VIII.
Sydän ei syttä valkeampi.
Rouva Kárpáthi oli luvannut auttaa ystävätärtänsä emännän toimissa, kun tämän mies astuu uuteen virkaansa, kuten Florakin oli häntä auttanut koiraseuran kokouksen edellä.
Kaksi ikävää viikkoa Fanny yhä vaivasi päätänsä miettimällä, millä keinoin pääsisi lupaustansa täyttämästä.
Ei keksinyt ainoatakaan pätevää syytä. Onnettomuudekseen oli hän jo ihan terve, jott'ei käynyt laatuun kipujaankaan verukkeeksi vetää.
Hänen täytyi mennä sen miehen kotiin, jota olisi ollut paras karttaa kaikin mokomin. Täytyi kärsiä kovia tuskia nähdessään hänet kunnian, loisteen kukkuloilla, ylistettynä isänmaanystävänä, jota sekä miehet että naiset ihailevat, jonka nimeä lapsetkin ilolla mainitsevat.
Täytyi antaa sydämeensä painua orjantappurakruunun, piti seisoa tämän miehen ja hänen vaimonsa nähtävissä ja kärsien kuunnella häntä vilpittömästi kiitettävän, sekä vain hymyillä maailman nähden, antaa sydämen vuotaa verta, saamatta kyyneltä vuodattaa, huokausta päästää, uskaltamatta punastua, jott'ei kukaan saisi aavistustakaan siitä, mitä mielessä liikkuu.
Kuinka paljon raskaampi taakka onkaan rakkaus kuin viha! Edellistä on paljon vaikeampi salata kuin jälkimmäistä.
Fannyn pelko toteutui.
Flora ei unhottanut hänen lupaustansa. Jo kaksi viikkoa ennen juhlaa kirjoitti hän ystävättärellensä kirjeen kutsuen hänet viikoksi luoksensa.
Täytyi siis koko viikon kärsiä kovia sydämen tuskia. Suuri rikos lienee rakkaus, koska rangaistuskin on niin katkera!
Samana päivänä kuin rouva Kárpáthi saapui Szentirmaan, varustautui
Marion neiti lähtemään talosta.
Rudolf kysyi matkan päämäärää.
— Lähden tiluksilleni Köhalmiin ja koetan viettää siellä muutamat päivät niin hauskasti kuin mahdollista.
— Mutta miksi lähdette juuri juhlaa pakoon?
— Veikkoseni, ihminen tekee usein kysymyksiä, joita hän katuisi, jos saisi suoran vastauksen. Tämä kuuluu niihin. Meille kaikille kolmelle, tai oikeammin sanoen neljälle on parasta, että menen pois.
Tuolla neljännellä hän epäilemättä tarkoitti rouva Kárpáthia.
Rudolf ei enää kysellyt; mutta häntä ei näyttänyt miellyttävän Marion neidin lähtö.
Flora otti ilolla ystävättärensä vastaan; kasvoista näkyi selvästi mielihyvä hänen syleillessään Fannyä. Rudolf oli myöskin kohtelias ja ystävällinen hänelle — mutta ei mitään muuta.
Fannyn mielestä asema ei oikeastaan ollutkaan niin vaarallinen kuin hän oli luullut. Miesihanteet tavallisesti menettävät omassa kodissaan suurimman osan siitä loistekehästä, joka heitä vieraissa ympäröi. Kotona kuulee heidän viheltelevän, riitelevän palkollisten kanssa, häärivän arkitoimissa; näkee heidän syövän, juovan, vetelehtivän; näkee heidät arkipuvussa, välistä saappaat likaisina, kun tulevat tallista; huomaa, että ihanteetkin taistelevat elämän pienten tarpeitten puolesta, kuten muutkin ihmiset, eivätkä aina ole siinä asennossa, kuin heidän muotokuvansa osoittavat. Toista on naisten laita. Naisella on synnynnäinen taipumus kauneuteen kotiaskareissakin, nainen on aina viehättävä, sekä tanssi- että arkipuvussa. Mies taasen on vähimmän miellyttävä kotona.
Ja kun mies on päättänyt olla hyvä aviopuoliso, niin pitää hän velvollisuutenansa olla toisia naisia hyväilemättä. Päälle päätteeksi kävi päiväkausia Rudolfin luona kaikenmoisia poliitikkoja, tupakalta haisevia puoluepäälliköitä, viisaita lakimiehiä, notarioita ja viskaaleja, joten hänellä oli aina näitten kanssa tekemistä.
Lyhyesti lausuen, Fanny huomasi vaaran olevan paljoa pienemmän kuin mitä oli luullut, ja katseet, jotka hän Rudolfiin loi, olivat levollisemmat kuin ajatukset, joita hänellä ennen oli Rudolfista ollut.
Ihmiset, joiden tunteet ovat raittiit ja oikealla uralla, tavallisesti sangen vähän niitä ilmoille tuovat; mainiot valtiomiehet, kuuluisat runoilijat ilmaisevat aivan vähän arkielämässä jaloja aatteitansa. Niin oli Rudolfinkin laita. Kotona näytti hän ihan tavalliselta ihmiseltä, jossa ei ollut mitään erinomaista. Tämä seikka oli sangen terveellinen rouva Kárpáthille.
Viikko kului nopeasti, ilman tuskia, paremmin kuin Fanny oli luullutkaan.
Rouva Szentirmay oli hienotunteinen nainen, joka ei liioin kehunut miestänsä ystävättären kuullen. Tämäntapainen kehuminen osoittaakin joko heikkoa tai ulkokultaista luonnetta. Oikea nainen voi kerran mainita rakastavansa miestään, mutta hänen ei ole tarvis sitä useammin kertoa.
Siten ei Fannyn tarvinnut suurta mielikarvautta kokea Szentirmayn kartanossa ollessaan. Loppupäiviksi täytyi Rudolfin lähteä piirikunnan pääkaupunkiin, mistä hänen piti palata vasta virkaanasettajaispäivän aattona.
Molemmat naiset sill'aikaa suurimmalla huolella valmistivat lähestyvää juhlaa. Mitä toinen unohti, tuli toisen mieleen. Fanny alkoi päivä päivältä yhä enemmän tottua asemaansa, eikä hän enää pitänyt niinkään mahdottomana saada sydäntänsä rauhoitetuksi. Elämä, käytännölliset toimet tekevät monta asiaa selkeäksi ja mahdolliseksi, joita mielikuvitus ja runollinen logiikka pitää mahdottomina.
Saammepa nähdä…
Juhlapäiväksi matkustivat Flora ja Fanny piirikunnan pääkaupunkiin, missä ispaanin asunto oli kuntoon laitettu.
Szentirmay oli tosin tahtonut, että virkaan vihkiminen tapahtuisi niin yksinkertaisesti kuin mahdollista, sillä hän piti sitä tapaa liian itämaisena, että varakkaat juhlakulkuun tuhlasivat tuhansia, mutta eivät antaneet rahtuakaan yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Kuitenkin näyttivät aatelisryhmät sangen muhkeilta puoluelippuineen, joita piirituomarit kantoivat; nuo kaksitoista nuorta aatelismiestä, jotka loistava muinaisunkarilainen puku yllään ratsastivat pääispaanin vaunujen rinnalla; taajat kansanjoukot kaduilla ja huoneitten katoilla; pitkät jonot komeita vaunuja, joissa istui juhlapukuisia aatelisherroja.
Ylhäiset naiset katselivat komitaattihuoneen[23] parvekkeelta ohitseliikkuvaa juhlakulkuetta. Heidän joukossaan oli myöskin rouva Kárpáthi.
Hän töin tuskin tunsi noita muhkeita herroja, niin oli itämainen juhlapuku ja juhlamuoto heidät muuttanut. Useat nuorista ratsastajista tervehtivät miekoillansa kunniaa tehden.
Saapuivat vihdoin itse pääispaanin vaunut, ympärillä kaksitoista pulskaa ratsumiestä. Rudolf istui paljain päin avonaisissa vaunuissa. Kasvoista näki hänen olevan todella liikutetun. Minne ikänä hän tuli, osoittivat raikuvat eläköönhuudot hänen lähenevän; kaikki iloitsivat, kun piirikunta oli saanut esimiehekseen parhaimman isänmaanystävän, rehellisen miehen. Hän oli tällä hetkellä muinaisajan sankarien kaltainen, jotka palatessaan voittoisista sodista kokoontuivat kotiin laatimaan lakeja vihollisten kauhuksi, kansan turvaksi, vaimojen iki-iloksi.
Vavisten katseli rouva Kárpáthi häntä. Ehkä olisi sentään ollut paras olla häntä näkemättä!
Kulkue poikkeaa komitaattihuoneen portista sisään. Puolen tunnin perästä seisoo Rudolf suuressa juhlasalissa pitämässä innokasta puhetta, jonka loistavat, kehoittavat lauseet saavat joka kuulijan sydämen ilosta sykkimään. — Rouva Kárpáthi on myöskin parvella kuulemassa. Parempi olisi sentään ollut olla näkemättä, kuulematta. Rakkaus vain kiihtymistään kiihtyy!
