja koiraseuran ristiäisissä ihailla. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt ketään huutamasta "eläköön" tälläkin kertaa. Hyvä on sitä parempi, mitä useammin sitä kuulee. Kaikista ahkerin oli kuitenkin Juhana-herra toastien tyhjentämisessä. Jollemme tässä suhteessa sentään pitäisi erästä sangen kunnioitettavaa naista, kreivitär Keresztyä etevimpänä, niin sanoisimme, että Juhana-herra oli seuran sankari sekä mielevissä kokkapuheissa että juomingissa. Mutta kumminkin tulee meidän eritoten kiittää häntä siitä, että hänen mieleensä ensin johtui kohottaa pikari kahden poissa olevan miehen muistoksi, nimittäin kreivi Tapanin ja Rudolfin, jonka kautta hän sai seuran niin innostetuksi, että naisetkin tarttuivat maljoihin ja kilistivät lasia hänen kanssansa.
Tällä riemun hetkellä astui eräs palvelija rouva Szentirmayn luo, antaen hänelle kirjeen, jonka nopea sanansaattaja oli kotoa tuonut.
Flora tunsi miehensä käsialan osoitteesta, ja sitä paitsi oli siihen aikaan tapana kirjoittaa osoitteen alle: "rakkaalle vaimolleni", jotta postissakin sellaista kirjettä hellemmin pideltäisiin. Siis hän on kirjoittanut! Pestistä tulee kirje. Rouva Szentirmay pyysi poistua seurasta lukeakseen kirjeen. Hänen poistumisensa oli heti merkkinä ja luvanantona koko seuralle nousemaan pöydästä. Elähytetty vierasjoukko hajaantui läheisiin huoneisiin. Flora ja Fanny pujahtivat kenenkään huomaamatta makuuhuoneeseen, siellä kaikessa rauhassa kirjettä lukeaksensa. Täytyihän Fannynkin saada sen sisällöstä tieto.
Flora avasi ilosta vapisevin käsin sinetin ja luki ääneen seuraavat rivit:
"Huomenna tulen Kárpátfalvaan. Siellä tavataan. Rudolf. 1,000."
Tuo tuhatluku merkitsee: "tuhansia suukkoja!" Iloissaan suuteli rouva paikkaa, mihin mies oli nimensä piirtänyt, ikäänkuin olisi hän tahtonut saada ainakin sata suukkoa lähetyksestä edeltäkäsin. Sitten pisti hän kirjeen poveensa, jättäen yhdeksänsataa toiseksi kertaa.
Fanny oli yhtä iloinen kuin ystävättärensäkin. Ilo on näet tarttuvaista. Huomenna tulee Rudolf. Sittenkös vasta Flora on oleva mielissään, kun tapaa rakkaimpansa. Eikä Fanny ole häntä kadehtiva. Ei, vaan iloitseva toisen onnesta, parhaimman ystävänsä onnellisuudesta. Huomenna on hän tuleva, ja ilahuttaakseen vaimoansa, on hän kirjoittanut, milloin saapuu. Hän ei tule hiipien, kenenkään tietämättä, kuten epäluuloiset, vaan ilmoittaa edeltäkäsin tulonsa, ollen varma siitä, että häntä rakastetaan. Hauska on saada nähdä tätä onnellisuutta.
Riemusta loistavin kasvoin palasivat rouvat seuraan. Huviteltiin puoliyöhön saakka, jolloin kukin poistui kamariinsa. Juhana-herra antoi musiikin seurata vieraitansa yölepoon ja käski vielä musikanttien soittaa hiljaisia, nukuttavia säveleitä kunkin ikkunan alla. Vihdoin kaikuivat viimeiset sävelet, jokainen nukkui ja näki ihania unia, metsästäjät ketuista, puhujat kokouksista, Málnai herra leivoksista; neitseellinen vaimo syleili unissaan miestänsä, ja Fanny näki unta niistä kauneista kasvoista, joita hän paljon oli ajatellut, sinisilmistä, jotka nytkin niin lemmekkäästi häneen katsoivat. Eihän mikään unia estä!
Siis huomenna!
V.
Metsästäjä.
Varhain seuraavana aamuna heräsivät vieraat metsästystorvien toitotukseen. Ne jotka olivat nukkuneet metsästysmietteisiin ja metsästyksestä untakin nähneet, nousivat heti näitä raikkaita ääniä kuullessaan jaloillensa. Toiset taasen olisivat mielellään tinkineet itselleen vielä pikkuruisen puolen tunnin lepohetken saadaksensa edes hiukan unta lisää unisiin silmiinsä. Mutta siinä oli heille suureksi esteeksi yhä enenevä hälinä Kárpáthin kartanossa. Tulijain ja menijäin askeleet, huudot eteisestä ja pihalta, koirien haukunta, piiskojen läimäykset, hevosten hirnunta olisivat herättäneet seitsemän unikekoakin syvästä unestansa. Eikä metsämiehiltä varovaista käytöstä sovi toivoakaan. Hienoinkin salonkimies luulee pantuansa metsästyssaappaat jalkaansa ja -lakin päähänsä olevansa oikeutettu marssimaan kuin rakuuna ja puhumaan tavallista kovemmalla äänellä. Se joka ei kuitenkaan oveansa avannut, hänet herätettiin laululla, ja kun, kuten tällaisissa tiloissa on tavallista, muutamat raskaasti nukkuvat eivät sittenkään nousseet ylös, ammuttiin muutamia pyssynlaukauksia pihalla.
Metsästyksen into onkin tarttuvaista. En tunne ihmistä, jolle tämä huvitus olisi vastenmielistä. Halu siihen on sekä nuorilla että vanhoilla, miehillä ja naisilla.
Jo auringon noustessa tuli vieraita täydessä asussa pihalle näyttämään itseänsä ja ilmaa katsomaan. Omituiset veikot olivat pukeutuneet metsästystä varten aito unkarilaiseen vaateparteen, avarat liehuvat paidanhihat, hopeanappinen liivi ja kurjensulka hatussa. Tuo hupsu kreivi Erdey oli pukeutunut englantilaiseksi, hänellä oli punainen, lyhyt hännystakki, jonka vuoksi hän pyysi herroja selittämään koirille, ettei hän suinkaan ollut kettu.
Naiset olivat melkein kaikki metsästystamineissa. Mainiosti heille sopikin tuo ruumiinmukainen puku pitkine liepeineen, joita täytyi käsin kantaa, jotteivät herrojen kannukset olisi niitä rikkirepineet.
Kaikista kauneimmat olivat sentään molemmat lemmikkimme. Flora tahtoi olla kaunis, — hän kun odotti Rudolfia. Solakan vartalon peitti vaaleanpunaisesta, viheriään vivahtavasta silkistä tehty spencertakki, joka oli edestä auki sekä pitseillä koristettu; samanvärinen hame oli vasemmalta puolelta smaragdisoljella nostettu koholle. Hoikan vartalon ympärillä oli kullalla kirjailtu, hieno itämainen huivi, jonka päät riippuivat helmoihin. Päässä hopeanhelevä hattu, marabusulkineen. Kaulassa olevat pitsit olivat edestä yhdistetyt kolmella rubiininapilla.
Fanny oli kainosti puettu. Mustasta silkistä oli koko puku. Kaulassa oli punainen nauha ja hieno pitsikaulus, joka edestä oli timanttisoljella kiinni sidottu. Päässä oli kiiltävän musta hattu, jonka alta tummat hiussuortuvat somasti riippuivat alas, puoliksi hattuun sidotun harson peittäminä.
Uusia, ennen tuntemattomia mietteitä, uutta hurmausta herättivät tällaiset naisten ratsastuspuuhat. Joka heihin ennen oli ihastunut, rakastui heihin nyt milt'ei mielettömästi.
Kello kilisi. Vieraita kutsuttiin eineelle. Ei kukaan tällä kertaa kursaillut; olivathan kaikki metsästäjiä. Naisetkin ihailijainsa mieliksi kostuttivat ruusunpunaisia huuliansa muutamalla tipalla vanhaa rostopsin viiniä. Tänäänhän kaikki on luvallista. Metsälle mentäessä täytyy olla lujamielinen. Kukin puhuu äänekkäästi; vanhat naisetkin lupaavat tehdä vaunuissa metsästäjille seuraa. Lähteepä ispaanin rouvakin, vaikka jo ennakolta tietää, että hän on useat kerrat pyörtyvä. Kun edes joku putoaisi hevosen selästä, jotta rouva saisi näyttää, miten kauniisti hän osaa mennä tainnoksiin.
Mutta ei kukaan pudonnut hevosen selästä.
Oli ihana kesäaamu, kun komea seurue läksi liikkeelle Kárpátfalvan kartanon pihalta. Ensin naiset, solakat, hienot sankarittaret, pulskien hevosten selässä, ympärillä komeita nuoria herroja, jotka tanssittelivat ratsujansa mielitietyn rinnalla. Jäljempänä ratsastivat omituiset veikot tukevien maalaisratsujen selässä. Viimeisinä tulivat vaunuissa vanhat miehet ja naiset. Juhana-herrakin istui satulassa, näyttäen, ettei hänkään ole huonoin ratsastamaan. Katsahtaessaan vaimoonsa näytti hän joka kerta kahtakymmentä vuotta nuoremmalta. Kasvot loistavat ilosta, hänellä kun on kaunis puoliso.
Kreivi Erdey hupsuuttaan jälitteli pitkin matkaa kaikenlaisia taitamattomia ratsastajia, ja hän olikin siihen sangen harjaantunut. Näytti, miten puotipojat sunnuntaisin ratsastavat, hajasäärin, kovasti peläten, ikäänkuin koettaen pysyä laudanpalasella tasapainossa syvällä merellä. Näytti, miten preussilainen talonpoika ratsastaa, istua könöttää satulassa polvet koukussa. Matki lordi Ychsvichia, miten hän kiipeää satulaan hevosen pystyyn hypellessä, sekä juutalaista hevoshuijaria, jonka äsken torilta ostamansa koni väkisin vie täyttä laukkaa arolle toisten hevosten joukkoon. Tällä hetkellä syntyi kova nauru, kun Erdey joutui huomaamattansa omituisten veikkojen pariin ja oli sysätä Mikko Horhin alas satulasta. Siinäkös kiroiltiin tuota saakelin engelsmannia!
Kolme palkintoa oli parhaimmille koirille määrätty. Ensimmäinen oli kultainen malja, toinen hopeainen metsästystorvi, kolmas kaunis karhunnahka. Viimemainittu sentään lienee koirain mielestä paras palkinto.
Ampuma-asetta ei tietysti ole seurassa ainoatakaan. Sellaista ei tämmöisillä retkillä käytetä.
Iloisen seuran par'aikaa kulkiessa pitkin poppelikujaa, näkyy eräs ratsastaja tulevan vastaan.
Jo kaukaa tunnetaan tulija ratsastamisestaan. Kulovalkean lailla leviää seurassa sana: tulipa vihdoin viimeinkin!
Ken tuli? Kukas muu kun sorein ratsumies, rohkein naisten suosija, joka tulee, näkee ja voittaa: — Mikko Kiss!
Helluntaikuningas.
Saavuttuansa seurueeseen rientää hän pyytämään ensin anteeksi naisilta, kun on näin kauan viipynyt poissa, hienosti viitaten, että muka ankarat asiat ovat estäneet, luultavasti kaksintaistelu. Sitten menee hän miesten luo, mainitsee helposti ymmärrettäviä esteitä, helliä seikkoja, hänellä on luultavasti ollut lemmenkohtaus.
Viimeksi miehen nähtyämme, ovat hänen kasvonsa melkoisesti lihoneet, kuten ainakin ihmisen, jolla ei koskaan ole ruumiin eikä sielun vaivoja, jonka ei särje koskaan päätä, vielä harvemmin sydäntä.
Tervehdittyänsä seuran jäseniä ja koiriakin nimeltä puhuteltuansa palasi hän rinnakkain ratsastavien sankaritartemme luo. Erinomaisella taidollaan onnistui hänen sysätä syrjään kaikki ympärillä olevat nuoret herrat, niin että hän pääsi aivan rouva Kárpáthin rinnalle, jota hän pitkittä mutkitta alkoi nimitellä jumalattareksi, ratsastavaksi enkeliksi.
Fanny ymmärsi pahaksi onneksi häntä väärin, luullen hänen sanojansa vain pilapuheiksi ja nauroi niille liian paljon.
— Juhana-herra, Juhana-herra! — huusi kimakasti Marion neiti vaunujensa sivulla ratsastavalle Kárpáthille. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin en pitäisi ystävänäni miestä, jota arvellaan vastustamattomaksi.
— En ole luulevainen, armollinen neitiseni. Se ratas puuttuu luonteeni koneesta. Ehkä on joku sen vienyt. Hahaha!
— Enkä minä teidän sijassanne ottaisi osaa tällaiseen metsästykseen, sillä koirat luulisivat minua Acteoniksi.
— Ehkä olen antanut siihen syytäkin, kun te Dianan tavoin käyttäydytte minua kohtaan?
Marion neiti kääntyi poispäin, huulet nyrpyssä. Tuo ihminen on niin tuhma, ettei häneen mikään loukkaus pysty.
Fanny nauraa kaikesta sydämestään helluntaikuninkaan puheille. Jos hän tietäisi tämän olevan sulaa mielistelyä, niin ei hän suinkaan nauraisi. Mutta keskusteleehan hänen rinnallansa ratsastava Florakin yhtä hauskasti kreivi Erdeyn kanssa, ja onhan tänään ilopäivä, saa olla vähän tavallista vallattomampi.
Vasta silloin Mikko miestä on, kun hän saa puhua ratsastustaidostaan. Tutkii tarkasti, miten Fanny istuu satulassa. Huomauttaa, että rouvan ei pitäisi istua niin suorana, vaan antaa uuman liukua vienosti häilyen hevosen askelten mukaan. Satula näyttää olevan vinossa, koska oikea polvi on liian alhaalla. Ei, ei sekään ole vikana, vaan jalustimet ovat liian alhaalla, koska vasen jalka tuskin ulottuu. Pitää seisahtua; taikka saattaa vielä käydä huonosti. Hevosen juostessa voi helposti jalustin luistaa pois jalan alta. Pitää seisahtua. Täytyy laittaa armollisen rouvan jalustimet korkeammalle.
Heti hyppäsi viisi, kuusi miestä maahan tekemään tätä suloista palvelusta, ensimmäisenä helluntaikuningas. Punastuneena käänsi Fanny hevosensa poispäin, estäen avuliaita ritareja lähestymästä jalustimia.
— Hyvä on näinkin, ei ole tarvis auttaa!
Samassa tuli Varga-herra, Jumala tiesi mistä, Fannyn hevosen luo ja ehdotti, että armollinen rouva käskeköön häntä, nöyrintä palvelijaansa, jos jotakin pitää korjata satulassa.
Ystävällisesti hymyillen kiitti Fanny vanhan virkamiehen auliutta, joka täten pelasti hänet pulasta, jottei tarvinnut päästää nuoria miehiä hänen jalustamiansa laittamaan. Vanhus kumartaen pyysi emäntäänsä laskemaan jalkansa hänen olalleen, kunnes hän ehtii saada kaikella kunnialla jalustimen kuntoon.
— Kiitoksia, ystäväni, vastasi rouva pudistaen ukon kättä. Mikko
Kissin teki mieli antaa vanhukselle selkään.