Sattumalta huomaa Fanny jonkun tuolta alhaalta salista innokkaasti häntä tervehtivän, viittoilevan sekä päin että käsin ja muillakin sopivilla ruumiin osilla, ja astuupa vihdoin tuolillekin, jotta hänet paremmin nähtäisiin. Ensin hän ei tuntenut tuota herraa, mutta vihdoin muutamien vastenmielisten muistojen herätessä tuli hänen mieleensä, että hän oli ennen tuon inhoittavan henkilön jossakin tavannut. — Se on herra Kecskerey…
Mikä on tuon arvoisan miehen tänne johtanut? Syyttä hän ei ole viitsinyt tulla.
Fannyä inhoitti tuo herrasmies niin, että hän oikein joutui hämille, ja joka kerta kun hän sinnepäin katsahti, huomasi hän miehen yhtä mittaa katsoa tuijottavan häneen.
Juhlamenojen päätyttyä seurasi, kuten tavallista, suuret päivälliset. Sitten palasivat vieraat taas tanssihuoneeksi muodostettuun juhlasaliin.
Seudun parhaat, kuuluisimmat miehet ja kauneimmat naiset olivat koossa.
Rudolf alotti tanssin erään herttuattaren kanssa, jota pidettiin mitä suurimmassa arvossa naisten kesken, ja sitten sopivaisuuden mukaan toisten sulotarten kanssa järjestänsä.
Fanny vapisi, sydämensä sykki kovasti nähdessään Rudolfin lähestyvän. Rouva Szentirmay par'aikaa tanssi erään nuoren ritarin kanssa, joten hän istui yksin.
Rudolf astui kohteliaasti hänen luoksensa ja somasti kumartaen pyysi häntä tanssiin.
Tällä hetkellä hän oli kaunis!
Fanny ei tohtinut häneen katsahtaa. Puoleksi kumartuen ojensi Rudolf hänelle kätensä.
Rouva parka tuskin sai sanoneeksi:
— En voi tanssia. Olen ollut kovin sairaana…
Tätä puhetta täytyi uskoa, koska hän tälläkin hetkellä oli kalman kalpea.
Muutamin kohteliain sanoin ilmaisi Rudolf surkuttelevansa, kun ei ollut onnea saada häntä tanssiin, ja poistui.
Pitkään aikaan ei Fanny uskaltanut katsoa eteensä, luullen Rudolfin vielä siinä seisovan… Vihdoin viimeinkin nosti hän katseensa ja näki — herra Kecskereyn.
— Aivan kuin neitsyt Maaria Karmelin vuorella, virkkoi kunnon kavaljeeri, hattu kainalossa tervehtien ja rohkeasti lähelle astuen.
Fanny aavisti heti, että tämän miehen edessä täytyy salata ajatuksiansa ja vastasi kylmästi ja rohkeasti tervehdykseen.
— Suuri vahinko seuralle, kun ei armollinen rouva tanssi, mutta yhtä suuri voitto minulle, koska minä en myöskään tanssi — virkkoi kavaljeeri nenäkkäästi imarrellen ja istui aivan kuin hyväkin tuttu rouva Kárpáthin viereen levittäen hännystakkinsa liepeet ja nostaen toisen polven käsien väliin. Ettehän pahastu, jos vähän juttelen.
— Kuuntelen kernaasti.
— Näinä päivinä on ihastuttanut pääkaupunkiamme ilosanoma, joka on tehnyt kaikki onnellisiksi, jotka ovat siitä tiedon saaneet.
— Mikä sanoma se on?
— Se, että te muutatte ensi talveksi pääkaupunkiin.
— Asia ei ole vielä varmasti päätetty.
— Vastauksenne saattaa epätoivoon. Veli Kárpáthi olisi sangen epäkohtelias aviomies, jollei heti täyttäisi vaimonsa toivetta.
— En ole kenellekään sanonut toivovani muuttaa Pestiin.
(Rouva koettaa salata asiaa, tuumi Kecskerey; laitetaanhan heidän kartanoansa Pestissä asuttavaksi. Heti saadaan seikasta selko).
— Mutta ensi talvena tulevat Pestin seurasalongit sangen miellyttäviksi; siellä perustetaan sangen hauskoja piirejä. Sinne tulee Szépkiesdyn perhe, kreivi Erdey äitinensä, nuori Eugen Darvay, vapaamielisen puolueen leijona, sorea Rudolf Cséndey ja tuo älykäs seikkailijasankari Mikko Kiss…
Tyynesti piteli Fanny viuhkaintansa. Ei yksikään yllämainituista miellyttänyt häntä.
(Näiden hän jo tietää Pestiin muuttavan, eikä se häntä hämmästytä. Mutta mainitaanpas vielä joku, vaikka en itsekään tiedä, puhunko totta.)
— Tiedänpä varmaan, että ylistetty ystävämme Rudolf myöskin viettää siellä ihanine vaimoinensa talven.
Hah! Jopa vaikutti! Ei voinut salata pistoksen kipua! — Asia ei kuitenkaan tullut ilmi, sillä rouva Kárpáthi vastasi vain:
— En luule, että muutamme Pestiin.
Näin sanoen nousi hän sijaltaan; tanssi oli päättynyt, ja Flora tuli häntä vastaan kävelläkseen hänen kanssansa salissa.
Herra Kecskerey jäi tyytyväisenä istumaan sohvalle aprikoimaan.
(— Miksi hän hengitti niin raskaasti sanoessaan: "en luule, että, että muutamme Pestiin.")
Herra Kecskerey käytti tilaisuutta hyväkseen Rudolfin häntä lähestyessä, tarttui hänen käsivarteensa ja rupesi, kuten ystävä ainakin, kävelemään salissa edestakaisin hänen kanssaan.
Lienee parasta huomauttaa, että herra Kecskereytä pidettiin kunnianarvoisena miehenä korkeammissakin piireissä ja katsottiin siis sangen sopivaksi elää hänen kanssansa tuttaviksi.
Kunnon ritari (herra Kecskerey) johti Rudolfin kynttiläkruunun alle, ehkä sen vuoksi, että häntä itseään nähtäisiin tai jotta Rudolf näkisi paremmin. Molemmat rouvat, juhlan sankarittaret kävelivät käsitysten heidän edellänsä. Kaunis oli kumpikin!
— Mitkä ihanat naiset! — virkkoi innostuneena Kecskerey. Kummallehan nyt sadun Paris antaisi Eriksen omenan, jos hänen täytyisi näitten jumalattarien kesken valita? Ja he kävelevät vielä käsitysten. Todellinen belle alliance! (kaunis liitto.) Ei, huonosti sanoin; ruma liitto, affreuce alliance! Valloittaisivathan he erikseenkin maailman; miksi he vielä ovat liiton tehneet? Veikkoseni, minä varoitan sinua tuon liiton suhteen. Rouva Kárpáthi on ihana nainen.
— Minun vaimoni on ihanampi … vastasi tyytyväisenä Rudolf.
— Ihailen sinua noitten sanojesi tähden. Sinä jaloin miehistä! Vaimosi on todellakin enkeli. Rouva Kárpáthin kauneus katoaa hänen rinnallansa. Eikä hän olekaan niitä kaunottaria, jotka älykkäitä miehiä miellyttävät. Sitä paitse on hän liian tuntehikas.
— No, no. En soisi sinun parjaavan vaimoni tähden rouva Kárpáthia. Hän on myöskin kaunis nainen, ja muutamien mielestä saattaa hän olla kauneuden ihannekin.
— Aivan niin. Abellino esimerkiksi yhteen aikaan ei olisi myöntänyt, että kauniin Helenan tai Ninon de l'Enclos'in ajoista asti olisi syntynyt maailmaan häntä ihanampaa naista. Tuli ihan kieropäiseksi hänen tähtensä. Joutui aivan häviöön tämän naisen tähden. Kulutti näet noin kuusikymmentä tuhatta floriinia.
— Mitä sillä tarkoitat, kysyi Rudolf äimistyen.
Kecskerey mielihyvissään naurahti.
— Kysytpä todellakin lapsekkaasti, Rudolf. Etköhän tiedä, että on tapana nuorten naisten tähden rahoja kuluttaa.
— Tiedänpä senkin, miten Abellinon kävi, kun juonillansa sai tytön ottamaan häneltä kuusisataa floriinia. Rahat laitti tyttö takaisin tavalla, joka ystävienkin kesken vastaa kolmea korvapuustia. Muistan asian sangen hyvin, sillä siitä tuli kaksintaistelu, jossa minä olin varamiehenä Abellinon vastustajalle.
— Aivan totta. Mutta tiedäthän, kuinka usein käy niin, että kurjat viisi-, kuusisataa floriinia heitetään lahjoittajalle vasten silmiä, mitä ei kumminkaan tehdä kuudellekymmenelle tuhannelle floriinille. En sano tätä rouva Kárpáthia solvatakseni, sillä luulen, ettei mitään heidän keskensä tapahtunutkaan. Tosin tyttö jo oli hyväksymäisillänsä tarjouksen ja lupasi kunnon äidillensä, rouva Mayerille, ottaa korviinsa Abellinon puheen, tai oikeammin kuudenkymmenen tuhannen floriinin tarjouksen, kun onnellinen sattumus johti Juhana ukon päähän tuuman naida tuo tyttö. Sen hän teki epäilemättä kostaaksensa Abellinolle, ja tyttöpä osasi valita molempien tarjousten välillä. En kuitenkaan tahdo Herran tähden puhua mitään pahaa hänestä. Hän on moitteeton nainen, vaikk'en ymmärrä miks'ei jotkut joukostamme voisi hänen suhteensa ruveta koettamaan onneansa?