Varga-herra katosi taas, huomaamatta, nöyränä kuten ennenkin; luultavasti hän ajoi jossakin jäljessä päin rattailla. Jos joku pitäisi ukkoa silmällä, niin huomaisi, miten hän ei ollenkaan kallistu vasemmalle. Sillä olalla on emännän jalan jälki. Ei hän mistään hinnasta pyyhkisi sitä pois; kotia tultuansa panee hän sen takin talteen, eikä ikinä sitä enää yllensä ota. Seurue jatkoi hauskasti matkaansa. Pysähdyttiin erään huvihuoneen luo, missä palkinnot oli jaettava. Naiset ja miehet, jotka eivät ratsain kulkeneet, astuivat maahan ja kiipesivät korkeaan torniin, joka kohosi huvihuoneen keskeltä. Täältä näkyi koko lakeus, missä vain siellä täällä oli vähän metsää, muuten pelkkää rämeistä kaislistoa ja pensaikkoa, siis oikein kettujen luvattu maa. Huvihuoneen tornista saattoi nähdä koko kilpametsästyksen, sitä varten oli hyviä kiikareitakin ostettu sinne.
Koko liuta koiria oli metsämiesten muassa. Hauskaa oli nähdä, miten ne heti tulivat herrojensa luo, kun nämä vain kerran niille vihelsivät. Lempikoiratkin nostettiin alas rattailta ja päästettiin kahleista irti. Iloisesti hyppien koettivat ne nuolla isäntänsä kättä. Ihmeellistä on, miten inhimilliset intohimot saattavat tarttua eläimiinkin.
Juhana-herra valitsi erilleen kaksi pulskaa lumivalkoista metsästyskoiraa ja vei ne vaimollensa.
Parhaimmat koirat koko joukosta!
— Kyllä tunnen; toinen on Kissi, toinen taas Musti.
Kuullessaan nimiänsä mainittavan hypähtivät molemmat koirat ylös hevosen kylkeä vasten, emäntänsä käsiä tavoitellen.
Juhana-herra oli kovasti mielissään, kun hänen vaimonsa tunsi koirain nimetkin ja kun nämä tunsivat emäntänsä. Sekä ihmiset että eläimet mieltyivät Fannyyn.
— Mutta missä Matti on? — kysyi Fanny.
— Matti tulee minun kanssani.
— Mitä? Aiotteko ottaa osaa metsästykseen? Älkää tehkö sitä?
— Miks'en? Luuletko minua niin huonoksi ratsastajaksi?
— En niinkään, mutta älkää menkö minun tähteni.
— Sinunko tähtesi? Heti astun alas satulasta.
Flora kuiskasi rinnallaan ratsastavalle kreivi Erdeylle:
— Tahtoisin tietää, moniko läsnäolevista miehistä luopuisi metsästyksestä vaimonsa pyynnöstä.
Marion neitikin kuiskasi rouva Keresztyn korvaan:
— Nuori vaimo pelkää miestänsä. Syytä onkin niin suuren sukukartanon emännän pelätä, ettei miehensä taittaisi niskojaan. Muutamissa tapauksissa on parempi olla vaimona kuin leskenä.
— Kaikissa tapauksissa parempi kuin vanhana piikana, vastasi Keresztyn rouva niin äreästi, että Marion neiti oli pelästyksestä mennä tainnoksiin.
Juhana-herra osoitti suurta hellyyttä vaimoansa kohtaan luopuessaan hänen pyynnöstänsä metsästyksen hauskasta huvituksesta, josta hän oli jo kuukausia ennakolta iloinnut. Liikutettuna ojensi Fanny hänelle kätensä virkkaen:
— Ettehän vain suutu minulle, kun olen niin arka teistä.
Juhana-herra suuteli kätöstä kysyen:
— Enkö minä puolestani saisi olla huolissani sinusta?
Ehdottomasti katsahti Fanny ystävättäreensä ikäänkuin kysyen: pitääkö minunkin jäädä. Kárpáthi ymmärsi katseen.
— Ei, ei. En tahdo, että jäät. Mene huvittelemaan. Mutta ole varuillasi. Pojat, varjelkaa vaimoani kuin omaa silmäteräänne.
— Kyllä varjellaan, vastasi Mikko Kiss viiksiänsä sivellen.
— Kyllä minä hänestä pidän huolen, virkkoi rouva Szentirmay painostaen sanaa "minä", kun huomasi Fannyn joutuvan hämille tuosta hänen miehensä hyvää tarkoittavasta kehoituksesta.
Toisella sivulla sill'aikaa valmistelivat omituiset veikot koirinensa itseään metsästykseen. Torvien toitotuksilla ja piiskojen läimäyksillä alkoi ketun ajo.
Hevoset, koirat rupesivat hyppelemään heti torven töräyksen kuultuansa. Seurue jakaantui kolmeen eri osaan, jotka sotilasrivissä lähtivät pensaiselle arolle, koirat edellä. Naiset viittoivat huiveillaan, miehet hatuillaan jäähyväisiä tornissa oleville ja toisillensa, mihin nämä samoin vastasivat. Ratsastajajoukot katosivat pian joka taholle, välistä pistäytyen sieltä täältä esiin metsiköstä. Vielä kaukana näkyivät molempien naisten liehuvat harsot. Heitä seurasivat kaikkien katseet, jokainen ihailee heitä. Nyt saapuvat he isolle ojalle. Rouva Szentirmay hyppää rohkeasti ylitse ja hetkisen kuluttua seuraa rouva Kárpáthi hänen esimerkkiänsä. Sorea vartalo heilahtaa, häilyy hevosen laukatessa. Heidän jäljissään tulevat kreivi Erdey, helluntaikuningas ja pari muuta ratsumiestä. Tornissa paukutellaan heille käsiä.
Mutta Kárpáthi on levoton. Ei saa missään rauhaa. Ukko tapaa Paavon mennessään hevostensa luo ja virkkaa hänelle huolissaan:
— Pelkään, että rouvani käy pahoin! Eihän hevonen vain liene vauhko?
— Eläin on säyseä kuin lammas. Ehkä lienee kumminkin parasta mennä perässä.
— Oikeinpa puhuit. Istu oman hevoseni selkään. Pidä vaaria, etteivät eksy suohon! Sinne saattaa hukkua.
Heti hyppäsi Paavo Juhana-herran hevosen selkään. Kárpáthi meni taas torniin katsomaan, saavuttaako hän heidät.
Metsästysseurue kulki nuolen nopeudella. Koirat olivat jo keksineet ketun, joka kuitenkin vielä oli sangen kaukana. Ajon säännöttömästä liikunnosta saattoi havaita, että viekas kettu koetti eksyttää vainoojansa. Mutta turhia olivat sen kujeet ja piiloutumispuuhat, sillä ei ollut paikkaa minne lymytä, aina oli vihollisia jäljessä. Repo päättää turvautua juoksuun, ja päästyänsä eräälle kummulle seisahtaa se hetkiseksi katsahtaakseen, mistä päin vihollinen tulee, mutta heti lähtee se taas arolle päin juoksemaan.
— Kas kettua! — huutavat takaa ajajat yksin suin nähdessään sen kummulla. Heti repo tosin taas katosi, mutta sen verran he kuitenkin näkivät, että se oli pulska eläin. Lienee ollut vanhakin. Antaa työtä parhaimmallekin koiralle.
Ajamaan takaa!
Koirien jäljessä riensivät metsästäjät. Molempien naisten kasvoilla heloitti innostuksen puna. Fannyn mieleen tuli tällä hetkellä ihanteensa, josta hän monasti oli haaveksinut; jos tuo tuntematon nyt ratsastaisi kiivasta vauhtia hänen rinnallansa, niin ajaisi hän hevosensa uuvuksiin, putoaisi sen selästä ja kuolisi kenenkään oikeata syytä tietämättä. Flora taasen ajatteli, että jos Rudolf nyt tulisi äkkiä häntä vastaan, niin — rakastuisi hän uudestaan mieheensä.