Samassa tuli Rudolfin luo useita tuttavia, joihin hän liittyi eroten Kecskereystä. Mutta tästä hetkestä alkaen näkyi hänen kasvoillaan tavaton surumielisyys, ja joka kerta, kun hän kohtasi vaimonsa, joka yhä seurusteli rouva Kárpáthin kanssa, lensi hänen sielunsa läpi katkeruuden tunne. Hän yhä arveli:
— Tuon naisen olisi jo voinut kuudellakymmenellä tuhannella floriinilla ostaa.
Ja vielä ajatteli hän, että tänä iltana Kecskerey on kertova saman hauskan jutun ainakin viidellekymmenelle eri hengelle. Tunnin kuluttua tietää sen koko seura, ja hänen vaimonsa kävelee tuon naisen kanssa käsitysten, juttelee, kuiskailee, elää aivan ystävyksin.
Mitä oli hänellä rouva Kárpáthin kanssa tekemistä! Sai hänen puolestaan olla kahta vertaa kauniimpi kuin olikaan. Mutta hän pelkäsi, että tuo rouva on vahingoittava hänen vaimonsa, rakkaimpansa mainetta. Tämä ajatus teki hänet levottomaksi.
Miksi hän olikaan sallinut vaimonsa tutustua tuohon naiseen? Flora on niin hyväsydäminen, hänen tuli tuota rouvaa surku ja aikoi parantaa hänen asemaansa ajattelematta, että hänen oma maineensa siten tahraantuu.
Tosin Rudolf tunsi Kecskereyn tapana olevan säälimättä parjata ihmisiä, mutta hän tiesi myöskin, ettei mies liioin perättömiä loruja laske. Hän ei valehtele ihmisiä panetellessaan eikä sepitä vääriä huhuja, vaan tietää kertoa heidän salaisimmatkin varjopuolensa.
Rudolf tuskin malttoi odottaa tanssien loppua, mikä tapahtui heti puoliyön jälkeen, kun parin hyvässä löylyssä olevan aatelisen patriootin päähän pisti ruveta keskellä salin lattiaa tanssimaan erästä unkarilaista kansallistanssia. Hienonenäisimmät naiset poistuivat heti salista; vähitellen katosivat toisetkin, joten vain iloinen nuoriso jäi musikanttien kera pitämään hauskaa aina aamupuhteeseen asti.
Rudolf riensi vaimonsa luo. Palkolliset sanoivat hänen menneen makuuhuoneeseen. Rudolf koputti ovelle; sisältä kuului myöntävä vastaus.
Flora oli vielä juhlapuvussa. Kamarineitsyt hääri rouvan palmikkojen avaamistoimessa.
— Saako vaihtaa pari sanaa? — kysyi Rudolf kynnykseltä ja kiersi oven lukkoon.
Hellä hymyily osoitti myöntävää vastausta.
Kamarineitsyt rupesi avaamaan ahdasta uumaa.
— Enkö minä kykenisi tuohon työhön? — kysyi Rudolf.
Flora hymyili vain ja viittasi kamarineitsyttä poistumaan, koska muka tullaan ilman häntä toimeen.
Aviomiehillä on erittäin suloisia etuoikeuksia!
Kuinka olisikaan Rudolf voinut olla näin suloista työtä tehdessään syleilemättä tätä ihanaa olentoa; kuinka olisikaan hän saattanut olla painamatta hellää lemmen suuteloa vaimonsa hymyileville huulille?
— Seis, jo riittää, virkkoi Flora äkisti, irroittaen itsensä miehen syleilystä. Tiedätkö, että olen sinulle suuttunut?
Joka tapauksessa teki vaimo sangen rakastettavasi salliessaan miehen ensin suudella ja vasta sitten sanoa, että hän on suuttunut.
— Saanko tietää, mitä olen rikkonut?
— Olit tänään minulle sangen epäkohtelias. Et koko iltana pitänyt minua puhuttelun arvoisena; vaikka ehdoin tahdoin kävin Rudolfin ohitse monta kertaa, niin ei Rudolf sittenkään ollut minua huomaavinaan.
Sillä välin onnistui Rudolfin saada kiinni pienestä uhkailevasta kätösestä ja siten pakotti hän sitä suutelemalla ja poveensa pistämällä vaimonsa istumaan hänen viereensä sohvalle.
— Tiedätkö, minun täytyi sepittää sinusta useita kompia.
— Arvattavasti sangen sattuvia. Saanko kuulla muutamia niistä?
— Ajattelin esimerkiksi, että Rudolf tultuansa ispaaniksi tahtoo arvoansa ylläpitää vaimonsakin silmissä. Mutta se ei käy laatuun! Näytämme mekin, ettemme häntä pelkää. Ei, ei rahtuakaan! Pidämme hänestä samoin kuin ennenkin.
Näin sanoen heittäytyi rouva rohkeasti Rudolfin syliin ja syleili häntä kiivaasti, useita kertoja suudellen sekä huulille, poskille että otsalle, mikä seikka tarpeeksi selvästi osoitti, että on turhaa vaimonsa silmissä arvoaan ylläpitää, sillä miestä ei ollenkaan pelätä. Ei, ei hituistakaan! Eri suukko pantiin joka ei-tä todistamaan.
Rudolf oli melkein unohtaa asian, minkä vuoksi oli tullut; olisipa kauemminkin näitä suloisia nuhteita kuunnellut.
— Mutta pila sikseen, Rudolf, virkkoi Flora pyyhkien hiussuortuvia kasvoiltaan ja koettaen puhua vakavasti.
— Oliko tämä siis vain pilaa? — puuttui Rudolf puheeseen yhä hellemmin vaimoansa syleillen.
— Sinun pitää vastata, miksi olit tänään pahalla päällä.
— Huomenna vasta.
— Ei, ei. Sinun pitää vielä tänään sanoa. Minä, näetkös, olen suuttunut eikä päivän pidä vihan ylitse laskeman, kuten sanotaan.
— Salli minun korvata rikokseni! Kolmeen tuntiin en ollut tykönäsi, kolmeen päivään en ole luotasi poistuva. Siten tosin saat rangaistuksen sinä, mutta en minä.
— Älä, Rudolf, laskettele noin pahoja piloja. Tuo oli paha pila. Mutta vaikka hyviäkin puhuisit, niin et kumminkaan pääse minulle käytöksestäsi tiliä tekemättä. Miksi olit niin pahalla päällä?
— Vastaanottopuheessa oli eräs kohta harmittava.
Hän koetti valehdella, mutta ei onnistunut.
— Ei käy kuntoon, ukkoseni, minua ei niin petetä. Koetat valehdella?
Noilla puhtailla, vilpittömillä kasvoillasi aiot valehdella? Noilla
kirkkailla silmillä? Minulle, omalle aviopuolisollesi, aiot valehdella?
Älä tee niin, vaan puhu totuus!
Rudolf kävi totiseksi, vaipui mietteisiin, mutta vastasi vain:
— Älkäämme puhuko siitä tänään.
— Miks'emme?
— Kestäisi kauan.
— Vai niin, Rudolfin on uni! Rudolf parka pelkää puheen kestävän liian kauan. Hyvää yötä siis, Rudolf kulta! Kun menet maata, niin käske kamarineitsyt sisään.
Rudolf nousi, kumarsi ja teki todenteolla lähtöä. Nyt oli tietysti vaimon vuoro antaa myöten.
— Jää tänne; minä vain leikkiä laskin, virkkoi hän hyväilemällä estäen miestänsä menemästä. Oletpa vieläkin huonolla tuulella, kosk'ei kanssasi voi leikkiäkään laskea.
— Päinvastoin aioit ajaa minut pois sentähden, etten ollut tarpeeksi vakava.
— No niin. Oleppas sinä vakava, minä taasen leikkisä. Minä kyselen ja sinä vastaat vilpistelemättä. Tulepas tänne; ruvetkaamme arvoittelemaan! Otaksukaamme, että arvaan mikä sinua vaivaa.
— Saadaan nähdä, vastasi Rudolf mukavasti sohvalle pitkälleen laskeutuen, pää Floran sylissä.
— Olet ehkä kuullut juttuja?
— Sinnepäin.
— Kenestä?
— Jos tuohon kysymykseen vastaisin, niin olisi arvoitus heti selvillä.
Arvaa?
Palkinnoksi tästä vastauksesta täytyi Rudolfin saada suukko.
— Minustako?
— Tarvittaisiin liian suuri kuvitusvoima sinusta huhuja sepittämään.
— Kenestä sitten?
— En vaivaa sinua enää, vaan sanon. Aikeessa kertoa sinulle koko asia tulinkin tänne, mutta en sentään tahtonut tällä kertaa pahoittaa mieltäsi; itse olet todistajani, että vain kovan tutkinnon käytyäni sen ilmaisen. Minä en ollenkaan pidä seurustelustasi ja ystävyydestäsi rouva Kárpáthin kanssa.
— Ah!… Flora ei tietänyt, mitä vastata. Hän oli odottanut kaikkea muuta, mutta ei tätä… Tosiaankin ihmeellistä! Aviomiehet saattavat olla luulevaisia toisten miesten tähden; sinä pelkäät muita naisiakin.
— Minä, näet, rakastan sinua! Puhtaan lempeni vuoksi soisin, että kaikki, jotka sinun näkevät, tuntevat, myöskin sinua kunnioittaisivat, ettei kukaan sinusta vähintäkään pahaa ajattelisi.
— Olenkohan antanut aihetta päinvastaiseen kohteluun?
— Et sinä, vaan tuttavasi. Tuo rouva Kárpáthi on sangen epäiltävässä maineessa.
— Rudolf! Rudolf kulta! Älä puhu pahoin tuosta naisesta; jos tuntisit hänet, niin sanoisit hänen olevan surkuteltavimman vaimon koko maailmassa.
— Tiedän. Ja sentähden sinä sääliväisyydestä teit hänen kanssansa tuttavuutta. Siitä omatuntosi sinua siunaa, mutta ei maailma. Hän on maailman silmissä sangen kevytmielinen nainen.
— Maailma puhuu väärin.
— Ehk'ei aivan niinkään. Hänen entisyytensä antaa tähän arveluun paljon aihetta.
— Mutta hänen nykyisyytensä kumoo tuon luulon kokonaan. Hänen luonteensa ansaitsee kunnioitusta.
Hellästi silitteli Rudolf vaimonsa päätä.
— Flora kulta, sinä olet lapsekas, et kaikkia asioita ymmärrä etkä vastedeskään ole ymmärtävä. On mielipiteitä, rumia ajatuksia, joista sinun viattomalla mielelläsi ei ole aavistustakaan.
— Älä luule minua niin tuhmaksi. Tiedän kaikki. Tiedän, että Fannyn sisaret ovat huonoja, huikentelevaisia naisia ja että hyvät sukulaiset pelastivat Fannyn joutumasta myydyksi, perikadon uhriksi. Tiedän, että nämä seikat ovat maailman silmissä sangen huonoja merkkejä, mutta tiedänpä myöskin, ettei kukaan tohdi häntä tuomita, niin kauan kuin minun käteni lepää hänen kädessään. Kas, tämä seikka tekee minut rohkeaksi, antaa hyvän omantunnon.
— Entä jos hän vetää sinut muassaan perikatoon?
— En ymmärrä, miten?
— Entä jos ruvettaisiin puhumaan sinusta samaa kuin hänestäkin, että olet kevytmielinen, heikko nainen.
— Syyttäkö?
— Eipä aivan syyttäkään. Hän elää turhamielisten miesten parissa, mikä ei suinkaan ole naisen maineelle eduksi Ja sinä joudut rouva Kárpáthin kautta joka päivä samojen miesten seuraan.
— Saarnaatpa ihan kuin Marion neiti!
— Minun luuloni on, että ystävyydestäsi rouva Kárpáthin kanssa saat sen kiitoksen, että sinua myöskin pidetään kevytmielisenä, heikkona naisena.
— Minuako? Kevytmielisenä, heikkonako? — toisti Flora nähtävästi loukkautuneena. Heti hän kuitenkin kohautti olkapäitään. Olkoon menneeksi! Maailma olkoon minulle kohtuuton, kun en vain minä ole kohtuuton lähimmäiselleni. Ja mitä huolin maailmasta, kun sinä olet suurin kalleuteni. Pitäkööt minua kevytmielisenä rouva Kárpáthin tähden, kun et vain sinä semmoisia ajattele; muitten luuloista en välitä.
— Entä jos minäkin pitäisin sinua kevytmielisenä?
Kummastuen nousi Flora Rudolfin viereistä.
— Sinäkö, Rudolf? Minuako? Ajattele, mitä puhut! Sanoitko tuon toden teolla?
— Sanoin niinkin.
Flora mietti hetkisen. Sitten virkkoi hän vakavasti:
— Hyvä, Rudolf. Näytän, etten ole kevytmielinen enkä heikko — en ole sinunkaan suhteesi heikko.
Näin sanoen astui hän kellon rihman luo ja tempasi sitä kiivaasti kolme kertaa. Kamarineitsyt tuli sisään.
— Neiti tulee tänne luokseni yöksi.
Suuresti kummastuen katsoi Rudolf vaimoonsa.
— Maanpakolaisuusko edessä?
— Niin.
— Kauanko kestää?
— Siksi kunnes peräytät puheesi.
Hymyillen suuteli Rudolf vaimonsa kättä ja poistui kamariinsa.
Hän kuuli vaimonsa makuuhuoneen oven pantavan sisältä lukkoon ja oli äreissään koko Kárpáthin kumppanuudelle, joka oli tähän ikävään juttuun syynä.
Pahalla päällä meni hän maata. Ei saanut pitkään aikaan unta silmiinsä. Yksinäisyys kävi vielä enemmän harmittavaksi, kun ajatteli, että yhden ainoan sanan vuoksi täytyy yksin venyä vuoteella, vaikka parin oven takana voisi olla onnellinen kauniin, rakkaan vaimonsa kanssa. Lemmen pelkuruus jo useat kerrat kehotti häntä menemään anteeksi pyytämään ja vakuuttamaan vaikka kirjallisestikin, että naiset ovat lujimmat olennot maailmassa, ettei maan päällä ole ollut eikä ole olevakaan heikkoa, kevytmielistä naista. — Mutta häntä pidätti sentään oman arvon tunto. Ei saanut niin pian antaa myöten. Piti näyttää, että on miehelläkin mielen lujuutta, jos on naisellakin. Huomenna Flora on varmaan ensimmäisenä valmis sitoumuksensa rikkomaan.
Tällaisia kohtauksia tapahtuu rakkaimpienkin aviopuolisoiden kesken, eikä kumpikaan tule niistä hullua viisaammaksi.
Lujiin päätöksiinsä nukkui vihdoin Rudolf. Unissaankin sai hän harmia, kun yhä tapasi rouva Kárpáthin, näki hänestä unta, jutteli, käveli, tanssi hänen kanssansa… Huonolla tuulella hän heräsikin.
Mutta kenties tuon haaveksivan naisen sielu etsi unessa Rudolfia puhellakseen hänen kanssaan, sanoakseen: sinä vihaat, ylenkatsot minua, vaikka olen sinua jo kauan kaikesta sydämestäni rakastanut!
IX.
Vaarallinen koe.
Seuraavana päivänä tapasi Rudolf vaimonsa vasta päivällispöydässä, lukuisien vieraitten parissa. Rouvan kauneista kasvoista ei näkynyt mitään suuttumusta, hän oli yhtä ihana ja suloinen kuin ennenkin, miehellensä yhtä kohtelias ja hellä.
(Tiesinhän hänen vihansa menneen unen mukana, ajatteli Rudolf salaa hymyillen.)
Vierasten mentyä illalla myöhään jäivät he taas kahdenkesken.
Rouva oli entistään kauniimpi, suloisempi. Ei ollut Rudolf ennen kuullut niin hyväileviä ja helliä sanoja hänen huuliltaan, eivätkä hänen suutelonsa ennen olleet niin palavia, innokkaita kuin tänä iltana. Silmät riemusta loistivat; hän oli ihmeen ihana tällä hetkellä.
Mielihyvissään muisti Rudolf saksalaista puheenpartta, että rakastajan pitää kinastella, sillä sitä enemmän nainen hänestä pitää.
Hän luuli nyt saavansa täydellisen voiton eilen alkaneesta taistelusta ja oli tarpeeksi jalomielinen, jottei tänä suloisena hetkenä asiasta mitään vaimollensa virkkaisi.
Kun hän näin ilosta hurmaantuneena istui Flora sylissään, ikäänkuin ei koskaan olisi aikonut häntä päästää, niin tämä hennosti irroitti itsensä hänen syleilystään ja hänen olkaansa nojaten kuiskasi:
— Ja nyt, Rudolf kulta, Herran haltuun! Sanokaamme toinen toisellemme hyvää yötä!
Rudolf äimistyi.
— En, näet, ole niin kevytmielinen kuin luulet, en ole heikko, en sinunkaan suhteesi, vaikka rakastan sinua, sillä kukaan ei voi minua kieltää rakastamasta aviopuolisoani.
Makuuhuoneensa ovelta Flora miehellensä suikkasi suuta ja Rudolf kuuli, kuinka avainta kierrettiin lukossa. Tämä oli liikaa tai ainakin sangen harmillista.
Vaatteita riisuessaan repäisi Rudolf ainakin kymmenen nappia paikoiltansa irti ja otti suutuksissaan käsiinsä Hugo Grotiuksen lakiteoksen, luki sitä puoleen yöhön, mutta viskasi viimein lattialle koko Grotiuksen, sillä hän ei ymmärtänyt lukemastansa niin sanaakaan. Ajatukset harhailivat muualla.