Kettu saapui niitylle, missä oli vielä heinäsuovia riveissä. Nyt alkoi ajo käydä kiivaammaksi. Repo katsoa vilautti tavan takaa vainoojiansa, joita se oli noin sata askelta edellä, mutta huomatessaan välin yhä vähenevän, alkoi se lisätä vauhtia, jotta taas pääsisi voitolle.
Mutta Juhana-herran parhaat koirat, Kiss, Musti ja Matti, Mikon koira
Pääsky ja kreivi Erdeyn Armida olivat yhä revon kintereillä.
Kettu välistä seisahtui. Näkyi halajavan takaisin metsään, mistä se oli karkoitettu, ja pistäysi välistä heinäsuovienkin taa, luullen sieltä piilopaikan saavansa. Mutta eipä aikaakaan niin täytyi taas liikkeelle lähteä. Kaukaa saattoi nähdä, miten repolainen taakse katsahtaessaan irvisteli koirille.
Ketun kävi huonosti joutuessaan näin lakealle, missä ei ollut minkäänlaista piilopaikkaa, ei edes jokea, joka voisi sen pelastaa. Niityn reunalla syrjempänä oli tosin Berettyóvirran ranta, jonka se kesäisin siellä rapuja pyydystellessään oli havainnut sangen syväksi. Olisipa hyvä asia, kun nyt olisi joki sen ja vainoojien välissä, sillä koirat eivät mielellään mene uimaan. Mutta ennenkuin repo parka sinne ehtii karvaa kastamaan, on sen nahka jo naulittu.
Keskellä niittyä näkyi ketun juoksu jo laimenevan. Ei aikaakaan, niin on se piiritettynä.
— Hoi Pääsky! Hoo-oi Musti! Ho-hoi Armida! — kuului joka taholta.
Koirat vielä kiivaampaa vauhtia juoksemaan ketun perässä.
Kissi ja Musti pääsevät repoa likimmäksi. Nyt tämä äkkiä seisahtuu häntä jalkojen välissä ja hampaitansa nirskutellen. Koirat hämmästyksissään seisahtuvat myöskin kiukkuisesti haukkuen ja kiivaasti häntää heilutellen. Tätä hetkeä käytti vainottu eläin hyväkseen; hypähti sivullepäin koirain kynsistä ja koki paeta oikealle.
Taas kaikki ajamaan takaa.
Nyt pääsee lähimmäksi kreivi Erdeyn Armida.
— Hyvin, Armida! Voitto on sinun!
Vielä hyppäys. Kettu kaatuu, ja Armida loikahtaa ylitse. Vasta parinkymmenen askeleen päästä huomasi koira ketun jääneen jäljelle.
Repo taas äkkiä liikkeelle!
— Ota kiinni, Pääsky! — huusi Mikko Kiss. Ja Pääsky ottikin ketun kiinni. Voitto on sinun! Mutta repolainenkaan ei ollut huonompi; puri koiraa kuonoon, jotta tämä heti jätti saaliinsa. Sen siitä sai.
Kettu läksi täyttä laukkaa suoraan Berettyójokea kohden. Repolaisen onnistuikin pettää monet vainoojansa ja päästä käpälämäkeen. Koirat jäivät kauas.
Mutta nyt on Matti ensimmäisenä takaa ajajista, osoittaen hänkin taitoansa. Tähän asti ei hän ole liioin hätäillyt, vaan antanut toisten parastansa koettaa. Tiesihän Matti, ettei tuota repoa muut kiinni saa; tunsi hyvin vihollisen. Vanha ja viisas elukka! He ovat ennenkin toisensa tavanneet. Tuttuja ollaan! Mutta koetetaanpas nyt, kummassa miestä on?
Taas käytti kettu entisiä kujeitansa, hypähteli sivulle, heittäytyi maata, kiristeli hampaitansa; mutta turhaan. Vihollinenkin oli viisas!
Eikä Juhana-herra saa tätä leikkiä nähdä! Kysykääpäs hartaalta metsästäjältä, mistä hinnasta hän pysyisi pois tällaista näkemästä?
Parhaassa vauhdissaan kompastuu kettu kumoon, mutta Matti ei hyppää ylitse, kuten liian kiivas Armida teki, vaan kun repo käänsi päätänsä, hänelle irvistellen, niin tarttui hän takapuolelta nuolen nopeudella kiinni. Samassa teki repo ilmassa kuperkeikan; Matti heitti näet ketun niskaan tarttuen ilmaan. Mutta tuskin oli kettu maahan ehtinyt, niin iski koira taas selkänahkaan, pudisti saalistansa ja heitti ketun toisen kerran menemään. Annetaan raukan vielä vähäsen juosta!
— Hyvin, Matti! — kaikui koko seuran ääni.
Huudot vain kiihoittivat Mattia tekemään katsojain nähden useampia temppuja. Se ajoi kettua, vaikka tämä mainiosti vielä mutkitteli, suoraan metsästäjiä kohden heidän nähtensä heitelläkseen kettua ilmaan. Kauan se ei eläintä kertaakaan suussansa pitänyt, sillä se tiesi tämän pian käyttävän hampaitansa, ja ketun purema on sangen vaarallinen. Sentähden se vain koetti ajamalla, maahan heittämällä uuvuttaa saalistansa. Eikä kettu enää vastakynttä tehnytkään, vaan juosta lötkötti kaikin voimin, ontuen, kolmella jalalla. Arveltiin sen olevan surman oman, mutta äkkiä repo taas väistyy syrjään ja havaitessaan nautalauman maantiellä, suuntaa juoksunsa suoraan sitä kohden.
Metsästäjien täytyi nyt hypätä aidan yli. Flora ja Fanny saivat taas näyttää ratsastustaitoansa ja onnellisesti pääsi kumpikin aidan yli.
Tällä hetkellä huomasivat molemmat rouvat miehen tulevan ratsain heitä vastaan maantiellä.
Se on hän!
Floran kasvot tulivat vieläkin punaisemmiksi. Fanny taasen kävi kalman kalpeaksi.
Se on hän!
Molemmat tunsivat miehen. Se on hän. Toisen rakas aviopuoliso, toisen lemmitty ihanne.
Riemusta huudahtaen riensi Flora miestänsä vastaan.
— Rudolf, Rudolf!
Epätoivoissaan kääntää Fanny ratsunsa ja alkaa nelistää poispäin.
— Jumalan tähden! — huusi Rudolf, jonka posket paloivat rakkaan vaimon suuteloista; tuon naisen hevonen pillastui!
— Rouva Kárpáthin! — virkkoi pelästyneenä Flora ja sivalsi piiskalla ratsuaan saadakseen hänet kiinni.
Fanny kiitää arolle näkemättä, kuulematta; kaikki luulevat hevosen pillastuneen. Perässä kiitävät Flora, vanha Paavo, Mikko Kiss ja kreivi Erdey, mutta eivät saa kiinni. Vain Rudolf tulee yhä lähemmäksi.
Fannyn hevonen juoksee pitkin Berettyójoen rantaa; vesi on tässä kohden kuusi syltä syvä. Kompastus vain, niin kaikki on hukassa. Mutta jo ennättää hänet Rudolf, jo pääsee ihan Fannyn rinnalle. Näki naisen ensi kerran eläissään. Ratsu vaahtoaa naisen alla, jonka kasvot ovat kovin kalpeat ja rinta kiivaasti aaltoilee. Käsissä on toivottu hetki, kun ihanne ratsastaa hänen rinnallaan, kun hän tuntee miehen hengityksen kasvoissansa, mutta nyt on naisella satoja kertoja suurempi syy toivoa kuolemaa: mies, tämä lemmitty ihanne olikin kauneimman, jalomielisimmän vaimon, hänen oman parhaan ystävättärensä aviopuoliso.