Seuraava päivä kului samalla tavalla kuin edellinenkin.
Flora oli entistä herttaisempi. Hurmaavan sirenin lailla viehätteli hän miestänsä, oli lempeä ja hellä häntä kohtaan aina makuuhuoneen ovelle asti. Mutta taas pantiin ovi lukkoon, jottei Rudolf päässyt sisään.
Tämä oli hänestä mitä suurinta kiusantekoa. Tuon nuoren rouvan suhteen olivat Caligula ja Nero oikeita ihmisystäviä!
— Kauanko tämä maanpakolaisuus kestää? — kysyi vihdoin Rudolf ikävystyneenä eräänä päivänä.
— Siksi kuin olet peruuttanut halveksivan lauseesi naisista.
Ainoalla sanallahan tuosta olisi päästy. — Mutta miehen ylpeydelle tuollainen sana maksaa paljon. Naisvaltaan saattaa kunnonkin mies mieltyä, kun hän siihen taipuu ehdoin tahdoin; kun saa antautua rakkaimpansa vallan alle; mutta pakosta, voitettuna nöyryyttää itsensä, ei, ei ikinä!
Armoa saattaa anoa vasta, kun kaikki on auttamattomasti hukassa. Hän on sitä ennen pakottava vaimoansa taipumaan. Noina pitkinä, unettomina öinä oli hänellä kyllin aikaa keksiä keinoja sitä varten.
Hän aikoi lähteä viikon ajaksi kotoa, sanomatta vaimollensa minne menee.
Kárpáthi oleskelee tätä nykyä kartanossaan Nagy-Kun-Madararissa. Hän viettää siellä tuon viikon.
Aivan varmaan on rouva Kárpáthi ottava hänet hyvin vastaan. Pitää ruveta häntä hyväilemään. Menestyksen suhteen ei ole syytä pahoin pelätä. Olipa Rudolf ennen saanut itsepintaisempiakin naisia itseensä mieltymään, kun vain päätti saada heistä voiton. Vanha Kárpáthi ei siitä välitä, vaan on iloissaan, kun vaimon on hauska. Eikä tuohon suuria taikatemppuja tarvita, kun tahtoo nautinnonhimoista naista osoittamaan jonkinlaisia suosionmerkkejä. Eikä muuta tarvitakaan. — Kunhan vain saisi ilmi jonkinmoisen todisteen tuon rouvan heikkoudesta sanoakseen vaimollensa: "katsos, tämä nainen, jonka siveydestä menit takuuseen, jonka vuoksi olit omalle miehellesi suuttunut ja kielsit häneltä suurimman onnen, jonka Jumala on meille antanut, tuo nainen, jonka sinä vastoin miehesi tahtoa olet ystäväksesi tehnyt, voisi ryöstää sinulta miehesi rakkauden, eikä siihen muuta tarvittaisi kuin pari sanaa ja muutama silmäys. Eikö tuo nainen ole heikko?"
Tällainen tuuma päässään valmistui Rudolf seuraavana päivänä matkalle. Flora sanoi hänelle jäähyväiset taasen mitä suloisimmalla, herttaisimmalla tavalla. Ei hän teeskennellyt rakkautta, voittoisan lemmen ilmausta se oli.
Rudolf kuiskasi hellästi hänen korvaansa:
— Eikö taistelu vieläkään ole päättynyt?
— Vaadin ehdotonta antautumista, vastasi Flora hymyillen.
— Hyvä. Kun palaan, teen siitä lopun. Mutta silloin minä sanelen rauhanehdot.
Epäilevästi pudisti Flora päätään, suuteli useita kertoja miestänsä ja vielä Rudolfin vaunuihin istuttuakin viittailivat he toisilleen, vaimo parvekkeelta ja mies vaunuista hatulla ja nenäliinalla jäähyväisiä.
Rehellinen aviopuoliso lähtee näin kotoansa suoraa päätä toisen vaimoa viettelemään, vain sentähden, että siten voittaisi omansa takaisin.
Jospa hän tietäisi, mitä aikoo tehdä?…
* * * * *
Kárpáthin perhe asui virkaan vihkiäispäivästä asti Madarasin kartanossa. Vaimonsa pyynnöstä oli vanha Kárpáthi muutamaksi ajaksi muuttanut tänne, vaikk'ei hän tästä paikasta pitänyt likimainkaan niin paljon kuin Kárpátfalvasta.
Fanny tahtoi elää kaukana erillään Szentirmayn kartanosta, eikä hän halunnut Pestiinkään kuultuansa Kecskereyltä, että myöskin Szentirmayn perhe muuttaa sinne talveksi.
Siihen asti, kunnes vanhat tuttavat taasen rupesivat käymään
Madarasissa, vietti Fanny aivan yksinäistä elämää.
Hän oli tähän yksinäisyyteen tyytyväinen. Sanoessamme hänen viettävän miltei päiväkaudet Juhana-herran kanssa, voimme myöskin väittää, ettei hän muuta seuraa kaivannutkaan.
Paraikaa käveli Juhana-herra äsken korjatussa englantilaisessa puutarhassa vaimonsa kanssa. Kesyt kauriit tunsivat emäntänsä, sillä hänen taskuissaan oli aina sokerileivoksia ja mantelia. Ne tulivat ottamaan kädestä lahjoja ja seurasivat häntä pitkin tietä edestakaisin, kun äkkiä kuului rattaitten jyrinää maantieltä, ja vilkaistuansa aidan yli huudahti Kárpáthi:
— Kas, Szentirmayn hevoset!
Fanny vavahti. Juhana-herra tunsi nykäyksen käsivarressaan.
— Olitko langeta?
— Astuin etanan päälle, vastasi rouva vaaleten.
— Pöhkö, kun tuota pelästyit! — Tiesinhän, että Flora tulee tänne sinua tervehtimään; hän pitää sinusta sangen paljon. Mutta ken saattaisikaan toisin tehdä?
Jo kaukaa huomasi sentään Fanny, ettei vaunuissa istuja ollut nainen, vaan mies. Kárpáthi näet oli likinäköinen. Hevoset hän kyllä tunsi etäältäkin, mutta ei ihmisiä.
— Tulepas, mennään vastaan, virkkoi hän vaimolleen, kun vaunut poikkesivat kartanoon.
Fanny jäi seisomaan ikäänkuin maahan juurtuneena.
Ehkäpä olisi ollutkin hänen parempi heti muuttua haapapuuksi, jonka lehdet hiljaa häilyen kuiskailevat, eikä kukaan tiedä, mistä syystä.
— Tulehan nyt ystävätärtäsi vastaan, joudutti häntä ukko.
Pelästyneenä katsahti Fanny tulijaan päin.
— Eihän se Flora olekaan, vastasi hän peloissaan.
— Kuka sitten? kysäsi Juhana. Ketä tahansa olisi kummastuttanut vaimon tavaton käytös, mutta hänen mieleensä ei tullut mitään epäilyksiä. — Ken sieltä sitten mielestäsi tulee?
— Floran puoliso, vastasi Fanny irroittaen kätensä miehensä kainalosta.
Juhana remahti nauramaan.
— Oletpas aika pöhkö! Pitäähän sinun ottaa vastaan hänetkin, kun olet emäntä talossa.
Näistä sanoista tointui Fanny. Hän oli äsken juuri vähällä mennä tainnoksiin.
Hän ei enää sanaakaan virkkanut, vaan karaisi mielensä, kasvonsa ja meni miehensä rinnalla tulijaa vastaan.
Mitä on kuolemaan tuomitun pelko hänen mestauslavalle mennessään, verrattuna tähän rouva Kárpáthin tunteeseen?
Hänen piti omassa kodissaan ottaa vastaan mies, johon hän oli jo mielettömästi rakastunut, ottaa vastaan hänet yksin, ilman hänen vaimoansa. Hänen piti olla vieraalle ystävällinen, sillä niin vaati hyvä tapa ja emännän velvollisuus. Ehkä piti hänen vierasta huvittaakin? Huvittaa!
He saapuivat juuri puutarhasta portaille, kun Rudolfin vaunut tulla jyryyttivät pihaan. Heidät havaittuansa riensi vieras tervehtimään. Kárpáthi ojensi jo kaukaa kätensä, jota Rudolf ystävällisesti pudisti.
— No — annapas sinäkin vieraalle kättä, virkkoi Juhana-herra vaimollensa; onhan hän ystävättäresi mies. Katsot häntä ikäänkuin tuiki tuntematonta.
Fannyn mielestä maa hänen allansa vapisi ja vanha kartano pylväineen, marmoripatsaineen tanssi ja pyöri hänen silmissään. Hän tunsi lämpimän käden pudistavan kättänsä; ehdottomasti nojasi hän huimaavaa päätään puolisonsa olkaa vasten.
Rudolf katseli häntä tarkkaan. Tuosta naisesta hänellä oli omat mielipiteensä. Kalpeutta, arkuutta, tuota raukeata katsetta piti hän pelkkänä hienona, edeltä harkittuna kiemailemisena ja luuli tehtävänsä olevan sangen helppoa laatua.