Rudolf ei tohtinut ruveta rajua hevosta hillitsemään. Mutta kun Fanny tainnoksiin mennen putosi taaksepäin satulasta, tarttui Rudolf heti lujasti hänen käsivarteensa ja nosti hänet luokseen omaan satulaansa. Pyörtyneenä nainen lepäsi hänen rintaansa vasten; ratsu juoksi hurjana tiehensä!
VI.
Tuhannet tuskat.
Tämän tapauksen perästä tuli rouva Kárpáthi sairaaksi. Kauan oli hän elämän ja kuoleman vaiheilla. Kárpáthi kutsui parhaita lääkäreitä; neuvoteltiin, tohtoroitiin, mutta ei tiedetty mikä rouvaa vaivasi. Ikävä asia onkin, kun ei sydäntä kukaan osaa parantaa.
Kauan oli Fanny tiedotonna, puhui outoja asioita, jommoisia sairaat kuumeen houreissa tavallisesti puhelevat. Ken moisia sanoja mieleensä painaisi? Sairas näkee aaveita, hirmuja, missä ei niitä olekaan, ja tututkin ovat hänelle silloin tuntemattomia; sairas tulee toisenluontoiseksi, rohkea muuttuu pelkuriksi, kaino puhuu intohimoisesti. Kukapa moisia muistiin panisi?
"Mene pois, — anna minun kuolla!"
Ken arvaa, mitä tämä tietää?
"Istun hevosella, jota sanotaan kuolon ratsuksi; älä tule likelleni!"
Mitä tämä tietänee?
"Jollet sinä olisi onnellinen, niin en minä olisi onneton."
Fannyn kuumalla otsalla lepää sileä, pehmoinen käsi. Flora valvoo sairaan vuoteen ääressä yön toisensa perästä; ei ehdi nukkumaan, miestänsä näkemään, vaikka Marion neiti häntä pelottelee, sanoen rouva Kárpáthin rupulissa olevan.
Jos tämä olisikin ollut rouva paran tauti, niin olisi se ollut hänelle paljoa helpompi.
Vihdoin voitti luonto. Nuorilla terveillä ihmisillä on usein vaarallisempia kamppauksia kuoleman kanssa kuin vanhoilla. Mutta Fanny voitti kuoleman vaaran. Kun hän ensikerran houreista päästyänsä katsahti ympärilleen, näki hän kaksi henkeä vuoteensa ääressä. Toinen oli Flora, toinen — Teresa.
Tieto Fannyn sairastumisesta saattoi Teresan käymään Kárpátfalvassa, vaikka hän ei sinne ollut milloinkaan aikonut mennä. Hän saapui samana päivänä, jolloin Fannyn tila kääntyi parempaan päin, ja astui Floran sijaan valvomaan.
Mutta ei rouva Szentirmaykaan tahtonut lähteä, ennenkuin ystävättären vaara oli kokonaan ohitse, jonkatähden hän päätti jäädä vielä muutamaksi päiväksi.
Fanny ei enää houraillut, — hän parani, kuten lääkärit sanoivat.
Ken tietää, kumpi tuo suurempia tuskia, ajatukset, jotka liikkuvat hourailevan palavissa aivoissa, vai hiljaiset, syvät mietteet sydämen pohjalla. Kumpi kärsii suurempia kipuja, se joka reuhaa ja raivoo, jotta täytyy rautoihin panna, joka sielunsa tuskissa hampaita kiristelee ja hikoilee verta, vai se, jonka täytyy olla vaiti ja hymyillä, vaikka on huolista hulluksi tulla?
Nyt saattoi Fanny tyynesti ajatella koko entistä elämäänsä.
Mikä oli hän ollut, mikä oli hän nyt ja mitä hänestä on tuleva?
Hän oli syntynyt onnettomista vanhemmista, joita hänen täytyi hävetä. Toiset perheen jäsenet mielellään kieltäisivät itsensä, toiseksi muuttuisivat, jopa vanhoiksikin tulisivat, jos heidän nuoruutensa joutuisi unhotuksiin.
Jumalaapelkääväiset ihmiset olivat hänet onnettomasta perheestä pelastaneet, suojelleet ja varjelleet kaikista vaaroista, laittaneet hänelle hiljaisen, rauhallisen kodin, missä hän olisi voinut elää kuin metsän pikku lintunen syrjäisessä pesässään.
Mutta hän jätti tämän pesänsä, piilopaikkansa tavoitellakseen unikuvaa; siten joutui hän maailmaan, joka häntä hirmukuvillaan oli ennen pelätellyt, ja mistä häntä oli monin lempein sanoin varoitettu ja poiskutsuttu.
Hän etsi naista, joka hänen mieltänsä ymmärtäisi, miestä, joka oli hänen ihanteensa.
Ja hän löysi kummankin.
Tapasi jalomielisen ystävättären, paremman, sopivamman kuin oli toivonutkaan. Tapasi jumaloitsemansa miehen, jonka mielestä ja sydämestä puhuttiin enemmän hyvää, kuin hän oli ajatuksissaan kuvitellutkaan. Ja tämä nainen ja ihannemies olivat mitä onnellisin pariskunta.
Mitä hän itse on oleva?
Pitääkö hänen päivä päivältä katsella ystävättärensä iloisia kasvoja, kuunnella hänen onnellisuutensa salaisuuksia, joita naiset tavallisesti kertovat toisilleen hiljaisina kuiskutushetkinä. Pitääkö hänen yhä saada kuulla miehen kuuluisaa nimeä mainittavan, nähdä hänen kaunista muotoansa, voimatta häntä rakastaa, uskaltamatta hänestä puhua, sillä kasvojen puna, äänen värähdykset ilmaisisivat silloin, mitä ei kukaan saa milloinkaan tietää?
Vai pettäisikö hän naisen, joka on häntä rakkaudella kohdellut, joka ensimmäisenä ojensi kätensä häntä johdattaakseen, puolustaakseen? Rupeaisiko hän tuumimaan keinoja kotivarkaan lailla ystävättärensä onnen kukistaakseen, tulisiko pahemmaksi kuin sisarensa ja kaikki heidän vertaisensa, jotka vain varastelivat vierasten rahoja, mutta ei heidän onnellisuuttansa.
Ja lopuksi, jos hän sen tekisikin, niin mitä se hyödyttäisi? Jos hän intohimojen valtaamana tämän rikoksen tekisikin, niin ei hän muuta siten voittaisi kuin ylenkatsetta. Vai voiko hän missään suhteessa verrata itseänsä tuohon vaimoon, jonka rinnalla tämä mies on oppinut suurimman onnensa tuntemaan? Jos hän koettaisikin pettää, kavaltaa, masentaa tätä naista, niin olisi se vain uhkarohkea tuuma, kun vaimo on niin kaunis, niin hellä ja viehättävä. Hän rakentaisi siinä tapauksessa toivonsa vain ihmisoikuille, jos luulisi Rudolfin olevan noiden kevytmielisten miesten kaltaisia, jotka voivat vaihtaa suloisimman, ihanimman vaimon sata kertaa huonompaan, vain sen vuoksi, että edellinen on jo oma ja tuttu, mutta toinen vieras, ja veltostunut mieli vaatii vaihtelevaisuutta! Jos hän Rudolfia sellaiseksi luulisi, niin voisiko hän Rudolfin rakkautta toivoa? Ja millaista rakkautta? Eikö hän itsekin sitä ylenkatsoisi?
Kauheata, kauheata!
Ja vielä pitää nähdä luonaan valvomassa vuoteensa ääressä nuo kaksi naista, joille kummallekin hän on niin suuressa kiitollisuuden velassa, jotka nytkin pitävät häntä hellästi kädestä tietämättä, ettei hän ole heiltä niin suurta hyvyyttä ansainnut! Pianpa kätensä pois vetäisivät, jos vain tietäisivät, minkälaisia ovat ne ajatukset, jotka hänen mielessänsä liikkuvat ja otsan niin kuumaksi tekevät.
Oi, kuinka onnellinen hän olisi nyt, jos ei koskaan olisi tullut tätä intohimoa tuntemaan eikä sallinut sielunsa tavoitella saavuttamattomia ihanteita, vaan olisi totellut vanhan, kunniallisen neitsyen sanoja ja yhä vielä asuisi entisessä kodissaan rauhassa, tarvitsematta huolehtia muusta kuin kukistansa.
Ne ajat ovat olleet ja menneet!
Nyt ei pääse pakenemaan enää eteen eikä taaksepäin.
Täytyy elää, elää kihnuttaa päivän toisensa perästä, uuden aamun valjetessa huoata: "taas uusi päivä!"
Entä aviomies, kunnon vanhus?
Vasta nyt sai Kárpáthi tuta, kuinka syvästi hän rakasti vaimoansa. Jos
Fanny kuolee, niin on hän tekevä seuraa!
Melkein joka tunti tiedusteli hän vaimonsa vointia, ja niin kauan kuin Fannyn tila oli arveluttava, ei hän päästänyt ketään luoksensa. Välistä sallivat lääkärit hänen tulla vaimoansa katsomaan; silloin vanhus kyynelsilmin seisoi sairaan vuoteen ääressä, suuteli hänen palavaa kättänsä ja itki kuin lapsi.
Vihdoin oli vaara ohitse. Rouva Szentirmay sanoi jäähyväiset varoittaen Kárpáthia pitämään Fannystä hellää huolta, ettei häntä liian aikaisin päästettäisi kylmään, että lääkärin määräyksiä tarkoin noudatettaisiin ja häntä varjeltaisiin mielen liikutuksilta; hän ei myöskään saisi lukea kauan yhtämittaa. Mutta viikon päästä pitäisi hänen päästä vaunuissa ajamaan puoleksi tunniksi, jos ilma on kaunis, kuitenkin täytyy hänen olla lämpimästi puettuna, ynnä muuta, jommoisia naiset parhaiten tietävät neuvoa.
Sulimmat kiitokset lausuen antoi Kárpáthi naapurittaren mennä, pyytäen häntä ennen pitkää taas käymään talossa.
— Teidän vuoronne on nyt tulla meille. Kuukauden kuluttua luulen Fannyn voivan täyttää lupauksensa tulla jakamaan kanssani perheenemännän huolia mieheni virkaanasettajaisissa. Eikä Fanny tiedäkään, että nyt teen lähtöä. En tahtonut liikuttaa hänen mieltänsä jäähyväisiä sanomalla. Parasta on, että te kerrotte hänelle minun menneen kotia.
Juhana-herra lupasi sen tehdä. Saatuansa ensin Teresalta tietää Fannyn olevan valveilla ja voivan ottaa hänet vastaan, hiipi hän varpaisillaan vaimonsa huoneeseen, astui vuoteen luo, silitti sairaan otsaa ja antoi kättä kysyen, miten hän jaksoi?
— Sangen hyvin, vastasi sairas koettaen hymyillä. Hymy onnistui huonosti, mutta Juhana-herra oli mielissään kokeestakin.
— Rouva Szentirmay tervehtii; hän läksi äsken kotiansa.
Fanny ei vastannut mitään. Pyyhkäsi vain kädellä otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen ajatusta, joka tuli mieleen.
Kárpáthi arveli kätensä olevan kylmemmän ja laski sen hellästi hänen kuumalle otsallensa.
Fanny tarttui kaksin käsin miehensä käteen ja suuteli sitä.
Tällä hetkellä oli Kárpáthi onnellinen.
Hän kääntyi poispäin salatakseen kyyneliänsä.
Fanny luuli hänen aikovan lähteä ja veti häntä vielä lähemmäksi.
— Älkää menkö. Jääkää. Puhelkaamme!
Tämä oli Juhana-herralle odottamaton ilo. Vaimo pyytää häntä jäämään, puhelemaan! Enkelin hyvyyttä!
— Olen jo, kuten näette, paranemaan päin. Ei aikaakaan, niin nousen ylös. Älkää suuttuko, jos pyydän teiltä yhtä asiaa.
— Pyydä tuhansia, äläkä vain yhtä! — vastasi Juhana-herra iloissaan, kun vaimolla oli jotakin pyytämistäkin.
— Niin, sairaat aina vain miettivät, miten vaivata hoitajiaan.
— Pyydä mitä tahansa! Saat olla varma siitä, että suurimpana ilonani on täyttää sinun tahtosi.
— Onko uusi kartano Pestissä jo valmis?
— Tahtoisitko ehkä siellä asua? — kiiruhti Kárpáthi kysymään, ennättäen siten vaimonsa ajatuksen edelle. Saat vaikka heti muuttaa sinne, ja jollei rakennus ole mieleisesi, vaan haluat parempaa, niin rakennamme ensi talvena toisen, Moskovan Kremliä muhkeamman.
— Kiitoksia, minun tähteni ei tarvitse uutta rakentaa. Kuulkaa, minä olen ajatellut, että alamme elää siellä uutta elämää.
— Niin. Kokoomme hauskoja seuroja ympärillesi, komeita iltahuvia…
— En sitä tarkoittanut. Ajattelen vakavia hyväntekeväisyyden asioita. Meillä on paljon velvollisuuksia ihmiskuntaa, yhteiskuntaa, kärsiviä kohtaan.
Rouva parka! Koettaa sydämensä tuskista päästä pakenemalla kylmien, korkeampien aatteiden piiriin.
— Kuten tahdot. Ilosi olkoon kuivata kärsivien kyyneliä. Ollos onnellinen siunauksista, joita kiitolliset sielut sinulle antavat.
— Lupaatte siis?
— Olen onnellinen voidessani tehdä mielesi mukaan.
— Älkää olko noin myöntyväinen, sillä siten teette minut vain vaativaisemmaksi.
— Sano, sano! Kunhan vain ei toivomuksillasi loppua olisi. Usko pois, silloin vasta olenkin huolissani, kun huomaan, ettei sinua mikään miellytä, kun olet surullinen, kun et mitään halaja. Silloin olen kovin onneton.
— Ensi kesäksi menisin mielelläni kylpemään.
— Minne? Sano, minne mieluimmin lähtisit.
Fanny mietti. Minne tahansa! Kauas, kauas täältä! Pois näiltä tienoilta, missä Szentirmay asuu. Enkä milloinkaan enää tänne tule.
— Luullakseni on Mehadia soveliain paikka. Ainakin kauimpana, ajatteli hän itsekseen.
— Vielä tänään tilaan sinua varten kauneimman asunnon ensi kesäksi.
Mehadia on todellakin sangen sievä kylpypaikka.
— Vielä yksi asia.
Kárpáthi oli suuresti iloissaan.
— Mutta tämä toivomus on kaikista vaikein täyttää.
— Sitä rakkaampi minulle; mitä haluat?
— Sitä, että te tulette kanssani kaikkialle, ettekä koskaan jätä minua.
Tämä meni yli kaikkien ukon sydämen toiveitten! Kunnon vanhus lankesi polvilleen vaimonsa vuoteen viereen ja suuteli kyynelsilmin useita kertoja hänen kättänsä.
— Miten olen tämän riemun, tämän hyvyyden ansainnut?
Vaimo hymyili suruisesti, pitkään aikaan miehensä kättä hellittämättä. Kárpáthi viipyi puolen päivää hänen vuoteensa vieressä hauskasti puhellen ja kuunnellen rakkaan sairaan pieniä toivomuksia ja oli onnellinen saadessaan antaa hänelle lääkkeitä.
Mitä tämä tietää? — kyseli itseltään Teresa, joka tarkkaan oli seurannut tapausta. Hän alkoi aavistaa asian oikean laidan.