Portaita ylös käytäessä mainitsi hän syyn tänne tuloonsa. Hänen piti muka tutkia ja ratkaista eräs rajariita kahden komitaatin kesken, mikä työ oli kestävä useita päiviä.
Tuskat siis tulevat olemaan sekä suuret että pitkällisetkin!
Aamupuolen olivat miehet kahdenkesken. Vasta päivällispöydän ääressä tavattiin taasen.
Kárpáthiakin kummastutti vaimonsa kalpeus. Koko päivällisajan oli rouva vaiti.
Luonnollisesti koski puhe yleisiä asioita. Rudolfilla ei ollut useinkaan tilaisuutta suoraan puhutella rouvaa; lausua sievistelyjä naiselle hänen miehensä kuullen ei ole kunnon miehen tapa.
Päivällisen päälle oli Juhana-herran tapa nukkua, mikä oli hänelle käynyt niin välttämättömäksi, ettei hän suurenkaan vieraan tähden olisi päivällisunestansa luopunut.
— Kuluta sinä sillä välin aikasi parhaan tahtosi mukaan, virkkoi hän Rudolfille; mene juttelemaan vaimoni kanssa, tai, jos sen viisaampana pidät, niin käytä kirjastoani!
Ei ollut vaikeata valita.
Päivällisen jälkeen poistui Fanny heti puutarhaan.
Hän rukoilemalla rukoili, että nuo ystävälliset, vakavat puut, moniväriset kukat karkoittaisivat hänen tuskalliset ajatuksensa ja antaisivat niille edes toisen suunnan. Luuli rakkaitten kukkiensa voivan vetää huomiota puoleensa ja eksyttävän hänen ajatuksiansa. Siksipä hän kuljeskeli yksinänsä puutarhan mutkikkaita polkuja, mitään katselematta, miettimättä, ainoan ajatuksen taakan alle vaipuneena, kun äkkiä kuuli askelia läheltä, ja ylös vilkaistuansa näki Rudolfin lähestyvän.
Jos sattumalta häkistään irti päässyt tiikeri olisi vastaan tullut, niin ei Fanny olisi voinut enemmän pelästyä kuin tällä hetkellä.
Ei päässyt enää piiloonkaan. Kunhan olisi nähnyt tulijan ennen, jotta olisi ollut aikaa juosta pakoon vaikka minne tahansa! Nyt oli myöhäistä, he seisoivat jo vastatuksin.
Vieras astuu luokse ystävällisesti tervehtien. Puhelu alkaa jostakin tavallisesta aineesta; ihmeen ihania muka puutarhan kukat, aivan kuin tietäisivät, ken on emäntä, eivätkä tahtoisi häntä huonompia olla.
— Minä pidän paljon kukista, virkkoi Fanny aavistaen, että jotakin piti vastata.
— Entä sitten, jos olisitte heidän kanssaan oikein tuttava!
Fanny katsahti kysyvästi Rudolfiin.
— Niin, jos tuntisitte kukat sekä nimeltä että koko niiden omituisen haavemaailman. Kullakin kasvilla on elämänsä, tarpeensa, taipumuksensa, surunsa ja ilonsa, tuskansa ja lempensä aivan kuin meilläkin. Runoilijat ovatkin niistä sepittäneet sangen kauniita satuja. Paljon huvittavaa on todellakin kukkien henkisessä elämässä.
Rudolf taittoi tien varrelta kurjenmiekan kukan.
— Tässä on onnellinen perhe. Kolme miestä ja kolme vaimoa; kukin mies aivan vaimonsa vieressä. Yhdessä he kukoistavat, yhdessä lakastuvat, ei kumpikaan ole petturi. Se on kukkien onnellisuus. Nämä ovat onnellisia rakastavaisia.
Rudolf heitti kurjenmiekan pois ja otti käteensä amarantin.
— Tässä on ylimyspari. Mies yläkerrassa ja vaimo alakerrassa; hienoa avioelämää; kuitenkin osoittaa kukan kaunis väri, että pari on onnellinen.
Näin sanoen hieroi Rudolf amarantia sormissaan, lukemattomia pieniä, mustia siemeniä putosi hänen käteensä.
— Kirkkaita kuin helmet, virkkoi Rudolf.
— Kuin helmet, toisti hiljaa Fanny, pitäen ihan luonnollisena, että siementen piti joutua Rudolfin kädestä hänen käteensä, sillä olisi ollut vahinko pudottaa niitä maahan. Hän ei olisi kalleimpaankaan Intian helmeen vaihtanut näitä pieniä, kirkkaita siemeniä.
Rudolf heitti amarantin kädestään.
Fanny katsoi kukan jälkeen, ikäänkuin pannaksensa muistiin, minne se putosi.
— Katsokaapas noita kahta vaahteraa tuolla vieretysten. Kaksi sangen kaunista puuta. Toisen lehdet näyttävät vaaleammilta kuin toisen; edellinen onkin vaimo, tuo tummempi taasen on mies. Hekin ovat onnelliset rakkaudestaan. Mutta katsokaapas tuota yksinäistä vaahteraa tuolla etäämpänä. Sen lehdet ovat niin keltaiset. Puu parka! Hänellä ei ole miestä. Armoton puutarhuri on istuttanut sen pähkinäpuun viereen, joka ei ole hänen avioparinsa. Siksipä vaahtera onkin niin kelmeä.
Jospa Rudolf olisi tietänyt, kuinka armottomasti hän näillä pilapuheillansa kiusasi rouva raukan mieltä.
— Tämä on näet kasvien onnetonta rakkautta. Mutta kuinka kalpea te olette, voitteko pahoin?
— En, vastasi Fanny; välistä vain huimaa päätäni. Näin sanoen pisti hän epäröimättä kätensä Rudolfin kainaloon.
Rudolf luuli ymmärtävänsä, vaikk'ei ymmärtänytkään.
Tuo oli epätoivoisen teko, jommoiseen leijonan uhriksi aiottu sylikoira turvautuu, ruvetessaan kauhean vihollisensa kanssa leikkiä laskemaan.
Fanny hiipi häntä aivan lähelle käsitysten käydäksensä; — jos sydän pakahtuu, niin pakahtukoon.
Korkeasta tornista alas katsova tuntee hurjan halun hypätä alas musertuakseen murskaksi maahan.
He saapuivat komean ja runsassisältöisen kasvihuoneen luo, missä paraikaa kukoisti kaunis, lumivalkoinen daliakukka. Siihen aikaan oli se vielä sangen harvinainen Euroopassa. Tätä kukkaa piti Rudolf sangen kauniina, vakuuttaen vain Schönbrunnissa nähneensä tätä kauniimman.
Keskustelu joutui taas jokapäiväiselle uralle heidän puutarhassa kävellessään. Rudolf arveli jo voittaneensa naisen; tämä taasen luuli jo rikkoneensa tarpeeksi saadaksensa ikuisen tuomion.
Keneltä? Maailmaltako? Ei. Ei mieheltänsä eikä Rudolfin vaimoltakaan. Mutta omalta itseltään. Olihan hän vain kävellyt tunnin ajan Rudolfin kanssa käsitysten ja puhellut tavallisista, hauskoista ja yleisistä asioista, joilla ei ollut mitään merkitystä. Niin, mutta hän tunsi sillä aikaa rikollista onnellisuutta sydämessään! Mitä häntä hyödyttää, vaikk'ei kukaan siitä mitään tiedä, kun hän itse tuntee tämän onnellisuuden olevan varastettua aarretta! Mitä häntä hyödyttää se, että mies, jolta hän on varastanut, ei tunne aarteen arvoa, kun se sitä raskaammin painaa hänen omaa mieltänsä.
Vihdoin palasivat he takaisin kartanoon.
Fanny jätti vieraan hetkiseksi miehensä seuraan. Mutta vain hetkiseksi, sillä pian hän palasi ja viipyi heidän seurassaan koko illan.
Maatamennessään huomasi Rudolf makuuhuoneen eteisessä pöydällä komean kukkakimpun kalliissa kiinalaisessa porsliinimaljassa; siinä pisti heti silmiin, ylinnä ollen, tuo ainoa, ihana daliakukka.
Luuli ymmärtävänsä asian.
Seuraavana päivänä pohtivat miehet taas koko aamupuolen niin sanottuja virallisia asioita. Mietittiin uusia tuumia, kiisteltiin maan laitoksista, suututettiin toinen toistaan poliitillisella viisastelemisella. Kuka näin ollen olisi naisväkeä muistellut?
Iltapäivällä rupesi satamaan, mikä oli kaksinkertainen onnettomuus, sillä ukko näet oli entistään uneliaampi, eikä Fanny voinut mennä pakoon puutarhaankaan, missä vapaa taivas paremmin suojeli häntä vaaralliselta viholliselta.
Hän tunsi kuumeen polttavan suonissansa. Tiesi, huomasi, että tuo mies, jota hän muutenkin niin mielettömästi rakasti, tahtoo, että hän rakastaisi häntä. Jos mies laskee pilaa, niin on se hirmuista pilaa; jos taasen asiassa on jotakin totta, sitä kauheampaa.