Muutaman päivän kuluttua sai Fanny nousta vuoteelta. Mieheensä nojautuen käveli hän jo huoneissa. Päivä päivältä tuli hän terveemmäksi ja tointui virkeämmäksi taudistansa. Kaiket päivät viihtyi hän miehensä luona, vei ompelutyönsä ja kirjansa hänen huoneeseensa; kutsui häntä kuuntelemaan pianoa soittaessaan. Yhdessä he menivät ajelemaankin. Eikä Fanny ollenkaan muuta seuraa kaivannut. Antoipa palvelijoille käskyn, että jos entisiä tuttavia tulee häntä katsomaan, niin sanokoot vain rouvan vielä voivan pahoin. Sillä aikaa istui hän miehensä luona koettaen tehdä häntä onnelliseksi ja ilahuttaa häntä. Mitä tämä oli? Ei se ollut rakkauden teeskentelyä, vaan sitä sanotaan velvollisuudesta rakastamiseksi.
Ei Fanny enää paljon ollut Teresankaan parissa. Ennen pitkää sanoikin täti heille hyvästi. Fanny erkani hänestä valittamatta, itkemättä. Jäähyväissuutelon annettuansa istui Teresa vaunuihin ja huokasi itsekseen:
— "Tyttö parka!"
VII.
Vakooja.
Olemme herra Kecskereyn asunnossa.
Tekisimme suuren virheen, jos hänet peräti unhottaisimme. Hänen kaltaistansa henkilöä ei käy laatuun nähdä vain kerran ja heti kohta unhottaa.
Hän asuu tätä nykyä Pestissä, komeassa asunnossa. Hänen maineensa on vielä entisellään; ja kun seuraelämä tähän aikaan yhä enemmän on vilkastunut, niin on hän sitä välttämättömämpi. Hän näet kuten sanotaan, amalgamiseeraa yleisön eri elementtejä. (Tuo maurilainen kemiansana alkoi jo siihen aikaan tulla muotiin ulkopuolella peilitehtaankin).
On aamu, eikä kunnianarvoisa herra vielä ole pukeutunut. Puhetta pukeutumisesta ei kumminkaan pidä ymmärtää sananmukaisesti. Hän istuu salissa, pehmeällä, punaisella ottomanisohvalla, puettuna avaraan, punaiseen viittaan, suussa pitkä turkkilainen piippu ja puhallellen ympärillensä pitkiä savuja sekä katsellen itseänsä vastapäätä olevasta seinäpeilistä, vaikk'ei hänessä suinkaan mitään ihailtavaa ollut. Huonostipa kävisi, jos hänen täytyisi elää istumalla mallina maalarien työhuoneissa; — irvikuvia varten hän ehkä sentään voisi kelvata. Sohvan toisessa päässä istuu melkein yhtä suuri orang-utang apina yhtä mukavassa asennossa, samanlainen viitta yllä, piippua poltellen ja samaten peiliin tirkistellen. Apinaksi on hänkin sangen ruma.
Sinne tänne on heitetty hujan hajan lemuavia lemmenkirjeitä, runolehtiä, nuotteja ynnä muita katoavaisia kappaleita. Seinillä riippuu valituita kuvia, jotka varmaan olisivat kovasti hävenneet, jos olisivat voineet toisiansa katsella. Pöydällä oli oikeassa Herculanumista tuodussa pronssimaljakossa ylhäisten miesten ja naisten nimikortteja.
Matot ovat hellien naiskätten ompelemia, täynnä metsästäjien, koirien ja hevosten kuvia. Ikkunat ovat kaksinkertaisten verhojen peittäminä, ja verkapäällystät seinillä antavat aihetta aavistaa salaovia.
Eteisessä kaivelee ikävissään korviansa pieni neekerilakeija, jota on kielletty päästämästä sisään ketään miesvierasta aamupäivällä. Samalla on siis isäntä lausunut sen ajatuksen, että siihen aikaan saavat vain naiset häntä tavata.
Vastoin tätä kieltoa tapahtuu että Jussuf päästää kumminkin erään miehen sisään. Herra Kecskerey kuulee, miten neekeri puhuttelee tulijaa omalla kafferinkielellään.
— Ken siellä? Jussuf! — huutaa herra Kecskerey niin kimakasti, että apina peloissaan alkaa myöskin kiljua.
Vastauksen asemasta töyttäsi vieras itse sisään. Nenäkkäitä nuo niin sanotut hyvät ystävät, mutisi itsekseen herra Kecskerey, kun näki miehen pujahtavan ovesta sisään. Mielihyvikseen huomasi hän, miten tulija kummeksi hänen outoa pukuansa.
Mutta pian he toisensa tuntevat. Iloisesti rientää isäntä vastaanottamaan vierasta, ojentaen hänelle pitkän kuivan kätensä.
— Abellino, sinäkö oletkin? Mistä olet tänne tipahtanut. Olin luullut sinun jo tulleen täydelliseksi intialaiseksi. Istuppas tänne viereeni! Toitko niitä merkillisiä pastilleja, joista älykkäissä kirjeissäsi olet maininnut?
— Hitto sinut periköön apinoinesi, kiroili vieras. En ensin tietänyt, kumpi teistä on isäntä, sillä niin te, saakeli soikoon, olette yhdennäköiset!
— Onko tuo tätä nykyä muodikkainta lajia kohteliaisuutta Egyptissä? Apinani on kai sangen kiitollinen lauseistasi. Shoko, osoitappas sivistystäsi tarjoamalla vieraalle piippu.
Shoko tekikin työtä käskettyä, mutta sivalsi samassa piipunvarrella vierasta sääriin, niin ettei tämä olisi väliä pitänyt, vaikk'ei olisi tupakkaa tuotukaan.
— Piesköön Samum ilkeät sukulaisesi! Toiste tulen tänne keppi aseena. Tapasin apinoita Intiassakin, mutta siellä ammutaan kuoliaaksi tuommoisia katalia elukoita.
— Anna hänen olla, veikkoseni. Ihmissuku on apinasta syntynyt. Väitän näet, että ihminen on alkujaan ollut apina. Pitää kohdella esi-isiänsä kaikella kunnialla.
Kecskerey oli niitä miehiä, joille saa sanoa mitä hävyttömyyksiä tahansa, mutta jotka myöskin maksavat samalla mitalla takaisin.
— Istuppas nyt koreasti tänne viereeni! Jussuf, pistä vieraalle tupakkaa piippuun!
Abellino heitti avaran viittansa yltään ja istuutui vastapäätä herra Kecskereytä, jotta saisi vähän väliä heitellä paperipalloja apinan päälle.
-~ Mikäs on sinut, veikkoseni, sankarini, trubadurini, tähän valtakuntaan taas johdattanut? — kysyi Kecskerey; varmaan lemmenseikkailut, tärkeät toimet; tohdin lyödä vetoa, että olet ryövännyt jonkun vestalianaisen Intiassa.
— Sanoppas ensin: liikkuuko täällä vielä juttuja entisestä kaksintaistelustani?
Herra Kecskereyn kasvot kävivät aivan ankariksi.
— Veikkoseni, sinulla on liian suuret ajatukset itsestäsi. Luulet, ettei vuosikausiin muusta puhuttaisi kuin sinun kurjasta kaksintaistelustasi. Ei kukaan sitä enää muistakaan. Asia on vaipunut unholaan, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tapoit Fennimoren. Hänellä oli nuorempi veli kadettina, joka siten pääsi tilanomistajaksi. Taannoin kysyttiin, miks'ei hän ole haastanut sinua oikeuteen. Tuhmapa olisin vastasi mies, jos rupeaisin vainoamaan hyväntekijääni. Tänä iltana voit tavata hänet luonani; hän on paljon parempi mies kuin veljensä. Hän on sinut nähdessään oleva suuresti mielissänsä.
— Sepä oli onneksi minulle. Puhutaan siis muusta. Pest näyttää tätä nykyä olevan hienon maailman pesäpaikka, ainakin siitä päättäen, että sinä olet tänne majoittunut. Mitä te täällä toimitte?