Koputus kuuluu ovelta. Tuskin ehtii hän käskeä astumaan sisään, niin
Rudolf jo tulee kamariin.
Nyt ei Fanny ole kalpea, vaan posket punasta heloittavat. Huomattuansa Rudolfin nousee hän heti seisomaan nojaavasta asennostaan, pyytäen hämillään anteeksi, sillä hänen täytyy poistua, mutta lupaa heti palata ja käskee vieraan siksi aikaa istumaan sekä juoksee ulos huoneesta. Aikoo kutsua seuranaista. Käy läpi pari, kolme huonetta, mutta ei tapaa ketään. Herra tiesi mihin kaikki ovat joutuneet. Ei ainoatakaan palkollista lähitienoilla. Tällä huolestuttavalla tiedolla palasi hän takaisin.
Heti huoneeseen tultuansa huomasi Rudolf, että Fanny äkkiä pisti piiloon erään kirjan, jota oli lukenut, asettaen sen nenäliinansa alle, jottei sitä näkyisi.
Rudolf halusi saada syvemmälti tutkia tämän naisen luonnetta, jonkatähden hän tahtoi tietää, mitä kirjaa Fanny noin koetti piiloon pistää. Nuo ulkokultaiset naiset lukevat siveettömiä teoksia, mutta ovat kuitenkin ihmisten nähden sangen vakavia olevinaan, tuumi Rudolf.
Hän otti kirjan nenäliinan alta ja avasi sen. Se oli rukouskirja. Ja tämän auetessa tuli sen lehtien välistä näkyviin kaksi painettua kukkaa — kurjenmiekka ja amarantti.
Rudolf tuli totiseksi. Sydämensä sykähti. Vasta nyt johtui mieleen, millaiseen vehkeeseen oli ryhtynyt.
Kukat vetivät hänen huomionsa ja ajatuksensa siihen määrään puoleensa, että hän huomasi takaisin tulleen rouvan vasta, kun tämä seisoi kuumeentapaisesti vapisevana hänen edessänsä.
Molemmat säpsähtivät toistensa katsetta.
Salaisuus oli tullut ilmi. Sekä Fanny että Rudolf pelästyivät.
Sanaa sanomatta katsahti Rudolf rouvaan ja tämä samoin häneen. Ihmeen ihana, lumoava oli rouva tällä hetkellä tuskissansa, verkalleen laskiessaan kädet ristiin rinnalle ja koettaen väkisin estää kyynelvirtaa vuotamasta.
Unohtaen osansa äännähti Rudolf liikutettuna: "hyvä Jumala!"
Vasta nyt hän täysin ymmärsi asian laidan.
Näistä sanoista särkyi pato, joka oli tähän asti kyyneleet pidättänyt, ja nyt alkoivat ne viljalti vuotaa pitkin ihania poskia, Fannyn vaipuessa nojatuoliin.
Hellästi puhutteli Rudolf häntä, tarttuen liikutettuna hänen käteensä:
— Miksi itkette?
Kysymättänsäkin hän tiesi syyn itkuun.
— Miksi tänne tulittekaan? — kysyi Fanny liikutuksesta vapisevalla äänellä, voimatta enää hillitä itseänsä. Joka päivä olen rukoillut Jumalaa, ettei minun tarvitsisi koskaan enää nähdä teitä, olen karttanut teitä; miksi piti teidän tulla minua hakemaan? Olen hukassa, sillä Jumalakin on minut hylännyt. Koko elämäni aikana ei minulla ole ollut muun miehen kuvaa sydämessäni kuin teidän. Mutta se olikin syvälle kätkettynä. Miksi tulitte sitä ilmoille tuomaan? Ettekö ole havainnut, mitenkä aina ja joka paikassa olen teitä karttanut? Eivätkö teidän kätenne estäneet minua surmaan syöksymästä, kun ensikerran tavattiin? Jo sitä ennen olin paljon teidän tähtenne kärsinyt. Miksi tulitte tänne näkemään minua epätoivoon joutuneena, kurjana? — Kurjana!
Rouva peitti kasvot käsiinsä ja itki.
Rudolf katui kovasti tekoansa.
Hetkisen kuluttua pyyhki Fanny kirjan päällä olleella nenäliinalla silmänsä kyynelistä ja virkkoi tyynemmällä äänellä:
— Mitä teette tiedolla, että mieletön nainen taistelee epätoivoa vastaan teitä muistellessaan? Tuletteko tuosta onnellisemmaksi? Minä ainakin tulin onnettomammaksi, sillä täst'edes pitää minun koettaa olla teitä ajattelemattakin.
Tämä kovasti suretti Rudolfin mieltä; hän oli haavoittanut näin jalon sydämen!
Mitä hän olisikaan tähän vastannut! Millä sanoilla koettanut lohduttaa? Voiko hän olla Fannylle kättä tarjoamatta ja sallimatta hänen sitä kostuttaa kyynelillä, suudelmilla? — Epätoivoissaan nojasi Fanny hänen rintaansa vasten, itkien, syleillen, tuntien sanomatonta tuskaa, sanomatonta suloa.
Itkusta päästyään rauhoittui rouva; nyyhkytys lakkasi, ja hiljaa, mutta vakavasti hän virkkoi:
— Kautta Jumalani, joka on tekoni tuomitseva, vannon, että se hetki, jolloin teidät täst'edes näen, on oleva kuolinhetkeni. Karttakaa siis minua, jos säälitte kohtaloani. En kerjää rakkautta, vaan sääliä.
Kyyneleet kostuttivat Rudolfin kauniita silmiä. Rouva parka! Olisi ansainnut olla onnellinenkin. Vain hetkisen oli hän onnellinen eläessään, silloin, kun nojasi hänen rintaansa vasten.
Kauanko tätä elämää vielä kestänee?
Rudolf poistui rouvan luota. Heti Kárpáthin herättyä sanoi hän jäähyväiset ja palasi kotia Szentirmaan. Hän oli kovin alakuloinen ja murheissaan koko matkan.
Yhä vielä tunsi hän kasvoillaan tuon naisparan kyyneleet, vielä kaikuivat korvissa, sielussa hänen nyyhkytyksensä ja sanansa.
Kotona riensi iloinen, vilkas vaimo häntä vastaan ja pyyhki suukoillaan katkerien kyynelten jäljet pois kasvoista.
— Olit Madarasissa kuin olitkin, virkkoi Flora vallattomasti.
Pikkusormeni sanoi, että käyt vakoilemassa. No, mitäpä sait tietää?
— Sinä olet oikeassa, vastasi Rudolf hellästi. Naiset eivät ole heikkoja.
— No, siis on rauha rakennettu. — Miten Fanny jaksoi?
— Ole hyvä hänelle, sillä hän on kovin onneton.
Rajaton oli Floran riemu. Ennen pitkää karkoitti hän iloisella mielellään tuon pienen pilven, jonka hän havaitsi miehensä otsalla. Rudolf oli taas ylen autuas; mutta kesken suurintakin onnellisuutta oli hän yhä vielä tuntevinansa kyynelien polttavan poskia, sydäntä ja kuulevinansa sanoja, joita ei voinut unohtaa mielestänsä.
Huomasiko, aavistiko Flora mitään tästä salaisuudesta? Hänen suloiset kasvonsa eivät ainakaan sitä koskaan osoittaneet…
X.
Harmillisia havaintoja.
Emme ole tavanneet tuttaviamme muutamaan kuukauteen. Teemme amerikkalaisen sanomalehdentoimittajan tavalla: annamme yleisölle lepoaikaa ja käymme sillä välin kylpemässä ja metsästämässä. Mutta kotia palattua on koossa koko joukko somia metsästysjuttuja.
Kylpyaika on juuri lopussa; ylimykset palaavat kaikkialta talviasuntoihinsa. Useimmat heistä kokoontuvat Pestiin ja muodostavat siellä seuroja, mikä tekee kaupungin sangen eloisaksi.
Szentirmaynkin perhe oli saapunut. Kaunis rouva ja kunnon mies olivat ylhäisempien piirien enimmän suosimia. Kukin koetti päästä heidän tuttavaksensa. Lukuisat miehet ja naiset olivat rakastuneet Floraan ja Rudolfiin, mutta tietysti kaikki turhaan.
Mutta suurimman hälinän nosti herra Kecskereyn palaaminen. Missä on herra Kecskerey käynyt? — On tehnyt kotimaassa taidematkan. Missä oli ollut? Missä herraspöydässä oli syönyt? Miten hänet oli otettu vastaan? Joka paikassa yleisellä riemastuksella. Matka oli ollut pelkkä sydänten valloitusretki. Kaikki olivat ihastuneet, hurmaantuneet; hänen muistonsa ei ole koskaan katoava niiltä seuduilta, joissa hän kävi. Näin tiesivät sanomalehdet, ylistelivät, kuten velvollisuus vaati, niitä herttaisia, mieleviä ja kieleviä naisia ja neitosia, jotka olivat häntä ystävällisesti kohdelleet.