— Levitämme sivistystä. Toimi on tosin ikävämpi kuin viettää Pariisissa aikansa. Mutta muutaman unkarilaisen valtaherran päähän on pöllähtänyt täst'edes asua Pestissä, ja heidän tähtensä asuu toisia ja toisten tähden taas toisia tässä kaupungissa, missä on sumua yhtä paljon kuin Lontoossa, joten on tarpeeksi aihetta mielikuvitukselle.
— Hyvä! Entä mitä tiedät Kárpáthin oloista.
Herra Kecskerey pullistui paksuksi kuin ylpeä sammakko ja vastasi teeskentelevällä äänellä:
— Miksi minua luulet, veikkoseni? Olenko minä mikään vakooja? Tunkeudunko minä perheitten salaisuuksiin niitä ilmoittaakseni? mitä luuloja minusta!
Rauhallisena heitteli Abellino käsiinsä saamiaan nimikortteja Shokon päähän; — hän tunsi herra Kecskereyn tavat. Säädyttömistä kysymyksistä ja luottamustoimista hän ensin suuttui ja oli ne tyköänsä työntävinään, mutta antoi niihin kumminkin vastauksen.
— Välitänkö minä, miten Kárpáthien laita on? Se ei ole minun asioitani. Minun puolestani saa maailma kyllä puhua, että rouva Kárpáthilla on joka viikko uusi rakastaja, tänään kreivi Erdey, huomenna Mikko Kiss; että Juhana-herra itse kokoaa vanhoja veikkojansa Kárpátfalvaan ja on iloissaan, kun vaimonsa heihin mieltyy; että rouva monta monituista kertaa on käynyt naapurien luona terveisillä yksin Mikko Kissin kanssa y.m. Mitä minä heistä? Johtuvat yhtä vähän mieleeni kuin tuon apinan unet.
Abellino jätti nimikortit rauhaan ja alkoi tarkemmin kuunnella.
Kecskerey taasen ei ollut hänelle puhuvinansakaan, vaan jutteli ikäänkuin itsekseen, ja alkoi senvuoksi huutaa neekerille:
— Bre bre! Khizmetkiar!
Neekeri juoksi sisään.
— Bujursynyz sultanmy! (Käskekää, herrani!)
— Espablerimi! Kengelerimi! (Vaatteeni! Kenkäni!)
Neekeri juoksi ulos ja toi saappaat.
— Khair kengelerimi, aasi, tuo tänne tohvelini. Vaikeaksi käy naudasta tehdä ihmistä.
Abellinoa suuresti huvitti sivallella ratsupiiskalla neekerin vääriin sääriin. Yleensä hänen myöskin teki mieli vainota huonekaluja, eikä hän päässyt rauhaan, ennenkuin oli vääntänyt poikki käsiin joutuneet sakset.
Sillä välin pukeusi Kecskerey; niin hän ainakin itse arveli.
— No, veikkoseni; olet siis palannut Intiasta, virkkoi isäntä suojelijan lailla hänen käsivarteensa tarttuen ja alkaen hänen kanssaan kävellä avarassa salissa edestakaisin. Arvelen sinun nyt jäävänkin pitemmäksi aikaa meidän piireihimme ja kunnioittavan iltamiani läsnäolollasi.
— Kiitoksia kutsustasi iltamiin. Mutta tätä nykyä en ole tarpeeksi rikas ottaakseni niihin osaa, Griffard ei lupaa enää lainata, ja minun täytyy oppia säästämään aivan kuin mikäkin poroporvari.
— Sepä olisi vahinko; tuo keino ei sinulle sovellu. Järkevämmin tekisit sopiessasi setäsi kanssa.
— Rosvonkin virkaa pidän parempana kuin kerjäläisen.
— Hyvä niinkin, nimittäin itse ajatus, mutta ei virka. Olet siis pahassakin pulassa?
— Mitä pahimmassa!
— Oletko yhä vielä rakastunut setäsi vaimoon?
— En; mutta pelkään jonkun toisen olevan häneen rakastuneen.
— Sepä olisi omituista.
— Mikä olisi omituista?
— Ukko on kokonaan muuttunut. Näyttää kahtakymmentä vuotta nuoremmalta, joten häntä tuskin enää tuntee. Elää siivosti; hänellä lienee hyviä lääkäreitä. Ja koko sukunne on kuuluisa siitä, että naiset pitävät teistä vielä vanhoina päivinännekin. Tuonnoin tapasin rouva Kárpáthin, ja hän näytti hyvinkin onnelliselta ja tyytyväiseltä.
— Tuhat tulimmaista! — huudahti raivoissaan Abellino irroittaen itsensä Kecskereyn käsivarresta ja heittäytyen suuttuneena nojatuoliin. Kenen ansio on, että tuo rouva on onnellinen ja tyytyväinen? Siihen ei hänen miehensä kykene, se on vale!
— Saattaa valettakin olla, virkkoi Kecskerey kylmäkiskoisesti, istua könöttäen keinutuolissa toinen polvi käsien välissä.
— Jos vain voisin näyttää todeksi, että tuo nainen on johonkuhun rakastunut, jos oikein selvästi, julkisesti ja loistavalla tavalla voisin todistaa, että hän on salaisessa lemmenliitossa jonkun toisen miehen kanssa.
— Se olisi tietysti arvaamattoman hyvä asia sinulle.
— Vievät perintöni!
— Saattaapa niinkin käydä. Ukko voi antaa vaimonsa uskottomuuden anteeksi tehdäksensä sinut perinnöttömäksi.
— Mahdotonta, mahdotonta. Niin törkeätä tekoa eivät lakimme salli.
Kecskerey remahti nauruun.
— Veikkoseni, jos laillisesti ruvettaisiin tutkimaan aatelissukujen syntyä, niin tulisi kantakirjoista sangen kummallisia seikkoja ilmi.
— Mutta sitä eivät lait voi sallia, että kurja kerjäläistyttö tunkeutuu ylhäiseen sukuun ja elähtäneen ukon vaimona ryöstää rikollisella lemmenliitolla lailliselta perilliseltä hänen etuoikeutensa.
Kecskereyn nauru yltyi yltymistään.
— Sittenkuin viimeksi erosimme, olet tullut kauhean siveelliseksi.
Vuosi takaperin olisit itse tehnyt samanlaisen rikollisen liiton.
— Pila sikseen, veliseni! Näethän, että olen vararikkoinen mies, helvetillisten vehkeitten kautta häviöön joutunut. Jos vielä aavistukseni käy toteen, niin ei muuta kuin ammun luodin otsaani. Minun täytyy kaikin mokomin saada tietää jotakin, josta voi rouva Kárpáthia oikeudessa syyttää. Jollei sellaista ole olemassa, niin täytyy keksiä.
Kecskereyn kasvot kävivät vakavan näköisiksi
— Veli kulta. En käsitä, miksi minulle näitä puhut. Näytänkö minä mieheltä, jommoiselta voi tuontapaisissa asioissa neuvoja saada? Moisista pyydän päästä. Tee tahtosi; se ei ole minun asiani. Ensi talven asuu Kárpáthin väki täällä. Tee parhaan tahtosi mukaan: tutki heidän palkollisiansa, usuta liittolaisiasi turmelemaan rouvaa, jotta sitten voisivat todistaa häntä vastaan, piiritä hänet vakoojilla ja anna sitten juttu riivattujen asianajajain huostaan. Mutta jätä minut rauhaan; minä olen gentlemanni enkä vakooja, en mikään palkattu Mefisto.
Arvoisa gentlemanni riensi pesemään kätensä tällaisen tahran varjostakin, mutta neuvoi samalla kumminkin, mitä Abellinon piti tehdä.
Tämä taasen oli kovasti mielissään. Uusia tuumia alkoi syntyä hänen aivoissaan. Hän sanoi veljelliset jäähyväiset; kunniasanallaan lupasi kumpikin ennen pitkää toinen toisensa tavata.