Palasipa hän vihdoin viimeinkin! Ilman häntä olisi koko talvikausi ollut hieman ikävä. Ennen hänen tuloansa ei ollut puhettakaan tansseista, iltahuveista. Tällaisten järjestämiseen tarvitaan erityinen kyky, erityinen kutsumus, ja se oli oikeastaan vain Kecskerey veikolla. Koska kaikki muutkin nimittävät häntä Kecskerey veikoksi, niin sopiihan meidän sanoa samoin.
Ensi tehtävänä oli perustaa kelvollinen miesklubi, johon kuului hienoja gentlemanneja, jonkinmoinen kasinon tapainen laitos. Noitten pienten kaksintaistelujen loputtua, jotka välttämättömästi tapahtuvat jäseniä valitessa, voimme sanoa klubin olevan jo vakaantuneen seuran, missä saamme tavata sangen mainioita ja eteviä miehiä.
Herra Kecskerey kuului juuri noitten mainittavien miesten joukkoon. Kun hän iltasin päättää olla miellyttävä, osaa hän kertoa monta hauskaa ja sattuvaa juttua taidematkaltansa, niin että biljaardia pelaavatkin keskeyttävät pelinsä mennäkseen hänen mieleviä kertomuksiansa kuulemaan. Nämä ovat sitä lajia, ettei arvoisan gentlemannin moisia lasketeltuaan olisi hyvä toista kertaa tulla noihin mainitsemiinsa herttaisiin, mieleviin ja kieleviin perheisiin.
Par'aikaa hommaa hän jotakin, kuiskailee tuttavien korvaan, huomauttaen, että kun näkevät hänet keskustelevan Abellinon kanssa, pitää heidän kokoontua ympärille kuulemaan hauskoja asioita.
Mikä kova onni lieneekään Abellinoa kohdannut, kun Kecskerey veikko niin kevytmielisesti hänestä puhuu? — kysyi Livius kääntyen Rudolfin puoleen. Olihan hän ennen antanut enemmän arvoa Kárpáthin sukukartanon tulevalle omistajalle.
Rudolf kohautti olkapäitään. Vähänpä hän Abellinon kohtalosta lukua piti!
Kas tuossa hän tulee sisään! Sama ylpeä käynti, sama kopea ja vaativa katsanto, ikäänkuin ei maailmassa olisi muita ollutkaan kuin hänen palkollisiansa. Sama inhoittava soreus! — Säännölliset, mutta tyhjät kasvon piirteet.
— Hyvää iltaa, Béla, hyvää iltaa! — kirkuu Kecskerey veikko jo kaukaa paikaltansa liikkumatta, sääriänsä syleillen, muistuttaen vanhoissa unkarilaisissa pelikorteissa kuvattua pamppua.
Abellino käy ääntä kohden luullen tervehdystä erinomaiseksi kunnianosoitukseksi, ja häntä seuraa koko joukko kavaljeereja, jotka jättävät pelipöydät ja kortit sekä kokoontuvat hänen ympärillensä.
— Toivotan onnea! — kirkui Kecskerey kimakalla nenä-äänellä, ojentaen häntä kohden pitkät kätensä.
— Mistä sinä onnittelet, patapamppu? (Abellinokin huomasi mainitsemamme historiallisen yhtäläisyyden.)
Abellino sai naurajat puolelleen.
— Tiedäthän, veikkoseni, että tulen setäsi luota.
— Se on toista, vastasi Abellino lauhkeammin, nähden hyväksi kohdella Kecskerey veikkoa hieman ystävällisemmin, koska tämä ajoi hänen asiaansa ja varmaan nytkin toi hyviä uutisia.
— Miten jaksaa kunnon vanhus?
— Siksipä juuri onnea toivotankin. Kaikki kotoväki lähetti terveisensä, syleillen suudellen. Vanha herra on terve kuin pukki. Häntä ei sinun tarvitse surra, setä jaksaa aivan hyvin. Mutta täti on kipeä, kovin kipeä ja tulee varmaan vieläkin kipeämmäksi.
— Täti parka, virkkoi Abellino, arvellen tämän olevan uutisen, josta häntä onniteltiin. Todellakin hyvä sanoma. Ehkä tuo nainen vielä kuoleekin. — Ja mikä häntä vaivaa?
— Hjaa! Tauti on sangen vaarallinen. Kovin on hänen muotonsa ja vartalonsa muuttunut; etpä enää häntä tuntisikaan. Nuo kauniit ruusunpunaiset posket, tuo sorea, solakka vartalo — kaikki on mennyttä kalua!
(Siin' oltiin, ajatteli itsekseen Abellino; joutuu perikatoon, kun vastoin luontoaan meni vanhalle miehelle vaimoksi. Sen hän ansaitsikin!)
— Totta puhuen, jatkoi Kecskerey, kun näin rouvan viimeksi, olivat lääkärit jo kieltäneet häntä menemästä ratsastamaan ja ajelemaan.
Ei Abellino vieläkään olisi asian perille päässyt, ellei sattumalta pari lähellä seisovaa, jotka olivat tulleet nauramaan, olisi arvannut asian oikeata laitaa ja remahtanut nauruun. Nyt kävi asia hänellekin päivän selväksi.
— Tuhat tulimmaista! Puhutko totta, mies!
Abellino ei voinut salata kiukkua, joka kiehui hänen sydämessään.
— Miksi muuten olisin sinua onnitellut? — virkkoi Kecskerey nauraen.
— Tämä on hävytöntä! — huudahti Abellino raivoissaan.
Ympärillä seisovien alkoi tulla häntä surku ja helläsydämisemmät poistuivat hänen luotansa. Kauheata on sentään ajatella, että mies, joka vielä äsken sisäänastuessaan sekä toisten että itsensä mielestä oli miljoonien omistaja, nyt muutamin sanoin vihittiin keppikerjäläiseksi.
Mutta Kecskereyn ei tullut sääli. Hän ei säälinyt ketään onnettomia; hän oli vain onnellisten ihmisten kanssa tekemisissä.
— Minulla siis ei ole muuta tehtävää, mutisi Abellino hampaitansa kiristellen, kuin joko surmata tuo rouva taikka itseni.
Tähän vastasi Kecskerey niin kuuluvasti kuin suinkin kurkku myönsi:
— Jos, veikkoseni, surmaa tuumit, niin lue "Pitavalia"; siitä opit kaikki myrkytyskeinot sekä kasvi- että mineraalimyrkyllä, surmaamistavat sekä puukolla että kirveellä, pistoolilla ja tikarilla, sekä mitenkä murhatun ruumis saadaan piiloon hautaamalla, paloittamalla, veteen hukuttamalla tai polttamalla. Teos on kahdentoista vihkon suuruinen; kun sen on läpi lukenut, luulee jo olevansa murhaaja. Suljen kirjan huomioosi. Hahaha!
Abellino ei ollut kuulevinansakaan.
— Ketä tuo nainen lempinee?
— Katso ympärillesi, veikkonen, ja karkaa jonkun kurkkuun kiinni.
— Tahtoisin tulla tuon miehen tuntemaan tappaakseni hänet.
— Minä tiedän aivan varmaan, ketä hän lempii, puhui Kecskerey.
— Ketä? — kysyi Abellino säihkyvin silmin. Kunpa vain siitä selon saisin!
Kecskerey jatkoi olkapäitään kohautellen.
— Olen monta monituista kertaa nähnyt rouvan syleilevän, suutelevan tuota miestä.
— Ketä? Kuka hän on? — huudahti Abellino tarttuen Kecskereyn käsivarteen.
— Tahtoisitko tietää?
— Tahdon!
— Se on — hänen miehensä.
— Tuhmia juttuja! — virkkoi Abellino. Tuota ei kukaan ota uskoakseen. Nainen lempii jotakin toista, lempii häpeällisesti itsensä alentaen! Ja vaikka tuo vanha lurjus sen tietäisikin, niin kärsii hän vain minulle kostaaksensa. Mutta minä otan selon, kuka on rakastaja, otan hitto vie, ja nostan rouvaa vastaan häpeällisen kanteen, jommoista ei vielä ole nähty eikä kuultu.
Useat lähelläseisovista alkoivat pilanpäiten puolustaa itseänsä, ettei hän vain heitä epäilisi; he ovat muka aivan viattomat, he eivät voi rouva Kárpáthin lemmestä kerskailla.
Tällä hetkellä kuului vierasten keskeltä luja miehen ääni.
Se oli Rudolfin.
— Hyvät herrat! — ottakaa huomioon, että laskette aatelismiehille sopimatonta pilaa naisen maineesta, jota ei kenelläkään koko maailmassa ole syytä eikä oikeutta loukata.
— Mitä tämä tietää, Rudolf? Mitä tämä asia sinuun koskee? — kyseli
Kecskerey ihmetellen.
— Koskee niinkin, sillä olen mies, enkä salli lähelläni paneteltavan naista, jota kunnioitan.
Selvää puhetta. Täytyi olla vaiti, ei vain sen vuoksi, että Rudolf oli oikeassa, mutta siitäkin syystä, että hän oli seudun paras miekkailija ja ampuja sekä lisäksi kylmäverinen ja onnellinen.
Klubissa ei enää rouva Kárpáthista puhuttu.
Mutta Flora sai kuulla tapauksen ja suuteli iloissaan miestänsä.